Syntisen naisen taakka

Alexander Ivanovin maalaus, jossa Kristus ilmestyy Maria Magdalenalle.

Muistan nuorena tyttönä katsoneeni jonakin pääsiäisaikana Jeesuksen elämästä tehtyä tv-sarjaa. Yhdessä dramaturgisesti voimakkaassa kohtauksessa Maria Magdalena pesi Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan.

Muutamaa vuotta myöhemmin teininä vaikutuin Webber-musikaali Jesus Christ Superstarin musiikista sekä elokuvaversiosta. Kappaleessa I don’t Know How to Love Him Maria Magdaleena laulaa: ”He’s a man, he’s just a man, and I’ve had so many men before, in very many ways. He’s just one more.”

Myöhemmin opin, että kaikki edellä kuvatuissa esimerkeissä on väärin.

Narratiivit katuvista ilotytöistä ovat aina olleet suosittuja

Pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria on yksi monitulkintaisimmista ja myös väärinymmärretyimmistä Raamatun henkilöistä. Häneen on liitetty valtavasti myyttejä, merkityksiä ja tulkintoja, osin tahattomasti mutta välillä täysin tarkoitushakuisesti.

Venäläinen ikoni Magdalan Mariasta ja Kristuksesta. — Älä koske minuun -ikoni kuvaa Kristuksen ilmestymistä Magdalan Marialle. Magdalan Maria kuvataan tyypillisesti punaisessa viitassa. Venäläinen ikoni 1700-luvulta.

Suurin erhe tapahtui 500-luvulla, kun paavi Gregorius Suuri niputti yhteen Magdalan Marian ja kyynelillään Jeesuksen jalat pesseen syntisen naisen, jonka nimeä ei Raamatussa edes mainita. ”Se, jota Luukas kutsuu syntiseksi naiseksi, jota Johannes kutsuu Mariaksi, uskomme olevan Maria, josta seitsemän riivaajaa karkotettiin Markuksen mukaan”, paavi Gregorius julisti. Motiiviksi on arveltu hänen pyrkimystään vähätellä Magdalan Marian merkitystä tai hänen toivettaan saada ihmiset katumaan syntejään, ja narratiivi Magdalan Mariasta syntejään katuvana tuntui varmastikin tehokkaalta, varsinkin kun seitsemän riivaajaa oli tulkittavissa seitsemäksi kuolemansynniksi.

Ylipäätään ensimmäisinä vuosisatoina suosittuja olivat narratiivit langenneista naisista, entisistä prostituoiduista, jotka katuivat ankarasti aiempaa elämäänsä ja parhaassa tapauksessa pakenivat erämaahan elämään asketismissa ja yksinäisyydessä. Esimerkiksi Maria Egyptiläisen ja Pelagia Antiokialaisen elämäkerrat noudattavat tätä mallia. Läntisessä kirkossa myös Magdalan Mariaan liitettiin vastaavia tarinallisia aineksia.

Itäisen kirkon traditio ei tunne tätä näkemystä, vaan on aina erottanut omiksi henkilöikseen Magdalan Marian, Maria Betanialaisen ja nimeltä maintsemattoman syntisen naisen. Sen sijaan katolisen kirkon piirissä saatiin odottaa 1960-luvulle saakka, ennen kuin ajatus Magdalan Mariasta syntisenä naisena hylättiin.

Toisaalta on ymmärrettävää, että väärintulkintoja tapahtuu. Raamattu vilisee Maria-nimisiä naisia, ja toisaalta on naisia, jotka jäävät nimeämättä. Magdalan Maria ja Maria Betanialainenkin on joskus katsottu yhdeksi ja samaksi henkilöksi yhdessä syntisen naisen kanssa, mutta teologinen tutkimus on jo pitkään lähtenyt ajatuksesta, että nämä kaikki ovat kolme erillistä naista.

Taideteosten ja salaliittoteorioiden inspiraationa

Taiteessa Magdalan Maria on ollut loputtoman kiinnostuksen ja innoituksen lähde ja yksi keskeisiä hahmoja länsimaisen taiteen historiassa. Älä koske minuun -aihe sekä mirhantuojat tyhjällä haudalla ovat inspiroineet lukuisia taiteilijoita, mutta vieläkin enemmän heitä on kiehtonut katuva Maria. Narratiivit syntisyydestä antoivat taiteilijoille syyn kuvata aihetta hyvinkin lihallisesti ja aistillisesti.

Tintoretton 1500-luvun maalaus Maria Magdaleenan katumus. — Tintoretto kuvaa Magdalan Marian valvomassa yöllä vartalo paljaana ja hiukset valtoimenaan (hänen läntinen attribuuttinsa) ja katse suunnattuna taivaisiin. Vaalea iho luo vastakohdan tummalle taustalle, katuva katse punaisille aistillisille huulille. Kädet ovat häveliäästi ristissä rinnalla peittäen ylävartalon. Krusifiksi ja pääkallo ovat muistuttamassa meitä kaikkia odottamasta kuolemasta ja viimeisestä tuomiosta. Teos vuodelta 1598.

1900-luvulla syntisen Magdalan Marian narratiivi yhdistettynä new age -henkiseen kiinnostukseen gnostilaisia tekstejä kohtaan sekä silkka luova mielikuvitus synnyttivät erityisen lennokkaita tarinoita paitsi pseudotieteessä myös populaarikulttuurissa. Jesus Christ Superstar -musikaali, Nikos Kazantzakisin Viimeinen kiusaus ja sen pohjalta tehty Martin Scorsese -filmatisointi olivat kuitenkin vasta alkusoittoa 2000-luvun alun mylläkälle, jonka synnytti Dan Brownin kirkkohistoriallisia salaliittoteorioita vilisevä Da Vinci -koodi. Mitään kristillistä tai tutkimuksellista pohjaa ei Magdalan Marian hallussa olleesta salatusta tiedosta tai hänen ja Jeesuksen romanttisesta suhteesta kuitenkaan ole, mikä meidän kristittyjen on syytä muistaa. Nämä tulkinnat ovat olleet vääristämässä kuvaa todellisesta Magdalan Mariasta.

Rikas, itsellinen nainen ja apostolien apostoli

Kuka sitten on Magdalan Maria, jota ortodoksinen kirkko kunnioittaa apostolienvartaisena? Nimitystä käytetään henkilöistä, jotka olivat merkittäviä apostolien työn jatkajia. Maria oli Jeesuksen seuraaja, josta Jeesus oli ajanut pois seitsemän riivaajahenkeä. Hän oli luultavasti itsellinen, rikas nainen, joka taloudellisesti mahdollisti Jeesuksen ja hänen seuraajiensa toimintaa. Hän oli yksi naisista, joka suri Ristin juurella. Juuri hän pyysi Joosef Arimatialaista luovuttamaan tämän itselleen hakkauttaman haudan Jeesuksen hautakammioksi.

Kristuksen ristiinnaulitsemista kuvaava ikoni. — Ristiinnaulitseminen. Ristin äärellä surevat Jumalansynnyttäjä, Magdalan Maria, apostoli Johannes sekä sadanpäämies Longinus. Novgorodilainen ikoni 1800-luvulta.

Magdalan Maria on myös yksi mirhantuojanaisista, jotka olivat Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat. Ja vielä enemmän: hän oli ensimmäinen, jolle Kristus ilmestyi. Maria luuli Häntä puutarhuriksi ja kysyi, oliko hän vienyt Herran pois. Jeesuksen puhutellessa häntä nimeltä Maria tunnisti Hänet, huudahti: Rabbuuni! ja heittäytyi suutelemaan Jeesuksen jalkoja. Mutta Kristus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo” ja käski sitten Marian mennä viemään sanaa veljilleen. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan hän oli Apostolien apostoli; henkilö, joka kertoi ilosanoman apostoleille.

Mirhantuojat Jeesuksen haudalla. — Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.

On merkittävää, että juuri naiset ovat olleet Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat, ja Magdalan Maria vieläpä ensimmäinen, jolle Kristus ilmestyi. Se oli aivan ennenkuulumatonta ja mullistavaa aikana, jolloin naisilla ei ollut oikeuksia vaan he olivat miesten – ensin isänsä, sitten puolisonsa – omaisuutta.

Kirkkomme opettaa, että Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen Magdalan Maria lähti julistamaan ilosanomaa Galliaan, Egyptiin, Syyriaan, Pamfyliaan, Foinikiaan ja lopulta Efesokseen, jossa hän sairastettuaan kuoli. Hänet haudattiin sen luolan suulle, jossa seitsemän efesolaista marttyyrinuorukaista myöhemmin nukkuivat. Hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin, jossa ne haudattiin Pyhän Lasaruksen luostarin kirkon vasemmalle puolelle. Myöhemmin reliikit varastettiin mutta osa on palautunut Kirkkoomme. Magdalan Marian vasenta kättä kunnioitetaan nykyisin Athosvuoren Simonopetran luostarissa.

Keskeisintä Magdalan Mariassa on hänen merkittävä roolinsa Jeesuksen elämässä ystävänä ja opetuslapsena, joka ei hylännyt häntä ristiinnaulitsemisenkaan hetkenä. Hänen ainutlaatuinen roolinsa ylösnousemuksen ensimmäisenä todistajana ja ihmisenä, jolle Kristus ensimmäisenä ilmestyi. Hänen työnsä apostolien apostolina.

1100-luvun käsikirjoituksen kuvitus jossa Magdalan Maria ilmoittaa Kristuksen ylösnousemuksesta opetuslapsille. — Magdalan Maria ilmoittaa ylösnousemuksesta apostoleille. Kuvitusta pyhän Albanuksen luostarin psalttarista 1100-luvulta.

Magdalan Maria osasi rakastaa Kristusta. Ja Kristus rakasti häntä takaisin, kuten Hän rakastaa meitä muitakin.

”Me katselimme Sinun kulkuasi painunein päin, Maria Magdaleena ja minä, ja sinä rakastit meidän väsyneitä sydämiämme, nälkäisiä sydämiämme, oi Kristus”. (Mika Waltarin kuvaus ristin tiestä.)

Ylin kuva:
Caravaccio: Maria Magdalenan hurmio. 1606.

Kuvien lähteet ja krediitit: Wikimedia Commons, British Museum, Jaroslav Pivovarov/conArt, Tretjakov (CC BY)

Lue seuraavaksi

Maria Magdalenan patsas Sainte-Baumen luolassa.

2/2023

Provencessa kukoistaa Magdala-kultti, johon Mirhantuojat tutustui

Ikoni, joka esittää Magdalan Mariaa punainen muna kädessään.

2/2023

Punainen muna, öljyastia ja hulmuavat hiukset – ikonografisia näkökulmia

2/2023

Föglön kirkon arvoitus

2/2023

Kaupunki Genesaretinjärven rannalla

Vaikuttajanainen

Kirkkojen maailmanneuvoston Maria Mountraki: Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

”En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.”

Kolmekymppinen Maria Mountraki on noussut yhdeksi kirkkomme kiinnostavista vaikuttajanaisista. Kreetalla syntynyt mutta Suomessa 4-vuotiaasta asti asunut Mountraki valittiin Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteaan Suomen ortodoksisen kirkon ainoaksi edustajaksi. Toisen kansankirkkomme edustajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma.

