Uppo-Nalle kuutamossa kulki kohti kotia.
Kulkiessaan mietiskeli pommeja ja sotia.
Minä en tahtoisi koskaan jäädä sotavaunujen alle,
siksi aion olla rauhallinen nalle.
Rauhan lauluja laulelen koko maailmalle.
Luonto kuunteli Nallea hiljaa,
kuutamo valaisi kypsyvää viljaa,
Uppis tallusti elokuun yössä
mietteet ja mieli rauhantyössä.
Sota, jonka vuoksi Elina Karjalaisen lapsuudenperhe joutui jättämään kotinsa, oli äidin varhaisen kuoleman lisäksi hänen elämänsä suurin trauma. Viipurin värikkäät torit ja vilkkaat kadut vaihtuivat savolaiseen lupsakkuuteen, johon nuorella tytöllä kesti tottua. Hän kirjoitti muistelmiinsa, että lapsuus päättyi sotaan, vaikka siitä loppujen lopuksi selvittiin säikähdyksellä. Kotiseudun menetys – Viipuri, johon lapsen maailma oli mahtunut – oli pois, mutta isänmaa ja äidinkieli sentään säilyivät.
Myönteiseksi kääntyvä ajattelu oli Elinalle luonteenomaista. Kun hän ikääntyessään raihnaistui, hän totesi että onkin juossut ja hätiköinyt aina liikaa, nyt on hyvä istua. Ja kun häneltä meni näkö, hän kiitti korviaan joilla saattoi kuunnella, koska oli ollut niin kiihkeä lukija, että oli ahminut kirjoja sen sijaan että olisi keskittynyt niihin. Kuunnellessa oli pakko antautua verkkaisemmalle vastaanotolle.
Kun Elina Saraste syntyi, hänen isänsä ilmoitti aikovansa hemmotella tyttöä niin paljon kuin jaksoi. Sen hän tekikin, mutta isoveljet tasoittivat kasvatusta pelottelemalla pikkusiskonsa puolikuoliaaksi kummitusjutuillaan ja yllyttämällä häntä hullunvaarallisiin temppuihin. Heidän ansiostaan kuopuksesta ei tullut pumpulissa kasvanutta prinsessaa, vaan rämäpäinen naisen rajoja ravisteleva elämäntutkija.
Äidistään Elinalla oli vain hailakat muistot, koska tämä sairastui kohtalokkaasti tytön ollessa pieni. Rouva Saraste kylmettyi Laatokan saareen tehdyllä huurremetsojen metsästysretkellä ja joutui viettämään sen jälkeen pitkiä aikoja tuberkuloosiparantolassa. Hänen kuolemansa jälkeen vaihtuva virta kotiapulaisia auttoi varatuomari-isää selviämään Veikon, Antin ja Elinan kasvatuksesta, joka oli yhtä aikaa vaativaa – käytöstavat! – ja leppoisaa – leikit. Elinan varhaisiin muistoihin kuului ilta Viipurin Pamaus-kerholla, jonne isä unohti hänet parantaessaan maailmaa looshitovereidensa kanssa. Klubin tarjoilijat toivat tytölle tylppäkärkiset sakset ja kasan aikakausilehtiä. Kun isä neljän aikaan aamuyöllä ryntäsi hakemaan lastaan, tämä leikkeli kuvia patarauhallisena eikä ollut moksiskaan. Muiston kruunasi aamuöinen kävely halki uinuvan kaupungin, sillä siitä alkoivat heidän yhteiset satunsa, joissa isä etsi aina tytärtä, mutta ei löytänyt tätä, koska tyttö oli eksynyt mitä hurjimpiin ja hauskimpiin seikkailuihin.
Lukemaan Elina oppi kolmevuotiaana. Se oli iso käänne hänen elämässään, sillä valtavat uudet maailmat aukenivat hänelle kirjojen sivuilta. Isän ovelan juonen avulla hän sai parasta mahdollista lukuohjausta: isä vei hänet kirjastohuoneeseen, näytti hyllyt ja sanoi, että kaikki muut kirjat ovat luvallisia, paitsi nuo ylhäällä olevat, niihin ei saa koskea. Siitä seurasi, että heti kun Elina jäi yksin, hän rupesi lukemaan järjestelmällisesti kiellettyjä teoksia. Vilkas mielikuvitus ja tarinoiden vetovoima aiheuttivat sen, että Elina alkoi sepittämään juttuja. Hän kuvitteli opettajansa ja rehtorinsa kihlauksen ja kertoi siitä kotona tosiasiana. Kun olematon kihlapari palautti onnittelukukat, silloin vielä elossa ollut äiti rankaisi tyttöä valehtelemisesta, ja hän joutui kirjoittamaan sata kertaa ”Karta lapsi valhetta, puhu aina totta”, mikä ei lainkaan hillinnyt hänen runosuontaan. Veljet yllyttivät siskoaan keksimään tarinoita, joten hän vapautui valehtelijan maineesta vasta aikuisena, kun keksi tehdä siitä itselleen ammatin. Elina opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja psykologiaa, mutta ei valmistunut, koska toimittajan työ ja perheen perustaminen veivät mennessään.
