Showing: 1 - 3 of 3 RESULTS

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus. 

Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi? 

Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?

Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!

Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.

Katinka Ritvanen.

Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?

Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.

Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:

1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää,  erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.

2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla. 

3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!

Tuohuksen tuli palaa myötäelämisen liekillä

Tuohuksen sytyttäminen tuntuu edelleen yhtä riittämättömältä kuin kuukausia sitten. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa maassa on sodittu yli viisi kuukautta ja mediassa leviävät kuvat puhuvat yhä rumempaa kieltä. Oma riittämättömyys tilanteen suhteen on edelleen läsnä, joskin kauhu ei. Toisiaan kiihkeällä epätoivolla hyvästelevät perheenjäsenet ja pommien tuhoamat kaupungit ovat muuttuneet ensihetkien tyrmistyksestä arkisiksi, osaksi päivittäistä uutisvirtaa.

Sitä on sietämätöntä ajatella. Että ihminen voikin niin nopeasti ja salakavalaan turtua toisten kärsimyksen todistamiseen. Etteivät psykologiset mekanismimme kykene ylläpitämään elimistön emotionaalista hätätilaa muutamaa viikkoa kauempaa, vaan totuttaudumme vallitsevaan tilanteen määrittelemiin olosuhteisiin mukauttamalla ne normaaleiksi. Ikivanha selviytymistaito, joskin pelottavan tehokas sellainen.

Meistä moni on tehnyt sen minkä voi: osallistunut erinäisin avustuksin humanitaaristen organisaatioiden keräyksiin, marssinut mielenilmauksissa, osa on jopa ottanut ja lähtenyt itse kriisialueelle omaa ammatillista apuaan tarjoamaan. Tähän yhtälöön liitettynä tuohuksen polttaminen saattaa tuntua vaatimattomalta – mutta sitä se ei ole.  Se, että sytyttää puhtautta symboloivan liekin tai ristii kätensä ja antaa ajatuksistaan hetken niille, jotka sitä eniten tarvitsevat on sitoutumista solidaarisuuteen, empatiaan, joka ei ole ihmiseen automatisoitu toiminto vaan rutiinein ylläpidetty tunnereaktio.

Minun ei tarvitse muistaa epäoikeudenmukaisuuksia joka hetki, mutta sen verran voin muistaa, etten unohda sitä osaa itsessäni, joka rakentuu toisista ihmisistä. Heidän inhimillisyydestään, joka on totta vaikkakaan se ei olisi tässä ja nyt, suoraan edessä, näköhermojen rajoilla.

Dostojevski käyttää romaanissaan Karamazovin veljekset universaalista syyllisyydestä varsin vahvoja sanoja mutta niiden toivoisi puhuttelevan tälläkin hetkellä erinäisten taistelutannerten keskellä painivia maailmankansalaisia:  ”—joka ainoa meistä on ilman epäilystä kaiken tähden ja kaiken puolesta syyllinen maan päällä, ei vain maailman yhteisen syyllisyyden perusteella, vaan erikseen jokainen kaikkien ihmisten ja joka ainoan ihmisen puolesta tämän maan päällä.


Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan itsemme yli

Mitä enemmän ihminen altistaa itsestään toiseudelle, sitä enemmän hän on altis niin omalleen kuin muidenkin haavoittuvaisuudelle. Avoimuutta, kykyä rekisteröidä muut, tunnistaa heidän tarpeensa ja toiveensa omiensa lisäksi tulisi pitää valtavana voimavarana, erityisesti kun kaikki mikä koskaan on ollut väärin on saanut alkunsa siitä, ettei joku tai jokin ole kyennyt näkemään itseään muissa. Ei ole osannut katsomaan toisin silmin, tuntea toisin, kurottaa oman ymmärryksensä yli. Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan kauemmas, myös itsemme yli ja kantamaan rukouksen sinne, missä rukousta tarvitaan. Itselleni kynttilän sytyttäminen on herkistymistä hetkeksi, kivun ja kovuuden tunnustelua pimeyttä torjuvassa valossa. Siellä, missä keskinäisen kunnioituksen ja koskemattomuuden liekin ei anneta palaa, sytytän sen heidänkin puolestaan, jotka on tehty kykenemättömäksi niin tekemään. Se on samalla pienintä ja suurinta, mitä uskon pystyväni tekemään. Huomenna käynnistyy sodan 156. päivä. Oma liekkini hulmahtaa eloon hetkeksi jälleen.

Pyhän Irenen jäljillä

Huoneessani on aina ollut suojeluspyhäni, Pyhän suurmarttyyri Irenen ikoni. Lastenkamarin pöydältä oman kodin seinälle kuva on kulkenut mukana. Silloin kun en edes täysin ymmärtänyt, mitä ikonit ortodoksisessa elämässä symboloivat, katsoin vain kuvaa ja sen kehystämiä kauniita kasvoja. Halusin itsekin kruunun sädekehineen ja näyttää yhtä vaikuttavalta. Myöhemmin tuli aika jolloin kruunut eivät enää kiinnostaneet. Otin ikonin pois seinältä ja naulasin takaisin tunnontuskien kera. Täytin kuusitoista, menin lukioon, sain uuden huoneen ja jälleen ikoni siirtyi seinältä toiselle. Muuttomatkansa aikana sen kehykset keräsivät sisäänsä uutta sisältöä ja katseeni kohde muuttui.