– On tärkeää, että keskuskomiteassa on nuoria, naisia ja maallikoita mukana tekemässä KMN:n suuria linjauksia, Mountraki sanoo.

Suomessakin suuren huomion sai hänen KMN:n yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa pitämänsä puheenvuoro, jossa hän sanoi, että kirkkomme ei anna samoja mahdollisuuksia naisille kuin miehille, ja ”jos naisena olen voimakastahtoinen, olen kiusankappale, jos olen vahva, en ole tarpeeksi kiltti niin kuin naisen ja tytön pitäisi olla.”

Hän kertoo saaneensa Suomessa monenlaista palautetta.

–Ehkä ei ymmärretty, että puhuin ortodoksisesta kirkosta yleensä, en vain Suomen kirkosta. Minulle myös kerrottiin, että naisethan voivat toimia kirkon somistajina, ikään kuin se olisi tasaveroinen tehtävä miehille tarjottuihin mahdollisuuksiin nähden. Kaipaan lisää naisten näkyvyyttä ja näkyvyyden normalisointia meillä ja muualla. Pidän esitetystä ajatuksesta, että tytöt voisivat toimia ponomarina. En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.

Pitkä kokemus Kirkkojen maailmanneuvostosta

Mountraki tietää mistä puhuu, onhan hänellä kokemusta paitsi kirkkomme nuorisotyöstä myös lukuisista luottamustehtävistä Helsingin ortodoksisen seurakunnan neuvostosta ja valtuustosta alkaen. KMN:ssa Mountraki on toiminut eri tavoin kohta vuosikymmenen ajan. Vuonna 2013 hän oli yleiskokouksen stuerttina, ja seuraavana vuonna hänet valittiin kansainvälisten asioiden komiteaan. Komiteassa toimiminen Mountrakin sydäntä lähellä, ja hän pääsee näkemään johdonmukaisen työn vaikutukset.

Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa. — Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa viime syksynä.

– Keskitymme joka vuosi yhteen alueeseen ja yhteen teemaan, esimerkiksi rasisminvastaisuuteen tai luonnon monimuotoisuuteen. Kuulemme alueen ihmisiä ja opimme myös itse paljon alueista, Mountraki kertoo ja myöntää, että työ edellyttää hurjasti matkustamista, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Viimekin vuonna matkapäiviä on KMN:oon liittyen kertynyt kuutisenkymmentä.

Hän nostaa esiin kaksi erityisen vaikuttavaa matkaa vuosien varrelta.

– Vierailimme Kolumbiassa vuoden 2016 solmitun rauhansopimuksen jälkeen ja kävimme kuulemassa, miten valtio on pitänyt sopimuksesta kiinni. Tapasimme silloisen presidentin sekä FARC-sissiliikkeen edustajia. Työ ei koskaan pääty solmittuun rauhansopimukseen, vaan on erittäin tärkeää tukea eri osapuolia, että sopimusta myös noudatetaan.

– Fidzillä puolestaan pidettiin kaikkien aikojen ensimmäinen KMN:n kokous. Se oli tärkeää siksikin, että tähän asti he ovat joutuneet matkustamaan Eurooppaan kokouksiin. Tänä vuonna me kärsimme raskaan matkan rasitukset. Fidzillä näimme ilmastonmuutoksen seuraukset ja merenpinnan nousun. Me voimme täällä elää silmät kiinni, mutta he elävät ympäristössä, joka on muutoksessa käyttäytymisemme vuoksi.

Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

Kansainvälisestä politiikasta kandidaatiksi ja teologiasta maisteriksi valmistunut Mountraki seuraa aitiopaikalta myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka kirkkohallituksen ulkoasianosaston koordinaattorina hän toimii. Suomen hän näkee monin tavoin ekumenian edelläkävijämaaksi, ovathan esimerkiksi kaksi kansankirkkoamme toimineet sopuisasti pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole täydellinen.

– Joudun kyllä muistuttamaan töissä kirkkojemme tasaveroisuudesta, sillä välillä asetelma on sellainen, että isoveli neuvoo pikkuveljeä. Toisaalta meillä on yhteisiä ongelmia, joissa yhteistyö on tärkeää ja sitä voisi tiivistääkin. Molemmat kirkot kärsivät jäsenkadosta ja siitä, että lapsia kastetaan kirkkoon yhä vähemmän.

Evankelis-luterilaista kirkkoa on haastettu vuosien ja vuosikymmenten varrella monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä liittyen esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Onko ortodoksinen kirkko päässyt helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa?
– Huomattavasti pienempänä kirkkona meidän ei ole ollut pakko ottaa kantaa kaikkiin kysymyksiin. On ehkä ajateltu, että tuo on luterilaisten keskustelu, me voimme jatkaa 2000 vuoden traditiolla. Saatamme keskittyä liikaa siihen, että taivas on se todellinen valtakunta, emmekä halua puuttua nyky-yhteiskunnan asioihin. Elämme kuitenkin tässä ja nyt, ja ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta.

Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma

Mountraki korostaa, että yhteiskunta ja kirkko eivät ole toisistaan erillään eläviä saarekkeita.

– Esimerkiksi uuskonservatiivisuus on nostanut päätään Suomen kirkossa, koska samanlainen kehitys on meneillään yhteiskunnassa muutenkin. Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma ja sitä on kaikkialla. Näemme sen asenteissa, lehdistössä tai vaikkapa Sanna Marinin kohtelussa. Totta kai maailma menee eteenpäin, paljon hyvää ja positiivista on tapahtunut, mutta ei vielä olla ihanteellisessa tilanteessa.

Mountraki on aina halunnut vaikuttaa, ja lapsuudestaan hän muistaa voimakkaan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen. 15-vuotiaana Mountraki lähti mukaan ekumenian pariin isä Heikki Huttusen ansiosta.

– En ehkä aluksi aivan ymmärtänyt, miksi ekumenia on tärkeää, mutta isä Heikki osoitti sen käytännön kautta. Kirkkojen ja uskontojen yhteisymmärrys ja dialogi tukevat merkittävällä tavalla yhteiskuntarauhaa.

Hän nostaa isä Heikin myös esimerkiksi ihmisestä, joka on voinut ja halunnut antaa mahdollisuuksia toisille.

– Ne poikivat uusia mahdollisuuksia, jotka yhdistettynä omaan aktiivisuuteeni ovat vieneet näin pitkälle. Me kaikki voimme antaa toisille mahdollisuuksia maallikkona, delegaattina, pappina tai piispana.

Mountrakin kannustajia ja esikuvia on myös pyhissämme, joista hän nostaa esiin erityisesti pyhittäjä-äiti Maria Pariisilaisen.

– Hän oli lähellä omaa aikaamme elänyt nainen, joka rikkoi kaikin tavoin kaikkia hierarkioita ja rajoja. Kuulin hänen elämäntarinansa jo kriparilla, mutta palaan siihen aina uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta tajuan hänestä jotain lisää, jotain uutta ja merkittävää.

Naiskollektiivi

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

Kanttori ja teologian maisteri Larissa Qvintus-Petsalo johtaa Vantaan Tikkurilan kirkon kuoroa rautaisella ammattitaidolla, ja kirkkokansan keskuudessa hänet tunnetaan myös hymyilevästä ja helposti lähestyttävästä olemuksestaan, jolla hän kanssarukoilijat kohtaa.

– Olen nähnyt lapsena moneen kertaan, kuinka äitini on lähestynyt rohkeasti kirkkoon päin hapuilevia ihmisiä. Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle, voimme kääntyä muita ihmisiä kohti, tehdä muutakin kuin vain ristinmerkkejä.

Qvintus-Petsalo valmistui kanttoriksi 2018 ja melkein saman tien hän aloitti Uspenskin katedraalin kanttorin sijaisena. Hän sai johdettavakseen suuren kuoron ja suuren kirkon palvelukset. Tehtävän hän hoiti niin hyvin, että hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vuoden työntekijäksi 2018. Seuraavana vuonna hänet valittiin Tikkurilan kirkon kanttoriksi. Perustyönsä ohella tuli perustaneeksi muskarin ja lapsikuoronkin. Lisäksi hän ideoi, kasasi ja toteutti yhdessä kollegoidensa kanssa rukouslevy Orologionin sekä ideoi teologian opintoihin tähtäävää rekrytointivideohanketta Kirkko toimii – kirkon työssä sekä lauloi Uspenie-kvartetissa.

Koronavuosina hän siirsi toimintaa ennakkoluulottomasti verkkoon ja someen, ja hänen muskarivideoistaan tuli hitti ja virkistys monelle aikuisellekin.

– Olen iloinen, kun minulle tarjoutuu työni myötä niin paljon tilaisuuksia kohdata toinen ihminen: saan olla läsnä ihmisten iloissa ja suruissa, olla ihminen ihmiselle. Tarvittaessa voin tarjota olkapään ja myötäelää mukana, joskin kiire ja resurssit eivät aina anna tälle niin paljon aikaa kuin toivoisin.

Äitiyteen eksynyt

Oli johdatusta, että Qvintus-Petsalo päätyi opiskelemaan kanttoriksi, sillä aivan aluksi hän opiskeli musiikkiteatteria Lahden ammattikorkeakoulussa, olihan hän ollut mukana musikaaliproduktioissa lukioajoista lähtien. Vaikka hän oli ortodoksisuvun kasvattina käynyt aktiivisesti kirkossa jo lapsuudessaan ja laulanut kirkkokuorossa, tarvittiin kuitenkin käänne, joka tapahtui syksylllä 2011.

– Koko vuosi oli ollut aika haasteellinen, ja syksyllä menin käymään Kotikirkossa, jossa oli meneillään Jeesuksen rukous -palvelus. Tein päätöksen muuttaa elämäni suunnan. Uusi suunta olikin jo lapsena miettimäni tulevaisuuden plan B eli ”kanttorix opiskelemaan Jojensuuhun”, kuten olin nuorempana vihkoon kirjoittanut.

Seuraavana syksynä Qvintus-Petsalo aloitti kanttorin opinnot. Opiskeluvuosiin ajoittuvat myös naimisiin meno Sergei Petsalon kanssa, joka sittemmin vihittiin papiksi, sekä avioparin esikoisen syntymä. Muutama vuosi sitten lapsiluku sai täydennystä.

– Melkoista jongleeraustahan arkemme on. Kummallakin on vaihtelevat työajat, mutta onneksi vapaapäivät osuvat nykyään samoille viikonpäiville. Molempien on venyttävä työssään ja silti jaksettava pyörittää muuta arkea. Välillä onkin kauhea työstressi, ja siihen päälle sitten koti ja lapset. Lopussa otan huomioon Larissan tarpeet – jos otan. Olen vähän äitiyteen eksynyt: oma identiteettini on kaikkien muiden roolien alla. Omat vanhempani asuvat onneksi lähellä, Qvintus-Petsalo sanoo ja kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa kaitsevat lapsia ja ovat apuna ja tukena, myös sunnuntaisin liturgioissa.

– Tuntuu niin hyvältä tehdä omaa rakasta työtään samalla kun näkee omat lapset kirkkosalissa isovanhempien ja koko näkyvän ja näkymättömän rukoilevan kirkkokansan siipien suojassa.

