Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin

Kääntäjä Kersti Juva vakautti ammatillisen asemansa jo nuorena, mutta on joutunut taistelemaan perusasioista, kuten tasa-arvosta, halki elämänsä.

– En perää mitään oikeuksia, vaan osallisuutta, kuuluu yksi hänen tiivistyksistään. Kielen kanssa ikänsä työtä tehnyt suomentaja hallitsee punchlinet.

– Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, ajattelin ettei sovi heti alkaa huutaa, hän kertoo yhdestä elämänsä käännekohdasta. – Nyt siitä on 25 vuotta, joka riittää mielestäni karenssiksi. Nyt sanon suoraan mitä ajattelen, esimerkiksi että naisten kuuluisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin.

Arkkipiispa-isä Mikko Juva

Kersti ”Ketti” Juva on avannut aiemminkin julkisuudessa vähemmistöön kuuluvan näkökulmia ja puhunut avoimesti sekä seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan että uskonnon vaihtamisesta ensin luterilaisesta siviilirekisteriin ja myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. Koska hänen isänsä Mikko Juva oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa 1978-1982 ja tunnettu teologi, käänteet ovat kiinnostaneet ihmisiä.

Ketti syntyi Helsingissä 1948 perheeseen, jossa arvostettiin kirjallisuutta ja kielellistä ilmaisua. Isä toimi muun muassa Helsingin yliopiston rehtorina ja Riitta-äiti psykiatrina.

Kirjallisuus- ja kieliopinnot eivät tuottaneet Kettille vaikeuksia ja läpimurto kääntäjänä tapahtui jo 23-vuotiaana. Kirjailija ja suomentaja Eila Pennasen siipien suojissa untuvikko heittäytyi tehtävään, jota vanhempana olisi osannut ehkä pelätäkin: J. R. R.Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian kääntämiseen. Sitä seurasi lisää Tolkienia, Dickensiä, Milneä ja muita tunnettuja englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sekä arvostusta ja palkintoja, joten Ketti totesikin syntyneensä kultalusikka suussa.

Korkeasti koulutetut vanhemmat keskittyivät ajan tavan mukaan enemmän työuriinsa kuin perheeseen, mutta varsinkin isän ehdoton, kaiken hyväksyvä rakkaus valoi esikoistyttäreen vahvuutta, joka on auttanut eteenpäin mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa.

Mitä nuo mahdottomat tilanteet sitten olivat?

Homoseksuaalisuutta pidettiin rikollisena ja sairaana

Ensimmäinen suudelma tytön kanssa 18-vuotiaana räjäytti mielen, mutta kun Ketiltä kysyttiin, onko hän lesbo, vastaus kuului ei. 1960-luvulla kyllä-nyökkääminen olisi tarkoittanut sen verran iljettävää asiaa, että oli helpompi kieltää se itseltäänkin. Kuten Ketin ystävä, kirjailija Pirkko Saisio, myöhemmin muotoili:

– Jos noista kahdesta piti valita, niin ennemmin olin rikollinen kuin sairas.

Ketti kävi läpi kahdeksan vuoden psykoanalyysin, meni naimisiin mukavan miehen kanssa ja yritti elää niin heteronormatiivisesti kuin mahdollista, mutta luontoa on mahdoton huijata, ja onneksi yhteiskunnan asenteetkin hitaasti muuttuivat. Tosin muutoksen eteen piti nähdä vaivaa.

– Toimin monta vuotta aktiivisesti Setassa, jossa opin, että asioita ei voiteta argumenteilla, vaan olemassaololla. Paikalla olevaa ei voi jättää ulkopuolelle, ja kun tarpeeksi kauan jaksat olla mukana, lääketieteelliset, uskonnolliset ja juridiset argumentit sulavat pois.

Ketti korostaa vielä, että väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.

Samalla periaatteella toimii Tapiolan kirkossa muutaman kerran kokoontunut ryhmä, jonka yhtenä aatteena on saada tytöt mukaan ponomarikerhoihin.

– Se ei ole mikään salaseura, vaan kaikki ovat sinne tervetulleita, Ketti toivottaa. – Tapaamistemme muoto pohjaa 70-luvun tiedostaviin feministisiin ryhmiin, joissa puhutaan omasta jaksamisesta ja etsitään ratkaisuja sen sijaan, että julistetaan naama punaisena aatteita.

– Muutos lähtee lattian tasalta, hän lisää. – Ei suurista sanoista.

1960-70-lukujen radikalismin kokeneena ja itsekin siihen osallistuneena hän tietää, mistä puhuu.

Kolme merkittävää uskonnollista kokemusta

Tultuaan ”kaapista” ja erottuaan ensimmäisestä naisystävästään Kersti alkoi käydä harvakseltaan ortodoksisen kirkon palveluksissa. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän lääkitsi vastikään särkynyttä sydäntään Oxfordissa paastonajan palveluksissa. Sinä keväänä hän koki ensimmäisen voimakkaan hengellisen liikahduksensa. Ahdistus ja suuttumus sulivat kaikentäyttävään Jumalan armon kokemukseen, joka sai hänet purskahtamaan helpottavaan itkuun. Hän otti yhteyttä suomalaiseen pappiin, jonka kanssa oli jo puhunut, ja hänet liitettiin Suomessa ortodoksiseen kirkkoon. Isä oli palveluksessa läsnä ja toivotti tyttärensä tervetulleeksi kotiin. Hienoa ekumeniaa.

Toinen itkuun johtanut tapaus ei ollut ruusuinen. Se alkoi isolla oletusarvolla, kun Roomassa monta vuotta suljettuna ollut bysanttilainen ovi avattiin laupeuden riemuvuoden kunniaksi ja ekumeenisella pyhiinvaelluksella ollut Kettikin pääsi astumaan siitä sisään. Mitä hän näki?

– Miehiä, joka puolella miehiä – munkkeja laulamassa, miespyhiä seinillä – ei yhtään naista! Yhtäkkiä minut valtasi järkytys: mitä minä täällä teen? Ja purskahdin itkuun, eivätkä matkakumppaneideni vakuuttelut Jumalanäidin tärkeydestä riittäneet lohdutukseksi.

Kolmas ja tuorein kokemus itkuineen sattui vain vähän aikaa sitten, kun Tapiolan kirkossa vietiin tyttövauva alttariin.

– Sillä kertaa nieleskelin ilosta.

Jumala on minulle nimenomaan kirkossa

Se, että saa olla laillistetussa parisuhteessa – avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa, tuntui Ketin nuoruudessa utopialta, mutta on nyt totta. Hänen puolisonsa, englantilainen teologi ja liturgian tutkija Juliette Day opettaa kirkkohistoriaa Helsingin yliopistossa ja on opiskelijoiden mukaan säkenöivän innostava. Anglikaanisen kirkon sallivuus on tullut Julietten kautta Kerstille tutuksi.

– Siellä on naisia kaikissa viroissa.

Rakkaus ortodoksiseen uskontoon on kuitenkin niin vahva, että kestää puutteitakin.

– Rakastan sen fyysisyyttä; maahan asti kumartamista, ristinmerkin tekoa, tuohusten sytyttämistä, ikonien suutelua, riittejä. Ortodoksinen jumalanpalvelus hengittää liturgian, ei saarnojen ja vaatimusten varassa. Jumala on minulle nimenomaan kirkossa.

Ketti siis sietää sen, että miehet ovat hierarkian huipulla ja puheet sukupuolettomuudesta sanahelinää.

– Naiset tekevät sitä osittain itse, sanovat usein keskustelun aluksi, että en juuri minä koe paikkaani hankalana, ei juuri minua ole koskaan syrjitty. Siitä on hankala jatkaa eteenpäin, vaikka paljaalla silmällä näkee, kuinka miehet ja naiset erotetaan kirkossa toisistaan: veljet ja aviomiehet menevät alttariin, sisaret ja vaimot jäävät salin puolelle – kärjistetysti ilmaisten. Siihen odotan muutosta.

Haastattelun lopuksi hän siteeraa kuuluisaa amerikkalaista kirjailijaa ja feministiä Audre Lordea: Unohda että olen musta, äläkä koskaan unohda, että olen musta.

– Tämä pätee myös seksuaalisessa tasa-arvoisuudessa ja miksei uskossakin, joka on minulle sekä rakkauden että tahdon asia.

Kuvat: Kirsti Koskelin

Henkilö

Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon rooleihin, papeiksikin

Juva nieleskeli ilosta, kun tyttövauva vietiin ensimmäisen kerran Tapiolan kirkon alttariin. ”Muutos lähtee lattian tasalta, mutta väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.”

Kääntäjä Kersti Juva vakautti ammatillisen asemansa jo nuorena, mutta on joutunut taistelemaan perusasioista, kuten tasa-arvosta, halki elämänsä.

– En perää mitään oikeuksia, vaan osallisuutta, kuuluu yksi hänen tiivistyksistään. Kielen kanssa ikänsä työtä tehnyt suomentaja hallitsee punchlinet.

Arkkipiispa-isä Mikko Juva

Ketti syntyi Helsingissä 1948 perheeseen, jossa arvostettiin kirjallisuutta ja kielellistä ilmaisua. Isä toimi muun muassa Helsingin yliopiston rehtorina ja Riitta-äiti psykiatrina.

Mitä nuo mahdottomat tilanteet sitten olivat?

Homoseksuaalisuutta pidettiin rikollisena ja sairaana

– Jos noista kahdesta piti valita, niin ennemmin olin rikollinen kuin sairas.

Ketti korostaa vielä, että väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään.

Samalla periaatteella toimii Tapiolan kirkossa muutaman kerran kokoontunut ryhmä, jonka yhtenä aatteena on saada tytöt mukaan ponomarikerhoihin.

– Muutos lähtee lattian tasalta, hän lisää. – Ei suurista sanoista.

1960-70-lukujen radikalismin kokeneena ja itsekin siihen osallistuneena hän tietää, mistä puhuu.

Kolme merkittävää uskonnollista kokemusta

Kolmas ja tuorein kokemus itkuineen sattui vain vähän aikaa sitten, kun Tapiolan kirkossa vietiin tyttövauva alttariin.

– Sillä kertaa nieleskelin ilosta.

Jumala on minulle nimenomaan kirkossa

– Siellä on naisia kaikissa viroissa.

Rakkaus ortodoksiseen uskontoon on kuitenkin niin vahva, että kestää puutteitakin.

Ketti siis sietää sen, että miehet ovat hierarkian huipulla ja puheet sukupuolettomuudesta sanahelinää.

Haastattelun lopuksi hän siteeraa kuuluisaa amerikkalaista kirjailijaa ja feministiä Audre Lordea: Unohda että olen musta, äläkä koskaan unohda, että olen musta.

– Tämä pätee myös seksuaalisessa tasa-arvoisuudessa ja miksei uskossakin, joka on minulle sekä rakkauden että tahdon asia.

Kuvat: Kirsti Koskelin

Naiskollektiivi

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Fra Angelon maalaus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Artikkelit

Mirhantuojanaiset, esikuvamme

Blogit Pyhän kosketuksia

Viesti tuonilmaisista – Koska isä Mitro paljastaa salaisuuden?

Naiskollektiivi

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Artikkelit

Riivatun ja siunatun Kalle Holmbergin mukana lapsuuden karkumatkoista kansallismaiseman ympäröimälle kalliolle

Artikkelit

Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia

Ritva Holmberg nuorena hymyilee kuvassa.

Artikkelit

Ritva Holmberg valitsi itse paikkansa työelämässä, avioliitossa ja hengellisessä elämässä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka, tytär Annina Holmberg kirjoittaa.

Äitini Ritva Tuulikki Holmberg, os. Kupias (1944-2014) mainittiin usein julkisuudessa miehensä Kalle Holmbergin vaimona ja työtoverina. Se hän toki olikin, mutta paljon muutakin, muun muassa Ruotsissa komean uran tehnyt itsenäinen ohjaaja ja perheensä langat tiukasti käsissään pitänyt matriarkka.

Vuonna 2017 julkaisin äidistäni elämäkerran nimellä Tahto ja hohto. Sanaparia ei tarvinnut etsiä kauan, koska äiti oli tahtoihminen, joka ammensi elämäänsä hohtoa taiteesta. Nuoruudenystävän tarina kertoo hänestä paljon.

17-vuotias normaalilyseolainen meni katsomaan Jyväskylän Huoneteatteriin esitystä, jossa näytteli Mikkelistä tullut viisi vuotta vanhempi taiteen moniottelija, jota jo teatterin uudistajaksi tituleerattiin. Norssilainen tönäisi ystäväänsä ja sanoi lauseen, jonka tuli myös toteuttamaan:

– Ton mä otan.

Äiti syntyi vauraaseen perheeseen, joka koki sosiaalisen statuksen vaarantumisen Valiolla johtajana toimineen isän kuollessa Ritva-kuopuksen ollessa vasta nelivuotias. Hänen tarmokas leskiäitinsä sai kuitenkin asiat järjestymään niin, että neljä lasta koulutettiin korkeasti, ja varsinkin tyttärille teroitettiin itsenäisyyden merkitystä.

– Älkää koskaan jättäytykö miehen varaan, vaan huolehtikaa siitä, että pärjäätte yksinkin.

Äiti jakoi opetuksen myös minulle ja hyödynsi yrittäjäksi ryhtyneen emonsa – hän perusti Jyväskylään kemikalion sota-ajan jälkeisessä ”kaikki on kortilla”-ilmapiirissä! – tuottajana Helsingin kaupunginteatterissa.

Nuoruuden kiihkeä vauhti ja taiteen tekemisen palo

1963 äiti kirjoitti ylioppilaaksi ja meni naimisiin. Ylioppilasjuhlien ja häiden välissä oli 11 päivää. Juhlakuvat eroavat toisistaan ainoastaan siinä, että ensimmäisessä äidin päässä on valkolakki ja toisessa vierellä isä.

Vihkiminen tapahtui Jyväskylän vanhassa pappilassa ja nuoripari säilytti lahjaksi saamansa Raamatun, vaikka erosi kirkosta pian tyttärensä syntymän jälkeen. Silloin kaikki oli jo muuttunut äidin elämässä: hän asui Helsingissä, opiskeli logonomiksi ja sai 19-vuotiaana lapsen.

Ritva ja Annina Holmberg. — 19-vuotias Ritva tyttärensä Anninan kanssa.

Samalla hän oli aktiivisesti mukana Ylioppilasteatterin toiminnassa ja tutustui moniin vaikuttaviin taiteilijoihin, kuten kirjailija Arvo Turtiaiseen ja tämän runoilija-kääntäjävaimoon Brita Polttilaan, aviopari Kaisa Korhoseen ja Kaj Chydeniukseen, Esko Salmiseen, Jukka Sipilään, Kristiina Halkolaan, Aulikki Oksaseen, Vesa-Matti Loiriin jne. jne. Hänestä tuli osa 60-luvun tiedostavaa kulttuuriväkeä, joka ei halunnut itseään kutsuttavan kermaksi, vaikka osallistui Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollekin.

Samaan aikaan kun isä viimeisteli läpimurtoaan Arvo Salon – Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperalla (jossa Ritva oli mukana kuorolaisena), äiti pyrki Teatterikouluun, koska ei saanut oman tekemisensä paloa hillityksi ja tyytynyt korjailemaan puhevikoja, joihin olisi logonomin koulutuksella ollut oikeutettu. Tilanne muuttui hieman hullunkuriseksi hänen päästyään sisään ohjaaja-dramaturgi-linjalle, koska opinahjosta vasta muutama vuosi sitten valmistunut puoliso valittiin sen rehtoriksi.

Uusi tilanne ei horjuttanut vanhempieni keskinäistä työjakoa: vaikka isä oli johtavassa asemassa ja enemmän julkisuudessa, äiti hoiti perheen asiat ja assisteerasi siinä sivussa miestään. Hän oli yksityissihteeri, jonka panoksen ansiosta isä sai keskittyä sataprosenttisesti taiteelleen. Huomionarvoista, jopa alleviivattavaa, on se, että äiti ei tehnyt sitä vastentahtoisesti, vaan loi systeemin itse ja piti siitä kiinni lähes kuolemaansa saakka.

Kehuva mutta kirvelevä muistokirjoitus

Valmistumisensa jälkeen äiti ohjasi kuunnelmia Radioteatterissa, johti Åbo Svenska Teaternia ja vieraili useita kertoja Tukholmassa, Uppsalassa ja Göteborgissa. Hän teki myös hienoja dramaturgioita isän kuuluisiin ohjauksiin, kuten Joel Lehtosen Henkien taisteluun, Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Jopa haasteellisena, suorastaan vaikeana pidettyyn Paavo Haavikkoon hän kajosi rohkeasti sovittaessaan tämän runomuotoisen romaanin neliosaiseksi televisioelokuvaksi Rauta-aika.

Suomessa äiti ohjasi Helsingin ja Turun lisäksi Kuopiossa, Vaasassa, Närpiössä, Lahdessa ja Tampereella ja sai sekä hyviä katsojalukuja että arvosteluja. Hänen nekrologissaan mainitaan kuitenkin vain isän kanssa tehdyt menestykset, mitä ei voi olla ihmettelemättä: missä Ilpo Tiihosen Kallion kimallus ja Minna Canthista kertova musikaali? Missä Ruotsin menestykset sekä musiikkiteatterin päämäärätietoinen kehittäminen Suomessa? Ylistyssanat dramaturgioissa eivät riitä korvaamaan omien ohjausten ja tuottajan uran kertomatta jättämistä.

Kuvia Ritva Holmbergista vuosien varrelta. — (Vas.) Ritvan huone Kaupunginteatterissa. Pariskunta lähdössä Kalevi Kahran 40-vuotis taiteilijajuhlaan. (Oik.) Ritva ja legendaarinen kriitikko Jukka Kajava.

Dostojevski polkuna ortodoksisuuteen

Yksi vanhempieni unohtumattomimmista töistä oli Fjodor Dostojevskin teoksiin perustuva Kepissä on kaksi päätä -kokeilu, joka toteutettiin vaellusteatterina remonttia odottavassa autiossa Ateneumin taidemuseossa. Siinä Esko Salminen, Rea Mauranen, Jukka-Pekka Palo, Eila Rinne ja Vesa-Matti Loiri tutkivat ja tulkitsivat Kellariloukon ihmisen, Karamazovin veljesten, Rikoksen ja rangaistuksen sekä Idiootin henkilöitä tavalla, joka tuli katsojan iholle. Helsingin kaupunginteatterin Riivaajat täydensi paketin ja teki Kallesta yhden Suomen Dostojevski-asiantuntijoista, vaikka Ritva tunsi kirjailijan aivan yhtä hyvin. Kalle oli kuitenkin tunnetumpi ja Ritva tottunut siihen, ettei pieneen maahan tahtonut mahtua kahta Holmbergia. Varhainen päätös olla katkeroitumatta siitä vaati jatkuvaa työtä, mutta yksi äitini suurimpia saavutuksia on, että hän onnistui siinä.

Kuvia Ritva Holmbergin elämän varrelta. — Riivaajien naisia: Ritva, Virpi Uimonen, Eija Vilpas ja Aino Seppo.

Kun Ritva ja Kalle ensimmäisen kerran menivät Valamoon, se tuntui heistä kummallisen tutulta. Silloinen igumeni Panteleimon olisi voinut olla Karamazovin veljesten isä Zosiman nuorempi versio ja keljassaan keskusteluiltoja järjestänyt Ambrosius Dostojevskin kaveri. Hengellisyys ei ollut koskaan ollut heille vierasta kirkosta eroamisesta huolimatta ja Dostojevskin teosten perkaamisen jälkeen tarve harjoittaa sitä kasvoi. Luostarin sydän, kirkko, veti heitä vastustamattomasti puoleensa.

Heidät liitettiin ortodoksiseen kirkkoon juhannuksena 1988. Paikkana oli Valamon kalmiston tsasouna, jonka läheisyyteen heidät myöhemmin myös haudattiin. Kumpikin oli kesän lapsi: äiti syntynyt toukokuun viimeisenä päivänä ja isä juhannuksen korvilla. Kumpikaan ei ottanut taivaalliseksi suojelijakseen nimestään johdettua pyhää, vaan valitsi sen tuntosarvien kanssa – tuon koen omakseni. Äiti ei siis maalauttanut ikonia lapsimarttyyri Trifenasta, vaan pyhästä Sofiasta, jonka lapset Elpis, Pistis ja Agape Tuula Murtola sisällytti mukaan. Vaikka äidillä oli vain yksi tytär – minä, hän mentoroi monia ja rupesi kummiksi näyttelijä Eija Vilppaalle ja Anna-Leena Sipilälle sekä toimittaja, käsikirjoittaja Taina Westille.

Ortodoksiset työt

– Eläkkeellä olemisessa on se hauska puoli, että saa tehdä mitä huvittaa, äiti vastasi kun kysyttiin, miksi hän jatkoi töitä vapaalle päästyäänkin. Yksi syy oli varmasi työnarkomaniassa: eihän sitä ikänsä kaiken taiteen paloa polttanut nuotiota hetkessä sammuta, mutta toinen juuri valintojen vapaudessa.

Äiti keksi, että Vaeltajan kertomuksista pitäisi tehdä äänilevy. Isä toimi lukijana ja Enno Mäenmets äänittäjänä. Enno kertoi, että vanhempien yhteistyö – äiti ohjasi isän lukemista ja tarkkaili rytmiä – oli ”silkkaa intohimoa”. Se jatkui Jobin kirjana, jossa nimihenkilön osan luki Hannu-Pekka Björkman ja Kalle antoi äänensä Jumalalle. Muitakin (mies)ääniä oli mukana, joten tallenne lähenteli kuunnelmaa. Kolmas kirja jäi tekemättä, kunnes Taina West ja minä toteutimme äidin toiveen ja veimme sen loppuun. Valamon vanhuksen kirjeitä sisältää kuusi cd-levyä ja suurin osa niistä on naisten lukemia.

Kun syöpä eteni siihen pisteeseen, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja äiti siirtyi Terhokotiin saattohoitoon, hän otti mukaansa Isä Johanneksen kirjeistä julkaissut teokset.

– Tästä lähtee naisten äänet, hän sanoi ja liimasi post it-lapun kyseiseen kohtaan. Koska suurin osa kirjeiden vastaanottajista oli selvitetty, ”roolit” saattoi jakaa. Siitä, että kahden miesvoittoisen levyn jälkeen tulisi kolmas, naisilla kyllästetty teos, ilahdutti häntä. Lopulta lukijoina kuultiin muun muassa Heidi Krohnia, Marja Packalenia ja Eeva Litmasta.

Lopullinen paikka miehen vierellä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Hyviä tehtäviä hyville naisille, kuten musikaaleissa Chicago ja Oopperan kummitus, näytelmissä Ninotshka ja Herrojen Eeva, juhlakoosteissa Kaikkien näiden vuosien jälkeen (Rea Mauranen) ja Rautamuurahaisten sukua (Eeva Litmanen) sekä monologissa Paratiisin kartta, jonka äiti teki varta vasten Eija Vilppaalle huomauttaen, että kummitytön oli aika panostaa muuhunkin kuin viihteeseen. Tämän Eija kertoi itse huvittuneena:

– Olin ollut Vesku Showssa ja Speden jutuissa sen verran, että Ritva näki minun tarvitsevan vakavaa draamaa. Hän huolehti omistaan.

Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka. Hän avasi häissäni juhlan ja nostatti maljan, joskin antoi estradin sen jälkeen isälle. Isä puolestaan kiitti puheessaan Jumalaa, joka oli suonut perheeseen edes yhden realistin kahden romantikon rinnalle, koska muuten mistään ei olisi tullut mitään. Varsinkin isovanhemmuusvaiheessa jaosta oli hyötyä.

