Naisdiakonin virka tunnettiin jo varhaisessa kirkossa. Naisdiakoni avusti naisten kasteessa ja opasti naiskatekumeeneja. Hän piti seurakunnan naiset järjestyksessä, otti vastaan seurakuntaan saapuvat naispuoliset vieraat ja toimi seurakunnan naisten johtajana. Lisäksi naisdiakoni tuki ja opasti vasta kastettuja naisia kristilliseen elämään ja toimi heidän hengellisenä äitinään. Hän jakoi tarvitseville avustuksia, piti huolta leskistä, kävi hoitamassa sairaita ja vei heille ehtoollista. Naisdiakoni vieraili myös kodeissa, joissa kristityt naiset elivät kastamattoman miehensä kanssa, sillä miespuolisen diakonin vierailua tällaisissa perheissä olisi pidetty sopimattomana. Lisäksi naisdiakoni toimi piispan avustajana ja lähettinä kuljettaen viestejä seurakunnasta toiseen.
Naisdiakonaattia koskevia sääntöjä annettiin muun muassa Kalkedonin kirkolliskokouksessa (vuonna 451) ja Trullon kirkolliskokouksessa (vuosina 691–692). Keisari Justinianuksen (483–565) lakikokoelma sisältää määräyksen, jonka mukaan Konstantinopolin Hagia Sofian kirkossa tuli palvella 425 papiston jäsentä, heistä 100 miespuolista ja 40 naispuolista diakonia.
Kirkko on lukenut pyhien joukkoon lukuisia varhaisia naisdiakoneja. Heitä ovat esimerkiksi Foibe, Tabitha, Priscilla, Platonida, Tryfaina, Junia (tai Julia), Lydia, Justina, Poplia (tai Publia), Susanna, Melania Nuorempi, Domnika, Theosebia, Tatiana, Xenia, Apollonia, Gorgonia, nuorempi Platonida, Macrina, Olympia, Irene, Nonna ja Radegunde.
Naisdiakonaattia ja naisdiakonien tehtäviä ovat tutkineet muun muassa yhdysvaltalainen Kyriaki FitzGerald, hollantilainen John Wijngaards ja Suomessa Pauliina Pylvänäinen. FitzGeraldin mukaan aihetta paheksuneet myöhäisemmät miespuoliset kirjoittajat ja kopioijat ovat muutelleet tai tuhonneet osia naisdiakoneista kertovista teksteistä. Erityisesti tuhon kohteena ovat olleet kertomukset naimisissa olleista naisdiakoneista.
Naisdiakonin virka säilyi kirkon käytännössä 1000–1200-luvulle saakka – idän kirkossa pitempään kuin lännessä – eikä siitä luopumisesta ole tarkkoja tietoja. Yhden teorian mukaan tehtävän merkitys väheni, kun siirryttiin aikuiskasteista lapsikasteisiin. Venäjän kirkon lähetyskentillä ryhdyttiin virittelemään ajatusta naisdiakonaatin elvyttämisestä jo 1800-luvun alkupuolella, mutta kirkon synodi ei hyväksynyt ajatusta. Kysymys nousi uudelleen esille 1900-luvun alussa. Tuolloin toiminta päättyi vallankumoukseen.
Suomen kirkko ja ensimmäinen ortodoksinaisten konferenssi
Suomen ortodoksisessa kirkossa kysymys ’diakonittarista’ oli esillä vuoden 1922 kirkolliskokouksessa. Tuolloin esitettiin diakonittarien toimien perustamista seurakuntiin, mutta arkkipiispa Hermanin mukaan vanhan kirkollisen viran nimen käyttäminen olisi edellyttänyt lupaa korkeammalta kirkolliselta taholta. Siksi päädyttiin nimitykseen ’seurakuntasisar’. Kuitenkin vuonna 1929 arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koittoon kauniin tekstin naisten roolista ja merkityksestä Uudessa testamentissa ja pahoitteli ’diakonitarlaitoksen’ hajoamista.
Koko kirkon laajuinen keskustelu naisdiakonaatin elvyttämisestä käynnistyi ensimmäisessä ortodoksinaisten konferenssissa (Agapia, Romania 1976) ja jatkui Rhodoksen yhteisortodoksisessa kokouksessa vuonna 1988. Pitkään jatkuneeseen teologiseen väittelyyn siitä, oliko naisdiakonaatissa kysymys vihkimyksestä vai siunaamisesta, saatiin Rhodoksella ilmeisen yksimielinen näkemys siitä, että alkukirkossa naisdiakonit todella vihittiin tehtävään. Lähtökohtana tälle ajatukselle oli se näkemys, että niin miesten kuin naisten diakonaatti on ollut oma olennainen osansa kirkon virkarakennetta eikä ainoastaan yksi askel kohti pappeutta. Vanhimman naisdiakonien vihkikaavan sisältää teos nimeltä Apostoliset konstituutiot (noin vuodelta 380). Sen mukaan piispa vihki naisdiakonit alttarissa kätten päälle panolla kahdesti kuten myös miesdiakonit. Rukouksiin sisältyivät sanat ’ei ainoastaan miehet vaan myös naiset’.