Neiti Saraste rakastui mieheen, jossa yhdistyivät hurmaavalla tavalla asiallisuus ja taiteellisuus. Pentti Karjalainen oli lakimies ja pianisti ja yhtä ihana kuin isä, jonka rakkaus kantoi Elinaa edelleen vahvana. Elina sanoikin, ettei voinut rakastua itseään heikompiin ihmisiin. Avioliiton ansiosta hänestä tuli rouva Karjalainen ja kolmen lapsen äiti. Hän nautti suunnattomasti äitiydestä, mutta ei luopunut koskaan omasta luovasta työstään, vaan keksi keinoja yhdistää lastenhoito ja kirjoittaminen. Lasten kommelluksista sai hyviä aiheita Kotilieden kolumneihin ja erilaisista toimittajakeikoista tarinan juurta iltasatuihin. Elina kirjoitti muun muassa Savon Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen ja pakinoi radiossa. Jotkut jutut veivät häntä kauas maailmalle, eikä mikään voinut olla parempaa, sillä hän rakasti matkustamista.
Kun Elinasta tuli kirjailija, hän saattoi vetäytyä ulkomaille pitemmiksikin periodeiksi. Wienissä hän viihtyi pienessä residenssissä, jonka alakerrassa oli kuppila. Kerran hän kirjoitti niin intensiivisesti, ettei tajunnut alas mennessään olevansa vielä yöpuvussa. ”Kuulkaa kaikki – kirjani on valmis!” hän kailotti, jolloin kuppilan isäntä Kurt Kobata vastasi lakonisesti, että sepä hyvä, koska pukeutumisesi on selvästi kesken.
Elinan ensimmäinen kirja oli ”Ei murheella vaan ilolla”, joka kertoo Rolf Arnkilin elämästä. Hän kirjoitti sen yhdessä Rolfin vaimon Joanin kanssa. Alkuvaiheen tuotantoa on myös teos, joka kuuluu sarjaan ”Legenda jo eläessään”, ja se kertoo ortodoksisen kirkon päämiehestä arkkipiispa Paavalista. Elinaa jännitti aluksi kauheasti, koska hän ei tiennyt uskonnosta juuri mitään. Hänen mieleensä palasivat lapsuudessa tehdyt piipahdukset ortodoksipyhäkköihin kirkkolaulua kuuntelemaan – isä oli pitänyt siitä – ja hämmästely, jota pappien yhtämittainen kumartelu ja ristinmerkkien tekeminen oli aiheuttanut.
– Mitä hyö sill´ viisii nyppiit? hän oli tivannut isältä. Nyt hän saattoi esittää saman kysymyksen hieman hienovaraisemmin itselleen arkkipiispalle, jonka rauhallinen olemus ja syvällinen viisaus tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. ”Ihmisen usko, jonka näen sisäisenä kauneutena ja sisäisen rauhan perustana on asia, jonka tätä kirjaa tehdessäni olen kokenut mieltäni liikuttavana, jopa järkyttävänä”, hän kirjoitti teoksen saatesanoihin. Paavalin kautta hän alkoi lähestyä pyhää ja päästä syvemmälle mysteeriin.
Kirjasta tuli menestys. Siitä kirjoitettiin muun muassa, että ”Elina Karjalainen on käyttänyt enkelin sulkaa ja tavoittanut katoavaa hohtoa” ja että ”Elina Karjalainen on saanut legendan elämään”. Onnistuminen kannusti häntä jatkamaan, ja pian syntyi hänen rakastetuin hahmonsa Uppo-Nalle, jonka seikkailuista syntyi yli 20 kirjaa.
Uppis on pehmolelu, joka on joutunut omistajansa kiukunpuuskan takia mereen ja ajelehtinut siellä itsensä likomäräksi. Kun Reeta-niminen tyttö löytää hänet, häntä ei saa rutikuivata, koska silloin hän menettäisi uppo-olemuksensa. Uppis saa kodin Reetan ja päättömiä loruja joikaavan Laulavan lintukoiran luona, ja hänen seikkailuistaan tehdään jopa ooppera.