Realisti ja romantikko lepäävät nykyään Valamon metsähautausmaalla yhteisen kummun alla, mutta molemmilla on oma risti. Isän risti on hieman matalampi ja nykyään kallellaan äidin suuntaan:

– Ihan niin kuin heidän eläessäänkin, eräs ystävä totesi.

Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritva Holmbergin hautajaisissa. — Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritvan hautajaisissa.

Kyllä. Äiti sai viimeisenkin leposijansa sieltä mistä oli toivonut ja viereensä sen, jonka kanssa oli lähes koko elämänsä viettänyt. Paikka on perheen ja ystävien tärkeä pyhiinvaelluskohde, jonne eksyy joskus turistejakin. Rauhan ja rakkauden tyyssija, jossa on hyvä muistella kipinöiviäkin hetkiä. Täyteläisen elämän täydellinen päätepiste.

Kuvat: Holmbergien kotialbumit

Lue seuraavaksi

1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Naiskollektiivi

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

– Se oli pääsiäisen alla, kun kuopiolainen televisiotoimittaja halusi tulla tekemään juttua ikoneista Valamon konservointilaitokseen. Minä sanoin ettei nyt oikein sovi; että ortodoksinen museo olisi parempi. Arkkipiispa Johannes kuuli siitä ja närkästyi, että miten niin ei sovi. No, meidän piti silloin alkuvaiheessa 1980-luvulla tehdä ulkopuolisia restaurointeja, ansaita rahaa, ja telineillä komeili Olavi Pesun teos Piru keittää viinaa. Se oli Kiteen pontikkatehtaan tilaus. Kysyin, että tämäkö meidän pitäisi esitellä pääsiäisohjelmassa. Arkkipiispa ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kahden päivän päästä piru oli piilotettu ja tilalla Valamon luostarin ikoneja.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka. Hän ehdottaa paikaksi Herttoniemen Treffipubia, josta saa lounaaksi paistettua kananrintaa ja ranskalaisia perunoita. Jälkiruokana on munkkeja, jotka sopivat haastattelun teemaan, sillä tällä kertaa puhutaan vähemmän Egyptistä ja enemmän Valamosta, jonka luostarissa Helena teki pitkän ja vaiherikkaan uran vuodesta 1984 eläköitymiseensä vuoteen 2010 asti, eli lähes 30 vuotta.

– Kyllä minua harmittaa, että konservointilaitos lopetettiin, kun seuraajani oli loistava Antti Narmala ja töitä olisi riittänyt silmänkantamattomiin, Helena sanoo.

Valamon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimineessa laitoksessa on nykyään ulos vuokrattavia työhuoneita, kun siellä aikanaan korjattiin monenlaista taidetta, muun muassa suuria luterilaisia alttaritauluja, jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet muualle. Ja kun Valamo Säätiö ja Valamon Ystävät ry. rupesivat tukemaan konservointilaitosta, pystyttiin enenevässä määrin keskittymään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen.

Tunnetuin työ Väinämöisen soitto

Kalevalan juhlavuoden alla Helena mietti, mitä vastaisi Helsingistä tulleeseen pyyntöön. Tulipalossa vaurioitunut R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja Helena tajusi heti, että urakasta tulisi hurja. Hän päätyi esittämään työtoverinsa kanssa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle niin suurta summaa, ettei se ehkä menisi läpi, mutta HYY maksoi kakistelematta.

– Kävi ilmi, että toinen taho oli esittänyt kaksi kertaa isomman toiveen, joten meidän tarjous ”voitti”. Meillä oli reilu vuosi aikaa saada työ valmiiksi Floran päivään 1986.

Kuten Helena oli uumoillut, Väinämöisen kunnostuksesta kehkeytyi oma tarinansa. Lääkäriopiskelijat olivat taulua pelastaessaan irrottaneet maalauskankaan kirurgiveitsellä kiilakehyksestä ja vieneet sen Uudelle ylioppilastalolle. Myöhemmin Museoviraston konservaattori Pentti Pietarila teki niin sanotun profylaktisen suojapaperiliimauksen, eli liimasi väri-irtoamakohtiin paperilappuja pitämään irtoavaa väriä paikallaan. Hänen johdollaan, japaninpaperien avulla, maalauskangas rullattiin lopulta suuren ilmastointiputken päälle ja vietiin vuosiksi varastoon. Valamoon se saapui repaleisena, mutta tiukasti rullattuna.

Kun neljä kertaa kolme metriä suuruinen teos sitten restauroituna ja uudelleen kehyksiin pingotettuna palautettiin, laatikko, johon se oli pakattu, ei mahtunut sisään edes Vanhan ylioppilastalon parvekkeen kautta. Hellävaroen pakattu maalaus piti ottaa ulos ja taiteilla piikkien lailla sojottavien lipputankojen välistä parvekkeen ikkunoista sisään.

– Manööveri tehtiin yöllä ja Kolmen sepän aukiolla pyöri kaikenlaista huutelijaa.

Kun hän rupeaa kertomaan työstään tarkemmin, puheeseen pulpahtelee lisää tietoa ja ammattitermejä, kuten hyvä pingotus ja röntgenin matalajännite. Petter ”Pepe” Martiskainen on kuulemma jälkimmäisen eksperttejä.

– Väinämöisen soiton dubleeraus uudelle kankaalle ja hyvä pingotus ovat kestäneet, Helena kehuu ja kehottaa Vanhalla ylioppilastalolla kävijöitä katsomaan teosta tarkalla silmällä, koska aivan kaikkea ei entisöity. Cesare Brandin teorian mukaisesti teoksen historian tulee myös näkyä, kuten tässä tulipalon aiheuttamat vauriot.

Äidin perintö

Irinja Nikkanen on tunnettu nimi Suomen ortodoksimaailmassa. Paitsi lapsilleen, hän antoi kaikille uskosta ja kulttuurista kiinnostuneille perinnön, jonka vaalimisessa riittää sarkaa. Irinja kuului Valamon Ystävät ry:n perustajiin, käynnisti valtavan Filokalia-suomennostyön, oli ensimmäisiä naispuolisia kirkolliskokousedustajia sekä toimittaja, kustantaja, käsikirjoittaja, kääntäjä ja kotiäiti. Tuossa virassa hänen mielikuvituksensa keksi leikin, jossa saattoi levähtää valvottujen öiden jälkeen: äiti oli kipeä lehmä, jota neljä lasta hoiti, Helena heidän joukossaan.

Karjalaisista juurista huolimatta Helenan lapsuudenperhe asui enimmäkseen Helsingissä insinööri-isä Armaksen työn takia. Ensin Käpylässä, mutta pian Herttoniemessä.

– Ja nykyinen kämppäni on Roihuvuoressa tuossa naapurissa, Helena osoittaa peukalollaan. Siellä hän tosin viettää vain osan vuodesta, koska hankki Valamon aikana asunnon Heinävedeltä, jossa viihtyy kesät. Talvet puolestaan kuluvat Egyptin lämmössä. Anaforan koptiyhteisö, josta Mirhantuojat julkaisi jutun 24.9., sai hänet mukaan piispa Thomaksen toivotuksella: ”Olemme sinun perheesi. Pehmustamme jokaisen askeleesi rakkaudella.”

– Siellä ei ole väliä titteleistä, Helena lisää. – Koska olemme kaikki Jumalan lapsia.

Ateneum, Leningrad, Rooma

Titteleitä Helenalle on kuitenkin kertynyt, jopa kuvaamataidon opettaja, jota työtä hän ei juurikaan ole tehnyt.

– Paitsi jonkin verran keikkoja, kuten Outi Heiskasen sijaistaminen Hallituskadun tyttökoulussa. Opiskelin Atskissa (Taideteollinen oppilaitos Ateneumissa), mutta tiesin jo varhain, että halusin konservaattoriksi.

Alan koulutusta ei silloin ollut mahdollista saada Suomessa, joten Helena lähti rautaesiripun taakse Leningradiin. Sen verran voimakas kokemus se oli, ettei hän vieläkään osaa puhua Pietarista.

Samaan aikaan Vaganovan balettiakatemiassa opiskeli toinen suomalainen taidestipendiaatti, Aku Ahjolinna, josta tuli tärkeä ystävä ja tukipilari.

– Opiskelijat pääsivät katsomaan esityksiä piippuhyllylle ja Aku ehdotti, että tulen mukaan. Sanoin etten näytä ballerinalta, jolloin hän keksi, että voin olla pedagogi.

Opinnot täydentyivät Rooman Istituto Centrale Del Restaurossa, josta Helena valmistui 1978. Lisäksi hän opiskeli ikonimaalausta useaan otteeseen Leonid Ouspenskyn luona Pariisissa, vuodesta 1969 aina Ouspenskyn kuolemaan 1987.

Muitakin nimiä Helenan tarinoissa nousee esiin, koska hän on ollut mukana monessa. Jopa työskentelemässä Ina Collianderin ateljeessa Töölön Ilmarinkadulla ja Italiassa matkalla Inan ja Titon kanssa. Vaikuttavien taiteilijoiden jättämien muistojen lisäksi käteen on jäänyt rutkasti kielitaitoa ja yleissivistystä, vaikkei hän taitojaan mainostakaan.

_{Ina (vas.) ja Tito Colliander sekä Helena Nikkanen. Kuvitusta kirjasta Ina ja Tito (kirj. Annina Holmberg ja Olli Löytty).}

Ikoneja ja nunnia

Palaamme Valamoon ja sen konservointilaitoksen kultaisiin vuosiin. Kun rahoitusta alkoi järjestyä, kirkkoaarteita ruvettiin siirtämään kuopiolaisesta keskusvarastosta turvaan.

– Todellakin turvaan! Helena painottaa. – Varaston naapurissa oli pizzeria ja jatkuva tulipalovaara, koska ilmastointiputketkin olivat puuta. Se oli aivan väärä paikka Vanhan Valamon ikoneille ja muille arvokkaille teoksille.

Helena mainitsee yhdeksi suosikkitöistään Gregorios Teologin, Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen ikonin, joka löytyy nykyään Trapesan keltaisesta salista. Mutta oli monta muutakin; ikoneita, jotka vahvistavat rukousta, mikä on Helenan mielestä niiden tärkein tehtävä.

– Jos katse on suunnattu väärin tai hahmon olemus torjuva, ikoni ei kutsu rukoukseen.

Koska Valamo oli vuosikaudet työpaikka, Helena oppi rentoutumaan Lintulassa. Myös Anafora on nunnayhteisö, jonka sisaristo muodostaa perheen, kuten piispa Thomas lupasi. Talkoolaiset ja pyhiinvaeltajat tuovat sinne oman säväyksensä, mutta kaikilla on sama tavoite: rakentaa kaunista ja rakkaudellista yhteisöä.

Egyptin Anafora-yhteisön kattomaalaus. — _{Egyptin Anafora-yhteisön kirkon kattomaalaus. Kuva: Helena Saaristo-Parovuori.}

– Tänä vuonna palaan jouluksi Suomeen, koska olen ollut niin monta vuotta poissa, mutta sitten taas Egyptiin, jossa kävin ensimmäisen kerran jo 1969. Toki vain maassa, Anafora-yhteisöä ei silloin vielä ollut, mutta jotenkin hassua, että kirjoitin Uskonviesti-lehteen jutun ”Koptit, Jumalan lapsenlapset”, ja nyt eläkkeellä löydän itseni – yllätys yllätys – juuri koptien parista.

Ensimmäistä käyntiä voi siis pitää jonkinlaisena alkusoittona tai ympyrän sulkeutumisena, sillä Egyptissä Helena ei korjaa vanhaa, vaan luo uutta. Omaa ääntä ja sydäntä edelleen herkästi kuunnellen.

Teksti Annina Holmberg
Kuvat: Annina Holmberg ja Helena Nikkasen arkisto

Naiskollektiivi

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu.

Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.

Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.

– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.

Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi

Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.

– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.

Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.

– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.

Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä.

– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa.

Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.

– Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan.

Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet

Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä.

– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta. Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani.

Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.

– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.

Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.

– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä.

Aktiivisen palveluselämän palkinto

– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen.

Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona.

– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa.

Annina Holmberg

Naiskollektiivi

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Näyttelijä Anna-Leena Sipilä aloitti äsken Mirhantuojien bloggarina. Olen tiennyt, että hän on intohimoinen matkustelija, kauneuden rakastaja, taiteen – kaiken taiteen, ei vain ammattinsa teatterin – ystävä, luontoihminen, varmaotteinen ratissa ja hyvä suustaan. Facebookissa hänen humoristiset, itseironiset päivityksensä ihastuttavat seuraajia. Mutta kuten kaikissa ihmisissä, hänessäkin on vielä paljon naarattavaa. Pieniä yksityiskohtia, isoja kaaria, inhoja ja intohimoja. Niitä lähdin selvittämään.

Hiljattain uutisoitiin Anna-Leenan ja hänen puolisonsa Johannes Lahtelan erosta. Asiat ovat eläneet siihen suuntaan, että he ovat löytäneet keskusteluyhteyden uudelleen. Aika näyttää, mihin kaikki johtaa. Eräänlainen uusi alku on kyseessä, mutta millainen, se hahmottuu vasta myöhemmin.

–Nyt saamme selvitettyä asioita, jotka olisi pitänyt selvittää jo vuosia sitten ja viimeistään eropäätöstä tehdessä, mutta jotka siinä shokkitilanteessa osoittautuivat mahdottomiksi selvitettäviksi, Anna-Leena sanoo.

Suora tie ortodoksiksi

Koska Anna-Leenan, tuttavallisemmin Anskin, puoliso Johannes Lahtela on kertonut uskostaan julkisuudessa ja kirjoittanut kolumneja Ortodoksiviesti-lehteen, moni luulee Anskin seuranneen miestään kirkon valinnassa. Hänen tiensä ortodoksiksi on kuitenkin ollut henkilökohtainen ja kaiken lisäksi suora.

– Hyvä ystäväni vihittiin ortodoksisin menoin ja seremonia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin luterilainen, mutta en käynyt juurikaan kirkossa tai ollut aktiivinen seurakuntalainen. Ortodoksinen jumalanpalvelus puhutteli minua enemmän.

Anski kertoo pitävänsä siitä, että ortodoksikirkko ei teeskentele olevansa muuta kuin kirkko. Kaikki toistuu siellä samanlaisena ja tuttuus tuo turvallisuutta. Palvelukset ovat suorastaan meditatiivisia.

– Olen saanut niistä paljon lohtua surussa ja kokenut iloa esimerkiksi pääsiäisyön riemussa. Ja koska olen mennyt kirkkoon omaa tahtiani ja luonut siihen oman suhteeni, Johanneksen pappisvihkimys sen enempää kuin pappeudesta luopuminenkaan eivät ole vaikuttaneet uskooni.

Uskonto- ja luontosuhde ovat hänelle samanarvoisia, yhtä pyhiä ja tärkeitä. Niistä kumpikin on vahvasti läsnä Valamon luostarissa, jossa Anski on käynyt lukuisia kertoja.

– Valamossa kirkko on keskellä metsää ja metsä kirkon ympärillä. Joskus vielä bonuksena timanttihankia, tähtitaivaita, usvaisia aamuja ja maalauksellisia auringonlaskuja. Niiden takia kannattaa tulla kauempaakin.

Anski on ”peritty” kummilapseni

Ensimmäinen oma muistikuvani Anskista on Q-teatterin lavalta 1990-luvun puolivälistä. Hän veti nuoruuden vimmalla ja ammattilaisen taidolla kuten muutkin vastaperustetun teatterin jäsenet. Moni on hänen kurssikavereitaan Teatterikorkeakoulusta, niin ettei ihme, että Q:ta ruvettiin kutsumaan sukupolvikokemukseksi. Oli Huokausten laakso, Pirun kaunis tyttö ja tietysti Skavabölen pojat, jotka valottavat niiden kirjoittajan ja ohjaajan Antti Raivion omanäköistä maailmankuvaa. Käsitykseni Anna-Leenasta näyttelijänä tarkentui Kansallisteatterin Nalle Puhissa, jossa hän esitti pientä, hermostunutta Nasua.

Jostain syystä emme törmänneet noihin aikoihin kunnolla, vaikka pyörimme molemmat teatterimaailmassa. Tutustuminen tapahtui aivan toisissa piireissä – ortodoksien kesken. Anskin puoliso Johannes Lahtela oli luonut läheisen kummisuhteen isääni ja pian Anski liittyi perheeseen, kun äidistäni tuli hänen ortodoksikumminsa. Koska äiti sairastui pian ja kuoli muutaman vuoden kuluttua, päätimme, että minä ”perin” Anna-Leenan, täytyyhän jokaisella kummi olla. Se suhde on jäänyt varsin nimelliseksi, mutta auttoi ystävyyden syntymisessä.

Pitkä tie näyttelijäksi

Anskin lapsuudenkoti sijaitsi Pyhäsalmessa, mutta tärkeä on myös Hailuoto ja siellä mummin sisaren kotitalo: se oli lapsuuden mansikkapaikka, jossa vietettiin monet kesät. Lapsuudenkodin suunnassa on nykyinen vapaa-ajan asunto tai rakas mökki, kuten Anski Oulun läänin Pyhäjärven rannalla sijaitsevaa kesäpaikkaa nimittää.

– Parasta mitä tiedän, on maata siellä riippukeinussa lukemassa. Mökki ja kirjat ovat asioita, jotka rentouttavat minut aina.

Nuoren Anna-Leenan palo näyttämölle oli niin kova, että Anski jaksoi pyrkiä monta kertaa Teatterikorkeakouluun. Kuten monet muutkin, hän keväällä tulosten tullessa vannoi, ettei koskaan enää, mutta oli seuraavana vuonna taas mukana karsinnoissa, ja avautuivathan koulun ovet viimein. Samalla kurssilla opiskelivat muun muassa Peter Franzen, Minna Suuronen, Tommi Korpela, Anu Sinisalo ja Janne Reinikainen. Suurin osa heistä on työskennellyt valmistumisensa jälkeen freelancereina, niin myös Anna-Leena.

Sisäänpääsyä odottaessa hän ehti tutustumaan varsin kirjaviin työtehtäviin sairaala-apulaisesta Fazerin leipomon vartijaan, Valintatalon kassalta suurlähetystön siivoojaan. Kokemuksista on ollut hyötyä näyttelijän ammatissa.

Lavalla hän on ollut kiinnityksellä Seinäjoen kaupunginteatterissa ja vieraillut Q:n lisäksi muun muassa Kansallisteatterissa, Tampereen työväen teatterissa ja eri kaupunginteattereissa. Tutuksi ovat tulleet myös vapaat ryhmät, kuten ohjaaja Mikko Roihan kokoamat ensemblet. Roihan kanssa työtä tehtiin Suomen lisäksi Berliinissä, jolloin perheestä huolehtiminen jäi puolison harteille.

– Tytöt Saara ja Stella olivat silloin 2014 melko pieniä, joten ilman Johanneksen tukea en olisi voinut lähteä Berliiniin, jossa valmistimme Marguerite Durasin kolmeen novelliin perustuvan esityksen Vastarinta. Se oli unohtumaton kokemus ja taiteellisesti erityisen palkitseva.

– Minä yritin sitten vuorostani antaa tilaa Johannekselle, kun hän rupesi tekemään pyhiinvaellusmatkoja Athokselle ja opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Työnjakomme toimi hyvin.

Viime vuosina Anskia on nähty paljon elokuvissa ja televisiossa. Hän on ollut ehdolla Jussi-patsaan saajaksi Taru Mäkelän elokuvassa Pikkusisar ja Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi, hurmannut lapsikatsojat Onnelin ja Annelin talven rouva Vaaksanheimona, mennyt Juice Leskisen äidin nahkoihin ja naurattanut Ex-onnellisissa, M/S Romanticissa ja Keihäsmatkoissa.

Salasaaren salanäytelmä. Kuvassa myös Eero Ojala.. Kuva: Tuomas Scholtz.

Haaveissa kirjoittaa näytelmä Hildegard Bingeniläisestä

Keskimääräistä enemmän Anski on näytellyt kotikaupunkinsa Keravan ja Tuusulan alueella toimivassa Keski-Uudenmaan teatterissa, ja sinne hän on tehnyt myös ensimmäiset tekstinsä.

– Sovitimme näyttelijäkollega Seppo Halttusen kanssa Sven Nordqvistin lastenkirjoihin perustuvan Viirun ja Pesosen, jonka jälkeen kirjoitin – kiitos koronan – oman monologinäytelmän Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia.

Kirjoittaminen maistui himolukijalle, vaikka järjetön itsekritiikki yrittikin jarruttaa menoa. Anski oppi, että siihen auttaa ainoastaan säännöllinen kirjoittaminen.

– Ja deadlinet ovat tärkeitä; ilman niitä en saisi mitään valmiiksi, hän tunnustaa.

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia pyöri Minna Koskelan ohjaamana keväällä 2022 ja siitä jäi niin mukavat muistot, ettei Anski sulje pois uusia ”omia projekteja”.

– Hildegard Bingeniläinen on kiinnostanut minua jo kauan. Hän oli noin vuonna 1098 syntynyt saksalainen kirjailija, mystikko, kirkkomusiikin säveltäjä ja abbedissa, jonka pipariresepti pyörii edelleen maailmalla. Hänessä olisi ainesta vaikka useampaankin tarinaan.

Tyhjän pesän syndrooma vaanii nurkan takana

Viime kesä oli erityinen syystä, että Anski pystyi työskentelemään mökiltä käsin: näyttelijä Juha Variksen projekti perustaa Löytänän vanhalle koululle kesäteatteri tarjosi pestin, josta Anski nautti sydämensä pohjasta.

Sääli vain, että lapset ovat jo niin isoja, että heillä on omat menonsa. He käyvät mökillä mielellään, mutta eivät ehdi viettää siellä pitkiä aikoja.

Esikoinen Saara on lentänyt pesästä jo muutama vuosi sitten. Hän on opiskellut käyttäytymistieteitä Amsterdamissa ja Lontoossa. Tällä hetkellä hän sekä opettaa että aloittelee väitöskirjaa Amsterdamin yliopistoon. Äidistä on ihanaa seurata, kuinka tytär iloitsee päästessään tekemään sitä, mitä haluaa. Saara haikaili jo varhain ulkomaille ja kävi sen takia Kulosaaren yhteiskoulun lukion kansainvälisen linjan.

Stella on lukion toisella ja harrastaa tanssia, jota varten sai alaikäisenä ajokortin harjoiteltuaan ensin mopoautolla.

– Näyttelijän ja papin aikataulut olivat hankalia ajatellen lasten kuskaamista harrastuksiin, joten kaikille oli helpotus, kun Stella pääsi hoitamaan kyytinsä itse.

Anski kuulostaa hieman haikealta, sillä niin palkitsevaa kuin lasten omien siipien kasvamisen seuraaminen onkin, tyhjän pesän syndrooma vaanii jo nurkan takana.

– Itsenäistyin itse aikaisin ja niin tekevät tyttärenikin, mistä olen ylpeä. Samalla tiedän kaipaavani heitä kauheasti, kun he ovat poissa.

Kuin lääkkeeksi ikävää vastaan perhe hankki muutama vuosi sitten koiran. ADHD-vilkkaudella varustettu Bambi-puudeli ei lennä pesästä, vaan pomppaa kotiintulijan syliin, sängyssä heräilevän vierelle ja sohvalla istuvan kaulaan. Se on notkea kuin käärme ja väsymätön kuin muuttolintu, eikä sen rakkaudella ole rajoja. Oli päivä millainen tahansa, se paranee Bambin lämmössä.

– Uskollinen lemmikki antaa ilmaista terapiaa, Anna-Leena lausuu haastattelun päätteeksi.

– Bambi on perheenjäsen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi ja hyvä niin. Vilpittömälle lapsenmielisyydelle on meidän kodissa aina tilaa.

