Showing: 1 - 29 of 29 RESULTS

Kääntäjä Kersti Juva: Naisten tulisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin

Kersti Juva.

Kääntäjä Kersti Juva vakautti ammatillisen asemansa jo nuorena, mutta on joutunut taistelemaan perusasioista, kuten tasa-arvosta, halki elämänsä.

– En perää mitään oikeuksia, vaan osallisuutta, kuuluu yksi hänen tiivistyksistään. Kielen kanssa ikänsä työtä tehnyt suomentaja hallitsee punchlinet. 

– Kun liityin ortodoksiseen kirkkoon, ajattelin ettei sovi heti alkaa huutaa, hän kertoo yhdestä elämänsä käännekohdasta. – Nyt siitä on 25 vuotta, joka riittää mielestäni karenssiksi. Nyt sanon suoraan mitä ajattelen, esimerkiksi että naisten kuuluisi päästä kaikkiin kirkon tehtäviin, papeiksikin.

Arkkipiispa-isä Mikko Juva

Kersti ”Ketti” Juva on avannut aiemminkin julkisuudessa vähemmistöön kuuluvan näkökulmia ja puhunut avoimesti sekä seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan että uskonnon vaihtamisesta ensin luterilaisesta siviilirekisteriin ja myöhemmin ortodoksiseen kirkkoon. Koska hänen isänsä Mikko Juva oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa 1978-1982 ja tunnettu teologi, käänteet ovat kiinnostaneet ihmisiä. 

Ketti syntyi Helsingissä 1948 perheeseen, jossa arvostettiin kirjallisuutta ja kielellistä ilmaisua. Isä toimi muun muassa Helsingin yliopiston rehtorina ja Riitta-äiti psykiatrina.

Kirjallisuus- ja kieliopinnot eivät tuottaneet Kettille vaikeuksia ja läpimurto kääntäjänä tapahtui jo 23-vuotiaana. Kirjailija ja suomentaja Eila Pennasen siipien suojissa untuvikko heittäytyi tehtävään, jota vanhempana olisi osannut ehkä pelätäkin: J. R. R.Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogian kääntämiseen. Sitä seurasi lisää Tolkienia, Dickensiä, Milneä ja muita tunnettuja englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sekä arvostusta ja palkintoja, joten Ketti totesikin syntyneensä kultalusikka suussa.

Korkeasti koulutetut vanhemmat keskittyivät ajan tavan mukaan enemmän työuriinsa kuin perheeseen, mutta varsinkin isän ehdoton, kaiken hyväksyvä rakkaus valoi esikoistyttäreen vahvuutta, joka on auttanut eteenpäin mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa. 

Mitä nuo mahdottomat tilanteet sitten olivat? 

Homoseksuaalisuutta pidettiin rikollisena ja sairaana

Ensimmäinen suudelma tytön kanssa 18-vuotiaana räjäytti mielen, mutta kun Ketiltä kysyttiin, onko hän lesbo, vastaus kuului ei. 1960-luvulla kyllä-nyökkääminen olisi tarkoittanut sen verran iljettävää asiaa, että oli helpompi kieltää se itseltäänkin. Kuten Ketin ystävä, kirjailija Pirkko Saisio, myöhemmin muotoili:

– Jos noista kahdesta piti valita, niin ennemmin olin rikollinen kuin sairas.

Ketti kävi läpi kahdeksan vuoden psykoanalyysin, meni naimisiin mukavan miehen kanssa ja yritti elää niin heteronormatiivisesti kuin mahdollista, mutta luontoa on mahdoton huijata, ja onneksi yhteiskunnan asenteetkin hitaasti muuttuivat. Tosin muutoksen eteen piti nähdä vaivaa.

– Toimin monta vuotta aktiivisesti Setassa, jossa opin, että asioita ei voiteta argumenteilla, vaan olemassaololla. Paikalla olevaa ei voi jättää ulkopuolelle, ja kun tarpeeksi kauan jaksat olla mukana, lääketieteelliset, uskonnolliset ja juridiset argumentit sulavat pois. 

Ketti korostaa vielä, että väittelemällä ja riitelemällä ei saa aikaiseksi mitään. 

Samalla periaatteella toimii Tapiolan kirkossa muutaman kerran kokoontunut ryhmä, jonka yhtenä aatteena on saada tytöt mukaan ponomarikerhoihin.

– Se ei ole mikään salaseura, vaan kaikki ovat sinne tervetulleita, Ketti toivottaa. – Tapaamistemme muoto pohjaa 70-luvun tiedostaviin feministisiin ryhmiin, joissa puhutaan omasta jaksamisesta ja etsitään ratkaisuja sen sijaan, että julistetaan naama punaisena aatteita. 

–  Muutos lähtee lattian tasalta, hän lisää. – Ei suurista sanoista.

1960-70-lukujen radikalismin kokeneena ja itsekin siihen osallistuneena hän tietää, mistä puhuu.

Kolme merkittävää uskonnollista kokemusta

Tultuaan ”kaapista” ja erottuaan ensimmäisestä naisystävästään Kersti alkoi  käydä harvakseltaan ortodoksisen kirkon palveluksissa. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän lääkitsi vastikään särkynyttä sydäntään Oxfordissa paastonajan palveluksissa. Sinä keväänä hän koki ensimmäisen voimakkaan hengellisen liikahduksensa. Ahdistus ja suuttumus sulivat kaikentäyttävään Jumalan armon kokemukseen, joka sai hänet purskahtamaan helpottavaan itkuun. Hän otti yhteyttä suomalaiseen pappiin, jonka kanssa oli jo puhunut, ja  hänet liitettiin Suomessa ortodoksiseen kirkkoon. Isä oli palveluksessa läsnä ja toivotti tyttärensä tervetulleeksi kotiin. Hienoa ekumeniaa.

Toinen itkuun johtanut tapaus ei ollut ruusuinen. Se alkoi isolla oletusarvolla, kun Roomassa monta vuotta suljettuna ollut bysanttilainen ovi avattiin laupeuden riemuvuoden kunniaksi ja ekumeenisella pyhiinvaelluksella ollut Kettikin pääsi astumaan siitä sisään. Mitä hän näki? 

– Miehiä, joka puolella miehiä – munkkeja laulamassa, miespyhiä seinillä – ei yhtään naista! Yhtäkkiä minut valtasi järkytys: mitä minä täällä teen? Ja purskahdin itkuun, eivätkä matkakumppaneideni vakuuttelut Jumalanäidin tärkeydestä riittäneet lohdutukseksi.

Kolmas ja tuorein kokemus itkuineen sattui vain vähän aikaa sitten, kun Tapiolan kirkossa vietiin tyttövauva alttariin.

– Sillä kertaa nieleskelin ilosta.

Jumala on minulle nimenomaan kirkossa

Se, että saa olla laillistetussa parisuhteessa – avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa, tuntui Ketin nuoruudessa utopialta, mutta on nyt totta. Hänen puolisonsa, englantilainen teologi ja liturgian tutkija Juliette Day opettaa  kirkkohistoriaa Helsingin yliopistossa ja on opiskelijoiden mukaan säkenöivän innostava. Anglikaanisen kirkon sallivuus on tullut Julietten kautta Kerstille tutuksi.

– Siellä on naisia kaikissa viroissa. 

Rakkaus ortodoksiseen uskontoon on kuitenkin niin vahva, että kestää puutteitakin. 

– Rakastan sen fyysisyyttä; maahan asti kumartamista, ristinmerkin tekoa, tuohusten sytyttämistä, ikonien suutelua, riittejä. Ortodoksinen jumalanpalvelus hengittää liturgian, ei saarnojen ja vaatimusten varassa. Jumala on minulle nimenomaan kirkossa. 

Ketti siis sietää sen, että miehet ovat hierarkian huipulla ja puheet sukupuolettomuudesta sanahelinää.

– Naiset tekevät sitä osittain itse, sanovat usein keskustelun aluksi, että en juuri minä koe paikkaani hankalana, ei juuri minua ole koskaan syrjitty. Siitä on hankala jatkaa eteenpäin, vaikka paljaalla silmällä näkee, kuinka miehet ja naiset erotetaan kirkossa toisistaan: veljet ja aviomiehet menevät alttariin, sisaret ja vaimot jäävät salin puolelle – kärjistetysti ilmaisten. Siihen odotan muutosta. 

Haastattelun lopuksi hän siteeraa kuuluisaa amerikkalaista kirjailijaa ja feministiä  Audre Lordea: Unohda että olen musta, äläkä koskaan unohda, että olen musta.

– Tämä pätee myös seksuaalisessa tasa-arvoisuudessa ja miksei uskossakin, joka on minulle sekä rakkauden että tahdon asia.

Kuvat: Kirsti Koskelin

Alexander Ivanovin maalaus, jossa Kristus ilmestyy Maria Magdalenalle.

Syntisen naisen taakka

Muistan nuorena tyttönä katsoneeni jonakin pääsiäisaikana Jeesuksen elämästä tehtyä tv-sarjaa. Yhdessä dramaturgisesti voimakkaassa kohtauksessa Maria Magdalena pesi Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan.

Muutamaa vuotta myöhemmin teininä vaikutuin Webber-musikaali Jesus Christ Superstarin musiikista sekä elokuvaversiosta. Kappaleessa I don’t Know How to Love Him Maria Magdaleena laulaa: ”He’s a man, he’s just a man, and I’ve had so many men before, in very many ways. He’s just one more.”

Myöhemmin opin, että kaikki edellä kuvatuissa esimerkeissä on väärin.

Narratiivit katuvista ilotytöistä ovat aina olleet suosittuja


Pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria on yksi monitulkintaisimmista ja myös väärinymmärretyimmistä Raamatun henkilöistä. Häneen on liitetty valtavasti myyttejä, merkityksiä ja tulkintoja, osin tahattomasti mutta välillä täysin tarkoitushakuisesti.

Venäläinen ikoni Magdalan Mariasta ja Kristuksesta.
Älä koske minuun -ikoni kuvaa Kristuksen ilmestymistä Magdalan Marialle. Magdalan Maria kuvataan tyypillisesti punaisessa viitassa. Venäläinen ikoni 1700-luvulta.

Suurin erhe tapahtui 500-luvulla, kun paavi Gregorius Suuri niputti yhteen Magdalan Marian ja kyynelillään Jeesuksen jalat pesseen syntisen naisen, jonka nimeä ei Raamatussa edes mainita. ”Se, jota Luukas kutsuu syntiseksi naiseksi, jota Johannes kutsuu Mariaksi, uskomme olevan Maria, josta seitsemän riivaajaa karkotettiin Markuksen mukaan”, paavi Gregorius julisti. Motiiviksi on arveltu hänen pyrkimystään vähätellä Magdalan Marian merkitystä tai hänen toivettaan saada ihmiset katumaan syntejään, ja narratiivi Magdalan Mariasta syntejään katuvana tuntui varmastikin tehokkaalta, varsinkin kun seitsemän riivaajaa oli tulkittavissa seitsemäksi kuolemansynniksi. 

Ylipäätään ensimmäisinä vuosisatoina suosittuja olivat narratiivit langenneista naisista, entisistä prostituoiduista, jotka katuivat ankarasti aiempaa elämäänsä ja parhaassa tapauksessa pakenivat erämaahan elämään asketismissa ja yksinäisyydessä. Esimerkiksi Maria Egyptiläisen ja Pelagia Antiokialaisen elämäkerrat noudattavat tätä mallia. Läntisessä kirkossa myös Magdalan Mariaan liitettiin vastaavia tarinallisia aineksia.

Itäisen kirkon traditio ei tunne tätä näkemystä, vaan on aina erottanut omiksi henkilöikseen Magdalan Marian, Maria Betanialaisen ja nimeltä maintsemattoman syntisen naisen. Sen sijaan katolisen kirkon piirissä saatiin odottaa 1960-luvulle saakka, ennen kuin ajatus Magdalan Mariasta syntisenä naisena hylättiin.

Toisaalta on ymmärrettävää, että väärintulkintoja tapahtuu. Raamattu vilisee Maria-nimisiä naisia, ja toisaalta on naisia, jotka jäävät nimeämättä. Magdalan Maria ja Maria Betanialainenkin on joskus katsottu yhdeksi ja samaksi henkilöksi yhdessä syntisen naisen kanssa, mutta teologinen tutkimus on jo pitkään lähtenyt ajatuksesta, että nämä kaikki ovat kolme erillistä naista.

Taideteosten ja salaliittoteorioiden inspiraationa

Taiteessa Magdalan Maria on ollut loputtoman kiinnostuksen ja innoituksen lähde ja yksi keskeisiä hahmoja länsimaisen taiteen historiassa. Älä koske minuun -aihe sekä mirhantuojat tyhjällä haudalla ovat inspiroineet lukuisia taiteilijoita, mutta vieläkin enemmän heitä on kiehtonut katuva Maria. Narratiivit syntisyydestä antoivat taiteilijoille syyn kuvata aihetta hyvinkin lihallisesti ja aistillisesti.

Tintoretton 1500-luvun maalaus Maria Magdaleenan katumus.
Tintoretto kuvaa Magdalan Marian valvomassa yöllä vartalo paljaana ja hiukset valtoimenaan (hänen läntinen attribuuttinsa) ja katse suunnattuna taivaisiin. Vaalea iho luo vastakohdan tummalle taustalle, katuva katse punaisille aistillisille huulille. Kädet ovat häveliäästi ristissä rinnalla peittäen ylävartalon. Krusifiksi ja pääkallo ovat muistuttamassa meitä kaikkia odottamasta kuolemasta ja viimeisestä tuomiosta. Teos vuodelta 1598.

1900-luvulla syntisen Magdalan Marian narratiivi yhdistettynä new age -henkiseen kiinnostukseen gnostilaisia tekstejä kohtaan sekä silkka luova mielikuvitus synnyttivät erityisen lennokkaita tarinoita paitsi pseudotieteessä myös populaarikulttuurissa. Jesus Christ Superstar -musikaali, Nikos Kazantzakisin Viimeinen kiusaus ja sen pohjalta tehty Martin Scorsese -filmatisointi olivat kuitenkin vasta alkusoittoa 2000-luvun alun mylläkälle, jonka synnytti Dan Brownin kirkkohistoriallisia salaliittoteorioita vilisevä Da Vinci -koodi. Mitään kristillistä tai tutkimuksellista pohjaa ei Magdalan Marian hallussa olleesta salatusta tiedosta tai hänen ja Jeesuksen romanttisesta suhteesta kuitenkaan ole, mikä meidän kristittyjen on syytä muistaa. Nämä tulkinnat ovat olleet vääristämässä kuvaa todellisesta Magdalan Mariasta. 

Rikas, itsellinen nainen ja apostolien apostoli


Kuka sitten on Magdalan Maria, jota ortodoksinen kirkko kunnioittaa apostolienvartaisena? Nimitystä käytetään henkilöistä, jotka olivat merkittäviä apostolien työn jatkajia. Maria oli Jeesuksen seuraaja, josta Jeesus oli ajanut pois seitsemän riivaajahenkeä. Hän oli luultavasti itsellinen, rikas nainen, joka taloudellisesti mahdollisti Jeesuksen ja hänen seuraajiensa toimintaa. Hän oli yksi naisista, joka suri Ristin juurella. Juuri hän pyysi Joosef Arimatialaista luovuttamaan tämän itselleen hakkauttaman haudan Jeesuksen hautakammioksi. 

Kristuksen ristiinnaulitsemista kuvaava ikoni.
Ristiinnaulitseminen. Ristin äärellä surevat Jumalansynnyttäjä, Magdalan Maria, apostoli Johannes sekä sadanpäämies Longinus. Novgorodilainen ikoni 1800-luvulta.

Magdalan Maria on myös yksi mirhantuojanaisista, jotka olivat Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat. Ja vielä enemmän: hän oli ensimmäinen, jolle Kristus ilmestyi. Maria luuli Häntä puutarhuriksi ja kysyi, oliko hän vienyt Herran pois. Jeesuksen puhutellessa häntä nimeltä Maria tunnisti Hänet, huudahti: Rabbuuni! ja heittäytyi suutelemaan Jeesuksen jalkoja. Mutta Kristus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo” ja käski sitten Marian mennä viemään sanaa veljilleen. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan hän oli Apostolien apostoli; henkilö, joka kertoi ilosanoman apostoleille. 

Mirhantuojat Jeesuksen haudalla.
Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.

On merkittävää, että juuri naiset ovat olleet Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat, ja Magdalan Maria vieläpä ensimmäinen, jolle Kristus ilmestyi. Se oli aivan ennenkuulumatonta ja mullistavaa aikana, jolloin naisilla ei ollut oikeuksia vaan he olivat miesten – ensin isänsä, sitten puolisonsa – omaisuutta. 

Kirkkomme opettaa, että Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen Magdalan Maria lähti julistamaan ilosanomaa Galliaan, Egyptiin, Syyriaan, Pamfyliaan, Foinikiaan ja lopulta Efesokseen, jossa hän sairastettuaan kuoli. Hänet haudattiin sen luolan suulle, jossa seitsemän efesolaista marttyyrinuorukaista myöhemmin nukkuivat. Hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin, jossa ne haudattiin Pyhän Lasaruksen luostarin kirkon vasemmalle puolelle. Myöhemmin reliikit varastettiin mutta osa on palautunut Kirkkoomme. Magdalan Marian vasenta kättä kunnioitetaan nykyisin Athosvuoren Simonopetran luostarissa.

Keskeisintä Magdalan Mariassa on hänen merkittävä roolinsa Jeesuksen elämässä ystävänä ja opetuslapsena, joka ei hylännyt häntä ristiinnaulitsemisenkaan hetkenä. Hänen ainutlaatuinen roolinsa ylösnousemuksen ensimmäisenä todistajana ja ihmisenä, jolle Kristus ensimmäisenä ilmestyi. Hänen työnsä apostolien apostolina.

1100-luvun käsikirjoituksen kuvitus jossa Magdalan Maria ilmoittaa Kristuksen ylösnousemuksesta opetuslapsille.
Magdalan Maria ilmoittaa ylösnousemuksesta apostoleille. Kuvitusta pyhän Albanuksen luostarin psalttarista 1100-luvulta.

Magdalan Maria osasi rakastaa Kristusta. Ja Kristus rakasti häntä takaisin, kuten Hän rakastaa meitä muitakin. 

”Me katselimme Sinun kulkuasi painunein päin, Maria Magdaleena ja minä, ja sinä rakastit meidän väsyneitä sydämiämme, nälkäisiä sydämiämme, oi Kristus”. (Mika Waltarin kuvaus ristin tiestä.)

Ylin kuva:
Caravaccio: Maria Magdalenan hurmio. 1606.


Kuvien lähteet ja krediitit: Wikimedia Commons, British Museum, Jaroslav Pivovarov/conArt, Tretjakov (CC BY)


Lue seuraavaksi

Nunna Kristoduli.

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen


Anna-Leena Lampi eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa. Hänen isänsä oli hovioikeuden neuvos ja äiti opettaja. Anna-Leena kirjoitti ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia ja hänestä toivottiin lääkäriä. Toisin kävi. 

Vanhempiensa suureksi pettymykseksi hän oli kääntynyt ortodoksiksi. 

Astumista Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkkoon 17-vuotiaana vuonna 1963 hän kuvaa päiväkirjansa sivulla merkittäväksi tapahtumaksi. Siellä oli jotain ikuista, pyhää ja pyhitettyä.  — nyt minulle valkeni asian ydin: ortodoksisessa jumalanpalveluksessa palvellaan Jumalaa, luterilaisessa palvellaan seurakuntaa, joka istuu siellä arvostelemassa. Siinä se on.

Kymmenen päivän kuluttua käynnistään ortodoksisessa ehtoopalveluksessa Anna-Leena törmää sattumalta arkkipiispa Paavaliin kadulla. Uusi toivo, uusi elämä sai minut suoristumaan ja hymyilemään. Piispa Paavalin sininen katse sai minut ajattelemaan vilpittömyyttä ja viattomuutta, joka ei silti ole naivia. 