Qvintus-Petsalo kuitenkin painottaa, että toivoisi naisten saavan arvostusta muutenkin kuin vain glorifioidusta äitiydestä. Hän peräänkuuluttaa sensitiivisyyttä, jolla kirkko kohtaa nuoret äidit.

–Jos kuormittuneelle äidille vain sanotaan, että äitiys on pyhä tehtävä ja käsketään ottamaan mallia Jumalanäidistä, kärsimään ja kestämään…. niin se ei ehkä johda haluttuun lopputulokseen. Väsynyt ja kuormittunut äiti tarvitsee muutakin kuin korkealle kohoavia ihanteita. Esimerkiksi kahvia, kuuntelijaa, yhdessä oloa, halausta ja lepoa. Kuten kuka tahansa uupunut.

Keskustelua naisten asemasta tarvitaan

Myös naisen asemasta ja roolista kirkossamme Qvintus-Petsalo toivoisi keskusteltavan lisää ja aiempaa monipuolisemmin, nykyajan haasteet huomioiden.

– Etenkin nykyiset nuoret naiset ja tytöt ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Jokainen sukupolvi kokenee välttämättömäksi käydä tärkeät keskustelunsa suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan, kysyä ja ehkä kyseenalaistaakin. Miten näistä vaikeiksikin koetuista teemoista voitaisiin puhua toisen osapuolen näkemystä aidosti kunnioittavasti? Toivoisin sitkeämpää yritystä ja todellista halua ymmärtää toista osapuolta. Toivon myös, ettei kirkkomme vetovoimaisuus perustuisi siihen, ettei meillä ole naispappeutta tai ettemme hyväksy homoliittoja, vaan siihen, että olemme Kristuksen ylösnousemusta julistava kirkko.

Larissa Qvintus-Petsalo johtaa ortodoksista kirkkokuoroa. — _{Larissa kanttoroimassa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa Tikkurilan kirkossa.}

Tänä syksynä Qvintus-Petsalon suuri satsaus oli Tikkurilan kirkon 25-vuotisjuhlaviikon organisoiminen yhdessä kirkon isän, rovasti Mikael Sundkvistin kanssa.

– Olen iloinen siitä, että toimintaa voidaan taas järjestää, mutta korona on kyllä jättänyt jälkensä. Työtä riittää.

Myös henkilökohtaisessa elämässä on luvassa hienoja käänteitä: kolmas lapsi ilmoitti tulostaan jokin aika sitten.

–Nuorimmaisemme sanoo, että äidin masussa kasvaa ”uppa”, hän naurahtaa onnellisena.

Teksti: Maria Roiha

Naiskollektiivi

Elokuvaohjaaja Maria Mononen: Kuuliaisuus on suurinta vapautta

Maria K. Mononen kiirehtii haastatteluun helsinkiläiskahvilaan ja pyytelee vuolaasti anteeksi pientä myöhästymistään, mutta tekeillä oleva tv-sarja Ylelle sekä tuore muutto Helsingistä Loviisaan pitävät naisen kiireisenä. Sekä tietysti Marian vauhdikas kaksivuotias tytär, jonka äänen ”tuntevat varmaan kaikki Suomen ortodoksit”.

– Koska hänen kiljuntansa kuuluu aika usein Uspenskin jumalanpalvelus-striimeillä, Maria nauraa.

Maria on tytön yksinhuoltaja-perhehoitaja, ja äidiksi tulo oli hänelle pitkäaikainen haave. Kirkossa käynti on tärkeä ja luonteva osa pienen perheen arkea ja juhlaa.

– Lapsen on hyvä jo varhaisessa vaiheessa ymmärtää äidin yläpuolella olevan jotain suurempaa, oikea Jumala; lapsihan kuvittelee aluksi vanhemman olevan jumala. Lisäksi haluan tytön saavan kokemuksen, että hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, sillä meillä molemmilla on vähän juuretonta taustaa. Haluan hänen kokevan, että hänellä on paikka, johon hän on aina tervetullut, jossa hän tietää miten toimia ja jossa hänet tunnetaan.

Myös Marian ääni kuuluu Uspenskin katedraalissa, jonka kirkkokuorossa hän laulaa. Joku saattaa tietää Marian myös hänen uransa kautta: Maria on elokuvaohjaaja, jonka esikoispitkä elokuva Diva of Finland tuli ulos kolme vuotta sitten.

Maria ei ole suinkaan ainoa taiteilija kirkossamme. Luovien alojen ihmisiä on kirkossamme sen verran paljon, että parhaillaan on tekeillä tutkimuskin kirkkoomme aikuisiällä liittyneiden kulttuurialan ammattilaisten liittymiskokemuksista.

Välillä selitykseksi on tarjottu ortodoksisen kirkon estetiikkaa, mutta sitä Maria ei allekirjoita ainakaan yksinomaisena selityksenä.

– Luulen perimmäisen totuuden olevan jossain muualla. Itse uskon aivan aidosti, että ortodoksinen kirkko on se oikea kirkko, ja uskooni sisältyy ajatus, että kaikki todelliset tarinat johtavat Kristukseen. Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta. Taiteilijuudessa on niin äärimmäisen tärkeää olla rehellinen. Tähän sisältyy myös se, että ei ole tarinoita, joita ei voisi kertoa. Protestanttisella puolella ollaan helposti vähän julistavia ja halutaan jakaa mielipiteitä, kouluttaa toisia. Se on rajoittavaa.

Kolmen minuutin käännekohta

Maria itse päätyi ortodoksiksi pitkää ja polveilevaa maisemareittiä. Polku lähti lapsuuden helluntailaisuudesta, josta Maria irtautui teini-ikäisenä. Yhdenlainen etsikkoaika oli reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin Maria kolkutteli toisen kansankirkkomme ovia ja liittyikin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

–Mutta koin olevani kuin tuulikaapissa: oven läpi kuuluu musiikkia, joka on oikeaa, mutta en pääse pidemmälle tai astumaan sisään.

Matkan varrella Marian elämään putkahteli asioita, joita hän kutsuu esiortodoksisiksi ilmiöiksi: hän vietti suurta paastoa ja järjesti pääsiäisjuhlia ja kodinpyhityksiä. Etunimeään hän korjasi hieman, jotta se vastaisi hänen lapsesta saakka ihailemansa Maria Betanialaisen nimeä tietämättä, että nimikkopyhät ja kirkolliset nimet ovat ortodoksista perinnettä.

Lopulta ratkaisevan askeleen kohti kirkkoa tarjosi – mikäpä muukaan kuin Valamo.

– Olin kesällä 2016 tulossa Kemijärveltä kohti Helsinkiä, ja sain jollain ilveellä matkakumppanini ajamaan melkoista kiertotietä ihan vain siksi, että pääsisimme Valamoon. Halusin puhua jonkun munkin kanssa, ja Viinituvassa tapasin isä Nasarin. Hän oli ehtinyt puhua ortodoksisuudesta noin kolme minuuttia, kun palaset jo loksahtelivat paikoilleen ja päätin hakeutua seuraavana syksynä katekumeenikurssille. Suurena lauantaina minut liitettiin kirkkoon.

On päästävä irti uhripositiosta

On esitettävä klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu, viiden ja puolen vuoden jälkeen?

– En ole varmaan koskaan kokenut itseäni niin vapaaksi kuin ortodoksisen kirkon jäsenenä. Ammatissani minulla on paljon valinnanvapauksia, enkä siksi osaa enää yhtyä ajassamme liikkuvaan vapauden yli-ihannointiin. Ei tarvitse tehdä kuin muutama elokuva ja joutua päättämään itse valtavasta määrästä asioita, niin voi havaita, kuinka raskasta ylenpalttinen vapaus on. Kieslowskin elokuva Kolme väriä: Sininen on hyvä tutkielma siitä, miten raskaalta ja pahalta absoluuttinen vapaus voi tuntua: pääosan nainen menettää kaiken joka kahlitsee häntä, Maria analysoi ja sanoo nauttivansa, kun hänen ei tarvitse tehdä päätöksiä kirkossa vaan hän voi vain nauttia rivijäsenen roolistaan.

Vapautta on myös irrottautua uhripositiosta, olipa se sitten seurausta traumasta, sukupuolesta tai mistä tahansa.

– Minulla oli vuosia sitten vaihe, jolloin ajattelin syyn olevan sukupuolessani, jos työt tai opiskelut eivät edenneet siten kuin toivoin. Se tekee pahoinvoivaksi ja toivottomaksi. Valtaosa sellaisesta synnistä, jota yritämme perustella itsellemme, tulee juuri uhripositiosta: että minulla on oikeus, koska minulla on ollut vaikeaa, rankkaa tai minua kohdellaan väärin.

– Ei tietenkään ole uhrin syytä, että häntä on kohdeltu väärin, mutta on jokaisen vastuulla, miten suhtautuu menneisyyteensä. Siitähän kirkkomme katumuksessa on kysymys: että otamme vastuuta myös tapahtuneiden asioiden seurauksista itsessämme. Ja menemme eteenpäin armon avulla, Maria sanoo.

Kirkollinen vapauden kokemus tulee Marialle erityisesti kuuliaisuudesta.

– Koen kuuliaisuuden Jumalalle tosi hoitavana asiana, se opettaa rakkautta Jumalaa kohtaan. Mekanismi on sama kuin traumatisoituneella lapsella, joka saa korjaavan kokemuksen oppiessaan kuuliaisuutta turvallista aikuista kohtaan. Ilman kuuliaisuutta lapsi ei tunne luottamusta, omia rajojaan eikä rakkautta.

– Protestanttisella puolella minusta tuntui aina siltä, että olisin kuuliainen jollekin ihmiselle, ja kaikki minussa kapinoi sitä vastaan. Ortodoksisessa kirkossa saan tilaisuuden olla kuuliainen Jumalalle, mikä on kaikkein suurinta vapautta. Kuten vigiliassa lauletaan: ”Opeta minulle käskysi”. Jos onnistuu palvelemaan Jumalaa, on vapaa itsensä ja maailman palvelemisesta.

Maria Roiha

Naiskollektiivi

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen

– Kirkko merkitsee minulle elämää! Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori. Kirkko merkitsee minulle hengellistä turvaa. Yhteisessä rukouksessa koettavaa yhteisöllisyyttä on vaikea sanoin kuvailla, tiivistää siilinjärveläinen Anne Lukkarinen kauniisti ortodoksisen uskon merkityksen itselleen.

Anne on tuore kirkkomme jäsen: KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni liitti hänet kirkkoon suurena lauantaina 2019 Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Tie ortodoksiksi oli polveilevan hidas ja monivaiheinen.

– Minulla oli useita ortodoksiystäviä. Lisäksi äitini hyvä ystävä oli ortodoksi, ja muistan yhä perhejuhlat ”monine armorikkaine vuosineen” sekä hautajaisten, häiden ja kastejuhlien tunnelmat. Ne ovat jääneet tuoksuina ja tuohuksen valonliekkeinä lohdullisiksi muistoiksi mieleeni. Vuonna 2001 äiti osti minulle ensimmäisen ikonini Patmokselta, jossa vierailimme kirkoissa ja luostareissa, Anne kertoo.

