Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin
Kääntäjä Kersti Juva vakautti ammatillisen asemansa jo nuorena, mutta on joutunut taistelemaan perusasioista, kuten tasa-arvosta, halki elämänsä.
– En perää mitään oikeuksia, vaan osallisuutta, kuuluu yksi hänen tiivistyksistään. Kielen kanssa ikänsä työtä tehnyt suomentaja hallitsee punchlinet.
– Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, ajattelin ettei sovi heti alkaa huutaa, hän kertoo yhdestä elämänsä käännekohdasta. – Nyt siitä on 25 vuotta, joka riittää mielestäni karenssiksi. Nyt sanon suoraan mitä ajattelen, esimerkiksi että naisten kuuluisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin.
Arkkipiispa-isä Mikko Juva
Kersti ”Ketti” Juva on avannut aiemminkin julkisuudessa vähemmistöön kuuluvan näkökulmia ja puhunut avoimesti sekä seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan että uskonnon vaihtamisesta ensin luterilaisesta siviilirekisteriin ja myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. Koska hänen isänsä Mikko Juva oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa 1978-1982 ja tunnettu teologi, käänteet ovat kiinnostaneet ihmisiä.
Ketti syntyi Helsingissä 1948 perheeseen, jossa arvostettiin kirjallisuutta ja kielellistä ilmaisua. Isä toimi muun muassa Helsingin yliopiston rehtorina ja Riitta-äiti psykiatrina.
Kirjallisuus- ja kieliopinnot eivät tuottaneet Kettille vaikeuksia ja läpimurto kääntäjänä tapahtui jo 23-vuotiaana. Kirjailija ja suomentaja Eila Pennasen siipien suojissa untuvikko heittäytyi tehtävään, jota vanhempana olisi osannut ehkä pelätäkin: J. R. R.Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian kääntämiseen. Sitä seurasi lisää Tolkienia, Dickensiä, Milneä ja muita tunnettuja englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sekä arvostusta ja palkintoja, joten Ketti totesikin syntyneensä kultalusikka suussa.
Korkeasti koulutetut vanhemmat keskittyivät ajan tavan mukaan enemmän työuriinsa kuin perheeseen, mutta varsinkin isän ehdoton, kaiken hyväksyvä rakkaus valoi esikoistyttäreen vahvuutta, joka on auttanut eteenpäin mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa.
Mitä nuo mahdottomat tilanteet sitten olivat?
Homoseksuaalisuutta pidettiin rikollisena ja sairaana
Ensimmäinen suudelma tytön kanssa 18-vuotiaana räjäytti mielen, mutta kun Ketiltä kysyttiin, onko hän lesbo, vastaus kuului ei. 1960-luvulla kyllä-nyökkääminen olisi tarkoittanut sen verran iljettävää asiaa, että oli helpompi kieltää se itseltäänkin. Kuten Ketin ystävä, kirjailija Pirkko Saisio, myöhemmin muotoili:
– Jos noista kahdesta piti valita, niin ennemmin olin rikollinen kuin sairas.
Ketti kävi läpi kahdeksan vuoden psykoanalyysin, meni naimisiin mukavan miehen kanssa ja yritti elää niin heteronormatiivisesti kuin mahdollista, mutta luontoa on mahdoton huijata, ja onneksi yhteiskunnan asenteetkin hitaasti muuttuivat. Tosin muutoksen eteen piti nähdä vaivaa.
– Toimin monta vuotta aktiivisesti Setassa, jossa opin, että asioita ei voiteta argumenteilla, vaan olemassaololla. Paikalla olevaa ei voi jättää ulkopuolelle, ja kun tarpeeksi kauan jaksat olla mukana, lääketieteelliset, uskonnolliset ja juridiset argumentit sulavat pois.
Ketti korostaa vielä, että väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.
Samalla periaatteella toimii Tapiolan kirkossa muutaman kerran kokoontunut ryhmä, jonka yhtenä aatteena on saada tytöt mukaan ponomarikerhoihin.
– Se ei ole mikään salaseura, vaan kaikki ovat sinne tervetulleita, Ketti toivottaa. – Tapaamistemme muoto pohjaa 70-luvun tiedostaviin feministisiin ryhmiin, joissa puhutaan omasta jaksamisesta ja etsitään ratkaisuja sen sijaan, että julistetaan naama punaisena aatteita.
– Muutos lähtee lattian tasalta, hän lisää. – Ei suurista sanoista.
1960-70-lukujen radikalismin kokeneena ja itsekin siihen osallistuneena hän tietää, mistä puhuu.
Kolme merkittävää uskonnollista kokemusta
Tultuaan ”kaapista” ja erottuaan ensimmäisestä naisystävästään Kersti alkoi käydä harvakseltaan ortodoksisen kirkon palveluksissa. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän lääkitsi vastikään särkynyttä sydäntään Oxfordissa paastonajan palveluksissa. Sinä keväänä hän koki ensimmäisen voimakkaan hengellisen liikahduksensa. Ahdistus ja suuttumus sulivat kaikentäyttävään Jumalan armon kokemukseen, joka sai hänet purskahtamaan helpottavaan itkuun. Hän otti yhteyttä suomalaiseen pappiin, jonka kanssa oli jo puhunut, ja hänet liitettiin Suomessa ortodoksiseen kirkkoon. Isä oli palveluksessa läsnä ja toivotti tyttärensä tervetulleeksi kotiin. Hienoa ekumeniaa.
Toinen itkuun johtanut tapaus ei ollut ruusuinen. Se alkoi isolla oletusarvolla, kun Roomassa monta vuotta suljettuna ollut bysanttilainen ovi avattiin laupeuden riemuvuoden kunniaksi ja ekumeenisella pyhiinvaelluksella ollut Kettikin pääsi astumaan siitä sisään. Mitä hän näki?
– Miehiä, joka puolella miehiä – munkkeja laulamassa, miespyhiä seinillä – ei yhtään naista! Yhtäkkiä minut valtasi järkytys: mitä minä täällä teen? Ja purskahdin itkuun, eivätkä matkakumppaneideni vakuuttelut Jumalanäidin tärkeydestä riittäneet lohdutukseksi.
Kolmas ja tuorein kokemus itkuineen sattui vain vähän aikaa sitten, kun Tapiolan kirkossa vietiin tyttövauva alttariin.
– Sillä kertaa nieleskelin ilosta.
Jumala on minulle nimenomaan kirkossa
Se, että saa olla laillistetussa parisuhteessa – avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa, tuntui Ketin nuoruudessa utopialta, mutta on nyt totta. Hänen puolisonsa, englantilainen teologi ja liturgian tutkija Juliette Day opettaa kirkkohistoriaa Helsingin yliopistossa ja on opiskelijoiden mukaan säkenöivän innostava. Anglikaanisen kirkon sallivuus on tullut Julietten kautta Kerstille tutuksi.
– Siellä on naisia kaikissa viroissa.
Rakkaus ortodoksiseen uskontoon on kuitenkin niin vahva, että kestää puutteitakin.
– Rakastan sen fyysisyyttä; maahan asti kumartamista, ristinmerkin tekoa, tuohusten sytyttämistä, ikonien suutelua, riittejä. Ortodoksinen jumalanpalvelus hengittää liturgian, ei saarnojen ja vaatimusten varassa. Jumala on minulle nimenomaan kirkossa.
Ketti siis sietää sen, että miehet ovat hierarkian huipulla ja puheet sukupuolettomuudesta sanahelinää.
– Naiset tekevät sitä osittain itse, sanovat usein keskustelun aluksi, että en juuri minä koe paikkaani hankalana, ei juuri minua ole koskaan syrjitty. Siitä on hankala jatkaa eteenpäin, vaikka paljaalla silmällä näkee, kuinka miehet ja naiset erotetaan kirkossa toisistaan: veljet ja aviomiehet menevät alttariin, sisaret ja vaimot jäävät salin puolelle – kärjistetysti ilmaisten. Siihen odotan muutosta.
Haastattelun lopuksi hän siteeraa kuuluisaa amerikkalaista kirjailijaa ja feministiä Audre Lordea: Unohda että olen musta, äläkä koskaan unohda, että olen musta.
– Tämä pätee myös seksuaalisessa tasa-arvoisuudessa ja miksei uskossakin, joka on minulle sekä rakkauden että tahdon asia.
Kuvat: Kirsti Koskelin
Syntisen naisen taakka
Muistan nuorena tyttönä katsoneeni jonakin pääsiäisaikana Jeesuksen elämästä tehtyä tv-sarjaa. Yhdessä dramaturgisesti voimakkaassa kohtauksessa Maria Magdalena pesi Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan.
Muutamaa vuotta myöhemmin teininä vaikutuin Webber-musikaali Jesus Christ Superstarin musiikista sekä elokuvaversiosta. Kappaleessa I don’t Know How to Love Him Maria Magdaleena laulaa: ”He’s a man, he’s just a man, and I’ve had so many men before, in very many ways. He’s just one more.”
Myöhemmin opin, että kaikki edellä kuvatuissa esimerkeissä on väärin.
Narratiivit katuvista ilotytöistä ovat aina olleet suosittuja
Pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria on yksi monitulkintaisimmista ja myös väärinymmärretyimmistä Raamatun henkilöistä. Häneen on liitetty valtavasti myyttejä, merkityksiä ja tulkintoja, osin tahattomasti mutta välillä täysin tarkoitushakuisesti.
Suurin erhe tapahtui 500-luvulla, kun paavi Gregorius Suuri niputti yhteen Magdalan Marian ja kyynelillään Jeesuksen jalat pesseen syntisen naisen, jonka nimeä ei Raamatussa edes mainita. ”Se, jota Luukas kutsuu syntiseksi naiseksi, jota Johannes kutsuu Mariaksi, uskomme olevan Maria, josta seitsemän riivaajaa karkotettiin Markuksen mukaan”, paavi Gregorius julisti. Motiiviksi on arveltu hänen pyrkimystään vähätellä Magdalan Marian merkitystä tai hänen toivettaan saada ihmiset katumaan syntejään, ja narratiivi Magdalan Mariasta syntejään katuvana tuntui varmastikin tehokkaalta, varsinkin kun seitsemän riivaajaa oli tulkittavissa seitsemäksi kuolemansynniksi.
Ylipäätään ensimmäisinä vuosisatoina suosittuja olivat narratiivit langenneista naisista, entisistä prostituoiduista, jotka katuivat ankarasti aiempaa elämäänsä ja parhaassa tapauksessa pakenivat erämaahan elämään asketismissa ja yksinäisyydessä. Esimerkiksi Maria Egyptiläisen ja Pelagia Antiokialaisen elämäkerrat noudattavat tätä mallia. Läntisessä kirkossa myös Magdalan Mariaan liitettiin vastaavia tarinallisia aineksia.
Itäisen kirkon traditio ei tunne tätä näkemystä, vaan on aina erottanut omiksi henkilöikseen Magdalan Marian, Maria Betanialaisen ja nimeltä maintsemattoman syntisen naisen. Sen sijaan katolisen kirkon piirissä saatiin odottaa 1960-luvulle saakka, ennen kuin ajatus Magdalan Mariasta syntisenä naisena hylättiin.
Toisaalta on ymmärrettävää, että väärintulkintoja tapahtuu. Raamattu vilisee Maria-nimisiä naisia, ja toisaalta on naisia, jotka jäävät nimeämättä. Magdalan Maria ja Maria Betanialainenkin on joskus katsottu yhdeksi ja samaksi henkilöksi yhdessä syntisen naisen kanssa, mutta teologinen tutkimus on jo pitkään lähtenyt ajatuksesta, että nämä kaikki ovat kolme erillistä naista.
Taideteosten ja salaliittoteorioiden inspiraationa
Taiteessa Magdalan Maria on ollut loputtoman kiinnostuksen ja innoituksen lähde ja yksi keskeisiä hahmoja länsimaisen taiteen historiassa. Älä koske minuun -aihe sekä mirhantuojat tyhjällä haudalla ovat inspiroineet lukuisia taiteilijoita, mutta vieläkin enemmän heitä on kiehtonut katuva Maria. Narratiivit syntisyydestä antoivat taiteilijoille syyn kuvata aihetta hyvinkin lihallisesti ja aistillisesti.
1900-luvulla syntisen Magdalan Marian narratiivi yhdistettynä new age -henkiseen kiinnostukseen gnostilaisia tekstejä kohtaan sekä silkka luova mielikuvitus synnyttivät erityisen lennokkaita tarinoita paitsi pseudotieteessä myös populaarikulttuurissa. Jesus Christ Superstar -musikaali, Nikos Kazantzakisin Viimeinen kiusaus ja sen pohjalta tehty Martin Scorsese -filmatisointi olivat kuitenkin vasta alkusoittoa 2000-luvun alun mylläkälle, jonka synnytti Dan Brownin kirkkohistoriallisia salaliittoteorioita vilisevä Da Vinci -koodi. Mitään kristillistä tai tutkimuksellista pohjaa ei Magdalan Marian hallussa olleesta salatusta tiedosta tai hänen ja Jeesuksen romanttisesta suhteesta kuitenkaan ole, mikä meidän kristittyjen on syytä muistaa. Nämä tulkinnat ovat olleet vääristämässä kuvaa todellisesta Magdalan Mariasta.
Rikas, itsellinen nainen ja apostolien apostoli
Kuka sitten on Magdalan Maria, jota ortodoksinen kirkko kunnioittaa apostolienvartaisena? Nimitystä käytetään henkilöistä, jotka olivat merkittäviä apostolien työn jatkajia. Maria oli Jeesuksen seuraaja, josta Jeesus oli ajanut pois seitsemän riivaajahenkeä. Hän oli luultavasti itsellinen, rikas nainen, joka taloudellisesti mahdollisti Jeesuksen ja hänen seuraajiensa toimintaa. Hän oli yksi naisista, joka suri Ristin juurella. Juuri hän pyysi Joosef Arimatialaista luovuttamaan tämän itselleen hakkauttaman haudan Jeesuksen hautakammioksi.
Magdalan Maria on myös yksi mirhantuojanaisista, jotka olivat Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat. Ja vielä enemmän: hän oli ensimmäinen, jolle Kristus ilmestyi. Maria luuli Häntä puutarhuriksi ja kysyi, oliko hän vienyt Herran pois. Jeesuksen puhutellessa häntä nimeltä Maria tunnisti Hänet, huudahti: Rabbuuni! ja heittäytyi suutelemaan Jeesuksen jalkoja. Mutta Kristus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo” ja käski sitten Marian mennä viemään sanaa veljilleen. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan hän oli Apostolien apostoli; henkilö, joka kertoi ilosanoman apostoleille.
On merkittävää, että juuri naiset ovat olleet Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat, ja Magdalan Maria vieläpä ensimmäinen, jolle Kristus ilmestyi. Se oli aivan ennenkuulumatonta ja mullistavaa aikana, jolloin naisilla ei ollut oikeuksia vaan he olivat miesten – ensin isänsä, sitten puolisonsa – omaisuutta.
Kirkkomme opettaa, että Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen Magdalan Maria lähti julistamaan ilosanomaa Galliaan, Egyptiin, Syyriaan, Pamfyliaan, Foinikiaan ja lopulta Efesokseen, jossa hän sairastettuaan kuoli. Hänet haudattiin sen luolan suulle, jossa seitsemän efesolaista marttyyrinuorukaista myöhemmin nukkuivat. Hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin, jossa ne haudattiin Pyhän Lasaruksen luostarin kirkon vasemmalle puolelle. Myöhemmin reliikit varastettiin mutta osa on palautunut Kirkkoomme. Magdalan Marian vasenta kättä kunnioitetaan nykyisin Athosvuoren Simonopetran luostarissa.
Keskeisintä Magdalan Mariassa on hänen merkittävä roolinsa Jeesuksen elämässä ystävänä ja opetuslapsena, joka ei hylännyt häntä ristiinnaulitsemisenkaan hetkenä. Hänen ainutlaatuinen roolinsa ylösnousemuksen ensimmäisenä todistajana ja ihmisenä, jolle Kristus ensimmäisenä ilmestyi. Hänen työnsä apostolien apostolina.
Magdalan Maria osasi rakastaa Kristusta. Ja Kristus rakasti häntä takaisin, kuten Hän rakastaa meitä muitakin.
”Me katselimme Sinun kulkuasi painunein päin, Maria Magdaleena ja minä, ja sinä rakastit meidän väsyneitä sydämiämme, nälkäisiä sydämiämme, oi Kristus”. (Mika Waltarin kuvaus ristin tiestä.)
Ylin kuva:
Caravaccio: Maria Magdalenan hurmio. 1606.
Kuvien lähteet ja krediitit: Wikimedia Commons, British Museum, Jaroslav Pivovarov/conArt, Tretjakov (CC BY)
Lue seuraavaksi
Provencessa kukoistaa Magdala-kultti, johon Mirhantuojat tutustui
Magdalan Maria – apostolien apostoli – on yksi kristillisen perinteen mystisimmistä henkilöistä. Varhaiset tekstit (Raamattu, Nag Hammadin tekstikääröt) kertovat hänen erityisasemastaan Jeesuksen rinnalla, ja jotkut ovat leikitelleet ajatuksella, että Magdalan Maria olisi ollut jopa Jeesuksen puoliso.
Kristinuskon varhaisina vuosina Magdalan Marian merkitystä vähäteltiin, ja paavi Gregorius Suuri päätti saarnassaan vuonna 591 tehdä hänestä prostituoidun. Tämän perättömän väittämän kumosi vasta Paavi Paavali IV vuonna 1969.
Independent-lehden huhtikuussa 2019 julkaisemassa verkkoartikkelissa kardinaali Gianfranco Ravasi, Vatikaanin silloinen kulttuuriministeri, toteaa, että Magdalan Marian maine tahrattiin taiteen kautta. Hänen mielestään “on tärkeää löytää Magdalan Marian todelliset kasvot. Hän edustaa naisellisen aspektin merkitystä Kristuksen rinnalla.” Gianfranco Ravasi viittaa tuolla lausumallaan ilmeisestikin läntisen kirkon kuvaston maalauksiin, joissa Magdalan Maria usein esitetään aistillisena hahmona. Idän kirkon ikoneissa Magdalan Maria on perinteisesti kuvattu arvokkaana henkilönä, hiukset päähineellä peitettynä, kädessään öljyastia tai Kristuksen ylösnousemusta symbolisoiva värjätty kananmuna.
Samaisessa Independent-lehden artikkelissa Magdalassa sijaitsevan Magdala-instituutin johtaja Jennifer Ristine toteaa, että kun uudelleen analysoidaan Magdalan Marian mainetta, voidaan nähdä, että hän oli todennäköisesti korkeamman sosiaalisen statuksen omaava nainen, varakas henkilö, joka seurasi Jeesusta ja tuki tätä sekä opetuslapsia varallisuutensa avulla. Ristine toteaa myös, että Maria Magdalenalla on ratkaiseva rooli Uudessa testamentissa. Hän kuljettaa mukanaan kristinuskon keskeistä sanomaa. Hänen todistuksensa voima ja kyky puhua totuuden puolesta puhuttelee tämän päivän naisia ja vaikuttaa läpi vuosisatojen. (Vapaa käännös on tämän artikkelin kirjoittajan).
Magdalan Maria tutustuu Jeesukseen tämän ajettua hänestä pois riivaajahenkiä. Mutta oliko Mariassa oikeasti riivaajahenkiä ja jos oli, mistä tällainen sekopäisyydeksi tulkittava tila johtui? Garth Davisin ohjaama ja Helen Edmundsonin sekä Philippa Goslettin käsikirjoittama elokuva Maria Magdaleena (2017) esittää tulkinnan, jossa Maria hylkää vanhempiensa valitsemat aviopuolisoehdokkaat, minkä jälkeen vanhemmat leimaavat hänet järkensä menettäneeksi. Magdalan Maria karkaa kotoaan ja lähtee seuraamaan Jeesusta.
Mitä Magdalan Marialle tapahtui sitten Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen? Hän oli ensimmäinen, joka näki ylösnousseen Jeesuksen, ja juoksi kertomaan tästä muille opetuslapsille. Magdalan Maria rohkaisi muita opetuslapsia näiden pelätessä omaa kohtaloaan Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, mutta todennäköisesti hän itse kuitenkin lähti Jerusalemista melko pian.
Kirkkomme opettaa, että Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen Magdalan Maria matkasi yhdessä evankelista Johanneksen kanssa Efesoon, jossa hän kuolikin. Muunkinlaisia näkemyksiä on. Provencen alueella Ranskassa uskotaan vahvasti tarinaan, että hän joutui joko vapaaehtoisesti tai väkisin heitettynä laivaan, joka oli ohjauskyvytön. Laiva ajautui Ranskan eteläiselle rannikolle Marseillen lähelle pieneen kalastajakylään. Paikka kantaa nykyään nimeä Saintes-Maries-de-la-Mer. Rantauduttuaan maihin alkoi Magdalan Maria joukkoineen etsiä suojaa temppeleiden porteilta. Kun kävi ilmi, että temppelit olivatkin pakanallisia, ryhtyi Maria saarnaamaan evankeliumia. Tuolloin kristittyjä vainottiin, ja Magdalan Maria halusi saada tilanteeseen muutoksen. Hän kävi Marseillen prinssin ja tämän puolison puheilla pyytämässä vainojen lopettamista. Vastapalvelukseksi hän rukoili jälkikasvua tälle lapsettomalle pariskunnalle, joka oli turhaan yrittänyt saada lasta uhraamalla epäjumalille. Tarina on polveileva: lapsi syntyy, äiti ja lapsi hukkuvat välillä, prinssi löytää heidät uudelleen elossa ja vasta sen jälkeen kristinuskon levittäminen sallitaan silloisella Ranskanmaalla.
Tarinan mukaan julistettuaan kristinuskoa eri puolilla Provencea Magdalan Maria vetäytyi asumaan noin kolmeksikymmeneksi viimeiseksi vuodekseen Sainte-Baumen vuorialueella sijaitsevaan luolaan, joka tuolloin oli vielä muille tuntematon. Enkeleiden kerrotaan tuoneen hänelle taivaallisia aterioita, vaatteinaan hänellä oli vain koko kehon peittävät pitkät hiuksensa. Ennen kuolemaansa hänen kerrotaan kohdanneen vuorialueelle tulleen erakon ja selittäneen tälle elämäntarinansa. Magdalan Marian uskotaan pyytäneen erakkoa kertomaan Maximinukselle, että tämä vielä löytäisi hänet kappelistaan. Sen jälkeen enkelit veivät Magdalan Marian mukanaan viimeiselle ehtoolliselle, ja piispa Maximinus hautasi hänen ruumiinsa paikkaan, jonka viereen hänen oma ruumiinsa myöhemmin laskettiin.
Sainte-Baume sijaitsee alle kahdensadan kilometrin päässä Nizzasta länteen päin. Kun Nizzan seutu oli ennestään tuttua, ja tiesin alueen hyvin toimivan julkisen liikenteen, päätin tehdä pienen pyhiinvaelluksen dominikaaniveljien ylläpitämään paikkaan nimeltä Sanctuaire de Sainte Marie-Madelaine (Magdalan Marian pyhäkkö). Matkalla voisin syventyä paremmin Magdalan Marian merkitykseen ja kohtaloon.
Pyhiinvaellus alkaa
Koska matkani ajoittui helatorstain tienoille, varasin majoituksen Hôtellerie de la Sainte-Baumesta jo hyvissä ajoin ja maksoinkin sen. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että nilkkani murtuisi seitsemän viikkoa ennen matkalle lähtöä ja joutuisin jännittämään, pääsenkö lainkaan lähtemään. Lukuisat esirukoukset kantoivat (Jumalan kiitos!) ja olin lähtöpäivänä siinä kunnossa, että mielestäni hyvinkin jaksaisin vaeltaa vuorilla. Onnen kantamoisena sain myös arkkipiispa Leon siunauksen matkalleni, sillä tapasin hänet eräässä Helsingin metropoliittakunnan säätiön järjestämässä tilaisuudessa lähtöä edeltävänä iltana.
Lähdin helatorstain aattona varhaisella aamulennolla Nizzaan ja kun pääsin sinne, kaupunki alkoi vasta heräillä, kiitos aika- ja kulttuurierojen. Lähikuppilan edullisen aamiaisen jälkeen lähdin kahden tunnin bussimatkalle kohti Brignolesia. Olin suunnitellut löytäväni sieltä jonkin kahvilan heti linja-autoaseman tuntumasta, mutta linja-autoasema on muutama bussikatos torin laidalla, kahviloita ei näy lähipiirissä. Löydän kuitenkin pienen sekatavarakaupan, josta ostan hedelmiä ja vettä loppumatkaa varten.
Päästessäni Saint Maximiniin totean niin kutsutun linja-autoaseman täälläkin olevan vain muutama bussikatos, paikallisen lyseon edustalla. Lukiolaisten koulupäivä on juuri päättynyt ja opiskelijat ovat täyttäneet bussikatokset. Sade on muuttunut rankaksi. Päätän ottaa taksin, jonka saaminen ei sitten olekaan aivan helppoa. Olin saanut matkailutoimistosta neljän eri taksiyrittäjän puhelinnumerot, joita alan tapailla hiljalleen sateeseen liukenevasta paperista. Ensimmäinen kertoo ehtivänsä paikalle noin 40 minuutin kuluttua, seuraava kertoo olevansa Marseille’ssa (yli 60 kilometrin päässä), kolmas ei vastaa. Soitan uudestaan sille ensimmäiselle, ja hän tulee luvattuun aikaan paikalle.
Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleinen suojissa
Saavun perille Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleineen suoraan illallispöytään. Täällä ruokailuajat ovat täsmälliset. Kun päiväohjelmassa lukee, että illallinen alkaa klo 19.15, ruokarukous käynnistyy tarkalleen silloin. Dominikaaniveljet valitsevat kullekin tulijalle istumapaikan niin, että pöydät täytetään mahdollisimman tiiviisti. Veljet myös tarjoilevat ruuat isoista vadeista, vinkkaavat tarvittaessa jonkun avukseen. Pääsen istumaan läheltä Sveitsin rajaa tulleen pariskunnan viereen. He osaavat jonkin verran englantia, ja ranskaksi pidetyn esittäytymiskierroksen jälkeen vaihdan heidän kanssaan englantiin. Ranskalaiseen tyyliin syödään kolmen ruokalajin illallinen. Viinipullot kiertävät pöydissä, ruoka on vaatimatonta perusruokaa, mutta hyvin maustettua. (Tämä illallinen ei kuulunut varaamaani puolihoitoon, ja joudun maksamaan siitä hämmästyksekseni vain 14 euroa).
Helatorstain messu pidetään klo 11 Sainte Baumen luolassa. Siellä, missä Magdalan Marian uskotaan asuneen kolmenkymmenen vuoden ajan. Koska jalkani on vielä puolikuntoinen, lähden nousemaan vuorelle hyvissä ajoin ennen muita. Luolalle johtaa kaksi reittiä, Chemin du Canapé ja Chemin des Roys. Molemmat ovat suunnilleen saman pituisia, alle 2 km, mutta Chemin des Roys’n sanotaan olevan helpompi. Kun pääsen polkujen haarautumispisteeseen, päätän kuitenkin valita Chemin du Canapén, koska se vaikuttaa vehreämmältä ja jännittävämmältä.
Vesipisaroita alkaa tipahdella, ja puen ylleni sadeviitan, jonka olin viime hetkellä pakannut reppuuni juuri ennen kotoa lähtöä. Polku on alkuun varsin helppokulkuinen, poimuuntuneet kalliot ja puunrungoilla pengerretty maa-aines muodostavat loivat portaat, joita pitkin on helppo nousta ylös. Välillä tosin on polun varrelle kasautunut kivenmurikoita, joita pitää kierrellä harkiten. Maastokengät olisivat olleet parempi vaihtoehto kuin lenkkarit, totean, mutta niiden mukaan ottaminen olisi merkinnyt painavampia kantamuksia. Välillä levähdän kaatuneista puunrungoista tehdyille penkeille ja katselen ikiaikaisia kallioita. Jos Magdalan Maria on täällä liikkunut, hän on nähnyt nämä samat kivimuodostelmat, noussut luolalle samoja kivenmurikoita kierrellen.
Pyhä luola
Kiertelen ympäri luolaa, jota on vahvistettu erilaisin tukirakennelmin. Perällä on komea alttari ja jälkeenpäin rakennetun tyylikkään fasadin ikkunoissa hienot lasimaalaukset. Luola on todella iso, paljon suurempi kuin kuvittelin. Tänne mahtuisi asumaan pienen kylän verran ihmisiä.
Luolaan alkaa valua väkeä, tuttujen hotelliasukkaiden lisäksi muualta tulleita. Jotkut tuovat mukanaan luonnonkukkia ja asettavat niitä isoina kimppuina alttarin eteen. Kynttilöitä on monta kokoa, sytytän omani sivualttarille syvemmälle luolaan. Papin aloittaessa puheensa en ensin alkuun hahmota siitä yhtään mitään. Kuuloni terästäytyy, kun kuulen lauseen “Ne me touche pas” eli “älä koske minuun”. Pappi keskittää sanomansa tuohon Raamatun kohtaan, jossa Magdalan Maria kohtaa haudalla ylösnousseen Jeesuksen, ei alkuun tunnista häntä, vaan luulee puutarhuriksi. Harmittaa, että en osaa ranskaa niin hyvin, että ymmärtäisin kaikki papin puheen nyanssit. Tuo kyseinen Raamatun kohta on niin kiistelty, että olisi tärkeää kuulla hänen tulkintansa siitä.
Johanneksen evankeliumin 20 luvun mukaan Jeesus sanoi: »Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.» – Miksi Jeesus sanoi ”Älä koske minuun”? Katselen valojen ja varjojen leikkiä luolan katossa, ja hetken ajan näen kalliopoimujen muodostavan kynttilöiden valossa nuoren naisen hahmon. Nainen kantaa ruukkua kädessään ja hän liikkuu kevyesti, hiusten liehuessa askelten tahtiin. Tumma hahmo hänestä vasemmalla voisi olla Jeesus… Näinkin sen voisi ajatella menneen: Jeesus näkee Magdalan Marian saapuvan öljyruukkunsa kanssa valmiina ruumiin voiteluun ja toppuuttelee hänen aikeitaan sanomalla “älä koske minuun”, sillä eihän hän vielä ole kuollut eli “en vielä ole noussut isän luo”. Tällainen kohtaus olisi helpompi sovittaa näyttämölle, ilman sen syvällisempiä teologisia pohdintoja.
Lähden messusta, kun katoliset aloittavat ehtoollisensa. Käväisen vielä luolan suuaukon tuntumaan rakennetussa pyhiinvaeltajille tarkoitetussa tilassa. Kivisessä rakennuksessa on takka täynnä polttopuita, pitkä pöytä, penkit, astioita ja mikroaaltouunikin. Syön eväshedelmäni ja tyhjennän vesipulloni ennen kuin suuntaan alas vuorelta. Vesisade on yltynyt jo todella rankaksi ja kallioiset portaat liukkaiksi. Vaikka olin ajatellut palata takaisin sitä helpompaa reittiä, valitsen kuitenkin Chemin du Canapén. Luotan siihen, että sen ikivanhat penkereet pysyvät paikoillaan rankkasateellakin, siitä toisesta reitistä en tiedä. Alastulo on kuitenkin paljon vaativampaa kuin oletin. Maa-aines on liejuuntunut ja levinnyt liukkaille kiville. Koska nilkkani on vielä luutumistilassa, taiteilen jokaisen askeleen huolella, etten vain loukkaisi sitä uudelleen. Ukkonen on alkanut jyristä ja maa täristä. Jumalan kiitos, pääsen ilman kompurointia lopulta tasaiselle maalle.
Lounas on messun vuoksi tavallista myöhempään ja huomaan ruokasalin täyttyneen koululaisryhmistä. Dominikaaniveli sijoittaa minut ilokseni sen jo edellisenä iltana tutuksi tulleen pariskunnan viereen. He kertovat lähtevänsä heti lounaan jälkeen Saint Maximiniin. Siellä basilikassa on Magdalan Marian pääkallona pidetty kallo. Olin jotenkin unohtanut tuon kuuluisan reliikin! Olin kyllä lukenut siitä ja sijoittanut sen mielessäni virheellisesti tänne Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleineen. Kun siitä ei ollut täällä mitään havaintoa, en muistanut koko kalloa.
Kaakaota ja evankeliumia
Lepäilen lounaan jälkeen huoneessani ja kuuntelen rajuilmaa. Ikkunan raoista tuulee sisään eikä huoneessa ole minkäänlaista lämmitystä. Vanhan kivirakennuksen lattia on jääkylmä, ainoa vähän lämpimämpi paikka on kylpyhuone. Käväisen alakerran kirjastossa selailemassa satoja vuosia vanhoja hauraita kirjoja, niin hauraita, että ne tuntuvat murenevan pelkästä kansien avaamisesta. Joidenkin kirjojen välistä löydän vankempaa tekoa olevia postikortteja, ehkä jonkun lukijan vanhoja kirjanmerkkejä. Yritän varata paikan illallispöytään, mutta kuulen koululaisryhmän täyttäneen ruokasalin niin, ettei sinne enää mahdu. Katselen ikkunaluukkujen välistä edelleen jylläävää sadetta ja pohdin Nag Hammadin tekstikokoelmista löytyvän Marian evankeliumin antamaa kuvaa Magdalan Mariasta, valoisasta ja pelottomasta naisesta. Tuota evankeliumia ei ole hyväksytty Raamatun teksteihin. Haen alakerrasta kaakaon ja päätän muuttaa suunnitelmiani. En jäisikään seuraavaksi päiväksi enää Sainte-Baumeen, vaan lähtisin Saint Maximiniin Magdalan Marian reliikille taksilla heti aamusta. Vuorille en uskaltaisi enää mennä liukastelemaan, eikä alueella ole oikeastaan muuta tekemistä, kun matkamuistokauppakin on jo koluttu. Lähetän tekstiviestin Taxi Cedricille, jolta sain kyydin hotellille ja kysyn, ehtisikö hän paikalle aamukymmeneksi. Kuittaus tulee välittömästi “Slt ok”.