Arkkipiispasta tulee Anna-Leenan rippi-isä ja juuri Paavalin neuvoa noudattaen hän lähtee ensimmäistä kertaa käymään lähellä Tessalonikia sijaitsevaan Bytouman nunnaluostariin. Matkalle sijoittuu hänen sairastumisensa psyykkisesti, joka on jätetty kirjaa toimittaessa vain maininnan varaan. Sääli, sillä se on kaiketi ollut hänelle yksi vaihe uskonkilvoittelussa. 

Luostarin arki

Vaihteeksi on hauska viljellä papuja, jotka antavat runsaan sadon ilman mitään mutkia, kunhan vain lannoittaa ja kastelee hyvin.

Bytouman Jumalan äidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari kasvatti karjaa ja viljeli puutarhaa. Melko vähälukuinen sisaristo koostui oppimattomista nunnista. Olosuhteet olivat ankarat. Kesällä paahtui ja talvella jäätyi.

Ennen lopullista siirtymistään luostariin vuonna 1972 Kristoduli toivoo pystyvänsä varjelemaan aitoa bytoumalaista henkeä, hiljaista palvelevaa rakkautta, joka ei tunne rajoja. Hän varoittaa itseään tulemasta kaunopuheliaaksi nunnaksi, jolla on aina vastaus kaikkeen. Hän haluaa välttyä dogmaattiselta ylpeydeltä (”me omistamme totuuden”),  sillä mitä lähemmäksi me pääsemme Totuutta, sitä nöyremmäksi me tulemme. 

Hiljaisuuden noudattaminen ei tuota Kristodulille vaikeuksia. Siitä hän sekä kiittää että soimaa suomalaisuutta, jonka myötä on vaikeaa olla yhtä avoin ja ulospäin suuntautunut kuin etelämaalaiset. Hiljaisuus tuoksuu minulle. Joskus on rankkaa olla vetäytyvä suomalainen äänekkäiden etelämaalaisten keskellä.

Eniten hän kommentoi rukoukseen keskittymisen vaativuutta. Vuonna 1987 hän kirjoittaa: Olen ollut 15 vuotta luostarissa ja missä olisin muka edistynyt? Rukous on yhtä hajanaista kuin ennenkin joitakin harvoja hetkiä lukuun ottamatta – alan suorastaan tuskaantua ainaiseen ajatusten vellontaan.

Hän tuntee usein olevansa luostarielämään vajavainen ja toisinaan taas hän kokee olonsa kevyeksi kuin valosiltaa pitkin kävelevä keijukainen. Hänen tunnetilansa poukkoilevat kuin kuumekäyrä, vai syntyykö lukijassa vääristynyt oletus kun nivoo Kristodulin tuntemuksia liian tiheästi yhteen unohtaen kuinka pitkiä kirjoitusvälejä hän usein pitää. Hyvin inhimillistä ja tavallisen haavoittuvaa hänen arkensa vaikuttaa olleen. Sellaistahan elämä on. Luostarissakin!

Filokalian kääntämisestä

Yksi monista määritelmistä kutsuu Filokaliaa eksytyksestä vapaaksi mietiskelevän elämäntavan oppaaksi. Viisiosaisen, sisällöllisesti muhkean kokoelman kääntäminen kesti kaikkiaan 23 vuotta. Urakkaan tai edes tekstien sisältöön Kristoduli ei juurikaan omissa kirjoituksissaan puutu. Syyksi hän itse sanoo olleensa teoksen kanssa kuin mato koukussa. 

Päiväkirja on kaiketi ollut reitti päästä irti koukusta, ei kiinnittyä siihen entistä lujemmin.  Kristoduli  joutuu  ajoittain kokemaan ankaraa arvostelua helpolta vaikuttavan kuuliaisuustehtävänsä takia. —sanoin Igumenialle että jos kerran koidun muille pahennukseksi kirjoitustyölläni, lienee minun syytä vaihtaa luostaria ja etten enää kestä näitä jatkuvia kirjoittamiseta johtuvia rettelöitä. — Kääntäminen on velvollisuuteni Suomelle.

Filokalian  opetukset ovat luonnollisesti piirtyneet syvälle kääntäjänsä tajuntaan.

Kommentoidessaan nykyajan yksilökeskeisyyttä Kristodulin näkemysten takaa voi aistia kirkkoisien ajattelua. Ihminen ei ole irrallinen ilmiö vaan yhteisen ihmisluonnon välityksellä elimellisesti koko ihmiskuntaan kuuluva persoona. Hän jatkaa, että juuri tämä kieroutunut taipumuksemme nähdä itsemme yksilöinä on kaikkien ihmiskunnan onnettomuuksien äiti. (Tämänpäivän arkitodellisuutta  ajatellen voisi aiheeseen lisätä, että yksilöllisyyden ihannointi on varmasti myös syy yksinäisyyteen.)

Kristoduli lähti luostarista helmat hulmuten

Nykyisin olen kiinnostunut koko ihmiskuntaa kiinnostavista tapahtumista.

Alkusanoissa mainitaan, että päiväkirjat toimittaneet nunna Kristodulin sisarukset ovat karsineet sivuilta muun muassa siskon vuolaita kommentteja Persian sodasta. Sääli, sillä kaikki kirjaan jätetyt luonnehdinnat maailman tapahtumista ja nykyajasta ovat raikasta ja puhuttelevaa luettavaa.

Täältä vuorelta asioita seuratessani näen maailman kuin kuohuvana kattilana.

3.12.-89: Ennustaisin että kiinalaiset tulevat uudella tavalla ajankohtaisiksi tulevalla vuosikymmenellä ja ekologiset ongelmat vain lisääntyvät. 

Juuri Kristodulin huoli maailman tilasta ja yhteiskunnallisista asioista koituu hänelle  käänteentekeväksi. Hän katsoo tehtäväkseen puuttua kreikkalaisten pappien saarnojen antisemitismiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä Kreikasta ja siirtyä kotimaahan Lintulan luostariin. Loppuaikaan kuului kirjoittamista ja luennoimista, kunnes aktiivisuutta rajoitti muistisairaus.

Viimeisin päiväkirjamerkintä 12.4.2017 on kuvaus Arkkipiispa Paavalin haudalta Uudessa Valamossa. Kristoduli näkee kolme kertaa peräkkäin valon luoman lumilevyn haudan päällä. Hän tietää elävänsä enää kolme vuotta. 

Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kristoduli nukkui kuolonuneen Rääkkylän terveyskeskuksen vuodeosastolla juuri ennen joulua vuonna 2020.

Suuri kiitos Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarille Nunna Kristodulin Päiväkirjat-teoksen julkaisemisesta. Kirjaan voi palata aina uudelleen ja lukea toistamiseen sen kuulasta ja kirkasta tekstiä. 

Nunna Kristodulin päiväkirjat.
Nunna Kristoduli: Päiväkirjat. Toim. Marja Lampi ja Riitta Lampi. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari 2022.

Tapiolan ortodoksisen kirkon seinämaalauksia.

Tapiolassa kokoontuva keskustelupiiri pohtii naisen asemaa

Tehdäänko Espoossa historiaa, ja  konkretisoituvatko ryhmän keskustelut kirkkomme naisliikkeeksi?

Kevyttä puuterilunta leijaili hiljakseen Tapiolan pimenevässä ilmassa, kun astelin kohti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoa. Siellä kokoontuisi naisten keskusteluryhmä, joka ei juuri ole halunnut pitää ääntä itsestään. Oletin kirkon ovien olevan kiinni, vaan ei: heti astuessani eteisen lämpöön kuului narteksin puolelta iloinen huudahdus ”Tervetuloa!”. Hetken päästä istuin pöydän ääressä edessäni kupillinen kuumaa bergamottiteetä, kuuntelemassa pulppuavaa keskustelua.

Samaiseen kirkkoon sunnuntailiturgiaan oli ryhmän vetäjä Kersti Juva ajanut muutamaa kuukautta aikaisemmin pohtien jälleen kerran naisen asemaa ortodoksikirkossa. Kersti päätti, ettei hän tänäänkään ottaisi jo pitkään patoamaansa asiaa puheeksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä liturgian jälkeisillä kirkkokahveilla samaan pöytään osui naisia, joiden mielessä liikkui samankaltaisia ajatuksia. Siitä sai alkunsa keskustelupiiri Naisena kirkossa, joka kokoontuu nyt noin kerran kuukaudessa ilman sen kummempaa alustusta tai esityslistaa. Osallistujia on ryhmässä jo parikymmentä, ja tapaamisiin tulevat ne, jotka kulloinkin pääsevät. 

Naisena kirkossa -ryhmän kokous Tapiolan kirkossa.

Vaikka ryhmällä ei varsinaista tavoitetta oikein olekaan eikä keskusteluja sen kummemmin johdeta, on kokoontuminen tärkeää. Tärkeää on myös tila, jossa voidaan vapaasti jakaa tuntemuksia ja yhdessä käsitellä vaikka hämmennystä siitä, miksei tytöillä ole kirkossa samaa asemaa kuin pojilla. Mikä estää tyttöjä pääsemästä ponomareiksi? Tai naisia diakoneiksi?

Kristinuskon alkuaikoina naisilla oli merkittävä rooli seurakunnan jumalanpalveluksissa, auttamistyössä ja viestinnässä. Heitä ohjeistettiin vartioimaan kirkkorakennuksen sisäänkäyntejä ja järjestämään tilaa sisään saapuville naisille. He myös avustivat, kun naisia kastettiin.*

Ehkä aikuiskasteesta luopuminen olikin yksi syy siihen, että naisdiakonien merkitys väheni, tuumii ryhmän jäsen Kaarina. Lapsikasteessa ei tarvittu enää erikseen naispuolista avustajaa kuten aikuiskasteessa. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt päätöstä luopua naisdiakoneista, joten varsinaista estettä heidän palauttamisekseen takaisin seurakuntatyöhön ei ole.

Keskustelu kiihtyy, kun otetaan puheeksi ortodoksikirkon hallinnon rakenteellinen sukupuolivinouma. Vaikka meillä on monia korkeakoulutettuja naisteologeja, he kelpaavat vainhallinnollisiin tehtäviin ja opettajiksi, koska kaikki vihkimystä edellyttävät toimet on varattu miehille. Tämä on valtavaa resurssien hukkaamista, toteaa Kersti.

Suomessa ei naisten syrjiminen kuitenkaan ole läheskään niin voimakasta kuin se on joissakin muissa maissa. Pientä huolta ryhmälle aiheuttaakin se, että jos suomalaiset ortodoksinaiset alkavat ajaa muutosten linjaa, voiko se jotenkin vaarantaa kirkkomme autonomisen aseman.

Kaikki toteavat, että erityisesti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa suhtautuminen naisiin on aina ollut suvaitsevaista. Ehkä ei ole sattumaa, että ortodoksinaisten voimaantuminen on lähtenyt liikkeelle juuri täältä. 

Kello lähestyy kahdeksaa, teekupit korjataan ja aletaan tehdä lähtöä. Seuraavan kerran ryhmä päättää kokoontua joskus tammikuun puolen välin jälkeen. Lunta on satanut niin, että kirkon ovelle johtava polku on peittynyt. Tallon hankeen uutta ja mietin, olenko ollut todistamassa jotakin historiallista. Konkretisoituvatko Naisena kirkossa -ryhmän keskustelut vähitellen varsinaiseksi liikkeeksi vai jäävätkö ne vain leijumaan narteksin ikonien korviin?

Jos haluat osallistua Naisena kirkossa -ryhmän tapaamisiin, ole yhteydessä Kersti Juvaan, ketti@turanko.net tai seuraa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivua. Siellä kerrotaan viikoittain kirkon tapahtumista.

*TT Pauliina Pylvänäisen artikkeli Naisdiakonius, https://www.ortodoksi.net/index.php/Naisdiakonius_(artikkeli) 


Lue seuraavaksi

Ritva Holmberg nuorena hymyilee kuvassa.

Ritva Holmberg valitsi itse paikkansa työelämässä, avioliitossa ja hengellisessä elämässä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka, tytär Annina Holmberg kirjoittaa.

Äitini Ritva Tuulikki Holmberg, os. Kupias (1944-2014) mainittiin usein julkisuudessa miehensä Kalle Holmbergin vaimona ja työtoverina. Se hän toki olikin, mutta paljon muutakin, muun muassa Ruotsissa komean uran tehnyt itsenäinen ohjaaja ja perheensä langat tiukasti käsissään pitänyt matriarkka.

Vuonna 2017 julkaisin äidistäni elämäkerran nimellä Tahto ja hohto. Sanaparia ei tarvinnut etsiä kauan, koska äiti oli tahtoihminen, joka ammensi elämäänsä hohtoa taiteesta. Nuoruudenystävän tarina kertoo hänestä paljon.

17-vuotias normaalilyseolainen meni katsomaan Jyväskylän Huoneteatteriin esitystä, jossa näytteli Mikkelistä tullut viisi vuotta vanhempi taiteen moniottelija, jota jo teatterin uudistajaksi tituleerattiin. Norssilainen tönäisi ystäväänsä ja sanoi lauseen, jonka tuli myös toteuttamaan:

– Ton mä otan. 

Äiti syntyi vauraaseen perheeseen, joka koki sosiaalisen statuksen vaarantumisen Valiolla johtajana toimineen isän kuollessa Ritva-kuopuksen ollessa vasta nelivuotias. Hänen tarmokas leskiäitinsä sai kuitenkin asiat järjestymään niin, että neljä lasta koulutettiin korkeasti, ja varsinkin tyttärille teroitettiin itsenäisyyden merkitystä.

– Älkää koskaan jättäytykö miehen varaan, vaan huolehtikaa siitä, että pärjäätte yksinkin.

Äiti jakoi opetuksen myös minulle ja hyödynsi yrittäjäksi ryhtyneen emonsa – hän perusti Jyväskylään kemikalion sota-ajan jälkeisessä ”kaikki on kortilla”-ilmapiirissä! – tuottajana Helsingin kaupunginteatterissa.

Nuoruuden kiihkeä vauhti ja taiteen tekemisen palo

1963 äiti kirjoitti ylioppilaaksi ja meni naimisiin. Ylioppilasjuhlien ja häiden välissä oli 11 päivää. Juhlakuvat eroavat toisistaan ainoastaan siinä, että ensimmäisessä äidin päässä on valkolakki ja toisessa vierellä isä. 

Vihkiminen tapahtui Jyväskylän vanhassa pappilassa ja nuoripari säilytti lahjaksi saamansa Raamatun, vaikka erosi kirkosta pian tyttärensä syntymän jälkeen. Silloin kaikki oli jo muuttunut äidin elämässä: hän asui Helsingissä, opiskeli logonomiksi ja sai 19-vuotiaana lapsen.

Ritva ja Annina Holmberg.
19-vuotias Ritva tyttärensä Anninan kanssa.

Samalla hän oli aktiivisesti mukana Ylioppilasteatterin toiminnassa ja tutustui moniin vaikuttaviin taiteilijoihin, kuten kirjailija Arvo Turtiaiseen ja tämän runoilija-kääntäjävaimoon Brita Polttilaan, aviopari Kaisa Korhoseen ja Kaj Chydeniukseen, Esko Salmiseen, Jukka Sipilään, Kristiina Halkolaan, Aulikki Oksaseen, Vesa-Matti Loiriin jne. jne. Hänestä tuli osa 60-luvun tiedostavaa kulttuuriväkeä, joka ei halunnut itseään kutsuttavan kermaksi, vaikka osallistui Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollekin.

Samaan aikaan kun isä viimeisteli läpimurtoaan Arvo Salon – Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperalla (jossa Ritva oli mukana kuorolaisena), äiti pyrki Teatterikouluun, koska ei saanut oman tekemisensä paloa hillityksi ja tyytynyt korjailemaan puhevikoja, joihin olisi logonomin koulutuksella ollut oikeutettu. Tilanne muuttui hieman hullunkuriseksi hänen päästyään sisään ohjaaja-dramaturgi-linjalle, koska opinahjosta vasta muutama vuosi sitten valmistunut puoliso valittiin sen rehtoriksi. 

Lapualaisooppera.
Lapualaisooppera.

Uusi tilanne ei horjuttanut vanhempieni keskinäistä työjakoa: vaikka isä oli johtavassa asemassa ja enemmän julkisuudessa, äiti hoiti perheen asiat ja assisteerasi siinä sivussa miestään. Hän oli yksityissihteeri, jonka panoksen ansiosta isä sai keskittyä sataprosenttisesti taiteelleen. Huomionarvoista, jopa alleviivattavaa, on se, että äiti ei tehnyt sitä vastentahtoisesti, vaan loi systeemin itse ja piti siitä kiinni lähes kuolemaansa saakka. 

Kehuva mutta kirvelevä muistokirjoitus

Valmistumisensa jälkeen äiti ohjasi kuunnelmia Radioteatterissa, johti Åbo Svenska Teaternia ja vieraili useita kertoja Tukholmassa, Uppsalassa ja Göteborgissa. Hän teki myös hienoja dramaturgioita isän kuuluisiin ohjauksiin, kuten Joel Lehtosen Henkien taisteluun, Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Jopa haasteellisena, suorastaan vaikeana pidettyyn Paavo Haavikkoon hän kajosi rohkeasti sovittaessaan tämän runomuotoisen romaanin neliosaiseksi televisioelokuvaksi Rauta-aika

Suomessa äiti ohjasi Helsingin ja Turun lisäksi Kuopiossa, Vaasassa, Närpiössä, Lahdessa ja Tampereella ja sai sekä hyviä katsojalukuja että arvosteluja. Hänen nekrologissaan mainitaan kuitenkin vain isän kanssa tehdyt menestykset, mitä ei voi olla ihmettelemättä: missä Ilpo Tiihosen Kallion kimallus ja Minna Canthista kertova musikaali? Missä Ruotsin menestykset sekä musiikkiteatterin päämäärätietoinen kehittäminen Suomessa? Ylistyssanat dramaturgioissa eivät riitä korvaamaan omien ohjausten ja tuottajan uran kertomatta jättämistä. 

Kuvia Ritva Holmbergista vuosien varrelta.
(Vas.) Ritvan huone Kaupunginteatterissa. Pariskunta lähdössä Kalevi Kahran 40-vuotis taiteilijajuhlaan. (Oik.) Ritva ja legendaarinen kriitikko Jukka Kajava.

Dostojevski polkuna ortodoksisuuteen

Yksi vanhempieni unohtumattomimmista töistä oli Fjodor Dostojevskin teoksiin perustuva Kepissä on kaksi päätä -kokeilu, joka toteutettiin vaellusteatterina remonttia odottavassa autiossa Ateneumin taidemuseossa. Siinä Esko Salminen, Rea Mauranen, Jukka-Pekka Palo, Eila Rinne ja Vesa-Matti Loiri tutkivat ja tulkitsivat Kellariloukon ihmisen, Karamazovin veljesten, Rikoksen ja rangaistuksen sekä Idiootin henkilöitä tavalla, joka tuli katsojan iholle. Helsingin kaupunginteatterin Riivaajat täydensi paketin ja teki Kallesta yhden Suomen Dostojevski-asiantuntijoista, vaikka Ritva tunsi kirjailijan aivan yhtä hyvin. Kalle oli kuitenkin tunnetumpi ja Ritva tottunut siihen, ettei pieneen maahan tahtonut mahtua kahta Holmbergia. Varhainen päätös olla katkeroitumatta siitä vaati jatkuvaa työtä, mutta yksi äitini suurimpia saavutuksia on, että hän onnistui siinä.

Kuvia Ritva Holmbergin elämän varrelta.
Riivaajien naisia: Ritva, Virpi Uimonen, Eija Vilpas ja Aino Seppo.