Kirkon kutsu oli välillä voimallinen, välillä se taas peittyi elämän hälinän alle äänettömiin. Kuitenkin vuonna 2014 Anne alkoi etsiä tietoa ortodoksisuudesta ja päätyi lopulta sinne, minne niin monet ortodoksisuudesta kiinnostuneet päätyvät: Valamoon. Hän kävi monilla kursseilla aviomiehensä Teron kanssa. Neljä vuotta sitten kurssilta kotiin palatessamme hän sanoi, että ”voisi olla hyvä, että otat tuosta asiasta nyt kunnolla selvää, koska palaat siihen niin usein”. Hän siis ikäänkuin auttoi minut katekumaanimatkani alkuun kannustamalla yhteydenottoon seurakuntaan.

Anne ryhtyi käymään Kuopiossa palveluksissa ja osallistui katekumeeniopetukseen.

– Kaikki se tuotti minulle suuria vastauksia. Koin varmistuvani siitä, että olin löytänyt apostolisen uskon.

Naiseus on kirkossa mahdollistavaa, ei rajoittavaa

Ortodoksisuudesta on muodostunut erottamaton osa Annen elämää, ja se näkyy hänen arjessaan rukoushuokauksin sekä rukouksin oman rukousnurkan äärellä tai työhön ryhtyessä. Myös kirkolliset juhlat ja niiden viettäminen yhdessä perheen ja seurakunnan kanssa ovat tärkeitä.

– Tarvitsen yhteisiä palveluksia ja rukousta, ja palveluksiin osallistun aina kuin vain suinkin kykenen. Matkoilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyrin aina etsimään kirkon. Osa ortodoksista elämäntapaa on myös Valamo ja talkootyö rakkaassa luostarissa.

Anne onkin monelle Valamon-kävijälle tuttu juuri talkoolaisena. Hänet on voinut nähdä näyttely- tai kirkkovahtina. Myös allekirjoittanut tapasi Annen ensin kerran juuri Valamossa.

Naisena hän kokee olevansa täysivaltainen kirkon jäsen.

– Kirkon jäsenä naiseus on osa minua, ei rajoittava vaan mahdollistava. Mahdollisuudet naisena avautuvat minulle eniten juuri uskon ja kirkon näkökulmasta. Ja se näkökulma on erilainen kuin maailman tarjoama näkökulma, vapauttavakin.

Annen taivaallinen esirukoilija on pyhä Anna Novgorodilainen.

–Hänen lisäkseen minulle läheinen on Jumalansynnyttäjä ja erityisesti Konevitsalainen ikoni, jonka puoleen rukouksieni kanssa käännyn. Usein pyydän esirukouksia myös Maria Pariisilaiselta, Domna Nikomedialaiselta ja Fotine Samarialaiselta. Palkattaparantaja Panteleimon ja pyhittäjä Samson vieraanvarainen ovat minulle erityisesti ammatillisten esirukouspyyntöjeni välittäjinä merkittäviä, Anne sanoo. Hän tekee mielenterveys-ja päihdetyötä asiantuntija- ja koulutustehtävissä.

Oma tsasouna suunnitelmissa

Annen lapsuudenkotitila siirtyi hänelle jokin aika sitten, jolloin Annelle ja hänen miehelleen syntyi ajatus sinne muuttamisesta lähivuosina.

– Yhden keskustelun yhteydessä huomasimme pohtivamme, millaista olisi jos saisimme rakentaa sinne oman tsasounan. Millainen sen tulisi olla, ja mitä sen rakentaminen edellyttäisi niin hengellisesti kuin materiaalisestikin, ja kenelle se mahdollisesti pyhitettäisiin. Oma tsasouna olisi omalle uskonelämälle tärkeä kotipyhäkkö, jonka huoltamisen ja siellä tapahtuvan rukouksen kautta yhteys kirkkoon syvenisi ja saisi uuden ulottuvuuden.

Hanke onkin ottanut ensiaskeleitaan, ja Anne on lupautunut kertomaan tsasouna-kuulumisia ja muutakin pohdintaansa omassa blogissaan Mirhantuojat-sivustolla. Blogi avautuu pian, kannattaa siis seurata Mirhantuojien sivustoa.

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.

Artikkelit

Pyhä Pelagia – muuta kuin mies tai nainen?

Kauan sitten Jerusalemissa eli Pelagios-niminen mies, josta tiedettiin vain vähän. Hän asui yksin erakkomajassaan Öljymäen rinteellä ja pukeutui karkeaan viittaan. Laihan ja riutuneen erakon kilvoitus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta: hänhän näytti hylänneen kaikki ruumiilliset tarpeensa ja kilvoitteli lujemmin kuin erämaaisät konsanaan.

Mahtoiko Pelagios koskaan kertoa kenellekään suurinta salaisuuttaan: että keho karkean viitan alla ei ollutkaan miehen vaan naisen?

Kristinuskon historiassa on lukuisia miehenä ja miesten vaatteissa kilvoitelleita pyhiä, joiden on kuoleman jälkeen havaittu olleen ruumiiltaan naisia. Mistä oikein on kysymys?

Askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä

Mieheksi pukeutuneiden naispyhien tarinoita tunnetaan etenkin 400-500-luvuilta, ja narratiiveilla on arvioitu olevan totuusarvoa ja historiallisiakin lähtökohtia. Tuolloin vainojen vuosisadat olivat jääneet taakse, ja moni kristitty halusi kilvoitella luostarissa tai erakkona. Taustalla oli kirkon hengellinen praksis: Jumalan kohtaamista haluttiin tavoitella mahdollisimman pyhittyneessä tilassa. Niin mässäily kuin seksuaalisuuskin tuli siis siirtää syrjään rukouksen tieltä.

Lisäksi naiseutta ja feminiinisiä ominaisuuksia pidettiin tuolloin kielteisinä, ja asenteet heijastuivat myös kristinuskoon. Maalliset ja lihalliset himot miellettiin feminiiniseksi, ja nainen saattoi vastustaa niitä pyrkimällä olemaan enemmän miehen kaltainen. Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa esitetäänkin usein ajatus, että kilvoittelussaan edistyvät naiset siirtyvät kohti mieheyttä. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt pyhä Basileios Ankyralainen totesi, että ankara ja riuduttava askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä.

Vaikka perimmäisenä pyrkimyksenä olikin sukupuolisuuden ylittäminen eikä naisen muuttuminen, niin ajatus ulottui myös naisen ulkonäköön. Lukuisissa hagiografisissa teksteissä on myönteisiä mainintoja askeetikkonaisten kuihtuneista, ei-naisellisista vartaloista. Yksi tunnetuimmista lienee 500-luvulla elänyt pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, jonka erämaaelämä kesti vuosikymmeniä. Ravinnokseen hän söi pelkkiä erämaan yrttejä ja kasvien juuria sekä murusia kahdesta ja puolikkaasta leivästä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hänen vaatteensa kuluivat pois, vartalo kuihtui ja iho paloi karrelle erämaan auringossa. Hiukset olivat lyhentyneet ja muuttuneet vitivalkoisiksi. Maria Egyptiläinen saatetaankin kuvata ikoneissa varsin maskuliinisena. Päässä ei ole huivia,ja ja yläruumis saattaa olla osittain paljas.

Eunukki onkin ruumiiltaan nainen

Toisenlainen esimerkki osittain samasta ilmiöstä on niin ikään 500-luvulla elänyt pyhä Anastasia Patriisitar, joka syntyi Konstantinopolissa kristittyyn ylhäisöperheeseen ja hurmasi kauneudellaan ja hyvyydellään jopa keisari Justinianoksen, mikä teki keisarin vaimon mustasukkaiseksi. Välttääkseen skandaalin Anastasia matkusti Aleksandriaan ja rakennutti hurskaana ja vauraana naisena oman luostarin. Keisarin jäätyä leskeksi hän muisti jälleen kauniin Anastasian ja päätti etsiä hänet käsiinsä keinolla millä hyvänsä. Säikähtänyt Anastasia riensi erämaahan abba Danielin luo kysymään neuvoa. Abba kehotti häntä leikkaamaan hiuksensa, pukeutumaan miesten viittaan, ottamaan nimen Anastasios ja kilvoittelemaan askeesissa kaukaisessa erämaaluolassa.

Anastasia oli pyytänyt abba Danielia varmistamaan, että salaisuuden pitämiseksi hänet haudattaisiin vaatteet päällä. Silti hautausta valmistellut munkki tuli nähneeksi Anastasioksen/Anastasian kuihtuneen ruumiin havaiten rintojen olevan ”kuin kaksi kuivunutta lehteä” ja kysyi jälkeenpäin abba Danielilta, tiesikö tämä, että juuri haudattu eunukki olikin nainen.

Tekla kastaa itse itsensä

Ilmiön taustalla oli myös yhteiskunnallisia syitä. Antiikin ja Bysantin yhteiskunta oli nykytermein sanottuna misogyyninen. Naisilla oli niukasti oikeuksia, ja kunniallisen naisen tie oli nuorena solmittu avioliitto ja miehen omaisuudeksi siirtyminen. Vaikka ensimmäisinä vuosisatoina naisilla oli ollut melko vahva asema kristinuskon sisällä – he saattoivat opettaa ja toimia diakoneina – niin kristinuskon valtavirtaistuessa naisten liikkumatila kapeni kuitenkin myös kirkon piirissä. Muutto erämaahan ja myös miehenä eläminen tarjosivat mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, sosiaalista liikkumatilaa ja itsenäisyyttä.

Tästä esimerkkinä on on pyhä apostolienvertainen Tekla, kenties ensimmäinen mieheksi pukeutunut naispyhä ja ensimmäinen naismarttyyri. Teklan vaiheista voimme lukea apokryfikirjasta Paavalin ja Teklan teot. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuvassa tarinassa Tekla on nuori yläluokkainen neito, joka kokee kääntymyksen kuultuaan Paavalin opetuksia, mutta ei-kristityt vanhemmat tahtovat naittaa hänet sopivaksi katsomalleen sulhaselle. Tekla tahtoo toisin, minkä vuoksi hänet yritetään polttaa roviolla ja tapattaa areenalla villieläinten kynsissä. Meripetoja täynnä olevasta vedellä täytetystä kaivannostakin Tekla selviää hengissä: hän hyppää veteen julistaen sen olevan hänen kasteensa.

Noustuaan altaasta alastomana hän pukeutuu miesten viittaan, leikkaa hiuksensa ja lähtee etsimään Paavalia, joka kuultuaan Teklan kasteesta lähettää tämän julistamaan evankeliumia. Lopulta Tekla vetäytyy vuoristoon nykyisen Syyrian alueella ja kilvoittelee askeesissa vuosikausia. Kun paikalle etsiytyy miehiä, jotka yrittävät häpäistä hänet, Tekla kävelee kallion sisään ja katoaa maan uumeniin.

Ristiinpukeutumisen on katsottu tarjonneen Teklalle väylän löytää avioliiton sijaan itsenäinen elämäntapa Kristuksessa. Toisaalta ristiinpukeutuminen oli mahdollista ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys.