Artikkelit

Ina Collianderin taide ilahduttaa ja lohduttaa yhä

Hän ei koskaan tarjonnut kahvia, aina teetä. Hänellä oli keitin mukanaan kaikkialla minne hän meni, joten tarjoilu onnistui niin Kuokkalan huvilassa, Juojärven junaseisakkeella kuin pariisilaisessa hotellihuoneessakin. Hänen silmänsä, joita kuvattiin pohjattomiksi metsälähteiksi, näkivät kauneutta lasten leluissa, italialaisissa ikkunoissa, katujen kerjäläisissä ja puunkappaleissa, joihin hän kaiversi aiheitaan. Kuuluisimmiksi niistä tulivat enkelit, jotka lohduttivat, armahtivat ja kantoivat ihmisten surut.

– Tuolla liinalla enkeli kuivaa murehtijan kyyneleet, hänen taiteensa keräilijä kertoo.

Paitsi myötätuntoa, Ina Collianderin (1905-1985) työt tarjoavat värejä, iloa, vaihtelevia aiheita ja vahvan viivan.

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa. — _{Ina Collianderin grafiikkaa.}

Lapsuus ja nuoruus historian kuohuissa

Vuonna 1905 syntynyt Ina Behrsen, jonka Pietarissa sijaitsevaan kotiin kuuluivat isä Richard, äiti Lydia ja sisar Renata, oli vilkas lapsi. Balttilaiseen ylimystöön kuuluneessa perheessä, jossa arvostettiin saksalaista kuria ja järjestystä, moista piirrettä suitsittiin, ja kun Ina oli vasta 8-vuotias, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Jenaan. Keskiaikaiset linnoituksen jäänteet, vanhat kirkot ja mahtipontiset yliopistorakennukset näyttivät pikkutytön silmissä jylhän synkeiltä, ja hän etsi kaupungin laitamilta kummun, josta kuvitteli näkevänsä Venäjän suuntaan. Hänen kotikielensä oli saksa, mutta venäläinen lastenhoitaja, ”njanja”, oli istuttanut häneen rakkauden venäjän kieleen, kulttuuriin ja ortodoksiseen uskontoon. Niitä hän kaipasi ja tuli vaalimaan läpi elämänsä.

Kun Venäjän vallankumous 1917 syttyi, Ina oli aitiopaikalla seuraamassa sen tapahtumia. Hän ei tiennyt, että hänen tuleva puolisonsa Tito Colliander asui samassa kaupungissa ja koki saman sekasorron, mutta myöhemmin muistot varsinkin kauheasta nälästä yhdistivät heitä. He saattoivat vielä vanhoinakin ojentaa kätensä pöydän yli ja puristaa toisiaan kiitollisina siitä, että heillä oli ruokaa.

1918 Ina lähetettiin kouluun Tšarskoje seloon, jossa hän sai innoitusta äidinkielen (venäjän) opettajaltaan. Hän oppi ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja taideopintonsa Pietarissa kaksi vuotta myöhemmin aloitettuaan myös kuvallisesti. Taiteen edistämiskoulu oli hänelle siinäkin mielessä tärkeä, että hän sai sieltä elinikäisen ystävän, tulevan taiteilijan Vera Miljutinan. Taide antoi Inalle voimaa, jota hän tarvitsi, kun perhettä kohtasi karmea suru: pikkusisko Renata teki itsemurhan hirttäytymällä. Ajan tavan sekä vanhempien periaatteiden mukaan tapauksesta vaiettiin. Vain perheen lemmikkipapukaija Volodja toisteli Renatan nimeä, mutta sulki suunsa, kun Lydia heitti vihaisena liinan sen häkin peitoksi. Sen jälkeen 16-vuotiaana kuolleesta Renatasta ei puhuttu.

Ina oli Renatan kuollessa Suomessa. Hän oli noudattanut vanhempiensa määräyksiä ja opiskellut lastenhoitoa Tilly Soldanin opistossa Kauniaisissa. Mieluummin hän olisi jatkanut taideopintoja, mutta toisaalta hänellä kävi tuuri: Tilly Soldan oli tunnetun taiteilijan Venny Soldan-Brofeldtin sisar ja sitä kautta osa Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä. Tillyllä oli poika sisarensa miehen, kirjailija Juhani Ahon kanssa, mutta vaikka tapaus oli aiheuttanut skandaalin, perheitä se ei ollut hajottanut. Tillyn kautta Ina tutustui Vennyyn ja Järnefeltien kuuluisan kulttuurisuvun matriarkan Elisabethin ajatuksiin ja loi elävät suhteet suomalaiseen taidemaailmaan.

Taiteilijaksi ja naimisiin

Opinnot Taideteollisen Keskuskoulun mallipiirustusluokalla olivat Inalle unelmien täyttymys, ja hän iloitsi tovereista, joiden kanssa sai nauraa, itkeä, juhlia ja kehittyä. Hän loi elinikäiset suhteet Eva Wichmaniin, Anne Krokforsiin ja Gunilla Jungiin, mutta myös Sven-serkkunsa (Grönvall) ystäväpiiristä tulleisiin kirjailijoihin Gunnar Björlingiin ja Henry Parlandiin. Näinä vuosina (1924–1928) Inan on kuvailtu olleen vilkas, eloisa, jazz-musiikkia rakastava ja kivunneen jopa pöydälle tanssimaan.

Tito Collianderin Ina tapasi Porvoossa, josta oli saanut työpaikan kirjankansien tekijänä WSOY:llä. Amorina toimi tyttökouluun Titon jälkeen kuvaamataidon opettajaksi tullut Elsa Lönnström, joka kuvaili Inaa innoittuneesti:

– Siinä sitten on mainio ihminen, ihan erilainen kuin kukaan muu. Hän kulkee minkälaisissa vaatteissa sattuu ja tukka on niskasta sitaistu miten sattuu. Ja hän puhuukin niin veikeästi venäjäksi murtaen.

Kauniaisiin muuttaneet Behrsenit olivat kauhuissaan kuullessaan tyttärensä ihastuneen köyhään taiteilijarenttuun ja lähettivät tämän jälleen kerran Saksaan ajatellen, että hän unohtaisi siellä Titon. Ina, joka oli haaveillut jo kauan Italiaan pääsystä, suostui kompromissiin, koska pääsi Maxon-Kallenbergerin yksityiskouluun Müncheniin opiskelemaan linoleikkaustekniikkaa, jolla täydensi Alexander Belijiltä, Toivo Vikstedtiltä, Alfred William Finchiltä ja muilta aikaisemmilta opettajiltaan saatuja valmiuksia. Hän totteli aikuisenakin vanhempiaan, mutta kuunteli sen verran myös omaa ääntään, että uskaltautui karkaamaan Garda-järvelle, jossa näki Italian ihanan valon ja lääkitsi sillä salakihlattuaan kohtaan tuntemaansa ikävää. Kunnollisen irtioton hän teki menemällä naimisiin heti matkalta palattuaan: Tito oli häntä vastassa satamassa yhdessä todistajiksi lupautuneiden Sven Grönvallin ja Gunnar Björlingin kanssa. Siviilivihkiminen tapahtui Senaatintorin kupeessa sijaitsevalla Raatihuoneella, joka tunnetaan nykyään Bockin talona. Päivä oli uudenvuoden aatonaatto ja vuosi 1930.

Taiteilijaliitto

Inan ja Titon työnjako oli selvä alusta alkaen: Ina teki kuvataidetta ja Tito kirjoitti. Pieniä poikkeuksia kyllä oli: joitain Inan kirjoituksia julkaistiin Domuksessa ja Svenska Pressenissä ja Tito kuvitti omat lehtiartikkelinsa, mutta pääasiassa jako piti. Ennen naimisiin menoa heillä oli yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa, ja Kuokkalasta palattua he toteuttivat toisen projektin, joka oli pienimuotoisuudessaan viehättävä. Tito oli Mariaa ulkoiluttaessaan keksinyt lorun variksesta ja lihotti sen lastenkirjan mittoihin. Ina teki tarinaan kuvat ja tekstasi säkeet. Sitten he monistivat ja nitoivat teosta sadan kappaleen verran, ja Ina väritti kuvat käsin. Heidän koulutuksillaan olisi ollut helppoa saada vakituinen työpaikka, mutta vaikka elämä oli todella niukkaa ja tilanahtaus kiristi kummankin hermoa – Inan työhän, jota hän teki kotona Helsingin vaihtuvissa asunnoissa, vei tilaa – he eivät suostuneet myymään vapauttaan.

Tito, jolla oli päävastuu perheen elättämisestä, etsi jatkuvasti aiheita ja myi artikkeleitaan lehtiin. Eräällä jutunmetsästysmatkalla hän löysi Virosta Petserin, jonka tunsi heti kodikseen, eikä Inalle ollut ongelma seurata Marian kanssa perässä. He eivät olleet Titon kanssa pesänrakentajia, vaan nomadeja, jotka olivat tottuneet kantamaan kotia mukanaan ajatuksissa ja tavoissa. Nopeat liikkeet ja tunneomaiset ratkaisut olivat heille ominaisia.

Itäisessä Virossa sijaitseva Petseri muistutti monin tavoin Inan ja Titon lapsuuden Pietarissa vallinnutta todellisuutta, joka oli Neuvostoliiton syntymisen myötä kadonnut tai muuttunut saavuttamattomaksi. Se merkitsi heille paluuta johonkin, jota ei enää ollut, mutta jonka he kokivat tutuksi, omaksi ja läheiseksi. Paikalliset markkinat olivat kuin venäläinen satu, jota säesti ihon alle tunkeutuva kirkonkellojen kilahtelu. Läheisestä luostarista tuli molemmille valtava inspiraation lähde: Tito otti osaa ristisaattoihin ja kirjoitti niiden innoittamana pääteoksensa Korståget – Ristisaatto, ja Ina maalasi öljyväreillä valontäyteisiä näkymiä lähiympäristöstä. Petserin ajan huipensi perheen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1937.

Enkeleitä ja sydämen rukousta

Italian lisäksi Ina oli kaivannut aina palavasti Pariisiin, ja Petserin jälkeen sekin unelma toteutui. Sitten oli vuorossa taas Suomi, sillä 1939 perhe kasvoi toisella tyttärellä, Katilla. Kymmenen vuoden päästä syntyi vielä iltatähti Sergius, jonka nimestäkin kuulee, kuinka tärkeäksi ortodoksinen usko ja kulttuuri olivat vanhemmille tulleet. Inalla se näkyi teosten aihepiirin laajenemisella ikoneihin ja taivaallisiin asioihin. Enkeliteema ilmaantui hänen taiteeseensa heti jatkosodan jälkeen 1945, kun hän leikkasi Kolme enkeliä -puupiirroksen venäläisen ikonimaalari Andrei Rublevin Pyhä kolminaisuus -ikonin mukaan. Hän sovelsi ikonitaidetta luovasti kohopainografiikkaan ja loi yksivärisiä, sävyn mukaan nimettyjä enkeleitä, kuten Enkeli sininen, Enkeli tulipunainen, Enkeli maanvärinen ja Enkeli vaaleanpurppura. Niistä tuli valtavan suosittuja.

1940-luvun lopulla Collianderit löysivät Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin ja saivat rippi-isäkseen skeemaigumeni Johanneksen (nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen), jonka opastuksella rupesivat harjoittamaan niin sanottua sydämen rukousta. He lukivat hiljaa mielessään yksinkertaista säettä ”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”, kunnes se jäi soimaan heidän päähänsä. Rukous, jota toistetaan niin kauan, että se alkaa itsekin toistaa itseään, siirtyy mielestä sydämeen ja kajahtelee sieltä kuin kaikuna, jonka takia sitä kutsutaan myös lakkaamattomaksi rukoukseksi. Lyhyydestään huolimatta se on voimakas ja henkilökohtainen ja edellyttää kokonaisvaltaista kirkon jäsenyyttä: jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin osallistumista sekä Raamatun lukemista ja laupeuden harjoittamista.

Ortodoksisuus rupesi saamaan entistä enemmän sijaa Inan taiteessa. Hän käytti seitsemän vuotta (1960–1967) Hangon kirkon mosaiikkien ja kirkkolippujen tekemiseen ja kruunasi urakan taiteilemalla Kristuksen kirkastus–mosaiikin Valamoon ja kirkkoliput Helsingin Myllypuron Aleksanteri Syväriläisen tsasounaan. Sen lisäksi hän teki vielä mosaiikit Uspenskin katedraaliin ja ortodoksisella hautausmaalla olevaan Pyhän Eliaan kirkkoon Helsingissä, vaikka lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan. Ne olivat puhtaasti kuuliaisuustehtäviä, eivätkä tuoneet hänelle rahaa, mutta Inasta oli nuoruuden niukkuusvuosien jälkeen tullut myyvä taiteilija, joka käytti varallisuuttaan mieluummin hyväntekeväisyyteen kuin leveään elämään. Ulkomailla matkustelu oli ainoa, johon hän halusi satsata, ja varsinkin Italiassa Collianderit kävivät usein.

Monipuolinen perintö

Ina kuoli marraskuussa 1985 ja haudattiin Hietaniemeen Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, jonne Tito seurasi häntä vajaat neljä vuotta myöhemmin. Jos hänen työnsä listattaisiin kirjojen lailla, moni saattaisi hämmästyä siitä, kuinka moninaisia niiden aiheet olivat. Ei pelkkiä enkeleitä eikä ikoneita, vaan naismarttyyreita katkaistuine kauloineen, joiden vastapainoksi tavallisten naisten päitä kaulan jatkeena, venäläisiä ja italialaisia maisemia, lapsia leikkimässä tai puuhailemassa askareidensa parissa, symbolisia kuvaelmia, hedelmä- ja kukka-asetelmia, muotokuvia, näkymiä ikkunasta sisään ja ulos…

Suurin osa Inan tuotannosta on kaunista ja kohottavaa, mutta ei kaihda vaikeita aiheita. Toisinaan nuo ääripäät – harmonia ja riitasointu – kohtaavat konkreettisesti, kuten Taivaallinen ja maallinen piirileikki -maalauksissa, joissa on kuvattuna kaksi päällekkäistä piiriä; alapuolella alastomista ihmisfiguureista koostuva joukko pitkätukkaisia, käsistään toisiaan pitäviä pyöriviä hahmoja, yläpuolella saman verran siivekkäitä ja nilkkoihin asti ulottuviin kaapuihin pukeutuneita enkeleitä. Maallisten hahmojen liike on vauhtiviivoista ja asennoista päätellen eri suuntiin riuhtovaa ja tempoilevampaa kuin rauhaa huokuvan taivaallisen joukon. Piirien välillä ei ole kuitenkaan mitään estettä, vaan ne muodostavat toisiaan täydentävän, symmetrisen kokonaisuuden. Sama dualismi näkyy Inan tuotannossa laajemminkin, sillä hän kuvasi yhtä suurella antaumuksella niin uskonnollisia aiheita kuin kodin arkea, enkeleitä ja lasten leikkikaluja; hyvää ja kaunista, sekä – jos nyt ei suorastaan rumaa ja pahaa – niin ainakin pohtimiseen haastavia aiheita.

Inan työt vaikuttavat ihmisiin vahvasti. Ne nostavat kaipauksen pintaan, mutta myös lohduttavat; vetoavat kauneudellaan, mutta eivät ole vailla rosoa; herättävät hellyyttä ja muistuttavat tuonpuoleisesta – pysäyttävät katsomaan pitempään, syvempään. Ne saavat palaamaan takaisin luokseen, aivan kuten Titon parhaat kirjat saavat lukemaan ne useampaan kertaan. Tämän enempää taiteilija voi tuskin toivoa: kuin että hänen teoksensa jäävät eloon hänen itsensä jälkeen.

Naiskollektiivi

Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

– Mä olin Marikalla ja lähdin metsään kävelylle. Alkoi sataa lunta, sellaista hienoa hentoa ensilunta, jota ei voinut kuvitella pelottavaksi. Päinvastoin maisema muuttui uskomattoman kauniiksi, mutta samalla kaikki rajat peittyivät ja metsästä tuli yhtä vaaleaa harsoa. No mähän tietysti eksyin, ja vaikka se ei heti pelottanut, niin annas olla, kun oli haahuillut siellä valkeudessa pari tuntia ja voimat nollassa – kauhuhan siinä iski päälle. Tää kuulostaa tietysti liioittelulta, mutta mä valmistauduin jo kuolemaan. Sitten täysin yllättäen jostain iski tietoisuus, mihin piti kääntyä. Samalla tuli lämmin; ei lumen aiheuttama valheellinen lämpö, vaan niin kuin joku olis silittäny sisältäpäin. Enkeli, mä ajattelin. Se näyttää mulle tien. Ja mä löysin takaisin enkä edes vilustunut. Siinä ei voinu olla kuin yliluonnollinen asialla – mun ikioma suojelusenkeli, ihme tai pyhän kosketus, ja se oli niin vahva, että mä muistan sen fyysisen tunteen vieläkin.

Toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Taina Westin äidin suku on Suistamolta, rajan taakse jääneestä Karjalasta. Isoäidillä, joka letitti hänen tukkansa kahdelle niin tiukalle palmikolle, että silmät menivät vinoon, oli ikoninurkka. Myös isän äiti oli alkujaan ortodoksi, mutta Taina kastettiin luterilaiseksi, koska ”ryssän kirkolla” oli sodan jälkeen pitkään kolea kaiku. 1956 syntynyt Taina koki rippileirillä ajan hengen mukaisen uskoon tulemisen, joka vaihtui opiskeluvuosina vakaaksi vasemmistolaisuudeksi. Taina ei häpeä sanoa olleensa stallari (stalinisti), mutta ihmettelee, kuinka muutaman vuoden jakso elämästä onnistuu leimaamaan ihmisen loppuiäksi. Kiihkeintä kommunismia kun kesti vain murto-osa elämän pitkästä juoksusta.

Taina opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina, jolloin opinahjo oli voimakkaan punainen. Hän muistelee, ettei koskaan valmistunut, koska työ vei mennessään. Television Iltalypsy, joka pyöri vuosina 1993-2001, on yksi tunnetuimmista töistä, joissa Taina on ollut mukana. Moni muistaa hänet myös Suomen hovi ja Pohjantähden alla –ohjelmien Aune Asplundina. Tai radiosta, josta hän lähti, kun Yle otti käyttöön soittolistat; Helsingin Sanomien kolumneista; Tanja Saarelasta (myöh. Karpela) ja Jukka Puotilasta kirjoitetuista kirjoista sekä monista yhteiskuntaa, uskontoa tai taidetta käsittelevistä tapahtumista, joissa hän on ollut juontajan, keskustelijan ja moderaattorin rooleissa.

Nykyään hänet tunnetaan myös ortodoksina, joka on kirjoittanut artikkeleita Valamon ystävä -lehteen ja toimittanut Annina Holmbergin ja Olli Löytyn kanssa kirjan Minun Valamoni, tarinoita luostarista (Kirjapaja 2017, uusintapainos Valamon ystävät ry. 2021).

Tainasta tuli ortodoksi vuonna 2013 pitkän harkinnan jälkeen. Hän halusi kummikseen ohjaaja, dramaturgi Ritva Holmbergin, joka sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Koska Ritva tiesi kuolevansa pian, hän varoitti, ettei hänestä ole pitkäaikaiseksi kummiksi. Silloin Taina keksi, että Ritvan tytär Annina voisi periä tittelin. Mirhavoitelu toimitettiin Helsingissä Liisankadun Kotikirkossa ja kummatkin kummit, oleva ja tuleva, olivat läsnä. He myös etsivät yhdessä Tainalle taivaallista esirukoilijaa, joksi päätyi pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren äiti ja muun muassa arkeologien suojelija. Hän kuuluu myös katolisen ja anglikaanisenkin kirkon pyhiin, mikä sopii ekumeniaa ja laajemminkin tasa-arvoa ja kaikessa yhdenvertaisuutta kannattavalle Tainalle. Avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa hänelle sopi myös mainiosti kertoa ajatuksistaan kesän Pride-juhlan aikaan Nato-kahvien merkeissä.

– Ei sitä silloin nuorena kommarina olisi voinut kuvitella skoolaavansa Natoon liittymisen kunniaksi, mutta maailma muuttuu puhumattakaan ihmisestä, hän sanoo. Ja kertoo, että kaiken muutoksen keskellä yksi asia on aina kannatellut häntä: usko enkeleihin ja varsinkin suojelusenkeleihin.

Artikkelit

Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia

Hän istuu Töölönlahdella ja tuijottaa ohi soljuvaa autojen virtaa. Hänellä on iso nenä, korkea otsa ja kummallinen päähine, jota kutsutaan harakaksi. Varreltaan hän on pieni ja sitkeä, mutta vanhemmiten laihuuttaan miltei läpikuultava. Hänet on takonut graniittiin kuvanveistäjä Alpo Sailo, joka näkee hänessä ennenkaikkea runonlaulajan. Niin ovat tehneet myös taidemaalarit Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt, joiden maalauksissa hänen sormensa ovat kanteleen kielillä – instrumentin, jota hän ei osannut kunnolla soittaa. Runoilija Arvo Turtiaisen säkeissä helähtää hänen äänensä:

Sata autoa minuutissa

aamulla anivarahaisin.

Tuhat raitiotievaunua vuorokaudessa

iltaisin ikimyöhäisin.

vikivierahainen, kovakorvainen, kylmäkylkinen – –

Kyllä. Jos patsas heräisi eloon, se rääkäisisi kauhusta, sillä vaikka sen kohde koki Pietarinkin liikenteen, hän ei viihtynyt kaupunkien kumussa, vaan palasi takaisin Karjalan laulumaille kuolemaan kimaltavien salien ja ihailevien ihmisjoukkojen sijasta köyhässä töllissä. Kahvia kultareunakupeista juottavien kulttuuripersoonien sijasta siellä äyski ynseä miniä, ryysti sahtia laiska poika ja pyöri jaloissa liuta lastenlapsia. Mutta sinne hän oli halunnut ja päässyt naimisiin: Inkerinmaalla syntynyt sepän tytär Suomen puolelle Vaskelaan. Kuka olisi osannut ennustaa, että juuri hänestä veistettäisiin harvinainen naisen näköispatsas Helsingin vilkkainta tietä tuijottamaan? Ja vielä ihmeellisempää: että Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2021 esittäisi Konstantinopolin patriarkalle hänen pyhäksi julistamistaan eli kanonisointiaan nimellä Pyhä vanhurskas Paraske?

Vaimo Paraske

Paraske syntyi tammikuussa 1834 Inkerinmalla Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Hänen äitinsä oli kotoisin rajan toiselta puolelta, Suomesta, ja jostain syystä inkerikkotytön mieli veti sinne. Hänen kerrotaan kyllä muistelleen haikeana isänsä pajaa, mutta riemuinneen päästessään äitinsä kotikylään vaimoksi. Siellä hänen nimensä eteen liitettin miehen talon, Larilan, nimi, ja häntä alettiin kutsua Larin Paraskeksi. Vaikka hänet siten leimattiin miehensä omaisuudeksi, hän osoittautui talon pystyssäpitäjäksi ja dynamoksi.

Puolta vanhempi puoliso oli kivulias, joten vaimo lukuisten synnytysten ja hautajaismenojen (yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuisiksi) lisäksi teki miesten töitä kavahtamatta edes raskaiden jaala-alusten vetämistä Taipaleenjoella. Niillä kuljetettiin heinää, suolaa ja mitä milloinkin tarvittiin. Anu Kaipaisen romaanissa Poimisin heliät hiekat mies tuntee alemmuutta ellei peräti mustasukkaisuutta vaimon vahvuuden rinnalla, mutta jonkun on leipä perheeseen tuotava, ja kun talouteen kuuluva natokaan ei kykene kuin kevyisiin kotitöihin kiukuttelunsa ohessa, se joku saa luvan olla Paraske.