Olin ajatellut aamulla vielä lueskella kirjastossa, mutta taksinkuljettaja laittaa viestin jo puolta tuntia ennen sovittua aikaa ja kertoo olevansa hotellin edessä valmiina lähtöön, jos minulle vain sopii. Sopiihan se, reppu on valmiiksi pakattuna ja hyppään kyytiin. Lähdemme kiemurtelemaan vuorenrinnettä alas sateen edelleen jatkuessa.
Pyhä pääkallo
Saint Maximinin basilika on nimetty aiemmin mainitun piispa Maximinuksen mukaan. Se on reliikkiensä vuoksi kuuluisa pyhiinvaelluskohde. Taksi tuo minut suoraan sen pääoven eteen ja huikkaa perääni “Bon courage!”. Basilikassa on näin varhain vain muutamia turisteja. Lähden kiertelemään isoa tilaa ja luotan, että Magdalan Marian pyhä pääkallo tulee kyllä vastaan. Jostakin kuuluu jumalanpalveluslaulua, mutta äänen suuntaa on vaikea hahmottaa. Lopulta, kun olen kiertänyt koko basilikan, huomaan, että laulu tulee alhaalta kryptasta. Huomaan myös kryptan edustalla olevan kyltin, joka kertoo, että siellä se reliikki on. Ahtaassa kammiossa on jonkinlainen palvelus meneillään, ja jään odottamaan sen päättymistä. Laskeudun sitten ikivanhoja portaita alas ja hahmotan ensin vain kryptan seinustalla olevat sarkofagit. Tilaan jäänyt pappi kääntyy puoleeni ja kysyy, haluanko nähdä Magdalan Marian reliikin. Kun vastaan myöntävästi, hän osoittaa suoraan edessäni olevaa kultaisten enkeleiden ympäröimää pääkalloa. Jostakin syystä en huomannut sitä, vaikka se hohtaa voimakkaasti pienessä tilassa. Näky on vaikuttava. Tummunut kallo ja mustat silmäaukot muodostavat kullan kanssa rajun kontrastin.
Kylmäävä ajattomuuden tunne virtaa tilaan. Onko tuossa otsa, jota Jeesus on suudellut? Ajatus on tosi yhtä paljon kuin epätosi. Jos ei se olisikaan totta, niin monet tuhannet ihmiset ovat seisseet tässä ja ajatelleet sen todeksi. Heidän pyhät ajatuksensa ovat ehkä jääneet leijumaan näkymättöminä energiahiukkasina tilaan ja muodostavat kallon ympärille jonkinlaisen eteerisen kehän. Samanlaisia tuntemuksia olen joskus kokenut rakastettujen ikonien läheisyydessä. Tämä on kuitenkin voimakkaampaa.
Kun pääsen ulos kryptasta ja basilikasta, lähden kiertämään pientä ja idyllistä Saint Maximinin kaupunkia. Aurinko on alkanut paistaa. Reliikki vetää kuitenkin magneetin lailla puoleensa, ja palaan basilikan edustan kahvilaan tunnelmoimaan ja miettimään vanhojen luunpalasten merkitystä. Kristityt ovat toiselta vuosisadalta lähtien vaalineet marttyyreille ja muille pyhille kuuluneita luunpalasia ja muita jäänteitä uskoen, että nämä tuonilmaisiin menneet henkilöt olivat läheisemmässä yhteydessä Luojaan ja voisivat siksi toimia meidän esirukoilijoinamme ja suojelijoinamme. Siksi heidän reliikkejäänkin alettiin etsiä ja taltioida.
Läntinen kirkko uskoo Magdalan Marian reliikkejä uskotaan muuallakin: Vezelayn kirkossa Burgundissa, minne ne todennäköisesti on siirretty Saint-Maxiministä. Vähän ennen pyhiinvaellusmatkaani kuulen yllättäen kerrottavan, että myös Föglön kirkosta Ahvenanmaalta on löydetty hänen pieni reliikkinsä. Se on sittemmin kadonnut.
Palaan Nizzaan samaa reittiä kuin tulinkin eli Saint Maximinista Brignolesiin ja sieltä Nizzan linja-autoasemalle. Vietän Nizzan ihmisvilinässä vielä yhden yön ja päivän ja totean, että matka olisi ollut viisaampaa ajoittaa niin, että ensin olisi viettänyt muutaman päivän Nizzassa ja sitten lähtenyt vasta pyhiinvaellukselle. Paluu pyhäkön rauhasta turistikaupunkiin on nimittäin pieni shokki, vaikka kaupunki on yhtä ihana kuin joskus ennenkin.
Kotiin päästyäni huomaan kaipaavani vielä lisävalaistusta kaikkeen lukemaani ja kokemaani. Mietin pitkään, uskallanko ottaa yhteyttä emeritusprofessori Antti Marjaseen, jonka kirjoittamia tekstejä Magdalan Mariasta olen matkan aikana lukenut. Löydän hänen yhteystietonsa Helsingin yliopiston sivuilta ja kirjoitan viestin. Antti Marjanen vastaa muutamien päivien kuluttua ja suosittelee luettavakseni Susan Haskinsin kirjaa Mary Magdalen – Myth and Metaphor. Lämmin kiitos hänelle tästä! Lataan kirjan välittömästi Amazonista ja täydennän tätä tekstiäni erityisesti Magdalan Marian Provenceen saapumiseen, siellä vietettyihin alkuvuosiin sekä reliikkeihin liittyvillä tiedoilla ja uskomuksilla.
Kuvat: Kirsi Maaria Koskelin sekä DepositPhotos
Lähteet:
Raamattu, Uusi testamentti
Antti Marjanen: The Woman Jesus Loved – Mary Magdalene in the Nag Hammad Library & Related documents (Brill, 1996)
Susan Haskins: Mary Magdalen – Myth and Metaphor (Pimlico 2005)
https://www.independent.co.uk/news/world/middle-east/mary-magdalene-feminism-metoo-jesus-disciples-apostle-christianity-judaism-pope-francis-vatican-a8281731.html luettu 31.5.23
Lue seuraavaksi
Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon rooleihin, papeiksikin
Juva nieleskeli ilosta, kun tyttövauva vietiin ensimmäisen kerran Tapiolan kirkon alttariin. ”Muutos lähtee lattian tasalta, mutta väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.”
Kääntäjä Kersti Juva vakautti ammatillisen asemansa jo nuorena, mutta on joutunut taistelemaan perusasioista, kuten tasa-arvosta, halki elämänsä.
– En perää mitään oikeuksia, vaan osallisuutta, kuuluu yksi hänen tiivistyksistään. Kielen kanssa ikänsä työtä tehnyt suomentaja hallitsee punchlinet.
– Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, ajattelin ettei sovi heti alkaa huutaa, hän kertoo yhdestä elämänsä käännekohdasta. – Nyt siitä on 25 vuotta, joka riittää mielestäni karenssiksi. Nyt sanon suoraan mitä ajattelen, esimerkiksi että naisten kuuluisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin.
Arkkipiispa-isä Mikko Juva
Kersti ”Ketti” Juva on avannut aiemminkin julkisuudessa vähemmistöön kuuluvan näkökulmia ja puhunut avoimesti sekä seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan että uskonnon vaihtamisesta ensin luterilaisesta siviilirekisteriin ja myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. Koska hänen isänsä Mikko Juva oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa 1978-1982 ja tunnettu teologi, käänteet ovat kiinnostaneet ihmisiä.
Ketti syntyi Helsingissä 1948 perheeseen, jossa arvostettiin kirjallisuutta ja kielellistä ilmaisua. Isä toimi muun muassa Helsingin yliopiston rehtorina ja Riitta-äiti psykiatrina.
Kirjallisuus- ja kieliopinnot eivät tuottaneet Kettille vaikeuksia ja läpimurto kääntäjänä tapahtui jo 23-vuotiaana. Kirjailija ja suomentaja Eila Pennasen siipien suojissa untuvikko heittäytyi tehtävään, jota vanhempana olisi osannut ehkä pelätäkin: J. R. R.Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian kääntämiseen. Sitä seurasi lisää Tolkienia, Dickensiä, Milneä ja muita tunnettuja englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sekä arvostusta ja palkintoja, joten Ketti totesikin syntyneensä kultalusikka suussa.
Korkeasti koulutetut vanhemmat keskittyivät ajan tavan mukaan enemmän työuriinsa kuin perheeseen, mutta varsinkin isän ehdoton, kaiken hyväksyvä rakkaus valoi esikoistyttäreen vahvuutta, joka on auttanut eteenpäin mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa.
Mitä nuo mahdottomat tilanteet sitten olivat?
Homoseksuaalisuutta pidettiin rikollisena ja sairaana
Ensimmäinen suudelma tytön kanssa 18-vuotiaana räjäytti mielen, mutta kun Ketiltä kysyttiin, onko hän lesbo, vastaus kuului ei. 1960-luvulla kyllä-nyökkääminen olisi tarkoittanut sen verran iljettävää asiaa, että oli helpompi kieltää se itseltäänkin. Kuten Ketin ystävä, kirjailija Pirkko Saisio, myöhemmin muotoili:
– Jos noista kahdesta piti valita, niin ennemmin olin rikollinen kuin sairas.
Ketti kävi läpi kahdeksan vuoden psykoanalyysin, meni naimisiin mukavan miehen kanssa ja yritti elää niin heteronormatiivisesti kuin mahdollista, mutta luontoa on mahdoton huijata, ja onneksi yhteiskunnan asenteetkin hitaasti muuttuivat. Tosin muutoksen eteen piti nähdä vaivaa.
– Toimin monta vuotta aktiivisesti Setassa, jossa opin, että asioita ei voiteta argumenteilla, vaan olemassaololla. Paikalla olevaa ei voi jättää ulkopuolelle, ja kun tarpeeksi kauan jaksat olla mukana, lääketieteelliset, uskonnolliset ja juridiset argumentit sulavat pois.
Ketti korostaa vielä, että väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.
Samalla periaatteella toimii Tapiolan kirkossa muutaman kerran kokoontunut ryhmä, jonka yhtenä aatteena on saada tytöt mukaan ponomarikerhoihin.
– Se ei ole mikään salaseura, vaan kaikki ovat sinne tervetulleita, Ketti toivottaa. – Tapaamistemme muoto pohjaa 70-luvun tiedostaviin feministisiin ryhmiin, joissa puhutaan omasta jaksamisesta ja etsitään ratkaisuja sen sijaan, että julistetaan naama punaisena aatteita.
– Muutos lähtee lattian tasalta, hän lisää. – Ei suurista sanoista.
1960-70-lukujen radikalismin kokeneena ja itsekin siihen osallistuneena hän tietää, mistä puhuu.
Kolme merkittävää uskonnollista kokemusta
Tultuaan ”kaapista” ja erottuaan ensimmäisestä naisystävästään Kersti alkoi käydä harvakseltaan ortodoksisen kirkon palveluksissa. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän lääkitsi vastikään särkynyttä sydäntään Oxfordissa paastonajan palveluksissa. Sinä keväänä hän koki ensimmäisen voimakkaan hengellisen liikahduksensa. Ahdistus ja suuttumus sulivat kaikentäyttävään Jumalan armon kokemukseen, joka sai hänet purskahtamaan helpottavaan itkuun. Hän otti yhteyttä suomalaiseen pappiin, jonka kanssa oli jo puhunut, ja hänet liitettiin Suomessa ortodoksiseen kirkkoon. Isä oli palveluksessa läsnä ja toivotti tyttärensä tervetulleeksi kotiin. Hienoa ekumeniaa.
Toinen itkuun johtanut tapaus ei ollut ruusuinen. Se alkoi isolla oletusarvolla, kun Roomassa monta vuotta suljettuna ollut bysanttilainen ovi avattiin laupeuden riemuvuoden kunniaksi ja ekumeenisella pyhiinvaelluksella ollut Kettikin pääsi astumaan siitä sisään. Mitä hän näki?
– Miehiä, joka puolella miehiä – munkkeja laulamassa, miespyhiä seinillä – ei yhtään naista! Yhtäkkiä minut valtasi järkytys: mitä minä täällä teen? Ja purskahdin itkuun, eivätkä matkakumppaneideni vakuuttelut Jumalanäidin tärkeydestä riittäneet lohdutukseksi.
Kolmas ja tuorein kokemus itkuineen sattui vain vähän aikaa sitten, kun Tapiolan kirkossa vietiin tyttövauva alttariin.
– Sillä kertaa nieleskelin ilosta.
Jumala on minulle nimenomaan kirkossa
Se, että saa olla laillistetussa parisuhteessa – avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa, tuntui Ketin nuoruudessa utopialta, mutta on nyt totta. Hänen puolisonsa, englantilainen teologi ja liturgian tutkija Juliette Day opettaa kirkkohistoriaa Helsingin yliopistossa ja on opiskelijoiden mukaan säkenöivän innostava. Anglikaanisen kirkon sallivuus on tullut Julietten kautta Kerstille tutuksi.
– Siellä on naisia kaikissa viroissa.
Rakkaus ortodoksiseen uskontoon on kuitenkin niin vahva, että kestää puutteitakin.
– Rakastan sen fyysisyyttä; maahan asti kumartamista, ristinmerkin tekoa, tuohusten sytyttämistä, ikonien suutelua, riittejä. Ortodoksinen jumalanpalvelus hengittää liturgian, ei saarnojen ja vaatimusten varassa. Jumala on minulle nimenomaan kirkossa.
Ketti siis sietää sen, että miehet ovat hierarkian huipulla ja puheet sukupuolettomuudesta sanahelinää.
– Naiset tekevät sitä osittain itse, sanovat usein keskustelun aluksi, että en juuri minä koe paikkaani hankalana, ei juuri minua ole koskaan syrjitty. Siitä on hankala jatkaa eteenpäin, vaikka paljaalla silmällä näkee, kuinka miehet ja naiset erotetaan kirkossa toisistaan: veljet ja aviomiehet menevät alttariin, sisaret ja vaimot jäävät salin puolelle – kärjistetysti ilmaisten. Siihen odotan muutosta.
Haastattelun lopuksi hän siteeraa kuuluisaa amerikkalaista kirjailijaa ja feministiä Audre Lordea: Unohda että olen musta, äläkä koskaan unohda, että olen musta.
– Tämä pätee myös seksuaalisessa tasa-arvoisuudessa ja miksei uskossakin, joka on minulle sekä rakkauden että tahdon asia.
Kuvat: Kirsti Koskelin
Kirkkojen maailmanneuvoston Maria Mountraki: Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta
”En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.”
Kolmekymppinen Maria Mountraki on noussut yhdeksi kirkkomme kiinnostavista vaikuttajanaisista. Kreetalla syntynyt mutta Suomessa 4-vuotiaasta asti asunut Mountraki valittiin Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteaan Suomen ortodoksisen kirkon ainoaksi edustajaksi. Toisen kansankirkkomme edustajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma.
– On tärkeää, että keskuskomiteassa on nuoria, naisia ja maallikoita mukana tekemässä KMN:n suuria linjauksia, Mountraki sanoo.
Suomessakin suuren huomion sai hänen KMN:n yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa pitämänsä puheenvuoro, jossa hän sanoi, että kirkkomme ei anna samoja mahdollisuuksia naisille kuin miehille, ja ”jos naisena olen voimakastahtoinen, olen kiusankappale, jos olen vahva, en ole tarpeeksi kiltti niin kuin naisen ja tytön pitäisi olla.”
Hän kertoo saaneensa Suomessa monenlaista palautetta.
–Ehkä ei ymmärretty, että puhuin ortodoksisesta kirkosta yleensä, en vain Suomen kirkosta. Minulle myös kerrottiin, että naisethan voivat toimia kirkon somistajina, ikään kuin se olisi tasaveroinen tehtävä miehille tarjottuihin mahdollisuuksiin nähden. Kaipaan lisää naisten näkyvyyttä ja näkyvyyden normalisointia meillä ja muualla. Pidän esitetystä ajatuksesta, että tytöt voisivat toimia ponomarina. En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.
Pitkä kokemus Kirkkojen maailmanneuvostosta
Mountraki tietää mistä puhuu, onhan hänellä kokemusta paitsi kirkkomme nuorisotyöstä myös lukuisista luottamustehtävistä Helsingin ortodoksisen seurakunnan neuvostosta ja valtuustosta alkaen. KMN:ssa Mountraki on toiminut eri tavoin kohta vuosikymmenen ajan. Vuonna 2013 hän oli yleiskokouksen stuerttina, ja seuraavana vuonna hänet valittiin kansainvälisten asioiden komiteaan. Komiteassa toimiminen Mountrakin sydäntä lähellä, ja hän pääsee näkemään johdonmukaisen työn vaikutukset.
– Keskitymme joka vuosi yhteen alueeseen ja yhteen teemaan, esimerkiksi rasisminvastaisuuteen tai luonnon monimuotoisuuteen. Kuulemme alueen ihmisiä ja opimme myös itse paljon alueista, Mountraki kertoo ja myöntää, että työ edellyttää hurjasti matkustamista, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Viimekin vuonna matkapäiviä on KMN:oon liittyen kertynyt kuutisenkymmentä.
Hän nostaa esiin kaksi erityisen vaikuttavaa matkaa vuosien varrelta.
– Vierailimme Kolumbiassa vuoden 2016 solmitun rauhansopimuksen jälkeen ja kävimme kuulemassa, miten valtio on pitänyt sopimuksesta kiinni. Tapasimme silloisen presidentin sekä FARC-sissiliikkeen edustajia. Työ ei koskaan pääty solmittuun rauhansopimukseen, vaan on erittäin tärkeää tukea eri osapuolia, että sopimusta myös noudatetaan.
– Fidzillä puolestaan pidettiin kaikkien aikojen ensimmäinen KMN:n kokous. Se oli tärkeää siksikin, että tähän asti he ovat joutuneet matkustamaan Eurooppaan kokouksiin. Tänä vuonna me kärsimme raskaan matkan rasitukset. Fidzillä näimme ilmastonmuutoksen seuraukset ja merenpinnan nousun. Me voimme täällä elää silmät kiinni, mutta he elävät ympäristössä, joka on muutoksessa käyttäytymisemme vuoksi.
Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta
Kansainvälisestä politiikasta kandidaatiksi ja teologiasta maisteriksi valmistunut Mountraki seuraa aitiopaikalta myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka kirkkohallituksen ulkoasianosaston koordinaattorina hän toimii. Suomen hän näkee monin tavoin ekumenian edelläkävijämaaksi, ovathan esimerkiksi kaksi kansankirkkoamme toimineet sopuisasti pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole täydellinen.
– Joudun kyllä muistuttamaan töissä kirkkojemme tasaveroisuudesta, sillä välillä asetelma on sellainen, että isoveli neuvoo pikkuveljeä. Toisaalta meillä on yhteisiä ongelmia, joissa yhteistyö on tärkeää ja sitä voisi tiivistääkin. Molemmat kirkot kärsivät jäsenkadosta ja siitä, että lapsia kastetaan kirkkoon yhä vähemmän.
Evankelis-luterilaista kirkkoa on haastettu vuosien ja vuosikymmenten varrella monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä liittyen esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Onko ortodoksinen kirkko päässyt helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa?
– Huomattavasti pienempänä kirkkona meidän ei ole ollut pakko ottaa kantaa kaikkiin kysymyksiin. On ehkä ajateltu, että tuo on luterilaisten keskustelu, me voimme jatkaa 2000 vuoden traditiolla. Saatamme keskittyä liikaa siihen, että taivas on se todellinen valtakunta, emmekä halua puuttua nyky-yhteiskunnan asioihin. Elämme kuitenkin tässä ja nyt, ja ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta.
Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma
Mountraki korostaa, että yhteiskunta ja kirkko eivät ole toisistaan erillään eläviä saarekkeita.
– Esimerkiksi uuskonservatiivisuus on nostanut päätään Suomen kirkossa, koska samanlainen kehitys on meneillään yhteiskunnassa muutenkin. Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma ja sitä on kaikkialla. Näemme sen asenteissa, lehdistössä tai vaikkapa Sanna Marinin kohtelussa. Totta kai maailma menee eteenpäin, paljon hyvää ja positiivista on tapahtunut, mutta ei vielä olla ihanteellisessa tilanteessa.
Mountraki on aina halunnut vaikuttaa, ja lapsuudestaan hän muistaa voimakkaan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen. 15-vuotiaana Mountraki lähti mukaan ekumenian pariin isä Heikki Huttusen ansiosta.
– En ehkä aluksi aivan ymmärtänyt, miksi ekumenia on tärkeää, mutta isä Heikki osoitti sen käytännön kautta. Kirkkojen ja uskontojen yhteisymmärrys ja dialogi tukevat merkittävällä tavalla yhteiskuntarauhaa.
Hän nostaa isä Heikin myös esimerkiksi ihmisestä, joka on voinut ja halunnut antaa mahdollisuuksia toisille.
– Ne poikivat uusia mahdollisuuksia, jotka yhdistettynä omaan aktiivisuuteeni ovat vieneet näin pitkälle. Me kaikki voimme antaa toisille mahdollisuuksia maallikkona, delegaattina, pappina tai piispana.
Mountrakin kannustajia ja esikuvia on myös pyhissämme, joista hän nostaa esiin erityisesti pyhittäjä-äiti Maria Pariisilaisen.
– Hän oli lähellä omaa aikaamme elänyt nainen, joka rikkoi kaikin tavoin kaikkia hierarkioita ja rajoja. Kuulin hänen elämäntarinansa jo kriparilla, mutta palaan siihen aina uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta tajuan hänestä jotain lisää, jotain uutta ja merkittävää.
Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen
Anna-Leena Lampi eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa. Hänen isänsä oli hovioikeuden neuvos ja äiti opettaja. Anna-Leena kirjoitti ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia ja hänestä toivottiin lääkäriä. Toisin kävi.
Vanhempiensa suureksi pettymykseksi hän oli kääntynyt ortodoksiksi.
Astumista Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkkoon 17-vuotiaana vuonna 1963 hän kuvaa päiväkirjansa sivulla merkittäväksi tapahtumaksi. Siellä oli jotain ikuista, pyhää ja pyhitettyä. — nyt minulle valkeni asian ydin: ortodoksisessa jumalanpalveluksessa palvellaan Jumalaa, luterilaisessa palvellaan seurakuntaa, joka istuu siellä arvostelemassa. Siinä se on.
Kymmenen päivän kuluttua käynnistään ortodoksisessa ehtoopalveluksessa Anna-Leena törmää sattumalta arkkipiispa Paavaliin kadulla. Uusi toivo, uusi elämä sai minut suoristumaan ja hymyilemään. Piispa Paavalin sininen katse sai minut ajattelemaan vilpittömyyttä ja viattomuutta, joka ei silti ole naivia.
Arkkipiispasta tulee Anna-Leenan rippi-isä ja juuri Paavalin neuvoa noudattaen hän lähtee ensimmäistä kertaa käymään lähellä Tessalonikia sijaitsevaan Bytouman nunnaluostariin. Matkalle sijoittuu hänen sairastumisensa psyykkisesti, joka on jätetty kirjaa toimittaessa vain maininnan varaan. Sääli, sillä se on kaiketi ollut hänelle yksi vaihe uskonkilvoittelussa.
Luostarin arki
Vaihteeksi on hauska viljellä papuja, jotka antavat runsaan sadon ilman mitään mutkia, kunhan vain lannoittaa ja kastelee hyvin.
Bytouman Jumalan äidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari kasvatti karjaa ja viljeli puutarhaa. Melko vähälukuinen sisaristo koostui oppimattomista nunnista. Olosuhteet olivat ankarat. Kesällä paahtui ja talvella jäätyi.
Ennen lopullista siirtymistään luostariin vuonna 1972 Kristoduli toivoo pystyvänsä varjelemaan aitoa bytoumalaista henkeä, hiljaista palvelevaa rakkautta, joka ei tunne rajoja. Hän varoittaa itseään tulemasta kaunopuheliaaksi nunnaksi, jolla on aina vastaus kaikkeen. Hän haluaa välttyä dogmaattiselta ylpeydeltä (”me omistamme totuuden”), sillä mitä lähemmäksi me pääsemme Totuutta, sitä nöyremmäksi me tulemme.
Hiljaisuuden noudattaminen ei tuota Kristodulille vaikeuksia. Siitä hän sekä kiittää että soimaa suomalaisuutta, jonka myötä on vaikeaa olla yhtä avoin ja ulospäin suuntautunut kuin etelämaalaiset. Hiljaisuus tuoksuu minulle. Joskus on rankkaa olla vetäytyvä suomalainen äänekkäiden etelämaalaisten keskellä.
Eniten hän kommentoi rukoukseen keskittymisen vaativuutta. Vuonna 1987 hän kirjoittaa: Olen ollut 15 vuotta luostarissa ja missä olisin muka edistynyt? Rukous on yhtä hajanaista kuin ennenkin joitakin harvoja hetkiä lukuun ottamatta – alan suorastaan tuskaantua ainaiseen ajatusten vellontaan.
Hän tuntee usein olevansa luostarielämään vajavainen ja toisinaan taas hän kokee olonsa kevyeksi kuin valosiltaa pitkin kävelevä keijukainen. Hänen tunnetilansa poukkoilevat kuin kuumekäyrä, vai syntyykö lukijassa vääristynyt oletus kun nivoo Kristodulin tuntemuksia liian tiheästi yhteen unohtaen kuinka pitkiä kirjoitusvälejä hän usein pitää. Hyvin inhimillistä ja tavallisen haavoittuvaa hänen arkensa vaikuttaa olleen. Sellaistahan elämä on. Luostarissakin!
Filokalian kääntämisestä
Yksi monista määritelmistä kutsuu Filokaliaa eksytyksestä vapaaksi mietiskelevän elämäntavan oppaaksi. Viisiosaisen, sisällöllisesti muhkean kokoelman kääntäminen kesti kaikkiaan 23 vuotta. Urakkaan tai edes tekstien sisältöön Kristoduli ei juurikaan omissa kirjoituksissaan puutu. Syyksi hän itse sanoo olleensa teoksen kanssa kuin mato koukussa.
Päiväkirja on kaiketi ollut reitti päästä irti koukusta, ei kiinnittyä siihen entistä lujemmin. Kristoduli joutuu ajoittain kokemaan ankaraa arvostelua helpolta vaikuttavan kuuliaisuustehtävänsä takia. —sanoin Igumenialle että jos kerran koidun muille pahennukseksi kirjoitustyölläni, lienee minun syytä vaihtaa luostaria ja etten enää kestä näitä jatkuvia kirjoittamiseta johtuvia rettelöitä. — Kääntäminen on velvollisuuteni Suomelle.
Filokalian opetukset ovat luonnollisesti piirtyneet syvälle kääntäjänsä tajuntaan.
Kommentoidessaan nykyajan yksilökeskeisyyttä Kristodulin näkemysten takaa voi aistia kirkkoisien ajattelua. Ihminen ei ole irrallinen ilmiö vaan yhteisen ihmisluonnon välityksellä elimellisesti koko ihmiskuntaan kuuluva persoona. Hän jatkaa, että juuri tämä kieroutunut taipumuksemme nähdä itsemme yksilöinä on kaikkien ihmiskunnan onnettomuuksien äiti. (Tämänpäivän arkitodellisuutta ajatellen voisi aiheeseen lisätä, että yksilöllisyyden ihannointi on varmasti myös syy yksinäisyyteen.)
Kristoduli lähti luostarista helmat hulmuten
Nykyisin olen kiinnostunut koko ihmiskuntaa kiinnostavista tapahtumista.
Alkusanoissa mainitaan, että päiväkirjat toimittaneet nunna Kristodulin sisarukset ovat karsineet sivuilta muun muassa siskon vuolaita kommentteja Persian sodasta. Sääli, sillä kaikki kirjaan jätetyt luonnehdinnat maailman tapahtumista ja nykyajasta ovat raikasta ja puhuttelevaa luettavaa.
Täältä vuorelta asioita seuratessani näen maailman kuin kuohuvana kattilana.
3.12.-89: Ennustaisin että kiinalaiset tulevat uudella tavalla ajankohtaisiksi tulevalla vuosikymmenellä ja ekologiset ongelmat vain lisääntyvät.
Juuri Kristodulin huoli maailman tilasta ja yhteiskunnallisista asioista koituu hänelle käänteentekeväksi. Hän katsoo tehtäväkseen puuttua kreikkalaisten pappien saarnojen antisemitismiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä Kreikasta ja siirtyä kotimaahan Lintulan luostariin. Loppuaikaan kuului kirjoittamista ja luennoimista, kunnes aktiivisuutta rajoitti muistisairaus.
Viimeisin päiväkirjamerkintä 12.4.2017 on kuvaus Arkkipiispa Paavalin haudalta Uudessa Valamossa. Kristoduli näkee kolme kertaa peräkkäin valon luoman lumilevyn haudan päällä. Hän tietää elävänsä enää kolme vuotta.
Ja niinhän siinä sitten kävi.
Kristoduli nukkui kuolonuneen Rääkkylän terveyskeskuksen vuodeosastolla juuri ennen joulua vuonna 2020.
Suuri kiitos Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarille Nunna Kristodulin Päiväkirjat-teoksen julkaisemisesta. Kirjaan voi palata aina uudelleen ja lukea toistamiseen sen kuulasta ja kirkasta tekstiä.
Tapiolassa kokoontuva keskustelupiiri pohtii naisen asemaa
Tehdäänko Espoossa historiaa, ja konkretisoituvatko ryhmän keskustelut kirkkomme naisliikkeeksi?
Kevyttä puuterilunta leijaili hiljakseen Tapiolan pimenevässä ilmassa, kun astelin kohti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoa. Siellä kokoontuisi naisten keskusteluryhmä, joka ei juuri ole halunnut pitää ääntä itsestään. Oletin kirkon ovien olevan kiinni, vaan ei: heti astuessani eteisen lämpöön kuului narteksin puolelta iloinen huudahdus ”Tervetuloa!”. Hetken päästä istuin pöydän ääressä edessäni kupillinen kuumaa bergamottiteetä, kuuntelemassa pulppuavaa keskustelua.
Samaiseen kirkkoon sunnuntailiturgiaan oli ryhmän vetäjä Kersti Juva ajanut muutamaa kuukautta aikaisemmin pohtien jälleen kerran naisen asemaa ortodoksikirkossa. Kersti päätti, ettei hän tänäänkään ottaisi jo pitkään patoamaansa asiaa puheeksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä liturgian jälkeisillä kirkkokahveilla samaan pöytään osui naisia, joiden mielessä liikkui samankaltaisia ajatuksia. Siitä sai alkunsa keskustelupiiri Naisena kirkossa, joka kokoontuu nyt noin kerran kuukaudessa ilman sen kummempaa alustusta tai esityslistaa. Osallistujia on ryhmässä jo parikymmentä, ja tapaamisiin tulevat ne, jotka kulloinkin pääsevät.
Vaikka ryhmällä ei varsinaista tavoitetta oikein olekaan eikä keskusteluja sen kummemmin johdeta, on kokoontuminen tärkeää. Tärkeää on myös tila, jossa voidaan vapaasti jakaa tuntemuksia ja yhdessä käsitellä vaikka hämmennystä siitä, miksei tytöillä ole kirkossa samaa asemaa kuin pojilla. Mikä estää tyttöjä pääsemästä ponomareiksi? Tai naisia diakoneiksi?
Kristinuskon alkuaikoina naisilla oli merkittävä rooli seurakunnan jumalanpalveluksissa, auttamistyössä ja viestinnässä. Heitä ohjeistettiin vartioimaan kirkkorakennuksen sisäänkäyntejä ja järjestämään tilaa sisään saapuville naisille. He myös avustivat, kun naisia kastettiin.*
Ehkä aikuiskasteesta luopuminen olikin yksi syy siihen, että naisdiakonien merkitys väheni, tuumii ryhmän jäsen Kaarina. Lapsikasteessa ei tarvittu enää erikseen naispuolista avustajaa kuten aikuiskasteessa. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt päätöstä luopua naisdiakoneista, joten varsinaista estettä heidän palauttamisekseen takaisin seurakuntatyöhön ei ole.
Keskustelu kiihtyy, kun otetaan puheeksi ortodoksikirkon hallinnon rakenteellinen sukupuolivinouma. Vaikka meillä on monia korkeakoulutettuja naisteologeja, he kelpaavat vainhallinnollisiin tehtäviin ja opettajiksi, koska kaikki vihkimystä edellyttävät toimet on varattu miehille. Tämä on valtavaa resurssien hukkaamista, toteaa Kersti.
Suomessa ei naisten syrjiminen kuitenkaan ole läheskään niin voimakasta kuin se on joissakin muissa maissa. Pientä huolta ryhmälle aiheuttaakin se, että jos suomalaiset ortodoksinaiset alkavat ajaa muutosten linjaa, voiko se jotenkin vaarantaa kirkkomme autonomisen aseman.
Kaikki toteavat, että erityisesti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa suhtautuminen naisiin on aina ollut suvaitsevaista. Ehkä ei ole sattumaa, että ortodoksinaisten voimaantuminen on lähtenyt liikkeelle juuri täältä.
Kello lähestyy kahdeksaa, teekupit korjataan ja aletaan tehdä lähtöä. Seuraavan kerran ryhmä päättää kokoontua joskus tammikuun puolen välin jälkeen. Lunta on satanut niin, että kirkon ovelle johtava polku on peittynyt. Tallon hankeen uutta ja mietin, olenko ollut todistamassa jotakin historiallista. Konkretisoituvatko Naisena kirkossa -ryhmän keskustelut vähitellen varsinaiseksi liikkeeksi vai jäävätkö ne vain leijumaan narteksin ikonien korviin?
Jos haluat osallistua Naisena kirkossa -ryhmän tapaamisiin, ole yhteydessä Kersti Juvaan, ketti@turanko.net tai seuraa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivua. Siellä kerrotaan viikoittain kirkon tapahtumista.
*TT Pauliina Pylvänäisen artikkeli Naisdiakonius, https://www.ortodoksi.net/index.php/Naisdiakonius_(artikkeli)
Lue seuraavaksi
Ritva Holmberg valitsi itse paikkansa työelämässä, avioliitossa ja hengellisessä elämässä
Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka, tytär Annina Holmberg kirjoittaa.