Pyhä Tekla vanhassa ikonissa. — _{Pyhä marttyyri ja apostolienvertainen Tekla.}

Erämaaisiäkin lujemmin kilvoitteleva

Kuinka merkittävästä ilmiöstä oli kyse ensimmäisinä vuosisatoina? Mittakaavaa ei tiedetä, mutta jotain sen laajuudesta kertoo, että Gangran kirkolliskokous 300-luvulla kielsi naisia pukeutumasta miesten vaatteisiin tai leikkaamsta hiuksiaan. Päätös ei kuitenkaan estänyt naisia harjoittamasta käytäntöä salaa, yksin tai toisten kristittyjen avulla. Historia tunteekin lukuisia kanonisoituja mutta myös ei-kanonisoituja ristiinpukeutuneita pyhiä, jotka ovat olleet hyvin kunnioitettuja. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa monen pyhän muisto kuitenkin haalistui.

Ei tosin kaikkien.

Artikkelin alussa esitelty 400-luvulla elänyt Pelagios ei ollut epäitsenäinen tai epämieluisaa avioliittoa pakoileva nainen vaan tunnettu ja vauras tanssijatar Antiokiasta nimeltään Pelagia. Miehiä, rahaa ja itsenäistä ylellistä elämää oli riittänyt.

Pyhä Pelagia kuvattuna vanhassa maalauksessa. — _{Pelagia kurtisaanien ympäröimänä. Vieressä piispa Nuna.
1300-luku.}

Pelagia sattui kuitenkin kuulemaan piispa Nunan saarnan viimeisestä tuomiosta ja koki voimakkaan kääntymyksen. Hän tunnusti syntinsä, jakoi suuren omaisuutensa palvelijoilleen ja otti vastaan kasteen. Kasteviitan hän vaihtoi piispa Nunalta pyytämäänsä karkeaan viittaan ja lähti kohti Jerusalemia vailla omaisuutta tai tietoa tulevasta voidakseen omistautua Kristukselle. Jerusalemissa hän kilvoitteli ankarasti ja omassa rauhassaan Öljymäen rinteellä. Kun hän lopulta kuoli ja papit ryhtyivät voitelemaan ruumista, he kokivat suuren yllätyksen. Yksi papeista tunnisti hänet kääntymyksen tehneeksi tanssijatar Pelagiaksi ja kertoi hänen tarinansa kansalle, joka ylisti Pelagiaa, erämaaisiäkin lujemmin kilvoitellutta.

Nykylukijalla herää Pelagian tarinasta monenlaisia ajatuksia. Ei kuitenkaan ole ongelmatonta yrittää soveltaa tämän ajan termejä ja käsitteitä ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneisiin ihmisiin, jolloin käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteeteistä olivat toisenlaiset. Pelagian ja muiden ristiinpukeutuneiden naisten tarinat kuitenkin osoittavat, että sukupuoli ei ollut tuolloinkaan yksiselitteinen ja muuttumaton vaan joustava ja moniulotteinen.

Sen tiedämme, että vauras ja itsekeskeinen elämä ei Pelagiaa viehättänyt, vaan hän halusi seurata Kristusta. Manifestoidakseen kääntymyksensä hän luopui kaikesta aikaisemmasta, myös naiseudestaan ja nimestään nousten sukupuolidikotomian yläpuolelle.

Pelagia pukeutui Kristukseen aivan kuten alkukirkon aikana kastetut puettiin tilaisuuden jälkeen yhtenäisiin karkeisiin viittoihin: ”kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3 27-28.)

Pyhän Pelagia Antiokialaisen muistopäivää vietetään 8. lokakuuta.

Lähteitä:

Kirjallisuus:

Betancourt, Roland 2020: Byzantine Intersectionality: Sexuality, Gender, and Race in the Middle Ages.

Davis, Stephen J. 2008: The Cult of Saint Thecla: A Tradition of Women’s Piety in Late Antiquity.

Hotchkiss, Valerie 1999: Clothes Make the Man: Female Transvestism in Medieval Europe.

Seppälä, Serafim 2021: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia.

Talbot, Alice-Mary 1996: Holy Women of Byzantium.

Opinnäytteet:

Aarnipuu, Tiia 2005: Ei ole miestä eikä naista. Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä. Pro gradu -työ.

Alanko, Vilja 2015: Teklan valinta: Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä. Pro gradu -työ.

Muut:

Seppälä, Serafim: Enemmän kuin mies tai nainen. Ortodoksiviesti 7/2007.

1/2023

Teema: Naisena kirkossa

Mirhantuojat on uudistunut. Verkkolehti ilmestyy jatkossa 3-4 kertaa vuodessa erikoisnumeroina, jotka keskittyvät vaihtuviin teemoihin. Vuoden ensimmäisen numeron aiheena on naisena kirkossa.

Tervetuloa Mirhantuojien lukijaksi!

#1/2023

Henkilö

Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon rooleihin, papeiksikin

Juva nieleskeli ilosta, kun tyttövauva vietiin ensimmäisen kerran Tapiolan kirkon alttariin. ”Muutos lähtee lattian tasalta, mutta väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.”

1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Blogit Pyhän kosketuksia

Sumu alkoi nousta Dartmoorin nummilla, pelkäsimme pahinta – Sitten apuun tuli erikoinen kulkija

Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.

Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.

Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.

Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.

Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut.

Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…

Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.

”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan.

Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.

Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.

Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin.

Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.

Vastine

Susanna Somppi: Aamun Koitossa saa keskustella

Kaarina Lyhykäinen kirjoitti artikkelissaan Keskustelu tyttöponomareista jatkuu:

”Kirkossa ei myöskään ole selkeää keskustelufoorumia, jossa voisi turvallisesti ja pelkäämättä keskustella. Nämäkin kirjoitukseni ovat verkkolehdessä, joka ei ole kirkon ylläpitämä, ja olen kirjoittanut ne omalla ajallani seurakuntalaisena, en kirkon työntekijänä.”

Julkaisemme siihen vastineen, jonka on laatinut Aamun Koiton päätoimittaja Susanna Somppi:

Kyseisestä tekstistä saa sellaisen kuvan, että Suomen ortodoksisen kirkon julkaisemassa Aamun Koitto -verkkolehdessä ei voisi keskustella ”turvallisesti ja pelkäämättä”. Aamun Koiton päätoimittajana en tunnista tällaista ilmiötä lainkaan, vaan olen omalta osaltani pyrkinyt edesauttamaan avointa keskustelua vaikeistakin aiheista.

Kaarina Lyhykäinen ei tietääkseni ole tarjonnut artikkeleitaan Aamun Koittoon. Näin ollen en oikein hahmota, miten hän voi arvioida Aamun Koiton julkaisuratkaisuja tai -periaatteita. Kyseinen väite luo ylipäätään kirkkomme viestinnästä sellaisen kuvan, jota en tunnista.

Toki kirjoittajalla on oikeus omaan mielipiteeseensä ja kokemukseensa sekä sen ilmaisemiseen – sitä ei kukaan kiistä, eikä siitä olekaan tässä kysymys. Kysymys on siitä, että yllä oleva muotoilu esittää Lyhykäisen henkilökohtaisen mielipiteen faktana etenkin, koska se on sijoitettu selkeästi toimitukselliseen aineistoon, eli Artikkelit-osioon.

Katson, että artikkelissa ollut sanamuoto asettaa Aamun Koiton kielteiseen valoon. Allekirjoittaneen edustama ”taho” on helposti identifioitavissa: Suomen ortodoksinen kirkko julkaisee vain yhtä valtakunnallista lehteä, Aamun Koittoa.

Mielestäni tässä tapauksessa olisi ollut perusteltua kysyä Aamun Koiton kantaa ja julkaista se – tai muotoilla kyseinen tekstikohta jollakin muulla tavalla. Kyseessä on henkilökohtainen mielipide, joka esitetään tosiasiana ilman, että Lyhykäisellä on kokemuspohjaa arvioida Aamun Koiton julkaisuperiaatteita.

Susanna Somppi
Päätoimittaja
Aamun Koitto

[smart_post_show id=”3354″]

Naiskollektiivi

Tenka Issakainen: Ortodoksinen kirkko ei pyri uudistumaan, ja se lisää vain sen vetovoimaa

Rovaniemeläinen Tenka Issakainen on yhdistelmä tieteilijää, taiteilijaa ja journalistia. Alun perin folkloristiikasta väitellyt ja tekstiilialaa sittemmin opiskellut Tenka tunnetaan persoonallisesta ryijytaiteestaan, ja fiktiota hän on kirjoittanut novelleista näytelmiin. Viime vuodet hän on tehnyt teatteri-, tanssi-, sirkus- ja elokuva-arvioita.

Vaikka Tenkan kiinnostuksen kohteina ovat myös poliitiikka ja vaikuttaminen, ortodoksiselta kirkolta hän ei kuitenkaan odota osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– En koe sen olevan kirkon tehtävä. Itse asiassa on vain plussaa, että kirkko keskittyy muuhun kuin keskustelemiseen! Keskustelua voi ja kannattaa käydä muilla foorumeilla, eikä kirkkoon kuuluminen ole siinä este. Esimerkiksi monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat liittyneet kirkkoon, koska ovat kokeneet sen hengelliseksi kodikseen, ja siellä pysyneet.

Taikuustutkija löysi omille juurilleen ortodoksisuuteen

Tenkan Turun yliopistoon tekemä väitöskirjatutkimus koski arkista taikuutta. Miten taikuustutkija päätyi ortodoksiksi?

– Leikilläni olen sanonut, että luterilaisuus ja uskonnottomuus oli jo käyty läpi, ja suomalaisesta kansanuskosta väitelleenä pakanuudessa olisi ollut liikaa päänvaivaa, hän ensin naurahtaa mutta vakavoituu sitten ja kertoo, että hänet liitettiin kirkkoon suurena lauantaina 2006, ja samalla hän palasi omille juurilleen.

–Isänisäni oli ortodoksisukua, mutta hän kääntyi luterilaiseksi päästäkseen isänäidin kanssa naimisiin ja kuoli, kun isäni oli pieni. Yhteys ortodoksisuuteen suvussamme siis katkesi. Minusta on silti tärkeää, että ortodoksisuudella on yhteys oman suvun historiaan. Kaikkien ei tarvitse kokea tällä tavalla, mutta minusta tuntui, että maailmankatsomuksellisessa mielessä oman tien täytyy löytyä omista juurista. En koe, että olisi ollut mahdollista valita kaikista maailman traditioista, Tenka sanoo ja kertoo olevansa iloinen, että viime vuosina on kanonisoitu myös suomalaisia pyhiä.

– Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen oli isoisäni aikalaisia, eli ja vaikutti samalla seudullakin.

Traditio sekä arjen ja juhlan lomittuminen puhuttelevat

Jumalanpalveluselämässä Tenka myöntää vuosien mittaan laiskistuneensa niin kuin varmasti monelle käy.

– Toisaalta mielessä on pysynyt se mitä sanottiin liittymisen aikoihin: jos jossain vaiheessa ei tule aktiivisesti käytyä kirkossa, niin ei pidä alkaa ajatella, etteikö sinne sitten voisi aina tulla uudestaan. Ja kirkkovuoden kulkuhan joka vuosi rohkaisee käymään.

