Anafora on hengellisen hiljaisuuden yhteisö autiomaassa ja Helena Nikkanen sen vanhin jäsen sekä keskeinen vaikuttaja. Niille, jotka kärsivät jonkinasteisesta ikäkriisistä esimerkiksi eläköitymisen yhteydessä, on elähdyttävää nähdä, kuinka Helena kokee kyseisen elämänvaiheen. Hänellä on takanaan monikymmenvuotinen ura konservaattorina, ikonimaalarina ja opettajana, ja nyt eläkkeellä uusi, kokonainen elämäntyö kirkkomaalarina. Helenan ohjautuminen Egyptiin on oma tarinansa, mutta viimekeväisen käyntimme yhteydessä kirkastui, miksi siitä on tullut yksi hänen kodeistaan.
Liperissä, Taipaleen seurakunnan alueella kokoontuneet ikonimaalausryhmät ovat tavanneet tehdä vuosittain opinto- ja pyhiinvaellusmatkoja. Ne ovat suuntautuneet pääasiassa lähialueille, kuten Venäjälle ja Kaukasukselle, mutta tällä kertaa kaukaisempaan Egyptiin ja sen koptiyhteisö Anaforaan. Matkaa on koronan takia jouduttu siirtämään monta kertaa, joten vaikka pandemia ei olekaan vielä historiaa ja maailma ympärillä kuohuu, reissuun lähti keväällä 2022 kymmenkunta pohjoiskarjalaista ikonitaiteen ystävää ajatuksella, että nyt tai ei koskaan.
Satumainen kokonaisuus
Anafora on perustettu 1990-luvun lopussa. Niille sijoille, missä varhainen luostarilaitos sai alkunsa, erämaakilvoittelijoiden jalanjäljissä. Se levittäytyy keitaana keskelle hiekka-aavikkoa 40 hehtaarin alueelle. Kokonaisuudet käsittävät päiväturisteille tarkoitetut alueet, oppilaitokset, erilaiset majoitustilat, maatalousalueen, ja tietysti Anaforan kirkon, jossa päivittäiset palvelukset pidetään. Yli 800 neliöinen Kristuksen ylösnousemuksen kirkko on varsinainen kruununjalokivi ja Nikkasen työn pääasiallinen kohde.
Sitä lähestyessä kulku käy eri väreissä kukkivien ihmepensaiden ja taatelipalmujen reunustamaa tietä. Vastaan voi tulla muulin vetämät kärryt tai joku luostarin sisarista polkupyörällä. Aisteja hivelevät kyyhkyslakat, kakaduhäkit ja kanarialinnut; siellä täällä on myös seeprapeippoja, ankkoja, hanhia… Ja kuin varkain eteen hahmottuu hiekkamaisemaan juuri ja juuri maan pinnalle näkyvä kirkkorakennuksen keskikupoli. Kun avaa sen oven, ei voi olla hämmästymättä.
Yhteisön perustaja, piispa Thomas, on suunnitellut Helenan kanssa kirkon seinämaalausten rytmin ja hengen. Hänen näkemyksensä tulee esille paljolti yleisilmeessä, mutta kaikki esipiirrokset ovat Helenan käsialaa. Kirkon interiööri, eli Uusi Testamentti kuvina, alkaa olla loppusuoralla, ja seuraavaksi on ulkomaalausten, eli Vanhan Testamentin vuoro.
Kirkon tilavuus on noin 11 000 kuutioita ja sen rakenne sivulaivoineen basilikamainen. Luonnonvalo loistaa pääasiassa keskiosan katonrajassa olevista ikkunoista. Sivulaivoissa on ikkunasyvennyksiä, mutta ne on otettu osaksi kuvakerrontaa. On siis lähes mahdotonta arvioida, mikä on kuvitetun alueen neliömäärä. Varsinainen käytännön maalaustyö on tällä hetkellä muutaman sisaren vastuulla, sekä eri puolilta maailmaa vierailevien ikonimaalareiden ja nimekkäidenkin taiteilijoiden talkootyön varassa. Helenan ohjauksessa tietenkin.
Kaksi viikkoa opissa antaa vuosiksi voimaa
Anafora on voittoa tavoittelematon yhteisö, jossa vieraat maksavat majoituksesta ja aterioista omantunnon mukaan. Ruokatalous perustuu pääosin omavaraisuuteen. Ryhmämme oli matkassa talkoolaisina; pääasiassa avustajina seinämaalauksessa ja ikoniateljeessa, mutta valmiudessa tehdä muutakin. Meillä ei ollut varsinaista velvollisuutta maksaa, mutta tuntui, ettei mikään työ voinut korvata siellä oloamme, niin ihana ja antoisa paikka se oli.
