Kääntäjä Kersti Juva vakautti ammatillisen asemansa jo nuorena, mutta on joutunut taistelemaan perusasioista, kuten tasa-arvosta, halki elämänsä.
– En perää mitään oikeuksia, vaan osallisuutta, kuuluu yksi hänen tiivistyksistään. Kielen kanssa ikänsä työtä tehnyt suomentaja hallitsee punchlinet.
– Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, ajattelin ettei sovi heti alkaa huutaa, hän kertoo yhdestä elämänsä käännekohdasta. – Nyt siitä on 25 vuotta, joka riittää mielestäni karenssiksi. Nyt sanon suoraan mitä ajattelen, esimerkiksi että naisten kuuluisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin.
Arkkipiispa-isä Mikko Juva
Kersti ”Ketti” Juva on avannut aiemminkin julkisuudessa vähemmistöön kuuluvan näkökulmia ja puhunut avoimesti sekä seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan että uskonnon vaihtamisesta ensin luterilaisesta siviilirekisteriin ja myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. Koska hänen isänsä Mikko Juva oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa 1978-1982 ja tunnettu teologi, käänteet ovat kiinnostaneet ihmisiä.
Ketti syntyi Helsingissä 1948 perheeseen, jossa arvostettiin kirjallisuutta ja kielellistä ilmaisua. Isä toimi muun muassa Helsingin yliopiston rehtorina ja Riitta-äiti psykiatrina.
Kirjallisuus- ja kieliopinnot eivät tuottaneet Kettille vaikeuksia ja läpimurto kääntäjänä tapahtui jo 23-vuotiaana. Kirjailija ja suomentaja Eila Pennasen siipien suojissa untuvikko heittäytyi tehtävään, jota vanhempana olisi osannut ehkä pelätäkin: J. R. R.Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian kääntämiseen. Sitä seurasi lisää Tolkienia, Dickensiä, Milneä ja muita tunnettuja englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sekä arvostusta ja palkintoja, joten Ketti totesikin syntyneensä kultalusikka suussa.
Korkeasti koulutetut vanhemmat keskittyivät ajan tavan mukaan enemmän työuriinsa kuin perheeseen, mutta varsinkin isän ehdoton, kaiken hyväksyvä rakkaus valoi esikoistyttäreen vahvuutta, joka on auttanut eteenpäin mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa.
Mitä nuo mahdottomat tilanteet sitten olivat?
Homoseksuaalisuutta pidettiin rikollisena ja sairaana
Ensimmäinen suudelma tytön kanssa 18-vuotiaana räjäytti mielen, mutta kun Ketiltä kysyttiin, onko hän lesbo, vastaus kuului ei. 1960-luvulla kyllä-nyökkääminen olisi tarkoittanut sen verran iljettävää asiaa, että oli helpompi kieltää se itseltäänkin. Kuten Ketin ystävä, kirjailija Pirkko Saisio, myöhemmin muotoili:
– Jos noista kahdesta piti valita, niin ennemmin olin rikollinen kuin sairas.
Ketti kävi läpi kahdeksan vuoden psykoanalyysin, meni naimisiin mukavan miehen kanssa ja yritti elää niin heteronormatiivisesti kuin mahdollista, mutta luontoa on mahdoton huijata, ja onneksi yhteiskunnan asenteetkin hitaasti muuttuivat. Tosin muutoksen eteen piti nähdä vaivaa.
– Toimin monta vuotta aktiivisesti Setassa, jossa opin, että asioita ei voiteta argumenteilla, vaan olemassaololla. Paikalla olevaa ei voi jättää ulkopuolelle, ja kun tarpeeksi kauan jaksat olla mukana, lääketieteelliset, uskonnolliset ja juridiset argumentit sulavat pois.
Ketti korostaa vielä, että väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.
Samalla periaatteella toimii Tapiolan kirkossa muutaman kerran kokoontunut ryhmä, jonka yhtenä aatteena on saada tytöt mukaan ponomarikerhoihin.
– Se ei ole mikään salaseura, vaan kaikki ovat sinne tervetulleita, Ketti toivottaa. – Tapaamistemme muoto pohjaa 70-luvun tiedostaviin feministisiin ryhmiin, joissa puhutaan omasta jaksamisesta ja etsitään ratkaisuja sen sijaan, että julistetaan naama punaisena aatteita.