Viimeksi hän kävi kirkossa Turussa käydessään, kun osui kulkemaan kirkon ohi vigilian loppupuolella.

– Kuulin vain loppurukoukset mutta se oli joka tapauksessa hyvä hetki jo siksi, että aikanaan käynti samaisessa Pyhän Aleksandran kirkossa oli kokemus, joka synnytti kiinnostuksen kirkkoon liittymiseen. Muistan, miten jumalanpalveluksessa oli mukana lapsia, joita ei mitenkään ylettömästi hyssytelty. Yksi makasi lattialla ja piirteli väriliidut kilahdellen. Siitä kaikesta tuli hyvä olo: arkinen sopi hyvin yhteen kaiken juhlallisuuden kanssa.

Myös traditio ja historiatietoisuus puhuttelevat. Kirkon historian vuosisadat ovat mukana palveluksissa, ikoneissa, musiikissa ja kaikessa muussakin.

– Ei kaikkea tarvitse olla koko ajan päivittämässä. Ei ole tarpeen kirjoittaa joka pääsiäiseksi uutta saarnaa, jos on kerran kirjoitettu yksi hyvä! Kirkkomme ei pyri uudistumaan, kilpailemaan tai markkinoimaan itseään. Ehkä siinä onkin yksi syy ortodoksisen kirkon vetovoimalle, Tenka tiivistää.

Maria Roiha

Artikkelit

Yhä useampi paastoaa viikottaisina paastopäivinäkin – Miksi ja miten pitäisi paastota?

Kohta onkin taas paastopäivä! Ortodoksinen ruokapaasto elää Suomessa uudenlaista kukoistuskauttaan. Paaston ruumiillinen puoli kiinnostaa, ja yhä useampi noudattaa myös viikottaisia paastopäiviä. Ruokapaastotietous ja -innostus ovat kasvaneet, mistä yhtenä esimerkkinä on Facebookissa toimiva ryhmä ”Paastotaan yhdessä”. Ryhmässä vaihdetaan hyväntuulisesti ja lempeästi vinkkejä ja ajatuksia paastosta ja erityisesti sen ruokapuolesta.

Ryhmä syntyi Filantropia ry:n puheenjohtajan Ilona Lehmuksen sekä kirkkomme vastaavan tiedottajan Maria Hattusen ideoinnin pohjalta, ja he myös toimivat ryhmän ylläpitäjinä.

– Tapasimme kesällä Joensuun torilla kesällä ja joimme kahvia. Siitä se idea sitten lähti. En muista, kuinka päädyimme keskustelemaan paastoamisesta, mutta koska tästä oli ollut puhetta myös aikaisemmin, päätimme vihdoin laittaa hihat heilumaan, Lehmus kertoo.

Kristuksen kiusaus -fresko.. — _{Kristus paastosi erämaassa 40 päivää. Mosaiikki 1100-luvulta Jumalansynnyttäjän syntymän katedraalista Monrealesta, Sisiliasta.}

Kirkkomme opettaa, että paasto on oleellinen osa ortodoksista elämäntapaa ja kilvoittelutietämme. Hengellistä paastoa ei voi olla ilman ruumiillista paastoa, eikä ruokapaastoa voi korvata vaikkapa somepaastolla. Pyhät isät muistuttavat, että paasto voimistaa ihmisen rukouselämää ja herkistää häntä Jumalan todellisuudelle sekä opettaa voittamaan omat mielihalunsa. Kun paasto ja kieltäymys heikentävät ruumista, sielu on hengellisesti voimakkaampi rukoillessaan.

Lisäksi kirkko muistuttaa yksinkertaisen paastoruoan valmistuksen vapauttavan aikaa esimerkiksi toisten palvelemiseen ja hengelliseen elämään. Liharuoasta paastoaminen on myös ilmastoteko ja luomakunnan varjelemista, johon meidät on kutsuttu. Lisäksi paastosääntöjen noudattaminen on kuuliaisuutta kirkon opetusta kohtaan. Siksi kirkko kehottaa sopimaan kaikki poikkeukset rippi-isän kanssa.

Kannustusta ja yhteistä tukea

Ruokapaastosta vuosikymmenten varrella Suomessa ehkä vähän vaiettiinkin korostaen paaston hengellistä puolta, eikä ortodoksisten tapojen ja käytäntöjen noudattaminen ollut evankelis-luterilaisessa yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Nyt ajat ovat muuttuneet, ja lisäksi maahanmuutto, matkustus sekä sosiaalinen media ovat tarjonneet näkökulmia muiden maiden paastokäytäntöihin. Kasvissyönti alkaa olla valtavirtaa, joten eläinkunnan tuotteiden pois jättäminen on yhä useammalle tuttua.

Paastotaan yhdessä -ryhmän tarkoituksena on tarjota innoitusta ja yhteisöllistä tukea ortodoksisen kirkon paastoperinteen, myös ruokapuolen noudattamiseen.

– Haluamme luoda alustan, jossa kaikki voivat jakaa ilon kautta kokemuksia, näkökulmia, tarinoita, vinkkejä ja tietysti myös reseptejä. Kiinnitämme erityisesti huomiomme paaston positiivisiin puoliin. Jaamme omia onnistumisia ja kokemuksia sekä kerromme, mitä hyvää paasto on tuonut elämäämme ja mitä se on meille opettanut. Keskustelu on ollut erittäin kannustavaa ja monipuolista. Kun ihmiset voimaantuvat tällaisesta ryhmästä, he toivottavasti vievät myös paastoamisen ilosanomaa Facebookin ulkopuolelle, Lehmus sanoo.

Miten pitäisi paastota?

Kirkossamme on neljä paastonaikaa: suuri paasto, apostolien paasto, Jumalanäidin paasto sekä joulupaasto. Lisäksi on viikottaiset paastopäivät keskiviikko ja perjantai, luostareissa myös maanantai. Pääsääntönä on eläinkunnan tuotteista, öljystä ja viinistä luopuminen. Paastopäivät ja tarkemmat yksityiskohdat on merkitty ortodoksiseen kalenteriin, jossa on ohjemerkit kunkin päivän paastolle, mutta pääsääntöisesti viikonloppuisin voi paastoaikoinakin syödä öljyä ja viiniä, samoin juhlina, jolloin on myös kala sallittu. Apostolien paastossa ja joulupaastossa voi syödä useimpina päivinä kalaakin pois lukien viikottaiset paastopäivät.

Myös ehtoollista ennen paastotaan aina. Suomessa paastotaan puoliyöstä alkaen, jos liturgia on aamulla. Illalla toimitettavan EPL:n edellä käytäntönä on ollut kuuden tunnin paasto. Ehtoollista edeltävä paasto on täyspaasto, jolloin ei nautita lainkaan ruokaa tai juomaa.

Sairaat, raskaana olevat, imettävät, matkalla olevat tai raskasta työtä tekevät saavat rippi-isältään paastohuojennuksia tai vapautuksen paastosta, samoin lapset. Liturgia-aamuna lääkityksen saa ottaa veden kera ja lääkityksen niin vaatiessa saa myös syödä esimerkiksi leipää, mutta nämäkin on hyvä käydä läpi rippi-isän kanssa.

Nykyaikana on teknisesti ottaen helppo paastota, kun tarjolla on runsaasti erilaisia vegaanisia lihankorvikkeita ja proteiinivalmisteita. Mutta onko vegaaninen ruoka automaattisesti paastoruokaa? Kyllä ja ei. Kirkko opettaa, että lihankorvikkeet ja vegaanileivonnaiset ovat teknisesti ottaen sallittuja, mutta eri asia on, ovatko ne paaston hengen mukaisia. Kirkkomme painottaa, että paastoruoan olisi tarkoitus olla edullista ja helposti valmistettavaa, jotta aikaa jäisi paaston hengelliseen puoleen ja säästyneen rahan voisi lahjoittaa köyhille.

Voiko paastossa onnistua?

Sekaruokaan tottuneelle ja kiireistä arkea elävälle ruokapaaston noudattaminen voi tuntua hankalalta. Kirkkomme opettaa, että lipsahduksistakaan ei tule lannistua vaan palata heti paastoamaan. Paastoja onkin kutsuttu hiljaisen ilon aikakausiksi. Ja kokemuksen karttuessa ruokapaasto alkaa sujua.

–Paastoaminen on helppoa, koska löytyy niin helposti sopivaa ruokaa. Jos olen paastopäivänä työmatkalla tai menossa kylään, ilmoitan hyvissä ajoin ruokavaliostani. Aina se ei onnistu, mutta mikäpä tässä elämässä aina onnistuisi. Paastoon liittyvät vaikeudet ovat pääosin oman pään sisäisiä mielihaluja. Kun onnistuu voittamaan ne, tulee tosi hyvä mieli onnistumisesta. Nykyään odotan innolla paastopäiviä, eikä mielihaluja juurikaan tule, Ilona Lehmus kertoo.

Ruokapaaston päälle rakentuu hengellinen paasto. Kirkko korostaa, että ilman rukousta, hengellistä ulottuvuutta ja kirkon liturgista elämää paastomme jää hedelmättömäksi.

Yksi paastoamisen vaaroista liittyy juuri fariselaisuuteen: paaston hengellinen kokonaisuus unohdetaan ja paastoamiseen suhtaudutaan kuin se olisi vain tiettyjen ruokasääntöjen noudattamista. Ihminen voi samalla kertaa sekä mässäillä sallituilla ruoilla että ylpistyä paastostaan, kuten Serafim Seppälä kirjoittaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen:

”Esimerkiksi riittänee hurskas ortodoksi, joka herkutteli suuren paaston aikana mantelirouheella kuorrutetuilla liekitetyillä banaaneilla hunajakastikkeessa, vieläpä soijasta tehdyn kermavaahtojäljitelmän kera, mutta ei voinut olla paheksumatta lähimmäistään, joka pani kahviinsa tilkan maitoa. Kuten kaikki kummalliset esimerkit, tämäkin on peräisin tosielämästä.”

Samasta syystä paastomme ei voi koskaan kokonaisuutena ”onnistua”, vaikka kykenisimmekin noudattamaan ruokapaastosääntöjä tarkasti. Vain Herra on täydellinen.

Mutta myös jalomielinen: hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin, Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.

Artikkelin laadinnan apuna ovat olleet pappismunkki Damaskinoksen videoluento paastosta sekä pappismunkki Serafimin teos ”Tie ylösnousemukseen”.

Artikkelin pääkuvana olevan kuskus-salaatin ohje:

4dl kuskusia, joka keitetään ohjeen mukaan. Lisätään 1 pilkottu sipuli, nippu persiljaa, sopivasti tomaattia sekä 1 limen mehu ja ripaus savupaprikaa. Joukkoon voi laittaa maun mukaan kikherneitä tai papuja. Myös granaattiomenan siemenet sopivat tähän.

Välillä kuulee sanottavan, että kuskusin keitto ei onnistuisi ilman öljyä mutta hyvin onnistuu, kunhan muistaa sekoittaa ryynit irtonaiseksi HETI kuskusin kypsyttyä.

Naiskollektiivi

Sari Ahponen: Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyviksi

Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta ja saa toimilleen kannatusta ja kannustusta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta ja saa osakseen vastustusta, sillä vihollinen yrittää vastustaa pyrkimystämme?