Äitini Ritva Tuulikki Holmberg, os. Kupias (1944-2014) mainittiin usein julkisuudessa miehensä Kalle Holmbergin vaimona ja työtoverina. Se hän toki olikin, mutta paljon muutakin, muun muassa Ruotsissa komean uran tehnyt itsenäinen ohjaaja ja perheensä langat tiukasti käsissään pitänyt matriarkka.
Vuonna 2017 julkaisin äidistäni elämäkerran nimellä Tahto ja hohto. Sanaparia ei tarvinnut etsiä kauan, koska äiti oli tahtoihminen, joka ammensi elämäänsä hohtoa taiteesta. Nuoruudenystävän tarina kertoo hänestä paljon.
17-vuotias normaalilyseolainen meni katsomaan Jyväskylän Huoneteatteriin esitystä, jossa näytteli Mikkelistä tullut viisi vuotta vanhempi taiteen moniottelija, jota jo teatterin uudistajaksi tituleerattiin. Norssilainen tönäisi ystäväänsä ja sanoi lauseen, jonka tuli myös toteuttamaan:
– Ton mä otan.
Äiti syntyi vauraaseen perheeseen, joka koki sosiaalisen statuksen vaarantumisen Valiolla johtajana toimineen isän kuollessa Ritva-kuopuksen ollessa vasta nelivuotias. Hänen tarmokas leskiäitinsä sai kuitenkin asiat järjestymään niin, että neljä lasta koulutettiin korkeasti, ja varsinkin tyttärille teroitettiin itsenäisyyden merkitystä.
– Älkää koskaan jättäytykö miehen varaan, vaan huolehtikaa siitä, että pärjäätte yksinkin.
Äiti jakoi opetuksen myös minulle ja hyödynsi yrittäjäksi ryhtyneen emonsa – hän perusti Jyväskylään kemikalion sota-ajan jälkeisessä ”kaikki on kortilla”-ilmapiirissä! – tuottajana Helsingin kaupunginteatterissa.
Nuoruuden kiihkeä vauhti ja taiteen tekemisen palo
1963 äiti kirjoitti ylioppilaaksi ja meni naimisiin. Ylioppilasjuhlien ja häiden välissä oli 11 päivää. Juhlakuvat eroavat toisistaan ainoastaan siinä, että ensimmäisessä äidin päässä on valkolakki ja toisessa vierellä isä.
Vihkiminen tapahtui Jyväskylän vanhassa pappilassa ja nuoripari säilytti lahjaksi saamansa Raamatun, vaikka erosi kirkosta pian tyttärensä syntymän jälkeen. Silloin kaikki oli jo muuttunut äidin elämässä: hän asui Helsingissä, opiskeli logonomiksi ja sai 19-vuotiaana lapsen.
Samalla hän oli aktiivisesti mukana Ylioppilasteatterin toiminnassa ja tutustui moniin vaikuttaviin taiteilijoihin, kuten kirjailija Arvo Turtiaiseen ja tämän runoilija-kääntäjävaimoon Brita Polttilaan, aviopari Kaisa Korhoseen ja Kaj Chydeniukseen, Esko Salmiseen, Jukka Sipilään, Kristiina Halkolaan, Aulikki Oksaseen, Vesa-Matti Loiriin jne. jne. Hänestä tuli osa 60-luvun tiedostavaa kulttuuriväkeä, joka ei halunnut itseään kutsuttavan kermaksi, vaikka osallistui Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollekin.
Samaan aikaan kun isä viimeisteli läpimurtoaan Arvo Salon – Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperalla (jossa Ritva oli mukana kuorolaisena), äiti pyrki Teatterikouluun, koska ei saanut oman tekemisensä paloa hillityksi ja tyytynyt korjailemaan puhevikoja, joihin olisi logonomin koulutuksella ollut oikeutettu. Tilanne muuttui hieman hullunkuriseksi hänen päästyään sisään ohjaaja-dramaturgi-linjalle, koska opinahjosta vasta muutama vuosi sitten valmistunut puoliso valittiin sen rehtoriksi.
Uusi tilanne ei horjuttanut vanhempieni keskinäistä työjakoa: vaikka isä oli johtavassa asemassa ja enemmän julkisuudessa, äiti hoiti perheen asiat ja assisteerasi siinä sivussa miestään. Hän oli yksityissihteeri, jonka panoksen ansiosta isä sai keskittyä sataprosenttisesti taiteelleen. Huomionarvoista, jopa alleviivattavaa, on se, että äiti ei tehnyt sitä vastentahtoisesti, vaan loi systeemin itse ja piti siitä kiinni lähes kuolemaansa saakka.
Kehuva mutta kirvelevä muistokirjoitus
Valmistumisensa jälkeen äiti ohjasi kuunnelmia Radioteatterissa, johti Åbo Svenska Teaternia ja vieraili useita kertoja Tukholmassa, Uppsalassa ja Göteborgissa. Hän teki myös hienoja dramaturgioita isän kuuluisiin ohjauksiin, kuten Joel Lehtosen Henkien taisteluun, Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Jopa haasteellisena, suorastaan vaikeana pidettyyn Paavo Haavikkoon hän kajosi rohkeasti sovittaessaan tämän runomuotoisen romaanin neliosaiseksi televisioelokuvaksi Rauta-aika.
Suomessa äiti ohjasi Helsingin ja Turun lisäksi Kuopiossa, Vaasassa, Närpiössä, Lahdessa ja Tampereella ja sai sekä hyviä katsojalukuja että arvosteluja. Hänen nekrologissaan mainitaan kuitenkin vain isän kanssa tehdyt menestykset, mitä ei voi olla ihmettelemättä: missä Ilpo Tiihosen Kallion kimallus ja Minna Canthista kertova musikaali? Missä Ruotsin menestykset sekä musiikkiteatterin päämäärätietoinen kehittäminen Suomessa? Ylistyssanat dramaturgioissa eivät riitä korvaamaan omien ohjausten ja tuottajan uran kertomatta jättämistä.
Dostojevski polkuna ortodoksisuuteen
Yksi vanhempieni unohtumattomimmista töistä oli Fjodor Dostojevskin teoksiin perustuva Kepissä on kaksi päätä -kokeilu, joka toteutettiin vaellusteatterina remonttia odottavassa autiossa Ateneumin taidemuseossa. Siinä Esko Salminen, Rea Mauranen, Jukka-Pekka Palo, Eila Rinne ja Vesa-Matti Loiri tutkivat ja tulkitsivat Kellariloukon ihmisen, Karamazovin veljesten, Rikoksen ja rangaistuksen sekä Idiootin henkilöitä tavalla, joka tuli katsojan iholle. Helsingin kaupunginteatterin Riivaajat täydensi paketin ja teki Kallesta yhden Suomen Dostojevski-asiantuntijoista, vaikka Ritva tunsi kirjailijan aivan yhtä hyvin. Kalle oli kuitenkin tunnetumpi ja Ritva tottunut siihen, ettei pieneen maahan tahtonut mahtua kahta Holmbergia. Varhainen päätös olla katkeroitumatta siitä vaati jatkuvaa työtä, mutta yksi äitini suurimpia saavutuksia on, että hän onnistui siinä.
Kun Ritva ja Kalle ensimmäisen kerran menivät Valamoon, se tuntui heistä kummallisen tutulta. Silloinen igumeni Panteleimon olisi voinut olla Karamazovin veljesten isä Zosiman nuorempi versio ja keljassaan keskusteluiltoja järjestänyt Ambrosius Dostojevskin kaveri. Hengellisyys ei ollut koskaan ollut heille vierasta kirkosta eroamisesta huolimatta ja Dostojevskin teosten perkaamisen jälkeen tarve harjoittaa sitä kasvoi. Luostarin sydän, kirkko, veti heitä vastustamattomasti puoleensa.
Heidät liitettiin ortodoksiseen kirkkoon juhannuksena 1988. Paikkana oli Valamon kalmiston tsasouna, jonka läheisyyteen heidät myöhemmin myös haudattiin. Kumpikin oli kesän lapsi: äiti syntynyt toukokuun viimeisenä päivänä ja isä juhannuksen korvilla. Kumpikaan ei ottanut taivaalliseksi suojelijakseen nimestään johdettua pyhää, vaan valitsi sen tuntosarvien kanssa – tuon koen omakseni. Äiti ei siis maalauttanut ikonia lapsimarttyyri Trifenasta, vaan pyhästä Sofiasta, jonka lapset Elpis, Pistis ja Agape Tuula Murtola sisällytti mukaan. Vaikka äidillä oli vain yksi tytär – minä, hän mentoroi monia ja rupesi kummiksi näyttelijä Eija Vilppaalle ja Anna-Leena Sipilälle sekä toimittaja, käsikirjoittaja Taina Westille.
Ortodoksiset työt
– Eläkkeellä olemisessa on se hauska puoli, että saa tehdä mitä huvittaa, äiti vastasi kun kysyttiin, miksi hän jatkoi töitä vapaalle päästyäänkin. Yksi syy oli varmasi työnarkomaniassa: eihän sitä ikänsä kaiken taiteen paloa polttanut nuotiota hetkessä sammuta, mutta toinen juuri valintojen vapaudessa.
Äiti keksi, että Vaeltajan kertomuksista pitäisi tehdä äänilevy. Isä toimi lukijana ja Enno Mäenmets äänittäjänä. Enno kertoi, että vanhempien yhteistyö – äiti ohjasi isän lukemista ja tarkkaili rytmiä – oli ”silkkaa intohimoa”. Se jatkui Jobin kirjana, jossa nimihenkilön osan luki Hannu-Pekka Björkman ja Kalle antoi äänensä Jumalalle. Muitakin (mies)ääniä oli mukana, joten tallenne lähenteli kuunnelmaa. Kolmas kirja jäi tekemättä, kunnes Taina West ja minä toteutimme äidin toiveen ja veimme sen loppuun. Valamon vanhuksen kirjeitä sisältää kuusi cd-levyä ja suurin osa niistä on naisten lukemia.
Kun syöpä eteni siihen pisteeseen, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja äiti siirtyi Terhokotiin saattohoitoon, hän otti mukaansa Isä Johanneksen kirjeistä julkaissut teokset.
– Tästä lähtee naisten äänet, hän sanoi ja liimasi post it-lapun kyseiseen kohtaan. Koska suurin osa kirjeiden vastaanottajista oli selvitetty, ”roolit” saattoi jakaa. Siitä, että kahden miesvoittoisen levyn jälkeen tulisi kolmas, naisilla kyllästetty teos, ilahdutti häntä. Lopulta lukijoina kuultiin muun muassa Heidi Krohnia, Marja Packalenia ja Eeva Litmasta.
Lopullinen paikka miehen vierellä
Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Hyviä tehtäviä hyville naisille, kuten musikaaleissa Chicago ja Oopperan kummitus, näytelmissä Ninotshka ja Herrojen Eeva, juhlakoosteissa Kaikkien näiden vuosien jälkeen (Rea Mauranen) ja Rautamuurahaisten sukua (Eeva Litmanen) sekä monologissa Paratiisin kartta, jonka äiti teki varta vasten Eija Vilppaalle huomauttaen, että kummitytön oli aika panostaa muuhunkin kuin viihteeseen. Tämän Eija kertoi itse huvittuneena:
– Olin ollut Vesku Showssa ja Speden jutuissa sen verran, että Ritva näki minun tarvitsevan vakavaa draamaa. Hän huolehti omistaan.
Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka. Hän avasi häissäni juhlan ja nostatti maljan, joskin antoi estradin sen jälkeen isälle. Isä puolestaan kiitti puheessaan Jumalaa, joka oli suonut perheeseen edes yhden realistin kahden romantikon rinnalle, koska muuten mistään ei olisi tullut mitään. Varsinkin isovanhemmuusvaiheessa jaosta oli hyötyä.
Realisti ja romantikko lepäävät nykyään Valamon metsähautausmaalla yhteisen kummun alla, mutta molemmilla on oma risti. Isän risti on hieman matalampi ja nykyään kallellaan äidin suuntaan:
– Ihan niin kuin heidän eläessäänkin, eräs ystävä totesi.
Kyllä. Äiti sai viimeisenkin leposijansa sieltä mistä oli toivonut ja viereensä sen, jonka kanssa oli lähes koko elämänsä viettänyt. Paikka on perheen ja ystävien tärkeä pyhiinvaelluskohde, jonne eksyy joskus turistejakin. Rauhan ja rakkauden tyyssija, jossa on hyvä muistella kipinöiviäkin hetkiä. Täyteläisen elämän täydellinen päätepiste.
Kuvat: Holmbergien kotialbumit
Lue seuraavaksi
Ortodoksinen uskonnon opetus tukee identiteettiä ja oikeutta kuulua vähemmistöön, sanoo opettaja Maria Lampinen
Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:
– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!
Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä
Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei.
Elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus
Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja ymmärtää oppilasta ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä.
Opetetaan aidosti keskeisiä asioita
Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen.
Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä
On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.
En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret omaavana koen tämän suurena rikkautena.
Positiivisen pedagogiikan keinoin
Mielestäni saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa.
Maria Lampinen
Ortodoksien uskonelämä on rituaaleista tiheä, sanoo tutkija Marja-Liisa Honkasalo
Uskon elämistä voi ajatella verkostona, joka on liikkeessä ihmisten, pyhien tilojen, Pyhien, esineiden, tekstien, arjen askareiden ja hartauteen suuntautuvien toimien kesken. Verkostoon syntyy uusia kuvioita ja liikettä sitä mukaa kun toiminnat muodostavat uusia suhteita toisiinsa. Luterilaisen kodin lapsena jäin ihmettelemään, miten ortodoksien kirkonmeno ei päättynytkään jumalanpalvelukseen eikä oven sulkeuduttua kirkkorakennuksen eteiseen. Se ikään kuin jatkui ortodoksikotiin asti. Kotikaupunkiini oli muuttanut tuhansia evakkoperheitä Karjalasta ja saatoin nähdä, että ortodoksikodeissa oli tapana puhua ikoneille, miten erityisesti naiset juttelivat niiden kanssa. Ristinmerkkejä tehtiin tullessa, lähtiessä, aterian alkaessa ja päättyessä, merkittävän asian yhteydessä.
Ortodoksit sytyttävät tuohuksen usein kotiin tullessaan, toiset palvelukseen mennessään. Ihmiset suukottelevat ikoneita, pyhiä kuvia ja pyhiinvaellustemppeleissä reliikkejä; he ehkä vievät astiassa kotiin siunattua vettä. Naisilla on edelleen tapana viedä hautausmaalle kukkien lisäksi ruokaa tai vainajalle rakkaita esineitä, joita he tuntevat tämän kaipaavan. Tämä tapa on vaimentunut mutta käytössä edelleen erityisesti itäsuomalaisilla hautausmailla.
Käsittelen kirjoituksessani suomalaisten ortodoksien elettyä uskoa. Käsite kuvaa, mitä uskonnon kanssa tehdään ja miten sitä eletään todeksi henkilökohtaisessa omassa elämässä ja sosiaalisissa ympäristöissä ja vuorovaikutuksissa.Jotkut tutkijat käyttävät arjen uskonnollisuuden käsitettä. Eletyn uskon näkökulman avulla haluan korostaa, miten useilla ortodokseilla ei ainoastaan ole uskontoa vaan useat meistä myös elävät uskoa todeksi monin eri tavoin.
Koti, pyhät ja elämä Jumalanäidin kanssa
Rituaalit ovat ortodokseille tärkeitä sosiaalisia käytäntöjä ja uskonnollinen elämä on rituaaleista tiheä. Tutkimani yhteisö koostui ortodokseista, joiden sukulaiset olivat usein kotoisin rajantakaisesta Karjalasta ja siksi karjalaisen ortodoksisuuden perinne jatkui elävänä heidän toiminnassaan. Tässä perinteessä koti muodostaa tärkeän rituaalisen tilan. Koti on myös pyhä. Kirkko, tsasouna ja kappeli ovat pyhiä tiloja mutta karjalaisessa perinteessä koti on naisille tila, joka antaa heille mitä moninaisimmat mahdollisuudet tehdä ja elää uskoaan todeksi.
Uskonnollisen maailman mikrokosmoksena on karjalaisessa kulttuurissa ollut koti, ja äiti kodin keskeinen henkilö. Hän pitää yllä järjestyksen ja sen pitää sen avulla yllä uskoa ja yhteyttä pyhään. Ruoanlaitolla, puhtaudella ja kodin järjestyksellä on myös rituaalinen merkitys. Eletty usko ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta pyhien kanssa ja Jumalanäitiä, joka oli näille naisille niin tärkeä, kuvattiin rukouksen ilmaisulla ’hyvän tuoksun puhdas asumus’. Tutkimieni pohjoiskarjalaisten ortodoksikotien nurkassa sijaitsee tsuppu, kotialttari, jossa on perheen ikonin lisäksi perittyjä ikoneita ja muita kuvia sekä suvun jäsenten valokuvia, pyhiinvaellusmatkalta tuotuja esineitä ja kukkia. Kodin piirissä ikonin ohi kuljetaan jatkuvasti, ja samalla tervehditään sitä, tarkistetaan palaako tuohus, paljonko sillä vielä on siihen aikaa.
Eletty usko tarkoittaa uskon elämistä ja elämisen jakamista muiden kanssa. Jumalanäidin kokemukset eivät ole ainoastaan kertomus tai teksti, tarina pyhistä kirjoista vaan myös kokemus, jolla on sosiaalisia liittymäkohtia omaan elämään ja joka on koettavissa oman arjen, muistojen, ruumiin, tunteiden ja ajatusten kautta. Niitä vasten oli mahdollista peilata omia iloja ja huolia ja keskustella niistä Jumalanäidin kanssa. Useissa kodeissa Konevitsan tai Valamon Jumalanäidin ikoni oli tärkeä ja Jumalanäiti itse tärkein pyhä.
Jumalanäiti, luovuttamaton lohtu
Minulla oli tutkimuksessani mahdollista seurata ortodoksinaisten puhetta Jumalanäidin kanssa ja tutkia useasta näkökulmasta sitä, mitä Jumalanäiti heille merkitsee. Hän on erityinen Pyhä, johon on mahdollista luottaa enemmän kuin keneenkään muuhun, koska hän on naisena surun, menetyksen ja lohdutuksen asiantuntija.
Jumalanäidin elämässä nimettiin useita tapahtumia, jotka muistuttivat kertojien omia. Eräs nainen kertoi minulle pojastaan, joka oli villin ja eläväisen luonteensa vuoksi joutunut monenlaisiin selkkauksiin ja hankaluuksiin maailmalla. Häntä lohdutti se, että ”Jumalanäidilläkin oli vaikeaa, myös hän joutui kauhulla seuraamaan poikansa tekemisiä, vuoskausia. Eikä varmaan ollut helppoa, Pitkänäperjantainakaan, ajattele sie, kun Maria katteli pojan kulkua sinne ristille”.
Maria hajoitetuin hiuksin muitten naisten kanssa kulki Hänen jäljessään ikäänkuin lammas, joka näkee oman karitsansa vietävän teurastettavaksi, ja hän huusi valittaen:
– Mihinkä menet, Lapseni? Minkä tähden niin kiireesti kuljet? Ovatko taas toiset häät Galilean Kaanaassa, ja kiiruhdatko sinne tehdäksesi heille vedestä viinin? Lähtisinkö mukaasi, Lapseni, vai jäisinkö vielä Sinua odottamaan? Oi Sana, joka minut puhtaana säilytit, lausu minulle sana, älä äänetönnä ohitseni kulje, sillä Sinä olet minun Poikani ja Jumalani!
(Suuren perjantain aamupalveluksen kanonin iikossi.)
Jumalanäiti on tärkeä myös sen vuoksi että naiset kokivat hänet lähtökohtaisesti mysteerinä, sekä-että olentona, jossa toisensa poissulkevat piirteet ja maailmat punoutuvat toisiinsa. En ollut tutkimusta tehdessäni vielä ortodoksi, mutta mysteerin miettiminen sai lujasti minua sille tielle. Jumalanäidin mysteeri oli heille niin tärkeä ehkä siksi, että siinä kiteytyy eletyn uskon ydin, kyseenalaistamattoman voiman lähde, Pyhä, joka menee yli arkisesta. Juuri sellaisen ihmisen ja Pyhän, Jumalanäidin, he saattoivat elää konkreettisessa maailmassa, kodissa, oman tukalan arkensa keskellä. Tässä olivat eletyt ainekset uskoon silloin, kun ei ollut pääsyä pyhien tekstien äärettömään, kirkkaaseen maailmaan, filosofioiden ja teologioiden vuoropuheluihin ja tuhatvuotisiin väittelyihin.
Jumalanäidissä koettiin ruumiillistuvan samanaikaisesti myös aikaan liittyvät, toisensa poissulkevat ulottuvuudet, jotka ilmenivät erityisesti sirkulaarisessa aikakäsityksessä, kuoleman ja elämän toisiinsa virtaavissa maailmoissa.Oli mahdollista elää usko siihen, että ylösnousemus on mahdollinen – tai että ylösnousemus oikeastaan kuuluu elämään, että kuolleet ovat keskuudessamme ja että tiedetään milloin puolisolla on haudassa nälkä; milloin viedä hänelle mitäkin hiukopalaa, mistä keskustella huomenna.
Eletyn uskon jatkumolla
Naisten keskuudessa oli tapana sanoa ’Jumala antaa sen verran kuin mitä jaksaa kantaa’. Olin kuullut tämän jo lapsena aikuisten toistamana ja silloin etäisenä ja jotenkin käsittämättömänä. Suuren perheen äitinä taas ruuhkavuosien puristuksessa sanonta oli mielestäni syyllistävä ja deterministinenkin. Feministinä olisin halunnut lohdukseni edes joitakin toimijuuden mahdollisuuksia.
Tutkimukseni päätyttyä sanonta on jäänyt kuitenkin vuosiksi mietityttämään minua. Mirhantuojien teksti pysäytti minut ajattelemaan sitä jälleen uudelleen.
Suuren aamun kertomuksessa naiset puhuivat keskenään tehtävästä, joka heitä odotti. Oli varhainen hetki ja oli helppoa kuvitella heidän uupumuksensa määrä.
Haluan palata yhteen kohtaan kirjoitukseni päätteeksi. Naiset puhuivat toisilleen ja olivat huolissaan siitä, että he eivät jaksaisikaan vierittää kiveä. Kuulijan on helppoa tavoittaa tämä huoli.
Ja mikä heitä odotti haudalla: ei ainoastaan se, että kivi oli jo vieritetty pois. Heidän saapuessaan suurin sanottu huoli oli siis jo hälvennyt – kuka kiveä edes muisti? Tuon aamun tapahtuma ei ollut vain siinä. Heitä kohtasi todistajaksi tempautuminen kokonaisen uuden aikakauden alulle, uudelle totuudelle, sille että ylösnousemus on totta ja juuri he olivat sen ensimmäiset todistajat. Tässä on mielestäni eletyn uskon kokemuksellinen, ylenpalttinen ydin ja juuri se, mikä menee käsityskyvyn yli. ”Minkä jaksaa kantaa” ei noudata omaa määrittelyä. Se on mysteeri ja lahja juuri siinä merkityksessä.
Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija, antropologi ja lääkäri. Artikkelissa käytetyt esimerkit ovat antropologisesta tutkimuksesta, jota Honkasalo teki eräässä pohjoiskarjalaisessa kylässä 2000-luvun alkuvuosina. Hän tutki sairauskokemuksia ja ihmisten tapoja elää ja toimia sairauksiensa kanssa seudulla missä sairastettiin paljon ja etenkin miehet menehtyivät varhain. Eletyn uskon merkitys nousi tärkeäksi, tärkeämmäksi kuin hän oli työtä aloittaessaan osannut ajatella.
Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo
Kanttori ja teologian maisteri Larissa Qvintus-Petsalo johtaa Vantaan Tikkurilan kirkon kuoroa rautaisella ammattitaidolla, ja kirkkokansan keskuudessa hänet tunnetaan myös hymyilevästä ja helposti lähestyttävästä olemuksestaan, jolla hän kanssarukoilijat kohtaa.
– Olen nähnyt lapsena moneen kertaan, kuinka äitini on lähestynyt rohkeasti kirkkoon päin hapuilevia ihmisiä. Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle, voimme kääntyä muita ihmisiä kohti, tehdä muutakin kuin vain ristinmerkkejä.
Qvintus-Petsalo valmistui kanttoriksi 2018 ja melkein saman tien hän aloitti Uspenskin katedraalin kanttorin sijaisena. Hän sai johdettavakseen suuren kuoron ja suuren kirkon palvelukset. Tehtävän hän hoiti niin hyvin, että hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vuoden työntekijäksi 2018. Seuraavana vuonna hänet valittiin Tikkurilan kirkon kanttoriksi. Perustyönsä ohella tuli perustaneeksi muskarin ja lapsikuoronkin. Lisäksi hän ideoi, kasasi ja toteutti yhdessä kollegoidensa kanssa rukouslevy Orologionin sekä ideoi teologian opintoihin tähtäävää rekrytointivideohanketta Kirkko toimii – kirkon työssä sekä lauloi Uspenie-kvartetissa.
Koronavuosina hän siirsi toimintaa ennakkoluulottomasti verkkoon ja someen, ja hänen muskarivideoistaan tuli hitti ja virkistys monelle aikuisellekin.
– Olen iloinen, kun minulle tarjoutuu työni myötä niin paljon tilaisuuksia kohdata toinen ihminen: saan olla läsnä ihmisten iloissa ja suruissa, olla ihminen ihmiselle. Tarvittaessa voin tarjota olkapään ja myötäelää mukana, joskin kiire ja resurssit eivät aina anna tälle niin paljon aikaa kuin toivoisin.
Äitiyteen eksynyt
Oli johdatusta, että Qvintus-Petsalo päätyi opiskelemaan kanttoriksi, sillä aivan aluksi hän opiskeli musiikkiteatteria Lahden ammattikorkeakoulussa, olihan hän ollut mukana musikaaliproduktioissa lukioajoista lähtien. Vaikka hän oli ortodoksisuvun kasvattina käynyt aktiivisesti kirkossa jo lapsuudessaan ja laulanut kirkkokuorossa, tarvittiin kuitenkin käänne, joka tapahtui syksylllä 2011.
– Koko vuosi oli ollut aika haasteellinen, ja syksyllä menin käymään Kotikirkossa, jossa oli meneillään Jeesuksen rukous -palvelus. Tein päätöksen muuttaa elämäni suunnan. Uusi suunta olikin jo lapsena miettimäni tulevaisuuden plan B eli ”kanttorix opiskelemaan Jojensuuhun”, kuten olin nuorempana vihkoon kirjoittanut.
Seuraavana syksynä Qvintus-Petsalo aloitti kanttorin opinnot. Opiskeluvuosiin ajoittuvat myös naimisiin meno Sergei Petsalon kanssa, joka sittemmin vihittiin papiksi, sekä avioparin esikoisen syntymä. Muutama vuosi sitten lapsiluku sai täydennystä.
– Melkoista jongleeraustahan arkemme on. Kummallakin on vaihtelevat työajat, mutta onneksi vapaapäivät osuvat nykyään samoille viikonpäiville. Molempien on venyttävä työssään ja silti jaksettava pyörittää muuta arkea. Välillä onkin kauhea työstressi, ja siihen päälle sitten koti ja lapset. Lopussa otan huomioon Larissan tarpeet – jos otan. Olen vähän äitiyteen eksynyt: oma identiteettini on kaikkien muiden roolien alla. Omat vanhempani asuvat onneksi lähellä, Qvintus-Petsalo sanoo ja kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa kaitsevat lapsia ja ovat apuna ja tukena, myös sunnuntaisin liturgioissa.
– Tuntuu niin hyvältä tehdä omaa rakasta työtään samalla kun näkee omat lapset kirkkosalissa isovanhempien ja koko näkyvän ja näkymättömän rukoilevan kirkkokansan siipien suojassa.
Qvintus-Petsalo kuitenkin painottaa, että toivoisi naisten saavan arvostusta muutenkin kuin vain glorifioidusta äitiydestä. Hän peräänkuuluttaa sensitiivisyyttä, jolla kirkko kohtaa nuoret äidit.
–Jos kuormittuneelle äidille vain sanotaan, että äitiys on pyhä tehtävä ja käsketään ottamaan mallia Jumalanäidistä, kärsimään ja kestämään…. niin se ei ehkä johda haluttuun lopputulokseen. Väsynyt ja kuormittunut äiti tarvitsee muutakin kuin korkealle kohoavia ihanteita. Esimerkiksi kahvia, kuuntelijaa, yhdessä oloa, halausta ja lepoa. Kuten kuka tahansa uupunut.
Keskustelua naisten asemasta tarvitaan
Myös naisen asemasta ja roolista kirkossamme Qvintus-Petsalo toivoisi keskusteltavan lisää ja aiempaa monipuolisemmin, nykyajan haasteet huomioiden.
– Etenkin nykyiset nuoret naiset ja tytöt ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Jokainen sukupolvi kokenee välttämättömäksi käydä tärkeät keskustelunsa suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan, kysyä ja ehkä kyseenalaistaakin. Miten näistä vaikeiksikin koetuista teemoista voitaisiin puhua toisen osapuolen näkemystä aidosti kunnioittavasti? Toivoisin sitkeämpää yritystä ja todellista halua ymmärtää toista osapuolta. Toivon myös, ettei kirkkomme vetovoimaisuus perustuisi siihen, ettei meillä ole naispappeutta tai ettemme hyväksy homoliittoja, vaan siihen, että olemme Kristuksen ylösnousemusta julistava kirkko.
Tänä syksynä Qvintus-Petsalon suuri satsaus oli Tikkurilan kirkon 25-vuotisjuhlaviikon organisoiminen yhdessä kirkon isän, rovasti Mikael Sundkvistin kanssa.
– Olen iloinen siitä, että toimintaa voidaan taas järjestää, mutta korona on kyllä jättänyt jälkensä. Työtä riittää.
Myös henkilökohtaisessa elämässä on luvassa hienoja käänteitä: kolmas lapsi ilmoitti tulostaan jokin aika sitten.
–Nuorimmaisemme sanoo, että äidin masussa kasvaa ”uppa”, hän naurahtaa onnellisena.
Teksti: Maria Roiha
Maria Magdalena, esikuva tämän päivän naisille
Juna leikkaa itäsuomalaista metsämaisemaa Joensuusta Helsinkiin. Takana on viikko Valamossa. Ensimmäistä kertaa tein tämän retken viisi vuotta sitten. Se oli ensimmäinen ikonimaalauskurssini ja ensimmäinen sukellus Suomen ortodoksisen kulttuurin sydämeen. Minusta oli tullut kirkon jäsen edeltävänä keväänä, ja ajattelin, että viikko Valamossa olisi hyvä tapa päästä syvemmälle ortodoksisuuteen. Niinhän tapahtuikin, mutta sen lisäksi syttyi vahva kipinä ikonien tekemiseen ja niiden sanoman syvempään ymmärtämiseen. Valamossa olen käynyt sen jälkeen joka vuosi, parhaimpina kaksikin kertaa.
Tämän kertaisen kurssin valmiit ikonit siunasi Haminan piispa Sergei. Puheessaan hän lausui, ”että vaikka te naiset ette voikaan olla ortodoksisen kirkon pappeja, voitte te levittää evankeliumien sanomaa ikoneita maalaamalla”. Mutta riittääkö se kaikille? Viime aikoina on ortodoksinaisten keskuudessa ollut havaittavissa jonkinlaista muutosta pohtivaa liikehdintää useammalla taholla. Yhtenä esimerkkinä tämä Mirhantuojat-verkkosivusto, muina esim. Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkolla kokoontuva Naisena kirkossa -piiri sekä Valamossa 15. – 17.9.23 pidettävä seminaari ”Millaista on naisen eletty ortodoksisuus?”, ks. https://ort.fi/uutishuone/2023-06-29/millaista-naisen-eletty-ortodoksisuus
Tässä numerossa keskitytään Magdalan Mariaan, apostolien vertaiseksi ja apostolien apostoliksi nimettyyn Jeesuksen seuraajaan. Häntä kutsutaan myös ilosanoman tuojaksi, sillä ylösnoussut Kristus näyttäytyi ensimmäisen kerran Magdalan Marialle. Kohdattuaan Herransa hän kiiruhti juoksujalkaa takaisin Jerusalemiin viemään viestiä eteenpäin Jerusalemiin, siellä yhä piileskeleville opetuslapsille.
Kaikki neljä evankelistaa mainitsevat Magdalan Marian nimeltä ja vielä useampaan kertaan. Tämä on jo sinänsä merkittävää, sillä patriarkaalisen kulttuurin vallitessa naiset yleensä sivuutettiin teksteissä. Kirjoitukset osoittavat, että Magdalan Maria oli Jeesukselle rakas ja läheinen. Hän kulki uskollisesti ja rohkeasti Jeesuksen mukana kaikissa tärkeissä tapahtumissa.
Magdalan Marian muistopäivää vietetään 22.7. On aika nostaa Magdalan Maria ansaitsemalleen jalustalle. Ylösnousemuksen ilosanoman ensimmäisenä ilmoittajana hän voisi olla esikuva myös tämän päivän naisille.
Kirsi Maaria Koskelin, vieraileva päätoimittaja
Free-toimittaja
Espoon ortodoksit ry:n hallituksen jäsen
2/2023: Magdalan Maria
#2/2023
Syntisen naisen taakka
Hän oli läsnä ristin juurella, tyhjän haudan äärellä ja juuri hänelle Jeesus ensimmäisenä ilmestyi. Sittemmin läntinen kirkko teki hänestä katuvan ilotytön. Kuka pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria oikein oli, ja mikä on ortodoksisen kirkon näkemys?
Kaupunki Genesaretinjärven rannalla
Pääkuva: Ekumeeninen Duc In Altum -kappeli Magdalan kylässä.