Sijaisäiti Paraske

Kun elanto kaikesta raatamisesta huolimatta käy vähiin, Paraske keksii, mistä saada lisätienestiä: ottamalla orpolapsia Pietarista. Niiden ylläpidosta maksetaan, mutta ne pitää itse hakea. Ei siis muuta kuin matkaan, jalan halki pitkän taipaleen, monta päivää ellei viikkoakin kestävän. Anu Kaipainen kirjoittaa romaanissaan:

Raskas Pietarin matkasta tuli, paljon raskaampi kuin Paraske oli yltiöpäisyydessään kuvitellutkaan, ainakin tästä ensimmäisestä käynnistä. Myöhemmin se ikään kuin kerta kerralta helpottui, kun oppi tuntemaan tiet ja oikopolut, talot, joista annettaisiin yösijaa, ja ne joista saattoi saada leipäpalan, jopa keittoakin. Ja Pietarin kadut hän oppi tuntemaan niin että olisi käynyt tien köyhäintalolle vaikka unissaan, niin kuin vanhemmalla iällä sitten kävikin.

Paraske ei ollut kooltaan suuri, mutta hänen voimansa olivat mittavat ja sinnikkyys vastaansanomaton. Mistä hän ammensi vahvuutensa? Mistä maljasta joi pysyäkseen hyvällä mielellä raskaan elämän kärsivällisyyttä vaativissa käänteissä?

Laulaja Paraske

Ollessaan tyttönä paimenessa Paraske oppi laulamaan. Niin tekivät kaikki, mutta hänen äänensä soi korkeimmin ja kajautti ilmoille enemmän värssyjä kuin muiden yhteensä. Muistin jumalattareksi, Mnemosyneksi, häntä ruvettiin aikanaan nimittämään. Ja modelliksi, malliksi, koska hän istui kuuluisien taiteilijoiden ikuistettavana. Sillä sellainen onni häntä kohtasi, että monien vielä syntinä pitämiä kansanrunoja – loitsuja, toiveita, ei kai sentään manoja! – ruvettiin kulttuuripiireissä arvostamaan ja ylös kirjoittamaan. Kakkulanenäistä runonkerääjää saapui Elias Lönnrotin jalanjäljissä Kalevalan kankahille ja laajemmillekin laulamaille ja pani kansan avaamaan sanaiset aarrearkkunsa.

Ensimmäisen, maisteri Boreniuksen kanssa eivät kemiat kohdanneet ja Paraske sai papereihin merkinnän ”keskinkertainen laulaja”, mutta Sakkolaan apupapiksi tullut Alfred Neovius hurmaantui niin, että houkutteli lesken luokseen Porvooseenkin. Hänen innostuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Paraskesta kasvoi suorastaan näyttelyesine, kansannaisen perikuva, ihailtava, ihmeteltävä; öljyvärimaalaukseen ja kiveenkin ikuistettava.

Muistinerolta saatiin merkittyä ylös noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Enemmänkin olisi kuulemma ollut, jos olisi jaksanut jatkaa laulamista. Mutta vaikka Paraske sai kahvia juodakseen niin paljon kuin jaksoi ja silityksiä päähän itseltään säveltäjä Sibeliukselta, senaattori Yrjö-Koskiselta ja muilta kuuluisilta fennomaaneilta, häneen iski niin kova koti-ikävä, että Suomalaisen kirjallisuuden juhlasalikin haalistui Larin tuvan rinnalla. Sinne hän palasi ja sen menetti, kiitos viinaanmenevän laiskanpulskean poikansa. Katkeruutta hänestä oli kuitenkin turha etsiä, sitä lajia oli riittämiin miniässä.

Paluumuuttaja Paraske

Neoviuksen, filantrooppi Minette Donnerin (Jörn Donnerin isoäiti) ja SKS:n maksamasta eläkkeestä huolimatta Parasken viimeiset vuodet olivat taloudellisesti ahtaat. Hänen tyttärentyttärensä pojantytär, sukutukimukseen hurahtanut näyttelijä Eeva Litmanen toteaa kuitenkin, että köyhyyttä on takuulla myös romantisoitu ja epäilee, ettei Paraske sentään nälkää nähnyt. Hänellä oli sydänvaivoja ja fyysisesti kovan elämän aiheuttamia kremppoja, joiden vuoksi jo valmiiksi terävät piirteet syvenivät. Siihen aikaan ihminen ikääntyi aikaisin. Sitäpaitsi Paraske teki itse valintansa ja siirtyi tuonilmaisiin Metsäpirtissä, joksi Sakkolan (jonka kylässä Vaskelan kylä sijaitsi) nimi oli muutettu.

Ortodoksi-Paraske

Tuonilmaisiin, niin. Se on ortodoksien ihana ilmaus ikiuneen nukkumiselle, tähtien tuolle puolelle siirtymiselle, kuolemalle. Paitsi äiti, tytär, ottoäiti, paimentyttö, vaimo, leski, anoppi, jaalan raahaaja, heinäntekijä, runonlaulaja ja muistikone, Paraske oli läpi elämänsä harras uskovainen. Neoviuksellekin, rakkaalle pastorilleen, hän tokaisi kuuluvansa oikeaan kirkkoon eli kultakupoliseen, ei luterilaiseen. Se tuli ajattelematta, selkäytimestä, ei tarkoituksena loukata ystävää, joka oli tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, eikä Neovius suuttunutkaan, vaan ymmärsi. Uskonto oli Paraskelle yhtä tärkeä voiman sammio kuin laulutkin, joista osaa hän arasteli arvioidessaan niitä jumalattomiksi. Mutta kun niillä saattoi parantaa yhtä lailla kuin rukouksella…

Kaipaisen romaanissa on kohtaus, jossa Neoviuksen Anna-vaimo ihmettelee, kun Paraske ei huoli kahvia. Hän jos kuka tiesi, kuinka paljon tämä tuota tummaa juomaa rakasti, niin monta kuppia hän oli tälle kiikuttanut. Paraske selittää paastoavansa, koska on menossa ehtoolliselle. Se on häneltä, kahvihampaan vainoamalta, konkreettinen todistus uskon vahvuudesta.

Nainen, joka pelkäsi rikkovansa kirkkoa vastaan tietyillä säkeillä, olisi varmaan pökertynyt, jos olisi kuullut, että hänestä reilut sata vuotta myöhemmin ruvettaisiin puuhaamaan pyhimystä. Että asetettaisiin oikein ryhmä, joka pohtisi hänen kelpoisuuttaan. Ensimmäinen suomalainen naispyhä: inkerikko Paraske, jonka nimen etuliite tulee mieheltä? Hänenkö luunsa kaivetaan ylös haudasta ja jaetaan reliikeiksi kirkkoihin? Hänestäkö maalataan ikoneita, joita suudellaan samalla kun kumarretaan reliikkejä? Ehkä hän sittenkin olisi nauranut eikä pyörtynyt, huumorintajuinen kun oli. Patsas ja muistolaatat vielä menivät, mutta pyhä…?

Ihmeidentekijä Paraske?

Kanonisointiprosessi on vielä kesken, eikä siitä ole tapana antaa väliraportteja. Kahvipöytäkeskusteluissa asiaa saa toki pohtia ja pohditaankin. Jotkut korostavat Parasken äitiyttä – toiset tuhahtavat, että hän otti lapsia rahasta. Mutta sehän todistaa ongelmanratkaisukyvystä ellei peräti taloudellisesta taitavuudesta! puolustus huudahtaa. Ihmeellinen nainen, jolle on suotu niin monenlaista lahjakkuutta. Sillä onhan jo se, että selviää muutamaa päivää vaille seitsenkymppiseksi noin raskaasta elämästä, ihme. Ja se, että onnistuu pitämään päänsä kylmänä herrojen ja rouvien salongeissa. Erityisbonuksena voinee pitää vielä valoisaa asennetta ja kykyä purkaa sisäinen ahdistus lauluun, taiteeseen. Joidenkin mielestä muistinerous on suoranainen ihme ja jotkut huomauttavat, ettei Paraske ollut pelkkä papukaija, vaan hän loi myös itse runoutta ja suolsi viisauksia:

Ei niin viisasta ettei petetä – ei niin varmaa ettei voiteta.

Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.

Ei ihme, että häntä on tutkittu ja muovattu kuin savea – ja että hän on inspiroinut näidenkin verkkosivujen perustamista.

Naiskollektiivi

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.

– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.

Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:

– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat.

Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään:

– Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata.

_{Ina Colliander ja tytöt Kati ja Maria kesän vietossa Kalajoella.}

Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin.

– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.

Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi.

– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!

Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.

– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.

_{Ina Colliander teki ensin kotityöt ja vasta sitten taidetta, mikä oli rippi-isä Johanneksen suosittelema järjestys naiselle.}

Kirkon sijasta markkinoille

Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan.

– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.

Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.

– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton.

Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa.

– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?

Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.

– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni. — _{Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni}

Saako pyhiä arvostella?

Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?

Maria hymähtää.

– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä.

Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.

Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä.

– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme.

Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja.

Naiskollektiivi

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä, Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala huokaa. – Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä.

Sirpa on tehnyt uraa ortodoksisessa maailmassa aina lasikattoon asti, joten hän tietää mistä puhuu. Ekumeeniseen perheeseen ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin tyttäreksi syntynyt Sirpa on koulutukseltaan teologian maisteri, ja hänellä on vuosikausien työkokemus erilaisista johtotehtävistä. Valamon opiston rehtorikausien välissä hän toimi Suomen ortodoksisen palvelukeskuksen johtajana ja on nykyään myös luostarin henkilöstöpäällikkö. Ei hänellä ole palavaa tarvetta rikkoa kattoa, mutta keskustelun rehevöittämistä hän kaipaa.

– Ne selitykset ovat monesti niin puuduttavia. Jos esimerkiksi joku argumentoi, että nainen ei voi olla pappi, koska papit ovat isiä. Eihän siinä ole mitään järkeä!

Ei niin, kutsutaanhan Lintulan nunniakin äideiksi ja sisariksi, eli moinen saivartelu on semantiikkaa.

Onneksi keskustelu on edes lisääntynyt, Sirpa kiittää.

– Eikä naisia vaimenneta automaattisesti.

– Mutta kirkollamme on edelleen miesten kasvot.

Valamon opiston kursseilla naiset ovat kuitenkin hyvin esillä; esimerkiksi ikonimaalauksessa käsitellään jatkuvasti naispyhiä. Sirpan oma suosikki on pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen. Useana vuonna on myös järjestetty kurssi naisfilosofeista, ja tulossa on Naiseuden voima-kurssi 9.-11.9.2022 ja uutuutena Paraske-seminaari 7.-9.10.2022.

– Ensi vuonna järjestetään 15.-17.9.2023 kansainvälinen seminaari Naisen eletty ortodoksisuus, jossa ortodoksinaisen elämää käsitellään monista arjen elämään liittyvistä näkökulmista käsin. Eli pohditaan sitä, miten naiset vievät arjessa käytäntöön kirkon opetusta ja mitä kysymyksiä sekä haasteita siitä herää.

Sirpa ei siis ole jäänyt voivottelemaan, vaan tekee osansa keskustelun monipuolistamiseksi. Apuna hänellä on hyvin vaalitut verkostot ja kotona miespuoliset tukijat, eli puoliso ja suloinen mutta välillä riiviömäinen nuori pohjanpystykorva Mauno.

– Se on laulava ja haukkuva lintukoira, aivan kuten minä kanttorin opin saaneena olen laulahteleva ja haukahteleva rehtori, Sirpa hymähtää.

Blogit Pyhän kosketuksia

Enkeli ylikulkusillalla

– Enkeliusko on henkilökohtainen ja enkelikokemukset sataprosenttisen uniikkeja, kirjoittaa Annina Holmberg.

En ole koskaan pitänyt silloista. Lapsena vihasin Linnanmäen Vekkulaa sen kaamean riippusillan ja kauhua aiheuttavan kanavasillan takia. Toinen vaikutti löysältä ja toinen nosti puoliskonsa pystyyn juuri kun yritti päästä yli. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka ravaavat vapaaehtoisesti moisissa loukuissa. Golden Gate ja Tower Bridge ovat komeita ja Budapestin sillat sekä persoonallisia että kauniita, mutta niitäkin ihailen mieluummin rannalta käsin. Ainoa silta josta pidän, on Pariisin Pont Neuf.

Helsingin silloissa ei ole hurraamista. Pitkäsilta vielä menee, mutta Kulosaaren sillalla tuulee aina ja muut ovat joko liikennöityjä, tuhrittuja tai huteria. Kumma kun eivät vajoa kuten Turun surullisenkuuluisa Myllysilta. Kun aikoinaan kävelin Kumpulasta Töölöön vanhempieni luo, oikaisin Mäkelänrinteen uimahallilta Pasilaan ylikulkusillan kautta. Se on pieni ja mitätön, mutta talvella liukas ja kesällä tunkkainen, joten sen voi laskea samaan vastenmielisten siltojen kategoriaan kuin suuremmatkin. Jostain syystä sitä ylittäessä mietin usein mahdollisuutta seota ja hypätä alas Mäkelänkadulle. Pudotus ei ole niin suuri että kuolisi varmasti, mutta joutuisiko pyörätuoliin vai selviäisikö kainalosauvoilla? Tuollaiset ajatukset ovat kai arkkityyppisiä, mutta saavat silti epäilemään omaa häiriintyneisyyttä ja suunnittelemaan kiertotien käyttämistä.

Eräänä raa´an keväisenä päivänä, kun syöpää sairastava äitini oli vielä kotona mutta jo oireenmukaisessa hoidossa, tunsin sillalle astuessani lämpimän puristuksen ympärilläni ja pysähdyin haukkomaan henkeä ihmetyksestä. Joku halasi minua, joku näkymätön ja hellä. Aurinkolasit, joita käytin melkein aina peittääkseni herkästi itkusta vettyvät silmät, estivät ohikulkijoita näkemästä kyyneleitäni. Ne tulvahtivat pidäkkeettömästi kuten äidin sairastuttua oli tapahtunut usein. Surin äitiä juuri kävellessäni, ja yleensä liikutus läikähti yli yllättäen. Niin tapahtui nytkin, mutta tunne oli voimakkaampi kuin ennen ja vahvasti hyvän olon maustama. Kyllä minä pärjään, tajusin äkkiä kirkkaasti. Tulen kantamaan osani ja selviämään kaikesta. Ihmeellinen lempeys täytti minut. Olisin voinut seistä inhoamallani sillalla vaikka iltaan asti.

Sairautensa alkuvaiheessa äiti sai lahjaksi Lorna Byrnen kirjan. Se kertoi enkeleistä, joita kirjailija näki kaikkialla. Äiti ei hurahtanut Lornan uskoon, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. En tutustunut kirjaan, joten en voi tuomita sitä sen enempää kuin hyväksyäkään. Naistenlehdestä luin, kuinka Lorna vilkutti lentokentälle mennessään tien reunassa seisovalle enkelille ja tuumin, että olipa sekin paikan valinnut. Pasilan ylikulkusillalla ajattelin samaa, vaikka minulla ei ollut kokemusta enkeleistä saati Lornan kaltaista tuttavallista suhdetta heihin.

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla enkeleillä on ponnari ja he kulkevat arkisissa paikoissa rauhoittamassa ihmisiä. Panevat käden olalle tai seisovat aivan liki. Bruno Ganz rakastuu sirkusprinsessaan ja haluaa lihaksi ja vereksi. Eräs toinen on halunnut sitä jo ennen häntä, kulahtaneessa trenssissä kulkeva yksityisetsivä Columbo. Hän aavistaa enkelin läsnäolon ja ojentaa kätensä tervehtien: ”Il caballero”, herrasmies. Heihin minä uskon, ja heidän suojelukseensa tiesin päässeeni ylikulkusillalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Viesti tuonilmaisista – Koska isä Mitro paljastaa salaisuuden?

Kun isäni saapui äidin hautajaisten jälkeen kotiin, hän järkyttyi asunnon ummehtuneisuudesta. Ikkunoiden avaaminen sen enempää kuin läpiveto eivät auttaneet, vaan happi kerta kaikkiaan väheni joka henkäisyllä. Isästä tuntui kuin hän olisi asunut säilykepurkissa tai muumion haudassa. Vain tuulettimen vieressä pystyi olemaan läähättämättä.

– Vaimo pääsi taivaaseen ja minä jouduin helvettiin, hän kuvaili tuntemuksiaan.

Myöhemmin selvisi, että ikkunoissa olevat venttiilit olivat jääneet talviasentoon ja ilmanvaihto tyrehtynyt lähes täydellisesti. Asia korjattiin, mutta tämä kesäilta (aamulla oli lähtö Valamoon) piti kestää. Eikä kaapissa ollut tuoretta ruokaa, koska isä ja tyttären perhe olivat häipyneet äidin kuoleman jälkeen mökille heti kun mahdollista ja järjestelleet hautajaisia sieltä käsin. Muistotilaisuuden herkkuja isä ei ollut tajunnut edes maistaa. Hän löysi säilykehernekeiton ja rupesi syömään sitä suoraan purkista. Televisiosta tuli Hitchcockin Psyko, jota tuijottaen isä piti itsensä hengissä kylmällä hernerokalla.

Silloin soi puhelin. Näytöllä oli tuntematon numero, mutta isä vastasi, koska äidin kuoleman tultua julki moni vanha tuttu oli ottanut yhteyttä. Tämä ääni tuli todella kaukaa, 70-luvulta, eikä isä ollut kuullut sitä ennen. Soittaja oli äidin autokoulunopettaja, joka kuulosti vähän vaivautuneelta.

– En olisi häirinnyt, mutta vaimon mielestä tämä oli tärkeää, hän sanoi. – Vaimo luki aamulla lehdestä, että Ritva Holmberg on kuollut.

Isä ihmetteli hiukan yhteydenottoa, mutta mies oli ystävällinen ja selkeä, eikä hänen vilpittömyyttään voinut kyseenalaistaa.

– Katsokaas kun näin hänestä viime yönä unta, hän jatkoi. – Siis ennen kuin kuulin kuolemasta. Olen eläkkeellä ja harrastan Norjan tuntureilla vaeltamista. Olin siinä unessa matkalla, ja Ritva Holmberg, jota en ole nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, tuli luokseni sanoen: Täällä tähtien toisella puolella on hyvä olla.”

Isä kertoi puhelusta vasta, kun perhe oli palaamassa Valamosta. Myöhemmin tytär vei tarinaa eteenpäin ja kaikki menivät kananlihalle. Yhtä äidin ystävää värisytti niin, että hänen oli pakko ottaa huumori avuksi.

– Mitä se nyt jollekin vanhalle opettajalle ilmestyy? hän marmatti. – Olisihan tässä kavereitakin lähempänä!

Norjalainen uni sai jatkoa isän kuoleman jälkeen. Tytär oli miettinyt puoliksi leikillään, kenelle isä ilmaantuisi – minkä nimiseen uneen astuisi. Hän ei uskonut niihin sokeasti eikä uskaltanut toivoa suoraan, mutta arvuutteleminen oli hauskaa.

Ja ilmestyihän isä, lähes samassa aikataulussa kuin äiti, noin viikko kuolemansa jälkeen. Ja aivan yhtä hämmästyttävälle henkilölle kuin autokoulun opettaja. Taivaalliset sanansaattajat valikoituvat näköjään jännittävästi elleivät suorastaan irrationaalisesti.

Tytär vastasi puhelimeen. Etäisesti mutta selvästi tuttu ääni avasi keskustelun:

– Päivää. Olettehan Kalle Holmbergin tytär.

Tuttu kysymys.

– Olen.

– Täällä puhuu Mitro Repo. Milloin ovat hautajaiset?

Mielessä läikähti ensin tunnistaminen – oho, isä Mitro – sitten paine kysymyksen kinkkisyydestä. Mitä jos Mitro halusi tulla hautaamaan isää? Papit oli jo jaettu, eikä entinen meppi kuulunut heihin. Julkkisortodoksit olivat kyllä tunteneet toisensa, mutta eivät läheisesti. Mitro ilmeisesti vaistosi tyttären pelon, koska lisäsi:

– En ole änkeämässä sinne, mutta haluan toimittaa omassa tsasounassani panihidan samaan aikaan. Hän tuli nimittäin uneeni jo ennen kun sain tiedon siitä…

Tytär pelkäsi pyörtyvänsä. Häntä yhtä aikaa huimasi ja huvitti. Mitä hemmettiä vanhemmat oikein ajattelivat? Miksi he eivät tulleet suoraan läheisten uniin vaan käyttivät kiertoteitä? Ensin norjalainen ja nyt slaavilainen uni; autokoulunopettaja ja persoonallinen pappi. Ainoa järkevä vastaus tuntui olevan, ettei rajatilassa saanut valita kuriiriaan.

Mitkä isän terveiset sitten olivat? Mitro heittäytyi salaperäiseksi.

– Kerron vasta kun tapaamme, hän hykerteli.

Se oli vähän ärsyttävää, mutta äänensävystä saattoi päätellä, että uni oli ollut positiivinen.

Korona ja kohtalo ovat lykänneet tapaamista niin, että unen sisältö on pysynyt arvoituksena. Tytär uskoo kuitenkin, että terveiset ovat samankaltaiset kuin äidillä, sillä erotuksella että tähtien sijalla ovat revontulet. Ne loimusivat niin voimallisina isän hautajaisten aikaan, että kaikki ajattelivat niiden olevan hänen käsialaansa.

Kun perhe äidin kuoleman jälkeen muisti tätä juhlapäivinä nostamalla maljan tähtien toiselle puolelle, he lisäsivät siihen nyt revontulet, jolloin yhdistelmästä tuli entistä kauniimpi ja lohdullisempi: Terveisiä tähtien ja revontulten tuolle puolen.

Naiskollektiivi

Kirkkomme lasikatossa on reikiä, mutta tasa-arvoon on vielä matkaa

Ponomarikerhojen tasa-arvosta Mirhantuojiin kirjoittanut uskonnonopettaja ja kasvatustyöntekijä Kaarina Lyhykäinen on tehnyt pitkän uran kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Hän on aina tuntenut saavansa arvostusta työssään ja viihtynyt työyhteisöissä, joissa häntä on kohdeltu hyvin.

– Se, että saa olla oman työnsä asiantuntija, on yksinkertaisesti palkitsevaa, hän sanoo.

Naisvihamielisyyttä hän ei ole koskaan joutunut kokemaan, mutta vaikka naiset ortodoksikirkossakin pääsevät nykyään tärkeisiin tehtäviin ja lasikattoon on tullut suuria reikiä, tasa-arvoon on vielä matkaa.

– Peräänkuulutan perinteiden tuulettamista, sillä maallikkotehtävissä ne ovat vaihdelleet suurestikin eri kirkoissa. Ei ole yhtä perinnettä, joka kieltäisi esimerkiksi tyttöjen toimimisen ponomarina tai naisten diakoneina. Naispappeus on isompi kysymys – se vaatisi koko maailman ortodoksisen kirkon yhteistä kantaa – mutta maallikkotasolla tasa-arvoa voisi hyvin edistää.

Äiti, isoäiti ja intohimoinen opiskelija

Paitsi kasvatuksen ja koulutuksen monitoiminainen, Kaarina on kolmen aikuisen lapsen äiti ja pienen Niio-pojan isoäiti ja intohimoinen opiskelija. Hänellä on useampi tutkinto ja lukuisia lyhyempiä opintokokonaisuuksia CV:ssään teologian, kulttuurintutkimuksen, historian, egyptologian, työ- ja organisaatiopsykologian, klassillisen arkeologian sekä kotieläintieteen aloilta. Eikä uuden oppiminen kyllästytä vieläkään.

– Bongailen esimerkiksi avoimen yliopiston kursseja, jotka sopivat aikatauluuni, ja jos aihe kiinnostaa pitemmälle, haen jatkamaan sitä yliopistoon, Kaarina valottaa systeemiään.