Kun Ritva ja Kalle ensimmäisen kerran menivät Valamoon, se tuntui heistä kummallisen tutulta. Silloinen igumeni Panteleimon olisi voinut olla Karamazovin veljesten isä Zosiman nuorempi versio ja keljassaan keskusteluiltoja järjestänyt Ambrosius Dostojevskin kaveri. Hengellisyys ei ollut koskaan ollut heille vierasta kirkosta eroamisesta huolimatta ja Dostojevskin teosten perkaamisen jälkeen tarve harjoittaa sitä kasvoi. Luostarin sydän, kirkko, veti heitä vastustamattomasti puoleensa. 

Heidät liitettiin ortodoksiseen kirkkoon juhannuksena 1988. Paikkana oli Valamon kalmiston tsasouna, jonka läheisyyteen heidät myöhemmin myös haudattiin. Kumpikin oli kesän lapsi: äiti syntynyt toukokuun viimeisenä päivänä ja isä juhannuksen korvilla. Kumpikaan ei ottanut taivaalliseksi suojelijakseen nimestään johdettua pyhää, vaan valitsi sen tuntosarvien kanssa – tuon koen omakseni. Äiti ei siis maalauttanut ikonia lapsimarttyyri Trifenasta, vaan pyhästä Sofiasta, jonka lapset Elpis, Pistis ja Agape Tuula Murtola sisällytti mukaan. Vaikka äidillä oli vain yksi tytär – minä, hän mentoroi monia ja rupesi kummiksi näyttelijä Eija Vilppaalle ja Anna-Leena Sipilälle sekä toimittaja, käsikirjoittaja Taina Westille. 

Ortodoksiset työt

– Eläkkeellä olemisessa on se hauska puoli, että saa tehdä mitä huvittaa, äiti vastasi kun kysyttiin, miksi hän jatkoi töitä vapaalle päästyäänkin. Yksi syy oli varmasi työnarkomaniassa: eihän sitä ikänsä kaiken taiteen paloa polttanut nuotiota hetkessä sammuta, mutta toinen juuri valintojen vapaudessa. 

Äiti keksi, että Vaeltajan kertomuksista pitäisi tehdä äänilevy. Isä toimi lukijana ja Enno Mäenmets äänittäjänä. Enno kertoi, että vanhempien yhteistyö – äiti ohjasi isän lukemista ja tarkkaili rytmiä – oli ”silkkaa intohimoa”.  Se jatkui Jobin kirjana, jossa nimihenkilön osan luki Hannu-Pekka Björkman ja Kalle antoi äänensä Jumalalle. Muitakin (mies)ääniä oli mukana, joten tallenne lähenteli kuunnelmaa. Kolmas kirja jäi tekemättä, kunnes Taina West ja minä toteutimme äidin toiveen ja veimme sen loppuun. Valamon vanhuksen kirjeitä sisältää kuusi cd-levyä ja suurin osa niistä on naisten lukemia.

Kun syöpä eteni siihen pisteeseen, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja äiti siirtyi Terhokotiin saattohoitoon, hän otti mukaansa Isä Johanneksen kirjeistä julkaissut teokset. 

– Tästä lähtee naisten äänet, hän sanoi ja liimasi post it-lapun kyseiseen kohtaan. Koska suurin osa kirjeiden vastaanottajista oli selvitetty, ”roolit” saattoi jakaa. Siitä, että kahden miesvoittoisen levyn jälkeen tulisi kolmas, naisilla kyllästetty teos, ilahdutti häntä. Lopulta lukijoina kuultiin muun muassa Heidi Krohnia, Marja Packalenia ja Eeva Litmasta. 

Lopullinen paikka miehen vierellä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Hyviä tehtäviä hyville naisille, kuten musikaaleissa Chicago ja Oopperan kummitus, näytelmissä Ninotshka ja Herrojen Eeva, juhlakoosteissa Kaikkien näiden vuosien jälkeen (Rea Mauranen) ja Rautamuurahaisten sukua (Eeva Litmanen) sekä monologissa Paratiisin kartta, jonka äiti teki varta vasten Eija Vilppaalle huomauttaen, että kummitytön oli aika panostaa muuhunkin kuin viihteeseen. Tämän Eija kertoi itse huvittuneena:

– Olin ollut Vesku Showssa ja Speden jutuissa sen verran, että Ritva näki minun tarvitsevan vakavaa draamaa. Hän huolehti omistaan.

Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka. Hän avasi häissäni juhlan ja nostatti maljan, joskin antoi estradin sen jälkeen isälle. Isä puolestaan kiitti puheessaan Jumalaa, joka oli suonut perheeseen edes yhden realistin kahden romantikon rinnalle, koska muuten mistään ei olisi tullut mitään. Varsinkin isovanhemmuusvaiheessa jaosta oli hyötyä.

Kuvia Ritva Holmbergista vuosien varrelta.
(Vas.) Machu Picchulla jouluna 1992. (Oik.) Ritva-mamma lapsenlapsensa kanssa.

Realisti ja romantikko lepäävät nykyään Valamon metsähautausmaalla yhteisen kummun alla, mutta molemmilla on oma risti. Isän risti on hieman matalampi ja nykyään kallellaan äidin suuntaan: 

– Ihan niin kuin heidän eläessäänkin, eräs ystävä totesi. 

Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritva Holmbergin hautajaisissa.
Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritvan hautajaisissa.

Kyllä. Äiti sai viimeisenkin leposijansa sieltä mistä oli toivonut ja viereensä sen, jonka kanssa oli lähes koko elämänsä viettänyt. Paikka on perheen ja ystävien tärkeä pyhiinvaelluskohde, jonne eksyy joskus turistejakin. Rauhan ja rakkauden tyyssija, jossa on hyvä muistella kipinöiviäkin hetkiä. Täyteläisen elämän täydellinen päätepiste.

Kuvat: Holmbergien kotialbumit


Lue seuraavaksi

Maria Lampinen.

Ortodoksinen uskonnon opetus tukee identiteettiä ja oikeutta kuulua vähemmistöön, sanoo opettaja Maria Lampinen

Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:

– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!

Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä

Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei. 

Elämässä  on oikeasti uskon mahdollisuus

Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että  hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja  ymmärtää oppilasta  ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia  siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä  on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä. 

Opetetaan aidosti keskeisiä asioita

Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä  turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen. 

Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä 

On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.  

En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret  omaavana koen tämän suurena rikkautena. 

Positiivisen pedagogiikan keinoin

Mielestäni  saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa. 

Maria Lampinen

Magdalan Maria.

Maria Magdalena, esikuva tämän päivän naisille

Kirsi Maaria Koskinen ikonin edessä.
Kuva: Kim Kilpinen

Juna leikkaa itäsuomalaista metsämaisemaa Joensuusta Helsinkiin. Takana on viikko Valamossa. Ensimmäistä kertaa tein tämän retken viisi vuotta sitten. Se oli ensimmäinen ikonimaalauskurssini ja ensimmäinen sukellus Suomen ortodoksisen kulttuurin sydämeen. Minusta oli tullut kirkon jäsen edeltävänä keväänä, ja ajattelin, että viikko Valamossa olisi hyvä tapa päästä syvemmälle ortodoksisuuteen. Niinhän tapahtuikin, mutta sen lisäksi syttyi vahva kipinä ikonien tekemiseen ja niiden sanoman syvempään ymmärtämiseen. Valamossa olen käynyt sen jälkeen joka vuosi, parhaimpina kaksikin kertaa.

Tämän kertaisen kurssin valmiit ikonit siunasi Haminan piispa Sergei. Puheessaan hän lausui, ”että vaikka te naiset ette voikaan olla ortodoksisen kirkon pappeja, voitte te levittää evankeliumien sanomaa ikoneita maalaamalla”. Mutta riittääkö se kaikille? Viime aikoina on ortodoksinaisten keskuudessa ollut havaittavissa jonkinlaista muutosta pohtivaa liikehdintää useammalla taholla. Yhtenä esimerkkinä tämä Mirhantuojat-verkkosivusto, muina esim. Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkolla kokoontuva Naisena kirkossa -piiri sekä Valamossa 15. – 17.9.23 pidettävä seminaari ”Millaista on naisen eletty ortodoksisuus?”, ks. https://ort.fi/uutishuone/2023-06-29/millaista-naisen-eletty-ortodoksisuus

Tässä numerossa keskitytään Magdalan Mariaan, apostolien vertaiseksi ja apostolien apostoliksi nimettyyn Jeesuksen seuraajaan. Häntä kutsutaan myös ilosanoman tuojaksi, sillä ylösnoussut Kristus näyttäytyi ensimmäisen kerran Magdalan Marialle. Kohdattuaan Herransa hän kiiruhti juoksujalkaa takaisin Jerusalemiin viemään viestiä eteenpäin Jerusalemiin, siellä yhä piileskeleville opetuslapsille. 

Kaikki neljä evankelistaa mainitsevat Magdalan Marian nimeltä ja vielä useampaan kertaan. Tämä on jo sinänsä merkittävää, sillä patriarkaalisen kulttuurin vallitessa naiset yleensä sivuutettiin teksteissä. Kirjoitukset osoittavat, että Magdalan Maria oli Jeesukselle rakas ja läheinen. Hän kulki uskollisesti ja rohkeasti Jeesuksen mukana kaikissa tärkeissä tapahtumissa. 

Magdalan Marian muistopäivää vietetään 22.7. On aika nostaa Magdalan Maria ansaitsemalleen jalustalle. Ylösnousemuksen ilosanoman ensimmäisenä ilmoittajana hän voisi olla esikuva myös tämän päivän naisille.

Kirsi Maaria Koskelin, vieraileva päätoimittaja

Free-toimittaja
Espoon ortodoksit ry:n hallituksen jäsen

Ina Colliander

Ina Collianderin taide ilahduttaa ja lohduttaa yhä

Hän ei koskaan tarjonnut kahvia, aina teetä. Hänellä oli keitin mukanaan kaikkialla minne hän meni, joten tarjoilu onnistui niin Kuokkalan huvilassa, Juojärven junaseisakkeella kuin pariisilaisessa hotellihuoneessakin. Hänen silmänsä, joita kuvattiin pohjattomiksi metsälähteiksi, näkivät kauneutta lasten leluissa, italialaisissa ikkunoissa, katujen kerjäläisissä ja puunkappaleissa, joihin hän kaiversi aiheitaan. Kuuluisimmiksi niistä tulivat enkelit, jotka lohduttivat, armahtivat ja kantoivat ihmisten surut. 

– Tuolla liinalla enkeli kuivaa murehtijan kyyneleet, hänen taiteensa keräilijä kertoo. 

Paitsi myötätuntoa, Ina Collianderin (1905-1985) työt tarjoavat värejä, iloa, vaihtelevia aiheita ja vahvan viivan.

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa.
Ina Collianderin grafiikkaa.

Lapsuus ja nuoruus historian kuohuissa

Vuonna 1905 syntynyt Ina Behrsen, jonka Pietarissa sijaitsevaan kotiin kuuluivat isä Richard, äiti Lydia ja sisar Renata, oli vilkas lapsi. Balttilaiseen ylimystöön kuuluneessa perheessä, jossa arvostettiin saksalaista kuria ja järjestystä, moista piirrettä suitsittiin, ja kun Ina oli vasta 8-vuotias, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Jenaan. Keskiaikaiset linnoituksen jäänteet, vanhat kirkot ja mahtipontiset yliopistorakennukset näyttivät pikkutytön silmissä jylhän synkeiltä, ja hän etsi kaupungin laitamilta kummun, josta kuvitteli näkevänsä Venäjän suuntaan. Hänen kotikielensä oli saksa, mutta venäläinen lastenhoitaja, ”njanja”, oli istuttanut häneen rakkauden venäjän kieleen, kulttuuriin ja ortodoksiseen uskontoon. Niitä hän kaipasi ja tuli vaalimaan läpi elämänsä.

Kun Venäjän vallankumous 1917 syttyi, Ina oli aitiopaikalla seuraamassa sen tapahtumia. Hän ei tiennyt, että hänen tuleva puolisonsa Tito Colliander asui samassa kaupungissa ja koki saman sekasorron, mutta myöhemmin muistot varsinkin kauheasta nälästä yhdistivät heitä. He saattoivat vielä vanhoinakin ojentaa kätensä pöydän yli ja puristaa toisiaan kiitollisina siitä, että heillä oli ruokaa.

1918 Ina lähetettiin kouluun Tšarskoje seloon, jossa hän sai innoitusta äidinkielen (venäjän) opettajaltaan. Hän oppi ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja taideopintonsa Pietarissa kaksi vuotta myöhemmin aloitettuaan myös kuvallisesti. Taiteen edistämiskoulu oli hänelle siinäkin mielessä tärkeä, että hän sai sieltä elinikäisen ystävän, tulevan taiteilijan Vera Miljutinan. Taide antoi Inalle voimaa, jota hän tarvitsi, kun perhettä kohtasi karmea suru: pikkusisko Renata teki itsemurhan hirttäytymällä. Ajan tavan sekä vanhempien periaatteiden mukaan tapauksesta vaiettiin. Vain perheen lemmikkipapukaija Volodja toisteli Renatan nimeä, mutta sulki suunsa, kun Lydia heitti vihaisena liinan sen häkin peitoksi. Sen jälkeen 16-vuotiaana kuolleesta Renatasta ei puhuttu.

Ina ja Renata
Ina ja Renata-sisar.

Ina oli Renatan kuollessa Suomessa. Hän oli noudattanut vanhempiensa määräyksiä ja opiskellut lastenhoitoa Tilly Soldanin opistossa Kauniaisissa. Mieluummin hän olisi jatkanut taideopintoja, mutta toisaalta hänellä kävi tuuri: Tilly Soldan oli tunnetun taiteilijan Venny Soldan-Brofeldtin sisar ja sitä kautta osa Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä. Tillyllä oli poika sisarensa miehen, kirjailija Juhani Ahon kanssa, mutta vaikka tapaus oli aiheuttanut skandaalin, perheitä se ei ollut hajottanut. Tillyn kautta Ina tutustui Vennyyn ja Järnefeltien kuuluisan kulttuurisuvun matriarkan Elisabethin ajatuksiin ja loi elävät suhteet suomalaiseen taidemaailmaan.

Taiteilijaksi ja naimisiin

Opinnot Taideteollisen Keskuskoulun mallipiirustusluokalla olivat Inalle unelmien täyttymys, ja hän iloitsi tovereista, joiden kanssa sai nauraa, itkeä, juhlia ja kehittyä. Hän loi elinikäiset suhteet Eva Wichmaniin, Anne Krokforsiin ja Gunilla Jungiin, mutta myös Sven-serkkunsa (Grönvall) ystäväpiiristä tulleisiin kirjailijoihin Gunnar Björlingiin ja Henry Parlandiin. Näinä vuosina (1924–1928) Inan on kuvailtu olleen vilkas, eloisa, jazz-musiikkia rakastava ja kivunneen jopa pöydälle tanssimaan. 

Tito Collianderin Ina tapasi Porvoossa, josta oli saanut työpaikan kirjankansien tekijänä WSOY:llä. Amorina toimi tyttökouluun Titon jälkeen kuvaamataidon opettajaksi tullut Elsa Lönnström, joka kuvaili Inaa innoittuneesti: 

– Siinä sitten on mainio ihminen, ihan erilainen kuin kukaan muu. Hän kulkee minkälaisissa vaatteissa sattuu ja tukka on niskasta sitaistu miten sattuu. Ja hän puhuukin niin veikeästi venäjäksi murtaen.

Kauniaisiin muuttaneet Behrsenit olivat kauhuissaan kuullessaan tyttärensä ihastuneen köyhään taiteilijarenttuun ja lähettivät tämän jälleen kerran Saksaan ajatellen, että hän unohtaisi siellä Titon. Ina, joka oli haaveillut jo kauan Italiaan pääsystä, suostui kompromissiin, koska pääsi Maxon-Kallenbergerin yksityiskouluun Müncheniin opiskelemaan linoleikkaustekniikkaa, jolla täydensi Alexander Belijiltä, Toivo Vikstedtiltä, Alfred William Finchiltä ja muilta aikaisemmilta opettajiltaan saatuja valmiuksia. Hän totteli aikuisenakin vanhempiaan, mutta kuunteli sen verran myös omaa ääntään, että uskaltautui karkaamaan Garda-järvelle, jossa näki Italian ihanan valon ja lääkitsi sillä salakihlattuaan kohtaan tuntemaansa ikävää. Kunnollisen irtioton hän teki menemällä naimisiin heti matkalta palattuaan: Tito oli häntä vastassa satamassa yhdessä todistajiksi lupautuneiden Sven Grönvallin ja Gunnar Björlingin kanssa. Siviilivihkiminen tapahtui Senaatintorin kupeessa sijaitsevalla Raatihuoneella, joka tunnetaan nykyään Bockin talona. Päivä oli uudenvuoden aatonaatto ja vuosi 1930. 

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa

Taiteilijaliitto

Inan ja Titon työnjako oli selvä alusta alkaen: Ina teki kuvataidetta ja Tito kirjoitti. Pieniä poikkeuksia kyllä oli: joitain Inan kirjoituksia julkaistiin Domuksessa ja Svenska Pressenissä ja Tito kuvitti omat lehtiartikkelinsa, mutta pääasiassa jako piti. Ennen naimisiin menoa heillä oli yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa, ja Kuokkalasta palattua he toteuttivat toisen projektin, joka oli pienimuotoisuudessaan viehättävä. Tito oli Mariaa ulkoiluttaessaan keksinyt lorun variksesta ja lihotti sen lastenkirjan mittoihin. Ina teki tarinaan kuvat ja tekstasi säkeet. Sitten he monistivat ja nitoivat teosta sadan kappaleen verran, ja Ina väritti kuvat käsin. Heidän koulutuksillaan olisi ollut helppoa saada vakituinen työpaikka, mutta vaikka elämä oli todella niukkaa ja tilanahtaus kiristi kummankin hermoa – Inan työhän, jota hän teki kotona Helsingin vaihtuvissa asunnoissa, vei tilaa – he eivät suostuneet myymään vapauttaan. 

Ina ja Tito Colliander.
Ina ja Tito Colliander.

Tito, jolla oli päävastuu perheen elättämisestä, etsi jatkuvasti aiheita ja myi artikkeleitaan lehtiin. Eräällä jutunmetsästysmatkalla hän löysi Virosta Petserin, jonka tunsi heti kodikseen, eikä Inalle ollut ongelma seurata Marian kanssa perässä. He eivät olleet Titon kanssa pesänrakentajia, vaan nomadeja, jotka olivat tottuneet kantamaan kotia mukanaan ajatuksissa ja tavoissa. Nopeat liikkeet ja tunneomaiset ratkaisut olivat heille ominaisia. 

Itäisessä Virossa sijaitseva Petseri muistutti monin tavoin Inan ja Titon lapsuuden Pietarissa vallinnutta todellisuutta, joka oli Neuvostoliiton syntymisen myötä kadonnut tai muuttunut saavuttamattomaksi. Se merkitsi heille paluuta johonkin, jota ei enää ollut, mutta jonka he kokivat tutuksi, omaksi ja läheiseksi. Paikalliset markkinat olivat kuin venäläinen satu, jota säesti ihon alle tunkeutuva kirkonkellojen kilahtelu. Läheisestä luostarista tuli molemmille valtava inspiraation lähde: Tito otti osaa ristisaattoihin ja kirjoitti niiden innoittamana pääteoksensa Korståget – Ristisaatto, ja Ina maalasi öljyväreillä valontäyteisiä näkymiä lähiympäristöstä. Petserin ajan huipensi perheen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1937. 