Magdala, joka tunnetaan hebreaksi myös nimellä Migdala (kreikaksi nimellä Taricheae), sijaitsee Ala-Galileassa, Israelin pohjoisosassa. Se oli todennäköisimmin Magdalan Marian kotikaupunki, vaikka sellainenkin teoria on olemassa, että tornia hepreaksi tarkoittava nimi Magdala olisi annettu Marialle siksi, että hän oli opetuslapsista korkearvoisin.
Arkeologiset kaivaukset viime vuosikymmeninä ovat osoittaneet, että Magdala oli ensimmäisellä vuosisadalla taloudellisesti ja sosiaalisesti pitkälle kehittynyt kaupunki. Se oli erityisen kuuluisa erinomaisesta suolatusta kalastaan. Vilkkaasta kaupankäynnistä kertovat kaivauksissa löytyneet pronssikolikot sekä erilaiset savi- ja lasiesineet, vauraudesta taas on osoituksena esim. kaivauksissa löytynyt synagoga, jonka lattioiden on todettu olleen mosaiikkia, seinien stukkokoristeisia. Yksityisten asuintalojen puutarhoistakin on löydetty mosaiikkeja kuin myös basalttia sekä maanalaisia vedenkuljetusjärjestelmiä.
Magdalan synagogan synty on ajoitettu ensimmäiselle vuosisadalle, noin vuoteen 29, mikä tekee siitä koko Galilean vanhimman tunnetun synagogan. Synagogan perustukset ovat säilyneet suhteellisen hyvin. Sen pinta-ala on ollut noin 120 neliömetriä.
Matteuksen evankeliumin neljäs luku, jae 23 kertoo, että ”Jeesus kulki joka puolella Galileaa. Hän saarnasi synagogissa ja paransi sairaita”. On siis enemmän kuin todennäköistä, että Jeesus on viettänyt aikaa Magdalan synagogassa. Synagogat olivat tuolloin myös matkustavaisten kohtaamispaikkoja, niissä tutkittiin Tooraa ja kuunneltiin opetuksia.
Synagogan pääsalista on löydetty kivipenkkien ympäröimä suorakaiteen muotoinen kivi, joka on saanut nimen Magdalan kivi. Sen uskotaan olleen paikka, jolta on luettu Tooraa. Jeesuskin on todennäköisesti käyttänyt puhujanpaikkana tuota kiveä saarnatessaan synagogaan kerääntyneille kuulijoilleen.
Pyhiinvaelluspaikka Magdalasta tuli vasta neljännellä vuosisadalla, kun Pyhä Helena, Konstantinus Suuren äiti, saapui sinne ja päätti rakentaa basilikan Magdalan Marian kotikylään. Hän rakennutti basilikoja ja kirkkoja Pyhää maahan muuallekin paikkoihin, joita pidettiin pyhinä.
Pyhän Fransiskus Assisilaisen mukaan nimetty Fransiskaaninen ritarikunta (The Franciscan Custody of the Holy Land) on pitänyt hallussaan osia Magdalasta vuodesta 1912 lähtien. Vuosina 1971–1977 ritarikunta teki näillä alueilla ensimmäisiä merkittäviä kaivauksia, jotka osoittivat Magdalan olleen vireä kauppakeskus jo helleenisellä ajalla. Vuonna 2002 israelilainen viranomaistaho (IAA) kiinnostui tekemään testikaivauksia fransiskaanien hallinnoimalla alueella ja fransiskaanit itse jatkoivat kaivauksia vuonna 2007. Vuonna 2009 tehtiin sitten merkittävä osuma: arkeologit Dina Avshalom-Gorni ja Arfan Naijar (IAA:sta) löysivät tuon mainitun vanhan synagogan fransiskaanien hallinnoiman alueen pohjoispuolelta. Magdalassa tehdään kaivauksia edelleen, ja projektia johtaa Anahuacin yliopisto Meksikosta.
Tämän päivän Magdala on avannut porttinsa turismille ja houkuttelee pyhiinvaeltajia kulkemaan autenttisessa ympäristössä ensimmäisen vuosisadan tunnelmaa aistien – poluilla, joilla Jeesus kulki.
Magdalassa sijaitsee myös Magdalena Instituutti. Sen perustamisen inspiraationa on ollut Jeesuksen ja Magdalan Marian kohtaaminen. Instituutin toiminnan lähtökohtana on Raamatun sana sekä vuoropuhelu nykyihmisen ja tradition välillä. Se pyrkii edistämään naisten ja miesten välistä tasa-arvoa kunnioittaen samalla heidän erojaan sekä toisiaan täydentäviä ominaisuuksia. Instituutin missiona on myös toimia tukena ihmisille, jotka etsivät henkistä tai psyykkistä paranemista tai uudistumista.
Magdalena Instituutti järjestää keväisin yhdistetyn pyhiinvaelluksen ja naisille suunnatun tapahtuman, johon ovat tervetulleita naiset eri uskontokunnista ja erilaisista taustoista. Luennoitsijoina ja esiintyjinä on naisfilosofeja, kasvattajia, yrittäjiä, uskonnollisia johtajia sekä muusikoita ympäri maailman, ks. https://www.magdala.org/9th-womens-encounter/ Niin puheenvuorot kuin musiikkiesitykset näyttävät saaneen inspiraationsa Magdalan Mariasta.
Lähteet:
www.magdala.org
www.worldhistory.org/article/1219/the-archaeological-excavations-at-magdala/
Kuvien krediitit: Magdalene Publishing (CC BY) sekä University Anahuac (CC BY-NC-SA)
Lue seuraavaksi
Föglön kirkon arvoitus
Onko Magdalan Marialle omistetussa Föglön kirkossa Ahvenanmaalla säilytetty aikoinaan hänen reliikkejäänkin?
Syksyllä 2020 päätin lähteä Ahvenanmaalle katsastamaan saaren kirkkoja. Erityisesti minua kiehtoi ajatus Magdalan Marian pyhäinjäännösten ja siihen kuuluvan ristin näkemisestä. Koettuani Jerusalemin ja Rooman pyhiinvaeltajien valtavat ihmismäärät odotin jännityksellä käyntiä itäisellä Ahvenanmaalla sijaitsevalla Föglön saarella.
Vuonna 1966 tehtiin pyhälle Magdalan Marialle omistetun Föglön kirkon kaivausten yhteydessä yllättävä löytö. Kirkon kuorin itäseinästä löytyi keskiaikainen hienosti muurattu alttari, jossa oli tarkasti muotoiltu reliikkikätkö. Siinä oli kauniisti koristeltu hopearisti, relikvaario, mitoiltaan 6 x 5,3 cm. Ristin vasemmassa sakarassa oli pieni 31 x 10 millimetrin pergamenttirulla, jossa luki teksti Maria Magdz, se tarkoittaa Magdalan Mariaa. Pergamenttiin oli kiinnitetty pieni silkkinen käärö, joka on luultavasti sisältänyt luunsiruja. Hopearistiä on säilytetty sittemmin maatuneessa puurasiassa.
Löytö on tutkimusten mukaan noin 600 vuotta vanha. Arkeologi Åsa Ringbom pitää tätä pientä relikvaaria Ahvenanmaan löydöistä kaikkien aikojen merkittävimpiin kuuluvana. Risti ja sen sisältö luovutettiin Ahvenanmaan museon huostaan. Myöhemmin, monien vaiheiden jälkeen, Föglön kirkko sai ristinsä takaisin, mutta ”luunsirut” ja pergamentti teksteineen jäivät museolle.
Saarten Maria
Ahvenanmaalla Magdalan Mariaa on kunnioitettu 1290-luvulta asti, toteaa Åsa Ringbom Föglön kotiseutulehden vuoden 2020 viimeisessä numerossa. Tämä koskee erityisesti maakunnan kaakkoissaaristoa.
Föglön kirkko ei ole ainut Magdalan Marialle omistettu pyhättö Ahvenanmaalla: myös naapurisaari Sottungan kappeli 1500-luvulta kantaa hänen nimeään. Sen puukirkosta löytyy kirkonkello nimeltä Maria Magdaleena.
Kumlingen kirkon seinissä esiintyy myös naispyhiä, joiden joukossa on Magdalan Mariaa esittäviä kalkkimaalauksia. 1200-luvulta peräisin olevassa Lemlandin kirkossa Magdalan Marian kuva löytyy passiosarjasta sekä 1400-luvulla tehdystä alttarikaapista. Myös Brändön 1800-luvulla rakennetussa kirkossa on 1400-luvulta peräisin oleva alttarikaappi, jossa Maria on yksi pyhimyksistä.
Suomessa on sangen vähän Magdalan Mariaa esittäviä kuvia verrattuna Ruotsiin, jossa hän oli monen suuren kirkon, mm Vadstenan suojelupyhä. Meillä hänen kuviaan on Varsinais-Suomessa kuin myös Lohjalla ja Hattulassa. Viron puolelta Ruhnusta löytyy Magdalan Marian kuvia myös.
Reliikki pyhiinvaelluskohteena
Pyhäinjäännös eli reliikki on pyhäksi julistetun henkilön fyysinen osa. Se voi olla luunsiru, mutta kirkkomme kunnioittaa myös kosketusreliikkejä eli esimerkiksi pyhälle kuuluneita esineitä tai vaatteen tai hauta-arkun paloja. Pyydämmme reliikeiltä esirukousta, parannusta ja suojaa, ja niiden avulla voi tapahtua ihmeitä. Reliikit säteilevät pyhän suojaavaa ja siunaavaa läsnäoloa. Sekä ortodoksinen että katolinen kirkko pitävät reliikkejä suurina aarteina. Jos yksityisellä henkilöllä on relikki, hän kokee olevansa pyhän ihmisen suojeluksessa, ja tämä koskee myös yksittäistä kirkkoa.
Vanhimmat reliikit ovat 300-luvulta. Pohjolan kirkoissa on ollut tuhansia esineitä, mutta useimmat hävisivät uskonpuhdistuksen aikana 1500-luvulla. 330 reliikkiä on säilynyt.
Tavallisin osoitus pyhän kunnioittamisesta on, että kirkko, jossa jäännökset säilytetään, tulee vaelluksen kohteeksi. Nykyään on monia pyhiinvaellusreittiä, joista tunnetuin lienee pyhän Jaakobin haudalle Santiago de Compostelaan vievä tie. Pyhän Olavin Norjan kuninkaan hauta taas on Nidarosissa Trondheimissa, ja se on ollut myös tärkeä pyhiinvaellusreitti. Aikoinaan jos halusi päästä sinne Suomesta, oli mentävä juuri Ahvenanmaan kautta.
Valamon luostari on Suomen tunnetuin pyhiinvaelluskohde, ja siellä säilytetään vuonna 2019 pyhäksi kanonisoidun pyhittäjä Johannes Valamolaisen reliikkiä.
Ratkaisematon arvoitus
Marraskuun lopulla 2020 otin yhteyttä Ahvenanmaan museoon kysyäkseni Föglön reliikeistä. Antikvaari Veronica Lindholm vastasi heti, että pergamenttiteksti ja pieni käärö puuttuvat, eikä niitä löydy mistään. Ne ovat luultavasti kadonneet vuosien 1966–1977 välisenä aikana, mikä tarkoittaa, etteivät ne ole voineet olla museon varastossa, sillä museo rakennettiin vasta vuonna 1980. Monia arvailuja on vuosien mittaan pyörinyt kadonneiden reliikkien ympärillä.
– Emme tiedä avattiinko silkkinyytti silloin, Veronica Lindholm sanoo. Yhtä vähän tiedetään siitä, mitä se oikeastaan sisälsi. Hän kertoo myös, että myöhemmin löytöluettelossa ÅM 402:4 mainitaan ”kaksi pientä luunsirua, luultavasti reliikkikätköstä”. Tämä teksti ei löydy vuoden 1967 kaivausraportista.
Vuoden 2019 joulukuussa tutkittiin mikroskoopilla kaksi luunsirua, ja analyysin mukaan ei ole kyse luusta, vaan pikemminkin maalatusta kalkkikivestä, rappauksesta tai laastista.
Olivatko aidot luunsirut silkkipussissa, ja mistä tulivat ”luunsirut”, joista usein puhutaan reliikkilöydösten yhteydessä? Ja missä on pergamenttipala? Sitä ehkä emme saa koskaan tietää.
Pyhäinjäännökset ovat monen kirkon aarteita. Siksi tuntuu hieman surulliselta ajatella, että tällainen harvinaisuus on voinut kadota meidän aikanamme.
On kiehtovaa miettiä, miksi pienessä syrjäisessä kirkossa on säilytetty pyhän Magdalan Marian jäännöksiä, ja miksi tämä pyhä on merkinnyt niin paljon Ahvenanmaan itäisen saariston ihmisille.
Kaunis reliikkiristi on edelleen Föglön kirkossa, mutta vailla sisältöään.
Kuvat: Marita Karlsson, Åsa Ringbom, Ahvenanmaan museo
Lähteet:
Gammalt och nytt, Föglö hembygdsförenings tidning 2020 Kyrka och församling och det religiösa livet; fil.tri prof. emerita Åsa Ringbom
Ålands kyrkor berättar 2010, Åsa Ringbom
Sanct Olof Maria Magdalena på Åland, legend och spridning,2012, Åsa Ringbom
Kaivausraportti 1966, Ålands museum
Wikipedia
Lue seuraavaksi
Punainen muna, öljyastia ja hulmuavat hiukset – ikonografisia näkökulmia
Valamon opiston ikonimaalausluokassa on puurtamisen tunnelmaa. Seiniä koristavien pyhien kuvien lisäksi tilassa on paljon vanhoja kirjoja, laajoja ja kattavia teoksia, jotka jotenkin liittyvät ikonien aihepiiriin.
Ikonografi Alexander Wikström on pyynnöstäni pysähtynyt hetkeksi kertomaan erityisesti niistä ikoneista, jotka kuvaavat Magdalan Mariaa. Yllätyksekseni kuulen, että Magdalan Mariasta on itäisen kirkon taiteesta hyvin vaikea löytää niin kutsuttua henkilöikonia. Hänet on kuvattu ennemminkin erilaisten tapahtumien yhteydessä, kuten mirhantuojanaisia esittävissä ikoneissa sekä ristiinnaulitsemisikoneissa. Läntisessä kirkkotaiteessa Magdalan Marian kuvia kyllä esiintyy, mutta hänet on niissä esitetty tavalla, joka pohjautuu niin kutsutun syntisen naisen traditioon, jota ortodoksinen kirkko ei tunne. Alexander Wikström tuo esiin ajatuksen, että Magdalan Maria oli todennäköisesti varakas ja arvostettu henkilö Magdalan kylästä. Tämä näkyy hänen yksilöikoneissaan, joita löytyy idän kirkon taiteessa vasta 1800-luvun lopulta lähtien.
Mirhaöljy, risti ja muna
Katselemme Nikolay and Natalia Bogdanovin tekemää ikonia Magdalan Mariasta, joka on toiminut alkukuvana monelle ikonimaalarille.
Magdalan Marialla on kädessään hänelle tyypillinen attribuutti, mirhaöljyä sisältävä ruukku. Alexander Wikströmiä askarruttaa, miksi Magdalan Marian hiukset näkyvät päähineen alta. Yleensä naispyhien ikoneissa hiukset ovat tiiviisti päähineen sisällä. ”Hiuksien esittäminen saattaa olla perua 1400- ja 1500-luvun kreikkalaisista ikoneista, joissa ristin juurella muiden paikalla olleiden joukossa Magdalan Maria repii hiuksiaan ikään kuin aktiivisen surun merkkinä”, päättelee Wikström. Tällainen kuvaustapa on ollut yleistä itäisen Välimeren alueen ikoneissa.
Dimitry Mironenkon tekemässä ikonissa Alexander Wikströmin huomio kiinnittyy Magdalan Marian kädessä olevaan ristiin. Risti kädessä on yleensä marttyyrejä esittävien kuvien attribuutti, mutta Magdalan Mariahan ei ollut marttyyri. ”Helmin ja jalokivin koristeltu risti saattaa tässä ilmeisimmin olla ylösnousemuksen symboli”, päättelee Wikström. Molemmissa katsomissamme ikoneissa Magdalan Marialla on sininen aluspuku ja punainen mafori. Voimakas punainen väri viestittää ylösnousemuksen iloa ja valoa, uuden elämän riemua. Toisin kuin Magdalan Marian henkilöikoneissa, tapahtumaikoneissa hänellä saattaa usein olla vihreä asu. Vihreä on myös uuden elämän sekä helluntain väri.
Näissä katsomissamme ikoneissa ei kummassakaan ole toista Magdalan Marialle tyypillistä attribuuttia, punaista kananmunaa, jonka esittäminen perustuu vanhaan legendaan. Sen mukaan Magdalan Maria olisi käynyt Rooman keisari Tiberiuksen hovissa kertomassa kristinuskosta ja Jeesuksen ylösnousemuksesta. Maria oli ottanut käteensä kananmunan ja esittänyt sen ylösnousemuksen vertauskuvana. Keisari Tiberius oli sanonut, että ylösnousemus on yhtä uskottavaa kuin se, että tuo kananmuna muuttuisi yhtäkkiä punaiseksi. Näin oli sitten tapahtunut, kananmuna Magdalan Marian kädessä muuttui punaiseksi.
”Älä koske minuun”
Tarkastelemme seuraavaksi laajemmin tunnettua ”älä koske minuun” -ikonia. Tämä edessämme oleva ikoni kuuluu itäisen kirkon ikoneihin, vaikka sen kuvasto onkin lainattu lännestä.
Alexander Wikström lukee alkuun katkelman Johanneksen evankeliumin 20 luvusta ja korostaa kohtaa, jossa kerrotaan, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina oli muista käärinliinoista erillään omana käärönään. Tässä on viittaus Jeesuksen kasvoja esittävän käsittä tehdyn ikonin historiaan. Hikiliina katosi myöhemmin ja sen pohjalta alkoi elää legenda käsittä tehdystä ikonista. Yllä olevassa ikonissa käärinliinat ja hikiliina on esitetty tarkasti.
Johanneksen evankeliumin 20 luvun kohdassa, jossa Magdalan Maria viimein tunnistaa Jeesuksen, Jeesus sanoo hänelle ”noli me tangere” eli ”älä koske minuun”. Noli me tangere -ikonit esittävät tätä evankeliumin kohtaa. Tämäkin ikonityyppi on päässyt melko myöhään, 1400–1500-luvulla, itäisen kirkon kuvastoon. Venäläisissä ikoneissa Alexander Wikström ole tätä ikonityyppiä nähnyt, mutta jälkibysanttilaisen ajan kreikkalaisissa ikoneissa kylläkin. Tässä tarkastelemassamme ikonissa kädet ovat ”arkaillen ojentuneina”, ilman attribuutteja. Hiukset ovat auki ja asu on punainen, kuten tässä ikonityypissä on tapana.
Alexander Wikström kiinnittää huomionsa Kristuksen viitan siniseen väriin. Yleensä ylösnousseen Kristuksen asu on vaalea tai oranssi, mutta sininen vaate voisi tässä symbolisoida ihmiseksi syntymistä. Ilmeisesti halutaan painottaa, että Jeesuksen ruumis on oikeasti kuolleista noussut, eikä kyse ole vain jostain ”aaveesta” tai astraaliruumiista. Magdalan Marian viitan väri on ylösnousemusta symbolisoiva dynaaminen punainen. Merkille pantavaa tässä tarkastelemassamme ikonissa on myös se, että tuolle ajalle tyypillisesti Jeesuksen ja Magdalan Marian sanomat repliikit on kirjoitettu vähän niin kuin sarjakuvamaisesti ikoniin mukaan myös. Tämä on sallittua vieläkin.
Keskusteluhetkemme on päättymässä, vaikka ikonien värien, asetelmien ja attribuuttien merkityksistä riittäisi asiaa loputtomiin. Valamon kuusikujalta siivilöityy jo iltapäivän valoa.
Kuvat: Kirsi Maaria Koskinen, Maria Roiha, iStock
Lue seuraavaksi
Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka
– Se oli pääsiäisen alla, kun kuopiolainen televisiotoimittaja halusi tulla tekemään juttua ikoneista Valamon konservointilaitokseen. Minä sanoin ettei nyt oikein sovi; että ortodoksinen museo olisi parempi. Arkkipiispa Johannes kuuli siitä ja närkästyi, että miten niin ei sovi. No, meidän piti silloin alkuvaiheessa 1980-luvulla tehdä ulkopuolisia restaurointeja, ansaita rahaa, ja telineillä komeili Olavi Pesun teos Piru keittää viinaa. Se oli Kiteen pontikkatehtaan tilaus. Kysyin, että tämäkö meidän pitäisi esitellä pääsiäisohjelmassa. Arkkipiispa ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kahden päivän päästä piru oli piilotettu ja tilalla Valamon luostarin ikoneja.
Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka. Hän ehdottaa paikaksi Herttoniemen Treffipubia, josta saa lounaaksi paistettua kananrintaa ja ranskalaisia perunoita. Jälkiruokana on munkkeja, jotka sopivat haastattelun teemaan, sillä tällä kertaa puhutaan vähemmän Egyptistä ja enemmän Valamosta, jonka luostarissa Helena teki pitkän ja vaiherikkaan uran vuodesta 1984 eläköitymiseensä vuoteen 2010 asti, eli lähes 30 vuotta.
– Kyllä minua harmittaa, että konservointilaitos lopetettiin, kun seuraajani oli loistava Antti Narmala ja töitä olisi riittänyt silmänkantamattomiin, Helena sanoo.
Valamon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimineessa laitoksessa on nykyään ulos vuokrattavia työhuoneita, kun siellä aikanaan korjattiin monenlaista taidetta, muun muassa suuria luterilaisia alttaritauluja, jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet muualle. Ja kun Valamo Säätiö ja Valamon Ystävät ry. rupesivat tukemaan konservointilaitosta, pystyttiin enenevässä määrin keskittymään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen.
Tunnetuin työ Väinämöisen soitto
Kalevalan juhlavuoden alla Helena mietti, mitä vastaisi Helsingistä tulleeseen pyyntöön. Tulipalossa vaurioitunut R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja Helena tajusi heti, että urakasta tulisi hurja. Hän päätyi esittämään työtoverinsa kanssa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle niin suurta summaa, ettei se ehkä menisi läpi, mutta HYY maksoi kakistelematta.
– Kävi ilmi, että toinen taho oli esittänyt kaksi kertaa isomman toiveen, joten meidän tarjous ”voitti”. Meillä oli reilu vuosi aikaa saada työ valmiiksi Floran päivään 1986.
Kuten Helena oli uumoillut, Väinämöisen kunnostuksesta kehkeytyi oma tarinansa. Lääkäriopiskelijat olivat taulua pelastaessaan irrottaneet maalauskankaan kirurgiveitsellä kiilakehyksestä ja vieneet sen Uudelle ylioppilastalolle. Myöhemmin Museoviraston konservaattori Pentti Pietarila teki niin sanotun profylaktisen suojapaperiliimauksen, eli liimasi väri-irtoamakohtiin paperilappuja pitämään irtoavaa väriä paikallaan. Hänen johdollaan, japaninpaperien avulla, maalauskangas rullattiin lopulta suuren ilmastointiputken päälle ja vietiin vuosiksi varastoon. Valamoon se saapui repaleisena, mutta tiukasti rullattuna.
Kun neljä kertaa kolme metriä suuruinen teos sitten restauroituna ja uudelleen kehyksiin pingotettuna palautettiin, laatikko, johon se oli pakattu, ei mahtunut sisään edes Vanhan ylioppilastalon parvekkeen kautta. Hellävaroen pakattu maalaus piti ottaa ulos ja taiteilla piikkien lailla sojottavien lipputankojen välistä parvekkeen ikkunoista sisään.
– Manööveri tehtiin yöllä ja Kolmen sepän aukiolla pyöri kaikenlaista huutelijaa.
Kun hän rupeaa kertomaan työstään tarkemmin, puheeseen pulpahtelee lisää tietoa ja ammattitermejä, kuten hyvä pingotus ja röntgenin matalajännite. Petter ”Pepe” Martiskainen on kuulemma jälkimmäisen eksperttejä.
– Väinämöisen soiton dubleeraus uudelle kankaalle ja hyvä pingotus ovat kestäneet, Helena kehuu ja kehottaa Vanhalla ylioppilastalolla kävijöitä katsomaan teosta tarkalla silmällä, koska aivan kaikkea ei entisöity. Cesare Brandin teorian mukaisesti teoksen historian tulee myös näkyä, kuten tässä tulipalon aiheuttamat vauriot.
Äidin perintö
Irinja Nikkanen on tunnettu nimi Suomen ortodoksimaailmassa. Paitsi lapsilleen, hän antoi kaikille uskosta ja kulttuurista kiinnostuneille perinnön, jonka vaalimisessa riittää sarkaa. Irinja kuului Valamon Ystävät ry:n perustajiin, käynnisti valtavan Filokalia-suomennostyön, oli ensimmäisiä naispuolisia kirkolliskokousedustajia sekä toimittaja, kustantaja, käsikirjoittaja, kääntäjä ja kotiäiti. Tuossa virassa hänen mielikuvituksensa keksi leikin, jossa saattoi levähtää valvottujen öiden jälkeen: äiti oli kipeä lehmä, jota neljä lasta hoiti, Helena heidän joukossaan.
Karjalaisista juurista huolimatta Helenan lapsuudenperhe asui enimmäkseen Helsingissä insinööri-isä Armaksen työn takia. Ensin Käpylässä, mutta pian Herttoniemessä.
– Ja nykyinen kämppäni on Roihuvuoressa tuossa naapurissa, Helena osoittaa peukalollaan. Siellä hän tosin viettää vain osan vuodesta, koska hankki Valamon aikana asunnon Heinävedeltä, jossa viihtyy kesät. Talvet puolestaan kuluvat Egyptin lämmössä. Anaforan koptiyhteisö, josta Mirhantuojat julkaisi jutun 24.9., sai hänet mukaan piispa Thomaksen toivotuksella: ”Olemme sinun perheesi. Pehmustamme jokaisen askeleesi rakkaudella.”
– Siellä ei ole väliä titteleistä, Helena lisää. – Koska olemme kaikki Jumalan lapsia.
Ateneum, Leningrad, Rooma
Titteleitä Helenalle on kuitenkin kertynyt, jopa kuvaamataidon opettaja, jota työtä hän ei juurikaan ole tehnyt.
– Paitsi jonkin verran keikkoja, kuten Outi Heiskasen sijaistaminen Hallituskadun tyttökoulussa. Opiskelin Atskissa (Taideteollinen oppilaitos Ateneumissa), mutta tiesin jo varhain, että halusin konservaattoriksi.
Alan koulutusta ei silloin ollut mahdollista saada Suomessa, joten Helena lähti rautaesiripun taakse Leningradiin. Sen verran voimakas kokemus se oli, ettei hän vieläkään osaa puhua Pietarista.
Samaan aikaan Vaganovan balettiakatemiassa opiskeli toinen suomalainen taidestipendiaatti, Aku Ahjolinna, josta tuli tärkeä ystävä ja tukipilari.
– Opiskelijat pääsivät katsomaan esityksiä piippuhyllylle ja Aku ehdotti, että tulen mukaan. Sanoin etten näytä ballerinalta, jolloin hän keksi, että voin olla pedagogi.
Opinnot täydentyivät Rooman Istituto Centrale Del Restaurossa, josta Helena valmistui 1978. Lisäksi hän opiskeli ikonimaalausta useaan otteeseen Leonid Ouspenskyn luona Pariisissa, vuodesta 1969 aina Ouspenskyn kuolemaan 1987.
Muitakin nimiä Helenan tarinoissa nousee esiin, koska hän on ollut mukana monessa. Jopa työskentelemässä Ina Collianderin ateljeessa Töölön Ilmarinkadulla ja Italiassa matkalla Inan ja Titon kanssa. Vaikuttavien taiteilijoiden jättämien muistojen lisäksi käteen on jäänyt rutkasti kielitaitoa ja yleissivistystä, vaikkei hän taitojaan mainostakaan.
Ikoneja ja nunnia
Palaamme Valamoon ja sen konservointilaitoksen kultaisiin vuosiin. Kun rahoitusta alkoi järjestyä, kirkkoaarteita ruvettiin siirtämään kuopiolaisesta keskusvarastosta turvaan.
– Todellakin turvaan! Helena painottaa. – Varaston naapurissa oli pizzeria ja jatkuva tulipalovaara, koska ilmastointiputketkin olivat puuta. Se oli aivan väärä paikka Vanhan Valamon ikoneille ja muille arvokkaille teoksille.
Helena mainitsee yhdeksi suosikkitöistään Gregorios Teologin, Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen ikonin, joka löytyy nykyään Trapesan keltaisesta salista. Mutta oli monta muutakin; ikoneita, jotka vahvistavat rukousta, mikä on Helenan mielestä niiden tärkein tehtävä.
– Jos katse on suunnattu väärin tai hahmon olemus torjuva, ikoni ei kutsu rukoukseen.
Koska Valamo oli vuosikaudet työpaikka, Helena oppi rentoutumaan Lintulassa. Myös Anafora on nunnayhteisö, jonka sisaristo muodostaa perheen, kuten piispa Thomas lupasi. Talkoolaiset ja pyhiinvaeltajat tuovat sinne oman säväyksensä, mutta kaikilla on sama tavoite: rakentaa kaunista ja rakkaudellista yhteisöä.
– Tänä vuonna palaan jouluksi Suomeen, koska olen ollut niin monta vuotta poissa, mutta sitten taas Egyptiin, jossa kävin ensimmäisen kerran jo 1969. Toki vain maassa, Anafora-yhteisöä ei silloin vielä ollut, mutta jotenkin hassua, että kirjoitin Uskonviesti-lehteen jutun ”Koptit, Jumalan lapsenlapset”, ja nyt eläkkeellä löydän itseni – yllätys yllätys – juuri koptien parista.
Ensimmäistä käyntiä voi siis pitää jonkinlaisena alkusoittona tai ympyrän sulkeutumisena, sillä Egyptissä Helena ei korjaa vanhaa, vaan luo uutta. Omaa ääntä ja sydäntä edelleen herkästi kuunnellen.
Teksti Annina Holmberg
Kuvat: Annina Holmberg ja Helena Nikkasen arkisto
Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen
Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu.
Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.
Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.
– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.
Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi
Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.
– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.
Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.
– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.
Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.
Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä.
– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa.
Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.
– Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan.
Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet
Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä.
– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta. Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani.
Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.
– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.
Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.
– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä.
Aktiivisen palveluselämän palkinto
– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen.
Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona.
– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa.
Annina Holmberg
Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani
Näyttelijä Anna-Leena Sipilä aloitti äsken Mirhantuojien bloggarina. Olen tiennyt, että hän on intohimoinen matkustelija, kauneuden rakastaja, taiteen – kaiken taiteen, ei vain ammattinsa teatterin – ystävä, luontoihminen, varmaotteinen ratissa ja hyvä suustaan. Facebookissa hänen humoristiset, itseironiset päivityksensä ihastuttavat seuraajia. Mutta kuten kaikissa ihmisissä, hänessäkin on vielä paljon naarattavaa. Pieniä yksityiskohtia, isoja kaaria, inhoja ja intohimoja. Niitä lähdin selvittämään.
Hiljattain uutisoitiin Anna-Leenan ja hänen puolisonsa Johannes Lahtelan erosta. Asiat ovat eläneet siihen suuntaan, että he ovat löytäneet keskusteluyhteyden uudelleen. Aika näyttää, mihin kaikki johtaa. Eräänlainen uusi alku on kyseessä, mutta millainen, se hahmottuu vasta myöhemmin.
–Nyt saamme selvitettyä asioita, jotka olisi pitänyt selvittää jo vuosia sitten ja viimeistään eropäätöstä tehdessä, mutta jotka siinä shokkitilanteessa osoittautuivat mahdottomiksi selvitettäviksi, Anna-Leena sanoo.
Suora tie ortodoksiksi
Koska Anna-Leenan, tuttavallisemmin Anskin, puoliso Johannes Lahtela on kertonut uskostaan julkisuudessa ja kirjoittanut kolumneja Ortodoksiviesti-lehteen, moni luulee Anskin seuranneen miestään kirkon valinnassa. Hänen tiensä ortodoksiksi on kuitenkin ollut henkilökohtainen ja kaiken lisäksi suora.
– Hyvä ystäväni vihittiin ortodoksisin menoin ja seremonia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin luterilainen, mutta en käynyt juurikaan kirkossa tai ollut aktiivinen seurakuntalainen. Ortodoksinen jumalanpalvelus puhutteli minua enemmän.
Anski kertoo pitävänsä siitä, että ortodoksikirkko ei teeskentele olevansa muuta kuin kirkko. Kaikki toistuu siellä samanlaisena ja tuttuus tuo turvallisuutta. Palvelukset ovat suorastaan meditatiivisia.
– Olen saanut niistä paljon lohtua surussa ja kokenut iloa esimerkiksi pääsiäisyön riemussa. Ja koska olen mennyt kirkkoon omaa tahtiani ja luonut siihen oman suhteeni, Johanneksen pappisvihkimys sen enempää kuin pappeudesta luopuminenkaan eivät ole vaikuttaneet uskooni.
Uskonto- ja luontosuhde ovat hänelle samanarvoisia, yhtä pyhiä ja tärkeitä. Niistä kumpikin on vahvasti läsnä Valamon luostarissa, jossa Anski on käynyt lukuisia kertoja.
– Valamossa kirkko on keskellä metsää ja metsä kirkon ympärillä. Joskus vielä bonuksena timanttihankia, tähtitaivaita, usvaisia aamuja ja maalauksellisia auringonlaskuja. Niiden takia kannattaa tulla kauempaakin.
Anski on ”peritty” kummilapseni
Ensimmäinen oma muistikuvani Anskista on Q-teatterin lavalta 1990-luvun puolivälistä. Hän veti nuoruuden vimmalla ja ammattilaisen taidolla kuten muutkin vastaperustetun teatterin jäsenet. Moni on hänen kurssikavereitaan Teatterikorkeakoulusta, niin ettei ihme, että Q:ta ruvettiin kutsumaan sukupolvikokemukseksi. Oli Huokausten laakso, Pirun kaunis tyttö ja tietysti Skavabölen pojat, jotka valottavat niiden kirjoittajan ja ohjaajan Antti Raivion omanäköistä maailmankuvaa. Käsitykseni Anna-Leenasta näyttelijänä tarkentui Kansallisteatterin Nalle Puhissa, jossa hän esitti pientä, hermostunutta Nasua.