Tahti kuulostaa välillä hurjalta, koska Kaarina ei ole pitänyt juurikaan opintovapaita, vaan tehnyt suurimman osan työn ohessa. Joskus opinnot ovat johtaneet yllättäviinkin suuntiin ja sisältäneet sivupolkuja, joille Kaarinan mukaan kannattaa astua.

– Kaikkea ei ole pakko saada valmiiksi, mutta haasteille on hyvä antaa mahdollisuus, hän kannustaa ja mainitsee esimerkkinä vuosikymmen sitten suorittamansa alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelman.

– Tutkin siinä Italian krusifiksitapausta, toisin sanoen krusifiksia luokkahuoneiden seinällä, josta suomalainen Soile Lautsi kanteli Italian eri oikeusasteisiin ja lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Gradu oli jo Kaarinan toinen: ensimmäisen hän teki jo 1994 kirkkohistoriasta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Mene sinne, missä sinua tarvitaan

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan ensimmäinen harjoittelupaikka oli Diakonia-lehdessä, jossa hän kiinnostui viestinnästä. Toimiessaan tällä hetkellä koordinaattorina Ortodoksistossa (kirkon nettisivusto, joka esittelee ortodoksista kasvatusta, opetusta, tietoja ja taitoja), viestinnän ytimessä ovat uskonnosta tiedottaminen ja siitä keskusteleminen. Kolmen vuoden pilottijakso on kiehtova, koska siinä Kaarina saa yhdistää lähes kaikkea hankkimaansa koulutusta, jota ei ole vähän.

Kaarina Lyhykäinen ja isä Veikko Purmonen sekä isä Jukka Alava. — _{Kaarina on aina ollut monessa mukana. Helsingin seurakunnan historiikin julkaiseminen vuonna 2002. Kuvassa kirkkoherra Veikko Purmonen, kirjan toimittaja Petri Piiroinen sekä kaksi kirjoittajaa isä Jukka Alava ja Kaarina.}

Kaarina Lyhykäinen ja piispa Makarios (vahakabinetti). — _{Keskustelu arkkipiispa Makarioksen kanssa Madame Tussaudin vahakabinetissa Lontoossa vuonna 2003.}

Kun teologian opinnot olivat vielä kesken, Kaarina otti vastaan opetustoimen sihteerin toimen, johon sisältyi muun muassa teema-, koulutus- ja virkistyspäivien järjestämistä, tiedotteiden laatimista ja uskonnon opetuksen koordinoimista.

– Sillä tiellä olen edelleen, vaikka työnkuva ja nimikkeet ovat ajan saatossa ja organisaatiouudistuksissa muuttuneet, hän kertoo. – Tein ensimmäisenkin graduni siis työn ohessa, ja olen siitä lähtien limittänyt ja lomittanut tehtäviäni.

Ortodoksisen uskonnon opettajaksi ajautuminen on hyvä esimerkki sivupolulle uskaltautumisesta.

– Se alkoi niin, että kun työhöni kuului myös sijaisten etsiminen, menin itse paikkaamaan kohtia, joihin en löytänyt tekijää. Siinä tuli tutustuttua useampaankin kouluun, joista mieleen ovat jääneet erityisesti Lastenlinnan sairaalakoulu ja eri lukiot.

Kaunisniemen kauniit muistot

Opetustyö oli sen verran innostavaa, että Kaarina päätti hankkia siihenkin pätevyyden. Se onnistui puolison avulla niin, että isä jäi Helsingin kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti suuntasi Joensuun yliopistoon täydentämään pedagogisia ja ortodoksisen teologian opintojaan.

– Niihin kuului myös liturgiset harjoitukset seminaarin kirkossa, Kaarina lisää ja muistelee, että vuosi oli hieno, joskin vaativa perheelle.

– Mieheni Tommi oli graafinen suunnittelija, joten hänelle sopi hyvin ottaa hoitovastuu, mutta matkustin silti aina viikonlopuiksi kotiin, ettei ikävä pääsisi kasvamaan liian isoksi.

Kaarina ja Tommi saivat lapset nuorina. Esikoinen Sofia, keskimmäinen Arttu ja kuopus Maria syntyivät 2000-luvun alussa. Perheen läheinen ystävä isä Heikki Huttunen kastoi vanhemmat lapset.

– Olimme aktiivisia seurakuntalaisia sekä työn kautta että vapaa-aikana, Kaarina muistelee.

– Tommi toimi kolme vuotta nuorisotyöntekijän sijaisena ja kävi senkin jälkeen usein Lällyn leireillä yövahtina.

Kaarina Lyhykäinen ja nuorin lapsi. — _{Nuori äiti vanhimman lapsen Sofian kanssa jouluna 1990.}

Kaarina Lyhykäinen ja perhe. — _{Perhepotretti toisen lapsen Artun kasteen jälkeen 1992.}

Läyliäisissä sijaitseva Kaunisniemen leirikeskus tuli lapsille kuin toiseksi kodiksi, koska perhe vietti kaikki pääsiäiset siellä.

– Vain kaksi jäi väliin sairauden takia, ja muutenkin kävimme Kaunisniemessä usein. Kun katson sieltä otettuja valokuvia, muistan heti sen tuoksutkin. Se oli meille todella tärkeä paikka.

Kuvissa suorastaan liikuttavan nuorelta näyttävä Tommi menehtyi äkillisesti kuusi vuotta sitten ja Kaarina jäi leskeksi. Nyt elämäntilanne on valoisampi uuden mieluisan roolin, isoäitiyden myötä. Vaikka työtä ja opintojakin riittää, Kaarinalla on aina aikaa Niiolle. Ja tietysti myös omille, jo kotoa pois lentäneille lapsilleen.

Ja kauniit muistot kantavat.

Kaarina Lyhykäinen perhepotretti. — Lasten kanssa vuonna 2007.

Sikojen rehuista kaksi opintopistettä

Kun vastuu uskonnon opetuksesta 1990-luvun lopussa siirtyi laajemmin kunnille ja kaupungeille, Kaarinan työhön tuli mukaan myös seurakunnan aikuiskasvatus, joka sisältää muun muassa katekumeenikoulun, ikonimaalaus- ja muut kerhot sekä aikuisten kriparit, joita järjestetään tosin harvoin.

– Olin 10 vuotta Laajasalon opistossa tutorina, ja esimerkiksi harrastajapohjalta ponnistaneet diakonit kulkivat piispojen vaatimuksesta kauttani.

Enää Laajasalossa ei ole ortodoksisen teologian opetusta, mutta tehtävät eivät silti lopu kesken.

– Kirjoitan tälläkin hetkellä yhtä artikkelia isä Teemu Toivosen kanssa ja olen työryhmässä, jossa suunnitellaan oppikirjoja.

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan pääaineena oli kirkkohistoria, joten oli luontevaa jatkaa siitä eteenpäin ja keskittyä sopivassa elämänvaiheessa yleiseen historiaan. Se vaihe on nyt.

– Ruuhkavuosina tein enemmän muutaman opintopisteen paketteja, Kaarina laskeskelee ja mainitsee egyptologian ja klassillisen arkeologian. – Niistä on muuten ollut hyötyä ussan opena, mutta on mukavaa suorittaa taas laajempikin tutkinto.

Ensi syksynä hänellä on historiankin opettajan pätevyys, joten saa nähdä, mitä uusia polkuja se avaa.

– Ei hätää, Kaarina hymähtää. – Jos jostain syystä muut hommat loppuisivat, taskustani löytyvät myös maatalouslomittajan paperit.

Kahden opintopisteen kotieläintiede-kurssille hän eksyi Pohjois-Savossa vietetyn kesäyön jälkeen. Vanhan ystävän kanssa tuli valvottua ja ihailtua maaseutua.

– Aivan ensimmäiseksi, jo ennen teologian opintoja, kävin Sammatissa emäntäkoulun, Kaarina taustoittaa. – Se oli ammatillinen koulutus, jonka ansiosta opin lypsämään ja tekemään muitakin maataloustöitä.

Kotieläintiede täydensi tuota kokonaisuutta.

– Sian rehut tuottivat hankaluuksia, mutta siitäkin tentistä pääsin läpi, Kaarina nauraa.

Neuloosi ja Britbox

Sanonta ”raskas työ vaatii raskaat huvit” ei toimi Kaarinan kohdalla. Hänen rentoutumiskeinonsa ovat kevyet.

– Luen elämäkertoja ja dekkareita, islantilainen Yrsa Sigurðardóttir on suosikkini. Hänen kirjoissaan ei mässäillä verellä ja väkivallalla, vaan niissä on hienoa henkilö- ja maisemakuvausta.

Televisiosta Kaarina katsoo suoratoistopalvelu Britboxia, koska on hullaantunut brittiläisiin tv-sarjoihin.

– Hankin sen ”vain kesäksi”, mutta en ole hennonut luopua vieläkään, hän huokaa. – Ja erityisesti nautin, kun saan neuloa samalla kun katson laadukasta ohjelmaa.

Hän tunnustaa hurahtaneensa kutomiseen niin, että voidaan puhua ”neuloosista”.

Kaarina Lyhykäinen lapsenlapsen kanssa. — _{Kaarina-mummi Mummi antaa vauhtia Niio-bunukalle.}

Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä.

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..

Artikkelit

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Jos minä olisin mies, kumoaisin vallat ja valtaistuimet ja loisin niistä yhden, uuden, koko maailman valtaistuimen ja istuutuisin sille.”

Ei, repliikki ei ole Daenerys taikka Rhaenyra Targaryenin, eikä edes koko Game of Thrones- tai House of Dragons saagasta. Sen lausuu nimihenkilö Judit virolaisen A. H. Tammsaaren näytelmässä, jonka on suomen kielelle kääntänyt Esko Karppanen. Kyseessä on Vanhan testamentin kirjaan perustuva tarina naisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen vainolta. Hurskaudestaan huolimatta naisen keinot ovat välillä kaikkea muuta kuin moraaliset, eikä pyhimysmäinen hyvyys rasita häntä liikaa. Se tarkoittaa, että hän täyttää draaman lait ja on päähenkilönä kiinnostava. Kuten koko näytelmä, jota on esitetty usein Virossa sen ilmestymisestä vuonna 1921 lähtien, mutta jonka suomennos saatiin vasta viime vuonna (2021).

Esko Karppanen avaa nelinäytöksisen Juditin taustoja esipuheessaan:

Juditin kirja Vanhassa testamentissa on fiktiivinen tarina, jossa esiintyy historiallisia henkilöitä. Assyrian kuningas Nebukadnessar on lähtenyt sotaan Meediaa vastaan ja kutsunut hyökkäykseen mukaan myös läntiset valtiot. Näiden kieltäydyttyä Nebukadnessar on luvannut kostaa ja siksi lähettänyt armeijansa lännen maille.

Kuulostaako tutulta? Entä jännitteisen alkutilanteen jatko:

Assyrian sotajoukot ovat Holoferneen johtamina saapuneet Juudean vuorten juurelle, piirittäneet Betulian ja leiriytyneet läheiseen laaksoon, jossa on lähde. Miehitetyn kaupungin vesivarat vähenevät uhkaavasti, sillä vettä säännöstellään.

Kun siirtyy aamukahvin ja sanomalehden taikka television iltauutisten äärestä lukemaan Juditia, ei voi olla yhdistämättä sen sisältöä energiakriisiin, Elokapinaan, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja Ukrainan sotaan. Ja koska se on kirjoitettu paljon ennen kaikkia niitä, sen ikiaikaiset upotukset aiheuttavat kylmiä väreitä.

Vihan ja rakkauden draama

Tammsaare on kirjoittanut henkilönsä moderneiksi ihmisiksi, joita riivaavat monet himot, sekä lihalliset että valtaan liittyvät. Judit on yhtä aikaa leski ja neitsyt, koska hänen puolisonsa on ollut seksuaalisesti kyvytön. Kauneus ja varakkuus tuovat hänelle valmiiksi valtaa, mutta eivät automatisoi sitä. Hänen kaksi suurta vaikutintaan ovat erotiikan toteuttaminen kuuluisan sotilasvirkamiehen (Holofernes) kanssa ja Israelin vapauttaminen, mutta niiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Judit janoaa liikaa halutessaan sekä lapsia, hallitsijattaren aseman että mainetta. Vaikka hän onnistuu maansa pelastamisessa, torjutuksi tuleminen naisena laukaisee hänessä kamalan aseen: Holofernes on tapettava, jotta Betulia vapautuisi.

Jälleen kerran tulee mietittyä, kuinka tarkkaan Game of Thronesin ja Handmaid´s Talen käsikirjoittajat ovat lukeneet Raamattua tai Tammesaarta, sillä mikään siisti surma ei riitä, vaan Holoferneen pää nostetaan kaikkien nähtäväksi kaupungin muurille.

Avainrepliikkejä satelee kohdassa, jossa Judit yrittää vietellä Holoferneksen sekä itselleen että vallan anastajaksi:

”Judit, sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, mutta sinä voisit olla vielä hurmaavampi, ellet olisi niin sanavalmis ja kunnianhimoinen.”

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Valtaistuimet on petoksella verhoiltu, niiden perustana on julmuus ja niiden jalat seisovat verihöyryssä. Olenko minä petturi tai murhamies, jotta haluaisin sille istuutua?”

Hirveällä hinnalla historiankirjoihin

Näytelmä päättyy järkensä menettäneen naisen huutoon. Hän ei ole Judit, jolle ei sallita vapautusta todellisuudesta sen enempää kuin kuolemaa. Hänen kärsimyksensä jatkuu maan päällä, mitä draaman kaarta määritellyt Aristoteles pitää yhtä traagisena kuin kuolemaa. Judit on käyttäytynyt kuin mies, ja hänen saavutuksensa ovat sen mukaisia. Maailma pelastuu, mutta hänen kotinsa ei. Kun rabbi toteaa, että Jumala on Juditia kuitenkin paljon rakastanut, Judit vastaa:

”Rakastanut minua? Kuka? Jumalako? Rakastaako hän naisia, jotka tappavat miehiä? Te ette halua antaa minulle käskyjenne mukaan, te palvelette Jahven selän taa, sillä te ette uskalla kivittää Israelin vapahtajaa. Mutta jokaisen on kivitettävä oma jumalansakin, jokaisen, sanoi Holofernes.”

Judit janoaa rangaistusta, koska tuntee itsensä saastaiseksi, tappoihan hän sen ainoan, jota rakasti, ja vain, koska tämä torjui hänet. Ja minkä vuoksi? Kirotun kunnianhimon. Jos Judit olisi tyytynyt naisen toiveisiin, lihallinen rakkaus olisi voinut täyttyä ja jopa äitiys toteutua. Mutta hän vaati Holofernesta syrjäyttämään Nebukadnessarin ja vetämään kuninkaan viitan harteilleen, jonka jälkeen hän olisi voinut synnyttää tälle prinssejä ja prinsessoja, ei orjan poikia tai tyttäriä. Teema, jota kaikki suuret klassikot Shakespearesta alkaen ovat pyöritelleet.

Esko Karppanen sanoo esipuheessaan, että naisen rooli ja tehtävä ei ole missään muussa Raamatun kirjassa (Neitsyt Mariaa ja Eevaa lukuunottamatta) yhtä keskeinen ja ratkaiseva kuin Juditin. Jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun; luopunut kunnianhimostaan ja antanut Holofernekselle vain neitsyytensä, näin tuskin olisi käynyt. Hän olisi saanut onnellisemman elämän, mutta jäänyt historiassa vahvempien varjoon. Sillä historiaa kirjoitetaan harvoin tasaisista ja tyytyväisistä ihmisistä – ainakin, jos he ovat naisia.

A. H. Tammsaaren nelinäytöksisen näytelmän ”Judit” on kustantanut Tallinna-kustannus Oy ja sen esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy.

Naiskollektiivi

Maria Lampisen siunattu elämä ortodoksisen uskon ja pitkän avioliiton suojissa

– Äh, haastateltava Maria Lampinen sanoo kesken jutun. – Tosi vaikeaa kertoa omasta elämästään. Oletko varma, että haluat kirjoittaa näin tavallisen tarinan?

Pysäyttävä kysymys. Kuinka usein vastaan tulee tarinoita, joita kannattelee tyytyväisyyden lanka? Tarinoita, joissa tuntuu olevan selvä johdatus ellei peräti siunaus?

Vastaan omasta puolestani: 

– Tämähän on ihan Anni Swania, nykyaikana suorastaan raikasta ja lohduttavaa. 

Ja jatkan haastattelemista. 

  ”Pappien lapset löytävät harvoin toisensa”

Helsinkiläinen luokan- ja uskonnon opettaja Maria Lampinen on syntyperäinen ortodoksi, Uspenskin katedraalikuoron laulaja Uspenskin ylidiakoni Juha Lampisen vaimo. Hänen isänsä Hannu Loima toimi kirkkoherrana Ilomantsissa ja perheen jälkikasvua kutsuttiin pappilan lapsiksi. Opiskeluvuosinaan hän tapasi oululaisen ONL-aktivisti Juhan, ja ortodoksisen opiskelijaliiton matka  Leningradiin osoittautui heille kohtalokkaaksi. Aamun Koitto -lehti julkaisi kaksikymppisenä naimisiin menneen parin hääkuvan tekstillä “pappien lapset löytävät harvoin toisensa”. Tällä kertaa niin kävi.

_{Hääateria oli katettu sisälle pappilaan, jonne vastavihitty pariskunta kiiruhti liturgian jälkeen.}
_{– Juoksimme sinne toisesta ovesta ennen häävieraita, jotka siis tulivat toisesta ovesta, Maria kertoo hauskan kuvan taustoja.}

Nuoripari perusti perheen Kuopioon.  

– Opiskelijaperheen, Maria tarkentaa.
– Elimme vaatimatonta opiskelijaelämää, mutta kotiuduimme Kuopioon ja viihdyimme niin hyvin, että ajattelimme jäävämme Savoon. Meistä tuli suorastaan Kuopio-faneja.

Esikoinen Marina syntyi. Marian opettajan ja Juhan kanttorin opinnot etenivät, ensimmäiset työpaikat aukenivat. Juhalla se tarkoitti ensin pätkätyötä uskonnonopettajana. Sitten tuli tieto, että Kuopion seurakuntaan oltiin perustamassa nuorisopapin tointa. Juhan papiksi vihkimisestä sovittiin piispan ja kirkkoherran kanssa, jotta hän voisi hakea paikkaa, mutta lama torppasi uudet hankkeet. Isä Mikko Kärjen kanssa pohdittiin muita työpaikkoja, mutta mitään ei löytynyt. 

– Sitten ystävämme Heikki Huttunen tuli käymään ja kertoi, että Helsinkiin on perustettu uusi nuorisokanttorin toimi. Hän kehoitti Juhaa hakemaan sitä ja Juha haki. Oltiin uuden edessä. Johdatusta, eikö vain?

Yhteisöllisyyttä pappilantalossa

Juhannuksena 1990 nuoren perheen matka jatkui Helsinkiin. Muuttoa pehmensi se, että Lampiset saivat asunnon pappilantalosta Kruununhaasta vastapäätä isä Heikki ja Leena Huttusta. Kaikki naapurit olivat kirkon työntekijöitä, ja kaikkien kanssa tultiin hyvin juttuun. 

– Marina-tyttäremme kummi Leena ja minä hoidimme yhdessä lapsia, kun Heikki ja Juha lähtivät töihin. Nuorisotyötiimi oli silloin 100 päivää vuodessa leirikeskuksessa. Tiimi oli ihan “liekeissä” ja työtä tehtiin innolla. 

Kodin ikoninurkkaus. — _{Kodin ikoninurkka.}

Pappien, diakonien ja kanttoreiden työajat ovat lähes yhtä venyvät kuin poliisien, hoitoalan ihmisten ja taiteilijoiden.  On ihan normaalia soittaa työkaverille klo 22 illalla. Tai niin, että vaihto lastenhoidossa suoritetaan läpsystä. Opettaja on aina kotona, kun kirkonpalvelija on työssä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut joka viikko nolla lomia lukuunottamatta.

– Välillä vitsailtiin, että pitää mennä kirkkoon, että näkisi puolisonsa, Maria nauraa ja lisää, että onneksi hän itse myös rakastaa jumalanpalveluksia.  

– Kerran keskimmäisemme Mikael tokaisi, että voi kun isä olisi kuorma-auton kuljettaja, ettei aina tarvitsisi mennä kirkkoon, jolloin minä sanoin, että olen ihan yhtä syyllinen. Lapsi huokaisi syvään, koska tiesi, että äidinkin kanssa kirkkoon ”on mentävä” yhtä lailla.

Ammateissa isot plussat ja pienet miinukset 

Vuonna 1999 Juhasta tuli ylidiakoni legendaarisen Hannu Konosen kuoltua. Hän on kuitenkin jatkanut myös nuorisotyötä ja on tätäkin haastattelua tehdessä Kreetan matkalla Uspenskin nuorten kanssa. Kerran nuorisotyöntekijä, aina nuorisotyöntekijä! 

– Meidän kodin ovet olivat aina auki Marinan, Mikaelin ja Aleksin kavereille, ja kyllä heitä riittikin, Maria muistelee lämmöllä. – Samoin aikoinaan sekä nupi (Helsingin seurakunnan nuorten piiri) että perhekerho kokoontuivat meillä, ja se oli hauskaa. Monista nupilaisista tuli rakkaita ystäviä koko elämän ajaksi.   

Hän toteaa molempien saaneen ammatit, joissa he ovat viihtyneet ja työpaikat, joita rakastavat.  

– Olen ollut 30 vuotta samassa paikassa luokan- ja ussan opena ja jään Kulosaaren ala-asteelta varmaan eläkkeellekin.  

Jos miinusta pitää etsiä, Maria nostaa esiin jo kertaalleen mainitut työajat.  

– Juhalla on vapaata maanantaisin ja tiistaisin ja minulla viikonloppuna. Ja jos kysytään, mitä me tehdään jouluna, vastaus on aina sama: mennään kirkkoon ja ollaan kotona. 

Lapset on saatu kuitenkin kasvatettua aikuiseksi ja yhteistä lomaa vietettyä kesäisin.  

– Matkustaa olemme saaneet paljon, lomailtu leireillä ja mökeillä, sekä lasten isovanhempien ja ystävien luona.  

Maria huomauttaa, että vaikka heidän perheensä on pärjännyt, monelle hankalat aikataulut voivat olla isokin haaste. 

– Toivoisin seurakunnilta apua työntekijöilleen, joilla on pieniä lapsia. Työntekijän perhe on tosi tärkeä yhtälailla kuin muutkin seurakuntalaiset.

Erilaiset kuprut seurakunnassa tuntuvat myös raskailta.

– Kun lapsille on opetettu, että Jumala on hyvä ja seurakunta koko perheelle rakas, heidän on vaikea nähdä, ettei aina olekaan niin. Kun kohtelu ei ole reilua, täytyy vaan todeta, että hyvään pitää silti pyrkiä. Ja vaikkei siinä aina onnistuta, se ei tee Kirkkoa huonoksi tai pahaksi. Ihminen on heikko, mutta Kirkko pyhä ja Jumala aina hyvä.  

”Puolimaatuskan” monet roolit

Maria on laulanut 2000-luvun alusta lähtien säännöllisesti Uspenskin kuorossa. Sen johtaja Varvara Merras on vaativa ja innostava kanttori ja kuorolaiset tärkeitä ihmisiä. Vuodet 1996-2018 hän toimi seurakunnan valtuustossa, joista viisi vuotta puheenjohtajana, ja oli muutaman kauden myös kirkolliskokousedustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajan tehtävässä. Molemmat olivat mielenkiintoisia ja haastaviakin tehtäviä.