Naisdiakonaatti säilyi ortodoksinaisten kokousten ja yhteisortodoksisten kokousten asialistalla parikymmentä vuotta. Myönteisistä periaatepäätöksistä huolimatta käytännön toimet naisdiakonaatin edistämisessä ovat olleet vähäisiä. Kreikan arkkipiispa Kristodulos vihki vuonna 1986 syrjäisen nunnaluostarin igumenian diakonissaksi. Vuonna 2004 Kreikan kirkon pyhä synodi hyväksyi naisdiakonaatin osittaisen palauttamisen nunnille: piispat saivat luvan vihkiä nunnia diakonissoiksi etäisiin luostareihin, joihin ei saatu miesdiakoneja.
Seuraava merkittävä askel seurasi helmikuussa 2017, kun Aleksandrian patriarkaatti siunasi Kongon demokraattisessa tasavallassa viisi diakonissaa lähetystyöhön. He eivät saaneet vihkimystä vanhan vihkimyskaavan mukaan, vaan käytettiin alidiakonin virkaan asettamisen kaavaa. Heistä käytetään kuitenkin nimitystä diakonissa eikä alidiakonissa.
Kaikilla ihmisillä `kuninkaallinen pappeus´
Keskustelu naisdiakonaatista näyttää vaimenneen koko kirkossa 2000-luvun alusta lähtien. Esimerkiksi Kreetan suuressa synodissa kesäkuussa 2016 naisten asema ja palvelutehtävä kirkossa ei mahtunut keskusteluaiheeksi huolimatta siitä, että vuonna 2015 Kreikassa järjestettiin laaja kansainvälinen konferenssi antamaan aiheesta evästyksiä synodille. Konferenssin materiaali (37 varsinaista esitelmää, pääosa esiintyjistä Kreikan kirkosta, mutta useita myös Yhdysvalloista, Englannista ja Serbiasta) julkaistiin Englannissa vuonna 2017.
Konferenssin esitelmät sisältävät monipuolista, pääasiassa teologista pohdintaa naisdiakonaatista ja ylipäätään diakonin virasta. Ekumeenisen patriarkaatin arkkidiakoni John Chryssavgis on yksi harvoista esiintyjistä, joka näkee kysymyksen ensisijaisesti sielunhoidollisena ja käytännöllisenä. Hänen mukaansa pappeuteen kohdistuvat odotukset ovat paljolti epärealistisia – ei voida olettaa, että kukaan pappi pystyisi toimimaan täydellisenä Kristuksen ikonina tai erehtymättömänä esikuvana. On ylimielistä julistaa, että papin virka olisi ylempänä kaikkia muita kutsumuksia, sillä kaikilla ihmisillä on ”kuninkaallinen pappeus”. Niin naisten kuin miesten diakonaatin kehittäminen lähemmäksi todellista diakoniaa, kirkon jäsenten palvelemista, voisi olla hyvä keino kaikkiin palvelutehtäviin liittyvien jäykistyneiden roolien ja perinteisten odotusten purkamiseksi. Näin päästäisin myös toteuttamaan yleistä pappeutta.
Ekumeenisen patriarkaatin Maailman elämän edestä -dokumentti suhtautuu naisiin monessa suhteessa ennakkoluulottomalla asenteella. Siinä esitetään esimerkiksi luopumista ’olemukseltaan taikauskoisiin ennakkoluuloihin perustuvista rukouksista ja ehtoolliskäytännöistä, jotka koskevat naisen kehon puhtautta tai epäpuhtautta’ ja painotetaan naisten nykyistä laajempaa osallistumista seurakuntien ja paikalliskirkkojen toimintaan. Dokumentissa puolletaan myös naisdiakonaatin elvyttämistä, mutta valitettavasti siinä ei kuitenkaan anneta asiasta selkeitä ohjeita vaan esitetään asian pohtimisen jatkamista.
Elsi Takala tekee parhaillaan väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon lasten ja naisten ihmisarvosta ortodoksisen kirkon kanoneissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.