Jostain syystä emme törmänneet noihin aikoihin kunnolla, vaikka pyörimme molemmat teatterimaailmassa. Tutustuminen tapahtui aivan toisissa piireissä – ortodoksien kesken. Anskin puoliso Johannes Lahtela oli luonut läheisen kummisuhteen isääni ja pian Anski liittyi perheeseen, kun äidistäni tuli hänen ortodoksikumminsa. Koska äiti sairastui pian ja kuoli muutaman vuoden kuluttua, päätimme, että minä ”perin” Anna-Leenan, täytyyhän jokaisella kummi olla. Se suhde on jäänyt varsin nimelliseksi, mutta auttoi ystävyyden syntymisessä.
Pitkä tie näyttelijäksi
Anskin lapsuudenkoti sijaitsi Pyhäsalmessa, mutta tärkeä on myös Hailuoto ja siellä mummin sisaren kotitalo: se oli lapsuuden mansikkapaikka, jossa vietettiin monet kesät. Lapsuudenkodin suunnassa on nykyinen vapaa-ajan asunto tai rakas mökki, kuten Anski Oulun läänin Pyhäjärven rannalla sijaitsevaa kesäpaikkaa nimittää.
– Parasta mitä tiedän, on maata siellä riippukeinussa lukemassa. Mökki ja kirjat ovat asioita, jotka rentouttavat minut aina.
Nuoren Anna-Leenan palo näyttämölle oli niin kova, että Anski jaksoi pyrkiä monta kertaa Teatterikorkeakouluun. Kuten monet muutkin, hän keväällä tulosten tullessa vannoi, ettei koskaan enää, mutta oli seuraavana vuonna taas mukana karsinnoissa, ja avautuivathan koulun ovet viimein. Samalla kurssilla opiskelivat muun muassa Peter Franzen, Minna Suuronen, Tommi Korpela, Anu Sinisalo ja Janne Reinikainen. Suurin osa heistä on työskennellyt valmistumisensa jälkeen freelancereina, niin myös Anna-Leena.
Sisäänpääsyä odottaessa hän ehti tutustumaan varsin kirjaviin työtehtäviin sairaala-apulaisesta Fazerin leipomon vartijaan, Valintatalon kassalta suurlähetystön siivoojaan. Kokemuksista on ollut hyötyä näyttelijän ammatissa.
Lavalla hän on ollut kiinnityksellä Seinäjoen kaupunginteatterissa ja vieraillut Q:n lisäksi muun muassa Kansallisteatterissa, Tampereen työväen teatterissa ja eri kaupunginteattereissa. Tutuksi ovat tulleet myös vapaat ryhmät, kuten ohjaaja Mikko Roihan kokoamat ensemblet. Roihan kanssa työtä tehtiin Suomen lisäksi Berliinissä, jolloin perheestä huolehtiminen jäi puolison harteille.
– Tytöt Saara ja Stella olivat silloin 2014 melko pieniä, joten ilman Johanneksen tukea en olisi voinut lähteä Berliiniin, jossa valmistimme Marguerite Durasin kolmeen novelliin perustuvan esityksen Vastarinta. Se oli unohtumaton kokemus ja taiteellisesti erityisen palkitseva.
– Minä yritin sitten vuorostani antaa tilaa Johannekselle, kun hän rupesi tekemään pyhiinvaellusmatkoja Athokselle ja opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Työnjakomme toimi hyvin.
Viime vuosina Anskia on nähty paljon elokuvissa ja televisiossa. Hän on ollut ehdolla Jussi-patsaan saajaksi Taru Mäkelän elokuvassa Pikkusisar ja Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi, hurmannut lapsikatsojat Onnelin ja Annelin talven rouva Vaaksanheimona, mennyt Juice Leskisen äidin nahkoihin ja naurattanut Ex-onnellisissa, M/S Romanticissa ja Keihäsmatkoissa.
Haaveissa kirjoittaa näytelmä Hildegard Bingeniläisestä
Keskimääräistä enemmän Anski on näytellyt kotikaupunkinsa Keravan ja Tuusulan alueella toimivassa Keski-Uudenmaan teatterissa, ja sinne hän on tehnyt myös ensimmäiset tekstinsä.
– Sovitimme näyttelijäkollega Seppo Halttusen kanssa Sven Nordqvistin lastenkirjoihin perustuvan Viirun ja Pesosen, jonka jälkeen kirjoitin – kiitos koronan – oman monologinäytelmän Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia.
Kirjoittaminen maistui himolukijalle, vaikka järjetön itsekritiikki yrittikin jarruttaa menoa. Anski oppi, että siihen auttaa ainoastaan säännöllinen kirjoittaminen.
– Ja deadlinet ovat tärkeitä; ilman niitä en saisi mitään valmiiksi, hän tunnustaa.
Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia pyöri Minna Koskelan ohjaamana keväällä 2022 ja siitä jäi niin mukavat muistot, ettei Anski sulje pois uusia ”omia projekteja”.
– Hildegard Bingeniläinen on kiinnostanut minua jo kauan. Hän oli noin vuonna 1098 syntynyt saksalainen kirjailija, mystikko, kirkkomusiikin säveltäjä ja abbedissa, jonka pipariresepti pyörii edelleen maailmalla. Hänessä olisi ainesta vaikka useampaankin tarinaan.
Tyhjän pesän syndrooma vaanii nurkan takana
Viime kesä oli erityinen syystä, että Anski pystyi työskentelemään mökiltä käsin: näyttelijä Juha Variksen projekti perustaa Löytänän vanhalle koululle kesäteatteri tarjosi pestin, josta Anski nautti sydämensä pohjasta.
Sääli vain, että lapset ovat jo niin isoja, että heillä on omat menonsa. He käyvät mökillä mielellään, mutta eivät ehdi viettää siellä pitkiä aikoja.
Esikoinen Saara on lentänyt pesästä jo muutama vuosi sitten. Hän on opiskellut käyttäytymistieteitä Amsterdamissa ja Lontoossa. Tällä hetkellä hän sekä opettaa että aloittelee väitöskirjaa Amsterdamin yliopistoon. Äidistä on ihanaa seurata, kuinka tytär iloitsee päästessään tekemään sitä, mitä haluaa. Saara haikaili jo varhain ulkomaille ja kävi sen takia Kulosaaren yhteiskoulun lukion kansainvälisen linjan.
Stella on lukion toisella ja harrastaa tanssia, jota varten sai alaikäisenä ajokortin harjoiteltuaan ensin mopoautolla.
– Näyttelijän ja papin aikataulut olivat hankalia ajatellen lasten kuskaamista harrastuksiin, joten kaikille oli helpotus, kun Stella pääsi hoitamaan kyytinsä itse.
Anski kuulostaa hieman haikealta, sillä niin palkitsevaa kuin lasten omien siipien kasvamisen seuraaminen onkin, tyhjän pesän syndrooma vaanii jo nurkan takana.
– Itsenäistyin itse aikaisin ja niin tekevät tyttärenikin, mistä olen ylpeä. Samalla tiedän kaipaavani heitä kauheasti, kun he ovat poissa.
Kuin lääkkeeksi ikävää vastaan perhe hankki muutama vuosi sitten koiran. ADHD-vilkkaudella varustettu Bambi-puudeli ei lennä pesästä, vaan pomppaa kotiintulijan syliin, sängyssä heräilevän vierelle ja sohvalla istuvan kaulaan. Se on notkea kuin käärme ja väsymätön kuin muuttolintu, eikä sen rakkaudella ole rajoja. Oli päivä millainen tahansa, se paranee Bambin lämmössä.
– Uskollinen lemmikki antaa ilmaista terapiaa, Anna-Leena lausuu haastattelun päätteeksi.
– Bambi on perheenjäsen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi ja hyvä niin. Vilpittömälle lapsenmielisyydelle on meidän kodissa aina tilaa.
Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse
Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus.
Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi?
Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?
Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!
Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.
Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?
Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.
Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:
1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää, erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.
2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla.
3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!
Elokuvaohjaaja Maria Mononen: Kuuliaisuus on suurinta vapautta
Maria K. Mononen kiirehtii haastatteluun helsinkiläiskahvilaan ja pyytelee vuolaasti anteeksi pientä myöhästymistään, mutta tekeillä oleva tv-sarja Ylelle sekä tuore muutto Helsingistä Loviisaan pitävät naisen kiireisenä. Sekä tietysti Marian vauhdikas kaksivuotias tytär, jonka äänen ”tuntevat varmaan kaikki Suomen ortodoksit”.
– Koska hänen kiljuntansa kuuluu aika usein Uspenskin jumalanpalvelus-striimeillä, Maria nauraa.
Maria on tytön yksinhuoltaja-perhehoitaja, ja äidiksi tulo oli hänelle pitkäaikainen haave. Kirkossa käynti on tärkeä ja luonteva osa pienen perheen arkea ja juhlaa.
– Lapsen on hyvä jo varhaisessa vaiheessa ymmärtää äidin yläpuolella olevan jotain suurempaa, oikea Jumala; lapsihan kuvittelee aluksi vanhemman olevan jumala. Lisäksi haluan tytön saavan kokemuksen, että hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, sillä meillä molemmilla on vähän juuretonta taustaa. Haluan hänen kokevan, että hänellä on paikka, johon hän on aina tervetullut, jossa hän tietää miten toimia ja jossa hänet tunnetaan.
Myös Marian ääni kuuluu Uspenskin katedraalissa, jonka kirkkokuorossa hän laulaa. Joku saattaa tietää Marian myös hänen uransa kautta: Maria on elokuvaohjaaja, jonka esikoispitkä elokuva Diva of Finland tuli ulos kolme vuotta sitten.
Maria ei ole suinkaan ainoa taiteilija kirkossamme. Luovien alojen ihmisiä on kirkossamme sen verran paljon, että parhaillaan on tekeillä tutkimuskin kirkkoomme aikuisiällä liittyneiden kulttuurialan ammattilaisten liittymiskokemuksista.
Välillä selitykseksi on tarjottu ortodoksisen kirkon estetiikkaa, mutta sitä Maria ei allekirjoita ainakaan yksinomaisena selityksenä.
– Luulen perimmäisen totuuden olevan jossain muualla. Itse uskon aivan aidosti, että ortodoksinen kirkko on se oikea kirkko, ja uskooni sisältyy ajatus, että kaikki todelliset tarinat johtavat Kristukseen. Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta. Taiteilijuudessa on niin äärimmäisen tärkeää olla rehellinen. Tähän sisältyy myös se, että ei ole tarinoita, joita ei voisi kertoa. Protestanttisella puolella ollaan helposti vähän julistavia ja halutaan jakaa mielipiteitä, kouluttaa toisia. Se on rajoittavaa.
Kolmen minuutin käännekohta
Maria itse päätyi ortodoksiksi pitkää ja polveilevaa maisemareittiä. Polku lähti lapsuuden helluntailaisuudesta, josta Maria irtautui teini-ikäisenä. Yhdenlainen etsikkoaika oli reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin Maria kolkutteli toisen kansankirkkomme ovia ja liittyikin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
–Mutta koin olevani kuin tuulikaapissa: oven läpi kuuluu musiikkia, joka on oikeaa, mutta en pääse pidemmälle tai astumaan sisään.
Matkan varrella Marian elämään putkahteli asioita, joita hän kutsuu esiortodoksisiksi ilmiöiksi: hän vietti suurta paastoa ja järjesti pääsiäisjuhlia ja kodinpyhityksiä. Etunimeään hän korjasi hieman, jotta se vastaisi hänen lapsesta saakka ihailemansa Maria Betanialaisen nimeä tietämättä, että nimikkopyhät ja kirkolliset nimet ovat ortodoksista perinnettä.
Lopulta ratkaisevan askeleen kohti kirkkoa tarjosi – mikäpä muukaan kuin Valamo.
– Olin kesällä 2016 tulossa Kemijärveltä kohti Helsinkiä, ja sain jollain ilveellä matkakumppanini ajamaan melkoista kiertotietä ihan vain siksi, että pääsisimme Valamoon. Halusin puhua jonkun munkin kanssa, ja Viinituvassa tapasin isä Nasarin. Hän oli ehtinyt puhua ortodoksisuudesta noin kolme minuuttia, kun palaset jo loksahtelivat paikoilleen ja päätin hakeutua seuraavana syksynä katekumeenikurssille. Suurena lauantaina minut liitettiin kirkkoon.
On päästävä irti uhripositiosta
On esitettävä klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu, viiden ja puolen vuoden jälkeen?
– En ole varmaan koskaan kokenut itseäni niin vapaaksi kuin ortodoksisen kirkon jäsenenä. Ammatissani minulla on paljon valinnanvapauksia, enkä siksi osaa enää yhtyä ajassamme liikkuvaan vapauden yli-ihannointiin. Ei tarvitse tehdä kuin muutama elokuva ja joutua päättämään itse valtavasta määrästä asioita, niin voi havaita, kuinka raskasta ylenpalttinen vapaus on. Kieslowskin elokuva Kolme väriä: Sininen on hyvä tutkielma siitä, miten raskaalta ja pahalta absoluuttinen vapaus voi tuntua: pääosan nainen menettää kaiken joka kahlitsee häntä, Maria analysoi ja sanoo nauttivansa, kun hänen ei tarvitse tehdä päätöksiä kirkossa vaan hän voi vain nauttia rivijäsenen roolistaan.
Vapautta on myös irrottautua uhripositiosta, olipa se sitten seurausta traumasta, sukupuolesta tai mistä tahansa.
– Minulla oli vuosia sitten vaihe, jolloin ajattelin syyn olevan sukupuolessani, jos työt tai opiskelut eivät edenneet siten kuin toivoin. Se tekee pahoinvoivaksi ja toivottomaksi. Valtaosa sellaisesta synnistä, jota yritämme perustella itsellemme, tulee juuri uhripositiosta: että minulla on oikeus, koska minulla on ollut vaikeaa, rankkaa tai minua kohdellaan väärin.
– Ei tietenkään ole uhrin syytä, että häntä on kohdeltu väärin, mutta on jokaisen vastuulla, miten suhtautuu menneisyyteensä. Siitähän kirkkomme katumuksessa on kysymys: että otamme vastuuta myös tapahtuneiden asioiden seurauksista itsessämme. Ja menemme eteenpäin armon avulla, Maria sanoo.
Kirkollinen vapauden kokemus tulee Marialle erityisesti kuuliaisuudesta.
– Koen kuuliaisuuden Jumalalle tosi hoitavana asiana, se opettaa rakkautta Jumalaa kohtaan. Mekanismi on sama kuin traumatisoituneella lapsella, joka saa korjaavan kokemuksen oppiessaan kuuliaisuutta turvallista aikuista kohtaan. Ilman kuuliaisuutta lapsi ei tunne luottamusta, omia rajojaan eikä rakkautta.
– Protestanttisella puolella minusta tuntui aina siltä, että olisin kuuliainen jollekin ihmiselle, ja kaikki minussa kapinoi sitä vastaan. Ortodoksisessa kirkossa saan tilaisuuden olla kuuliainen Jumalalle, mikä on kaikkein suurinta vapautta. Kuten vigiliassa lauletaan: ”Opeta minulle käskysi”. Jos onnistuu palvelemaan Jumalaa, on vapaa itsensä ja maailman palvelemisesta.
Maria Roiha
Milloin ponomarikerhot avautuvat myös tytöille?
Olin muutama vuosi sitten käymässä eteläisessä Portugalissa ja menin sunnuntaina paikalliseen kirkkoon katoliseen messuun. Uudessa kirkkorakennuksessa alttari oli hyvin näkyvillä ja kirkkokansa pystyi seuraamaan, mitä alttarissa tapahtui. Huomasin, että nuorten alttariapulaisten joukossa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Tytöt ja pojat hoitivat tasapuolisesti erilaisia avustavia tehtäviä.
Jäin miettimään, milloin omassa kirkossani, Suomen ortodoksisessa kirkossa, kaikki lapset ovat yhdenvertaisia. Olisiko aika miettiä uudestaan tätä ponomariasiaa ja saada näivettyneisiin ponomarikerhoihin uutta eloa kutsumalla niihin kaikkia lapsia?
Alttariin menossa ei ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä
Poikien ponomariutta perustellaan usein sillä, etteivät naiset saa mennä alttariin. Jos ollaan tarkkoja, niin tämä ei pidä paikkaansa. Alttariin ei voi mennä myöskään kuka tahansa mies, vaan ainoastaan ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Ortodoksisen maailman nunnaluostareissa nunnat toimivat alttarissa ponomareina. Lisäksi monissa paikoissa kirkon siivoustehtävistä huolehtii nainen. Naispuoliset vahtimestarit huolehtivat myös alttarin siisteydestä. Lisäksi piispamme ovat linjanneet, että kirkottamisen yhteydessä kaikki vauvat viedään alttariin. Alttariin menossa ei siis ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä.
Joskus kuulee vielä perusteluita naisen ”saastaisuudesta” kuukautisten aikana. Tämä juontaa juurensa juutalaisista puhtaussäännöksistä, jotka ovat voineet olla relevantteja vielä varhaiskristillisessä maailmassa. Aivan fyysisesti lämpimässä ilmanalassa, jossa ei ole tunnettu kuukautissuojia, alttari olisi kirjaimellisesti voinut tahrautua kuukautisvereen. Juutalaisuudessa saastaiseksi tulkittiin kaikki, joka poikkesi järjestyksen ideasta. Näin ollen myös sairaita, rampoja ja esimerkiksi loukkaantuneita ihmisiä pidettiin saastaisina. Kristinusko hylkäsi juutalaiset puhtaussäädökset ja jotkut kirkkoisät tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia niin, että esimerkiksi sydämen kovuus ja pahat teot voivat saastuttaa ihmisen. Kuukautiset eivät ole sydämen kovuutta tai pahoja tekoja, vaan luonnollinen biologinen tapahtuma, jonka ansiosta uusi elämä voi kasvaa naisen kohdussa. Lisäksi lapset ehtivät olla ponomarikerhossa monta vuotta, ennen kuin puberteetti on heille ajankohtainen.
Alttariapulaisena toimimisessa ei ole kyse myöskään sakramentaaliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, jonka vanhoissa kirkoissa katsotaan kuuluvan miehille. Kyse on yleiseen eli kuninkaalliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, joka koskee kaikkia seurakuntalaisia. Kaikki kirkon jäsenet on yhtä lailla kutsuttu palvelemaan kirkkoaan, kukin omien lahjojensa mukaan. Yksi on hyvä IT-asioissa, toinen on hyvä leipomaan, kolmas osaa laulaa ja neljäs on hyvä järjestelemään asioita. Jokainen voi tuoda oman osaamisensa kirkon hyväksi ja rakennukseksi. Ihmisen taidot ja osaaminen eivät ole kiinni hänen sukupuolestaan.
On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta
Muutos, varsinkin hierarkisissa yhteisöissä on vaikeaa. Muutoksen vastustamiselle löydetään yleensä hyviä syitä perinteestä ja argumentiksi kelpaa myös se, että ”aina on tehty näin”. Oman työurani alkuvuosina 1990-luvulla Uspenskin katedraalin kanttorinvirka oli auki. Viran ainoa pätevä hakija oli nainen. Hänet valittiin virkaan, mutta toimipaikka siirrettiin pienempään seurakunnan kirkkoon, jonka miespuolinen kanttori puolestaan siirrettiin Uspenskin kanttoriksi. Perusteluina oli se, ”ettei seurakunnan pääkirkon kanttori voi olla nainen.” Ne, jotka tuolloin kysyivät, miksi ei, eivät saaneet kysymykseensä vastausta. Tänään, vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, pidämme tuon aikaista toimintaa syrjivänä ja epäasiallisena kohteluna. Meidän on vaikea ymmärtää päätöksen perusteluita tilanteessa, jossa seurakunnan pääkirkon kanttorina on jo vuosia toiminut nainen.
Kirkon kasvatuksen kentässä joudumme vastaamaan lapsillemme ja nuorillemme kysymykseen, miksi kaikki eivät pääse ponomareiksi. Tähän kysymykseen meillä kasvattajilla ei ole vastausta. On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta. Opetammeko tietämättämme, että toiset ovat tärkeämpiä tai arvokkaampia kuin toiset? Toivon, että olemme pian tilanteessa, jossa ihmettelemme, miten joskus on voinut olla niin, etteivät kaikki lapset ole olleet tervetulleita ponomarikerhoihin. Missä kirkkomme seurakunnassa tai pyhäkössä otetaan ensimmäinen askel?
TM Kaarina Lyhykäinen on Ortodoksiston, eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori, uskonnon opettaja ja Helsingin seurakunnan pitkäaikainen kasvatustyöntekijä.
Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen
– Kirkko merkitsee minulle elämää! Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori. Kirkko merkitsee minulle hengellistä turvaa. Yhteisessä rukouksessa koettavaa yhteisöllisyyttä on vaikea sanoin kuvailla, tiivistää siilinjärveläinen Anne Lukkarinen kauniisti ortodoksisen uskon merkityksen itselleen.
Anne on tuore kirkkomme jäsen: KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni liitti hänet kirkkoon suurena lauantaina 2019 Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Tie ortodoksiksi oli polveilevan hidas ja monivaiheinen.
– Minulla oli useita ortodoksiystäviä. Lisäksi äitini hyvä ystävä oli ortodoksi, ja muistan yhä perhejuhlat ”monine armorikkaine vuosineen” sekä hautajaisten, häiden ja kastejuhlien tunnelmat. Ne ovat jääneet tuoksuina ja tuohuksen valonliekkeinä lohdullisiksi muistoiksi mieleeni. Vuonna 2001 äiti osti minulle ensimmäisen ikonini Patmokselta, jossa vierailimme kirkoissa ja luostareissa, Anne kertoo.
Kirkon kutsu oli välillä voimallinen, välillä se taas peittyi elämän hälinän alle äänettömiin. Kuitenkin vuonna 2014 Anne alkoi etsiä tietoa ortodoksisuudesta ja päätyi lopulta sinne, minne niin monet ortodoksisuudesta kiinnostuneet päätyvät: Valamoon. Hän kävi monilla kursseilla aviomiehensä Teron kanssa. Neljä vuotta sitten kurssilta kotiin palatessamme hän sanoi, että ”voisi olla hyvä, että otat tuosta asiasta nyt kunnolla selvää, koska palaat siihen niin usein”. Hän siis ikäänkuin auttoi minut katekumaanimatkani alkuun kannustamalla yhteydenottoon seurakuntaan.
Anne ryhtyi käymään Kuopiossa palveluksissa ja osallistui katekumeeniopetukseen.
– Kaikki se tuotti minulle suuria vastauksia. Koin varmistuvani siitä, että olin löytänyt apostolisen uskon.
Naiseus on kirkossa mahdollistavaa, ei rajoittavaa
Ortodoksisuudesta on muodostunut erottamaton osa Annen elämää, ja se näkyy hänen arjessaan rukoushuokauksin sekä rukouksin oman rukousnurkan äärellä tai työhön ryhtyessä. Myös kirkolliset juhlat ja niiden viettäminen yhdessä perheen ja seurakunnan kanssa ovat tärkeitä.
– Tarvitsen yhteisiä palveluksia ja rukousta, ja palveluksiin osallistun aina kuin vain suinkin kykenen. Matkoilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyrin aina etsimään kirkon. Osa ortodoksista elämäntapaa on myös Valamo ja talkootyö rakkaassa luostarissa.
Anne onkin monelle Valamon-kävijälle tuttu juuri talkoolaisena. Hänet on voinut nähdä näyttely- tai kirkkovahtina. Myös allekirjoittanut tapasi Annen ensin kerran juuri Valamossa.
Naisena hän kokee olevansa täysivaltainen kirkon jäsen.
– Kirkon jäsenä naiseus on osa minua, ei rajoittava vaan mahdollistava. Mahdollisuudet naisena avautuvat minulle eniten juuri uskon ja kirkon näkökulmasta. Ja se näkökulma on erilainen kuin maailman tarjoama näkökulma, vapauttavakin.
Annen taivaallinen esirukoilija on pyhä Anna Novgorodilainen.
–Hänen lisäkseen minulle läheinen on Jumalansynnyttäjä ja erityisesti Konevitsalainen ikoni, jonka puoleen rukouksieni kanssa käännyn. Usein pyydän esirukouksia myös Maria Pariisilaiselta, Domna Nikomedialaiselta ja Fotine Samarialaiselta. Palkattaparantaja Panteleimon ja pyhittäjä Samson vieraanvarainen ovat minulle erityisesti ammatillisten esirukouspyyntöjeni välittäjinä merkittäviä, Anne sanoo. Hän tekee mielenterveys-ja päihdetyötä asiantuntija- ja koulutustehtävissä.
Oma tsasouna suunnitelmissa
Annen lapsuudenkotitila siirtyi hänelle jokin aika sitten, jolloin Annelle ja hänen miehelleen syntyi ajatus sinne muuttamisesta lähivuosina.
– Yhden keskustelun yhteydessä huomasimme pohtivamme, millaista olisi jos saisimme rakentaa sinne oman tsasounan. Millainen sen tulisi olla, ja mitä sen rakentaminen edellyttäisi niin hengellisesti kuin materiaalisestikin, ja kenelle se mahdollisesti pyhitettäisiin. Oma tsasouna olisi omalle uskonelämälle tärkeä kotipyhäkkö, jonka huoltamisen ja siellä tapahtuvan rukouksen kautta yhteys kirkkoon syvenisi ja saisi uuden ulottuvuuden.
Hanke onkin ottanut ensiaskeleitaan, ja Anne on lupautunut kertomaan tsasouna-kuulumisia ja muutakin pohdintaansa omassa blogissaan Mirhantuojat-sivustolla. Blogi avautuu pian, kannattaa siis seurata Mirhantuojien sivustoa.
Keskustelu tyttöponomareista jatkuu: palautetta ja puheenvuoroja
Minulla on ollut viime viikkoina suuri ilo saada pitkästä aikaa tavata vanhoja ortodoksituttuja. Monet ovat kertoneet olleensa iloisia Mirhantuojat-verkkolehteen kirjoittamastani keskustelunavauksesta ja samalla harmitelleet, etteivät ole itse uskaltaneet nostaa asiaa esille. Kirkossa, jossa on vahva hierarkia ja sen myötä vankka klerikalismi, ei ole totuttu keskustelemaan asioista. Kirkossa ei myöskään ole selkeää keskustelufoorumia, jossa voisi turvallisesti ja pelkäämättä keskustella. Nämäkin kirjoitukseni ovat verkkolehdessä, joka ei ole kirkon ylläpitämä, ja olen kirjoittanut ne omalla ajallani seurakuntalaisena, en kirkon työntekijänä.
On erotettava kirkon opetuksen kova ydin ja aikojen kuluessa muuttunut praxis
Aiheen tiimoilta käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet ortodoksisen kirkon liturgista elämää. Siinä oppi ja käytänteet kietoutuvat monella tavalla yhteen. Voi olla vaikea erottaa, mikä on kirkon opetuksen ”kovaa ydintä” ja mikä aikojen kulussa muovautunutta ja muuttunutta käytäntöä eli praxista. Käytänteissä ei ole juurikaan kiveenhakattua – sellaista, jota olisi ”aina ollut”. Meille niin tärkeää ristinmerkkiä ei ole aina tehty siten, kuin me sen tänä päivänä Suomessa teemme, polvistumisista ja maahan kumarruksista on aikojen kuluessa ollut erilaisia ohjeita ja kirkkomusiikin sekä ikonimaalauksen traditiot ovat ajattomuuden lisäksi kuvastaneet myös omaa aikaansa ja paikkaansa. 50 vuotta sitten naiset eivät voineet toimia Suomen ortodoksisessa kirkossa kanttoreina, 40 vuotta sitten luostarin asukas ei piispoja lukuun ottamatta voinut asua luostarinsa ulkopuolella, eikä lapsia huomioitu kirkon palveluksissa millään tavalla. Tänä päivänä asiat ovat toisin, emmekä juuri enää mieti, onko nykykäytäntö ortodoksisen perinteen mukaista. Toivottavasti emme myöskään ajattele, että Aleksandrian, Antiokian tai Armenian kirkot olisivat luopuneet ortodoksisesta perinteestä, kun niiden palveluksissa sekä tytöt että pojat voivat toimia ponomareina.
On kaunis ajatus, että ponomarina voi alttarissa oppia taitoja, joista on pappina hyötyä. Tosiasiassa kuitenkin vain harvasta ponomarista tulee pappia. Tänä päivänä yhä useampi Suomen ortodoksisen kirkon pappi on viettänyt lapsuutensa ortodoksisen kirkon ulkopuolella ja tutustunut ensimmäisen kerran ponomarin tehtäviin Seminaarin kirkossa. Toisaalta seurakunnissa palvelee ponomareina joukko sitoutuneita aikuisia, joilla ei ole mitään haluja pappisuralle. Vaikka usein sanomme, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja se pitää tietenkin paikkansa, pitää muistaa, että lapset ovat ennen kaikkea myös kirkon nykyisyyttä. He ovat kirkon täysivaltaisia jäseniä ja meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta siitä, että he kokevat kirkon omakseen ja saavat siinä osallisuuden kokemuksia. Näitä kokemuksia ei synny siitä, kun tullaan esimerkiksi uskontoryhmän kanssa koululaispalvelukseen silmät innosta kirkkaina ja ryhmän pojat haetaan alttariin ponomareiksi tärkeisiin tehtäviin. On sydäntä särkevää huomata, miten into sammuu saliin jääneiden silmistä ja tilalle tulee pettymyksen katse ja kokemus huonommuudesta. Vaikka kuinka elämässä kilvoittelisi hyvien asioiden muistamisessa, ihmisen muistiin piirtyvät selkeämmin kokemukset epäreilusti kohdelluksi tulemisesta.
Maallikoiden palvelutehtävä vs. sakramentaalinen pappeus
Samaisissa viime viikkojen keskusteluissa olemme puhuneet siitä, miten voi tukahduttaa keskustelun ja tahallaan loukata toista. Tähän usein käytetty keino on kyseenalaistaa toisen ortodoksisuus ja syyttää häntä protestanttisesta ajattelusta. Ponomarikerhojen osalta protestanttisuus on hieman kaukaa haettua, sillä esimerkiksi Suomen luterilaisessa kirkossa ei ole alttariapulaisten perinnettä. Toinen keino on nostaa esille epäilys naispappeuden kannattamisesta. Toivon, että kaikki edellisen tekstini lukeneet ovat ymmärtäneet, että se koskee lasten ja nuorten ponomarikerhoja eli maallikoiden palvelutehtävää, yleistä pappeutta, kuninkaallista pappeutta eikä sakramentaalista pappeutta. Pappeus kirkon sakramenttina kuuluu kirkon oppiin ja ”kovaan ytimeen” ja näin ollen sen muuttaminen ei ole yksittäisen ortodoksisen paikalliskirkon tehtävissä.
Luin ilokseni Tampereen ortodoksisen seurakunnan ponomariviikonlopuista, joihin kaikki ponomaritoiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Asiallinen keskustelu jatkukoon!
Lue myös:
Ina Collianderin taide ilahduttaa ja lohduttaa yhä
Hän ei koskaan tarjonnut kahvia, aina teetä. Hänellä oli keitin mukanaan kaikkialla minne hän meni, joten tarjoilu onnistui niin Kuokkalan huvilassa, Juojärven junaseisakkeella kuin pariisilaisessa hotellihuoneessakin. Hänen silmänsä, joita kuvattiin pohjattomiksi metsälähteiksi, näkivät kauneutta lasten leluissa, italialaisissa ikkunoissa, katujen kerjäläisissä ja puunkappaleissa, joihin hän kaiversi aiheitaan. Kuuluisimmiksi niistä tulivat enkelit, jotka lohduttivat, armahtivat ja kantoivat ihmisten surut.
– Tuolla liinalla enkeli kuivaa murehtijan kyyneleet, hänen taiteensa keräilijä kertoo.
Paitsi myötätuntoa, Ina Collianderin (1905-1985) työt tarjoavat värejä, iloa, vaihtelevia aiheita ja vahvan viivan.
Lapsuus ja nuoruus historian kuohuissa
Vuonna 1905 syntynyt Ina Behrsen, jonka Pietarissa sijaitsevaan kotiin kuuluivat isä Richard, äiti Lydia ja sisar Renata, oli vilkas lapsi. Balttilaiseen ylimystöön kuuluneessa perheessä, jossa arvostettiin saksalaista kuria ja järjestystä, moista piirrettä suitsittiin, ja kun Ina oli vasta 8-vuotias, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Jenaan. Keskiaikaiset linnoituksen jäänteet, vanhat kirkot ja mahtipontiset yliopistorakennukset näyttivät pikkutytön silmissä jylhän synkeiltä, ja hän etsi kaupungin laitamilta kummun, josta kuvitteli näkevänsä Venäjän suuntaan. Hänen kotikielensä oli saksa, mutta venäläinen lastenhoitaja, ”njanja”, oli istuttanut häneen rakkauden venäjän kieleen, kulttuuriin ja ortodoksiseen uskontoon. Niitä hän kaipasi ja tuli vaalimaan läpi elämänsä.
Kun Venäjän vallankumous 1917 syttyi, Ina oli aitiopaikalla seuraamassa sen tapahtumia. Hän ei tiennyt, että hänen tuleva puolisonsa Tito Colliander asui samassa kaupungissa ja koki saman sekasorron, mutta myöhemmin muistot varsinkin kauheasta nälästä yhdistivät heitä. He saattoivat vielä vanhoinakin ojentaa kätensä pöydän yli ja puristaa toisiaan kiitollisina siitä, että heillä oli ruokaa.
