Kuva elokuvasta Berliinin taivaan alla.

Enkeli ylikulkusillalla

– Enkeliusko on henkilökohtainen ja enkelikokemukset sataprosenttisen uniikkeja, kirjoittaa Annina Holmberg.

En ole koskaan pitänyt silloista. Lapsena vihasin Linnanmäen Vekkulaa sen kaamean riippusillan ja kauhua aiheuttavan kanavasillan takia. Toinen vaikutti löysältä ja toinen nosti puoliskonsa pystyyn juuri kun yritti päästä yli. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka ravaavat vapaaehtoisesti moisissa loukuissa. Golden Gate ja Tower Bridge ovat komeita ja Budapestin sillat sekä persoonallisia että kauniita, mutta niitäkin ihailen mieluummin rannalta käsin. Ainoa silta josta pidän, on Pariisin Pont Neuf. 

Helsingin silloissa ei ole hurraamista. Pitkäsilta vielä menee, mutta Kulosaaren sillalla tuulee aina ja muut ovat joko liikennöityjä, tuhrittuja tai huteria. Kumma kun eivät vajoa kuten Turun surullisenkuuluisa Myllysilta. Kun aikoinaan kävelin Kumpulasta Töölöön vanhempieni luo, oikaisin Mäkelänrinteen uimahallilta Pasilaan ylikulkusillan kautta. Se on pieni ja mitätön, mutta talvella liukas ja kesällä tunkkainen, joten sen voi laskea samaan vastenmielisten siltojen kategoriaan kuin suuremmatkin. Jostain syystä sitä ylittäessä mietin usein mahdollisuutta seota ja hypätä alas Mäkelänkadulle. Pudotus ei ole niin suuri että kuolisi varmasti, mutta joutuisiko pyörätuoliin vai selviäisikö kainalosauvoilla? Tuollaiset ajatukset ovat kai arkkityyppisiä, mutta saavat silti epäilemään omaa häiriintyneisyyttä ja suunnittelemaan kiertotien käyttämistä. 

Eräänä raa´an keväisenä päivänä, kun syöpää sairastava äitini oli vielä kotona mutta jo oireenmukaisessa hoidossa, tunsin sillalle astuessani lämpimän puristuksen ympärilläni ja pysähdyin haukkomaan henkeä ihmetyksestä. Joku halasi minua, joku näkymätön ja hellä. Aurinkolasit, joita käytin melkein aina peittääkseni herkästi itkusta vettyvät silmät, estivät ohikulkijoita näkemästä kyyneleitäni. Ne tulvahtivat pidäkkeettömästi kuten äidin sairastuttua oli tapahtunut usein. Surin äitiä juuri kävellessäni, ja yleensä liikutus läikähti yli yllättäen. Niin tapahtui nytkin, mutta tunne oli voimakkaampi kuin ennen ja vahvasti hyvän olon maustama. Kyllä minä pärjään, tajusin äkkiä kirkkaasti. Tulen kantamaan osani ja selviämään kaikesta. Ihmeellinen lempeys täytti minut. Olisin voinut seistä inhoamallani sillalla vaikka iltaan asti. 

Sairautensa alkuvaiheessa äiti sai lahjaksi Lorna Byrnen kirjan. Se kertoi enkeleistä, joita kirjailija näki kaikkialla. Äiti ei hurahtanut Lornan uskoon, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. En tutustunut kirjaan, joten en voi tuomita sitä sen enempää kuin hyväksyäkään. Naistenlehdestä luin, kuinka Lorna vilkutti lentokentälle mennessään tien reunassa seisovalle enkelille ja tuumin, että olipa sekin paikan valinnut. Pasilan ylikulkusillalla ajattelin samaa, vaikka minulla ei ollut kokemusta enkeleistä saati Lornan kaltaista tuttavallista suhdetta heihin. 

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla enkeleillä on ponnari ja he kulkevat arkisissa paikoissa rauhoittamassa ihmisiä. Panevat käden olalle tai seisovat aivan liki. Bruno Ganz rakastuu sirkusprinsessaan ja haluaa lihaksi ja vereksi. Eräs toinen on halunnut sitä jo ennen häntä, kulahtaneessa trenssissä kulkeva yksityisetsivä Columbo. Hän aavistaa enkelin läsnäolon ja ojentaa kätensä tervehtien: ”Il caballero”, herrasmies.  Heihin minä uskon, ja heidän suojelukseensa tiesin päässeeni ylikulkusillalla. 

Facebook
Twitter
LinkedIn
Pinterest
Larissa Qvintus-Petsalo.

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

– Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle.
Helena Nikkanen.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

Nykyään Egyptissä seinämaalauksia luova Helena Nikkanen on tehnyt pitkän uran taidekonservaattorina, jonka repertuaariin kuuluu muutakin kuin ikoneja.
Hanna Rajakangas.

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Ortodoksinen uskonto on opettanut Hanna Rajakankaalle huolista hellittämistä ja hetkeen heittäytymistä.
Anna-Leena Sipilä.

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Ortodoksisuus kutsui näyttelijä Anna-Leena Sipilää jo kauan ennen päätöstä kirkkoon liittymisestä, eivätkä puolison papiksi tulo tai viraltapano ole horjuttaneet hänen uskoaan.
Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden.
Maria Mononen.

Elokuvaohjaaja Maria Mononen: Kuuliaisuus on suurinta vapautta

– Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta.
Anne Lukkarinen.

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen 

– Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori.
Taina West istuu kahvilassa.

Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

Toimittaja ja kirjailija Taina Westillä on ortodoksiset juuret, mutta kirkkoomme hänet liitettiin vasta aikuisiällä.
Maria Colliander seisoo parvekkeellaan.

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Maria Colliander, 91, toivoo papeiltamme suvaitsevaisuutta ja pyhäköiltä esteettömyyttä.
Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä. Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä. 
Päivi Koskela rakkaan harrastuksensa parissa.

Vakaumuksellisesta uskonnottomasta tuli vakaa ortodoksi

Psykologina uransa tehnyt ja vajaa vuosi sitten eläkkeelle päässyt Päivi Koskela palasi pääkaupungista synnyinseudulleen Pohjois-Karjalaan ja liittyi kirkkoon, johon oli tuntenut vetoa jo pitkään.