Enkeleitä ja sydämen rukousta

Italian lisäksi Ina oli kaivannut aina palavasti Pariisiin, ja Petserin jälkeen sekin unelma toteutui. Sitten oli vuorossa taas Suomi, sillä 1939 perhe kasvoi toisella tyttärellä, Katilla. Kymmenen vuoden päästä syntyi vielä iltatähti Sergius, jonka nimestäkin kuulee, kuinka tärkeäksi ortodoksinen usko ja kulttuuri olivat vanhemmille tulleet. Inalla se näkyi teosten aihepiirin laajenemisella ikoneihin ja taivaallisiin asioihin. Enkeliteema ilmaantui hänen taiteeseensa heti jatkosodan jälkeen 1945, kun hän leikkasi Kolme enkeliä -puupiirroksen venäläisen ikonimaalari Andrei Rublevin Pyhä kolminaisuus -ikonin mukaan. Hän sovelsi ikonitaidetta luovasti kohopainografiikkaan ja loi yksivärisiä, sävyn mukaan nimettyjä enkeleitä, kuten Enkeli sininen, Enkeli tulipunainen, Enkeli maanvärinen ja Enkeli vaaleanpurppura. Niistä tuli valtavan suosittuja.

1940-luvun lopulla Collianderit löysivät Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin ja saivat rippi-isäkseen skeemaigumeni Johanneksen (nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen), jonka opastuksella rupesivat harjoittamaan niin sanottua sydämen rukousta. He lukivat hiljaa mielessään yksinkertaista säettä ”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”, kunnes se jäi soimaan heidän päähänsä. Rukous, jota toistetaan niin kauan, että se alkaa itsekin toistaa itseään, siirtyy mielestä sydämeen ja kajahtelee sieltä kuin kaikuna, jonka takia sitä kutsutaan myös lakkaamattomaksi rukoukseksi. Lyhyydestään huolimatta se on voimakas ja henkilökohtainen ja edellyttää kokonaisvaltaista kirkon jäsenyyttä: jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin osallistumista sekä Raamatun lukemista ja laupeuden harjoittamista.

Ortodoksisuus rupesi saamaan entistä enemmän sijaa Inan taiteessa. Hän käytti seitsemän vuotta (1960–1967) Hangon kirkon mosaiikkien ja kirkkolippujen tekemiseen ja kruunasi urakan taiteilemalla Kristuksen kirkastusmosaiikin Valamoon ja kirkkoliput Helsingin Myllypuron Aleksanteri Syväriläisen tsasounaan. Sen lisäksi hän teki vielä mosaiikit Uspenskin katedraaliin ja ortodoksisella hautausmaalla olevaan Pyhän Eliaan kirkkoon Helsingissä, vaikka lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan. Ne olivat puhtaasti kuuliaisuustehtäviä, eivätkä tuoneet hänelle rahaa, mutta Inasta oli nuoruuden niukkuusvuosien jälkeen tullut myyvä taiteilija, joka käytti varallisuuttaan mieluummin hyväntekeväisyyteen kuin leveään elämään. Ulkomailla matkustelu oli ainoa, johon hän halusi satsata, ja varsinkin Italiassa Collianderit kävivät usein. 

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa.

Monipuolinen perintö

Ina kuoli marraskuussa 1985 ja haudattiin Hietaniemeen Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, jonne Tito seurasi häntä vajaat neljä vuotta myöhemmin.  Jos hänen työnsä listattaisiin kirjojen lailla, moni saattaisi hämmästyä siitä, kuinka moninaisia niiden aiheet olivat. Ei pelkkiä enkeleitä eikä ikoneita, vaan naismarttyyreita katkaistuine kauloineen, joiden vastapainoksi tavallisten naisten päitä kaulan jatkeena, venäläisiä ja italialaisia maisemia, lapsia leikkimässä tai puuhailemassa askareidensa parissa, symbolisia kuvaelmia, hedelmä- ja kukka-asetelmia, muotokuvia, näkymiä ikkunasta sisään ja ulos…

Suurin osa Inan tuotannosta on kaunista ja kohottavaa, mutta ei kaihda vaikeita aiheita. Toisinaan nuo ääripäät – harmonia ja riitasointu – kohtaavat konkreettisesti, kuten Taivaallinen ja maallinen piirileikki -maalauksissa, joissa on kuvattuna kaksi päällekkäistä piiriä; alapuolella alastomista ihmisfiguureista koostuva joukko pitkätukkaisia, käsistään toisiaan pitäviä pyöriviä hahmoja, yläpuolella saman verran siivekkäitä ja nilkkoihin asti ulottuviin kaapuihin pukeutuneita enkeleitä. Maallisten hahmojen liike on vauhtiviivoista ja asennoista päätellen eri suuntiin riuhtovaa ja tempoilevampaa kuin rauhaa huokuvan taivaallisen joukon. Piirien välillä ei ole kuitenkaan mitään estettä, vaan ne muodostavat toisiaan täydentävän, symmetrisen kokonaisuuden. Sama dualismi näkyy Inan tuotannossa laajemminkin, sillä hän kuvasi yhtä suurella antaumuksella niin uskonnollisia aiheita kuin kodin arkea, enkeleitä ja lasten leikkikaluja; hyvää ja kaunista, sekä – jos nyt ei suorastaan rumaa ja pahaa – niin ainakin pohtimiseen haastavia aiheita.

Inan työt vaikuttavat ihmisiin vahvasti. Ne nostavat kaipauksen pintaan, mutta myös lohduttavat; vetoavat kauneudellaan, mutta eivät ole vailla rosoa; herättävät hellyyttä ja muistuttavat tuonpuoleisesta – pysäyttävät katsomaan pitempään, syvempään. Ne saavat palaamaan takaisin luokseen, aivan kuten Titon parhaat kirjat saavat lukemaan ne useampaan kertaan. Tämän enempää taiteilija voi tuskin toivoa: kuin että hänen teoksensa jäävät eloon hänen itsensä jälkeen.

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.

Pyhä Pelagia – muuta kuin mies tai nainen?

Kauan sitten Jerusalemissa eli Pelagios-niminen mies, josta tiedettiin vain vähän. Hän asui yksin erakkomajassaan Öljymäen rinteellä ja pukeutui karkeaan viittaan. Laihan ja riutuneen erakon kilvoitus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta: hänhän näytti hylänneen kaikki ruumiilliset tarpeensa ja kilvoitteli lujemmin kuin erämaaisät konsanaan.

Mahtoiko Pelagios koskaan kertoa kenellekään suurinta salaisuuttaan: että keho karkean viitan alla ei ollutkaan miehen vaan naisen?

Kristinuskon historiassa on lukuisia miehenä ja miesten vaatteissa kilvoitelleita pyhiä, joiden on kuoleman jälkeen havaittu olleen ruumiiltaan naisia. Mistä oikein on kysymys?

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.
Pyhittäjä-äiti Pelagia Antiokialainen. Antti Narmala 2021.


Askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä

Mieheksi pukeutuneiden naispyhien tarinoita tunnetaan etenkin 400-500-luvuilta, ja narratiiveilla on arvioitu olevan totuusarvoa ja historiallisiakin lähtökohtia. Tuolloin vainojen vuosisadat olivat jääneet taakse, ja moni kristitty halusi kilvoitella luostarissa tai erakkona. Taustalla oli kirkon hengellinen praksis: Jumalan kohtaamista haluttiin tavoitella mahdollisimman pyhittyneessä tilassa. Niin mässäily kuin seksuaalisuuskin tuli siis siirtää syrjään rukouksen tieltä.

Lisäksi naiseutta ja feminiinisiä ominaisuuksia pidettiin tuolloin kielteisinä, ja asenteet heijastuivat myös kristinuskoon. Maalliset ja lihalliset himot miellettiin feminiiniseksi, ja nainen saattoi vastustaa niitä pyrkimällä olemaan enemmän miehen kaltainen. Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa esitetäänkin usein ajatus, että kilvoittelussaan edistyvät naiset siirtyvät kohti mieheyttä. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt pyhä Basileios Ankyralainen totesi, että ankara ja riuduttava askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä.

Vaikka perimmäisenä pyrkimyksenä olikin sukupuolisuuden ylittäminen eikä naisen muuttuminen, niin ajatus ulottui myös naisen ulkonäköön. Lukuisissa hagiografisissa teksteissä on myönteisiä mainintoja askeetikkonaisten kuihtuneista, ei-naisellisista vartaloista. Yksi tunnetuimmista lienee 500-luvulla elänyt pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, jonka erämaaelämä kesti vuosikymmeniä. Ravinnokseen hän söi pelkkiä erämaan yrttejä ja kasvien juuria sekä murusia kahdesta ja puolikkaasta leivästä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hänen vaatteensa kuluivat pois, vartalo kuihtui ja iho paloi karrelle erämaan auringossa. Hiukset olivat lyhentyneet ja muuttuneet vitivalkoisiksi. Maria Egyptiläinen saatetaankin kuvata ikoneissa varsin maskuliinisena. Päässä ei ole huivia,ja ja yläruumis saattaa olla osittain paljas.

Maria Egyptiläisen ikoni.

Eunukki onkin ruumiiltaan nainen

Anastasia Patriisitar ikonissa.

Toisenlainen esimerkki osittain samasta ilmiöstä on niin ikään 500-luvulla elänyt pyhä Anastasia Patriisitar, joka syntyi Konstantinopolissa kristittyyn ylhäisöperheeseen ja hurmasi kauneudellaan ja hyvyydellään jopa keisari Justinianoksen, mikä teki keisarin vaimon mustasukkaiseksi. Välttääkseen skandaalin Anastasia matkusti Aleksandriaan ja rakennutti hurskaana ja vauraana naisena oman luostarin. Keisarin jäätyä leskeksi hän muisti jälleen kauniin Anastasian ja päätti etsiä hänet käsiinsä keinolla millä hyvänsä. Säikähtänyt Anastasia riensi erämaahan abba Danielin luo kysymään neuvoa. Abba kehotti häntä leikkaamaan hiuksensa, pukeutumaan miesten viittaan, ottamaan nimen Anastasios ja kilvoittelemaan askeesissa kaukaisessa erämaaluolassa. 

Anastasia oli pyytänyt abba Danielia varmistamaan, että salaisuuden pitämiseksi hänet haudattaisiin vaatteet päällä. Silti hautausta valmistellut munkki tuli nähneeksi Anastasioksen/Anastasian kuihtuneen ruumiin havaiten rintojen olevan ”kuin kaksi kuivunutta lehteä” ja kysyi jälkeenpäin abba Danielilta, tiesikö tämä, että juuri haudattu eunukki olikin nainen.


Tekla kastaa itse itsensä

Ilmiön taustalla oli myös yhteiskunnallisia syitä. Antiikin ja Bysantin yhteiskunta oli nykytermein sanottuna misogyyninen. Naisilla oli niukasti oikeuksia, ja kunniallisen naisen tie oli nuorena solmittu avioliitto ja miehen omaisuudeksi siirtyminen. Vaikka ensimmäisinä vuosisatoina naisilla oli ollut melko vahva asema kristinuskon sisällä – he saattoivat opettaa ja toimia diakoneina – niin kristinuskon valtavirtaistuessa naisten liikkumatila kapeni kuitenkin myös kirkon piirissä. Muutto erämaahan ja myös miehenä eläminen tarjosivat mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, sosiaalista liikkumatilaa ja itsenäisyyttä. 

Tästä esimerkkinä on on pyhä apostolienvertainen Tekla, kenties ensimmäinen mieheksi pukeutunut naispyhä ja ensimmäinen naismarttyyri. Teklan vaiheista voimme lukea apokryfikirjasta Paavalin ja Teklan teot. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuvassa tarinassa Tekla on nuori yläluokkainen neito, joka kokee kääntymyksen kuultuaan Paavalin opetuksia, mutta ei-kristityt vanhemmat tahtovat naittaa hänet sopivaksi katsomalleen sulhaselle. Tekla tahtoo toisin, minkä vuoksi hänet yritetään polttaa roviolla ja tapattaa areenalla villieläinten kynsissä. Meripetoja täynnä olevasta vedellä täytetystä kaivannostakin Tekla selviää hengissä: hän hyppää veteen julistaen sen olevan hänen kasteensa. 

Noustuaan altaasta alastomana hän pukeutuu miesten viittaan, leikkaa hiuksensa ja lähtee etsimään Paavalia, joka kuultuaan Teklan kasteesta lähettää tämän julistamaan evankeliumia. Lopulta Tekla vetäytyy vuoristoon nykyisen Syyrian alueella ja kilvoittelee askeesissa vuosikausia. Kun paikalle etsiytyy miehiä, jotka yrittävät häpäistä hänet, Tekla kävelee kallion sisään ja katoaa maan uumeniin. 

Ristiinpukeutumisen on katsottu tarjonneen Teklalle väylän löytää avioliiton sijaan itsenäinen elämäntapa Kristuksessa. Toisaalta ristiinpukeutuminen oli mahdollista ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys.

Pyhä Tekla vanhassa ikonissa.
Pyhä marttyyri ja apostolienvertainen Tekla.

Erämaaisiäkin lujemmin kilvoitteleva

Kuinka merkittävästä ilmiöstä oli kyse ensimmäisinä vuosisatoina? Mittakaavaa ei tiedetä, mutta jotain sen laajuudesta kertoo, että Gangran kirkolliskokous 300-luvulla kielsi naisia pukeutumasta miesten vaatteisiin tai leikkaamsta hiuksiaan. Päätös ei kuitenkaan estänyt naisia harjoittamasta käytäntöä salaa, yksin tai toisten kristittyjen avulla. Historia tunteekin lukuisia kanonisoituja mutta myös ei-kanonisoituja ristiinpukeutuneita pyhiä, jotka ovat olleet hyvin kunnioitettuja. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa monen pyhän muisto kuitenkin haalistui.

Ei tosin kaikkien. 

Artikkelin alussa esitelty 400-luvulla elänyt Pelagios ei ollut epäitsenäinen tai epämieluisaa avioliittoa pakoileva nainen vaan tunnettu ja vauras tanssijatar Antiokiasta nimeltään Pelagia. Miehiä, rahaa ja itsenäistä ylellistä elämää oli riittänyt.

Pyhä Pelagia kuvattuna vanhassa maalauksessa.
Pelagia kurtisaanien ympäröimänä. Vieressä piispa Nuna.
1300-luku.

Pelagia sattui kuitenkin kuulemaan piispa Nunan saarnan viimeisestä tuomiosta ja koki voimakkaan kääntymyksen. Hän tunnusti syntinsä, jakoi suuren omaisuutensa palvelijoilleen ja otti vastaan kasteen. Kasteviitan hän vaihtoi piispa Nunalta pyytämäänsä karkeaan viittaan ja lähti kohti Jerusalemia vailla omaisuutta tai tietoa tulevasta voidakseen omistautua Kristukselle. Jerusalemissa hän kilvoitteli ankarasti ja omassa rauhassaan Öljymäen rinteellä. Kun hän lopulta kuoli ja papit ryhtyivät voitelemaan ruumista, he kokivat suuren yllätyksen. Yksi papeista tunnisti hänet kääntymyksen tehneeksi tanssijatar Pelagiaksi ja kertoi hänen tarinansa kansalle, joka ylisti Pelagiaa, erämaaisiäkin lujemmin kilvoitellutta.

Nykylukijalla herää Pelagian tarinasta monenlaisia ajatuksia. Ei kuitenkaan ole ongelmatonta yrittää soveltaa tämän ajan termejä ja käsitteitä ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneisiin ihmisiin, jolloin käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteeteistä olivat toisenlaiset. Pelagian ja muiden ristiinpukeutuneiden naisten tarinat kuitenkin osoittavat, että sukupuoli ei ollut tuolloinkaan yksiselitteinen ja muuttumaton vaan joustava ja moniulotteinen.

Sen tiedämme, että vauras ja itsekeskeinen elämä ei Pelagiaa viehättänyt, vaan hän halusi seurata Kristusta. Manifestoidakseen kääntymyksensä hän luopui kaikesta aikaisemmasta, myös naiseudestaan ja nimestään nousten sukupuolidikotomian yläpuolelle. 

Pelagia pukeutui Kristukseen aivan kuten alkukirkon aikana kastetut puettiin tilaisuuden jälkeen yhtenäisiin karkeisiin viittoihin: ”kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3 27-28.)

Pyhän Pelagia Antiokialaisen muistopäivää vietetään 8. lokakuuta.

Lähteitä:

Kirjallisuus: 

Betancourt, Roland 2020: Byzantine Intersectionality: Sexuality, Gender, and Race in the Middle Ages.

Davis, Stephen J. 2008: The Cult of Saint Thecla: A Tradition of Women’s Piety in Late Antiquity.

Hotchkiss, Valerie 1999: Clothes Make the Man: Female Transvestism in Medieval Europe.

Seppälä, Serafim 2021: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia.

Talbot, Alice-Mary 1996: Holy Women of Byzantium.

Opinnäytteet:

Aarnipuu, Tiia 2005: Ei ole miestä eikä naista. Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä. Pro gradu -työ.

Alanko, Vilja 2015: Teklan valinta: Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä. Pro gradu -työ.

Muut:

Seppälä, Serafim: Enemmän kuin mies tai nainen. Ortodoksiviesti 7/2007.

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.

Mitä pyhä naiseus merkitsee?

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.
Konevitsan Jumalanäiti Valamon luostarissa.

Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!

Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.

Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.

Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!

Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma:

https://valamo.fi/c/2022-09-09/naiseuden-voima-92022

Larin Paraske soittaa kannelta.

Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia

Hän istuu Töölönlahdella ja tuijottaa ohi soljuvaa autojen virtaa. Hänellä on iso nenä, korkea otsa ja kummallinen päähine, jota kutsutaan harakaksi. Varreltaan hän on pieni ja sitkeä, mutta vanhemmiten laihuuttaan miltei läpikuultava. Hänet on takonut graniittiin kuvanveistäjä Alpo Sailo, joka näkee hänessä ennenkaikkea runonlaulajan. Niin ovat tehneet myös taidemaalarit Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt, joiden maalauksissa hänen sormensa ovat kanteleen kielillä – instrumentin, jota hän ei osannut kunnolla soittaa. Runoilija Arvo Turtiaisen säkeissä helähtää hänen äänensä:

Sata autoa minuutissa

aamulla anivarahaisin.

Tuhat raitiotievaunua vuorokaudessa

iltaisin ikimyöhäisin.

vikivierahainen, kovakorvainen, kylmäkylkinen – –

Larin Parasken patsas Helsingissä.

Kyllä. Jos patsas heräisi eloon, se rääkäisisi kauhusta, sillä vaikka sen kohde koki Pietarinkin liikenteen, hän ei viihtynyt kaupunkien kumussa, vaan palasi takaisin Karjalan laulumaille kuolemaan kimaltavien salien ja ihailevien ihmisjoukkojen sijasta köyhässä töllissä. Kahvia kultareunakupeista juottavien kulttuuripersoonien sijasta siellä äyski ynseä miniä, ryysti sahtia laiska poika ja pyöri jaloissa liuta lastenlapsia. Mutta sinne hän oli halunnut ja päässyt naimisiin: Inkerinmaalla syntynyt sepän tytär Suomen puolelle Vaskelaan. Kuka olisi osannut ennustaa, että juuri hänestä veistettäisiin harvinainen naisen näköispatsas Helsingin vilkkainta tietä tuijottamaan? Ja vielä ihmeellisempää: että Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2021 esittäisi Konstantinopolin patriarkalle hänen pyhäksi julistamistaan eli kanonisointiaan nimellä Pyhä vanhurskas Paraske?


Vaimo Paraske

Paraske syntyi tammikuussa 1834 Inkerinmalla Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Hänen äitinsä oli kotoisin rajan toiselta puolelta, Suomesta, ja jostain syystä inkerikkotytön mieli veti sinne. Hänen kerrotaan kyllä muistelleen haikeana isänsä pajaa, mutta riemuinneen päästessään äitinsä kotikylään vaimoksi. Siellä hänen nimensä eteen liitettin miehen talon, Larilan, nimi, ja häntä alettiin kutsua Larin Paraskeksi. Vaikka hänet siten leimattiin miehensä omaisuudeksi, hän osoittautui talon pystyssäpitäjäksi ja dynamoksi. 