1918 Ina lähetettiin kouluun Tšarskoje seloon, jossa hän sai innoitusta äidinkielen (venäjän) opettajaltaan. Hän oppi ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja taideopintonsa Pietarissa kaksi vuotta myöhemmin aloitettuaan myös kuvallisesti. Taiteen edistämiskoulu oli hänelle siinäkin mielessä tärkeä, että hän sai sieltä elinikäisen ystävän, tulevan taiteilijan Vera Miljutinan. Taide antoi Inalle voimaa, jota hän tarvitsi, kun perhettä kohtasi karmea suru: pikkusisko Renata teki itsemurhan hirttäytymällä. Ajan tavan sekä vanhempien periaatteiden mukaan tapauksesta vaiettiin. Vain perheen lemmikkipapukaija Volodja toisteli Renatan nimeä, mutta sulki suunsa, kun Lydia heitti vihaisena liinan sen häkin peitoksi. Sen jälkeen 16-vuotiaana kuolleesta Renatasta ei puhuttu.
Ina oli Renatan kuollessa Suomessa. Hän oli noudattanut vanhempiensa määräyksiä ja opiskellut lastenhoitoa Tilly Soldanin opistossa Kauniaisissa. Mieluummin hän olisi jatkanut taideopintoja, mutta toisaalta hänellä kävi tuuri: Tilly Soldan oli tunnetun taiteilijan Venny Soldan-Brofeldtin sisar ja sitä kautta osa Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä. Tillyllä oli poika sisarensa miehen, kirjailija Juhani Ahon kanssa, mutta vaikka tapaus oli aiheuttanut skandaalin, perheitä se ei ollut hajottanut. Tillyn kautta Ina tutustui Vennyyn ja Järnefeltien kuuluisan kulttuurisuvun matriarkan Elisabethin ajatuksiin ja loi elävät suhteet suomalaiseen taidemaailmaan.
Taiteilijaksi ja naimisiin
Opinnot Taideteollisen Keskuskoulun mallipiirustusluokalla olivat Inalle unelmien täyttymys, ja hän iloitsi tovereista, joiden kanssa sai nauraa, itkeä, juhlia ja kehittyä. Hän loi elinikäiset suhteet Eva Wichmaniin, Anne Krokforsiin ja Gunilla Jungiin, mutta myös Sven-serkkunsa (Grönvall) ystäväpiiristä tulleisiin kirjailijoihin Gunnar Björlingiin ja Henry Parlandiin. Näinä vuosina (1924–1928) Inan on kuvailtu olleen vilkas, eloisa, jazz-musiikkia rakastava ja kivunneen jopa pöydälle tanssimaan.
Tito Collianderin Ina tapasi Porvoossa, josta oli saanut työpaikan kirjankansien tekijänä WSOY:llä. Amorina toimi tyttökouluun Titon jälkeen kuvaamataidon opettajaksi tullut Elsa Lönnström, joka kuvaili Inaa innoittuneesti:
– Siinä sitten on mainio ihminen, ihan erilainen kuin kukaan muu. Hän kulkee minkälaisissa vaatteissa sattuu ja tukka on niskasta sitaistu miten sattuu. Ja hän puhuukin niin veikeästi venäjäksi murtaen.
Kauniaisiin muuttaneet Behrsenit olivat kauhuissaan kuullessaan tyttärensä ihastuneen köyhään taiteilijarenttuun ja lähettivät tämän jälleen kerran Saksaan ajatellen, että hän unohtaisi siellä Titon. Ina, joka oli haaveillut jo kauan Italiaan pääsystä, suostui kompromissiin, koska pääsi Maxon-Kallenbergerin yksityiskouluun Müncheniin opiskelemaan linoleikkaustekniikkaa, jolla täydensi Alexander Belijiltä, Toivo Vikstedtiltä, Alfred William Finchiltä ja muilta aikaisemmilta opettajiltaan saatuja valmiuksia. Hän totteli aikuisenakin vanhempiaan, mutta kuunteli sen verran myös omaa ääntään, että uskaltautui karkaamaan Garda-järvelle, jossa näki Italian ihanan valon ja lääkitsi sillä salakihlattuaan kohtaan tuntemaansa ikävää. Kunnollisen irtioton hän teki menemällä naimisiin heti matkalta palattuaan: Tito oli häntä vastassa satamassa yhdessä todistajiksi lupautuneiden Sven Grönvallin ja Gunnar Björlingin kanssa. Siviilivihkiminen tapahtui Senaatintorin kupeessa sijaitsevalla Raatihuoneella, joka tunnetaan nykyään Bockin talona. Päivä oli uudenvuoden aatonaatto ja vuosi 1930.
Taiteilijaliitto
Inan ja Titon työnjako oli selvä alusta alkaen: Ina teki kuvataidetta ja Tito kirjoitti. Pieniä poikkeuksia kyllä oli: joitain Inan kirjoituksia julkaistiin Domuksessa ja Svenska Pressenissä ja Tito kuvitti omat lehtiartikkelinsa, mutta pääasiassa jako piti. Ennen naimisiin menoa heillä oli yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa, ja Kuokkalasta palattua he toteuttivat toisen projektin, joka oli pienimuotoisuudessaan viehättävä. Tito oli Mariaa ulkoiluttaessaan keksinyt lorun variksesta ja lihotti sen lastenkirjan mittoihin. Ina teki tarinaan kuvat ja tekstasi säkeet. Sitten he monistivat ja nitoivat teosta sadan kappaleen verran, ja Ina väritti kuvat käsin. Heidän koulutuksillaan olisi ollut helppoa saada vakituinen työpaikka, mutta vaikka elämä oli todella niukkaa ja tilanahtaus kiristi kummankin hermoa – Inan työhän, jota hän teki kotona Helsingin vaihtuvissa asunnoissa, vei tilaa – he eivät suostuneet myymään vapauttaan.
Tito, jolla oli päävastuu perheen elättämisestä, etsi jatkuvasti aiheita ja myi artikkeleitaan lehtiin. Eräällä jutunmetsästysmatkalla hän löysi Virosta Petserin, jonka tunsi heti kodikseen, eikä Inalle ollut ongelma seurata Marian kanssa perässä. He eivät olleet Titon kanssa pesänrakentajia, vaan nomadeja, jotka olivat tottuneet kantamaan kotia mukanaan ajatuksissa ja tavoissa. Nopeat liikkeet ja tunneomaiset ratkaisut olivat heille ominaisia.
Itäisessä Virossa sijaitseva Petseri muistutti monin tavoin Inan ja Titon lapsuuden Pietarissa vallinnutta todellisuutta, joka oli Neuvostoliiton syntymisen myötä kadonnut tai muuttunut saavuttamattomaksi. Se merkitsi heille paluuta johonkin, jota ei enää ollut, mutta jonka he kokivat tutuksi, omaksi ja läheiseksi. Paikalliset markkinat olivat kuin venäläinen satu, jota säesti ihon alle tunkeutuva kirkonkellojen kilahtelu. Läheisestä luostarista tuli molemmille valtava inspiraation lähde: Tito otti osaa ristisaattoihin ja kirjoitti niiden innoittamana pääteoksensa Korståget – Ristisaatto, ja Ina maalasi öljyväreillä valontäyteisiä näkymiä lähiympäristöstä. Petserin ajan huipensi perheen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1937.
Enkeleitä ja sydämen rukousta
Italian lisäksi Ina oli kaivannut aina palavasti Pariisiin, ja Petserin jälkeen sekin unelma toteutui. Sitten oli vuorossa taas Suomi, sillä 1939 perhe kasvoi toisella tyttärellä, Katilla. Kymmenen vuoden päästä syntyi vielä iltatähti Sergius, jonka nimestäkin kuulee, kuinka tärkeäksi ortodoksinen usko ja kulttuuri olivat vanhemmille tulleet. Inalla se näkyi teosten aihepiirin laajenemisella ikoneihin ja taivaallisiin asioihin. Enkeliteema ilmaantui hänen taiteeseensa heti jatkosodan jälkeen 1945, kun hän leikkasi Kolme enkeliä -puupiirroksen venäläisen ikonimaalari Andrei Rublevin Pyhä kolminaisuus -ikonin mukaan. Hän sovelsi ikonitaidetta luovasti kohopainografiikkaan ja loi yksivärisiä, sävyn mukaan nimettyjä enkeleitä, kuten Enkeli sininen, Enkeli tulipunainen, Enkeli maanvärinen ja Enkeli vaaleanpurppura. Niistä tuli valtavan suosittuja.
1940-luvun lopulla Collianderit löysivät Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin ja saivat rippi-isäkseen skeemaigumeni Johanneksen (nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen), jonka opastuksella rupesivat harjoittamaan niin sanottua sydämen rukousta. He lukivat hiljaa mielessään yksinkertaista säettä ”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”, kunnes se jäi soimaan heidän päähänsä. Rukous, jota toistetaan niin kauan, että se alkaa itsekin toistaa itseään, siirtyy mielestä sydämeen ja kajahtelee sieltä kuin kaikuna, jonka takia sitä kutsutaan myös lakkaamattomaksi rukoukseksi. Lyhyydestään huolimatta se on voimakas ja henkilökohtainen ja edellyttää kokonaisvaltaista kirkon jäsenyyttä: jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin osallistumista sekä Raamatun lukemista ja laupeuden harjoittamista.
Ortodoksisuus rupesi saamaan entistä enemmän sijaa Inan taiteessa. Hän käytti seitsemän vuotta (1960–1967) Hangon kirkon mosaiikkien ja kirkkolippujen tekemiseen ja kruunasi urakan taiteilemalla Kristuksen kirkastus–mosaiikin Valamoon ja kirkkoliput Helsingin Myllypuron Aleksanteri Syväriläisen tsasounaan. Sen lisäksi hän teki vielä mosaiikit Uspenskin katedraaliin ja ortodoksisella hautausmaalla olevaan Pyhän Eliaan kirkkoon Helsingissä, vaikka lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan. Ne olivat puhtaasti kuuliaisuustehtäviä, eivätkä tuoneet hänelle rahaa, mutta Inasta oli nuoruuden niukkuusvuosien jälkeen tullut myyvä taiteilija, joka käytti varallisuuttaan mieluummin hyväntekeväisyyteen kuin leveään elämään. Ulkomailla matkustelu oli ainoa, johon hän halusi satsata, ja varsinkin Italiassa Collianderit kävivät usein.
Monipuolinen perintö
Ina kuoli marraskuussa 1985 ja haudattiin Hietaniemeen Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, jonne Tito seurasi häntä vajaat neljä vuotta myöhemmin. Jos hänen työnsä listattaisiin kirjojen lailla, moni saattaisi hämmästyä siitä, kuinka moninaisia niiden aiheet olivat. Ei pelkkiä enkeleitä eikä ikoneita, vaan naismarttyyreita katkaistuine kauloineen, joiden vastapainoksi tavallisten naisten päitä kaulan jatkeena, venäläisiä ja italialaisia maisemia, lapsia leikkimässä tai puuhailemassa askareidensa parissa, symbolisia kuvaelmia, hedelmä- ja kukka-asetelmia, muotokuvia, näkymiä ikkunasta sisään ja ulos…
Suurin osa Inan tuotannosta on kaunista ja kohottavaa, mutta ei kaihda vaikeita aiheita. Toisinaan nuo ääripäät – harmonia ja riitasointu – kohtaavat konkreettisesti, kuten Taivaallinen ja maallinen piirileikki -maalauksissa, joissa on kuvattuna kaksi päällekkäistä piiriä; alapuolella alastomista ihmisfiguureista koostuva joukko pitkätukkaisia, käsistään toisiaan pitäviä pyöriviä hahmoja, yläpuolella saman verran siivekkäitä ja nilkkoihin asti ulottuviin kaapuihin pukeutuneita enkeleitä. Maallisten hahmojen liike on vauhtiviivoista ja asennoista päätellen eri suuntiin riuhtovaa ja tempoilevampaa kuin rauhaa huokuvan taivaallisen joukon. Piirien välillä ei ole kuitenkaan mitään estettä, vaan ne muodostavat toisiaan täydentävän, symmetrisen kokonaisuuden. Sama dualismi näkyy Inan tuotannossa laajemminkin, sillä hän kuvasi yhtä suurella antaumuksella niin uskonnollisia aiheita kuin kodin arkea, enkeleitä ja lasten leikkikaluja; hyvää ja kaunista, sekä – jos nyt ei suorastaan rumaa ja pahaa – niin ainakin pohtimiseen haastavia aiheita.
Inan työt vaikuttavat ihmisiin vahvasti. Ne nostavat kaipauksen pintaan, mutta myös lohduttavat; vetoavat kauneudellaan, mutta eivät ole vailla rosoa; herättävät hellyyttä ja muistuttavat tuonpuoleisesta – pysäyttävät katsomaan pitempään, syvempään. Ne saavat palaamaan takaisin luokseen, aivan kuten Titon parhaat kirjat saavat lukemaan ne useampaan kertaan. Tämän enempää taiteilija voi tuskin toivoa: kuin että hänen teoksensa jäävät eloon hänen itsensä jälkeen.
Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti
– Mä olin Marikalla ja lähdin metsään kävelylle. Alkoi sataa lunta, sellaista hienoa hentoa ensilunta, jota ei voinut kuvitella pelottavaksi. Päinvastoin maisema muuttui uskomattoman kauniiksi, mutta samalla kaikki rajat peittyivät ja metsästä tuli yhtä vaaleaa harsoa. No mähän tietysti eksyin, ja vaikka se ei heti pelottanut, niin annas olla, kun oli haahuillut siellä valkeudessa pari tuntia ja voimat nollassa – kauhuhan siinä iski päälle. Tää kuulostaa tietysti liioittelulta, mutta mä valmistauduin jo kuolemaan. Sitten täysin yllättäen jostain iski tietoisuus, mihin piti kääntyä. Samalla tuli lämmin; ei lumen aiheuttama valheellinen lämpö, vaan niin kuin joku olis silittäny sisältäpäin. Enkeli, mä ajattelin. Se näyttää mulle tien. Ja mä löysin takaisin enkä edes vilustunut. Siinä ei voinu olla kuin yliluonnollinen asialla – mun ikioma suojelusenkeli, ihme tai pyhän kosketus, ja se oli niin vahva, että mä muistan sen fyysisen tunteen vieläkin.
Toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Taina Westin äidin suku on Suistamolta, rajan taakse jääneestä Karjalasta. Isoäidillä, joka letitti hänen tukkansa kahdelle niin tiukalle palmikolle, että silmät menivät vinoon, oli ikoninurkka. Myös isän äiti oli alkujaan ortodoksi, mutta Taina kastettiin luterilaiseksi, koska ”ryssän kirkolla” oli sodan jälkeen pitkään kolea kaiku. 1956 syntynyt Taina koki rippileirillä ajan hengen mukaisen uskoon tulemisen, joka vaihtui opiskeluvuosina vakaaksi vasemmistolaisuudeksi. Taina ei häpeä sanoa olleensa stallari (stalinisti), mutta ihmettelee, kuinka muutaman vuoden jakso elämästä onnistuu leimaamaan ihmisen loppuiäksi. Kiihkeintä kommunismia kun kesti vain murto-osa elämän pitkästä juoksusta.
Taina opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina, jolloin opinahjo oli voimakkaan punainen. Hän muistelee, ettei koskaan valmistunut, koska työ vei mennessään. Television Iltalypsy, joka pyöri vuosina 1993-2001, on yksi tunnetuimmista töistä, joissa Taina on ollut mukana. Moni muistaa hänet myös Suomen hovi ja Pohjantähden alla –ohjelmien Aune Asplundina. Tai radiosta, josta hän lähti, kun Yle otti käyttöön soittolistat; Helsingin Sanomien kolumneista; Tanja Saarelasta (myöh. Karpela) ja Jukka Puotilasta kirjoitetuista kirjoista sekä monista yhteiskuntaa, uskontoa tai taidetta käsittelevistä tapahtumista, joissa hän on ollut juontajan, keskustelijan ja moderaattorin rooleissa.
Nykyään hänet tunnetaan myös ortodoksina, joka on kirjoittanut artikkeleita Valamon ystävä -lehteen ja toimittanut Annina Holmbergin ja Olli Löytyn kanssa kirjan Minun Valamoni, tarinoita luostarista (Kirjapaja 2017, uusintapainos Valamon ystävät ry. 2021).
Tainasta tuli ortodoksi vuonna 2013 pitkän harkinnan jälkeen. Hän halusi kummikseen ohjaaja, dramaturgi Ritva Holmbergin, joka sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Koska Ritva tiesi kuolevansa pian, hän varoitti, ettei hänestä ole pitkäaikaiseksi kummiksi. Silloin Taina keksi, että Ritvan tytär Annina voisi periä tittelin. Mirhavoitelu toimitettiin Helsingissä Liisankadun Kotikirkossa ja kummatkin kummit, oleva ja tuleva, olivat läsnä. He myös etsivät yhdessä Tainalle taivaallista esirukoilijaa, joksi päätyi pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren äiti ja muun muassa arkeologien suojelija. Hän kuuluu myös katolisen ja anglikaanisenkin kirkon pyhiin, mikä sopii ekumeniaa ja laajemminkin tasa-arvoa ja kaikessa yhdenvertaisuutta kannattavalle Tainalle. Avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa hänelle sopi myös mainiosti kertoa ajatuksistaan kesän Pride-juhlan aikaan Nato-kahvien merkeissä.
– Ei sitä silloin nuorena kommarina olisi voinut kuvitella skoolaavansa Natoon liittymisen kunniaksi, mutta maailma muuttuu puhumattakaan ihmisestä, hän sanoo. Ja kertoo, että kaiken muutoksen keskellä yksi asia on aina kannatellut häntä: usko enkeleihin ja varsinkin suojelusenkeleihin.
Pyhä Pelagia – muuta kuin mies tai nainen?
Kauan sitten Jerusalemissa eli Pelagios-niminen mies, josta tiedettiin vain vähän. Hän asui yksin erakkomajassaan Öljymäen rinteellä ja pukeutui karkeaan viittaan. Laihan ja riutuneen erakon kilvoitus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta: hänhän näytti hylänneen kaikki ruumiilliset tarpeensa ja kilvoitteli lujemmin kuin erämaaisät konsanaan.
Mahtoiko Pelagios koskaan kertoa kenellekään suurinta salaisuuttaan: että keho karkean viitan alla ei ollutkaan miehen vaan naisen?
Kristinuskon historiassa on lukuisia miehenä ja miesten vaatteissa kilvoitelleita pyhiä, joiden on kuoleman jälkeen havaittu olleen ruumiiltaan naisia. Mistä oikein on kysymys?
Askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä
Mieheksi pukeutuneiden naispyhien tarinoita tunnetaan etenkin 400-500-luvuilta, ja narratiiveilla on arvioitu olevan totuusarvoa ja historiallisiakin lähtökohtia. Tuolloin vainojen vuosisadat olivat jääneet taakse, ja moni kristitty halusi kilvoitella luostarissa tai erakkona. Taustalla oli kirkon hengellinen praksis: Jumalan kohtaamista haluttiin tavoitella mahdollisimman pyhittyneessä tilassa. Niin mässäily kuin seksuaalisuuskin tuli siis siirtää syrjään rukouksen tieltä.
Lisäksi naiseutta ja feminiinisiä ominaisuuksia pidettiin tuolloin kielteisinä, ja asenteet heijastuivat myös kristinuskoon. Maalliset ja lihalliset himot miellettiin feminiiniseksi, ja nainen saattoi vastustaa niitä pyrkimällä olemaan enemmän miehen kaltainen. Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa esitetäänkin usein ajatus, että kilvoittelussaan edistyvät naiset siirtyvät kohti mieheyttä. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt pyhä Basileios Ankyralainen totesi, että ankara ja riuduttava askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä.
Vaikka perimmäisenä pyrkimyksenä olikin sukupuolisuuden ylittäminen eikä naisen muuttuminen, niin ajatus ulottui myös naisen ulkonäköön. Lukuisissa hagiografisissa teksteissä on myönteisiä mainintoja askeetikkonaisten kuihtuneista, ei-naisellisista vartaloista. Yksi tunnetuimmista lienee 500-luvulla elänyt pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, jonka erämaaelämä kesti vuosikymmeniä. Ravinnokseen hän söi pelkkiä erämaan yrttejä ja kasvien juuria sekä murusia kahdesta ja puolikkaasta leivästä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hänen vaatteensa kuluivat pois, vartalo kuihtui ja iho paloi karrelle erämaan auringossa. Hiukset olivat lyhentyneet ja muuttuneet vitivalkoisiksi. Maria Egyptiläinen saatetaankin kuvata ikoneissa varsin maskuliinisena. Päässä ei ole huivia,ja ja yläruumis saattaa olla osittain paljas.
Eunukki onkin ruumiiltaan nainen
Toisenlainen esimerkki osittain samasta ilmiöstä on niin ikään 500-luvulla elänyt pyhä Anastasia Patriisitar, joka syntyi Konstantinopolissa kristittyyn ylhäisöperheeseen ja hurmasi kauneudellaan ja hyvyydellään jopa keisari Justinianoksen, mikä teki keisarin vaimon mustasukkaiseksi. Välttääkseen skandaalin Anastasia matkusti Aleksandriaan ja rakennutti hurskaana ja vauraana naisena oman luostarin. Keisarin jäätyä leskeksi hän muisti jälleen kauniin Anastasian ja päätti etsiä hänet käsiinsä keinolla millä hyvänsä. Säikähtänyt Anastasia riensi erämaahan abba Danielin luo kysymään neuvoa. Abba kehotti häntä leikkaamaan hiuksensa, pukeutumaan miesten viittaan, ottamaan nimen Anastasios ja kilvoittelemaan askeesissa kaukaisessa erämaaluolassa.
Anastasia oli pyytänyt abba Danielia varmistamaan, että salaisuuden pitämiseksi hänet haudattaisiin vaatteet päällä. Silti hautausta valmistellut munkki tuli nähneeksi Anastasioksen/Anastasian kuihtuneen ruumiin havaiten rintojen olevan ”kuin kaksi kuivunutta lehteä” ja kysyi jälkeenpäin abba Danielilta, tiesikö tämä, että juuri haudattu eunukki olikin nainen.
Tekla kastaa itse itsensä
Ilmiön taustalla oli myös yhteiskunnallisia syitä. Antiikin ja Bysantin yhteiskunta oli nykytermein sanottuna misogyyninen. Naisilla oli niukasti oikeuksia, ja kunniallisen naisen tie oli nuorena solmittu avioliitto ja miehen omaisuudeksi siirtyminen. Vaikka ensimmäisinä vuosisatoina naisilla oli ollut melko vahva asema kristinuskon sisällä – he saattoivat opettaa ja toimia diakoneina – niin kristinuskon valtavirtaistuessa naisten liikkumatila kapeni kuitenkin myös kirkon piirissä. Muutto erämaahan ja myös miehenä eläminen tarjosivat mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, sosiaalista liikkumatilaa ja itsenäisyyttä.
Tästä esimerkkinä on on pyhä apostolienvertainen Tekla, kenties ensimmäinen mieheksi pukeutunut naispyhä ja ensimmäinen naismarttyyri. Teklan vaiheista voimme lukea apokryfikirjasta Paavalin ja Teklan teot. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuvassa tarinassa Tekla on nuori yläluokkainen neito, joka kokee kääntymyksen kuultuaan Paavalin opetuksia, mutta ei-kristityt vanhemmat tahtovat naittaa hänet sopivaksi katsomalleen sulhaselle. Tekla tahtoo toisin, minkä vuoksi hänet yritetään polttaa roviolla ja tapattaa areenalla villieläinten kynsissä. Meripetoja täynnä olevasta vedellä täytetystä kaivannostakin Tekla selviää hengissä: hän hyppää veteen julistaen sen olevan hänen kasteensa.
Noustuaan altaasta alastomana hän pukeutuu miesten viittaan, leikkaa hiuksensa ja lähtee etsimään Paavalia, joka kuultuaan Teklan kasteesta lähettää tämän julistamaan evankeliumia. Lopulta Tekla vetäytyy vuoristoon nykyisen Syyrian alueella ja kilvoittelee askeesissa vuosikausia. Kun paikalle etsiytyy miehiä, jotka yrittävät häpäistä hänet, Tekla kävelee kallion sisään ja katoaa maan uumeniin.
Ristiinpukeutumisen on katsottu tarjonneen Teklalle väylän löytää avioliiton sijaan itsenäinen elämäntapa Kristuksessa. Toisaalta ristiinpukeutuminen oli mahdollista ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys.
Erämaaisiäkin lujemmin kilvoitteleva
Kuinka merkittävästä ilmiöstä oli kyse ensimmäisinä vuosisatoina? Mittakaavaa ei tiedetä, mutta jotain sen laajuudesta kertoo, että Gangran kirkolliskokous 300-luvulla kielsi naisia pukeutumasta miesten vaatteisiin tai leikkaamsta hiuksiaan. Päätös ei kuitenkaan estänyt naisia harjoittamasta käytäntöä salaa, yksin tai toisten kristittyjen avulla. Historia tunteekin lukuisia kanonisoituja mutta myös ei-kanonisoituja ristiinpukeutuneita pyhiä, jotka ovat olleet hyvin kunnioitettuja. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa monen pyhän muisto kuitenkin haalistui.
Ei tosin kaikkien.
Artikkelin alussa esitelty 400-luvulla elänyt Pelagios ei ollut epäitsenäinen tai epämieluisaa avioliittoa pakoileva nainen vaan tunnettu ja vauras tanssijatar Antiokiasta nimeltään Pelagia. Miehiä, rahaa ja itsenäistä ylellistä elämää oli riittänyt.
1300-luku.
Pelagia sattui kuitenkin kuulemaan piispa Nunan saarnan viimeisestä tuomiosta ja koki voimakkaan kääntymyksen. Hän tunnusti syntinsä, jakoi suuren omaisuutensa palvelijoilleen ja otti vastaan kasteen. Kasteviitan hän vaihtoi piispa Nunalta pyytämäänsä karkeaan viittaan ja lähti kohti Jerusalemia vailla omaisuutta tai tietoa tulevasta voidakseen omistautua Kristukselle. Jerusalemissa hän kilvoitteli ankarasti ja omassa rauhassaan Öljymäen rinteellä. Kun hän lopulta kuoli ja papit ryhtyivät voitelemaan ruumista, he kokivat suuren yllätyksen. Yksi papeista tunnisti hänet kääntymyksen tehneeksi tanssijatar Pelagiaksi ja kertoi hänen tarinansa kansalle, joka ylisti Pelagiaa, erämaaisiäkin lujemmin kilvoitellutta.
Nykylukijalla herää Pelagian tarinasta monenlaisia ajatuksia. Ei kuitenkaan ole ongelmatonta yrittää soveltaa tämän ajan termejä ja käsitteitä ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneisiin ihmisiin, jolloin käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteeteistä olivat toisenlaiset. Pelagian ja muiden ristiinpukeutuneiden naisten tarinat kuitenkin osoittavat, että sukupuoli ei ollut tuolloinkaan yksiselitteinen ja muuttumaton vaan joustava ja moniulotteinen.
Sen tiedämme, että vauras ja itsekeskeinen elämä ei Pelagiaa viehättänyt, vaan hän halusi seurata Kristusta. Manifestoidakseen kääntymyksensä hän luopui kaikesta aikaisemmasta, myös naiseudestaan ja nimestään nousten sukupuolidikotomian yläpuolelle.
Pelagia pukeutui Kristukseen aivan kuten alkukirkon aikana kastetut puettiin tilaisuuden jälkeen yhtenäisiin karkeisiin viittoihin: ”kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3 27-28.)
Pyhän Pelagia Antiokialaisen muistopäivää vietetään 8. lokakuuta.
Lähteitä:
Kirjallisuus:
Betancourt, Roland 2020: Byzantine Intersectionality: Sexuality, Gender, and Race in the Middle Ages.
Davis, Stephen J. 2008: The Cult of Saint Thecla: A Tradition of Women’s Piety in Late Antiquity.
Hotchkiss, Valerie 1999: Clothes Make the Man: Female Transvestism in Medieval Europe.
Seppälä, Serafim 2021: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia.
Talbot, Alice-Mary 1996: Holy Women of Byzantium.
Opinnäytteet:
Aarnipuu, Tiia 2005: Ei ole miestä eikä naista. Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä. Pro gradu -työ.
Alanko, Vilja 2015: Teklan valinta: Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä. Pro gradu -työ.
Muut:
Seppälä, Serafim: Enemmän kuin mies tai nainen. Ortodoksiviesti 7/2007.
Musiikki elämässäni
Rakastan musiikkia. Ensimmäinen muistoni musiikista on soittorasia, joka soitti Levon hetki nyt lyö-kappaletta. Äiti lauloi minulle myös tätä samaa kappaletta ennen nukkumaanmenoa. Soittorasiassa oli söpö lampaan kuva, ja alla pampula josta vetämällä kappale lähti käyntiin. Muistan vieläkin kuinka isompana vedin pampulasta joskus niin että kappale lähti vasta puolivälistä liikkeelle, leikittelin sillä, pidin kiinni narusta, jolloin musiikki hidastui ja muuttui mongerrukseksi.
Musiikki on minulle työväline. Se on sekä stimulantti että relaksantti. Musiikin avulla saan itseni liikkeelle aamuisin, ja iltaisin rauhoitun musiikin avulla. Olen musiikin suhteen kaikkiruokainen, kuuntelen paljon erilaista musiikkia, senhetkisen tarpeen mukaan. Ainoat musiikinlajit, joita en voi sietää, ovat kantrimusiikki ja kaikki säkkipillillä soitettava musiikki.
Yhdeksänvuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi kauan toivomani kasettisoittimen. Se oli metsänvihreä ja metallinhohtoinen ja mikä parasta: soittimen kasettipesässä oli Baccaran kasetti. Olin jo pitkään ihaillut Baccaraa, mikä tällä hetkellä vaikuttaa käsittämättömältä, koska nyt näen tuon seksikkäästi kiemurtelevan ja huokailevan naisduon yksinomaan levy-yhtiön miesten luomuksena. Mutta ”Yes sir, I can boogie” oli silloin auttamatta korvamadoksi muodostuva kappale, enkä tuolloin ymmärtänyt tuon kappaleen seksistisyyttä lainkaan.
Samoihin aikoihin kuulin ystäväni isosiskon lainaamaa Sparksin ”Indiscreet”-levyä. Tuijottelin albumin kantta. Siinä oli pientaloalueelle pudonnut lentokone ja kaksi miestä oli koneenraadon vierellä. Mietin kovasti mitä oikein oli tapahtunut. Olivatko miehet olleet koneessa vai tulleet tilanteeseen myöhemmin? Oliko pitkätukkainen ollut koneen kyydissä ja lyhyttukkainen tullut vain katsomaan onnettomuutta? Rakastuin välittömästi musiikkiin, joka oli outo, teatraalinen sekoitus poppia, jazzia, vaudevilleä ja klassista musiikkia. Ystäväni äänitti c-kasetille parhaat palat ja kuuntelin kasetin puhki.
Unohdin Sparksit pitkäksi aikaa. 2000-luvun puolessa välissä googlailin äitiyslomalla ajankulukseni heidät ja yllätyksekseni tajusin että bändi oli edelleen olemassa. He olivat tehneet siinä vaiheessa 19 albumia ja olin pökerryksissä kuunneltuani ne kaikki. Miten ihmeessä he olivat säilyneet hengissä näin pitkään ja tehneet vuosien varrella niin monipuolisia musiikillisia kokeiluita? Siitä alkoi Sparks-faniuteni, joka on kuljettanut minut heidän keikoilleen Isle of Skyelle, Lontooseen, Brightoniin, Los Angelesiin ja Tukholmaan. Helsingissäkin olen heidät nähnyt useamman kerran. Los Angelesissa sijaitseva konserttipaikka oli ehkä erikoisin missä olen käynyt: Hollywood Forever-hautausmaa, jonne on haudattu mm. Judy Garland, Mickey Rooney, Rudolph Valentino ja jopa kaksi Ramonesin jäsentä.
Teini-iässä innostuin kaupunkilaisserkkuni innostamana rockabillystä: Crazy Cavanista, Teddy and the Tigersista ja Matchboxista. Hommasin fiftarivaatteitakin, löysät farkut, värikkään paidan ja lentäjätakin, mutta pahaksi onneksi rockabillyinnostukseni päästyä kunnolla vauhtiin ilmestyi Pelle Miljoonan ”Moottoritie on kuuma”-albumi. Se sekoitti pääni täysin. Olin järjettömän kognitiivisen dissonanssin vallassa, kuuntelin kotona salaa Pelleä, mutta koulussa esitin rokkaria. Luovuin fiftarivaatteista pikkuhiljaa ja siirryin kevyesti punkahtavampaan olomuotoon.
Olin 80-luvun alkupuolella kielikurssilla Englannissa Bournemouthissa ja se oli minulle uuden musiikin triumfi: kuulin upeita popbiisejä, joista tuli Suomessa hittejä vasta viiveellä. Koin itseni trendsetteriksi ja uranuurtajaksi uusissa Englannista ostetuissa vaatteissani sekä koruissani. Makoilimme urheilukentällä korkeushyppypatjan päällä ja soitin kavereilleni jo edellä mainitulla kasettisoittimella kavereilleni Britannian Top 20-hittejä. Niihin kuului Dexy’s Midnight Runnersin ”Come on Eileen”, Yazoon ”Don’t go”, Madnessiä, Duran Durania, Bananaramaa, ABC:tä ja Soft Celliä, ja monia muita joista kukaan ei ollut vielä kuullutkaan.
Lukioiässä innostuin silloisen poikaystäväni kautta melodisesta metallimusiikista, kuten Deep Purplesta ja Rainbowsta. Ensimmäinen stadionkeikkani oli Oulun jäähallissa, kun Rainbow tuli sinne esiintymään. Liitelin pilvissä viikkotolkulla ja korvat soivat monta päivää keikan jälkeen. Reissu oli täydellinen, sukkahousuhevin riemuparaati, lukuunottamatta erästä harmillista sattumusta. Erosimme kaverini kanssa linja-autoasemalla viedäksemme yöpymistarvikkeet maijoituspaikkoihimme. Kaverini kyseli minua mukaan läheiseen levykauppaan, mutta halusin viedä nopeasti tavarani sukulaisteni luo. Hän meni siis levykauppaan yksin ja kuinkas ollakaan – siellä oli koko Rainbow jakelemassa nimikirjoituksia. Olisin halunnut kuolla.