Alun perin nimesi oli Penelope. Synnyit vaurauteen mutta vaihdoit ylellisyyden hurskauteen ja lähetystyöhön. Saatuasi uuden nimesi rauhan mukaan rukouksiesi kautta moni, joka oli hukkua, pelastui. Sinut pudotettiin käärmeitä kuhisevaan kuiluun, kätesi ja jalkasi lävistettiin nauloin, hevoset polkivat ylitsesi mutta edelleen sinä uskoit ja moni uskoi rinnallasi. Lopulta saavuit Efesokseen, jossa kuolemasi jälkeen hautakivi löydettiin vieritettynä pois paikaltaan ja leposijasi julistettiin tyhjäksi.


Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmeittesi kautta, minä rimpuilin omien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla

Pyhän Irenen käsimaalattu ikoni.
Pyhä suurmarttyyri Irene

Totesin sinun todellisuutesi muistuttavan enemmän myyttiä kuin tositarinaa. Miten tällaisista yli-ihmisistä voisi löytää jotain tunnistettavaa tai edes inspiroivaa, kun he ovat täysin saavuttamattomissa, niin ajallisesti kuin hengellisestikin? Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmetöidesi kautta, minä rimpuilin omien valtaisien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla. Sinä sokeutit sotajoukkoja, minä omat silmäni. Tuohon aikaan vähääkään kauaskantoisempi näkeminen tuntui turhalta, kulmikkaalta ja pakotetulta. En päässyt pakoon itseäni, omaa sisäänpäin kääntynyttä ahdasmielisyyttäni eikä katse ollut siellä, mihin sen olisi kuulunut kohdistua. Se vaelteli kaikessa, mikä silloin tuntui mustavalkoisuudessaan niin kovin merkitykselliseltä. Kun sinä halusit nähdä, minä käänsin katseeni pois. Halusin paeta ja ajattelemisen sijaan unohdin paljon.

Lopulta kuvioihin astui filosofia eikä ajattelun jaloa taitoa voinut enää kartella. Muistin sinut jälleen, aina silloin tällöin ja erityisesti keväisin astellessani ulos yliopiston ovista ja tuntui, että vaikka emme koskaan puhuisi samaa kieltä, olimme kuitenkin lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen. Eivätköhän ikuisuuden eri sfäärejä hipovat kysymykset puhuttelisi sinua enemmän kuin teiniraivolla manifestoitu eksistentiaalinen kriiseily. Mistä aloitimme, mihin tulemme lopettamaan, mihin tämä kaikki absurdi hulluus, jota elämäksi on totuttu kutsumaan oikein päättyy? Olin kunnianhimoinen ja kiinnostunut erityisesti ihmisyyttä, olemassaoloa ja fenomenologiaa käsittelevästä filosofiasta, joka voisi osaltaan selittää sitä järjettömyyttä, joka kaiken rationaalisuuteen ohjautuvan maailman keskellä tuntui jollain hiljennetyllä tavalla vallitsevan. Opiskeluni tavoitti kuitenkin vain pintaliitoja: vanhojen ovenkarmien rapautuneen päällimmäisen kerroksen, ei niiden pohjapigmenttejä muovanneita laajoja historiallisia linjoja. Luin paljon, mutten tuntunut koskaan pääseväni kunnolla käsiksi siihen, mitä vuosituhansia sitten kirjoittaneet ihmiset yrittivät jokseenkin kiihkottoman kuivasti kertoa. Ja silti jollain hämmästyttävällä tavalla se kiehtoi, tenhosi mukaansa vaikka en löytänyt mitään, mikä vastaisi mikä niihin kysymyksiin, joita itse niin kovasti olisin halunnut kysyä.

Ehkä vika oli siinä, että olin aina kiinnostuneempi ihmisistä kuin heidän ja erityisesti analyyttisen filosofian tarjoamista tiukoista totuusehdoista, heistä, jotka eivät pyrkineet todistamaan jo tunnettua vaan tutkimaan tuntematonta. Halusin keskustella erityisesti siitä, mistä oli vaikeaa sanoa yhtään mitään. Huomasin ajautuvani yhä useammin sellaisen lukemiston äärelle, jonka sivuilla pyrittiin puhumaan puhumattomasta ja näkemään näkyvän toiselle puolen. Ensimmäistä kertaa elämässäni en halunnut ymmärtää lainkaan, ainoastaan hämmentyä ja nauttia tietämättömyydestäni ja antaa tyhjyydestä tulvivien ajatusten haastaa sitä, mitä olin kuvitellut todeksi ja muuttumattomaksi oman pääni sisällä.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla.
Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni hänen nimikkoluostarissaan Kreetalla.


Suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain

Kandivuoteni lopun kynnyksellä juuri Irenen ikoni toi minut jälleen yhden askelen edemmäs näkyvän ja näkymättömän välisten rajalinjojen puntarointia. Kreetalla, Krousónaksen kylässä sijaitsevan vuoren huipulla Agia Irinille pyhitetyssä luostarissa suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain, tietämättä oikein itsekään mitä. Jonkinlaista energian siirtymistä ehkä, tuntemusta, väreilyä?

Ikonin toisella puolella lepäävä reliikki, hopeoitu käsi oli aivan yhtä staattinen ja hiljaa. Missään ei värähdellyt mikään. Tietysti oli typerää odottaa jonkinlaista automatisoitua pyhyyden kokemista pelkästään astumalla pyhitettyyn tilaan itseensä, aivan kuin toimi olisi yksinkertainen tautologinen totuuslauseke: astuessasi pyhyyden äärelle, tulee sinustakin osa pyhyyttä. Kirkossamme kuitenkin rukoillaan heidän kauttaan, jotka ovat jo poissa apua heille, jotka vielä ovat läsnä tässä maailmassa ja tämä kurottaminen kohti korkeuksia tapahtuu juurikin pyhien esineiden ja kuvien välityksellä. Ihmeidentekijä Irenelle pyhitetyssä luostarissa tämä on varsin yleistä, ja ryhmäämme ystävällisesti opastamaan saapunut nunna kertoi, että juuri kyseiselle pyhälle tyypillistä on vastata hänen edessään lausuttuihin rukouksiin nopeasti, jos hän kerran on ottanut vastatakseen.

Nuori nainen Irina Ritvanen seisoo luostarin muureilla ja katselee kaukaisuuteen.
Irina Ritvanen pyhän Irenen luostarin muureilla Kreetalla keväällä 2022.


Pyhämme säilyttivät salaperäisyytensä kysymykseni edessä

Mikään tai kukaan, joka olisi saattanut kulkea näillä kiveyksillä aina vuodesta 961 asti ei kuitenkaan viestittänyt läsnäolostaan. Sinäkään et puhunut. Kirkkosali oli ainoastaan viileä ja hiljainen, täynnä rauhaa ja levollisuutta. Pyhämme säilyttivät kysymykseni edessä salaperäisyytensä, niin kuin kirkkomme keskiössä salaisuutena säilytetty mysteerio. Ikonien äärelle kumartumisessa ei ehkä ole niinkään kyse odotuksilla ladatusta näkemisestä, vaan eräänlaisesta tuntemisesta ja tuntemuksien herättelystä, joita näkeminen voi toisinaan stimuloida. On jotain, joka jää vääjäämättä katseen katveeseen, jotain, johon emme kykene saamaan yhteyttä puhtaasti näköaistin keinoin vaikka tuijottaisimme ikoniemme kuvia tuntikausia. Niissä risteää ei pelkästään se, mitä tässä maailmassa on joskus ollut vaan mikä on tuleva ja niin myös aina oleva. Ääretön, kaiken alkanut olemassaolo, se mikä ei ruumiillistu tässä huoneessa, ei edes tässä pyhäinjäännöksessä, siinä mikä oli olemassa tuossa kädessä jo ennen kuin siinä virtasi maan kamaralla kulkevan elämän henki. Reliikeissä tuntuu häivähtävän pilkahdus jostain niin ikiaikaisesta, että meidän on vaikeaa pukea niiden, tai minkä tahansa muun pyhän äärellä elettyjä kokemuksiamme sanoiksi. Se on käsittämätöntä, liian suurta oman pienuutemme edessä. Jotain, joka on olemassa tässä materiassa ympärillämme ja jonka käsittämättömyydestä pyrimme veistämään konkretiaa. Niin kosketuksesta näkymättömään tulee astetta helpompaa.

Ehkä kotiemme hyllyjä koristavia valokuvia ja seinille ripustettuja ikoneja yhdistää kaipuumme olla kytköksissä jo menetettyyn ja kadonneeseen, näkymättömän tuolle puolen siirtyneeseen. Siksi kai me etsimme jälkiä niistä muista, heistä, jotka olivat täällä meitä ennen ja etsintämme lomassa hapuilemme vastauksia kysymyksiin äärettömyydestä ja ikuisuudesta, joiden ymmärtämiseen oma älyllinen kapasiteettimme ei yllä. Me haluaisimme käsittää ja nähdä vaikka emme kykene ja se jos jokin on raivostuttavaa. Raivostuttavaa ja pelottavaa. Ja ehkä osittain siksi meillä on ikonit. Ja suojeluspyhät. Käsittämättömyydestään huolimatta he juurruttavat meidät menneeseen ja luotsaavat tulevaan, sillä heidän kauttaan voimme ymmärtää sitä mistä olemme tulleet ja rukoilla sen puolesta, johon olemme matkalla. Ehkä sinä siis jossain varjelet minua siltä, mikä lopulta olisi liikaa ja johdatat sen äärelle minkä voin kestää. Enkä lopulta tiedä onko huojentavaa vai hämmentävää todeta, vaikka kuinka eri tavoin me elämme ja miten erilaisissa yhteiskunnissa, miten uskomme on silti sama.