Kuopiosta tuli Elinalle vuosien saatossa rakas kotikaupunki, ja suurin osa Uppo-Nallen puuhista sijoittuu sinne. Uppiksen talo Kuopion Rauhalahdessa oli 2000-luvulla suosittu nähtävyys, jossa lapset saivat leikkiä Reetan kanssa ja kuunnella Laulavan lintukoiran hulluja aarioita. Taiteilija Hannu Taina antoi Uppiksen porukalle ulkoasun ja ystävystyi Elinan kanssa. Aiha kun kirjailija lähti käymään Helsingissä, hän tapasi Hannun. Joskus he kävelivät Esplanadilla kainalokokoinen Uppo-Nalle välissään ja juttelivat lasten kanssa. Kun Elinan omat tenavat kasvoivat aikuisiksi, hän kuunteli mielellään muiden muksuja, koska sai heiltä hyviä ideoita ja rehellistä palautetta
Peppi Pitkätossulla ja Uppo-Nallella on samankaltainen syntyhistoria: molemmat luotiin lohduttamaan kipeänä olevaa lasta. Pepistä tuli maailmankuulu, mutta ei Uppiksellakaan huonosti mennyt: hän pääsi Australiaan, kokkikouluun ja linnan juhliin, ja hänen mukaansa nimettiin lastensairaala. Lisäksi hänen runonsa julkaistiin kirjana ”Uponneen kansan lauluja”, josta löytyy sekä tämän kertomuksen alussa ollut pasifistinen pastissi ja lyhyt mutta mieleen painuva tanka:
Höllön töllön tönttö,
olen vessanpönttö.
Elina toimitti ja kirjoitti pitkän listallisen lastenkirjoja, muistelmia, matkakertomuksia ja eri genrejä yhdistäviä teoksia, mukana myös dekkari ”Murha c-mollissa, episodi erään varatuomarin elämästä”, johon ammensi alan tietoutta aviomieheltään. Tämä kuoli häntä aikaisemmin, ja Elina eli viimeiset vuotensa leskenä. Ortodoksinen uskonto tuli entistä lähemmäksi, kun Pentti Karjalainen haudattiin Valamoon ja Elina rupesi käymään luostarissa säännöllisesti. Hän tilasi miehensä kummulle grobun, jota ihailijat luulevat joskus Uppo-Nallen tuvaksi. Sen ikkunalaudalle on jätetty kyniä, karamelleja, käpyjä ja muita tervehdyksiä.
Vuonna 2006 Elina seurasi puolisoaan grobun alle, ja myöhemmin sinne laskettiin myös heidän poikansa Juhani. Kuolema ei tullut pelottavan mörön hahmossa, vaan Elina otti sen vastaan tyynesti. Hänellä oli ollut niin paljon ongelmia terveytensä kanssa, ettei vaivojen jättäminen maan päälle tuntunut pahalta. Yksi hänen usein toistamiaan viisauksia olikin, ettei maan päällä ole taivasta. Sinne päästäkseen oli lähdettävä kauas, mutta kun elämän rakkaus oli mennyt edeltä, niin matka ei tuntunut pitkältä.
Viimeisillä esiintymiskeikoillaan ja Linnan juhlissa Elina oli pyörätuolissa. Hänen ystävänsä Helena hääri apuna ja osasi lukea Elinan toiveet. Kun hän pääsi yleisön eteen Suomen Nuoriso-opistolla pidettävässä seminaarissa Mikkelissä ja kertoi uusimmasta, alle kymmenvuotiaasta (poika)ystävästään, moni liikuttui kyyneliin asti. Yksi kuulijoista yritti kommentoida, mutta ei saanut sanaa suustaan. Elina kehoitti häntä ottamaan rauhallisesti ja odotti, kunnes toinen sai itkunsa loppumaan. Hänestä huokui lämpö, empatia ja ymmärrys.
Uppo-Nallen yksinkertaista viisautta noudattaen Elina hyvästeli elämän yhtä mutkattomasti kuin oli sitä saunaan syntyessään tervehtinytkin:
Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:
miksi on toinen tassu vasen
ja toinen taas on oikea?
Sitten se ratkaisun keksi
ja tuli iloiseksi.
Epäilystä asiasta eipä enää kellään:
oikealla tassulla tervehditään,
mutta vasemmalla hyvästellään.