– Seurakunnan toimikunnissa lemppareitani olivat kirjasto, viestintä ja kasvatus. Mottoni olisi voinut takoa vaikka kiveen: Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, ja positiivinen uteliaisuus on voimavara. Eriävistä mielipiteistä huolimatta täytyy tulla toimeen ja puhaltaa yhteen hiileen.  

Pappilan lapsesta “puolimaatuskaksi” eli diakonin rouvaksi, äidiksi, opettajaksi, luottamushenkilöksi, kuorolaiseksi ja viime vuosina myös anopiksi ja isoäidiksi muovautunut Maria miettii, että olisi kiinnostavaa tehdä jonkinlainen jäsennys ortodoksisen uskon vaikutuksesta naisen eri elämänvaiheisiin ja rooleihin.  

– Usko kun on ollut niin vahvasti mukanani aina ja kannatellut läpi elämän. Vain teininä halusin ihan itse määritellä, missä olen mukana ja missä en, enkä ollut kiinnostunut silloin kirkossa käymisestä. Jumalan olemassaoloa tai rakkautta en kuitenkaan silloinkaan epäillyt.

Tällä hetkellä Maria iloitsee erityisesti isoäidin – tai mamman, kuten häntä kutsutaan (Juha on tata) – roolista.

– Olemme täysin hurahtaneita pikkutyttöihin: kolmevuotiaaseen Ainoon, puolitoista täyttäneeseen Pihlaan ja vasta pariviikkoiseen vauvaan.

Entä millaisena hän näkee tulevaisuutensa? Onko haaveita uusista rooleista tai uusien asioiden oppimisesta?

Maria harkitsee hetken.  

– Haluan opetella karjalan kieltä. Se on niin lähellä sydäntä. Karjalaisuus on hyvin vahvasti minussa. Lisäksi haluaisin olla urheilullinen mummo, Sellainen, joka joogaa, pyöräilee ja ui tappiin asti.  

– Ei sammaloidu? 

– Ei missään nimessä! Liikkeellä pitää pysyä. 

Metsien kaukainen sini

En voi olla hymyilemättä Marian visiolle; niin johdonmukaisesti se jatkaa Anni Swanin ladulla. Hänenkin sankarittarensa ovat Iris-rukasta Saraan ja Sarriin paitsi uteliaita, myös liikkuvaisia. Puhumattakaan Pikkupappilan nuorista, joista mielleyhtymäni sai alkunsa. Ehdotan, että Maria muistuttaa eniten Pikkupappilan Ullaa, eikä hän tyrmää ajatustani. Varsinkin hokema, jolla Ulla rauhoittaa mielensä, puhuttelee häntä: ”Metsien kaukainen sini”.  

– Sopii Kalasataman uuteen kaupunginosaan muuttavalle, hän hymyilee huvittuneena.

– Vaikka eiväthän Itä-Suomen metsät lähde minusta ikinä. Kaipaan rauhaa aina, sisimmässäni ja ympärilläni.

Myös usko ja rakkaus Kirkkoon ovat pysyviä, eivätkä horju maailman tuulissa. Ei, vaikka lauluääni menisi ja rakas kuoro pitäisi jättää.

– Laulan niin kauan kuin voin, mutta rukoilijana kirkossa on myös äärimmäisen hyvä olla.

Siihen ei Anni Swanillakaan taitaisi olla enää mitään lisättävää.

Naiskollektiivi

Kun koti on Valamossa: sisarukset Seija Iltola ja Raija Kanninen asuvat ”omissa paratiiseissaan”

Valamon ikoniakatemian opettaja Raija Kanninen sekä hänen sisarensa, pitkäaikainen Valamon-talkoolainen Seija Iltola ovat monille luostarikävijöille tutut sisarukset, jotka ovat asuneet Valamon välittömässä läheisyydessä jo pitkään. Lapsuutensa he asuivat Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän ortodoksista kirkkoa. Koska suku oli täynnä pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä, heiltä edellytettiin ahkeraa palveluksiin ja uskontotunneille osallistumista. Kirkkoon he menivät mukisematta, mutta koulussa jäivät kiinni lintsaamisesta, mikä oli noloakin nolompaa.

– Keskusradiossa kuuluttivat, että Iltolan tytöt uskontotunnille, Seija puuskahtaa. – Me jupisimme, että miksi meidän pitää olla tällaisia himo-ortodokseja.

Pappissuvun paino ja ortodoksinen kasvatus kääntyivät aikuisina siunaukseksi. Seija lauloi kirkkokuorossa ja kävi Itä-Karjalan opiston uskontolinjan Punkaharjulla. Raija opetti päätoimensa (Jyväskylän yliopiston henkilöstösihteeri) ohessa ikonimaalausta Jyväskylässä, Keski-Suomessa ja Valamossa, jonka opistoon oli tutustunut ensin oppilaana. Nyt työ on keskittynyt Valamoon ja hän nauttii siitä edelleen, vaikka onkin pikkuhiljaa siirtymässä kohti eläkepäiviä ja vapaan ikonitaiteilijan aikatauluja.

Kirkko on Valamon vetonaula

Sisaruksilla on pitkä suhde Valamoon, jossa he kävivät jo vanhempiensa kanssa. 1970-luvulta lähtien he ovat nähneet luostarin kasvavan ja kehittyvän, ihmisten tulevan ja menevän, ja tutustuneet niihin, jotka ovat pysähtyneet pitemmäksi aikaa. He ovat löytäneet oman paikkansa luostarinmäellä sekä maallisissa askareissa että kirkossa, jossa Seija viihtyy naisten puolella lähellä Sergein ja Hermanin ikonia ja Raija taaempana. Seijan lempipalvelus on vigilia ja Raijan arkiaamun liturgia.

Sergei ja Herman sekä Valamolainen Jumalanäiti. — _{Pyhittäjien Sergein ja Hermanin sekä Valamolaisen Jumalanäidin ikonit Valamon pääkirkon naistenpuolella.}

Vigilian alussa ja arkiaamuina kirkossa on hiljaista ja hämärää. Mutta toki oma tunnelmansa on siinäkin, kun osallistujia on paljon, ja suuret juhlat, jolloin kirkko on koristeltu viimeisen päälle, eivät voi olla säväyttämättä. Rutiini on aina sama: Kun kellojen soitto ilmoittaa palvelusten alkamisesta, heitetään pensselit nurkkaan, kutsutaan kissa sisälle, laitetaan kirkkovetimet päälle ja lähdetään matkaan.

– Kirkko on Valamon vetonaula, Raija julistaa ja Seija nyökkää olevansa samaa mieltä.

Kutsumme toisen kahville vilkuttamalla järven yli

Kun Seija pääsi eläkkeelle lastenhoitajan toimestaan, hän toteutti unelmansa ja muutti Valamoon. Parikymmentä vuotta on kulunut luostarin lähellä olevissa Ksenia-taloissa kuin enkelin siivillä. Naapurit ovat olleet mukavia ja maisema niin kaunis, ettei ole tarvinnut miettiä, minne silmänsä kääntää. Luostarissa hän on käynyt tekemässä talkootöitä tuohustehtaalla, kirkkomummona tai kahvimajurina igumenin kutsuilla, mutta vetonaula on kirkko, jonka kellojen soittoa hän seuraa palveluksiin. Usein niissä käy myös pikkusisko Raija.

Raijan perhe etsi ensin Valamon läheltä kesäpaikkaa ja löysikin sellaisen – Seijan sosiaalisuuden ansiosta. Sisko avasi bussissa suunsa oikeaan aikaan oikealle ihmiselle ja kaupat syntyivät jo viikkoa myöhemmin. Raija tuumii, että sen täytyi olla johdatusta, kuten seitsemisen vuotta sitten vastaan tullut nykyinen kotitalokin. Se on saman järven rannalla kuin Seijan Ksenia-koti, ja sisaruksilla on näköyhteys toistensa laitureille.

– Vilkuttelemme järven yli vaikka sen merkiksi, että olen tehnyt kääretortun, tule kahville, uutterana leipojana tunnettu Seija kertoo. – Vanhempamme kävivät Jyväskylän ikonipiirissä, mutta minulla ei sivellin pysynyt kädessä, vaan piti tarttua muihin aseisiin, hän viittaa upeasti kuorrutettuihin kakkuihinsa.

Seija Iltola ja Raija Kanninen. — _{(Kuva: Annina Holmberg)}

Raijaa naurattaa, mutta sitten hän ryhtyy puolustamaan siskoaan tältä itseltään:

– Minä taas en ikinä osaisi taiteilla tällaisia.

Arvostettu ikonimaalari näyttää koria, joka on pullollaan virpavitsoja varten rypytettyjä kreppipaperikukkia. Niitä tehdään Valamossa talkoovoimin niin isoja määriä, että askartelu aloitetaan jo ensimmäisellä paastoviikolla. Leivonnaisten ja paperikukkien lisäksi Seija ompelee, ja koska hänellä on ”päässä jo lähtöväri”, hän on kirjaillut itselleen ruumispeitteenkin.

Yhteinen usko ja lämmin huumori yhdistävät

Seijan omaksi nimikkopyhäksi on merkitty Lucia, mutta jos hän saisi itse valita, hän ottaisi houkka Ksenian. Ei niin, että Luciassa olisi mitään vikaa, mutta Ksenia tuntuu läheisemmältä.

– Ja minähän asun Ksenia-taloissa, että senkin vuoksi.

Raija empii hetken, ennen kuin uskaltautuu tunnustamaan:

– Voiko lempipyhäksi valita Jumalansynnyttäjän?

Hänen nimikkonsa on lapsimarttyyri Iraida eli venäjäksi Raisa, mutta lukemattomia Jumalansynnyttäjiä maalanneena hän kokee tämän enemmän omakseen. Onneksi voi rukoilla molempia.

Iltolan tyttöjen haastatteleminen on hauskaa, koska heistä ei tarvitse nyhtää vastauksia, vaan tarinat pulppuavat luonnostaan. Yhtä luontevasti he puhuvat uskonnollisista aiheista, joihin monet suhtautuvat varoen pelätessään kuulostavansa hihhuleilta. Lisäksi heidän naurunsa tarttuu. Seija on kaksikon vitsiniekka, jonka murjaisuja Raija yrittää välillä suitsia. Seija jatkaa kuitenkin värikästä kerrontaansa, eikä kestä kauan, kun Raijaakin rupeaa taas naurattamaan. Sisarusten läheisyys ja yhtäläinen huumorintaju näkyy eleissä ja ilmeissä. Ja vaikka he palveluksissa viihtyvät eri puolilla kirkkoa, ehtoolliselle he menevät aina yhdessä, isosisko edellä ja pikkusisko perässä lapsuudesta opitun tavan mukaan.

Artikkelit

Larin Paraskea tarkasteltiin eri näkökulmista Valamon seminaarissa

Siitä, pitäisikö Paraske kanonisoida vai ei, oltiin montaa mieltä, mutta kukaan ei kiistänyt, etteikö 118 vuotta sitten kuollut runonlaulaja ja sijaisäiti ole edelleen elävä, mielenkiintoinen ja jopa ajankohtainen.

Valamon opiston seminaari 7-9.10 alkoi poikkeuksellisesti: Larin Parasken panihidalla. Muistopalveluksen toimittanut luostarinjohtaja, arkkimandriitta Mikael, johdatti osallistujat rukoukseen, jossa pyydettiin ikuista rauhaa ja syntien anteeksiantamista 1834-1904 eläneelle inkeroistaustaiselle itkuvirsien ja ilolaulujen taitajalle. Tuohukset paloivat Parasken muistoksi ja panihidan kauniit anomukset kivusta, kärsimyksestä ja huokauksista vapautumisesta kaikuivat luostarin pääkirkossa.

Myös seminaarin päätös oli poikkeuksellinen. Siinä ei vedetty yhteen lauantaipäivän Paraske-antia, joka oli niin runsas, että sen sulattamiseen menee osallistujilta takuulla enemmän aikaa kuin yksi yö. Runonlaulusta siirryttiin kuvataiteeseen ja Larin Paraskesta Ina Collianderiin, joka syntyi 1905, noin vuosi Parasken kuoleman jälkeen. Luostarissa paljon oleskellut ja ortodoksiselle kirkkotaiteelle vahvan panoksensa antanut Colliander sai opiston yläkerrasta oman huoneen, jonne on koottu hänen Valamolle lahjoittamansa teokset. Täten avattiin ikkuna uuteen; siirryttiin yhdestä vaikuttavasta ortodoksinaisesta toiseen kuin muistutukseksi, että muitakin pyhäksi harkittavia löytyy lähihistoriastamme.

Muistin merkitys ja feministinen eepos

Lauantain seminaaripäivä sisälsi neljä alustusta ja musiikkipitoisen esityksen Parasken elämästä. Sen avasi Paraskea Suomessa kenties eniten tutkinut folkloristikko Senni Timonen, joka nosti myytintekijöiksi Alfred Neoviuksen, Mikko Uotisen, Väinö Salmisen, Yrjö Hirnin ja Martti Haavion unohtamatta Albert Edelfeltiä ja Eero Järnefeltiä, jotka täydensivät Paraskesta syntynyttä kalevalaista kuvaa tutkijoiden tukena. Miesten ideaalisen katseen rinnalle Timonen toivoi naisten syväluotausta ja iloitsi haastatteluista, jotka Annie Clive Bailey oli tehnyt vuosina 1894-1895. Niidenkin kätilönä oli toiminut Parasken säkeet ylöskirjannut Neovius, jonka merkitys muistin jatkajana tuli ilmi moneen kertaan päivän aikana. Vaskelan Sakkolaan nuorena miehenä pastoriksi tullut ja sieltä Porvooseen piispan sihteeriksi siirtynyt Neovius teki vuosikaudet työtä Parasken kanssa ja mahdollisti suunnattoman suuren suullisen perinteen säilymisen.

Timosen esitelmä ei juuttunut kertaamaan Parasken elämää, vaan tarjosi myös esimerkiksi hänen keräämiensä ja kehittelemiensä runojen mukaisen feministen eepoksen: Inkerin naisten ”Kalevalan”, jossa myyttinä olisivat kuu, tähdet, kantele ja tyttö, sankareina nuoret naiset, empatian kohteena orvot ja orjat, kiritiikille altistettuna naista alistavat tahot, tunneytimenä äiti ja lapsi sekä eetoksena oikeudenmukaisuus, usko ja taide. Esitys oli kuin kutsu tai haaste: kuka ryhtyisi kokoamaan tätä? Vahva alustus päättyi inkeroisaktivisti Dima Harakan mottoon ”Kulttuuri ei tunne rajoja”, jonka jälkeen viestikapula siirtyi kirjailija Sirpa Kähköselle.

Kähkönen lavensi aihetta entisestään ja tunnusti omankin kiitollisuudenvelkansa Paraskelle. Tunnelma Valamon kulttuurikeskuksen salissa oli tässä vaiheessa jo niin tiheä, että Kähkösen aloitus aidolla itkulla – suru kevättalvella menehtyneen äidin ja syksyllä poisnukkuneen ystävän johdosta – otettiin vastaan luontevasti. Yleisöstä tulleeseen kysymykseen, voisiko Kähkönen ajatella itsensä pyhitettäväksi, hän vastasi kuitenkin yksiselitteisesti ei.

Patsaan katse

Helsingin yliopiston tutkija ja kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla kuuluu Larin Parasken kanonisointia pohtivaan ryhmään, jonka työstä ei ole lupa kertoa. Hänellä oli kuitenkin rippi-isänsä, metropoliitta Arsenin, lupa kertoa yleisesti pyhittämisen periaatteista sekä esittää omana näkemyksenään ihastuttava ajatus, että Parasken pidättäytyminen pahan puhumisesta (hänen ei tiedetä koskaan olleen ilkeä kivulloiselle miehelleen, riivinrautamaiselle anopille ja nalkuttavalle natolle) on jo yksin ihme, jollaista kanonisoitavalta odotetaan. Lopuksi Kahla esitteli useita naispyhiä, joista laveimmin Maria Pariisilaisen, josta löytyy artikkeli Mirhantuojienkin sivuilla.

Kahlan esityksen aikana kuultiin eniten mielipiteitä Parasken pyhittämisen puolesta ja vastaan. Kahla ohjasi keskustelua kysymyksen, tarvitseeko kirkkomme omia pyhiä, ympärille, mutta tunteet kuumenivat silti. Suurin osa vaikutti olevan kanonisoinnin kannalla, mutta vaikka henkilökohtaisista perusteluista pyydettiin luopumaan, kuultiin salissa sellainenkin vetoomus, ettei Paraskea voi pyhittää, koska hänen patsaansa katse on kylmä. Kyseinen pytinki valvoi seminaaria käspaikka harteillaan, sillä päivän viimeinen alustaja, Paraskelle suoraan alenevassa polvessa sukua oleva näyttelijä Eeva Litmanen, oli tuonut Alpo Sailon pääveistoksen mukanaan. Suuremmat versiot Sailon Paraskesta löytyvät Joensuun yliopiston kirjastosta ja Helsingin Hesperianpuistosta.

Litmanen luki isoisänsä äidinäidin sananlaskuja, joista suurin osa on julkaisematta, ja mainitsi omaksi suosikikseen sukukirjansakin nimeen päässeen ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset” (kirjan nimi on Surun suitsima suku, ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2018). Hän kertoi, kuinka lauluperinne katkesi suvussa Parasken tyttären Tatjanan mentyä naimisiin luterilaisen Taneli Litmasen kanssa, ja kuinka hän itsekin kiinnostui esiäidistään vasta myöhäisemmällä iällä. Litmasen tytär Karoliina Franck luki otteita sukukirjasta ja antoi äänensä Eevan Maikki-kummille, joka oli ollut 5-vuotias Parasken kuollessa ja niitä harvoja, joiden elävät muistot ehdittiin saada talteen.

Rautamuurahaiset

Illalla seminaari avautui laajemmalle yleisölle, kun Rautamuurahaisten sukua polki tahtia kulttuurikeskuksen lavalla. Ritva Holmbergin kirjoittama ja ohjaama esitys oli lämmitetty 16 vuoden takaa Valamo Säätiön tuella, ja tämänkertainen ensiesitys oli Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalin sijasta luostarissa. Yli seitsenkymmenpäinen yleisö seurasi hievahtamatta Eeva Litmasen, Karoliina Franckin ja kanteletaituri Vilma Timosen vetämää esitystä, joka avasi Parasken elämän käännekohtia ja toi hänet paitsi lihaksi ja vereksi, myös eri taiteilijoiden ikuistamaksi muotokuvaksi ja Eero Järnefeltin sanoin ”tuntehikkaaksi, lahjakkaaksi ja viisaaksi naiseksi, jossa kreikkalaiskatolinen uskonto niin sopusointuisesti oli sulautunut kalevalaiseen henkeen.” Loppukiitokset olivat liikuttuneet ja katsojien palaute sydämestä tulevaa, tekijöiden sydämeen käyvää.

(Kuvat: Pasi Leino)

Rautamuurahaisten sukua esitetään seuraavan kerran Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa 12.11.2022 klo 14 ja sinne on ilmainen sisäänpääsy.

Inan huone

Miksi kapula haluttiin siirtää Paraskelta juuri Ina Collianderille?

Kun Paraske-seminaaria ruvettiin suunnittelemaan, Annina Holmberg ja Maria Roiha saivat opistolta työtilakseen samaisen luokan, yläkerran tilan, jossa on vinokatto ja näkymä pääkirkkoon. Muualla luostarissa tuli vastaan Collianderin töitä: kirkon lisäksi hotellihuoneissa ja toimistotiloissa, joissa ne eivät heidän mielestään päässeet oikeuksiinsa.

He ehdottivat Suomen ortodoksisen kirkon johtavalle konservaattorille ja Valamon opiston Ikoniakatemian ikonimaalauksen opettajalle Antti Narmalalle, että hän asiantuntijana kokoaisi työt ja kuratoisi niistä näyttelyn. Se, että siitä tuli pysyvä, on Narmalan oma bonus hankkeeseen ja ilonaihe kaikille Valamon kävijöille.

Seminaarin päätöksessä eli näyttelyn avajaisissa oli läsnä myös Ina Collianderin poika Sergius, jonka lempeänhumoristinen tyyli kertoa vanhemmistaan Inasta ja Titosta lämmitti tilaisuuden tiukasta yhteenvedosta tai jäykästä galleriapatsastelusta avoimen keskustelun ja taiteen ihailun yhteiseksi kokemukseksi.

Seminaarin aikana esitettiin useammankin kerran kysymys: missä vaiheessa Parasken kanonisointi on. Vastaus kuuluu: kanonisointia valmisteleva ryhmä on saanut ehdotuksensa valmiiksi, mutta tuleeko Suomen kirkkoon joskus Pyhä vanhurskas Paraske, on vielä täysin auki. Sitä odottaessa voi kuitenkin tutustua hänen elämäänsä ja säkeisiinsä vaikka tulemalla Sofiaan marraskuussa tai kysymällä kirjastosta lisää. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitie oli asettanut seminaarin ajaksi näytteille Paraskea koskevia kirjoja, joten jo luostarista löytyy vaikuttava pino materiaalia vaikuttavasta naisesta.

Naiskollektiivi

Kun ohjaaja-kirjailija Eira Mollberg raitistui, hän ryhtyi tekemään kuvataidetta – Nyt hän kysyy, miksi ilo on aliarvostettua ja murheellisuus syvällisyyttä

– En ole absolutisti, Eira tarkentaa. – Mutta en myöskään enää sosiaalinen lipittelijä.

Vuonna 1957 syntyneen Eiran elämänmuutosta kuvataan romaanissa Villasukkahäpeä, josta tehtiin myös näytelmä. Teatteri Avoimissa ovissa pyörineen esityksen musiikista vastasi Larissa Qvintus-Petsalo, joka toimii nykyään Tikkurilan ortodoksisen kirkon kanttorina. Hengellinen aspekti oli vahvasti läsnä.

Vaikka edellisestä romaanistaan Vakuuslapset Savonia-palkinnon saanut Eira vei Villahousuhäpeän näyttämölle asti, se koitui hänelle taloudelliseksi tappioksi.

– En saanut siihen enkä sen jälkeen apurahoja – olen ilmeisesti yli-ikäinen – joten päätin hakeutua palkkatöihin, jostainhan leipä on revittävä. Toisaalta opin, että köyhyys on vapauttavaa ja voin tehdä mitä huvittaa, kuten maalata.

Tämän jutun fokus onkin taidemaalari Eirassa.

Ortodoksisuus on innoittajana Eiran taiteessa. Uspenie-sarjaa.

Käsillätekemisen ihanuus

– Olen aina rakastanut käsillä tekemistä, Sakarimäen koulussa koulunkäyntiavustajana päivätyössä käyvä Eira kertoo. – Ensimmäinen tutkintonikin on kankurin.

Sen hän hankki hyvin nuorena Urjalan käsityöopistosta, jonka kesäkurssilla kudottiin pitkät päivät valoisiin öihin asti. Palkintona oli kankurin ammattipaperit.

Kuvataidekärpänen pisti kuitenkin sitäkin aikaisemmin.

– 14-vuotiaana Moskovassa Tretjakovin galleriassa, hän muistaa tarkasti. – Isä ja äiti veivät minut sinne. Menin aivan tolaltani, suorastaan liekehdin. Päätin opetella venäjän kielen, minkä teinkin, ja Moskovasta tuli lempikaupunkini. Moni sanoo nyt Ukrainan sodan aikana, ettei aio enää koskaan matkustaa Venäjälle, mutta minä menen sinne heti, kun tilanne sallii. Sotaa vastustan tietenkin ankarasti.

Eira pitää lompakkonsa arvokkaimpana aarteena moskovalaisen Leonardo-taideliikkeen alennuskorttia.

– Se kauppa on minulle taivas, sieltä saa kaikkea.

