Ukkosmyrskyn jälkeen.

Haudan siivous tuonilmaisista asti

Äidin hautajaiset pidettiin Helsingissä ja seuraavana päivänä hänet laskettiin haudan lepoon Valamossa. Helle pakkaantui entistä paksumpana Suomen päälle, mutta se ei estänyt omaisia ja ystäviä luomasta hautaa umpeen omin käsin. Isä aloitti, minä ja mieheni jatkoimme, pian myös lapset ja ystävät Valamosta tulivat mukaan. Hiekka lensi, hiki roiskui, suru puski läpi ja hellitti joka heitolla. 

– Vihdoinkin jotain konkreettista, isä huokasi ja pyyhki otsaansa. Fyysinen uurastus näytti herättävän hänet eloon kohmeesta, jonka tuska, uupumus ja armoton ilma olivat aiheuttaneet. Minustakin tuntui hyvältä olla laskemassa arkkua ja peittämässä sitä; kaikki käytännönläheinen kävi terapiasta voimia vaativassa tilanteessa.

Uuden Valamon hautausmaa sijaitsee metsässä lähellä luostaria. Sieltä on kaunis näköala järvelle ja kukkulalle, joka on saanut nimen Taabor Galileassa sijaitsevan vuoren mukaan. Toisin kuin puistomaisilla hautausmailla, Valamossa on vain vähän kuuliljoja tai muita istutettuja kukkia, ja graniittikivien sijasta haudoille on pystytetty puiset ristit tai karjalaiset majaa muistuttavat grobut. Kummulla kasvaa sammalta, saniaisia, metsämansikkaa, ketoneilikkaa, pihlajia ja kieloja. Pitkiksi ehtineet puut suhisevat ympärillä ja aivan äidin haudan takana kohoaa kuusi, jonka oksa on laskeutunut havumetsän rauhan viiriksi kummun päälle. Runoilija Aulikki Oksanen laski hautajaisissa oman viirinsä leikkokukkien sijasta, ja lähetin hänelle lämpimän ajatuksen nähdessäni Oravaisen laulun toteutuvan Valamossakin. 

Vietimme luostarissa kolme täydellistä päivää. Seilasimme Sergei-laivalla, uimme Juojärven silkkisessä sylissä, pesimme itsemme puhtaiksi rantasaunassa ja tarjosimme kotoa tuotua Lehtikuohua valamolaisille ystävillemme. Kirkossa kävimme monta kertaa päivässä sekä palveluksissa että kuuntelemassa Konevitsan mieskvartettia, ja haudalla, jonka kummulla muistokukat pysyivät ihmeen hyvin hengissä kuumuudesta huolimatta. Kun ilmassa alkoi näkyä ukkosen merkkejä, keräsin lasten avustuksella kortit hautakimpuista. Pelastin Johanneksen ja Anskin orkidean (se kukki pitkälle syksyyn) hukkumasta muiden kukkien alle ja ilahduin huomatessani, että äiti oli päässyt lähelle Elina Karjalaista, rakasta Uppo-Nallen äitiä ja ortodoksikummiaan. 

Kolmannen päivän iltapuolella lähdimme ajelemaan kotia päin. Se oli haikeaa mutta vääjäämätöntä. Matka sujui hyvin, paljon paremmin kuin meno. Olimme levänneempiä ja tyynempiä ja pystyimme nauttimaan jopa maisemista. Emme tienneet, että takanamme melskasi ukkonen. Tieto siitä tuli vasta lähellä Helsinkiä, kun sain tekstiviestin luostarista. Siinä ilmoitettiin, että taivas oli pian lähtömme jälkeen revennyt ja myrsky riepotellut Papinniemeä katkomalla sähköjä ja kaatamalla puita. Hautausmaallakin oli mennyt nurin kymmenkunta. 

– Sinne ei päästetä ketään muutamaan päivään, luin järkyttyneenä.  – Ei ennen kuin vauriot on korjattu ja vaaratekijät siivottu pois. Äidin hauta on kuin ihmeen kautta säilynyt koskemattomana, vaikka aivan vierestä on romahtanut iso mänty. – Hän siivosi, tokaisi isä. 

Mökkimme jokakesäinen ohjelmanumero oli ollut puukiista. Äiti oli halunnut tontille lisää aurinkoa ja merkinnyt kaadettaviksi tarkoitetut puut. Isä oli pannut hanttiin ja perustellut vastarintaansa maailmankaikkeutta syleilevillä argumenteilla. Se oli ollut älytön show, joka oli huipentunut aina äidin voittoon. Tällä kertaa hän oli päässyt päämääräänsä ilman teatteria ja raivannut hautausmaalle tilaa. Paikka oli ehkä sittenkin hieman liian varjoinen; nyt aurinko pääsi paistamaan sinne vaivattomasti.  Äiti, joka oli aina rakastanut valoa ja aurinkoa, ei näköjään luopunut niistä taivaassakaan, vaan piti pintansa rajan toisellakin puolella. 

Facebook
Twitter
LinkedIn
Pinterest
Larissa Qvintus-Petsalo.

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

– Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle.
Helena Nikkanen.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

Nykyään Egyptissä seinämaalauksia luova Helena Nikkanen on tehnyt pitkän uran taidekonservaattorina, jonka repertuaariin kuuluu muutakin kuin ikoneja.
Hanna Rajakangas.

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Ortodoksinen uskonto on opettanut Hanna Rajakankaalle huolista hellittämistä ja hetkeen heittäytymistä.
Anna-Leena Sipilä.

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Ortodoksisuus kutsui näyttelijä Anna-Leena Sipilää jo kauan ennen päätöstä kirkkoon liittymisestä, eivätkä puolison papiksi tulo tai viraltapano ole horjuttaneet hänen uskoaan.
Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden.
Maria Mononen.

Elokuvaohjaaja Maria Mononen: Kuuliaisuus on suurinta vapautta

– Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta.
Anne Lukkarinen.

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen 

– Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori.
Taina West istuu kahvilassa.

Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

Toimittaja ja kirjailija Taina Westillä on ortodoksiset juuret, mutta kirkkoomme hänet liitettiin vasta aikuisiällä.
Maria Colliander seisoo parvekkeellaan.

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Maria Colliander, 91, toivoo papeiltamme suvaitsevaisuutta ja pyhäköiltä esteettömyyttä.
Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä. Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä. 
Päivi Koskela rakkaan harrastuksensa parissa.

Vakaumuksellisesta uskonnottomasta tuli vakaa ortodoksi

Psykologina uransa tehnyt ja vajaa vuosi sitten eläkkeelle päässyt Päivi Koskela palasi pääkaupungista synnyinseudulleen Pohjois-Karjalaan ja liittyi kirkkoon, johon oli tuntenut vetoa jo pitkään.