Klassinen musiikki oli minulle nuoruudessani hankalaa, koska äidilläni oli pakkomielle: minun piti käydä pianotunneilla. En tiedä miksi, ehkä hän olisi itse halunnut opetella nuorena soittamaan pianoa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta, ehkä hän rakasti pianomusiikkia, en tiedä. Aluksi pianonsoitto olikin mukavaa, olin innostunut, mutta teini-iän lähestyessä se alkoi tuntua tervanjuonnilta, klassiset kappaleet tuntuivat tylsiltä enkä löytänyt niihin mitään kulmaa. Opin nopeasti kappaleet ulkoa, mikä vaikeutti nuotinlukutaitoni kehitystä. En jaksanut harjoitella tarpeeksi että olisin edistynyt toivotulla tavalla. Vihdoin lukioiässä sain luvan lopettaa pianonsoiton opiskelukiireisiin vedoten. Päätin etten ikinä pakota omia lapsiani harrastamaan, jos he eivät halua. Vanhin tyttäreni tosin harmitteli että annoin hänen lopettaa viulunsoiton liian helposti, mutta ainahan aikuisenakin voi palata harrastuksen pariin, mikäli siitä innostuu uudelleen. Ymmärsin klassisen musiikin vasta aikuisiällä. Tajusin, että se on kaiken musiikin perusta, se toimii myös innoituksena ja esikuvana monille muillekin musiikin lajeille.
Olen siis varsinkin nuorena rakentanut identiteettiäni musiikin avulla. Keski-iässä suhtaudun moniin asioihin suvaitsevammin kuin aiemmin eli musiikkimakuni on laajentunut samalla tavalla kuin muutkin katsantokantani. En enää kulje yhden tai muutaman yhtyeen kanssa, vaan minua kiinnostaa monenlainen musiikki. Pidän eniten sellaisesta musiikista, jossa on jotain ennalta arvaamatonta. Sillä ei ole väliä, onko se räppiä, klassista, jazzia vai kirkkomusiikkia. Hyvä musiikki on kuin hengitystä. Ilmavaa, virkistävää, läsnä joka päivä.
Kaikki kuuntelemani musiikki on muokannut minäkuvaani, lievittänyt kipua, auttanut minua purkamaan aggressioita, lohduttanut rakkaussuruissa, edistänyt rakkauden syntymistä, kannustanut kuntoilussa, piristänyt, auttanut nukahtamaan, naurattanut, yhdistänyt minut muihin, kutitellut aivoja, hivellyt ajatuksia. Musiikki on tuonut minulle suunnattomasti iloa ja uusia näkökulmia asioihin. Usein tämän ymmärtää vasta jälkeenpäin.
Kuva: Liisa Valonen / Anna
Mitä pyhä naiseus merkitsee?
Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!
Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.
Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.
Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!
Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma:
Mitä tsasounalle tapahtuu, kun minua tai puolisoani ei enää ole?
Tsasounan omistamiseen valmistautumisen matka on retki menneeseen ja tulevaan, oletettuun ja yllättävään, tietämättömyyteen ja tiedon etsimiseen. Itselläni tälle tsasounamatkalle lähtiessä ei ollut tarkkaa käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka paljon maassamme on ortodoksisia rukoushuoneita. Tiesin toki, että niitä on varsin paljon, monen kokoisia ja myös muiden kuin seurakuntien omistamia ja huoltamia. Yksityisomisteisia oletin olevan huomattavasti vähemmän kuin nyttemmin tähänastisen perehtymisen myötä on selvinnyt.
Suomen ortodoksisen kirkon nettisivustoa lähteenä käyttäen Suomessa mainitaan olevan 150 ortodoksista pyhäkköä -kirkkoa ja tsasounaa. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että seurakunnilla voi olla paikkauntakohtaisesti olla vaihteleva, toisinaan runsaskin määrä eri-ikäisiä ja monen kuntoisia kiinteistöjä huollettavanaan. Aktiivista, erityisesti suurempien tsasounien rakennuskautta elettiin karjalasta lännemmäksi saapuneiden evakkojen uudelleenasutuksen ja etenkin varsinaisen jälleenrakennuskauden aikana. Dimi Doukas esittelee vuonna 2022 ilmestyneessä kirjassaan Suomen ortodoksisia tsasounia kaikkiaan 89 maamme tsasounaa. Ortodoksisten rukoushuoneiden määrä ei toki tuohon rajaudu vaan se elää jatkuvasti, uusia tsasounia rakennetaan ja samaan aikaan huonokuntoisempia poistetaan käytöstä. Matkailijalle, jolla on halua vierailla hiljentymässä tai rukoilemassa näissä pienissä pyhäköissä Doukasin kirja on mainio apulainen.
Mikä sitten on ortodoksinen rukoushuone eli tsasouna? Nimenä se juontaa juurensa sanaan, jolla tarkoitettiin hetkipalvelukseen tarkoitettua paikkaa ja tilaa. Tavallisimmin hirsirakenteiset tsasounat olivat keskeinen ja luonnollinen osa karjalaista kylämaisemaa sekä uskonnon harjoittamista jo 1500-luvulta lähtien. Rakenteista pyrittiin saamaan mahdollisimman kestäviä ja lujia ja toisaalta myös kauniita koska Jumalaa haluttiin palveltavan mahdollisimman hyvin ja siksi laitettiin esille parasta mitä saatiin, toisinaan jopa tapetoitiin alttariseinän pääty. Pappeja oli harvassa ja kyliin saatettiin saada pappi paikalle vain kerran vuodessa. Muuna aikana toimitettiin hetkipalveluksia maallikkoiden toimesta.
Mitä tsasounalle tapahtuu, kun minua tai puolisoani ei enää ole, tai emme itse enää kykene siitä huolta pitämään? Kuka huolehtii rukoushuoneen kunnosta, praasniekoista ja muusta tarvittavasta meidän jälkeemme? Kuinka siitä ei tule rasitetta seurakunnille? Nämä kysymykset saimme pohdittaviksemme, kun hankeemme alkuselvittelyjä teimme. Kysymykset pysäyttivät ainakin itseni, aktiivista keski-ikää viettävän ihmisen. Ajan toiselle puolelle emme näe, eikä meidän tarvitsekaan. Tsasounan rakentamista suunnitellessa näihin kysymyksiin on saanut pohtia ja etsiä vastausta jo ensivaiheessa, yhdenkään hirren vielä liikahtamatta rakennuspaikalla.
Omasta tsasounasta haaveilevina olemme mieheni kanssa pohtineet kysymystä siitä, kuinka tsasounamme ei aikanaan koiutuisi rasitteeksi seurakunnalle. Pohdintamme on ollut monitahoista, olemme lisäksi pyytäneet neuvoja ja saaneet niitä. Lopulta päätimme ratkaista asian keskustelemalla perheemme nuorten kanssa asiasta, jonka perusteella teimme päätöksen huolehtia erillisellä sopimuksella ja testamentilla huoltovastuun siirtymisestä siten, ettei se rasita seurakuntaa ja toisi jatkuvuutta pyhäköllemme.
Toivoisin itse kovasti tsasounamme ilahduttavan useita sukupolvia, jälkeemme eläviä, jos niin on tarkoitettu. Osaltamme yritämme tässä ajassa ja suunnitteluvaiheessa huolehtia ennalta, että niin voisi tapahtua. Itselle rakkaan rukoushuoneen ei soisi tulevan kenellekään, ei myöskään seurakunnalle rasitteeksi vaan tuottavan iloa ja rauhaa pyhien seurassa siellä käyville ja sen haltijoille. Hankkeen tässä vaiheessa on usein ollut tarve ja onneksi myös tila rukoushuokauksille sekä taivaallisten esirukoilijoiden puoleen kääntymiselle.
Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia
Hän istuu Töölönlahdella ja tuijottaa ohi soljuvaa autojen virtaa. Hänellä on iso nenä, korkea otsa ja kummallinen päähine, jota kutsutaan harakaksi. Varreltaan hän on pieni ja sitkeä, mutta vanhemmiten laihuuttaan miltei läpikuultava. Hänet on takonut graniittiin kuvanveistäjä Alpo Sailo, joka näkee hänessä ennenkaikkea runonlaulajan. Niin ovat tehneet myös taidemaalarit Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt, joiden maalauksissa hänen sormensa ovat kanteleen kielillä – instrumentin, jota hän ei osannut kunnolla soittaa. Runoilija Arvo Turtiaisen säkeissä helähtää hänen äänensä:
Sata autoa minuutissa
aamulla anivarahaisin.
Tuhat raitiotievaunua vuorokaudessa
iltaisin ikimyöhäisin.
vikivierahainen, kovakorvainen, kylmäkylkinen – –
Kyllä. Jos patsas heräisi eloon, se rääkäisisi kauhusta, sillä vaikka sen kohde koki Pietarinkin liikenteen, hän ei viihtynyt kaupunkien kumussa, vaan palasi takaisin Karjalan laulumaille kuolemaan kimaltavien salien ja ihailevien ihmisjoukkojen sijasta köyhässä töllissä. Kahvia kultareunakupeista juottavien kulttuuripersoonien sijasta siellä äyski ynseä miniä, ryysti sahtia laiska poika ja pyöri jaloissa liuta lastenlapsia. Mutta sinne hän oli halunnut ja päässyt naimisiin: Inkerinmaalla syntynyt sepän tytär Suomen puolelle Vaskelaan. Kuka olisi osannut ennustaa, että juuri hänestä veistettäisiin harvinainen naisen näköispatsas Helsingin vilkkainta tietä tuijottamaan? Ja vielä ihmeellisempää: että Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2021 esittäisi Konstantinopolin patriarkalle hänen pyhäksi julistamistaan eli kanonisointiaan nimellä Pyhä vanhurskas Paraske?
Vaimo Paraske
Paraske syntyi tammikuussa 1834 Inkerinmalla Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Hänen äitinsä oli kotoisin rajan toiselta puolelta, Suomesta, ja jostain syystä inkerikkotytön mieli veti sinne. Hänen kerrotaan kyllä muistelleen haikeana isänsä pajaa, mutta riemuinneen päästessään äitinsä kotikylään vaimoksi. Siellä hänen nimensä eteen liitettin miehen talon, Larilan, nimi, ja häntä alettiin kutsua Larin Paraskeksi. Vaikka hänet siten leimattiin miehensä omaisuudeksi, hän osoittautui talon pystyssäpitäjäksi ja dynamoksi.
Puolta vanhempi puoliso oli kivulias, joten vaimo lukuisten synnytysten ja hautajaismenojen (yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuisiksi) lisäksi teki miesten töitä kavahtamatta edes raskaiden jaala-alusten vetämistä Taipaleenjoella. Niillä kuljetettiin heinää, suolaa ja mitä milloinkin tarvittiin. Anu Kaipaisen romaanissa Poimisin heliät hiekat mies tuntee alemmuutta ellei peräti mustasukkaisuutta vaimon vahvuuden rinnalla, mutta jonkun on leipä perheeseen tuotava, ja kun talouteen kuuluva natokaan ei kykene kuin kevyisiin kotitöihin kiukuttelunsa ohessa, se joku saa luvan olla Paraske.
Sijaisäiti Paraske
Kun elanto kaikesta raatamisesta huolimatta käy vähiin, Paraske keksii, mistä saada lisätienestiä: ottamalla orpolapsia Pietarista. Niiden ylläpidosta maksetaan, mutta ne pitää itse hakea. Ei siis muuta kuin matkaan, jalan halki pitkän taipaleen, monta päivää ellei viikkoakin kestävän. Anu Kaipainen kirjoittaa romaanissaan:
Raskas Pietarin matkasta tuli, paljon raskaampi kuin Paraske oli yltiöpäisyydessään kuvitellutkaan, ainakin tästä ensimmäisestä käynnistä. Myöhemmin se ikään kuin kerta kerralta helpottui, kun oppi tuntemaan tiet ja oikopolut, talot, joista annettaisiin yösijaa, ja ne joista saattoi saada leipäpalan, jopa keittoakin. Ja Pietarin kadut hän oppi tuntemaan niin että olisi käynyt tien köyhäintalolle vaikka unissaan, niin kuin vanhemmalla iällä sitten kävikin.
Paraske ei ollut kooltaan suuri, mutta hänen voimansa olivat mittavat ja sinnikkyys vastaansanomaton. Mistä hän ammensi vahvuutensa? Mistä maljasta joi pysyäkseen hyvällä mielellä raskaan elämän kärsivällisyyttä vaativissa käänteissä?
Laulaja Paraske
Ollessaan tyttönä paimenessa Paraske oppi laulamaan. Niin tekivät kaikki, mutta hänen äänensä soi korkeimmin ja kajautti ilmoille enemmän värssyjä kuin muiden yhteensä. Muistin jumalattareksi, Mnemosyneksi, häntä ruvettiin aikanaan nimittämään. Ja modelliksi, malliksi, koska hän istui kuuluisien taiteilijoiden ikuistettavana. Sillä sellainen onni häntä kohtasi, että monien vielä syntinä pitämiä kansanrunoja – loitsuja, toiveita, ei kai sentään manoja! – ruvettiin kulttuuripiireissä arvostamaan ja ylös kirjoittamaan. Kakkulanenäistä runonkerääjää saapui Elias Lönnrotin jalanjäljissä Kalevalan kankahille ja laajemmillekin laulamaille ja pani kansan avaamaan sanaiset aarrearkkunsa.
Ensimmäisen, maisteri Boreniuksen kanssa eivät kemiat kohdanneet ja Paraske sai papereihin merkinnän ”keskinkertainen laulaja”, mutta Sakkolaan apupapiksi tullut Alfred Neovius hurmaantui niin, että houkutteli lesken luokseen Porvooseenkin. Hänen innostuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Paraskesta kasvoi suorastaan näyttelyesine, kansannaisen perikuva, ihailtava, ihmeteltävä; öljyvärimaalaukseen ja kiveenkin ikuistettava.
Muistinerolta saatiin merkittyä ylös noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Enemmänkin olisi kuulemma ollut, jos olisi jaksanut jatkaa laulamista. Mutta vaikka Paraske sai kahvia juodakseen niin paljon kuin jaksoi ja silityksiä päähän itseltään säveltäjä Sibeliukselta, senaattori Yrjö-Koskiselta ja muilta kuuluisilta fennomaaneilta, häneen iski niin kova koti-ikävä, että Suomalaisen kirjallisuuden juhlasalikin haalistui Larin tuvan rinnalla. Sinne hän palasi ja sen menetti, kiitos viinaanmenevän laiskanpulskean poikansa. Katkeruutta hänestä oli kuitenkin turha etsiä, sitä lajia oli riittämiin miniässä.
Paluumuuttaja Paraske
Neoviuksen, filantrooppi Minette Donnerin (Jörn Donnerin isoäiti) ja SKS:n maksamasta eläkkeestä huolimatta Parasken viimeiset vuodet olivat taloudellisesti ahtaat. Hänen tyttärentyttärensä pojantytär, sukutukimukseen hurahtanut näyttelijä Eeva Litmanen toteaa kuitenkin, että köyhyyttä on takuulla myös romantisoitu ja epäilee, ettei Paraske sentään nälkää nähnyt. Hänellä oli sydänvaivoja ja fyysisesti kovan elämän aiheuttamia kremppoja, joiden vuoksi jo valmiiksi terävät piirteet syvenivät. Siihen aikaan ihminen ikääntyi aikaisin. Sitäpaitsi Paraske teki itse valintansa ja siirtyi tuonilmaisiin Metsäpirtissä, joksi Sakkolan (jonka kylässä Vaskelan kylä sijaitsi) nimi oli muutettu.
Ortodoksi-Paraske
Tuonilmaisiin, niin. Se on ortodoksien ihana ilmaus ikiuneen nukkumiselle, tähtien tuolle puolelle siirtymiselle, kuolemalle. Paitsi äiti, tytär, ottoäiti, paimentyttö, vaimo, leski, anoppi, jaalan raahaaja, heinäntekijä, runonlaulaja ja muistikone, Paraske oli läpi elämänsä harras uskovainen. Neoviuksellekin, rakkaalle pastorilleen, hän tokaisi kuuluvansa oikeaan kirkkoon eli kultakupoliseen, ei luterilaiseen. Se tuli ajattelematta, selkäytimestä, ei tarkoituksena loukata ystävää, joka oli tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, eikä Neovius suuttunutkaan, vaan ymmärsi. Uskonto oli Paraskelle yhtä tärkeä voiman sammio kuin laulutkin, joista osaa hän arasteli arvioidessaan niitä jumalattomiksi. Mutta kun niillä saattoi parantaa yhtä lailla kuin rukouksella…
Kaipaisen romaanissa on kohtaus, jossa Neoviuksen Anna-vaimo ihmettelee, kun Paraske ei huoli kahvia. Hän jos kuka tiesi, kuinka paljon tämä tuota tummaa juomaa rakasti, niin monta kuppia hän oli tälle kiikuttanut. Paraske selittää paastoavansa, koska on menossa ehtoolliselle. Se on häneltä, kahvihampaan vainoamalta, konkreettinen todistus uskon vahvuudesta.
Nainen, joka pelkäsi rikkovansa kirkkoa vastaan tietyillä säkeillä, olisi varmaan pökertynyt, jos olisi kuullut, että hänestä reilut sata vuotta myöhemmin ruvettaisiin puuhaamaan pyhimystä. Että asetettaisiin oikein ryhmä, joka pohtisi hänen kelpoisuuttaan. Ensimmäinen suomalainen naispyhä: inkerikko Paraske, jonka nimen etuliite tulee mieheltä? Hänenkö luunsa kaivetaan ylös haudasta ja jaetaan reliikeiksi kirkkoihin? Hänestäkö maalataan ikoneita, joita suudellaan samalla kun kumarretaan reliikkejä? Ehkä hän sittenkin olisi nauranut eikä pyörtynyt, huumorintajuinen kun oli. Patsas ja muistolaatat vielä menivät, mutta pyhä…?
Ihmeidentekijä Paraske?
Kanonisointiprosessi on vielä kesken, eikä siitä ole tapana antaa väliraportteja. Kahvipöytäkeskusteluissa asiaa saa toki pohtia ja pohditaankin. Jotkut korostavat Parasken äitiyttä – toiset tuhahtavat, että hän otti lapsia rahasta. Mutta sehän todistaa ongelmanratkaisukyvystä ellei peräti taloudellisesta taitavuudesta! puolustus huudahtaa. Ihmeellinen nainen, jolle on suotu niin monenlaista lahjakkuutta. Sillä onhan jo se, että selviää muutamaa päivää vaille seitsenkymppiseksi noin raskaasta elämästä, ihme. Ja se, että onnistuu pitämään päänsä kylmänä herrojen ja rouvien salongeissa. Erityisbonuksena voinee pitää vielä valoisaa asennetta ja kykyä purkaa sisäinen ahdistus lauluun, taiteeseen. Joidenkin mielestä muistinerous on suoranainen ihme ja jotkut huomauttavat, ettei Paraske ollut pelkkä papukaija, vaan hän loi myös itse runoutta ja suolsi viisauksia:
Ei niin viisasta ettei petetä – ei niin varmaa ettei voiteta.
Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.
Ei ihme, että häntä on tutkittu ja muovattu kuin savea – ja että hän on inspiroinut näidenkin verkkosivujen perustamista.
Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan
Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.
– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.
Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:
– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat.
Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään:
– Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata.
Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin.
– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.
Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi.
– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!
Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.
– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.
Kirkon sijasta markkinoille
Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan.
– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.
Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.
– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton.
Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa.
– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?
Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.
– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita.
Saako pyhiä arvostella?
Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?
Maria hymähtää.
– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä.
Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.
Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä.
– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme.
Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja.
Teema: Naisena kirkossa
Mirhantuojat on uudistunut. Verkkolehti ilmestyy jatkossa 3-4 kertaa vuodessa erikoisnumeroina, jotka keskittyvät vaihtuviin teemoihin. Vuoden ensimmäisen numeron aiheena on naisena kirkossa.
Tervetuloa Mirhantuojien lukijaksi!
#1/2023
Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon rooleihin, papeiksikin
Juva nieleskeli ilosta, kun tyttövauva vietiin ensimmäisen kerran Tapiolan kirkon alttariin. ”Muutos lähtee lattian tasalta, mutta väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.”
Raiskaus on Ukrainassakin sodankäynnin väline
Sotaraiskaukset ovat nousseet otsikoihin viime keväänä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ukrainassa on raiskattu naisia ja lapsia, jossakin määrin myös miehiä. Vaikka on käynyt ilmi, että muutama Ukrainan viranomainen katsoi asiakseen suurennella ja vääristellä tapahtuneita, kysymys ei ole pelkästään huhuista ja propagandasta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) tutki kevään ja alkukesän aikana Venäjän joukkojen Ukrainassa tekemiä humanitaarisia ja ihmisoikeusloukkauksia, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan ja julkaisi raporttinsa heinäkuussa 2022.
ETYJ:n tutkimuksen mukaan venäläisjoukot ovat raiskanneet tai käyttäneet seksuaalisesti hyväksi todennäköisesti satoja naisia ja tyttöjä. Joukkoon mahtuu myös vanhoja naisia. Seksuaalirikoksista ilmoittaminen on tunnetusti arka asia, ja pääosa teoista jää raportoimatta. Tutkimuksessa nousi esille myös joukkoraiskauksia, joita tehtiin naisten perheenjäsenten, myös lasten, läsnäollessa. Väkivallasta on seurannut paitsi ei-toivottuja raskauksia ja sukupuolitauteja, myös fyysisiä ja henkisiä vammoja sekä ongelmia omassa sosiaalisessa yhteisössä.
Lapsetkin ovat saaneet osansa julmuuksista siitä huolimatta, että kansainväliset sopimukset aivan erityisesti suojelevat heitä. Lasten pahoinpitelyt ja raiskaukset ovat myös arka asia; niistä ilmoitetaan viranomaisille huonosti. Silti tiedetään, että venäläiset sotilaat ovat kohdistaneet seksuaalista väkivaltaa alaikäisiä tyttöjä ja poikia kohtaan ja jopa kuvanneet tapahtumia videolle.
Vuosituhansia vanha ilmiö
Raiskaus ja naisten pahoinpitely sotien aikana eivät ole uusia asioita – varhaisin tunnettu kertomus naisten kohtalosta sodassa lienee Euripideen näytelmä ”Troijan naiset” vuodelta 415 e.Kr. Raiskauksista on viimeisen sadan vuoden aikana raportoitu muun muassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa, Jugoslavian hajoamissodissa sekä Ruandan, Kongon ja Etiopian sodissa. Sotien julmuudet ovat kohdistuneet erityisesti siviileihin, vaikka naisiin kohdistuvaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa on pyritty ehkäisemään sekä Geneven sopimuksilla, jotka koskevat naisten kohtelua sodan ja aseellisten konfliktien aikana (vuodelta 1949) että uudemmilla YK:n ja Euroopan neuvoston sopimuksilla (kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus 1979; sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta 2011).
Osana sotasuunnitelmaa
Raiskauksia tutkittiin ensimmäistä kertaa sotarikoksena vuosituhannen vaihteen kahta puolta Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa (International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, ICTY). Niitä käsiteltiin kidutuksen ja orjuuttamisen tapana, sotarikoksena, rikoksena ihmisyyttä vastaan ja jopa kansanmurhana. Kansanmurhasta puhutaan silloin, kun seksuaalista väkivaltaa käytetään keinona kansallisen tai etnisen ryhmän tuhoamiseen.
Esimerkiksi serbiarmeijalla on osoitettu olleen jo vuonna 1991 laadittu kirjallinen suunnitelma alueen etniseen puhdistukseen. Suunnitelman mukaan muslimien ”moraali ja taistelutahto voitiin murskata helpommin raiskaamalla naisia, erityisesti alaikäisiä ja jopa lapsia, ja tappamalla muslimeja heidän uskonnollisissa rakennuksissaan”. Suunnitelman mukaan mahdollisimman monet muslimi- ja kroaattinaiset piti saattaa raskaaksi, sillä serbien siittämistä lapsista tulisi serbejä.
Bosnian entisten vankileiriuhrien yhdistys julkaisi vuonna 2000 kirjan, johon on koottu eri alojen asiantuntijoiden lausuntoja sekä 45 naisen anonyymit kertomukset omasta kohtalostaan. Nämä naiset esiintyivät myös todistajina ICTY:n oikeudenkäynneissä. Naiset kertovat päivästä toiseen toistuneista joukkoraiskauksista, kymmenistä ja jopa sadoista väkivallan teoista. Äitejä häpäistiin lastensa nähden, alaikäisiä tyttöjä vanhempiensa nähden, vanhoja naisia kyläläisten nähden. Monissa tapauksissa raiskaajat olivat uhriensa naapureita, saman kylän asukkaita. Naiset kertovat saaneensa kuulla, että heistä kantamansa lapsen perusteella tulisi serbejä ja ortodokseja. Uhkailtiin myös koko väestön pakkokastamisella ja pakkokäännyttämisellä ortodoksiksi.
Vastaavasti Ukrainan sodan uutisoinníssa on kerrottu venäläisistä sotilaista, jotka raiskatessaan kertoivat tavoitteena olevan, että kyseiset naiset eivät enää koskaan haluaisi olla sukupuoliyhteydessä, ja niin saataisiin ukrainalaiset loppumaan.
Raiskaus ei suinkaan ole vain perinteisesti ortodoksisten kansojen käyttämä sodankäynnin väline. Silti on surullista ja kauhistuttavaa, että viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana sotia Euroopassa ovat aloittaneet nimenomaan perinteisesti ortodoksiset kansat – serbit ja venäläiset. Ja nimenomaan näissä sodissa tiedetään sotilaiden syyllistyneen seksuaalisiin julmuuksiin naisia ja lapsia kohtaan. Tilannetta ei hiukkaakaan paranna se, että muidenkin tiedetään syyllistyneen niihin muissa sodissa.
Lähteet:
Salzman, Todd A.: Rape Camps as a Means of Ethnic Cleansing: Religious, Cultural, and Ethical Response to Rape Victims in the Former Yugoslavia, 20 HUM. RTS. Q. 348 (1998).
I begged them to kill me. Crime against the women of Bosnia-Herzegovina. Center for investigation and documentation of the Association of former prison camp inmates of Bosnia-Herzegovina. Sarajevo 2000.
United Nations. Department of Peacekeeping Operations. Review of the sexual violence elements of the judgments of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, the International Criminal Tribunal for Rwanda, and the special Court for Sierra Leone in the light of Security Council Resolution 1820. New York 2010.
Report on violations of international humanitarian and human rights law, war crimes and crimes against humanity committed in Ukraine (1 April– 25 June 2022). OSCE ODIHR.GAL/36/22/Corr.1.
He etsivät nuoria naisia. https://yle.fi/uutiset/3-12426216
Sirpa Koriala: Lasikattoon asti
– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä, Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala huokaa. – Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä.
Sirpa on tehnyt uraa ortodoksisessa maailmassa aina lasikattoon asti, joten hän tietää mistä puhuu. Ekumeeniseen perheeseen ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin tyttäreksi syntynyt Sirpa on koulutukseltaan teologian maisteri, ja hänellä on vuosikausien työkokemus erilaisista johtotehtävistä. Valamon opiston rehtorikausien välissä hän toimi Suomen ortodoksisen palvelukeskuksen johtajana ja on nykyään myös luostarin henkilöstöpäällikkö. Ei hänellä ole palavaa tarvetta rikkoa kattoa, mutta keskustelun rehevöittämistä hän kaipaa.
– Ne selitykset ovat monesti niin puuduttavia. Jos esimerkiksi joku argumentoi, että nainen ei voi olla pappi, koska papit ovat isiä. Eihän siinä ole mitään järkeä!
Ei niin, kutsutaanhan Lintulan nunniakin äideiksi ja sisariksi, eli moinen saivartelu on semantiikkaa.
Onneksi keskustelu on edes lisääntynyt, Sirpa kiittää.
– Eikä naisia vaimenneta automaattisesti.
– Mutta kirkollamme on edelleen miesten kasvot.
Valamon opiston kursseilla naiset ovat kuitenkin hyvin esillä; esimerkiksi ikonimaalauksessa käsitellään jatkuvasti naispyhiä. Sirpan oma suosikki on pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen. Useana vuonna on myös järjestetty kurssi naisfilosofeista, ja tulossa on Naiseuden voima-kurssi 9.-11.9.2022 ja uutuutena Paraske-seminaari 7.-9.10.2022.
– Ensi vuonna järjestetään 15.-17.9.2023 kansainvälinen seminaari Naisen eletty ortodoksisuus, jossa ortodoksinaisen elämää käsitellään monista arjen elämään liittyvistä näkökulmista käsin. Eli pohditaan sitä, miten naiset vievät arjessa käytäntöön kirkon opetusta ja mitä kysymyksiä sekä haasteita siitä herää.
Sirpa ei siis ole jäänyt voivottelemaan, vaan tekee osansa keskustelun monipuolistamiseksi. Apuna hänellä on hyvin vaalitut verkostot ja kotona miespuoliset tukijat, eli puoliso ja suloinen mutta välillä riiviömäinen nuori pohjanpystykorva Mauno.
– Se on laulava ja haukkuva lintukoira, aivan kuten minä kanttorin opin saaneena olen laulahteleva ja haukahteleva rehtori, Sirpa hymähtää.
Anu Ekholm kirjoitti joulunovellin Mirhantuojille: Silmänräpäys
Kohta sen pitäisi jo tulla, Rauni ajattelee ja katselee keittiön ikkunasta pihatielle ja postilaatikolle. Hän vilkaisee seinällä tikittävää kelloa, melkein puoli yksi. Kyllä postinkantaja yleensä on näillä kulmilla tähän aikaan. Mutta nyt eletään jo joulun alusta, posti saattoi helposti olla täällä vasta lähempänä neljää.
Raunin läpi kulkee vilunväristys. Lonkkaakin juilii kun hän astelee ontuen tupaan, menee ikoninurkkaan, tekee ristinmerkin, lisää lampukkaan öljyä ja niistää lampukan sydämen. Hän menee pönttöuunin luo, latoo tulipesän täyteen puita ja sytyttää tulet. Hän nousee ähkäisten ylös, kävelee porstuaan, avaa ulko-oven ja katsahtaa postiluukulle. Ei, ei näy postinkantajaa.
– Misuu, misu-misuu, Rauni huutaa oven raosta.
Musta-valkoinen kissa ilmestyy talon nurkalta betoniportaiden alapäähän, se kiipeää askelmat ketterästi ylös ja livahtaa oven raosta sisään.
– Misu-pien, oot sie saanut yhtään saalista ulkona? Onko nälkä? Ootas, kun mie etsin jääkaapista siulle kalaa.
Kissa naukuu ja puskee Raunin jalkaa, kun hän avaa jääkaapin oven ja kaivaa sieltä käsiinsä paperikäärön. Hän avaa paketin, panee muutaman tuoreen muikun kuppiin ja antaa ne kissalle, joka alkaa syödä hyvällä ruokahalulla. Rauni laittaa kalapaketin takaisin jääkaappiin, menee tiskialtaan äärelle ja pesaisee kätensä. Hän avaa keittiön alakaapin ja huomaa, että laskiämpäri on täynnä. Hän ottaa sen käteensä ja lähtee porstuaan.
– Mie vien laskiämpärin kompostiin, syö sie rauhassa.
Rauni laittaa takin päälleen, pipon päähän ja Sievin saappaat jalkaan, ottaa vielä rukkaset käteen, tarttuu likasankoon ja menee ovesta ulos. Hän pysähtyy hetkeksi portaille ja haistelee ilmaa. Juu, suojan puolelle on sää lämpenemässä. Saisi nyt pysyä lumi maassa niin tulisi kaunis joulu. Hän ajattelee lapsiaan ja lastenlapsiaan, jotka ovat tulossa jouluviettoon.
Rauni katsahtaa taas postilaatikolle ja lähtee sitten pihan perälle, jossa nököttää punamultainen pihasauna ja sen vieressä halkoliiteri. Tontti rajoittuu saunan puolella kuusiaitaan. Rauni askeltaa hitaasti pihapolulla, joka on kovettunut jäiseksi. Hän ohittaa saunan ja menee liiterin taakse, kippaa likaämpärin kompostiin, sulkee kannen ja kääntyy takaisin. Saunan kohdalla Raunin jalka lipeää, hän kellahtaa selälleen ja likaämpäri kimpoaa hänen kädestään.
Rauni avaa silmänsä. Hän katselee musteensinistä taivasta ja hämmästelee, kuinka kirkkaana Linnunrata säihkyy hänen yläpuolellaan. Katse kiinnittyy kirkkaaseen pisteeseen, joka näyttää suurenevan kaiken aikaa. Hän miettii, onko se satelliitti vai meteori, mutta se näyttää lähestyvän hurjalla nopeudella, suurenevan silmissä.
Hän sulkee silmänsä ja kuulostelee oloaan. Mihinkään ei satu, hänellä on lämmin ja jopa mukava olo, vaikka makaa lumisella ja kovalla maalla. Hän on varmasti maannut tässä jo tunteja, on tullut pimeä. Silmäluomiensa takaa hän aistii, kuinka joku kohdistaa häneen voimakkaan taskulampun valokeilan. Hän avaa silmänsä ja henkäisee syvään.
– Terve armahdettu, Herra on sinun kanssasi! Ääni on kuin ukkosen jyrähdys.
Valo häikäisee voimakkaasti ja Rauni joutuu katsomaan olentoa silmät viiruina. Hahmo peittää lähes koko hänen näkökenttänsä ja sen ympärillä hohtaa kullan- ja hopeansävyinen valo, joka loistaa niin kirkkaasti, että se melkein sattuu. Rauni ei osaa päätellä olennon laatua tai sukupuolta. Se on ihmisen muotoinen, sillä on punertavat pitkät hiukset, jotka on palmikoitu pään ympäri, mutta koska hiukset ovat harvinaisen pitkät, palmikkojen päät laskeutuvat vielä sen selkään. Sillä on oranssin värinen alusviitta ja sen päällä koboltinsininen päällysviitta. Vartalon ympärillä on kaksi valtaisaa siipeä, jotka hohtavat sateenkaaren väreissä. Siivissä voi erottaa ikään kuin suomuja tai höyheniä, ja jokainen suomu on hiukan eri värinen kuin ympärillä olevat.