Sen lisäksi että on aina pitänyt askartelusta ja käsitöistä, myös geeneistä löytyy taiteilijaperimää. Kuuluisan isän, elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergin, lisäksi suvussa on useampi kuvataiteilija. Isän veljeä Jorma Mollbergia Eira nimittää suosituksi toritaiteilijaksi, joka maalasi maanisesti silloin kun ei juonut.

– Hänen kukkahuivityttöjään kysellään vieläkin, sen verran suosittuja aiheita hän maalasi.

Äidin veli Hannu Dahlström sen sijaan oli oikea matrikkelitaiteilija, ja isoäidin kummatkin sisaret maalasivat.

– Kyllä voi sanoa, että maalaaminen on minulla geeneissä.

Hidas sekatekniikka on meditatiivista tekemistä

Kun Eira kuvailee tapaansa maalata, hänen kätensä liikkuvat ja havainnollistavat prosessia.

– Valitsen ensin valmiin työn, otan siitä kopion ja teen alustan. Sitten rupean leikkaamaan ja liimaamaan päälle toisia kuvia ja kuvien osia, käytän villisti myös ylenpalttisen koreita materiaaleja, kuten pitsireunaisia kakkupapereita ja tapetteja. Herkuttelen täydellisen pyöreällä muodolla jos haluan. Olen juuri niin naiivi kuin kulloinkin tuntuu ja teen vain itselleni.

Oma tärkeä vaiheensa on raamitus, joka ei suinkaan tapahdu viimeisenä, vaan prosessin alkuvaiheessa.

Eira metsästää kehyksiä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista:

– Nihtisilta on mahtava! hän mainostaa.

Sitten hän laittaa kuvapohjan raameihin, jotka myös maalaa ja käsittelee niin, että ne ikään kuin jatkavat työtä tai sulautuvat osaksi sitä.

Lopuksi hän merkitsee kuvan taakse pohjana olevan alkuperäistyön tiedot ja tekijän, reiluuden vuoksi.

Valmiita töitä voi kutsua vaikka kollaaseiksi.

– Sekatekniikka on niin hidasta, että se on suorastaan meditatiivista. Ja se muistuttaa ikonimaalausta, vaikka sen tekniikoista poikkeaakin.

Eira korostaa, ettei hän maalaa ikoneja, vaikka saattaa ottaa aiheet ikoneista.

– Kun tein Gregorios Voitonkantajaa, pääsin flowta syvempään tilaan, superflowhun.

Uspenie-sarja ammentaa myös ortodoksisesta uskonnosta, joka on Eiran perhettä yhdistävä liima. Lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsiakin useampi, mutta ortodoksiset juhlat kokoavat perheenjäsenet yhteen ja arkenakin Justus-poika soittaa, jos äitiä ei ole vähään aikaan näkynyt kirkossa.

Ilo saa kuulua taiteeseen

Eira on tehnyt useita pyhiinvaelluksia ja tuntee monia luostareita. Niistä kotoisimmaksi on tullut Pyhtitsan nunnaluostari, joka sijaitsee Koillis-Virossa, ja jossa on yli 100 nunnaa. Eira seuraa luostarin jumalanpalveluksia youtubesta, viimeksi hän kävi siellä toukokuussa. Pyhtitsa kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Eira esitti tilanteesta kysymyksiä nunnille ja sai jokaiselta omanlaisensa vastauksen. Tilanne oli kiinnostava.

– Kaipaan Pyhtitsaan kovasti ja odotan seuraavaa käyntiä, joka on mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Kaipuusta tulee mieleen murhe, joka on suomalaisen taiteen käytetyimpiä materiaaleja, oli kyse sitten kirjallisuudesta, elokuvasta tai kuvataiteesta. Iloa pidetään usein vähempiarvoisena ja synkkyys lasketaan syvällisyydeksi.

– Mutta murehtiminen ei ole syvällisyyttä, sanoo Eira ja haluaa tähdentää, että tämä koskee myös ikoneja. – Kuvallinen teologia lähtee tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta, joten siihen eivät päde maalliset lait. Edelleen hengellinen taide on eri kuin ikonitaide, jossa on aivan oma katsomisen ja kädentaidon ihmeensä.

Esimerkkinä Eira käyttää monien ensimmäistä kertaa ikonin edessä kokemaansa tunnetta, että ”se katsoo juuri minuun”.

– Eikö sinunkin tutuillesi ole käynyt niin, kun olet vienyt heidät kirkkoon tai ikoninurkan eteen? hän tivaa.

Pakko myöntää, että on.

Lopuksi kuitenkin:

– Mottoni maalatessa on, että älä ota mitään vakavasti ja pääasia, että on kivaa.

Se näkyy Eiran värejä hehkuvissa töissä, joiden yksityiskohtia toivon mukaan päästään tarkastelemaan pian näyttelyssä. Kolme aikuista lasta Pihla, Johannes ja Justus ainakin kannustavat äitiään pitämään sen, ja tämän jutun tehtyään myös haastattelija.

Eira Mollbergin teoksia katsoessa päällimmäisenä tunteena on ilo, ja hänen kirjoissaan käsitelty peikko – häpeä – saa huutia sen tieltä.

Blogit Pyhän kosketuksia

Haudan siivous tuonilmaisista asti

Äidin hautajaiset pidettiin Helsingissä ja seuraavana päivänä hänet laskettiin haudan lepoon Valamossa. Helle pakkaantui entistä paksumpana Suomen päälle, mutta se ei estänyt omaisia ja ystäviä luomasta hautaa umpeen omin käsin. Isä aloitti, minä ja mieheni jatkoimme, pian myös lapset ja ystävät Valamosta tulivat mukaan. Hiekka lensi, hiki roiskui, suru puski läpi ja hellitti joka heitolla.

– Vihdoinkin jotain konkreettista, isä huokasi ja pyyhki otsaansa. Fyysinen uurastus näytti herättävän hänet eloon kohmeesta, jonka tuska, uupumus ja armoton ilma olivat aiheuttaneet. Minustakin tuntui hyvältä olla laskemassa arkkua ja peittämässä sitä; kaikki käytännönläheinen kävi terapiasta voimia vaativassa tilanteessa.

Uuden Valamon hautausmaa sijaitsee metsässä lähellä luostaria. Sieltä on kaunis näköala järvelle ja kukkulalle, joka on saanut nimen Taabor Galileassa sijaitsevan vuoren mukaan. Toisin kuin puistomaisilla hautausmailla, Valamossa on vain vähän kuuliljoja tai muita istutettuja kukkia, ja graniittikivien sijasta haudoille on pystytetty puiset ristit tai karjalaiset majaa muistuttavat grobut. Kummulla kasvaa sammalta, saniaisia, metsämansikkaa, ketoneilikkaa, pihlajia ja kieloja. Pitkiksi ehtineet puut suhisevat ympärillä ja aivan äidin haudan takana kohoaa kuusi, jonka oksa on laskeutunut havumetsän rauhan viiriksi kummun päälle. Runoilija Aulikki Oksanen laski hautajaisissa oman viirinsä leikkokukkien sijasta, ja lähetin hänelle lämpimän ajatuksen nähdessäni Oravaisen laulun toteutuvan Valamossakin.

Vietimme luostarissa kolme täydellistä päivää. Seilasimme Sergei-laivalla, uimme Juojärven silkkisessä sylissä, pesimme itsemme puhtaiksi rantasaunassa ja tarjosimme kotoa tuotua Lehtikuohua valamolaisille ystävillemme. Kirkossa kävimme monta kertaa päivässä sekä palveluksissa että kuuntelemassa Konevitsan mieskvartettia, ja haudalla, jonka kummulla muistokukat pysyivät ihmeen hyvin hengissä kuumuudesta huolimatta. Kun ilmassa alkoi näkyä ukkosen merkkejä, keräsin lasten avustuksella kortit hautakimpuista. Pelastin Johanneksen ja Anskin orkidean (se kukki pitkälle syksyyn) hukkumasta muiden kukkien alle ja ilahduin huomatessani, että äiti oli päässyt lähelle Elina Karjalaista, rakasta Uppo-Nallen äitiä ja ortodoksikummiaan.

Kolmannen päivän iltapuolella lähdimme ajelemaan kotia päin. Se oli haikeaa mutta vääjäämätöntä. Matka sujui hyvin, paljon paremmin kuin meno. Olimme levänneempiä ja tyynempiä ja pystyimme nauttimaan jopa maisemista. Emme tienneet, että takanamme melskasi ukkonen. Tieto siitä tuli vasta lähellä Helsinkiä, kun sain tekstiviestin luostarista. Siinä ilmoitettiin, että taivas oli pian lähtömme jälkeen revennyt ja myrsky riepotellut Papinniemeä katkomalla sähköjä ja kaatamalla puita. Hautausmaallakin oli mennyt nurin kymmenkunta.

– Sinne ei päästetä ketään muutamaan päivään, luin järkyttyneenä. – Ei ennen kuin vauriot on korjattu ja vaaratekijät siivottu pois. Äidin hauta on kuin ihmeen kautta säilynyt koskemattomana, vaikka aivan vierestä on romahtanut iso mänty. – Hän siivosi, tokaisi isä.

Mökkimme jokakesäinen ohjelmanumero oli ollut puukiista. Äiti oli halunnut tontille lisää aurinkoa ja merkinnyt kaadettaviksi tarkoitetut puut. Isä oli pannut hanttiin ja perustellut vastarintaansa maailmankaikkeutta syleilevillä argumenteilla. Se oli ollut älytön show, joka oli huipentunut aina äidin voittoon. Tällä kertaa hän oli päässyt päämääräänsä ilman teatteria ja raivannut hautausmaalle tilaa. Paikka oli ehkä sittenkin hieman liian varjoinen; nyt aurinko pääsi paistamaan sinne vaivattomasti. Äiti, joka oli aina rakastanut valoa ja aurinkoa, ei näköjään luopunut niistä taivaassakaan, vaan piti pintansa rajan toisellakin puolella.

Artikkelit

Ortodoksisuus on kauniilla tavalla läsnä Muska Babitzinin elämäkerrassa

Marija ”Muska” Babitzin on musikaalisen sisarussarjan keskimmäinen. Isoveli Sammy kuoli autokolarissa 1973 ja Kirka sairaskohtaukseen 2007. Nuoremmat sisaret Ykä ja Anna vähensivät musiikin tekoa perustettuaan perheet, mutta Muska on jatkanut miehensä Hande Salakan kanssa keikkailua ja ollut mukana musiikkibisneksessä näihin päiviin asti. Hänestä ilmestyi kesäkuussa 2022 Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Muska.

_{Kirka, George, Leo, Elisabeth, Anna, Muska ja Sammy.
Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus}

”Leo ja Elisabeth Babitzin opastivat lapsensa puhumaan aina totta ja kunnioittamaan muita ihmisiä, etenkin vanhuksia. Kohteliaisuutta tuli noudattaa kaikkien kanssa. Perhe kävi edelleen Uspenskin katedraalissa ja vieraili tuttavaperheiden luona kirkonmenojen jälkeen. Lasten kasvaessa venäjänkielisten emigranttituttavien tapaaminen sai uusia sävyjä ja merkityksiä. Leo Babitzinille oli tärkeää saada Sammy ja Kirka kirkkoon, koska hän oli suunnitellut lasten tulevaisuutta sopivien perhetuttujen kanssa.” Viimeinen lause tarkoittaa, että kirkosta etsittiin ei enempää eikä vähempää kuin sopivia vaimoehdokkaita.

– Sellaista tapahtui Uspenskin katedraalissa! Muska nauraa.

Emigranttiperheen identiteetti

Ortodoksinen aines tulee vastaan varsinkin kirjan alussa, kun vanhempien vaikutus vielä tuntuu Muskan elämässä. Äiti Elisabeth syntyi Karjalassa ja isä Leo Pietarissa, mutta kasvoi hänkin Karjalassa. Leon isä Mihail oli upseeri, joka menetti paitsi työnsä myös kotimaansa Venäjän vallankumouksen myllerryksessä ja joutui rakentamaan elämän uusiksi vaatimattomista lähtökohdista. Perheen tarina muistuttaa kirjailija Tito Collianderin taustaa: hänenkin isänsä upseerinura meni keisarikunnan mukana, eikä sitä seurannut niukkuus ja suorastaan köyhyys koskaan hellittänyt otettaan.

Elisabeth ja Leo tapasivat Kanneljärven sisäoppilaitoksessa ja pitivät yhteyttä kirjeitse Leon muutettua Helsinkiin ja Elisabethin Englantiin, jossa hän opiskeli sihteeriksi ja rahoitti oleskelunsa työskentelemällä venäläisen ruhtinattaren seuraneitinä. Talvisota sotki nuorten suunnitelmat, sillä vaikka Elisabeth pääsi palaamaan Suomeen viimeisellä laivalla, Leo komennettiin veljiensä kanssa rintamalle, ja he joutuivat lykkäämään naimisiinmenoa vuodesta 1939 vuoteen 1944. Kirjassa kerrotaan, että heidät vihittiin Helsingin ortodoksisessa kirkossa, mutta ei eritellä tarkemmin, missä. Uspenskin katedraali sen sijaan mainitaan myöhemmin useammassakin yhteydessä.

”Vaikka Leo ja Elisabeth Babitzin eivät olleet tiukan uskonnollisia, ortodoksisuus sekä siihen liittyvät tavat ja perinteet kuuluivat tärkeänä osana heidän hengelliseen identiteettiinsä. Kodin seinillä oli ikoneja, ja perhe ajoi säännöllisesti raitiovaunulla Uspenskin katedraaliin: lauantai-iltaisin vigiliaan ja sunnuntaiaamuisin liturgiaan. Palvelukset toimitettiin siihen aikaan venäjän kielellä, joten Uspenskin katedraalista muodostui monille venäläisperheille sosiaalisen elämän keskus.”

Muskan vanhemmat. — _{Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus}

Muska täsmentää kirjassa, että varsinkin isälle kirkossa käynti oli tärkeää tuttavien tapaamisen takia. Emigranttiperheet saivat puhua rauhassa venäjää ilman ryssittelyä ja olla muutenkin omia itsejään. Siitä tuli tapa.

– Se ”meidän” juttu, Muska kiteyttää.

Kun venäjänkieliset palvelukset siirrettiin Kolminaisuuden kirkkoon, Babitzinitkin rupesivat käymään siellä, sillä heidän kotikielenään pysyi pitkään venäjä.

Raaka ja tinkimätön oma ääni

Kun Muskasta tuli veljiensä vanavedessä kuin varkain rokkitähti, hänellä oli yksi heiltä puuttuva ominaisuus, joka teki hänestä Suomessa harvinaisuuden: naissukupuoli. Voimalla vetävä ja jopa raaka-ääniseksi kutsuttu naisrokkari oli jotain ennennäkemätöntä, ja hänestä yritettiinkin koulia humppa- tai iskelmä-artistia.

Muska aloitti Dannyn tallissa, jossa Kirka oli jo suuri stara, mutta valitsi suuntansa lopullisesti tavattuaan Orfeus-yhtyeen kitaristin Hannu ”Hande” Salakan, josta tuli paitsi hänen puolisonsa ja sielunkumppaninsa, myös tinkimättömyyden reimari musiikkimaailman myrskyisällä merellä. Pariskunta on pitänyt yhtä yli 50 vuotta ja näyttää kuvissa melkein samalta kuin 1970-luvulla, jolloin heidän matkansa alkoi.

Muska ja Hande ovat tehneet urallaan muutakin kuin musiikkia; muun muassa pyörittäneet ohjelmatoimistoa ja jälleenmyyneet farkkuja. He ovat asuneet Helsingissä useissa osoitteissa, mutta myös Yhdysvalloissa ja lyhyempiä pätkiä Euroopassa. Veri on vetänyt maanteille ja kiertämään, mutta pysähtynyt paikkoihin, joissa sielu on levännyt. Muska sanoo Venla Välikankaan syyskuun Voima-lehteen tehdyssä haastattelussa, että kaikkein tärkeintä hänelle on aina ollut vapaus:

– Vapaus merkitsee minulle aivan kaikkea. Onneksi koko elämäni on ollut sellaista, että olen saanut mennä, tulla, tehdä ja nauttia.

Värikkään elämän takana värikäs historia

Muska-kirjan viimeiset luvut ovat kiehtovaa luettavaa päähenkilön seesteisyyden – tyytyväisyys omiin valintoihin ja ilo pitkäjänteisyydestä – ansiosta, ja ensimmäiset ajankuvansa vuoksi. Keskivaihe sisältää niin paljon bändien, solistien, biisien, kiertueiden ja levyjen nimiä, että välillä puuduttaa, vaikka totta kai on tärkeää mainita muutkin kuin itsestäänselvyydet, kuten Krokotiilirock ja Kirjoita postikorttiin -hitit. Mutta alun lähes romaanikerrontaa lähentelevän maalailun jälkeen musiikkianekdootit näyttävät auttamatta listaukselta.

Babitzinit asuivat 1950-luvulla Eirassa, joka ei ollut samanlainen varakkaiden kaupunginosa kuin nykyään. Lapsia oli paljon ja talonmiehet vahtivat pihoja. Silti onnettomuuksia sattui, ja Muskallekin jäi karmivat muistot pojasta, joka kuoli pudotessaan hissikuiluun ja tulipalosta, jonka hänen vilkas isoveljensä Sammy sekä sytytti että sammutti. Äiti oli aina kotona ja hyräili oopperasävelmiä valmistaessaan ruokaa, ankara mutta herrasmiesmäinen isä huolehti toimeentulosta. Hän kouluttautui sodan jälkeen putkimieheksi.

Leo Babitzinin hahmo on erityisen koskettava. Häneltä evättiin venäläiseen syntyperään vedoten veteraaneille palkinnoksi luvattu rintamamiespalsta, vaikka hän oli käyttänyt nuoruutensa taistelemalla Suomen puolesta. Suku oli hänelle rakas, mutta suhteiden hoitaminen vaikeaa, koska suurin osa asui ulkomailla, monet Pariisissa. Anna-äiti eli Muskan mummo oli onneksi lähellä Järvenpäässä, ja hänen kertomuksensa avasivat lapsillekin sadunhohtoisia kuvia Kaspianmeren rannoista ja tsaari Nikolai II:n hoviin toimitetusta kaviaarista. Mummolassa näki myös häivähdyksiä perheen menneestä loistosta esimerkiksi seinää koristavan Ilja Repinin maalauksen kautta.

Surun pyyhit silmistäni pois

Musikaalisen perheen tunnetuin nimi lienee Kirill – Kirka, jolle siunaantui eniten hittejä, ja joka myös raatoi menestyksensä eteen. Rakettimaiseen suosioon Syksyn sävelen voitolla vuonna 1972 ampaissut Sammy menehtyi jo seuraavana keväänä kolarissa ja aiheutti kaaoksen Helsingin ortodoksisella hautausmaalla, kun niin moni halusi tulla saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Kirkan kuollessa 34 vuotta myöhemmin suku osasi varautua, eikä samanlaista kansainvaellusta suosiosta huolimatta päässyt syntymään.

Muska ja Kirka. — _{Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus}

Veljien kuolemat olivat Muskalle kamala paikka. Kirjassa kerrotaan, kuinka hän sai tiedon Sammysta omalle keikalleen, jonka veti kuin sumussa. Kotona vanhempien luona ikoninurkan lampukassa paloi tuli ja ilmapiiri oli surusta sakea.

Jos tekee pyhiinvaelluksen Babitzinien haudalle, näkee, että siinä lepää kolmaskin poika: kahden vanhana kuollut Leo. Hän oli sisarussarjan esikoinen ja hukkui sadevesitynnyriin ollessaan mummolassa hoidossa äidin synnyttäessä Sammya. Elisabeth ei koskaan syyttänyt äitiään tapaturmasta, mutta se teki hänestä varovaisen ja jopa hauraan. Vaikka hän sai myöhemmin viisi lasta lisää ja ison liudan lastenlapsia, suru ja kaipaus menetettyjä kohtaan ei hellittänyt hänestä otettaan. Kuten ei isästäkään.

Siihen nähden, kuinka paljon menetystä perheen harteille kasaantui, Muska vaikuttaa ihmeen tyytyväiseltä elämäänsä. Omien lasten sijasta hän on ollut supertäti sisarustensa lapsille ja ottanut roolistaan kaiken irti. Ammatillisesti hän on seurannut vaistoaan ja tehnyt juuri sellaista musiikkia, jota on halunnut. Ja jota puoliso on täysillä tukenut. Sekä matkustanut ja nähnyt maailmaa sydämensä kyllyydestä.

Voima-lehdessä Muska määrittelee arkipäiväisen pyhän perusteet kahteen prinsiippiin:

– Koen pyhäksi rauhan. Sen, ettei sotia olisi. Tämä sotatila on kauhea Ukrainassa – ja onhan sitä muuallakin. Koen pyhyytenä myös yksityisyyden – jokaiselle on oma kuvionsa ja oikeus yksityisyyteen.

Toivokaamme kesällä 70 täyttäneelle Muskalle siis rauhaa ja yksityisyyttä ja onnitelkaamme häntä elämäkerrasta, jonka sisällön on mahdollistanut rikas ja räväkkä meininki lapsuudesta näihin päiviin.

Kuvat Sauli Miettisen kirjasta Muska (Otava, 2022)

Naiskollektiivi

Millaista on toimia kulttuurikeskus Sofian johtajana, Leena Hoppania?

Leena Hoppania on asunut viime vuodet kahdella paikkakunnalla: Espoon Tapiolassa ja Joensuun Suhmurassa. Etelässä on koti, mutta Itä-Suomessa vanha sukutalo ja osa juurista. Sinne elämä painottui koronan ja Joensuun kaupungin kulttuurijohtajan pestin aikana leskeksi jääneen isän, puolison ja koiran kanssa, mutta nyt painopiste on palannut Tapiolaan. Leena aloitti Kallahdenniemen kärjessä sijaitsevan ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian johtajana kevättalvella ja tuntee puolen vuoden jälkeen tulleensa oikeaan paikkaan, vaikka työmatkoihin kuluu edelleen turhan paljon aikaa.

– Onneksi niiden aikana voi ajatella, sillä sitäkin työ vaatii, hän sanoo. – Pidän jatkuvasti yllä ajatusta, kuinka taklata arvopohjaisen ja liiketaloudellisen toiminnan ristiriita. Sofiassa voi toteuttaa monipuolisesti melkein mitä vaan, mutta päätökset on tehtävä järki päässä, joskin sydän lämpimänä.

Leena on koulutukseltaan luovan johtajuuden taiteen maisteri ja tehnyt työtä sekä kulttuurikentällä että politiikassa. Hänen puheessaan toistuvat sanat luovat talous ja vaikuttaminen.

– Kun opiskelin 1990-luvulla, rahasta ei ollut sopivaa puhua samassa lauseessa taiteen kanssa. Kaikkein pahimpana pidettiin tuotteistamista, joka oli melkein kuin paholaisen kanssa sopimuksen solmimista. Tuottajat ja taiteilijat huutelivat toisilleen eri puolilta rantaa, ja kesti aikansa, ennen kuin yhteinen ääni alkoi löytyä.

Se tapahtui keskustelun kautta, eikä muuta tietä ole, Leena uskoo. Dialogi on hänestä kaiken a ja o, oli kyseessä sitten isot rakenteet tai pienemmät yksityiskohdat.

– Sofiassakin haluan viedä asioita eteenpäin kyselemällä ja kuuntelemalla, mutta myös itse ehdottamalla ja ottamalla vastaan palautetta.

Ikiaikainen traditio ja tarinoiden voima

Tarinat merkitsevät Leenalle paljon. Sofiallakin on tarina, jonka emeritus metropoliitta Ambrosius on pannut alulle. Sitä tarinaa on hyvä vaalia.

– Ja kuten kirkossa, täälläkin kauneus hellii mieltä ja auttaa muistamaan, kuinka pieni hippunen sitä on itse ikiaikaisessa traditiossa.