Puolta vanhempi puoliso oli kivulias, joten vaimo lukuisten synnytysten ja hautajaismenojen (yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuisiksi) lisäksi teki miesten töitä kavahtamatta edes raskaiden jaala-alusten vetämistä Taipaleenjoella. Niillä kuljetettiin heinää, suolaa ja mitä milloinkin tarvittiin. Anu Kaipaisen romaanissa Poimisin heliät hiekat mies tuntee alemmuutta ellei peräti mustasukkaisuutta vaimon vahvuuden rinnalla, mutta jonkun on leipä perheeseen tuotava, ja kun talouteen kuuluva natokaan ei kykene kuin kevyisiin kotitöihin kiukuttelunsa ohessa, se joku saa luvan olla Paraske. 


Sijaisäiti Paraske

Kun elanto kaikesta raatamisesta huolimatta käy vähiin, Paraske keksii, mistä saada lisätienestiä: ottamalla orpolapsia Pietarista. Niiden ylläpidosta maksetaan, mutta ne pitää itse hakea. Ei siis muuta kuin matkaan, jalan halki pitkän taipaleen, monta päivää ellei viikkoakin kestävän. Anu Kaipainen kirjoittaa romaanissaan: 

Raskas Pietarin matkasta tuli, paljon raskaampi kuin Paraske oli yltiöpäisyydessään kuvitellutkaan, ainakin tästä ensimmäisestä käynnistä. Myöhemmin se ikään kuin kerta kerralta helpottui, kun oppi tuntemaan tiet ja oikopolut, talot, joista annettaisiin yösijaa, ja ne joista saattoi saada leipäpalan, jopa keittoakin. Ja Pietarin kadut hän oppi tuntemaan niin että olisi käynyt tien köyhäintalolle vaikka unissaan, niin kuin vanhemmalla iällä sitten kävikin. 

Paraske ei ollut kooltaan suuri, mutta hänen voimansa olivat mittavat ja sinnikkyys vastaansanomaton. Mistä hän ammensi vahvuutensa? Mistä maljasta joi pysyäkseen hyvällä mielellä raskaan elämän kärsivällisyyttä vaativissa käänteissä?


Laulaja Paraske

Ollessaan tyttönä paimenessa Paraske oppi laulamaan. Niin tekivät kaikki, mutta hänen äänensä soi korkeimmin ja kajautti ilmoille enemmän värssyjä kuin muiden yhteensä. Muistin jumalattareksi, Mnemosyneksi, häntä ruvettiin aikanaan nimittämään. Ja modelliksi, malliksi, koska hän istui kuuluisien taiteilijoiden ikuistettavana. Sillä sellainen onni häntä kohtasi, että monien vielä syntinä pitämiä kansanrunoja – loitsuja, toiveita, ei kai sentään manoja! – ruvettiin kulttuuripiireissä arvostamaan ja ylös kirjoittamaan. Kakkulanenäistä runonkerääjää saapui Elias Lönnrotin jalanjäljissä Kalevalan kankahille ja laajemmillekin laulamaille ja pani kansan avaamaan sanaiset aarrearkkunsa. 

Ensimmäisen, maisteri Boreniuksen kanssa eivät kemiat kohdanneet ja Paraske sai papereihin merkinnän ”keskinkertainen laulaja”, mutta Sakkolaan apupapiksi tullut Alfred Neovius hurmaantui niin, että houkutteli lesken luokseen Porvooseenkin. Hänen innostuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Paraskesta kasvoi suorastaan näyttelyesine, kansannaisen perikuva, ihailtava, ihmeteltävä; öljyvärimaalaukseen ja kiveenkin ikuistettava. 

Muistinerolta saatiin merkittyä ylös noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000  sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Enemmänkin olisi kuulemma ollut, jos olisi jaksanut jatkaa laulamista. Mutta vaikka Paraske sai kahvia juodakseen niin paljon kuin jaksoi ja silityksiä päähän itseltään säveltäjä Sibeliukselta, senaattori Yrjö-Koskiselta ja muilta kuuluisilta fennomaaneilta, häneen iski niin kova koti-ikävä, että Suomalaisen kirjallisuuden juhlasalikin haalistui Larin tuvan rinnalla. Sinne hän palasi ja sen menetti, kiitos viinaanmenevän laiskanpulskean poikansa. Katkeruutta hänestä oli kuitenkin turha etsiä, sitä lajia oli riittämiin miniässä. 

Larin Paraske ortodoksinainen


Paluumuuttaja Paraske

Neoviuksen, filantrooppi Minette Donnerin (Jörn Donnerin isoäiti) ja SKS:n maksamasta eläkkeestä huolimatta Parasken viimeiset vuodet olivat taloudellisesti ahtaat. Hänen tyttärentyttärensä pojantytär, sukutukimukseen hurahtanut näyttelijä Eeva Litmanen toteaa kuitenkin, että köyhyyttä on takuulla myös romantisoitu ja epäilee, ettei Paraske sentään nälkää nähnyt. Hänellä oli sydänvaivoja ja fyysisesti kovan elämän aiheuttamia kremppoja, joiden vuoksi jo valmiiksi terävät piirteet syvenivät. Siihen aikaan ihminen ikääntyi aikaisin. Sitäpaitsi Paraske teki itse valintansa ja siirtyi tuonilmaisiin Metsäpirtissä, joksi Sakkolan (jonka kylässä Vaskelan kylä sijaitsi) nimi oli muutettu.


Ortodoksi-Paraske

Tuonilmaisiin, niin. Se on ortodoksien ihana ilmaus ikiuneen nukkumiselle, tähtien tuolle puolelle siirtymiselle, kuolemalle. Paitsi äiti, tytär, ottoäiti, paimentyttö, vaimo, leski, anoppi, jaalan raahaaja, heinäntekijä, runonlaulaja ja muistikone, Paraske oli läpi elämänsä harras uskovainen. Neoviuksellekin, rakkaalle pastorilleen, hän tokaisi kuuluvansa oikeaan kirkkoon eli kultakupoliseen, ei luterilaiseen. Se tuli ajattelematta, selkäytimestä, ei tarkoituksena loukata ystävää, joka oli tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, eikä Neovius suuttunutkaan, vaan ymmärsi. Uskonto oli Paraskelle yhtä tärkeä voiman sammio kuin laulutkin, joista osaa hän arasteli arvioidessaan niitä jumalattomiksi. Mutta kun niillä saattoi parantaa yhtä lailla kuin rukouksella… 

Kaipaisen romaanissa on kohtaus, jossa Neoviuksen Anna-vaimo ihmettelee, kun Paraske ei huoli kahvia. Hän jos kuka tiesi, kuinka paljon tämä tuota tummaa juomaa rakasti, niin monta kuppia hän oli tälle kiikuttanut. Paraske selittää paastoavansa, koska on menossa ehtoolliselle. Se on häneltä, kahvihampaan vainoamalta, konkreettinen todistus uskon vahvuudesta.

Nainen, joka pelkäsi rikkovansa kirkkoa vastaan tietyillä säkeillä, olisi varmaan pökertynyt, jos olisi kuullut, että hänestä reilut sata vuotta myöhemmin ruvettaisiin puuhaamaan pyhimystä. Että asetettaisiin oikein ryhmä, joka pohtisi hänen kelpoisuuttaan. Ensimmäinen suomalainen naispyhä: inkerikko Paraske, jonka nimen etuliite tulee mieheltä? Hänenkö luunsa kaivetaan ylös haudasta ja jaetaan reliikeiksi kirkkoihin? Hänestäkö maalataan ikoneita, joita suudellaan samalla kun kumarretaan reliikkejä? Ehkä hän sittenkin olisi nauranut eikä pyörtynyt, huumorintajuinen kun oli. Patsas ja muistolaatat vielä menivät, mutta pyhä…?

Larin Paraske nojaa ristiin.


Ihmeidentekijä Paraske?

Kanonisointiprosessi on vielä kesken, eikä siitä ole tapana antaa väliraportteja. Kahvipöytäkeskusteluissa asiaa saa toki pohtia ja pohditaankin. Jotkut korostavat Parasken äitiyttä – toiset tuhahtavat, että hän otti lapsia rahasta. Mutta sehän todistaa ongelmanratkaisukyvystä ellei peräti taloudellisesta taitavuudesta! puolustus huudahtaa. Ihmeellinen nainen, jolle on suotu niin monenlaista lahjakkuutta. Sillä onhan jo se, että selviää muutamaa päivää vaille seitsenkymppiseksi noin raskaasta elämästä, ihme. Ja se, että onnistuu pitämään päänsä kylmänä herrojen ja rouvien salongeissa. Erityisbonuksena voinee pitää vielä valoisaa asennetta ja kykyä purkaa sisäinen ahdistus lauluun, taiteeseen. Joidenkin mielestä muistinerous on suoranainen ihme ja jotkut huomauttavat, ettei Paraske ollut pelkkä papukaija, vaan hän loi myös itse runoutta ja suolsi viisauksia:

Ei niin viisasta ettei petetä – ei niin varmaa ettei voiteta.

Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.

Ei ihme, että häntä on tutkittu ja muovattu kuin savea – ja että hän on inspiroinut näidenkin verkkosivujen perustamista.

Raiskaus on Ukrainassakin sodankäynnin väline

Sotaraiskaukset ovat nousseet otsikoihin viime keväänä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ukrainassa on raiskattu naisia ja lapsia, jossakin määrin myös miehiä. Vaikka on käynyt ilmi, että muutama Ukrainan viranomainen katsoi asiakseen suurennella ja vääristellä tapahtuneita, kysymys ei ole pelkästään huhuista ja propagandasta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) tutki kevään ja alkukesän aikana Venäjän joukkojen Ukrainassa tekemiä humanitaarisia ja ihmisoikeusloukkauksia, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan ja julkaisi raporttinsa heinäkuussa 2022. 

ETYJ:n tutkimuksen mukaan venäläisjoukot ovat raiskanneet tai käyttäneet seksuaalisesti  hyväksi todennäköisesti satoja naisia ja tyttöjä. Joukkoon mahtuu myös vanhoja naisia. Seksuaalirikoksista ilmoittaminen on tunnetusti arka asia, ja pääosa teoista jää raportoimatta. Tutkimuksessa nousi esille myös joukkoraiskauksia, joita tehtiin naisten perheenjäsenten, myös lasten, läsnäollessa. Väkivallasta on seurannut paitsi ei-toivottuja raskauksia ja sukupuolitauteja, myös fyysisiä ja henkisiä vammoja sekä ongelmia omassa sosiaalisessa yhteisössä.

Lapsetkin ovat saaneet osansa julmuuksista siitä huolimatta, että kansainväliset sopimukset aivan erityisesti suojelevat heitä. Lasten pahoinpitelyt ja raiskaukset ovat myös arka asia; niistä ilmoitetaan viranomaisille huonosti. Silti tiedetään, että venäläiset sotilaat ovat kohdistaneet seksuaalista väkivaltaa alaikäisiä tyttöjä ja poikia kohtaan ja jopa kuvanneet tapahtumia videolle. 

Naisen silhuetti Ukrainan lipun edessä.


Vuosituhansia vanha ilmiö

Raiskaus ja naisten pahoinpitely sotien aikana eivät ole uusia asioita – varhaisin tunnettu kertomus naisten kohtalosta sodassa lienee Euripideen näytelmä ”Troijan naiset” vuodelta 415 e.Kr. Raiskauksista on viimeisen sadan vuoden aikana raportoitu muun muassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa, Jugoslavian hajoamissodissa sekä Ruandan, Kongon  ja Etiopian sodissa. Sotien julmuudet ovat kohdistuneet erityisesti siviileihin, vaikka naisiin kohdistuvaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa on pyritty ehkäisemään sekä Geneven sopimuksilla, jotka koskevat naisten kohtelua sodan ja aseellisten konfliktien aikana (vuodelta 1949) että uudemmilla YK:n ja Euroopan neuvoston  sopimuksilla (kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus 1979; sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta 2011). 


Osana sotasuunnitelmaa

Raiskauksia tutkittiin ensimmäistä kertaa sotarikoksena vuosituhannen vaihteen kahta puolta Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa (International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, ICTY). Niitä käsiteltiin kidutuksen ja orjuuttamisen tapana, sotarikoksena, rikoksena ihmisyyttä vastaan ja jopa kansanmurhana.  Kansanmurhasta puhutaan silloin, kun seksuaalista väkivaltaa käytetään keinona kansallisen tai etnisen ryhmän tuhoamiseen. 

Esimerkiksi serbiarmeijalla on osoitettu olleen jo vuonna 1991 laadittu kirjallinen suunnitelma alueen etniseen puhdistukseen. Suunnitelman mukaan muslimien ”moraali ja taistelutahto voitiin murskata helpommin raiskaamalla naisia, erityisesti alaikäisiä ja jopa lapsia, ja tappamalla muslimeja heidän uskonnollisissa rakennuksissaan”. Suunnitelman mukaan mahdollisimman monet muslimi- ja kroaattinaiset piti saattaa raskaaksi, sillä serbien siittämistä lapsista tulisi serbejä.

Bosnian entisten vankileiriuhrien yhdistys julkaisi vuonna 2000 kirjan, johon on koottu eri alojen asiantuntijoiden lausuntoja sekä 45 naisen anonyymit kertomukset omasta kohtalostaan. Nämä naiset esiintyivät myös todistajina ICTY:n oikeudenkäynneissä. Naiset kertovat päivästä toiseen toistuneista joukkoraiskauksista, kymmenistä ja jopa sadoista väkivallan teoista. Äitejä häpäistiin lastensa nähden, alaikäisiä tyttöjä vanhempiensa nähden, vanhoja naisia kyläläisten nähden. Monissa tapauksissa raiskaajat olivat uhriensa naapureita, saman kylän asukkaita. Naiset kertovat saaneensa kuulla, että heistä kantamansa lapsen perusteella tulisi serbejä ja ortodokseja. Uhkailtiin myös koko väestön pakkokastamisella ja pakkokäännyttämisellä ortodoksiksi.

Vastaavasti Ukrainan sodan uutisoinníssa on kerrottu venäläisistä sotilaista, jotka raiskatessaan kertoivat tavoitteena olevan, että kyseiset naiset eivät enää koskaan haluaisi olla sukupuoliyhteydessä, ja niin saataisiin ukrainalaiset loppumaan.

Raiskaus ei suinkaan ole vain perinteisesti ortodoksisten kansojen käyttämä sodankäynnin väline. Silti on surullista ja kauhistuttavaa, että viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana sotia Euroopassa ovat aloittaneet nimenomaan perinteisesti ortodoksiset kansat – serbit ja venäläiset. Ja nimenomaan näissä sodissa tiedetään sotilaiden syyllistyneen seksuaalisiin julmuuksiin naisia ja lapsia kohtaan. Tilannetta ei hiukkaakaan paranna se, että muidenkin tiedetään syyllistyneen niihin muissa sodissa.

Lähteet:

Salzman, Todd A.: Rape Camps as a Means of Ethnic Cleansing: Religious, Cultural, and Ethical Response to Rape Victims in the Former Yugoslavia, 20 HUM. RTS. Q. 348 (1998).

I begged them to kill me. Crime against the women of Bosnia-Herzegovina. Center for investigation and documentation of the Association of former prison camp inmates of Bosnia-Herzegovina. Sarajevo 2000.

United Nations. Department of Peacekeeping Operations. Review of the sexual violence elements of the judgments of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, the International Criminal Tribunal for Rwanda, and the special Court for Sierra Leone in the light of Security Council Resolution 1820. New York 2010.

Report on violations of international humanitarian and human rights law, war crimes and crimes against humanity committed in Ukraine (1 April– 25 June 2022). OSCE   ODIHR.GAL/36/22/Corr.1.  

He etsivät nuoria naisia. https://yle.fi/uutiset/3-12426216

Annina ja Kalle Holmberg.

Riivatun ja siunatun Kalle Holmbergin mukana lapsuuden karkumatkoista kansallismaiseman ympäröimälle kalliolle

Annina ja Kalle Holmberg.
Annina isänsä sylissä.

Pitkälle kolmattakymmentä lasten- ja nuorten kirjaa, sekä useita tv-sarjoja kirjoittanut Annina Holmberg julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2010. Kaiku kertoi tyttärenä, äitinä ja naisenakin toteutumisesta kahden teatterivaikuttajan ainoana lapsena. Vuonna 2017 ilmestyneessä Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin taiteilijantie– elämänkerrassa lukija pääsi tutustumaan suurelle yleisölle ehkä tuntemattomamman dramaturgin ja ohjaajan elämänkaareen. Teos oli koskettava, sivistävä, mutta myös hervottoman hauska kirja. Samaa voi sanoa syksyllä 2022 ilmestyneestä Riivattu ja Siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot– kirjasta. 

Holmberg on onnistunut juoksuttamaan vajaa 500-sivuisessa elämänkerrassa kattavasti kansien väliin niin Kalle Holmbergin elämän kuin teotkin. Juuria unohtamatta kirjassa käydään läpi Holmbergin lapsuus ja nuoruus, häkellyttävä teatteriura ja vuoroin muilta, mutta vielä enemmän itseltään vaatineen kulttuurivaikuttajan eri vaiheet. Kirja avaa myös hyväksyntää, rakkautta ja mielenrauhaa tavoittelevan miehen sielunmaisemaa. Elämänkaaren viisaammalla puolella sisäistä näyttämöä kohti kääntyvän himokävelijän tarina tulee kerrotuksi tavalla, joka sulattaa epäilevämmänkin sydämen. On myös raikasta lukea millä intensiteetillä ja jopa hulluuteen asti irrottelevalla heittäytymisellä teatteritaidetta tehtiin vain vajaa parivuosikymmentä sitten. Holmbergeita eivät normityöajat tai aina muutkaan rajat pidätelleet. Tällaiset elämänkerrat ovat lukuaarteita, jollaisia osuu harvoin kohdalle. 

Intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua

Kirjailijatytär on ollut aitiopaikalla kokemassa ja todistamassa kirjan päähenkilön elämää ja vaiheita omasta ainutlaatuisesta tulokulmastaan. Muistaen, että yksityinen kasvaa kirjallisuudeksi vasta kun tutkittu, nähty tai koettu on etäännytetty subjektiivisesta objektiiviseksi. Lopputuloksena on intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua – elämäkerta, jossa ulkoisten näyttämöiden lisäksi lukija pääsee kokemaan Kalle Holmbergin sisäisestä maailmasta nousevia elämällisiä tarinoita. Teosta kuljettaa lapsuudenmaisemista aina viimeiseen lepoon suvaitsevaisuuden, lempeyden ja terveen kipakkuudenkin synergia.

Riivatun ja siunatun kirjoittaminen tai julkaiseminen ei ollut kuitenkaan kirjailijalle itsestäänselvyys. Tytär kertoo alkusanoissa ehtineensä jo haudata lapsena tekemänsä päätöksensä kirjoittaa vanhempana myös isästään. Ajatus alkoi tuntua turhalta viimeistään sen jälkeen, kun Kalle itse tai Peter Von Bagh ja Pekka Milonoff kirjoittivat samasta aiheesta omat kirjansa. Onneksi kustantaja Touko Siltala ymmärsi muistuttaa Annina Holmbergin omaavan aiemmista julkaisuista poikkeavan näkökulman – oman ainutlaatuisen kohtansa isänsä ja tämän elämän sekä töiden tai muiden tekojen todistajana.