Mama Helena, kuten Helena Nikkasta yhteisön vanhimpana kutsutaan, opetti meille ikoniteologiaa, koptihistoriaa, maalaustekniikkaa kaseiinin ja munatemperan kanssa ja piirtämisen perusteita. Kaksiviikkoinen kului kuin siivillä ja tuntui, että saimme eväitä vuosiksi eteenpäin. Helena ei korosta itseään, vaan auttaa ja kannattelee toisia. Hän on äärimmäisen innostava opettaja, joka sopii Anaforan sydämelliseen ilmapiiriin. Siellä katsotaan silmiin, arvostetaan ikää ja kokemusta, huomataan ihmisen tarpeet ja saadaan jokainen tuntemaan itsensä näkyväksi ja kohotetuksi.
Päivittäiset palvelukset ja mahdollisuus osallistua niihin aktiivisesti antavat sielulle rauhaa. Kauniisti tarjoillut ja maan antimista lempeästi valmistetut ateriat hivelevät silmää. Koska Helena Nikkanen on kävelevä ikoniteologian tietosanakirja, hänen opetustensa sisäistämiseen menee aikaa. Siten vahvistuu tietoisuus siitä, ettei ikonografia ole jotain satunnaista, vaan kaikella on siinä tarkoituksensa – jokainen viiva ja siveltimen veto tarkoin harkittua.
Hiljaista työskentelyä ja täydellisyyden tunnetta
Ylösnousemuksen kirkko oli oivallinen paikka työskennellä kuumina kevään päivinä. Paksut seinät puolittain maan alla pitivät pahimman helteen ulkopuolella. Arkipäivien työrytmi löytyi helposti yhdessä kymmenien varpusten kanssa. Ne olivat ottaneet rakennuksen turvapaikakseen; pesivät sen koloissa ja livahtivat välillä avoinna olevasta ovesta tai kattoikkunoiden raoista. Kotoinen sirkutus tahditti muutoin hiljaista keskittymistä.
Kun vääntäytyminen maalaustelineille alkoi ilmetä jo ylikuntona tai hämärä yllätti, pystyimme osallistumaan ikoniateljeen työhön. Käsistämme syntyi Anaforan matkamuistomyymälään yksi jos toinenkin Pako Egyptistä- ja Maria Egyptiläisen ikoni. Osa ryhmästämme taas siirtyi kutomoon, jossa paukuteltiin räsymattoja kirkkojen lattioille, istuimille, ikkunaverhoiksi ja myyntiin. Kaikki hoitivat leiviskänsä hiljaisesti ja rauhallisesti, koska Helena oli opettanut, että hiljaisuus on parasta.
Päivät päättyivät kahdeksalta kirkossa pidettyyn rukouspalvelukseen. Päivän evankeliumi luettiin aina kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia paikalla oli. Raamattu kiersi ryhmämme joukossa ja jokainen luki vuorollaan. Siinä kirkon lattialla kirjavien räsymattojen päälle polvistuneena huomasin, kuinka silmäkulmasta kirposi kyynel. Avoimista ikkunoista leijaili leppoisa tuuli, kaskaat lauloivat hibiskuspensaiden hämärässä ja vain tuohukset valaistivat aavikon tummuvaa iltaa. Vähäeleinen, turvallinen yhteisö sulki syleilyynsä.
Vieraat nukkumaan, Helena töihin
Autuaan iltarupeaman päätteeksi jokainen sulkeutui asumukseensa. Kömmimme petipaikoille moskiittoverkkojen alle kuin pieneen pesään, jonne uni löysi helposti.
Mutta Helenan työpäivä jatkui. Vuorossa oli piirrosten viimeistelyä ja seuraavien päivien töiden valmistelua yhdessä muutaman sisaren kanssa. Helenan kodin iso ruokapöytä täyttyi piirroksista, kirjoista, luonnoksista, kynistä ja kumeista. Lakanan kokoiset piirrokset levittäytyivät tilavan olohuoneen lattialle, jossa niitä saattoi puntaroida ja korjailla. Keskustelu hyppeli kielestä toiseen, ja Helena suhtautui yhtä tyynesti englantiin, arabiaan, saksaan kuin muinaiskreikkaankin.
En voinut olla pohtimatta, onko Helenan tuotteliaisuuden salaisuus kuulu suomalainen ahkeruus, intohimo aina käsillä olevaan työhön vai yhteisön tuki. Helena on arvellut, ettei tule elinaikanaan näkemään työnsä lopputulosta, koska urakka on niin valtava, mutta silti hänen kasvoillaan oli Anaforassa lähes taukoamatta hymy. Vaikka en olisikaan paikalla, näen sieluni silmillä, kuinka hän porhaltaa Ladallaan auringonpaahteisen Anaforan läpi hiekan pöllytessä ympärillä ja siveltimien keikkuessa kyydissä. Tai kulkemassa verkkaisesti kävelykeppiin tukeutuneena illan hämyssä kohti ateljeeta, lempeän aavikkotuulen heijatessa hänen harmaita hiuksiaan.