Koska Leena on ollut mukana muutamassa todella isoissa produktioissa – aikoinaan muun muassa mukana manageroimassa Ville Valoa ja HIM-yhtyettä sekä kehittämässä luovien alojen nousua Suomessa – hän tietää, kuinka tärkeää mittakaavan tarkastaminen aika ajoin on.

– Palaan tarinaan ja yritän hahmottaa kokonaisuuden, etten juuttuisi hinkkaamaan yksityiskohtia, vaikka nekin ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on iso kuva; se, mitä me haluamme välittää ja kertoa.

Konkreettinen esimerkki on henkisyyttä rock-lyriikassa käsittelevä kurssi tai seminaari, jollaisen järjestämisestä Leena haaveilee. Olisi hienoa saada Kauko Röyhkän, Mariskan ja A.W. Yrjänän tapaisia runoilijoita avaamaan sanoitustensa taustoja.

– Me elämme niin rationaalista aikaa, että tuntemattoman hyväksymisen eteen täytyy tehdä töitä. Excel-taulukoiden rinnalle pitää saada henkistä syvyyttä. Aivan kuten Hilma af Klint teki taiteen avulla tuonpuoleista näkyväksi, vaikka joutui salaamaan sisältöjään vuosiksi eteenpäin.

Tänään ollaan arvokonservatismin noususta huolimatta vapaamielisempiä kuin 1800-1900-luvun taitteessa, joten salailulle ei ole tarvetta, vaan ortodoksinen kulttuurikeskus taipuu niin rauhan aatteen kuin mystisempiluonteisen ajatushautomonkin areenaksi.

– Ja onhan meillä pyhäkkö, jossa luetaan joka päivä rukouksia, Leena naurahtaa.

Sinne on hyvä mennä sekä Sofian kävijän että sen johtajan.

– Vaikka vaan hiljentymään tai tarkastamaan omaa tarinaansa ja mittakaavaansa. Siellä minäkin riisun taloushatun, sytytän tuohuksen ikonin eteen ja unohdan maalliset huolet. Hetkeksi.

Artikkelit

Elina Karjalainen, muutakin kuin Uppo-Nallen äiti

Uppo-Nalle kuutamossa kulki kohti kotia.
Kulkiessaan mietiskeli pommeja ja sotia.
Minä en tahtoisi koskaan jäädä sotavaunujen alle,
siksi aion olla rauhallinen nalle.
Rauhan lauluja laulelen koko maailmalle.
Luonto kuunteli Nallea hiljaa,
kuutamo valaisi kypsyvää viljaa,
Uppis tallusti elokuun yössä
mietteet ja mieli rauhantyössä.

Sota, jonka vuoksi Elina Karjalaisen lapsuudenperhe joutui jättämään kotinsa, oli äidin varhaisen kuoleman lisäksi hänen elämänsä suurin trauma. Viipurin värikkäät torit ja vilkkaat kadut vaihtuivat savolaiseen lupsakkuuteen, johon nuorella tytöllä kesti tottua. Hän kirjoitti muistelmiinsa, että lapsuus päättyi sotaan, vaikka siitä loppujen lopuksi selvittiin säikähdyksellä. Kotiseudun menetys – Viipuri, johon lapsen maailma oli mahtunut – oli pois, mutta isänmaa ja äidinkieli sentään säilyivät.

Myönteiseksi kääntyvä ajattelu oli Elinalle luonteenomaista. Kun hän ikääntyessään raihnaistui, hän totesi että onkin juossut ja hätiköinyt aina liikaa, nyt on hyvä istua. Ja kun häneltä meni näkö, hän kiitti korviaan joilla saattoi kuunnella, koska oli ollut niin kiihkeä lukija, että oli ahminut kirjoja sen sijaan että olisi keskittynyt niihin. Kuunnellessa oli pakko antautua verkkaisemmalle vastaanotolle.

Kun Elina Saraste syntyi, hänen isänsä ilmoitti aikovansa hemmotella tyttöä niin paljon kuin jaksoi. Sen hän tekikin, mutta isoveljet tasoittivat kasvatusta pelottelemalla pikkusiskonsa puolikuoliaaksi kummitusjutuillaan ja yllyttämällä häntä hullunvaarallisiin temppuihin. Heidän ansiostaan kuopuksesta ei tullut pumpulissa kasvanutta prinsessaa, vaan rämäpäinen naisen rajoja ravisteleva elämäntutkija.

Äidistään Elinalla oli vain hailakat muistot, koska tämä sairastui kohtalokkaasti tytön ollessa pieni. Rouva Saraste kylmettyi Laatokan saareen tehdyllä huurremetsojen metsästysretkellä ja joutui viettämään sen jälkeen pitkiä aikoja tuberkuloosiparantolassa. Hänen kuolemansa jälkeen vaihtuva virta kotiapulaisia auttoi varatuomari-isää selviämään Veikon, Antin ja Elinan kasvatuksesta, joka oli yhtä aikaa vaativaa – käytöstavat! – ja leppoisaa – leikit. Elinan varhaisiin muistoihin kuului ilta Viipurin Pamaus-kerholla, jonne isä unohti hänet parantaessaan maailmaa looshitovereidensa kanssa. Klubin tarjoilijat toivat tytölle tylppäkärkiset sakset ja kasan aikakausilehtiä. Kun isä neljän aikaan aamuyöllä ryntäsi hakemaan lastaan, tämä leikkeli kuvia patarauhallisena eikä ollut moksiskaan. Muiston kruunasi aamuöinen kävely halki uinuvan kaupungin, sillä siitä alkoivat heidän yhteiset satunsa, joissa isä etsi aina tytärtä, mutta ei löytänyt tätä, koska tyttö oli eksynyt mitä hurjimpiin ja hauskimpiin seikkailuihin.

Lukemaan Elina oppi kolmevuotiaana. Se oli iso käänne hänen elämässään, sillä valtavat uudet maailmat aukenivat hänelle kirjojen sivuilta. Isän ovelan juonen avulla hän sai parasta mahdollista lukuohjausta: isä vei hänet kirjastohuoneeseen, näytti hyllyt ja sanoi, että kaikki muut kirjat ovat luvallisia, paitsi nuo ylhäällä olevat, niihin ei saa koskea. Siitä seurasi, että heti kun Elina jäi yksin, hän rupesi lukemaan järjestelmällisesti kiellettyjä teoksia. Vilkas mielikuvitus ja tarinoiden vetovoima aiheuttivat sen, että Elina alkoi sepittämään juttuja. Hän kuvitteli opettajansa ja rehtorinsa kihlauksen ja kertoi siitä kotona tosiasiana. Kun olematon kihlapari palautti onnittelukukat, silloin vielä elossa ollut äiti rankaisi tyttöä valehtelemisesta, ja hän joutui kirjoittamaan sata kertaa ”Karta lapsi valhetta, puhu aina totta”, mikä ei lainkaan hillinnyt hänen runosuontaan. Veljet yllyttivät siskoaan keksimään tarinoita, joten hän vapautui valehtelijan maineesta vasta aikuisena, kun keksi tehdä siitä itselleen ammatin. Elina opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja psykologiaa, mutta ei valmistunut, koska toimittajan työ ja perheen perustaminen veivät mennessään.

Neiti Saraste rakastui mieheen, jossa yhdistyivät hurmaavalla tavalla asiallisuus ja taiteellisuus. Pentti Karjalainen oli lakimies ja pianisti ja yhtä ihana kuin isä, jonka rakkaus kantoi Elinaa edelleen vahvana. Elina sanoikin, ettei voinut rakastua itseään heikompiin ihmisiin. Avioliiton ansiosta hänestä tuli rouva Karjalainen ja kolmen lapsen äiti. Hän nautti suunnattomasti äitiydestä, mutta ei luopunut koskaan omasta luovasta työstään, vaan keksi keinoja yhdistää lastenhoito ja kirjoittaminen. Lasten kommelluksista sai hyviä aiheita Kotilieden kolumneihin ja erilaisista toimittajakeikoista tarinan juurta iltasatuihin. Elina kirjoitti muun muassa Savon Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen ja pakinoi radiossa. Jotkut jutut veivät häntä kauas maailmalle, eikä mikään voinut olla parempaa, sillä hän rakasti matkustamista.

Kun Elinasta tuli kirjailija, hän saattoi vetäytyä ulkomaille pitemmiksikin periodeiksi. Wienissä hän viihtyi pienessä residenssissä, jonka alakerrassa oli kuppila. Kerran hän kirjoitti niin intensiivisesti, ettei tajunnut alas mennessään olevansa vielä yöpuvussa. ”Kuulkaa kaikki – kirjani on valmis!” hän kailotti, jolloin kuppilan isäntä Kurt Kobata vastasi lakonisesti, että sepä hyvä, koska pukeutumisesi on selvästi kesken.

Elinan ensimmäinen kirja oli ”Ei murheella vaan ilolla”, joka kertoo Rolf Arnkilin elämästä. Hän kirjoitti sen yhdessä Rolfin vaimon Joanin kanssa. Alkuvaiheen tuotantoa on myös teos, joka kuuluu sarjaan ”Legenda jo eläessään”, ja se kertoo ortodoksisen kirkon päämiehestä arkkipiispa Paavalista. Elinaa jännitti aluksi kauheasti, koska hän ei tiennyt uskonnosta juuri mitään. Hänen mieleensä palasivat lapsuudessa tehdyt piipahdukset ortodoksipyhäkköihin kirkkolaulua kuuntelemaan – isä oli pitänyt siitä – ja hämmästely, jota pappien yhtämittainen kumartelu ja ristinmerkkien tekeminen oli aiheuttanut.

– Mitä hyö sill´ viisii nyppiit? hän oli tivannut isältä. Nyt hän saattoi esittää saman kysymyksen hieman hienovaraisemmin itselleen arkkipiispalle, jonka rauhallinen olemus ja syvällinen viisaus tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. ”Ihmisen usko, jonka näen sisäisenä kauneutena ja sisäisen rauhan perustana on asia, jonka tätä kirjaa tehdessäni olen kokenut mieltäni liikuttavana, jopa järkyttävänä”, hän kirjoitti teoksen saatesanoihin. Paavalin kautta hän alkoi lähestyä pyhää ja päästä syvemmälle mysteeriin.

Kirjasta tuli menestys. Siitä kirjoitettiin muun muassa, että ”Elina Karjalainen on käyttänyt enkelin sulkaa ja tavoittanut katoavaa hohtoa” ja että ”Elina Karjalainen on saanut legendan elämään”. Onnistuminen kannusti häntä jatkamaan, ja pian syntyi hänen rakastetuin hahmonsa Uppo-Nalle, jonka seikkailuista syntyi yli 20 kirjaa.

Uppis on pehmolelu, joka on joutunut omistajansa kiukunpuuskan takia mereen ja ajelehtinut siellä itsensä likomäräksi. Kun Reeta-niminen tyttö löytää hänet, häntä ei saa rutikuivata, koska silloin hän menettäisi uppo-olemuksensa. Uppis saa kodin Reetan ja päättömiä loruja joikaavan Laulavan lintukoiran luona, ja hänen seikkailuistaan tehdään jopa ooppera.

Kuopiosta tuli Elinalle vuosien saatossa rakas kotikaupunki, ja suurin osa Uppo-Nallen puuhista sijoittuu sinne. Uppiksen talo Kuopion Rauhalahdessa oli 2000-luvulla suosittu nähtävyys, jossa lapset saivat leikkiä Reetan kanssa ja kuunnella Laulavan lintukoiran hulluja aarioita. Taiteilija Hannu Taina antoi Uppiksen porukalle ulkoasun ja ystävystyi Elinan kanssa. Aiha kun kirjailija lähti käymään Helsingissä, hän tapasi Hannun. Joskus he kävelivät Esplanadilla kainalokokoinen Uppo-Nalle välissään ja juttelivat lasten kanssa. Kun Elinan omat tenavat kasvoivat aikuisiksi, hän kuunteli mielellään muiden muksuja, koska sai heiltä hyviä ideoita ja rehellistä palautetta

Peppi Pitkätossulla ja Uppo-Nallella on samankaltainen syntyhistoria: molemmat luotiin lohduttamaan kipeänä olevaa lasta. Pepistä tuli maailmankuulu, mutta ei Uppiksellakaan huonosti mennyt: hän pääsi Australiaan, kokkikouluun ja linnan juhliin, ja hänen mukaansa nimettiin lastensairaala. Lisäksi hänen runonsa julkaistiin kirjana ”Uponneen kansan lauluja”, josta löytyy sekä tämän kertomuksen alussa ollut pasifistinen pastissi ja lyhyt mutta mieleen painuva tanka:

Höllön töllön tönttö,
olen vessanpönttö.

Elina toimitti ja kirjoitti pitkän listallisen lastenkirjoja, muistelmia, matkakertomuksia ja eri genrejä yhdistäviä teoksia, mukana myös dekkari ”Murha c-mollissa, episodi erään varatuomarin elämästä”, johon ammensi alan tietoutta aviomieheltään. Tämä kuoli häntä aikaisemmin, ja Elina eli viimeiset vuotensa leskenä. Ortodoksinen uskonto tuli entistä lähemmäksi, kun Pentti Karjalainen haudattiin Valamoon ja Elina rupesi käymään luostarissa säännöllisesti. Hän tilasi miehensä kummulle grobun, jota ihailijat luulevat joskus Uppo-Nallen tuvaksi. Sen ikkunalaudalle on jätetty kyniä, karamelleja, käpyjä ja muita tervehdyksiä.

Elina Karjalaisen hauta. — _{Karjalaisten sukuhauta on Valamon hautausmaalla.}

Vuonna 2006 Elina seurasi puolisoaan grobun alle, ja myöhemmin sinne laskettiin myös heidän poikansa Juhani. Kuolema ei tullut pelottavan mörön hahmossa, vaan Elina otti sen vastaan tyynesti. Hänellä oli ollut niin paljon ongelmia terveytensä kanssa, ettei vaivojen jättäminen maan päälle tuntunut pahalta. Yksi hänen usein toistamiaan viisauksia olikin, ettei maan päällä ole taivasta. Sinne päästäkseen oli lähdettävä kauas, mutta kun elämän rakkaus oli mennyt edeltä, niin matka ei tuntunut pitkältä.

Viimeisillä esiintymiskeikoillaan ja Linnan juhlissa Elina oli pyörätuolissa. Hänen ystävänsä Helena hääri apuna ja osasi lukea Elinan toiveet. Kun hän pääsi yleisön eteen Suomen Nuoriso-opistolla pidettävässä seminaarissa Mikkelissä ja kertoi uusimmasta, alle kymmenvuotiaasta (poika)ystävästään, moni liikuttui kyyneliin asti. Yksi kuulijoista yritti kommentoida, mutta ei saanut sanaa suustaan. Elina kehoitti häntä ottamaan rauhallisesti ja odotti, kunnes toinen sai itkunsa loppumaan. Hänestä huokui lämpö, empatia ja ymmärrys.

Uppo-Nallen yksinkertaista viisautta noudattaen Elina hyvästeli elämän yhtä mutkattomasti kuin oli sitä saunaan syntyessään tervehtinytkin:

Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:
miksi on toinen tassu vasen
ja toinen taas on oikea?
Sitten se ratkaisun keksi
ja tuli iloiseksi.
Epäilystä asiasta eipä enää kellään:
oikealla tassulla tervehditään,
mutta vasemmalla hyvästellään.

Nunna ja nainen kävelevät luostarin pihalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Pyhä Irene puristi sydämestä ja nunna hänen luostarissaan kädestä

Tyttäreni kuvaa erikoisluvalla reliikkiä. Ystäväpariskunnan tytär rapsuttaa pihalla kissaa. Pariskunta ihailee kreetalaiseen laaksoon avautuvaa maisemaa ja minä yritän tukahduttaa kurkkua kuristavaa tunnetta, joka on iskenyt ikonin edessä keskellä harrasta kauneuden kokemusta. Pyhä Irene, jonka luostarin kirkossa olen, katsoo minuun arvoituksellisilla silmillään eikä päästä perääntymään. Älä mene, sen katse sanoo. Anna puristaa, koe tunteesi loppuun äläkä säiky, vaikkei se ole silkkaa suloisuutta. Minä puhuttelen sinua nyt, kun pyydät – ole siis läsnä, vaikka sattuisi.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla. — _{Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni.}

Rakas ystäväni on sairastanut yli kuusi vuotta aggressiivista syöpää. Hän on tällä hetkellä 52-vuotias, saanut siis kirouksensa suht nuorena. Olen ollut hänen mukanaan sytostaattihoidoissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja vertaistukitapahtumissa, joista hauskimpia ovat olleet kotikaupungin hotelleihin tehdyt staycationit eli vuorokauden mittaiset vetäytymiset. Olen myös tutustuttanut hänet Valamoon, jonka opiston kursseilla hän on maalannut toinen toistaan ihanampia ikoneja, viimeisenä pyhän Elisabet Lohikäärmeentappajan. Hän ei ole ortodoksi, mutta kuten moni muu, kokee ikonin maalaamisen paitsi meditatiivisena, myös rukouksellisena tapahtumana. Koska hän on ammatiltaan kampaaja-maskeeraaja, hänen kädentaitonsa ovat valmiiksi hyvät ja siveltimen jälki hieno. Minä kuitenkin uskon, että lopputulos ei olisi lähtökohdista huolimatta yhtä vaikuttava, ellei hän suhtautuisi työhön edellämainitulla rukoilijan nöyryydellä.

Kaunis luostari kesällä Kreetalla. — _{Pyhän Irenen luostari Kreetalla.}

Nyt olen tullut luostariin, jonka nimikkopyhä on parantanut ihmisiä, ja totta kai vetoan häneen ystäväni puolesta. Olen tehnyt niin aina Valamossa käydessäni: rukoillut parantaja Panteleimonia ja Konevitsan jumalanäitiä, ja toki myös kotikirkossani Uspenskin katedraalissa kääntynyt kaikkien mahdollisten auttajien puoleen. Kurkkuani on usein kuristanut tehdessäni niin, mutta mitään tämän kaltaista – näin väkevää kuin Irenen katse, en ole ennen kokenut.

Nunna, joka on opastanut meitä, näkee hämmennykseni. Hän on sveitsiläissyntyinen, sivistynyt ja kielitaitoinen. Nyt käy ilmi, että hän on myös sensitiivinen. Hän ei kysy, onko minulla hätä, vaan toteaa että on. Kerron hänen hetkessä kaiken, vuodatan pelkoni ja järkytykseni, annan tulla vuosien turhautumisenkin. Syöpä on vitsaus, joka koettelee kaikkien sitä lähellä olevien hermoja, ei ainoastaan sairastajan. Nunna tarttuu käteeni ja lupaa jatkaa rukousta. Hän lähettää ystävälleni Irenen kuvan. Huomaan että olemme kahden kirkossa; tyttärenikin on mennyt ulos. Ja nyt lähtee myös nunna, jättää minut päättämään kohtaamiseni. Seison ikonin edessä kunnes tyynnyn, mihin menee enemmän kuin tovi. Onneksi matkatovereillani ei ole kiire, vaan he antavat minun olla rauhassa. Kun tulen ulos kirkosta, Maria ojentaa kätensä ja halaa. Hän tietää tilanteen ja näkee liikutukseni.

Kun ajamme alas vuoristoteitä, jätän maisemien ihailun vähemmälle ja keskityn viestittelyyn. Kysyn ystävältäni, missä hän oli tiettyyn kellonaikaan. Vastaus hätkähdyttää: tuubissa eli magneettikuvauksessa. Huh, huokaan. Laite on syynännyt hänen solujaan samaan aikaan, kun Irenen katse on puristanut sydäntäni. Onko se enne ja jos, niin hyvä vai paha?

Annina Holmberg seisoo luostarin käytävällä. — _{Annina Holmberg}

Tapahtumasta on kohta kaksi kuukautta enkä tiedä vastausta. Syöpä oikuttelee, uhkaa tappaa mutta vetäytyykin taas kauemmaksi. Kuvat, jotka minun rukoillessani otettiin, paljastavat sekä edistystä että takapakkia. Jossain kasvaimet pienenevät, jossain aktivoituvat. Mutta ystävä on edelleen elossa ja viimeisimmän tiedon mukaan ei edelleenkään hengenvaarassa, mikä on taudin aggressiivisuuden tuntien jo ihme. Kodin ikoninurkassa on kaksi uutta toivon tuottajaa: parantaja Panteleimon ja pyhä Irene, luostarin tuliaiset. Tiedän, ettei heiltä kannata pyytää lottovoittoja, mutta lohtua ei kukaan kiellä. Eikä uskoa, joka vahvistui pyhän ikonin katseesta ja hyvää tarkoittavan nunnan pyyteettömästä eleestä.

Naiskollektiivi

Maria Matsi: Valamo on muistojen tyyssija ja hengellinen kotini

Maria Matsilla on siitä vinha työpaikka, että sen joka kolkassa on ikoneita ja kirkonkellot soivat päivittäin. Kun hän pikkutyttönä isänsä käsipuolessa puhalsi Valamon vanhassa kirkossa purkkapallon ja sai ”synninpäästön” valkeapartaiselta isä Savvalta, hän ei osannut aavistaa, että luostarista tulisi hänen monivuotinen työpaikkansa. Tehtävät ovat vaihdelleet mutta into säilynyt; tällä hetkellä Maria vastaa opastustoiminnasta ja talkootyöstä.

Hänen ortodoksinen identiteettinsä on kirkas.

– Olen syntynyt ortodoksiksi ja elänyt siinä kulttuurissa aina. Sisarusparvestani löytyy kanttoreita ja pappi, ja kolme tytärtäni on kastettu ortodokseiksi.

Vaikka aviopuoliso on luterilainen, perheen naisten uskonnollisesta suuntauksesta ei tarvinnut keskustella.

– Meidät myös vihittiin ortodoksisin menoin Viinijärven kirkossa.

Vaikka Valamo on työpaikka, on se myös toinen tärkeistä Marian hengellisen elämän kiintopisteistä. Toinen samanlainen on Lintulan nunnaluostari, jossa Maria käy mielellään palveluksissa. Hän on laulanut kuoroissa ja rakastaa etenkin panihidoja eli muistopalveluksia.

– Alunperin olin altto, mutta nyt jo vuosia tenori, tummaääninen Maria kertoo.

Moni kysyy, miten hän tulee toimeen munkkien kanssa. Itse hän kysyisi ennemmin, miten tulla toimeen erilaisten asiakkaiden ja talkoolaisten kanssa.

– Munkit ovat tuttuja, mutta varsinkin kesällä turistiaikaan täällä käy hyvin monenlaisia ja erityyppisiä ihmisiä. Asiakaspalvelu on vaativaa missä tahansa, mutta luostariin liittyy vielä omanlaisia odotuksia, eikä kaikkia pysty miellyttämään.

Onneksi suurin osa pyhiinvaeltajista ja vieraista on mukavaa väkeä.

– Olen tutustunut täällä aivan upeisiin tyyppeihin ja luonut ystävyyssuhteita vakiokävijöiden kanssa.

Kaikkein parasta eksoottisessa työpaikassa on mahdollisuus piipahtaa kirkossa koska tahansa. Kun oikein harmittaa, surettaa tai riemastuttaa, Maria sytyttää tuohuksen ikonin eteen ja rauhoittaa mielensä. Hänen suosikkipyhänsä on oma taivaallinen esirukoilija Magdalan Maria, mutta Valamolainen ja Konevitsalainen Jumalanäitikin ovat rakkaita.

– En kaipaa muualle töihin, vaan haluan tehdä parhaani Valamon eteen, koska tästä on tullut minulle muutakin kuin työpaikka, Maria sanoo keskustelun päätteeksi.

– Luostari on monien muistojen tyyssija ja hengellinen koti; olen siis onnellinen saadessani olla täällä.