Sisarusten yhden merkityksen sanotaan olevan se, että he ovat ainoita kenen kanssa voi sydämensä kyllyydestä olla ylpeä vanhemmistaan. Tai arvostella heitä – ulkopuolisten kehut tai haukut saavat lapsen ennemminkin takajaloilleen. Lukiessa tuleekin mieleen, että Annina Holmbergin kirjoittamat kirjat ovat olleet ainoana lapsena kirjailijana myös ne puuttuneet sisarukset, joiden kanssa on voinut puida ensin äitinsä ja sitten isänsä hyviä, hurjia mutta myös nurjia puolia. Kansien välissä on objektiivisen kuvauksen lisäksi voinut antaa palaa – ymmärtää, ihmetellä ja ehkä vähän toruakin. Vaikeimpia elämänkohtia kuvatessaan kirjailijan rehellisyys kulkee kuitenkin käsikädessä lojaaliuden kanssa. Kirjan punaisena lankana on ymmärrys siitä, että samaan ihmiseen mahtuu monia, osin raivostuttaviakin puolia. Mutta ennen kaikkea kirjailija on saanut rakastaa ja myös ihailla isäänsä tai molempia vanhempiaan aina kun siihen ollut aihetta. Eli aika usein.

Yksi tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana

Kalle Holmbergin ura ohjaajana on ollut huikea. Kaikki muistanevat Turun Kotkiksi kutsutun työryhmän ja vaikkapa sen ajan tuottaman Seitsemän veljestä- näytelmän. Tai Rauta-ajan ja sen tekemiseen liittyvät kirkkaat mutta myös liiankin tummat vedet. Sekä 80-luvun Dostojevski-tutkielman tyhjässä Ateneumissa ja lähes viisivuotisen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Tuntematon sotilas– synteesin Tampereen Pyynikillä. Mutta niiden lisäksi Holmberg teki satoja muita toinen toistaan vaikuttavimpia ja kehutumpia näyttämö- ja ohjaustöitä. Kirjaa lukiessa yksi useimmin ääneen sanoituista lauseista lukijan suusta onkin, että ”Ai niin, se teki tämänkin! Ja tämän! Tämä vasta hieno olikin! 

Mutta niin kuin joidenkin elämässä, ei myöskään kaikissa projekteissa ollut aina onnellista loppua. Tukholman Oopperaan ohjaamansa Wagnerin Ring ei mennyt niin kuin Kalle olisi toivonut ja lopulta hän sai ohjata 15 tuntisesta neliosaisesta esityksestä vain ensimmäisen. Siitä vierailusta jäi tyhjän olon lisäksi käteen aika erikoiset tuliaiset. Jätettyään kuninkaallisen kaupungin taakseen Holmbergien Tunturikadun kotiin ilmestyi paketti, joka lähettäjän mukaan sisälsi ohjaaja Holmbergilta Tukholman työhuoneelle jääneitä tavaroita. Kallen huumorintaju ei pettänyt siinäkään vaiheessa, kun paketista löytyi kondomeja. Hän räkätti jonkun muun omistamat ehkäisyvälineet nähdessään, että abortoidusta esityksestä jäi lopulta käteen vain käyttämättömiä kortsuja.

Kirjassa kuvataan myös miksi ja miten Tulitikkuja lainaamassa-näytelmän saama tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana. Kirjassa avataan luovan työprosessin seurauksia tavalla, jonka voi tunnistaa vain toinen vastaavan kokenut taiteilija tai työmies. Yksi lehtijuttu voi vetää vessasta alas kuukausia tai vuosia tehdyn työn tavalla, jonka seuraukset voivat muuttaa kokonaisia elämiä. Annina Holmberg kuvaa kirjassa myös isänsä kuoleman jälkeen tapahtunutta yllättävää kohtaamista samaisen arvostelun tehneen toimittajan kanssa Valamon Trapesassa. Tytär näki viisaimmaksi poistua paikalta ja tylyjen sanojen sijaan kävellä luostarin hautausmaalle viimeiseen lepoon päässeiden vanhempiensa haudalle. Siellä sai rauhassa hengitellä ja muistella isän viisaita sanoja siitä miten mahdollisiin vihamiehiin kannattaa suhtautua. Ymmärryksellä ja anteeksiannolla.

Alkoholismista ortodoksisuuteen

Riivattu ja Siunattu-teos kuvaa koskettavasti myös sitä, miten alkoholi kasvoi hitaasti mutta varmasti Kalle Holmbergin elämässä kivasta tunnelmaa nostattavasta kaverista mustaksi aukoksi, josta ei lopulta pulpunnut iloa. Saati muutakaan hyvää tai rakentavaa. Nykykasvatuksellisesta näkökulmasta tyttärestä olisi saatettu tehdä jopa huoli-ilmoitus. Kasvavan lapsen elämää värittivät Anninan vauvana ollessa vanhempien yksiön ovesta ja myöhemmin töölöläisen kulttuurikodin ovesta sisään ja ulos kaikkina vuorokauden aikoina lappaavat vanhempien taiteilijaystävät. 60-70-luvulla ei ollut myöskään tavatonta jos tuskin kouluikäinen lapsi vietti pitkiä aikoja yksin kotona. Tai kävi illalla itsekseen nukkumaan vanhempien ollessa yhä töissä.

Keski-iän kynnyksellä Kalle Holmbergin elämää alkoi täyttää aika ajoin hurjan ja nuorempana myös alkoholin siivittämän työtahdin sijaan perhe-elämän rikkaus sekä koko ajan isomman osan sielunmaisemaa täyttävä ortodoksisuus. Uskon mukanaan tuomat kuuliaisuustehtävät olivat orgaaninen osa elämää. Tapahtui se sitten Valamon Ystävät ry:n hallituksessa, ystävien murheiden kuuntelijana kuin muiden raitistuneiden alkoholistien tukena. Pitkät kävelyt pitkin Töölönlahden rantoja tai souturetket kansallismaisemissa Ruoveden kesäpaikassa rauhoittivat levottoman sielun rauhatonta mieltä silloin kun elämä vyöryi yli liian raskaalla painolla. 

Kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti

Kirjallisuudessa ei liian usein kuvata sairastamiseen ja kuolemaan liittyvää ”hitautta”, siinäkin mielessä Annina Holmbergin vanhemmistaan kirjoittamat elämänkerrat tekevät kaivatun poikkeuksen. Kaikki meistä kun eivät lähde saappaat jalassa vaan matka kuoleman”laaksossa” voi olla pitkä ja läheisiltäkin kärsivällisyyttä sekä jaksamista vaativa tie. Kansien väliin onkin vangittu herkällä tavalla kaikki se mitä tapahtuu, kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti. Kuin myös se miltä tuntuu menettää lyhyen ajan sisällä molemmat vanhempansa eli kirjaimellisesti koko lapsuudenperheensä. Mutta myös sitä miten iso tuki rakkaimmista on silloin kun koskee eniten ja kaipuu on suurin. 

Ruovedellä, tyttären oman perheen kesäpaikaksi muuttuneessa, jumalaisen kauniin järven rannalla sijaitsevalla niemellä voi yhä aistia Kallen ja Ritvan hengen. Luojanluomalla kalliolla vierekkäin olevat tummaksi tervattu soutuvene ja kaunis risti kunnioittavat kunniapaikalla Kallen ja Ritvan muistoa. Vene ja risti onkin juuri oikea duo kuvaamaan elämän mittaisen liiton, mutta myös kulttuurihistoriaan jälkensä jättäneitä töitä yhdessä tehneen avioparin taivalta. Ja vaikka elämäkertakirjallisuus ei voi koskaan kasvaa kohteidensa kokoiseksi, voi se antaa lukijalle eliksiirin, jonka nautittuaan ei ole entisensä vaan täydempi ja sielultaan ravitumpi. 

Evlut kirkko.

Vieno vei lapsensa luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei pitänyt siellä käymisestä

– Kun mummo kuoli… Me oltiin tultu hautajaisista kotiin ja tuota… Mä näin sellaista unta kun, ihan niin kuin ois mummo minua herättänyt. Ja hän sanoi mulle, että ”sinä lapsi rukka et rukoile tarpeeksi, kun minun pitää tuonilmaisissa rukoilla sinun puolesta.” (…) Mä oon itsekseni ajatellut, että mummo oli varmaan niin pyhä ihminen, omassa elämässään, synnitönhän hän ei ollut, mutta hän eli sen uskonsa niin syvästi, ja sitten rukoili minunkin puolesta ja meidän lapsien ja kaikkien puolesta, että hän antoi vielä viestin mulle, että mä en unohtaisi sitä rukousta. Koska hän itse turvautui Jumalaan jatkuvasti. (Hilja, Suojärvi)

15 vuotta sitten haastattelin maailmansotien välillä syntyneitä siirtokarjalaisia ortodoksinaisia väitöstutkimustani varten. Haastattelut kattoivat naisten elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen. Raja-Karjalaan ja evakkovuosiin paikantuvissa lapsuusmuistoissa viivyttiin pitkään. Näitä muistoja väritti vanhempien ja isovanhempien ortodoksinen usko. Eniten kuvattiin äitien ja isoäitien uskonnollisuutta. Isien ja isoisien uskontoa muisteltiin selvästi vähemmän. Usein isoäidit näyttäytyivät vakaumukseltaan erityisen hartaina. Joillekin naisille, kuten yllä siteeraamalleni Suojärvellä syntyneelle Hiljalle, isoäiti oli tärkein uskonnollinen esikuva, ”hengellinen äiti”, jonka esimerkki oli kantanut heitä läpi elämän. 

Tärkeä kuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa ikoninurkkauksen ääressä

Haastateltavieni lapsuusmuistoissa painottui voimakkaasti naisten uskonnon yhteys jokapäiväiseen elämään, kotiin ja maatalon pihapiiriin. Kuvauksissa toistuu muistikuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa tuvan ikoninurkkauksen ääressä. 

– Meillähän oli sitten loppuaikana mummo kotona. Ja hän aina oli polvillaan iltarukoukset ja aamurukoukset. Ja meillä paloi aina lampatka nurkassa, ikonin edessä. Ja kaikki lapset oli siinä illalla ennen nukkumaan menoa. (Faina, Suojärvi)

Kuvituskuva. Pexels.

Toinen arkinen muisto liittyy siihen, kuinka perheen naiset saattoivat rukoilla ääneen tai laulaa kirkkoveisuja kotitöiden lomassa. Heidän hartaudestaan kertoi lisäksi ahkera ristinmerkin käyttö, erityisesti ruokaan liittyvien askareiden kohdalla. Ristinmerkillä siunattiin niin leipätaikina, valmis leipä kuin lehmät lypsämisen yhteydessä. 

– Ehkä karjalaisuudesta siirtyi mummolla eniten juuri tämä suhde leipään, leipäviljaan, elikkä aina kun hän teki leipätaikinan, hän teki ristinmerkin siihen päälle. (…) Ja leipä jos putosi lattialle niin mummo sano aina ”hospoti”. (Kirsti, Ilomantsi)

– Isän äiti oli kyllä ihan, ihan semmoinen pääortodoksi voi sannoo. (…) Et sen ihan lapsikin vaistosi, että kun juoksi vastaan niin se oli ensimmäiseksi ristinmerkki, minkä hän teki.  (Vieno, Korpiselkä) 

Mummo letitti tukan, vei kirkkoon ja kalmoille

Haastateltavieni lapsuudessa mahdollisuudet kirkossakäyntiin vaihtelivat asuinpaikasta ja tilanteesta riippuen. Jos kirkossa ei voitu käydä, äidit ja isoäidit kuuntelivat hartaushetkiä radiosta. Muutamalle haastateltavalle, kuten evakossa syntyneelle Railille, liturgiaan osallistuminen äidin tai isoäidin kanssa oli jokaviikkoinen tapahtuma.

– Minä oon saanut uskonnollisen kasvatuksen vanhalta mummolta. (…) Ja kirkkoonkin se oli pyhänä lähtö, vaikkei ois lainkaan haluttanut lähtee. Se mummo oli kuule, letitti tukan kuule niin, että silimät oli kuin kiinalaisella ja sitten musta huivi oli, kirkkohuivi. Se oli aina kirkkohuivi tärkee. (…) Ja mummo oli hirmu tarkka siitä, milloin polvistuttiin, ja se kirkko kesti, se oli kaks ja puoli tuntia ainakin. Et se oli sen pitkän kaavan mukkaan, se oli kyllä välillä kuule pitkä *nauraa*. (Raili, vanhemmat Salmista)

Kirkossa tai tsasounassa käyntiin saattoi ennen sotia yhdistyä myös vierailu hautausmaalla – ja sen myötä kokemus kalmoilla käymisestä:

– Sitten me mummon kanssa käytiin vielä, kun mummo on jäänyt nuorena leskeksi. Käytiin siinä ukin haudalla sitten mummon kans yhdessä. Niin me oltiin tavallaan niin kuin kalmoilla käymässä niin kuin Karjalassa sanottiin. Että kun mentiin sinne haudalle niin oli ruokaa mukana, mä muistan kun mummolla oli lettuja mukana. Mummo puhdisti sen haudan päällisen ja laitto ne letut sitten sinne. Ja sittenhän oli ne rukoukset mitä hän siinä rukoili sitten. (Hilja)

– Enimmäkseen vietiin lettuja, paistettiin ja sassounan kautta, siunattiin siellä ja [vietiin isoisän haudalle]. Ja myöki penskat siellä hypittiin, kun jotkut enkelit lennettiin, ja aina huuettiin: “on se titi käynnä syömässä ne letut, on se käynnä.” Kun linnut veipi ne niin… (Rauha, Korpiselkä)

Ruokaa ortodoksisella haudalla.
Ortodoksisessa perinteessä haudalle voidaan viedä ruokaa. Kuva Valamon hautuumaalta.

Kalmoilla käymisen lisäksi haastattelut tarjoavat muitakin välähdyksiä maailmansotien välisenä aikana jo väistymässä olleesta kansanomaisesta ortodoksisuudesta. Usea haastateltava esimerkiksi mainitsi, kuinka perheen naiset osasivat itkuvirsiä. Korpiselästä kotoisin oleva Rauha kuvasi koskettavasti, kuinka hänen keski-iässä kuolleen isänsä hautajaisissa isän äiti, baba, pyrki itkemään haudalla kuolinitkun. Siunausta toimittava pappi ei kuitenkaan sitä sallinut.

Papit vastustivat naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja

Miksi haastattelemieni naisten lapsuusmuistoissa korostuu juuri naisten uskonnollisuus? Yhtäältä kuvauksista välittyy lapsen näkökulma maatalousyhteiskunnan sukupuolittuneeseen työnjakoon. Maataloissa naisväen elämänpiiri oli miehiä suppeampi, ja naiset huolehtivat muiden töidensä lomassa myös lapsista. Jos samassa taloudessa asui useampi sukupolvi, saattoi isänäiti toimia luontevana lasten kaitsijana ja uskonnollisen perinteen välittäjänä. Miehet sen sijaan viettivät vähemmän aikaa kotona, jolloin lapsilla – erityisesti tyttölapsilla – oli vähemmän mahdollisuuksia heidän uskonnonharjoituksensa seuraamiseen. Ainut uskonnollinen tapa, joka haastatteluissa liitettiin yhtä usein miehiin ja naisiin, oli Raamatun lukeminen. 

Toisaalta kuvaukset kertovat naisten miehiä suuremmasta uskonnollisesta aktiivisuudesta ja kiinnostuksesta. Maailmansotien välisen ajan Raja-Karjala oli vielä syrjäinen ja maatalousvaltainen, mutta kuitenkin nopeasti kehittyvä yhteiskunta. Tällaisissa olosuhteissa miehet tyypillisesti altistuvat liikkuvaisemman elämäntyylinsä vuoksi naisia aikaisemmin erilaisille uusille vaikutteille. Toisin sanoen, modernisaation maallistava vaikutus kohdistuu miehiin naisia voimakkaampana. Naiset puolestaan ottavat vastuuta uskonnollisen perinteen ylläpitämisestä miesten kiinnostuksen huvetessa.

1900-luvun alkuvuosikymmenten Karjalassa modernisaatio näkyi myös ortodoksisen kirkon sisällä. Esimerkiksi karjalaiseen kansanuskoon liittyviä elementtejä pyrittiin karsimaan.  Tässäkin suhteessa jakolinjat saattoivat sukupuolittua siten, että miespuolinen papisto asettui vastustamaan naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja, esimerkiksi äänellä itkentää kuten Rauhan isoäidin tapauksessa. Naisten elämässä kansanomaiset ja kirkolliset perinteet muodostivat siis pidempään saumattoman kokonaisuuden.

Isoäidit, pyhät ihmiset

Kaiken näkyvän ortodoksisen uskonnonharjoituksen kohdalla suurin murros tapahtui kuitenkin evakkouden myötä. Evakkoajan kokemukset ja vastaanotto uudella kotiseudulla jättivät jälkensä myös haastateltavien äitien ja isoäitien uskonnollisuuteen. Esimerkiksi ilomantsilaissyntyinen Kirsti pohti isoäitinsä hiipuvaa ristinmerkin käyttöä todeten: ”ehkä hänen piti niin paljon suomalaistua”. 

Evakkouden vaikutukset kertautuivat naisten omassa elämässä. Valtaosa heistä oli mennyt naimisiin luterilaisen miehen kanssa ja ajan hengen mukaisesti antanut kastaa lapsensa luterilaisiksi. Vaikka naisten oma ortodoksinen identiteetti oli vahva, perheen uskonnonharjoitus oli noudatellut valtaväestön tapoja. Naisia ortodoksisten perinteiden katkeaminen suretti. Toisaalta se nähtiin sopeutumisena vallitsevaan tilanteeseen. Esimerkiksi korpiselkäläislähtöinen Vieno kertoi vieneensä lapsia luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei itse pitänyt siellä käymisestä. Hän totesi ykskantaan, että ei voinut opettaa lapsille ristinmerkkiä, koska he olivat luterilaisia. ”Jos oisivat olleet ortodokseja niin mie oisin voinut paljon antaa heille”, hän pohti.

Helena Kupari.
Helena Kupari on väitöskirjassaan tutkinut siirtokarjalaisten naisortodoksien elämänmittaista uskonnollisuutta. Nyt hän tutkii kulttuurialojen ihmisten liittymistä ortodoksiseen kirkkoon.

Haastattelemilleni siirtokarjalaistaustaisille ortodoksinaisille äidit ja isoäidit toimivat keskeisinä uskonnollisina esikuvina, joilla oli syvä luottamus ja horjumaton turvautuminen Jumalaan. Samaan naiset eivät kokeneet itse yltäneensä. Lisäksi he harmittelivat karjalais-ortodoksisten tapojen hiipumista niin omassa elämässään kuin ortodoksisessa kirkossa laajemminkin. 

On samanaikaisesti haikeaa ja lohdullista ajatella, että nämä äitiensä ja isoäitiensä jalanjäljissä astelleet ja omasta mielestään heidän perintönsä ylläpitämisessä vain heikosti onnistuneet naiset toimivat puolestaan esikuvina seuraavien sukupolvien ortodoksinaisille. Nuoremmille, eri taustoja edustaville ortodoksinaisille näiden isoäiti-ikäisten karjalaisnaisten läsnäolo jumalanpalveluksissa ja seurakunnan toiminnassa on voinut sekä ilmentää poikkeuksellista hartautta että symboloida suomalaisen ortodoksisuuden karjalaisia juuria (Kupari & Tiaynen-Qadir 2021). Nuoremmille sukupolville nämä naiset ovat saattaneet näyttäytyä, Hiljan isoäidin tavoin, jopa erityisen kokonaisvaltaisesti uskonsa elävinä, ”omassa elämässään” pyhinä ihmisinä.

Haastattelusitaatit ovat peräisin kirjoittajan väitöskirja-aineistosta, joka on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Haastateltavien nimet on muutettu yksityisyyden suojan takaamiseksi.

Kupari, Helena. 2016. Lifelong Religion as Habitus: Religious Practice among Displaced Karelian Orthodox Women in Finland. Leiden: Brill.