– Muutos lähtee lattian tasalta, hän lisää. – Ei suurista sanoista.
1960-70-lukujen radikalismin kokeneena ja itsekin siihen osallistuneena hän tietää, mistä puhuu.
Kolme merkittävää uskonnollista kokemusta
Tultuaan ”kaapista” ja erottuaan ensimmäisestä naisystävästään Kersti alkoi käydä harvakseltaan ortodoksisen kirkon palveluksissa. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän lääkitsi vastikään särkynyttä sydäntään Oxfordissa paastonajan palveluksissa. Sinä keväänä hän koki ensimmäisen voimakkaan hengellisen liikahduksensa. Ahdistus ja suuttumus sulivat kaikentäyttävään Jumalan armon kokemukseen, joka sai hänet purskahtamaan helpottavaan itkuun. Hän otti yhteyttä suomalaiseen pappiin, jonka kanssa oli jo puhunut, ja hänet liitettiin Suomessa ortodoksiseen kirkkoon. Isä oli palveluksessa läsnä ja toivotti tyttärensä tervetulleeksi kotiin. Hienoa ekumeniaa.
Toinen itkuun johtanut tapaus ei ollut ruusuinen. Se alkoi isolla oletusarvolla, kun Roomassa monta vuotta suljettuna ollut bysanttilainen ovi avattiin laupeuden riemuvuoden kunniaksi ja ekumeenisella pyhiinvaelluksella ollut Kettikin pääsi astumaan siitä sisään. Mitä hän näki?
– Miehiä, joka puolella miehiä – munkkeja laulamassa, miespyhiä seinillä – ei yhtään naista! Yhtäkkiä minut valtasi järkytys: mitä minä täällä teen? Ja purskahdin itkuun, eivätkä matkakumppaneideni vakuuttelut Jumalanäidin tärkeydestä riittäneet lohdutukseksi.
Kolmas ja tuorein kokemus itkuineen sattui vain vähän aikaa sitten, kun Tapiolan kirkossa vietiin tyttövauva alttariin.
– Sillä kertaa nieleskelin ilosta.
Jumala on minulle nimenomaan kirkossa
Se, että saa olla laillistetussa parisuhteessa – avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa, tuntui Ketin nuoruudessa utopialta, mutta on nyt totta. Hänen puolisonsa, englantilainen teologi ja liturgian tutkija Juliette Day opettaa kirkkohistoriaa Helsingin yliopistossa ja on opiskelijoiden mukaan säkenöivän innostava. Anglikaanisen kirkon sallivuus on tullut Julietten kautta Kerstille tutuksi.
– Siellä on naisia kaikissa viroissa.
Rakkaus ortodoksiseen uskontoon on kuitenkin niin vahva, että kestää puutteitakin.
– Rakastan sen fyysisyyttä; maahan asti kumartamista, ristinmerkin tekoa, tuohusten sytyttämistä, ikonien suutelua, riittejä. Ortodoksinen jumalanpalvelus hengittää liturgian, ei saarnojen ja vaatimusten varassa. Jumala on minulle nimenomaan kirkossa.
Ketti siis sietää sen, että miehet ovat hierarkian huipulla ja puheet sukupuolettomuudesta sanahelinää.
– Naiset tekevät sitä osittain itse, sanovat usein keskustelun aluksi, että en juuri minä koe paikkaani hankalana, ei juuri minua ole koskaan syrjitty. Siitä on hankala jatkaa eteenpäin, vaikka paljaalla silmällä näkee, kuinka miehet ja naiset erotetaan kirkossa toisistaan: veljet ja aviomiehet menevät alttariin, sisaret ja vaimot jäävät salin puolelle – kärjistetysti ilmaisten. Siihen odotan muutosta.
Haastattelun lopuksi hän siteeraa kuuluisaa amerikkalaista kirjailijaa ja feministiä Audre Lordea: Unohda että olen musta, äläkä koskaan unohda, että olen musta.
– Tämä pätee myös seksuaalisessa tasa-arvoisuudessa ja miksei uskossakin, joka on minulle sekä rakkauden että tahdon asia.
Kuvat: Kirsti Koskelin