Olen ehtinyt jutella Hämeenlinnan alueen ma. kanttorina toimivan Sari Ahposen kanssa vasta muutaman minuutin, kun olemme jo hengellisyyden syvässä päädyssä. Haastattelupaikkana on meluisa herttoniemeläisravintola, jonne olemme tulleet lounaalle. Silti pöytämme ääressä on rauha, joka suojassa on helppo puhua Jumalasta, armosta ja johdatuksesta.

Usko näkyy arjessa

Sari kasvoi ortodoksisessa kodissa mutta osallistui lapsena ja nuorena aikuisena kirkon elämään vain vähän. Vuonna 2008 hän alkoi käydä säännöllisesti tuolloin Mellunmäessä sijainneessa pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. Kaikki alkoi muuttua ja elämä alkoi rakentua ortodoksiselle uskolle.

– Ortodoksisuus on ajattelutapani perusta, joka tarjoaa luottamusta ja turvaa. Voin luottaa siihen, että asiat menevät juuri kuten niiden tarkoituskin mennä. Olen oppinut, kuinka kaikesta pahoista asioista ja ikävistä voi seurata jotain hyvää ja huomannut sen huomannut omassa elämässänikin. Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyväksi. Kielteisiinkin asioihin voi saada merkityksellisen ja tarkoituksellisuuden tunteen, sillä kaikesta voi oppia, Sari tiivistää.

Usko on siitä lähtien ollut mukana Sarin arjessa monin tavoin. Hän on säntillinen kirkossa kävijä, joka pitää huolta myös henkilökohtaisesta rukouselämästään.

– Arkeani rytmittävät aamu- ja iltarukoukset, joista aikoinani pidin kiinni hyvin tiukasti, mutta nyt on tullut pientä lipsumista. Myös ruokapaastoja olen pyrkinyt noudattamaan aina, myös viikoittaisia paastopäiviä. Siinäkin on parantamisen varaa: kanttorin epäsäännöllisen ja reissaamista edellyttävän työn takia tulee välillä lipsuttua, Sari huokaa.

Hän muistelee, kuinka vielä viitisentoista vuotta sitten kirkossamme oli narratiivi, että ruokapaasto ei ole niinkään tärkeää, hengellinen paasto on.

– Se on vähän erikoinen ajatus. Läntisellä puolella ruumis ja henki erotetaan, mutta ortodoksisuuteen kuuluu ruumiin ja hengen erottamattomuus: ne ovat symbioosissa ja yhtä. Hengellinen paasto ei onnistu, jos ei ole ruokapaastoa, ja ruokapaasto ei onnistu, jos ei ole hengellistä paastoa. Ne menevät käsi kädessä, Sari muistuttaa ja sanoo olevansa iloinen, kun heiluri on heilahtanut toiseen suuntaan ja korjausliikettä tapahtunut: ruokapaastotietoutta pidetään enemmän yllä kuin aiemmin, ja kirkon jäsenistö on siitä kiinnostunut.

Myös huivi tuli osaksi Sarin kirkkopukeutumista.

– Olin ensimmäisinä vuosina vähän fundis-moodissa, mihin oli vaikuttanut pappismunkki Serafim Rosen elämäkerran lukeminen, hänen ajattelunsahan oli hyvin konservatiivis-fundamentalistista. Toki ajattelen monista asioista edelleen samalla tavalla, mutta nykyään huivin käyttö on enempi tapa ja tottumus. En vain osaa mennä kirkkoon ilman huivia. Huivin käyttö on myös signaali keholle mennä rukous-moodiin. Pystyn keskittymään paremmin rukoukseen.

Ortodoksisuus on vastalääkettä nykyajan pinnallisuudelle

Sarin nimikkopyhä on Saara, joka sai lapsen vasta vanhalla iällä. Saaran lapseton liitto Abrahamin kanssa puhuttelee Saria, mutta muitakin läheisiä pyhiä hänellä on, esimerkiksi Ksenia Pietarilainen, Matrona Moskovalainen, Serafim Sarovilainen ja Aleksanteri Syväriläinen, jonka nimikkoluostarissaan Syvärillä hän on päässyt käymään kahdesti.

–Reliikkien kunnioittaminen oli kummallakin kerralla hyvin vaikuttava kokemus.

Sari Ahponen kanttoroi ristisaatossa. — _{Sari kanttoroi Hämeenlinnan praasniekan ristisaatossa. (Kuva: Airi Immonen.)}

Keskustelumme kuluessa Sari osoittautuu asioita laajasti pohtivaksi naiseksi, jolla on selkeät näkemykset ja rauhallinen tapa tuoda ne esiin. Hän harmittelee esimerkiksi sitä, miten vastakkaista elämäntapaa nyky-yhteiskunta tarjoaa verrattuna ortodoksiseen.

– Jostakusta naisesta oli tehty koko aukeaman juttu Hesariin siksi, että hän oli ostanut sometuloillaan 800 euron lenkkarit. Ja säännöllisesti on juttua siitä, miten on ihan ok ansaita rahaa OnlyFans-sivustolla. Luulen, että takaraivossa kaikki tietävät, ettei se olekaan niin hieno juttu, ja siksi sitä yritetään normalisoida. Ortodoksisuus tarjoaa onneksi koherentin maailmankuvan vastapainoksi, Sari sanoo.

Hän tosin myöntää pohtivansa, millaisen signaalin nuoret naiset ja tytöt saavat pinnallisuuden ja holtittomuuden ihannoinnista.

–Harmittelen myös, että nykyajassa meitä naisia tunnutaan kehottavan itsenäisyyteen ja vahvuuteen tavalla, joka ei ole ongelmaton. Meille myydään elämäntapaa, jossa pitää olla riippumaton, ja kannustetaan luopumaan romanttisista haaveista: siitä, että joku välittää ja rakastaa. Nyt supersankarityttö pelastaa prinssin. Yritetäänkö tunkea pyöreää palikkaa neliön mallisesta kolosta sisään, Sari kysyy.

Herra tasoittaa sinulle tien

Musiikinohjaajaksi Jyväskylän konservatoriosta aikoinaan valmistunut Sari on laulanut kirkkokuorossa ja tehnyt myös kanttorin sijaisuuksia lähes yhtä kauan kuin on käynyt aktiivisesti kirkossakin: aluksi Mellunmäessä ja vuodesta 2015 Uspenskin Katedraalikuorossa. Myös haave kanttorin ammatista oli alkanut elää mielessä.

Ratkaisevan askeleen hän otti kuitenkin vuonna 2019. Postinjakajana vuosikymmeniä toiminut Sari alkoi pohtia uutta uraa ja maisterinopintoja Postin rakennemuutoksen ja jakajien työnkuvan muuttuessa. Häntä kiinnostivat niin tilastotieteen kuin ortodoksisen teologian opinnotkin, jälkimmäiset enemmän, mutta ajatus Joensuuhun muutosta mietitytti.

–Naistenpäivän aattona keskustelin kanttori Varvara Merras-Häyrysen kanssa, ja hän kannusti minua kertoen monien pendelöivän ja vuokraavan huonetta seminaarilta. Silloin tein päätöksen, jota en ole katunut, Sari kertoo ja kuvaa kaiken loksahtaneen paikoilleen ja edenneen oikeaan suuntaan kuin itsestään.

– Tie vain sileni edessä. Aivan kuten psalmissakin sanotaan, että Herra tasoittaa sinulle tien.

Nyt hän kertoo olevansa jo gradua vaille valmis maisteri, sillä aikaisemmat musiikkialan opinnot luettiin hyväksi. Tämän vuoden alussa hänet valittiin Hämeenlinnan alueen määräaikaiseksi kanttoriksi sijaistamaan kollegaansa Minna Jokista, mistä hän on erittäin iloinen.

Vivahteikas ja lämminhenkinen keskustelumme alkaa kääntyä loppupuolelle, sillä opinnot kutsuvat Saria jälleen. Miten siis alussa miettimämme kysymys? Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta vihollisen vastustuksen takia? Päätimme siteerata erästä suomalaista pappismunkkia, jolta Sari oli asiaa joskus tiedustellut:

Molemmat näkökulmat ovat oikein. Ja molemmat näkökulmat ovat väärin.

Teksti: Maria Roiha

Artikkelit

Huikea määrä Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta Valamossa

Valamon luostarin kirjastossa on tutustuttavana laaja valikoima runonlaulaja Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta viikonloppuna järjestetyn Larin Paraske -seminaarin innoittamana ja muutenkin: Suomen ortodoksinen kirkko pohtii parhaillaan Larin Parasken kanonisointia pyhäksi. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitien työn tuloksena Valamossa voi nyt tutustua näihin hienoihin Paraske-teoksiin. Mirhantuojat suosittelee!

Larin Paraske, Ruokopilli. Lyriikkaa ja kertomarunoutta.1986. — Larin Paraske Ruokopilli : lyriikkaa ja kertomarunouttaKokoonpano, venäjännökset ja alkulause Oleg MisininKarjala-kustantamo 1986

Larin Paraske Ruokopilli : lyriikkaa ja kertomarunouttaKokoonpano, venäjännökset ja alkulause Oleg MisininKarjala-kustantamo 1986

Artikkelit

Eeva Litmanen tähdittää esitystä esiäidistään Larin Paraskesta

Huomio kaikki karjalaiset, kansanrunouden ystävät, kantelemusiikin kuuntelijat ja teatterin harrastajat – lokakuussa on mahdollisuus nauttia sekä silosäkeistä että itkuvirsistä, kun kuudentoista vuoden takainen Rautamuurahaisten sukua palaa näyttämölle. Ritva Holmbergin dramatisoima ja ohjaama esitys lämmitetään hänen tyttärensä Anninan johdolla ja lavalla nähdään alkuperäisteoksessakin mukana olleet Eeva Litmanen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen.

Larin Parasken elämästä ei puuttunut jännitystä eikä hänen säkeistään kekseliäisyyttä. Köyhästä inkerikosta tuli suomalaisen kansallisromantiikan keulakuva, jota esiteltiin kuin nähtävyyttä Helsingin seurapiireille ja kulttuurikermalle. Muistin jumalattareksikin kutsuttu Paraske lauloi mistä tahansa aiheesta eikä empinyt edes Jean Sibeliuksen edessä. Kotona Sakkolan kylässä Vaskelassa hän raatoi kivuliaan miehensäkin puolesta ja haki Pietarista ottolapsia, joiden hoidosta sai lisäansioita. Jos itku irtosi häneltä helposti, niin vielä herkemmin herahti nauru. Molempia kuullaan esityksessä, jossa soi myös kannel ja kaikuu laulu. Näyttelijä Eeva Litmanen ja tyttärensä Karoliina Franck ovat Parasken sukulaisia suoraan alenevassa polvessa ja Vilma Timonen kansanmusiikin lehtori Sibelius-Akatemiassa. Yhdessä he ovat svengaava trio, joka loihtii katsojan silmien eteen tuokiokuvia 130 vuoden takaa ja elävöittää historiaa.

Mie synnyin ilomäellä
ilo kasvoin kartanolla:
issoin ilon suvaitsi
emmoin lavian laulun
sissoin jalan siviän
velloin tasaisen tantsun.
Itse oon ilon tekijä
kaiken konstin koittelija.