Kupari, Helena, ja Tatiana Tiaynen-Qadir. 2021. ”Women as Agents of Glocalization in the Orthodox Church of Finland.” Teoksessa Women and Religiosity in Orthodox Christianity, toimittanut Ina Merdjanova, 206–240. New York: Fordham University Press.

Päivi Koskela rakkaan harrastuksensa parissa.

Vakaumuksellisesta uskonnottomasta tuli vakaa ortodoksi

Päivi Koskela rakkaan harrastuksensa parissa.

Minut kastettiin luterilaiseen kirkkoon, vaikka isä oli vähällä keskeyttää tilaisuuden.  Häntä ärsytti, kun pappi äityi kovin sanoin moittimaan vanhempiani, koska olin syntynyt vain viisi kuukautta häiden jälkeen. Lapsena ja nuorena kuuluin niin sanottuihin tapakristittyihin: kävin pyhäkoulussa ja sain ihanan Jeesus-kuvan, johon laitettiin lammastarroja. Kirkkoon mentiin, jos oli joku erityinen syy, kuten häät tai hautajaiset. Rippikoulun kävin, ja sukulaisten painostuksesta häänikin olivat kirkossa. Mummini oli harras uskovainen ja äitini seurakunnan lapsikerhon vetäjä.

Sitten tuli joulu, jolloin silloisen puolisoni kanssa päätimme jäädä Helsinkiin. Päätimme myös kammeta itsemme aamuvarhaisella joulukirkkoon odotuksena kaunis ja iloinen palvelus. Pappi pauhasi kuitenkin saarnassaan helvetin kauhuja ja pelotteli lapsia, kun vanhemmat antoivat heidän katsoa televisiota. Ei luettu jouluevankeliumia eikä julistettu joulun ilosanomaa, mikä oli hirveä pettymys. Lähdimme kesken pois, ja seuraavana arkipäivän jätin seurakuntaan eroilmoitukseni.

Monen vuoden ajan kielsin kristinuskon. En kaivannut sellaista jumalaa, joka vetää perässään helvetin pelkoa ja antaa maailman täyttyä kamaluuksilla. Tein rankkaa työtä psykologina ja näin elämän varjopuolta niin paljon, että minun oli vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen. Samalla seurasin kuitenkin läheltä ortodoksien elämää. Oli Sari-siskon häät ja rakkaan naapurin Annikan hautajaiset, jotka molemmat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Samoin toisen läheisen naapurin pääsiäisvalmistelut ja itse juhla, joka oli täynnä riemua. Matkustellessani kävin kirkoissa siinä missä museoissakin ja olin joulumessussa Valenciassa sekä paavia kuuntelemassa pitkänäperjantaina Roomassa.

On hyvä, että kirkkoon liitytään itseään ja ajatuksiaan tutkiskellen

Kun olin muutaman vuoden asunut paluumuuttajana Joensuussa ja päässyt entistä lähemmäksi ortodoksista kirkkoa, rupesin harkitsemaan siihen liittymistä. Aihe oli kypsynyt sisälläni itsestään ja uskonnonopettaja-sisareni vaikutus vahvistunut läheisessä kanssakäymisessä. Nyt oli aika aloittaa oma pohdinta katekumeenikurssilla. Tuntui oikealta, ettei kirkkoon liitytty noin vain, vaan itseään ja ajatuksiaan tutkiskellen. 

Tutustuin kirkon palveluksiin ja kävin monta syvällistä keskustelua isä Tuomaksen kanssa. Ortodoksisten palvelusten kauneus sai minut usein kyyneliin ja aivan poikkeukselliseen tunnetilaan. Ajatus, että riittää, kun vilpittömästi ja parhaansa mukaan yrittää olla hyvä ihminen, tuntui lohdulliselta. Kerroin isä Tuomakselle epäuskoisuudestani ja sain kaksi ratkaisevaa vastausta. Ensimmäinen liittyi Jumalan olemassaoloon ja oli yksinkertaisuudessaan selkeä: meillä ei ole aukottoman pitäviä todistuksia avaruuden tai atomien olemassaolosta, mutta pidämme niitä silti totena. Myös Jumala on jotain, jota ei voi pitävästi todistaa tai maallisella järjellä ymmärtää, mutta silti Hän on olemassa. 

Toinen, vielä ratkaisevampi vastaus, kommentoi kysymystä, miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos Jumala kerran on kaikkivaltias. Isä Tuomas sanoi, että Jumala rakastaa ihmisiä niin paljoin, että on antanut heille vapaan tahdon. Sitä on mahdollista käyttää hyvin tai huonosti, oikein tai väärin, mutta vain vapaasta tahdosta voi oikeasti rakastaa Jumalaa, ja siksi se on sekä oleellinen että tärkeä lahja. 

Minut voideltiin pääsiäisenä 2019 neljäntoista muun katekumeenin kanssa ortodoksisen kirkon jäseneksi, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Taivaallinen esirukoilijani on Pyhittäjä Irene Khrysobalantolainen ja olen saanut paljon ikonimaalauksesta, josta on tullut minulle rakas harrastus. Vanha, luterilaisesta kirkosta eroamiseen johtanut muisto ei paina, kun tänä jouluna toivotan muiden ortodoksien tavoin: Kristus syntyy, kiittäkää! Ja palattuani Enontekiöltä revontulien loisteesta sytytän tuohuksen Pyhän Nikolaoksen kirkossa, josta on tullut kuin toinen kotini. 

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..
Jan de Bray 1659: Judit ja Holofernes.

”Jos minä olisin mies, kumoaisin vallat ja valtaistuimet ja loisin niistä yhden, uuden, koko maailman valtaistuimen ja istuutuisin sille.” 

Ei, repliikki ei ole Daenerys taikka Rhaenyra Targaryenin, eikä edes koko Game of Thrones- tai House of Dragons saagasta. Sen lausuu nimihenkilö Judit virolaisen A. H. Tammsaaren näytelmässä, jonka on suomen kielelle kääntänyt Esko Karppanen. Kyseessä on Vanhan testamentin kirjaan perustuva tarina naisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen vainolta. Hurskaudestaan huolimatta naisen keinot ovat välillä kaikkea muuta kuin moraaliset, eikä pyhimysmäinen hyvyys rasita häntä liikaa. Se tarkoittaa, että hän täyttää draaman lait ja on päähenkilönä kiinnostava. Kuten koko näytelmä, jota on esitetty usein  Virossa sen ilmestymisestä vuonna 1921 lähtien, mutta jonka suomennos saatiin vasta viime vuonna (2021). 

Esko Karppanen avaa nelinäytöksisen Juditin taustoja esipuheessaan:

Juditin kirja Vanhassa testamentissa on fiktiivinen tarina, jossa esiintyy historiallisia henkilöitä. Assyrian kuningas Nebukadnessar on lähtenyt sotaan Meediaa vastaan ja kutsunut hyökkäykseen mukaan myös läntiset valtiot. Näiden kieltäydyttyä Nebukadnessar on luvannut kostaa ja siksi lähettänyt armeijansa lännen maille. 

Kuulostaako tutulta? Entä jännitteisen alkutilanteen jatko:

Assyrian sotajoukot ovat Holoferneen johtamina saapuneet Juudean vuorten juurelle, piirittäneet Betulian ja leiriytyneet läheiseen laaksoon, jossa on lähde. Miehitetyn kaupungin vesivarat vähenevät uhkaavasti, sillä vettä säännöstellään.

Kun siirtyy aamukahvin ja sanomalehden taikka television iltauutisten äärestä lukemaan Juditia, ei voi olla yhdistämättä sen sisältöä energiakriisiin, Elokapinaan, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja Ukrainan sotaan. Ja koska se on kirjoitettu paljon ennen kaikkia niitä, sen ikiaikaiset upotukset aiheuttavat kylmiä väreitä. 

Vihan ja rakkauden draama

Tammsaare on kirjoittanut henkilönsä moderneiksi ihmisiksi, joita riivaavat monet himot, sekä lihalliset että valtaan liittyvät. Judit on yhtä aikaa leski ja neitsyt, koska hänen puolisonsa on ollut seksuaalisesti kyvytön. Kauneus ja varakkuus tuovat hänelle valmiiksi valtaa, mutta eivät automatisoi sitä. Hänen kaksi suurta vaikutintaan ovat erotiikan toteuttaminen kuuluisan sotilasvirkamiehen (Holofernes) kanssa ja Israelin vapauttaminen, mutta niiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Judit janoaa liikaa halutessaan sekä lapsia, hallitsijattaren aseman että mainetta. Vaikka hän onnistuu maansa pelastamisessa, torjutuksi tuleminen naisena laukaisee hänessä kamalan aseen: Holofernes on tapettava, jotta Betulia vapautuisi. 

Jälleen kerran tulee mietittyä, kuinka tarkkaan Game of Thronesin ja Handmaid´s Talen käsikirjoittajat ovat lukeneet Raamattua tai Tammesaarta, sillä mikään siisti surma ei riitä, vaan Holoferneen pää nostetaan kaikkien nähtäväksi kaupungin muurille. 

Avainrepliikkejä satelee kohdassa, jossa Judit yrittää vietellä Holoferneksen sekä itselleen että vallan anastajaksi:

”Judit, sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, mutta sinä voisit olla vielä hurmaavampi, ellet olisi niin sanavalmis ja kunnianhimoinen.”

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Valtaistuimet on petoksella verhoiltu, niiden perustana on julmuus ja niiden jalat seisovat verihöyryssä. Olenko minä petturi tai murhamies, jotta haluaisin sille istuutua?”

Hirveällä hinnalla historiankirjoihin

Näytelmä päättyy järkensä menettäneen naisen huutoon. Hän ei ole Judit, jolle ei sallita vapautusta todellisuudesta sen enempää kuin kuolemaa. Hänen kärsimyksensä jatkuu maan päällä, mitä draaman kaarta määritellyt Aristoteles pitää yhtä traagisena kuin kuolemaa. Judit on käyttäytynyt kuin mies, ja hänen saavutuksensa ovat sen mukaisia. Maailma pelastuu, mutta hänen kotinsa ei. Kun rabbi toteaa, että Jumala on Juditia kuitenkin paljon rakastanut, Judit vastaa:

”Rakastanut minua? Kuka? Jumalako? Rakastaako hän naisia, jotka tappavat miehiä? Te ette halua antaa minulle käskyjenne mukaan, te palvelette Jahven selän taa, sillä te ette uskalla kivittää Israelin vapahtajaa. Mutta jokaisen on kivitettävä oma jumalansakin, jokaisen, sanoi Holofernes.”

Judit janoaa rangaistusta, koska tuntee itsensä saastaiseksi, tappoihan hän sen ainoan, jota rakasti, ja vain, koska tämä torjui hänet. Ja minkä vuoksi? Kirotun kunnianhimon. Jos Judit olisi tyytynyt naisen toiveisiin, lihallinen rakkaus olisi voinut täyttyä ja jopa äitiys toteutua. Mutta hän vaati Holofernesta syrjäyttämään Nebukadnessarin ja vetämään kuninkaan viitan harteilleen, jonka jälkeen hän olisi voinut synnyttää tälle prinssejä ja prinsessoja, ei orjan poikia tai tyttäriä. Teema, jota kaikki suuret klassikot Shakespearesta alkaen ovat pyöritelleet.

Esko Karppanen sanoo esipuheessaan, että naisen rooli ja tehtävä ei ole missään muussa Raamatun kirjassa (Neitsyt Mariaa ja Eevaa lukuunottamatta) yhtä keskeinen ja ratkaiseva kuin Juditin. Jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun; luopunut kunnianhimostaan ja antanut Holofernekselle vain neitsyytensä, näin tuskin olisi käynyt. Hän olisi saanut onnellisemman elämän, mutta jäänyt historiassa vahvempien varjoon. Sillä historiaa kirjoitetaan harvoin tasaisista ja tyytyväisistä ihmisistä – ainakin, jos he ovat naisia. 

A. H. Tammsaaren nelinäytöksisen näytelmän ”Judit” on kustantanut Tallinna-kustannus Oy ja sen esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy. 

Kuskus-salaatti.

Yhä useampi paastoaa viikottaisina paastopäivinäkin – Miksi ja miten pitäisi paastota?

Kohta onkin taas paastopäivä! Ortodoksinen ruokapaasto elää Suomessa uudenlaista kukoistuskauttaan. Paaston ruumiillinen puoli kiinnostaa, ja yhä useampi noudattaa myös viikottaisia paastopäiviä. Ruokapaastotietous ja -innostus ovat kasvaneet, mistä yhtenä esimerkkinä on Facebookissa toimiva ryhmä ”Paastotaan yhdessä”. Ryhmässä vaihdetaan hyväntuulisesti ja lempeästi vinkkejä ja ajatuksia paastosta ja erityisesti sen ruokapuolesta. 

Ryhmä syntyi Filantropia ry:n puheenjohtajan Ilona Lehmuksen sekä kirkkomme vastaavan tiedottajan Maria Hattusen ideoinnin pohjalta, ja he myös toimivat ryhmän ylläpitäjinä.

– Tapasimme kesällä Joensuun torilla kesällä ja joimme kahvia. Siitä se idea sitten lähti. En muista, kuinka päädyimme keskustelemaan paastoamisesta, mutta koska tästä oli ollut puhetta myös aikaisemmin, päätimme vihdoin laittaa hihat heilumaan, Lehmus kertoo.

Kristuksen kiusaus -fresko..
Kristus paastosi erämaassa 40 päivää. Mosaiikki 1100-luvulta Jumalansynnyttäjän syntymän katedraalista Monrealesta, Sisiliasta.

Kirkkomme opettaa, että paasto on oleellinen osa ortodoksista elämäntapaa ja kilvoittelutietämme. Hengellistä paastoa ei voi olla ilman ruumiillista paastoa, eikä ruokapaastoa voi korvata vaikkapa somepaastolla. Pyhät isät muistuttavat, että paasto voimistaa ihmisen rukouselämää ja herkistää häntä Jumalan todellisuudelle sekä opettaa voittamaan omat mielihalunsa. Kun paasto ja kieltäymys heikentävät ruumista, sielu on hengellisesti voimakkaampi rukoillessaan. 

Lisäksi kirkko muistuttaa yksinkertaisen paastoruoan valmistuksen vapauttavan aikaa esimerkiksi toisten palvelemiseen ja hengelliseen elämään. Liharuoasta paastoaminen on myös ilmastoteko ja luomakunnan varjelemista, johon meidät on kutsuttu. Lisäksi paastosääntöjen noudattaminen on kuuliaisuutta kirkon opetusta kohtaan. Siksi kirkko kehottaa sopimaan kaikki poikkeukset rippi-isän kanssa.

Kannustusta ja yhteistä tukea

Ruokapaastosta vuosikymmenten varrella Suomessa ehkä vähän vaiettiinkin korostaen paaston hengellistä puolta, eikä ortodoksisten tapojen ja käytäntöjen noudattaminen ollut evankelis-luterilaisessa yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Nyt ajat ovat muuttuneet, ja lisäksi maahanmuutto, matkustus sekä sosiaalinen media ovat tarjonneet näkökulmia muiden maiden paastokäytäntöihin. Kasvissyönti alkaa olla valtavirtaa, joten eläinkunnan tuotteiden pois jättäminen on yhä useammalle tuttua.

Paastotaan yhdessä -ryhmän tarkoituksena on tarjota innoitusta ja yhteisöllistä tukea ortodoksisen kirkon paastoperinteen, myös ruokapuolen noudattamiseen.

– Haluamme luoda alustan, jossa kaikki voivat jakaa ilon kautta kokemuksia, näkökulmia, tarinoita, vinkkejä ja tietysti myös reseptejä. Kiinnitämme erityisesti huomiomme paaston positiivisiin puoliin. Jaamme omia onnistumisia ja kokemuksia sekä kerromme, mitä hyvää paasto on tuonut elämäämme ja mitä se on meille opettanut. Keskustelu on ollut erittäin kannustavaa ja monipuolista. Kun ihmiset voimaantuvat tällaisesta ryhmästä, he toivottavasti vievät myös paastoamisen ilosanomaa Facebookin ulkopuolelle, Lehmus sanoo.

Miten pitäisi paastota?

Pyhät opettavat meitä paastoamaan. ”Emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.” Pyhittäjä Antonius Suuri.

Kirkossamme on neljä paastonaikaa: suuri paasto, apostolien paasto, Jumalanäidin paasto sekä joulupaasto. Lisäksi on viikottaiset paastopäivät keskiviikko ja perjantai, luostareissa myös maanantai. Pääsääntönä on eläinkunnan tuotteista, öljystä ja viinistä luopuminen. Paastopäivät ja tarkemmat yksityiskohdat on merkitty ortodoksiseen kalenteriin, jossa on ohjemerkit kunkin päivän paastolle, mutta pääsääntöisesti viikonloppuisin voi paastoaikoinakin syödä öljyä ja viiniä, samoin juhlina, jolloin on myös kala sallittu. Apostolien paastossa ja joulupaastossa voi syödä useimpina päivinä kalaakin pois lukien viikottaiset paastopäivät.

Myös ehtoollista ennen paastotaan aina. Suomessa paastotaan puoliyöstä alkaen, jos liturgia on aamulla. Illalla toimitettavan EPL:n edellä käytäntönä on ollut kuuden tunnin paasto. Ehtoollista edeltävä paasto on täyspaasto, jolloin ei nautita lainkaan ruokaa tai juomaa.

Sairaat, raskaana olevat, imettävät, matkalla olevat tai raskasta työtä tekevät saavat rippi-isältään paastohuojennuksia tai vapautuksen paastosta, samoin lapset. Liturgia-aamuna lääkityksen saa ottaa veden kera ja lääkityksen niin vaatiessa saa myös syödä esimerkiksi leipää, mutta nämäkin on hyvä käydä läpi rippi-isän kanssa.

Nykyaikana on teknisesti ottaen helppo paastota, kun tarjolla on runsaasti erilaisia vegaanisia lihankorvikkeita ja proteiinivalmisteita. Mutta onko vegaaninen ruoka automaattisesti paastoruokaa? Kyllä ja ei. Kirkko opettaa, että lihankorvikkeet ja vegaanileivonnaiset ovat teknisesti ottaen sallittuja, mutta eri asia on, ovatko ne paaston hengen mukaisia. Kirkkomme painottaa, että paastoruoan olisi tarkoitus olla edullista ja helposti valmistettavaa, jotta aikaa jäisi paaston hengelliseen puoleen ja säästyneen rahan voisi lahjoittaa köyhille. 

Maria Egyptiläisen ikoni.
Maria Egyptiläinen, ankara paastoaja.

Voiko paastossa onnistua?

Sekaruokaan tottuneelle ja kiireistä arkea elävälle ruokapaaston noudattaminen voi tuntua hankalalta. Kirkkomme opettaa, että lipsahduksistakaan ei tule lannistua vaan palata heti paastoamaan. Paastoja onkin kutsuttu hiljaisen ilon aikakausiksi. Ja kokemuksen karttuessa ruokapaasto alkaa sujua.

–Paastoaminen on helppoa, koska löytyy niin helposti sopivaa ruokaa. Jos olen paastopäivänä työmatkalla tai menossa kylään, ilmoitan hyvissä ajoin ruokavaliostani. Aina se ei onnistu, mutta mikäpä tässä elämässä aina onnistuisi. Paastoon liittyvät vaikeudet ovat pääosin oman pään sisäisiä mielihaluja. Kun onnistuu voittamaan ne, tulee tosi hyvä mieli onnistumisesta. Nykyään odotan innolla paastopäiviä, eikä mielihaluja juurikaan tule, Ilona Lehmus kertoo.

Ruokapaaston päälle rakentuu hengellinen paasto. Kirkko korostaa, että ilman rukousta, hengellistä ulottuvuutta ja kirkon liturgista elämää paastomme jää hedelmättömäksi.