Rauni katselee olentoa kaikessa rauhassa ja se vastaa katseeseen levollisin silmin. Hän kuulee vienoa siipien kahinaa, kun ne lepattavat rauhallisin siiveniskuin hahmon ympärillä. Liikkuessaan siivet välkehtivät ja kimaltavat kuin hologrammi. Rauni ihmettelee tuon uljaan ilmestyksen ääntä, kun se tervehti häntä.
Olento nostaa kätensä avoimeen halausasentoon, ja Rauni tuntee kuinka hän alkaa nousta ilmaan hahmon käsien liikkeiden voimasta. He nousevat yhdessä ylemmäs, ja vilkaistessaan olkansa yli Rauni näkee keltaisen kotitalonsa, saunan ja kuuset yhä kauempana alapuolellaan. Kohta kotikylä näkyy enää pienenä pisteenä ja kaupungin valot loittonevat yhä nopeammin.
He liitävät kohti Linnunrataa. Hän tuntee sanomatonta riemua katsoessaan, kuinka planeetat vilahtelevat ohi, nyt jätetään jo oma pikkuruinen Aurinkokuntakin taakse. Tähtien vilistessä ohi Raunia alkaa väsyttää ja hän sulkee silmänsä.
Herätessään hän on huikaisevan kultaisen valon ympäröimä, aistii tutun olennon läsnäolon, kuin olisi sen syleilyssä. Ympärillään hän näkee siivekkäitä, ylhäällä liikkuvia olentoja, samankaltaisia kuin Raunille jo tutuksi tullut hahmo ja ne kaikki laulavat jotain käsittämätöntä, moniäänistä laulua. Rauni on erottavinaan sanoja, joita hän ei ole kuuna päivänä kuullut.
– Tererim, tererim, tererim, ne laulavat.
Rauni haluaisi yhtyä lauluun, hän avaa suunsa, mutta sieltä ei tule mitään.
Kaikki hänen ympärillään on pyörivässä liikkeessä. Se on kuin hidasta poloneesia. He kaikki tanssivat verkkaista, arvokasta koreografiaa jonkin suuren ympärillä, valtaistuimen tai ehtoollispöydän, jonka ympärillä leijuu olentoja, joilla on kuusi siipeä. Kahdella ne peittävät jalkansa, kahdella silmänsä ja kahdella ne lentävät valtaistuimen ympärillä.
Rauni alkaa mielessään laulaa tuota hänelle käsittämätöntä laulua muiden kanssa. Hänen poskilleen vierivät kyyneleet, ja hän tuntee sellaista kiitollisuutta, ettei tiennyt sellaisen olevan mahdollistakaan.
Joku ravistelee häntä olkapäästä. Hän ei haluaisi avata silmiään.
– Rauni, Raunii, herää.
Hän pakottautuu avaamaan silmänsä, näkee postinkantajan kasvot. Talvisen alkuiltapäivän valo näyttää samealta silmissä.
– No, heräsithän sie, Luojan kiitos. Mie olin just tulossa siun postilaatikolle, kun näin, miten sie kellahit kumoon lumihankeen. Likasanko vaan lens kaaressa siun pään yli.
Rauni katsoo miestä tajuamatta, mitä on tapahtunut. Hän ei pysty puhumaan.
– Ootappas, kun mie autan siut ylös. Sattuuko mihkään? Onko kaikki luut ehjänä ja oikeilla paikoillaan?
Rauni sulkee silmänsä ja liikuttelee varovasti jäseniään. Olo on edelleen lämmin ja mukava siinä maatessa. Hän mietti, eikö voisi jäädä siihen makaamaan, kun on edelleen niin leijuva olo.
– Ei satu mihinkään, Rauni pudistaa päätään.
Mies menee Raunin pääpuolelle, nostaa hänet kainaloista pystyyn ja tarjoaa käsivartensa.
– Otas tuosta kiinni, niin pysytään pystyssä kummatkin. Onpas liukas ilma.
He etenevät hitaasti käsikynkkää kohti taloa. Postinkantajalla on toisessa kädessään tyhjä likasanko. He nousevat portaat ylös ja menevät sisään. Mies taluttaa Raunin keinutuoliin istumaan.
– Pitäiskö miun varmuuden vuoks soittaa ambulanssi? Jos ensihoitajat vaikka viel tarkistais, ettei mikään kohta sius oo menny rikki.
Rauni pudistaa päätään.
– Ootas, miul on siulle paketti tuolla ulkona. Miepä haen sen.
Mies kääntyy kannoillaan ja menee ulos. Rauni kuoriutuu ulkovaatteistaan ja istuu takaisin keinutuoliin. Kissa tulee hänen eteensä ja katsoo sen näköisenä, että haluaisi sanoa jotain. Postimies tulee takaisin tupaan ja ojentaa paketin Raunille.
– Tässäpä tämä paketti. Taitaa olla kirja, kun on niin painava. Kuule, miul on postia terveysasemalle. Miepä vinkkaan terveyssisarelle, että tulis siuta katsomaan, sopiiko?
Rauni nyökkää.
– Mie lähden tästä jatkamaan matkaa, että pääsen joskus kotia. Pyydän, että terveyssisar tulee viel tänään käymään. Lepäähän nyt kaikessa rauhassa siinä ja kerää voimia.
Postinkantaja lähtee ja sulkee porstuan oven mennessään, tuli kohisee uunissa. Rauni katsoo pakettia sylissään ja avaa sen hitaasti. Paketista kuoriutuu kirja, Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat. Kannessa on kuva hahmosta. Sillä on punertavat palmikot kasvojensa ympärillä, oranssi alusviitta ja koboltinsininen päällysviitta. Siivet on kömpelösti maalattu, hän ajattelee.
Rauni avaa kirjan ja selaa sitä. Katse kiinnittyy kuvaan, jonka keskellä on pöytä ja jonkinlainen istuin, näiden ympärillä liihottelee kuusisiipisiä olentoja kääntyneinä istuimen puoleen. Hän sulkee kirjan, nousee ylös ja vie pakkauskartongin uuniin. Noustessaan ylös hän huomaa, ettei lonkkaan satu enää, ja ylösnouseminenkin tuntuu helpolta. Hän istuu takaisin keinutuoliin ja ottaa kirjan käteensä. Kissa hyppää syliin ja alkaa kehrätä. Rauni vilkaisee ikoninurkkaan ja huomaa, että ikoni hehkuu kultaista valoa.
Sumu alkoi nousta Dartmoorin nummilla, pelkäsimme pahinta – Sitten apuun tuli erikoinen kulkija
Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.
Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.
Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.
Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.
Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut.
Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…
Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.
Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.
”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan.
Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.
Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.
Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin.
Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.
Riivatun ja siunatun Kalle Holmbergin mukana lapsuuden karkumatkoista kansallismaiseman ympäröimälle kalliolle
Pitkälle kolmattakymmentä lasten- ja nuorten kirjaa, sekä useita tv-sarjoja kirjoittanut Annina Holmberg julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2010. Kaiku kertoi tyttärenä, äitinä ja naisenakin toteutumisesta kahden teatterivaikuttajan ainoana lapsena. Vuonna 2017 ilmestyneessä Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin taiteilijantie– elämänkerrassa lukija pääsi tutustumaan suurelle yleisölle ehkä tuntemattomamman dramaturgin ja ohjaajan elämänkaareen. Teos oli koskettava, sivistävä, mutta myös hervottoman hauska kirja. Samaa voi sanoa syksyllä 2022 ilmestyneestä Riivattu ja Siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot– kirjasta.
Holmberg on onnistunut juoksuttamaan vajaa 500-sivuisessa elämänkerrassa kattavasti kansien väliin niin Kalle Holmbergin elämän kuin teotkin. Juuria unohtamatta kirjassa käydään läpi Holmbergin lapsuus ja nuoruus, häkellyttävä teatteriura ja vuoroin muilta, mutta vielä enemmän itseltään vaatineen kulttuurivaikuttajan eri vaiheet. Kirja avaa myös hyväksyntää, rakkautta ja mielenrauhaa tavoittelevan miehen sielunmaisemaa. Elämänkaaren viisaammalla puolella sisäistä näyttämöä kohti kääntyvän himokävelijän tarina tulee kerrotuksi tavalla, joka sulattaa epäilevämmänkin sydämen. On myös raikasta lukea millä intensiteetillä ja jopa hulluuteen asti irrottelevalla heittäytymisellä teatteritaidetta tehtiin vain vajaa parivuosikymmentä sitten. Holmbergeita eivät normityöajat tai aina muutkaan rajat pidätelleet. Tällaiset elämänkerrat ovat lukuaarteita, jollaisia osuu harvoin kohdalle.
Intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua
Kirjailijatytär on ollut aitiopaikalla kokemassa ja todistamassa kirjan päähenkilön elämää ja vaiheita omasta ainutlaatuisesta tulokulmastaan. Muistaen, että yksityinen kasvaa kirjallisuudeksi vasta kun tutkittu, nähty tai koettu on etäännytetty subjektiivisesta objektiiviseksi. Lopputuloksena on intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua – elämäkerta, jossa ulkoisten näyttämöiden lisäksi lukija pääsee kokemaan Kalle Holmbergin sisäisestä maailmasta nousevia elämällisiä tarinoita. Teosta kuljettaa lapsuudenmaisemista aina viimeiseen lepoon suvaitsevaisuuden, lempeyden ja terveen kipakkuudenkin synergia.
Riivatun ja siunatun kirjoittaminen tai julkaiseminen ei ollut kuitenkaan kirjailijalle itsestäänselvyys. Tytär kertoo alkusanoissa ehtineensä jo haudata lapsena tekemänsä päätöksensä kirjoittaa vanhempana myös isästään. Ajatus alkoi tuntua turhalta viimeistään sen jälkeen, kun Kalle itse tai Peter Von Bagh ja Pekka Milonoff kirjoittivat samasta aiheesta omat kirjansa. Onneksi kustantaja Touko Siltala ymmärsi muistuttaa Annina Holmbergin omaavan aiemmista julkaisuista poikkeavan näkökulman – oman ainutlaatuisen kohtansa isänsä ja tämän elämän sekä töiden tai muiden tekojen todistajana.
Sisarusten yhden merkityksen sanotaan olevan se, että he ovat ainoita kenen kanssa voi sydämensä kyllyydestä olla ylpeä vanhemmistaan. Tai arvostella heitä – ulkopuolisten kehut tai haukut saavat lapsen ennemminkin takajaloilleen. Lukiessa tuleekin mieleen, että Annina Holmbergin kirjoittamat kirjat ovat olleet ainoana lapsena kirjailijana myös ne puuttuneet sisarukset, joiden kanssa on voinut puida ensin äitinsä ja sitten isänsä hyviä, hurjia mutta myös nurjia puolia. Kansien välissä on objektiivisen kuvauksen lisäksi voinut antaa palaa – ymmärtää, ihmetellä ja ehkä vähän toruakin. Vaikeimpia elämänkohtia kuvatessaan kirjailijan rehellisyys kulkee kuitenkin käsikädessä lojaaliuden kanssa. Kirjan punaisena lankana on ymmärrys siitä, että samaan ihmiseen mahtuu monia, osin raivostuttaviakin puolia. Mutta ennen kaikkea kirjailija on saanut rakastaa ja myös ihailla isäänsä tai molempia vanhempiaan aina kun siihen ollut aihetta. Eli aika usein.
Yksi tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana
Kalle Holmbergin ura ohjaajana on ollut huikea. Kaikki muistanevat Turun Kotkiksi kutsutun työryhmän ja vaikkapa sen ajan tuottaman Seitsemän veljestä- näytelmän. Tai Rauta-ajan ja sen tekemiseen liittyvät kirkkaat mutta myös liiankin tummat vedet. Sekä 80-luvun Dostojevski-tutkielman tyhjässä Ateneumissa ja lähes viisivuotisen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Tuntematon sotilas– synteesin Tampereen Pyynikillä. Mutta niiden lisäksi Holmberg teki satoja muita toinen toistaan vaikuttavimpia ja kehutumpia näyttämö- ja ohjaustöitä. Kirjaa lukiessa yksi useimmin ääneen sanoituista lauseista lukijan suusta onkin, että ”Ai niin, se teki tämänkin! Ja tämän! Tämä vasta hieno olikin!
Mutta niin kuin joidenkin elämässä, ei myöskään kaikissa projekteissa ollut aina onnellista loppua. Tukholman Oopperaan ohjaamansa Wagnerin Ring ei mennyt niin kuin Kalle olisi toivonut ja lopulta hän sai ohjata 15 tuntisesta neliosaisesta esityksestä vain ensimmäisen. Siitä vierailusta jäi tyhjän olon lisäksi käteen aika erikoiset tuliaiset. Jätettyään kuninkaallisen kaupungin taakseen Holmbergien Tunturikadun kotiin ilmestyi paketti, joka lähettäjän mukaan sisälsi ohjaaja Holmbergilta Tukholman työhuoneelle jääneitä tavaroita. Kallen huumorintaju ei pettänyt siinäkään vaiheessa, kun paketista löytyi kondomeja. Hän räkätti jonkun muun omistamat ehkäisyvälineet nähdessään, että abortoidusta esityksestä jäi lopulta käteen vain käyttämättömiä kortsuja.
Kirjassa kuvataan myös miksi ja miten Tulitikkuja lainaamassa-näytelmän saama tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana. Kirjassa avataan luovan työprosessin seurauksia tavalla, jonka voi tunnistaa vain toinen vastaavan kokenut taiteilija tai työmies. Yksi lehtijuttu voi vetää vessasta alas kuukausia tai vuosia tehdyn työn tavalla, jonka seuraukset voivat muuttaa kokonaisia elämiä. Annina Holmberg kuvaa kirjassa myös isänsä kuoleman jälkeen tapahtunutta yllättävää kohtaamista samaisen arvostelun tehneen toimittajan kanssa Valamon Trapesassa. Tytär näki viisaimmaksi poistua paikalta ja tylyjen sanojen sijaan kävellä luostarin hautausmaalle viimeiseen lepoon päässeiden vanhempiensa haudalle. Siellä sai rauhassa hengitellä ja muistella isän viisaita sanoja siitä miten mahdollisiin vihamiehiin kannattaa suhtautua. Ymmärryksellä ja anteeksiannolla.
Alkoholismista ortodoksisuuteen
Riivattu ja Siunattu-teos kuvaa koskettavasti myös sitä, miten alkoholi kasvoi hitaasti mutta varmasti Kalle Holmbergin elämässä kivasta tunnelmaa nostattavasta kaverista mustaksi aukoksi, josta ei lopulta pulpunnut iloa. Saati muutakaan hyvää tai rakentavaa. Nykykasvatuksellisesta näkökulmasta tyttärestä olisi saatettu tehdä jopa huoli-ilmoitus. Kasvavan lapsen elämää värittivät Anninan vauvana ollessa vanhempien yksiön ovesta ja myöhemmin töölöläisen kulttuurikodin ovesta sisään ja ulos kaikkina vuorokauden aikoina lappaavat vanhempien taiteilijaystävät. 60-70-luvulla ei ollut myöskään tavatonta jos tuskin kouluikäinen lapsi vietti pitkiä aikoja yksin kotona. Tai kävi illalla itsekseen nukkumaan vanhempien ollessa yhä töissä.
Keski-iän kynnyksellä Kalle Holmbergin elämää alkoi täyttää aika ajoin hurjan ja nuorempana myös alkoholin siivittämän työtahdin sijaan perhe-elämän rikkaus sekä koko ajan isomman osan sielunmaisemaa täyttävä ortodoksisuus. Uskon mukanaan tuomat kuuliaisuustehtävät olivat orgaaninen osa elämää. Tapahtui se sitten Valamon Ystävät ry:n hallituksessa, ystävien murheiden kuuntelijana kuin muiden raitistuneiden alkoholistien tukena. Pitkät kävelyt pitkin Töölönlahden rantoja tai souturetket kansallismaisemissa Ruoveden kesäpaikassa rauhoittivat levottoman sielun rauhatonta mieltä silloin kun elämä vyöryi yli liian raskaalla painolla.
Kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti
Kirjallisuudessa ei liian usein kuvata sairastamiseen ja kuolemaan liittyvää ”hitautta”, siinäkin mielessä Annina Holmbergin vanhemmistaan kirjoittamat elämänkerrat tekevät kaivatun poikkeuksen. Kaikki meistä kun eivät lähde saappaat jalassa vaan matka kuoleman”laaksossa” voi olla pitkä ja läheisiltäkin kärsivällisyyttä sekä jaksamista vaativa tie. Kansien väliin onkin vangittu herkällä tavalla kaikki se mitä tapahtuu, kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti. Kuin myös se miltä tuntuu menettää lyhyen ajan sisällä molemmat vanhempansa eli kirjaimellisesti koko lapsuudenperheensä. Mutta myös sitä miten iso tuki rakkaimmista on silloin kun koskee eniten ja kaipuu on suurin.
Ruovedellä, tyttären oman perheen kesäpaikaksi muuttuneessa, jumalaisen kauniin järven rannalla sijaitsevalla niemellä voi yhä aistia Kallen ja Ritvan hengen. Luojanluomalla kalliolla vierekkäin olevat tummaksi tervattu soutuvene ja kaunis risti kunnioittavat kunniapaikalla Kallen ja Ritvan muistoa. Vene ja risti onkin juuri oikea duo kuvaamaan elämän mittaisen liiton, mutta myös kulttuurihistoriaan jälkensä jättäneitä töitä yhdessä tehneen avioparin taivalta. Ja vaikka elämäkertakirjallisuus ei voi koskaan kasvaa kohteidensa kokoiseksi, voi se antaa lukijalle eliksiirin, jonka nautittuaan ei ole entisensä vaan täydempi ja sielultaan ravitumpi.
Enkeli ylikulkusillalla
– Enkeliusko on henkilökohtainen ja enkelikokemukset sataprosenttisen uniikkeja, kirjoittaa Annina Holmberg.
En ole koskaan pitänyt silloista. Lapsena vihasin Linnanmäen Vekkulaa sen kaamean riippusillan ja kauhua aiheuttavan kanavasillan takia. Toinen vaikutti löysältä ja toinen nosti puoliskonsa pystyyn juuri kun yritti päästä yli. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka ravaavat vapaaehtoisesti moisissa loukuissa. Golden Gate ja Tower Bridge ovat komeita ja Budapestin sillat sekä persoonallisia että kauniita, mutta niitäkin ihailen mieluummin rannalta käsin. Ainoa silta josta pidän, on Pariisin Pont Neuf.
Helsingin silloissa ei ole hurraamista. Pitkäsilta vielä menee, mutta Kulosaaren sillalla tuulee aina ja muut ovat joko liikennöityjä, tuhrittuja tai huteria. Kumma kun eivät vajoa kuten Turun surullisenkuuluisa Myllysilta. Kun aikoinaan kävelin Kumpulasta Töölöön vanhempieni luo, oikaisin Mäkelänrinteen uimahallilta Pasilaan ylikulkusillan kautta. Se on pieni ja mitätön, mutta talvella liukas ja kesällä tunkkainen, joten sen voi laskea samaan vastenmielisten siltojen kategoriaan kuin suuremmatkin. Jostain syystä sitä ylittäessä mietin usein mahdollisuutta seota ja hypätä alas Mäkelänkadulle. Pudotus ei ole niin suuri että kuolisi varmasti, mutta joutuisiko pyörätuoliin vai selviäisikö kainalosauvoilla? Tuollaiset ajatukset ovat kai arkkityyppisiä, mutta saavat silti epäilemään omaa häiriintyneisyyttä ja suunnittelemaan kiertotien käyttämistä.
Eräänä raa´an keväisenä päivänä, kun syöpää sairastava äitini oli vielä kotona mutta jo oireenmukaisessa hoidossa, tunsin sillalle astuessani lämpimän puristuksen ympärilläni ja pysähdyin haukkomaan henkeä ihmetyksestä. Joku halasi minua, joku näkymätön ja hellä. Aurinkolasit, joita käytin melkein aina peittääkseni herkästi itkusta vettyvät silmät, estivät ohikulkijoita näkemästä kyyneleitäni. Ne tulvahtivat pidäkkeettömästi kuten äidin sairastuttua oli tapahtunut usein. Surin äitiä juuri kävellessäni, ja yleensä liikutus läikähti yli yllättäen. Niin tapahtui nytkin, mutta tunne oli voimakkaampi kuin ennen ja vahvasti hyvän olon maustama. Kyllä minä pärjään, tajusin äkkiä kirkkaasti. Tulen kantamaan osani ja selviämään kaikesta. Ihmeellinen lempeys täytti minut. Olisin voinut seistä inhoamallani sillalla vaikka iltaan asti.
Sairautensa alkuvaiheessa äiti sai lahjaksi Lorna Byrnen kirjan. Se kertoi enkeleistä, joita kirjailija näki kaikkialla. Äiti ei hurahtanut Lornan uskoon, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. En tutustunut kirjaan, joten en voi tuomita sitä sen enempää kuin hyväksyäkään. Naistenlehdestä luin, kuinka Lorna vilkutti lentokentälle mennessään tien reunassa seisovalle enkelille ja tuumin, että olipa sekin paikan valinnut. Pasilan ylikulkusillalla ajattelin samaa, vaikka minulla ei ollut kokemusta enkeleistä saati Lornan kaltaista tuttavallista suhdetta heihin.
Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla enkeleillä on ponnari ja he kulkevat arkisissa paikoissa rauhoittamassa ihmisiä. Panevat käden olalle tai seisovat aivan liki. Bruno Ganz rakastuu sirkusprinsessaan ja haluaa lihaksi ja vereksi. Eräs toinen on halunnut sitä jo ennen häntä, kulahtaneessa trenssissä kulkeva yksityisetsivä Columbo. Hän aavistaa enkelin läsnäolon ja ojentaa kätensä tervehtien: ”Il caballero”, herrasmies. Heihin minä uskon, ja heidän suojelukseensa tiesin päässeeni ylikulkusillalla.
Vieno vei lapsensa luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei pitänyt siellä käymisestä
– Kun mummo kuoli… Me oltiin tultu hautajaisista kotiin ja tuota… Mä näin sellaista unta kun, ihan niin kuin ois mummo minua herättänyt. Ja hän sanoi mulle, että ”sinä lapsi rukka et rukoile tarpeeksi, kun minun pitää tuonilmaisissa rukoilla sinun puolesta.” (…) Mä oon itsekseni ajatellut, että mummo oli varmaan niin pyhä ihminen, omassa elämässään, synnitönhän hän ei ollut, mutta hän eli sen uskonsa niin syvästi, ja sitten rukoili minunkin puolesta ja meidän lapsien ja kaikkien puolesta, että hän antoi vielä viestin mulle, että mä en unohtaisi sitä rukousta. Koska hän itse turvautui Jumalaan jatkuvasti. (Hilja, Suojärvi)
15 vuotta sitten haastattelin maailmansotien välillä syntyneitä siirtokarjalaisia ortodoksinaisia väitöstutkimustani varten. Haastattelut kattoivat naisten elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen. Raja-Karjalaan ja evakkovuosiin paikantuvissa lapsuusmuistoissa viivyttiin pitkään. Näitä muistoja väritti vanhempien ja isovanhempien ortodoksinen usko. Eniten kuvattiin äitien ja isoäitien uskonnollisuutta. Isien ja isoisien uskontoa muisteltiin selvästi vähemmän. Usein isoäidit näyttäytyivät vakaumukseltaan erityisen hartaina. Joillekin naisille, kuten yllä siteeraamalleni Suojärvellä syntyneelle Hiljalle, isoäiti oli tärkein uskonnollinen esikuva, ”hengellinen äiti”, jonka esimerkki oli kantanut heitä läpi elämän.
Tärkeä kuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa ikoninurkkauksen ääressä
Haastateltavieni lapsuusmuistoissa painottui voimakkaasti naisten uskonnon yhteys jokapäiväiseen elämään, kotiin ja maatalon pihapiiriin. Kuvauksissa toistuu muistikuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa tuvan ikoninurkkauksen ääressä.
– Meillähän oli sitten loppuaikana mummo kotona. Ja hän aina oli polvillaan iltarukoukset ja aamurukoukset. Ja meillä paloi aina lampatka nurkassa, ikonin edessä. Ja kaikki lapset oli siinä illalla ennen nukkumaan menoa. (Faina, Suojärvi)
Toinen arkinen muisto liittyy siihen, kuinka perheen naiset saattoivat rukoilla ääneen tai laulaa kirkkoveisuja kotitöiden lomassa. Heidän hartaudestaan kertoi lisäksi ahkera ristinmerkin käyttö, erityisesti ruokaan liittyvien askareiden kohdalla. Ristinmerkillä siunattiin niin leipätaikina, valmis leipä kuin lehmät lypsämisen yhteydessä.
– Ehkä karjalaisuudesta siirtyi mummolla eniten juuri tämä suhde leipään, leipäviljaan, elikkä aina kun hän teki leipätaikinan, hän teki ristinmerkin siihen päälle. (…) Ja leipä jos putosi lattialle niin mummo sano aina ”hospoti”. (Kirsti, Ilomantsi)
– Isän äiti oli kyllä ihan, ihan semmoinen pääortodoksi voi sannoo. (…) Et sen ihan lapsikin vaistosi, että kun juoksi vastaan niin se oli ensimmäiseksi ristinmerkki, minkä hän teki. (Vieno, Korpiselkä)
Mummo letitti tukan, vei kirkkoon ja kalmoille
Haastateltavieni lapsuudessa mahdollisuudet kirkossakäyntiin vaihtelivat asuinpaikasta ja tilanteesta riippuen. Jos kirkossa ei voitu käydä, äidit ja isoäidit kuuntelivat hartaushetkiä radiosta. Muutamalle haastateltavalle, kuten evakossa syntyneelle Railille, liturgiaan osallistuminen äidin tai isoäidin kanssa oli jokaviikkoinen tapahtuma.
– Minä oon saanut uskonnollisen kasvatuksen vanhalta mummolta. (…) Ja kirkkoonkin se oli pyhänä lähtö, vaikkei ois lainkaan haluttanut lähtee. Se mummo oli kuule, letitti tukan kuule niin, että silimät oli kuin kiinalaisella ja sitten musta huivi oli, kirkkohuivi. Se oli aina kirkkohuivi tärkee. (…) Ja mummo oli hirmu tarkka siitä, milloin polvistuttiin, ja se kirkko kesti, se oli kaks ja puoli tuntia ainakin. Et se oli sen pitkän kaavan mukkaan, se oli kyllä välillä kuule pitkä *nauraa*. (Raili, vanhemmat Salmista)
Kirkossa tai tsasounassa käyntiin saattoi ennen sotia yhdistyä myös vierailu hautausmaalla – ja sen myötä kokemus kalmoilla käymisestä:
– Sitten me mummon kanssa käytiin vielä, kun mummo on jäänyt nuorena leskeksi. Käytiin siinä ukin haudalla sitten mummon kans yhdessä. Niin me oltiin tavallaan niin kuin kalmoilla käymässä niin kuin Karjalassa sanottiin. Että kun mentiin sinne haudalle niin oli ruokaa mukana, mä muistan kun mummolla oli lettuja mukana. Mummo puhdisti sen haudan päällisen ja laitto ne letut sitten sinne. Ja sittenhän oli ne rukoukset mitä hän siinä rukoili sitten. (Hilja)
– Enimmäkseen vietiin lettuja, paistettiin ja sassounan kautta, siunattiin siellä ja [vietiin isoisän haudalle]. Ja myöki penskat siellä hypittiin, kun jotkut enkelit lennettiin, ja aina huuettiin: “on se titi käynnä syömässä ne letut, on se käynnä.” Kun linnut veipi ne niin… (Rauha, Korpiselkä)
Kalmoilla käymisen lisäksi haastattelut tarjoavat muitakin välähdyksiä maailmansotien välisenä aikana jo väistymässä olleesta kansanomaisesta ortodoksisuudesta. Usea haastateltava esimerkiksi mainitsi, kuinka perheen naiset osasivat itkuvirsiä. Korpiselästä kotoisin oleva Rauha kuvasi koskettavasti, kuinka hänen keski-iässä kuolleen isänsä hautajaisissa isän äiti, baba, pyrki itkemään haudalla kuolinitkun. Siunausta toimittava pappi ei kuitenkaan sitä sallinut.
Papit vastustivat naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja
Miksi haastattelemieni naisten lapsuusmuistoissa korostuu juuri naisten uskonnollisuus? Yhtäältä kuvauksista välittyy lapsen näkökulma maatalousyhteiskunnan sukupuolittuneeseen työnjakoon. Maataloissa naisväen elämänpiiri oli miehiä suppeampi, ja naiset huolehtivat muiden töidensä lomassa myös lapsista. Jos samassa taloudessa asui useampi sukupolvi, saattoi isänäiti toimia luontevana lasten kaitsijana ja uskonnollisen perinteen välittäjänä. Miehet sen sijaan viettivät vähemmän aikaa kotona, jolloin lapsilla – erityisesti tyttölapsilla – oli vähemmän mahdollisuuksia heidän uskonnonharjoituksensa seuraamiseen. Ainut uskonnollinen tapa, joka haastatteluissa liitettiin yhtä usein miehiin ja naisiin, oli Raamatun lukeminen.
Toisaalta kuvaukset kertovat naisten miehiä suuremmasta uskonnollisesta aktiivisuudesta ja kiinnostuksesta. Maailmansotien välisen ajan Raja-Karjala oli vielä syrjäinen ja maatalousvaltainen, mutta kuitenkin nopeasti kehittyvä yhteiskunta. Tällaisissa olosuhteissa miehet tyypillisesti altistuvat liikkuvaisemman elämäntyylinsä vuoksi naisia aikaisemmin erilaisille uusille vaikutteille. Toisin sanoen, modernisaation maallistava vaikutus kohdistuu miehiin naisia voimakkaampana. Naiset puolestaan ottavat vastuuta uskonnollisen perinteen ylläpitämisestä miesten kiinnostuksen huvetessa.
1900-luvun alkuvuosikymmenten Karjalassa modernisaatio näkyi myös ortodoksisen kirkon sisällä. Esimerkiksi karjalaiseen kansanuskoon liittyviä elementtejä pyrittiin karsimaan. Tässäkin suhteessa jakolinjat saattoivat sukupuolittua siten, että miespuolinen papisto asettui vastustamaan naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja, esimerkiksi äänellä itkentää kuten Rauhan isoäidin tapauksessa. Naisten elämässä kansanomaiset ja kirkolliset perinteet muodostivat siis pidempään saumattoman kokonaisuuden.
Isoäidit, pyhät ihmiset
Kaiken näkyvän ortodoksisen uskonnonharjoituksen kohdalla suurin murros tapahtui kuitenkin evakkouden myötä. Evakkoajan kokemukset ja vastaanotto uudella kotiseudulla jättivät jälkensä myös haastateltavien äitien ja isoäitien uskonnollisuuteen. Esimerkiksi ilomantsilaissyntyinen Kirsti pohti isoäitinsä hiipuvaa ristinmerkin käyttöä todeten: ”ehkä hänen piti niin paljon suomalaistua”.
Evakkouden vaikutukset kertautuivat naisten omassa elämässä. Valtaosa heistä oli mennyt naimisiin luterilaisen miehen kanssa ja ajan hengen mukaisesti antanut kastaa lapsensa luterilaisiksi. Vaikka naisten oma ortodoksinen identiteetti oli vahva, perheen uskonnonharjoitus oli noudatellut valtaväestön tapoja. Naisia ortodoksisten perinteiden katkeaminen suretti. Toisaalta se nähtiin sopeutumisena vallitsevaan tilanteeseen. Esimerkiksi korpiselkäläislähtöinen Vieno kertoi vieneensä lapsia luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei itse pitänyt siellä käymisestä. Hän totesi ykskantaan, että ei voinut opettaa lapsille ristinmerkkiä, koska he olivat luterilaisia. ”Jos oisivat olleet ortodokseja niin mie oisin voinut paljon antaa heille”, hän pohti.
Haastattelemilleni siirtokarjalaistaustaisille ortodoksinaisille äidit ja isoäidit toimivat keskeisinä uskonnollisina esikuvina, joilla oli syvä luottamus ja horjumaton turvautuminen Jumalaan. Samaan naiset eivät kokeneet itse yltäneensä. Lisäksi he harmittelivat karjalais-ortodoksisten tapojen hiipumista niin omassa elämässään kuin ortodoksisessa kirkossa laajemminkin.
On samanaikaisesti haikeaa ja lohdullista ajatella, että nämä äitiensä ja isoäitiensä jalanjäljissä astelleet ja omasta mielestään heidän perintönsä ylläpitämisessä vain heikosti onnistuneet naiset toimivat puolestaan esikuvina seuraavien sukupolvien ortodoksinaisille. Nuoremmille, eri taustoja edustaville ortodoksinaisille näiden isoäiti-ikäisten karjalaisnaisten läsnäolo jumalanpalveluksissa ja seurakunnan toiminnassa on voinut sekä ilmentää poikkeuksellista hartautta että symboloida suomalaisen ortodoksisuuden karjalaisia juuria (Kupari & Tiaynen-Qadir 2021). Nuoremmille sukupolville nämä naiset ovat saattaneet näyttäytyä, Hiljan isoäidin tavoin, jopa erityisen kokonaisvaltaisesti uskonsa elävinä, ”omassa elämässään” pyhinä ihmisinä.
Haastattelusitaatit ovat peräisin kirjoittajan väitöskirja-aineistosta, joka on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Haastateltavien nimet on muutettu yksityisyyden suojan takaamiseksi.
Kupari, Helena. 2016. Lifelong Religion as Habitus: Religious Practice among Displaced Karelian Orthodox Women in Finland. Leiden: Brill.
Kupari, Helena, ja Tatiana Tiaynen-Qadir. 2021. ”Women as Agents of Glocalization in the Orthodox Church of Finland.” Teoksessa Women and Religiosity in Orthodox Christianity, toimittanut Ina Merdjanova, 206–240. New York: Fordham University Press.