Rautamuurahaisten sukua esitetään Valamon kulttuurikeskuksessa 8.10. lauantaina klo 20 osana Paraske-seminaaria, mutta siihen myydään myös tavallisia lippuja.

Tiedustelut: Valamon opisto +358 50 324 6801 ja myyntipalvelu +358 17 570 1810.

Blogit Pyhän kosketuksia

Unohdettu kappeli ja papin yllätys

”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.

Valkoinen ortodoksinen kirkko Kreetalla.

Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.

Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.

Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!

Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.

Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.

Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.

Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.

Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.

Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.

Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.

Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.

Fra Angelon maalaus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Artikkelit

Mirhantuojanaiset, esikuvamme

Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niikuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:5-7.)

Vanha fresko, jossa on enkeli ja mirhantuojanaiset. — _{Mirhantuojat Kristuksen haudalla. 1200-luku. Mileševan luostari, Serbia.}

Mirhantuojat saivat ensimmäisinä todistaa tyhjän haudan ihmettä. Kristinuskon keskeisin sanoma on ylösnoussut Kristus, ja sen ensimmäisinä todistajina olivat naiset. Ensimmäisellä vuosisadalla oli aivan vallankumouksellista, että naiset voisivat olla näin merkityksellisessä roolissa.

Evankeliumien mukaan Mirhantuojia olivat Jeesuksen opetuslapsi Magdalan Maria; Jeesuksen sisarpuoli Salome; Maria, Klopaksen vaimo; Lasaruksen sisaret Martta ja Maria Betaniasta; Susanna sekä Johanna, Herodeksen virkamiehen Kuusaksen vaimo. Tradition mukaan mirhantuojanaisten mukana oli myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria.

Älkää pelätkö!

Evankeliumeista voimme lukea, kuinka mirhantuojat lähtivät Jeesuksen hautaamista seuranneena sunnuntai-aamuna Jeesuksen haudalle mukanaan hyväntuoksuisia yrttejä ja öljyä, jotta he voisivat voidella ruumiin, kuten juutalaiseen hautaustraditioon kuului. He pohtivat, kuinka saisivat vieritettyä suuren kiven haudan suulta. Se tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta silti naiset lähtivät matkaan.

Haudalla maa alkoi vavahdella ja järistä, kun Herran enkeli ilmestyi naisille. Paikalla olleet vartijat kauhistuivat tapahtumaa siinä määrin että kaatuivat maahan, mutta naisia enkeli kehotti olemaan pelkäämättä ja kertoi heille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta. Enkelillä oli heille myös tehtävä: Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:7.)

Magdalan Maria, apostolien apostoli

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Magdalan Marian vieläkin ainutlaatuisemmasta roolista: hän oli ensimmäinen, joka kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen ja sai tältä käskyn viedä sanoma eteenpäin. Maria oli paitsi apostolienvertainen, myös apostolien apostoli Hippon piispa Augustinuksen antaman nimityksen mukaan.

Kristus ilmestyy Magdalan Marialle. — _{Kristus ja Magdalan Maria. Kreetan koulukunnan ikoni 1500-luvulta.}

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 13-18.)

Naisten merkityksellinen rooli

Kirkkomme opettaa, että mirhantuojat ovat jokaisen kristityn esikuvia: he tahtoivat lähteä haudalle, vaikka kiven vierittäminen tuntui mahdottomalta, ja samoin jokaisen on etsittävä Kristusta tiellä olevista esteistä huolimatta. Mirhantuojanaiset eivät lamaantuneet pelostaan huolimatta vaan kuuntelivat, mitä enkelillä oli heille kerrottavanaan. He eivät kyseenalaistaneet ilosanomaa vaan riemuitsivat siitä. He olivat kuuliaisia ja lähtivät toteuttamaan heille annettua tehtävää uutisen viemisestä eteenpäin opetuslapsille. Eivätkä he lannistuneet kerrottuaan kaiken apostoleille, vaikka ”nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä” (Luuk. 24:11).

Samoin kirkkomme opettaa, että Magdalan Maria etsi ja kaipasi Kristusta ja kunnioitti tätä opettajanaan ja Herranaan haluten toimia Kristuksen käskyjen mukaan. Kristus puolestaan luotti Mariaan aivan erityisellä tavalla ilmestyessään juuri hänelle ja pyytäen tätä viemään sanoman hänen oppilailleen.

***

Mirhantuojien esimerkki ja heidän tarinansa ovat niin inspiroivia, että tahdoimme nimetä naisortodokseja koskevan verkkosivustomme heidän mukaansa.

Luettavaa:

Kuula, Kari 2002: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Kirjapaja, Helsinki.
Kirjapaja.

Nicolaides, Angelo 2018: Mary Magdalene and Orthodoxy: Apostle, Heroine or Feminist? Journal of Theology 99.

Pihlajamäki, Lili 2013: Mihin kiiruhdatte, mirhantuojanaiset? Mirhantuojien kuva ortodoksisen hymnografian ja tradition valossa. Pro gradu -työ. Itäinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ruusukallio, Liisa 2018: ”Usko minua, nainen” Narratiivinen tutkimus Johanneksen evankeliumin naishahmojen rooleista. Pro gradu -työ. Läntinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ylin kuva: Fra Angelo: Kristuksen ylösnousemus ja naiset tyhjällä haudalla. 1440 – 1442. Pyhän Markuksen tuomiokirkko.

ortodoksi suudelma taideteos Raamattu joakim ja anna

Artikkelit

Joakimin ja Annan tarina lohduttaa lapsettomuudesta kärsiviä

Joakim ja Anna olivat vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta, jolle ei ollut syntynyt jälkikasvua. He elivät hurskaasti ja käyttivät tuloistaan itse vain kolmanneksen: kolmanneksen he lahjoittivat köyhille ja kolmanneksen temppelille. Lapsettomuus on juutalaisessa perinteessä ollut häpeä. Pahimmillaan lapsettomuutta on pidetty merkkinä Jumalan asettamasta kirouksesta. Ylipappi eväsikin Joakimilta lapsettomuuden vuoksi oikeuden tuoda uhrilahjoja, mikä teki Joakimin niin murheelliseksi, että hän lähti ilmoittamatta erämaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Anna luuli Joakimin kuolleen ja suri leskeyttään ja lapsettomuuttaan rukoillen Herralta apua:

”Herra, kaikkivaltias Jumala! Olet antanut poikia kaikille luontokappaleille, metsän eläimille ja karjaeläimille, matelijoille ja siivekkäille linnuille ja kaloille, ja kaikki ne iloitsevat pojistaan. Yksin minut olet sulkenut laupeutesi lahjan ulkopuolelle. Sinä, Jumala, tunnet sydämeni. Avioliittoni alusta olen luvannut, että jos Sinä, Jumala, antaisit minulle pojan tai tyttären, niin veisin hänet Sinun pyhään temppeliisi.” (Pseudomatteuksen evankeliumi.)

Lapsettomuus on kivulias taakka

Joakimin ja Annan aikana lapsettomalla vanhuksella ei ollut luultavimmin ketään, joka pitäisi hänestä huolta, joten lasten hankkiminen oli myös toimeentulokysymys.

Jumala kuuli Annan rukouksen ja lähetti Joakimin ja Annan luo enkelin tuomaan sanomaa, että hedelmättömyys on ohi: ”Herra on kuullut rukouksesi, ja sinä hedelmöityt ja kannat, ja sinun siemenestäsi puhutaan koko maailmassa.” (Jaakobin protoevankeliumi.)
Pitkän eron ja enkelien ilmestymisen jälkeen Joakim ja Anna kohtasivat, ja jälleennäkeminen oli täynnä riemua. ”Katso, Joakim tuli laumoinensa, ja Anna seisoi portin luona ja näki Joakimin tulevan. Hän juoksi hänen kaulaansa ja sanoi: ”Nyt tiedän, että Herra on suuresti siunannut minua, sillä katso, leski ei enää ole leski, ja minä lapseton tulen raskaaksi. (Jaakobin protoevankeliumi.)

Joakim ja Anna olivat kärsivällisiä ja luottivat Jumalaan. He eivät hylänneet toisiaan, vaikka olivat erillään. Lopulta rukouksiin vastattiin. Vuosikymmenten murhe ja hedelmättömyys kääntyi Jumalan armosta lapsen syntymän kautta iloksi, joka koitui siunaukseksi koko maailmalle. Samalla he ovat kaikkien avioparien esikuvana.

Rakastavan avioparin ikoni

Pyhän Annan hedelmöittymisen ikonista on useampia kuvatyyppejä, joista kenties suosituin ja kaunein antaa pääosan Joakimin ja Annan kohtaamiselle. Enkelien ilmestysten jälkeen Joakim ja Anna kohtaavat riemuiten vuosikymmenten hedelmättömyyden päättymisestä. Päällysviitat hulmuten he sulkevat toisensa rakastavaan syleilyyn. Heidän katseensa kohtaavat ja heidän sädekehät yhtyvät yhdeksi ainoaksi gloriaksi. Joissakin ikoneissa Joakimin jalka on kevyesti Anna punaisen tohvelin päällä; tätä pidetään hedelmöittymisen merkkinä.

joakim ja anna ortodoksi ikoni rakkaus mirhantuojat — Joakimin ja Annan kohtaaminen. Venäläinen ikoni 1500-luvun alusta.

Katolisen kirkon mukaan pyhän Annan hedelmöittyminen, siis Neitsyt Marian sikiäminen oli yliluonnollinen: Aadamin perisynti ei Annaa koskettanut tai saastuttanut. Ortodoksisessa kirkossa ei vastaavaa oppia ole. Normaali sikiäminen päin vastoin nähdään edellytyksenä Kristuksen inhimilliselle luonnolle.

Ortodoksinen kirkko viettää Jumalanäidin sikiämisen juhlaa joulukuun 9 päivänä. Suomen ortodoksisessa kirkkokalenterissa juhla kulkee nimellä Herran äidinäidin, pyhän Annan hedelmöittyminen. Juhlan tropari asettaa Annan ihmeellisen hedelmöittymisen rinnakkain Jumalansynnyttäjan neitseellisen raskauden kanssa:

”Tänään on Herra katkaissut hedelmättömyyden kahleet, kun Hän kuuli Joakimin ja Annan rukoukset ja vakuutti heille: kaiken jälkeen syntyy teille Jumalan Neitsyt. Hänestä on syntyvä ihmiseksi Aluton, joka määrää enkelinsä huutamaan: Terve, armoitettu, Herra on Sinun kanssasi!”

Lähteitä:

Pseudo-Matteuksen evankeliumi
Jaakobin protoevankeliumi
Roccas, Nicole M 2019: Under the Laurel Tree: Grieving Infertility with Saints Joachim and Anna
Tuovinen, Pekka: Juhlaikoneita: Pyhän Annan hedelmöittyminen. (Julkaisematon opetusmateriaali)

Blogit Pyhän kosketuksia

Lehtiä syövä nunna

Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:

–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.

Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.

Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.

Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.

Palianin luostari — _{Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.}

Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä.

Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.

Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.

Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.

Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri.

Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin.

Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.

Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.

Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.