lehtiä syövä nunna

Lehtiä syövä nunna

Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:

–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.

Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.

Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.

Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.

Palianin luostari
Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.

Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä. 

Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.

Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.

Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.

Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.

pyhä puu

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri. 

Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin. 

Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.

Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.

Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.

Facebook
Twitter
LinkedIn
Pinterest
Larissa Qvintus-Petsalo.

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

– Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle.
Helena Nikkanen.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

Nykyään Egyptissä seinämaalauksia luova Helena Nikkanen on tehnyt pitkän uran taidekonservaattorina, jonka repertuaariin kuuluu muutakin kuin ikoneja.
Hanna Rajakangas.

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Ortodoksinen uskonto on opettanut Hanna Rajakankaalle huolista hellittämistä ja hetkeen heittäytymistä.
Anna-Leena Sipilä.

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Ortodoksisuus kutsui näyttelijä Anna-Leena Sipilää jo kauan ennen päätöstä kirkkoon liittymisestä, eivätkä puolison papiksi tulo tai viraltapano ole horjuttaneet hänen uskoaan.
Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden.
Maria Mononen.

Elokuvaohjaaja Maria Mononen: Kuuliaisuus on suurinta vapautta

– Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta.
Anne Lukkarinen.

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen 

– Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori.
Taina West istuu kahvilassa.

Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

Toimittaja ja kirjailija Taina Westillä on ortodoksiset juuret, mutta kirkkoomme hänet liitettiin vasta aikuisiällä.
Maria Colliander seisoo parvekkeellaan.

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Maria Colliander, 91, toivoo papeiltamme suvaitsevaisuutta ja pyhäköiltä esteettömyyttä.
Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä. Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä. 
Päivi Koskela rakkaan harrastuksensa parissa.

Vakaumuksellisesta uskonnottomasta tuli vakaa ortodoksi

Psykologina uransa tehnyt ja vajaa vuosi sitten eläkkeelle päässyt Päivi Koskela palasi pääkaupungista synnyinseudulleen Pohjois-Karjalaan ja liittyi kirkkoon, johon oli tuntenut vetoa jo pitkään.