Tyttäreni kuvaa erikoisluvalla reliikkiä. Ystäväpariskunnan tytär rapsuttaa pihalla kissaa. Pariskunta ihailee kreetalaiseen laaksoon avautuvaa maisemaa ja minä yritän tukahduttaa kurkkua kuristavaa tunnetta, joka on iskenyt ikonin edessä keskellä harrasta kauneuden kokemusta. Pyhä Irene, jonka luostarin kirkossa olen, katsoo minuun arvoituksellisilla silmillään eikä päästä perääntymään. Älä mene, sen katse sanoo. Anna puristaa, koe tunteesi loppuun äläkä säiky, vaikkei se ole silkkaa suloisuutta. Minä puhuttelen sinua nyt, kun pyydät – ole siis läsnä, vaikka sattuisi.
Rakas ystäväni on sairastanut yli kuusi vuotta aggressiivista syöpää. Hän on tällä hetkellä 52-vuotias, saanut siis kirouksensa suht nuorena. Olen ollut hänen mukanaan sytostaattihoidoissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja vertaistukitapahtumissa, joista hauskimpia ovat olleet kotikaupungin hotelleihin tehdyt staycationit eli vuorokauden mittaiset vetäytymiset. Olen myös tutustuttanut hänet Valamoon, jonka opiston kursseilla hän on maalannut toinen toistaan ihanampia ikoneja, viimeisenä pyhän Elisabet Lohikäärmeentappajan. Hän ei ole ortodoksi, mutta kuten moni muu, kokee ikonin maalaamisen paitsi meditatiivisena, myös rukouksellisena tapahtumana. Koska hän on ammatiltaan kampaaja-maskeeraaja, hänen kädentaitonsa ovat valmiiksi hyvät ja siveltimen jälki hieno. Minä kuitenkin uskon, että lopputulos ei olisi lähtökohdista huolimatta yhtä vaikuttava, ellei hän suhtautuisi työhön edellämainitulla rukoilijan nöyryydellä.
Nyt olen tullut luostariin, jonka nimikkopyhä on parantanut ihmisiä, ja totta kai vetoan häneen ystäväni puolesta. Olen tehnyt niin aina Valamossa käydessäni: rukoillut parantaja Panteleimonia ja Konevitsan jumalanäitiä, ja toki myös kotikirkossani Uspenskin katedraalissa kääntynyt kaikkien mahdollisten auttajien puoleen. Kurkkuani on usein kuristanut tehdessäni niin, mutta mitään tämän kaltaista – näin väkevää kuin Irenen katse, en ole ennen kokenut.
Nunna, joka on opastanut meitä, näkee hämmennykseni. Hän on sveitsiläissyntyinen, sivistynyt ja kielitaitoinen. Nyt käy ilmi, että hän on myös sensitiivinen. Hän ei kysy, onko minulla hätä, vaan toteaa että on. Kerron hänen hetkessä kaiken, vuodatan pelkoni ja järkytykseni, annan tulla vuosien turhautumisenkin. Syöpä on vitsaus, joka koettelee kaikkien sitä lähellä olevien hermoja, ei ainoastaan sairastajan. Nunna tarttuu käteeni ja lupaa jatkaa rukousta. Hän lähettää ystävälleni Irenen kuvan. Huomaan että olemme kahden kirkossa; tyttärenikin on mennyt ulos. Ja nyt lähtee myös nunna, jättää minut päättämään kohtaamiseni. Seison ikonin edessä kunnes tyynnyn, mihin menee enemmän kuin tovi. Onneksi matkatovereillani ei ole kiire, vaan he antavat minun olla rauhassa. Kun tulen ulos kirkosta, Maria ojentaa kätensä ja halaa. Hän tietää tilanteen ja näkee liikutukseni.
Kun ajamme alas vuoristoteitä, jätän maisemien ihailun vähemmälle ja keskityn viestittelyyn. Kysyn ystävältäni, missä hän oli tiettyyn kellonaikaan. Vastaus hätkähdyttää: tuubissa eli magneettikuvauksessa. Huh, huokaan. Laite on syynännyt hänen solujaan samaan aikaan, kun Irenen katse on puristanut sydäntäni. Onko se enne ja jos, niin hyvä vai paha?
Tapahtumasta on kohta kaksi kuukautta enkä tiedä vastausta. Syöpä oikuttelee, uhkaa tappaa mutta vetäytyykin taas kauemmaksi. Kuvat, jotka minun rukoillessani otettiin, paljastavat sekä edistystä että takapakkia. Jossain kasvaimet pienenevät, jossain aktivoituvat. Mutta ystävä on edelleen elossa ja viimeisimmän tiedon mukaan ei edelleenkään hengenvaarassa, mikä on taudin aggressiivisuuden tuntien jo ihme. Kodin ikoninurkassa on kaksi uutta toivon tuottajaa: parantaja Panteleimon ja pyhä Irene, luostarin tuliaiset. Tiedän, ettei heiltä kannata pyytää lottovoittoja, mutta lohtua ei kukaan kiellä. Eikä uskoa, joka vahvistui pyhän ikonin katseesta ja hyvää tarkoittavan nunnan pyyteettömästä eleestä.