Yksi paastoamisen vaaroista liittyy juuri fariselaisuuteen: paaston hengellinen kokonaisuus unohdetaan ja paastoamiseen suhtaudutaan kuin se olisi vain tiettyjen ruokasääntöjen noudattamista. Ihminen voi samalla kertaa sekä mässäillä sallituilla ruoilla että ylpistyä paastostaan, kuten Serafim Seppälä kirjoittaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen:

”Esimerkiksi riittänee hurskas ortodoksi, joka herkutteli suuren paaston aikana mantelirouheella kuorrutetuilla liekitetyillä banaaneilla hunajakastikkeessa, vieläpä soijasta tehdyn kermavaahtojäljitelmän kera, mutta ei voinut olla paheksumatta lähimmäistään, joka pani kahviinsa tilkan maitoa. Kuten kaikki kummalliset esimerkit, tämäkin on peräisin tosielämästä.”

Samasta syystä paastomme ei voi koskaan kokonaisuutena ”onnistua”, vaikka kykenisimmekin noudattamaan ruokapaastosääntöjä tarkasti. Vain Herra on täydellinen. 

Mutta myös jalomielinen: hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin, Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.

Artikkelin laadinnan apuna ovat olleet pappismunkki Damaskinoksen videoluento paastosta sekä pappismunkki Serafimin teos ”Tie ylösnousemukseen”.


Artikkelin pääkuvana olevan kuskus-salaatin ohje:

4dl kuskusia, joka keitetään ohjeen mukaan. Lisätään 1 pilkottu sipuli, nippu persiljaa, sopivasti tomaattia sekä 1 limen mehu ja ripaus savupaprikaa. Joukkoon voi laittaa maun mukaan kikherneitä tai papuja. Myös granaattiomenan siemenet sopivat tähän.

Välillä kuulee sanottavan, että kuskusin keitto ei onnistuisi ilman öljyä mutta hyvin onnistuu, kunhan muistaa sekoittaa ryynit irtonaiseksi HETI kuskusin kypsyttyä.


Pyhä Olympias.

“Ei ainoastaan miehet vaan myös naiset” – Keskustelua naisdiakoneista on käyty Suomessakin

Naisdiakonin virka tunnettiin jo varhaisessa kirkossa. Naisdiakoni avusti naisten kasteessa ja opasti naiskatekumeeneja.  Hän piti seurakunnan naiset järjestyksessä, otti vastaan seurakuntaan saapuvat naispuoliset vieraat ja toimi seurakunnan naisten johtajana.  Lisäksi naisdiakoni tuki ja opasti vasta kastettuja naisia kristilliseen elämään ja toimi heidän hengellisenä äitinään. Hän jakoi tarvitseville avustuksia, piti huolta leskistä, kävi hoitamassa sairaita ja vei heille ehtoollista. Naisdiakoni vieraili myös kodeissa, joissa kristityt naiset elivät kastamattoman miehensä kanssa, sillä miespuolisen diakonin vierailua tällaisissa perheissä olisi pidetty sopimattomana. Lisäksi naisdiakoni toimi piispan avustajana ja lähettinä kuljettaen viestejä seurakunnasta toiseen. 

Naisdiakonaattia koskevia sääntöjä annettiin muun muassa Kalkedonin kirkolliskokouksessa (vuonna 451) ja Trullon kirkolliskokouksessa (vuosina 691–692). Keisari Justinianuksen (483–565) lakikokoelma sisältää määräyksen, jonka mukaan Konstantinopolin Hagia Sofian kirkossa tuli palvella 425 papiston jäsentä, heistä 100 miespuolista ja 40 naispuolista diakonia.

Kirkko on lukenut pyhien joukkoon lukuisia varhaisia naisdiakoneja. Heitä ovat esimerkiksi  Foibe, Tabitha, Priscilla, Platonida, Tryfaina, Junia (tai Julia), Lydia, Justina, Poplia (tai Publia), Susanna, Melania Nuorempi, Domnika, Theosebia, Tatiana, Xenia, Apollonia, Gorgonia, nuorempi Platonida, Macrina, Olympia, Irene, Nonna ja Radegunde.

Pyhä Foibe.
Pyhä diakonissa Foibe.

Naisdiakonaattia ja naisdiakonien tehtäviä ovat tutkineet muun muassa yhdysvaltalainen Kyriaki FitzGerald, hollantilainen John Wijngaards ja Suomessa Pauliina Pylvänäinen. FitzGeraldin mukaan aihetta paheksuneet myöhäisemmät miespuoliset kirjoittajat ja kopioijat ovat muutelleet tai tuhonneet osia naisdiakoneista kertovista teksteistä. Erityisesti tuhon kohteena ovat olleet kertomukset naimisissa olleista naisdiakoneista.

Naisdiakonin virka säilyi kirkon käytännössä 1000–1200-luvulle saakka – idän kirkossa pitempään kuin lännessä – eikä siitä luopumisesta ole tarkkoja tietoja. Yhden teorian mukaan tehtävän merkitys väheni, kun siirryttiin aikuiskasteista lapsikasteisiin. Venäjän kirkon lähetyskentillä ryhdyttiin virittelemään ajatusta naisdiakonaatin elvyttämisestä jo 1800-luvun alkupuolella, mutta kirkon synodi ei hyväksynyt ajatusta. Kysymys nousi uudelleen esille 1900-luvun alussa. Tuolloin toiminta päättyi vallankumoukseen.

Suomen kirkko ja ensimmäinen ortodoksinaisten konferenssi

Suomen ortodoksisessa kirkossa kysymys ’diakonittarista’ oli esillä vuoden 1922 kirkolliskokouksessa. Tuolloin esitettiin diakonittarien toimien perustamista seurakuntiin, mutta arkkipiispa Hermanin mukaan vanhan kirkollisen viran nimen käyttäminen olisi edellyttänyt lupaa korkeammalta kirkolliselta taholta. Siksi päädyttiin nimitykseen ’seurakuntasisar’. Kuitenkin vuonna 1929 arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koittoon kauniin tekstin naisten roolista ja merkityksestä Uudessa testamentissa ja pahoitteli ’diakonitarlaitoksen’ hajoamista.

Koko kirkon laajuinen keskustelu naisdiakonaatin elvyttämisestä käynnistyi ensimmäisessä ortodoksinaisten konferenssissa (Agapia, Romania 1976) ja jatkui Rhodoksen yhteisortodoksisessa  kokouksessa vuonna 1988. Pitkään jatkuneeseen teologiseen väittelyyn siitä, oliko naisdiakonaatissa kysymys vihkimyksestä vai siunaamisesta, saatiin Rhodoksella ilmeisen yksimielinen näkemys siitä, että alkukirkossa naisdiakonit todella vihittiin tehtävään. Lähtökohtana tälle ajatukselle oli se näkemys, että niin miesten kuin naisten diakonaatti on ollut oma olennainen osansa kirkon virkarakennetta eikä ainoastaan yksi askel kohti pappeutta. Vanhimman naisdiakonien vihkikaavan sisältää teos nimeltä Apostoliset konstituutiot (noin vuodelta 380). Sen mukaan piispa vihki naisdiakonit alttarissa kätten päälle panolla kahdesti kuten myös miesdiakonit. Rukouksiin sisältyivät sanat ’ei ainoastaan miehet vaan myös naiset’. 

Pyhä Olympias.
Pyhä diakonissa Olympias.

Naisdiakonaatti säilyi ortodoksinaisten kokousten ja yhteisortodoksisten kokousten asialistalla parikymmentä vuotta. Myönteisistä periaatepäätöksistä huolimatta käytännön toimet naisdiakonaatin edistämisessä ovat olleet vähäisiä. Kreikan arkkipiispa Kristodulos vihki vuonna 1986 syrjäisen nunnaluostarin igumenian diakonissaksi. Vuonna 2004 Kreikan kirkon pyhä synodi hyväksyi naisdiakonaatin osittaisen palauttamisen nunnille: piispat saivat luvan vihkiä nunnia diakonissoiksi etäisiin luostareihin, joihin ei saatu miesdiakoneja.

Seuraava merkittävä askel seurasi helmikuussa 2017, kun Aleksandrian patriarkaatti siunasi Kongon demokraattisessa tasavallassa viisi diakonissaa lähetystyöhön. He eivät saaneet vihkimystä vanhan vihkimyskaavan mukaan, vaan käytettiin alidiakonin virkaan asettamisen kaavaa. Heistä käytetään kuitenkin nimitystä diakonissa eikä alidiakonissa.

Kaikilla ihmisillä `kuninkaallinen pappeus´

Keskustelu naisdiakonaatista näyttää vaimenneen koko kirkossa 2000-luvun alusta lähtien. Esimerkiksi Kreetan suuressa synodissa kesäkuussa 2016 naisten asema ja palvelutehtävä kirkossa ei mahtunut keskusteluaiheeksi huolimatta siitä, että vuonna 2015 Kreikassa järjestettiin laaja kansainvälinen konferenssi antamaan aiheesta evästyksiä synodille. Konferenssin materiaali (37 varsinaista esitelmää, pääosa esiintyjistä Kreikan kirkosta, mutta useita myös Yhdysvalloista, Englannista ja Serbiasta) julkaistiin Englannissa vuonna 2017. 

Konferenssin esitelmät sisältävät monipuolista, pääasiassa teologista pohdintaa naisdiakonaatista ja ylipäätään diakonin virasta. Ekumeenisen patriarkaatin arkkidiakoni John Chryssavgis on yksi harvoista esiintyjistä, joka näkee kysymyksen ensisijaisesti sielunhoidollisena ja käytännöllisenä. Hänen mukaansa pappeuteen kohdistuvat odotukset ovat paljolti epärealistisia – ei voida olettaa, että kukaan pappi pystyisi toimimaan täydellisenä Kristuksen ikonina tai erehtymättömänä esikuvana. On ylimielistä julistaa, että papin virka olisi ylempänä kaikkia muita kutsumuksia, sillä kaikilla ihmisillä on ”kuninkaallinen pappeus”.  Niin naisten kuin miesten diakonaatin kehittäminen lähemmäksi todellista diakoniaa, kirkon jäsenten palvelemista, voisi olla hyvä keino kaikkiin palvelutehtäviin liittyvien jäykistyneiden roolien ja perinteisten odotusten purkamiseksi. Näin päästäisin myös toteuttamaan yleistä pappeutta.

Diakonissa kuvattuna Priscillan katakombissa. 200-luku.

Ekumeenisen patriarkaatin Maailman elämän edestä -dokumentti suhtautuu naisiin monessa suhteessa ennakkoluulottomalla asenteella. Siinä esitetään esimerkiksi  luopumista ’olemukseltaan taikauskoisiin ennakkoluuloihin perustuvista rukouksista ja ehtoolliskäytännöistä, jotka koskevat naisen kehon puhtautta tai epäpuhtautta’ ja painotetaan naisten nykyistä laajempaa osallistumista seurakuntien ja paikalliskirkkojen toimintaan. Dokumentissa puolletaan myös naisdiakonaatin elvyttämistä, mutta valitettavasti siinä ei kuitenkaan anneta asiasta selkeitä ohjeita vaan esitetään asian pohtimisen jatkamista. 

Elsi Takala tekee parhaillaan väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon lasten ja naisten ihmisarvosta ortodoksisen kirkon kanoneissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Lähteet:
FitzGerald, Kyriaki Karidoyanes: Women deacons in the Orthodox Church. Called to Holiness and ministry. Brookline, Massachusetts 1999.
Frost Carrie Frederick: Women Deacons in Africa, not in America
Herman, arkkipiispa: Nainen Kristuksen vainiolla. Aamun Koitto 1929:8, s. 80– 83.
Kirkolliskokouksen pöytäkirja. Aamun Koitto 1922:13, s. 105–106. 
Ladouceur, Paul: Modern Orthodox Theology. London – New York 2019.
Limouris, Gennadios (toim): The place of the woman in the Orthodox church and the question of the ordination of women. Ekumeeninen patriarkaatti. Thessaloniki 1992.
Maailman elämän edestä. ort.fi/uutishuone/2020-09-01/maailman-elaman-edesta-life-world. 2020. 
Pylvänäinen, Pauliina: Agents in Liturgy, Charity and Communication: The Tasks of Female Deacons in the Apostolic Constitutions. Itä-Suomen yliopisto, väitöskirja 2017.
Vassiliadis, Petros – Papageorgiu, Niki – Kasselouri-Hatzivassiliadi, Eleni (toim.): Deaconesses, the ordination of women and orthodox theology. Cambridge 2017.
Wijngaards, John: The ordained women deacons of the Church’s first millenium.
Canterbury Press 2011.
Myös Wijngaardsin tutkimuslaitoksen sivusto: www.womendeacons.org.

Larin Paraskea tarkasteltiin eri näkökulmista Valamon seminaarissa

Siitä, pitäisikö Paraske kanonisoida vai ei, oltiin montaa mieltä, mutta kukaan ei kiistänyt, etteikö 118 vuotta sitten kuollut runonlaulaja ja sijaisäiti ole edelleen elävä, mielenkiintoinen ja jopa ajankohtainen.

Valamon opiston seminaari 7-9.10 alkoi poikkeuksellisesti: Larin Parasken panihidalla. Muistopalveluksen toimittanut luostarinjohtaja, arkkimandriitta Mikael, johdatti osallistujat rukoukseen, jossa pyydettiin ikuista rauhaa ja syntien anteeksiantamista 1834-1904 eläneelle inkeroistaustaiselle itkuvirsien ja ilolaulujen taitajalle. Tuohukset paloivat Parasken muistoksi ja panihidan kauniit anomukset kivusta, kärsimyksestä ja huokauksista vapautumisesta kaikuivat luostarin pääkirkossa. 

Myös seminaarin päätös oli poikkeuksellinen. Siinä ei vedetty yhteen lauantaipäivän Paraske-antia, joka oli niin runsas, että sen sulattamiseen menee osallistujilta takuulla enemmän aikaa kuin yksi yö. Runonlaulusta siirryttiin kuvataiteeseen ja Larin Paraskesta Ina Collianderiin, joka syntyi 1905, noin vuosi Parasken kuoleman jälkeen. Luostarissa paljon oleskellut ja ortodoksiselle kirkkotaiteelle vahvan panoksensa antanut Colliander sai opiston yläkerrasta oman huoneen, jonne on koottu hänen Valamolle lahjoittamansa teokset. Täten avattiin ikkuna uuteen; siirryttiin yhdestä vaikuttavasta ortodoksinaisesta toiseen kuin muistutukseksi, että muitakin pyhäksi harkittavia löytyy lähihistoriastamme.

Muistin merkitys ja feministinen eepos

Lauantain seminaaripäivä sisälsi neljä alustusta ja musiikkipitoisen esityksen Parasken elämästä. Sen avasi Paraskea Suomessa kenties eniten tutkinut folkloristikko Senni Timonen, joka nosti myytintekijöiksi Alfred Neoviuksen, Mikko Uotisen, Väinö Salmisen, Yrjö Hirnin ja Martti Haavion unohtamatta Albert Edelfeltiä ja Eero Järnefeltiä, jotka täydensivät Paraskesta syntynyttä kalevalaista kuvaa tutkijoiden tukena. Miesten ideaalisen katseen rinnalle Timonen toivoi naisten syväluotausta ja iloitsi haastatteluista, jotka Annie Clive Bailey oli tehnyt vuosina 1894-1895. Niidenkin kätilönä oli toiminut Parasken säkeet ylöskirjannut Neovius, jonka merkitys muistin jatkajana tuli ilmi moneen kertaan päivän aikana. Vaskelan Sakkolaan nuorena miehenä pastoriksi tullut ja sieltä Porvooseen piispan sihteeriksi siirtynyt Neovius teki vuosikaudet työtä Parasken kanssa ja mahdollisti suunnattoman suuren suullisen perinteen säilymisen.

Timosen esitelmä ei juuttunut kertaamaan Parasken elämää, vaan tarjosi myös esimerkiksi hänen keräämiensä ja kehittelemiensä runojen mukaisen feministen eepoksen: Inkerin naisten ”Kalevalan”, jossa myyttinä olisivat kuu, tähdet, kantele ja tyttö, sankareina nuoret naiset, empatian kohteena orvot ja orjat, kiritiikille altistettuna naista alistavat tahot, tunneytimenä äiti ja lapsi sekä eetoksena oikeudenmukaisuus, usko ja taide. Esitys oli kuin kutsu tai haaste: kuka ryhtyisi kokoamaan tätä? Vahva alustus päättyi inkeroisaktivisti Dima Harakan mottoon ”Kulttuuri ei tunne rajoja”, jonka jälkeen viestikapula siirtyi kirjailija Sirpa Kähköselle.

Kähkönen lavensi aihetta entisestään ja tunnusti omankin kiitollisuudenvelkansa Paraskelle. Tunnelma Valamon kulttuurikeskuksen salissa oli tässä vaiheessa jo niin tiheä, että Kähkösen aloitus aidolla itkulla – suru kevättalvella menehtyneen äidin ja syksyllä poisnukkuneen ystävän johdosta – otettiin vastaan luontevasti. Yleisöstä tulleeseen kysymykseen, voisiko Kähkönen ajatella itsensä pyhitettäväksi, hän vastasi kuitenkin yksiselitteisesti ei.

Patsaan katse 

Helsingin yliopiston tutkija ja kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla kuuluu Larin Parasken kanonisointia pohtivaan ryhmään, jonka työstä ei ole lupa kertoa. Hänellä oli kuitenkin rippi-isänsä, metropoliitta Arsenin, lupa kertoa yleisesti pyhittämisen periaatteista sekä esittää omana näkemyksenään ihastuttava ajatus, että Parasken pidättäytyminen pahan puhumisesta (hänen ei tiedetä koskaan olleen ilkeä kivulloiselle miehelleen, riivinrautamaiselle anopille ja nalkuttavalle natolle) on jo yksin ihme, jollaista kanonisoitavalta odotetaan. Lopuksi Kahla esitteli useita naispyhiä, joista laveimmin Maria Pariisilaisen, josta löytyy artikkeli Mirhantuojienkin sivuilla. 

Kahlan esityksen aikana kuultiin eniten mielipiteitä Parasken pyhittämisen puolesta ja vastaan. Kahla ohjasi keskustelua kysymyksen, tarvitseeko kirkkomme omia pyhiä, ympärille, mutta tunteet kuumenivat silti. Suurin osa vaikutti olevan kanonisoinnin kannalla, mutta vaikka henkilökohtaisista perusteluista pyydettiin luopumaan, kuultiin salissa sellainenkin vetoomus, ettei Paraskea voi pyhittää, koska hänen patsaansa katse on kylmä. Kyseinen pytinki valvoi seminaaria käspaikka harteillaan, sillä päivän viimeinen alustaja, Paraskelle suoraan alenevassa polvessa sukua oleva näyttelijä Eeva Litmanen, oli tuonut Alpo Sailon pääveistoksen mukanaan. Suuremmat versiot Sailon Paraskesta löytyvät Joensuun yliopiston kirjastosta ja Helsingin Hesperianpuistosta.

Litmanen luki isoisänsä äidinäidin sananlaskuja, joista suurin osa on julkaisematta, ja mainitsi omaksi suosikikseen sukukirjansakin nimeen päässeen ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset” (kirjan nimi on Surun suitsima suku, ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2018). Hän kertoi, kuinka lauluperinne katkesi suvussa Parasken tyttären Tatjanan mentyä naimisiin luterilaisen Taneli Litmasen kanssa, ja kuinka hän itsekin kiinnostui esiäidistään vasta myöhäisemmällä iällä. Litmasen tytär Karoliina Franck luki otteita sukukirjasta ja antoi äänensä Eevan Maikki-kummille, joka oli ollut 5-vuotias Parasken kuollessa ja niitä harvoja, joiden elävät muistot ehdittiin saada talteen.

Rautamuurahaiset

Illalla seminaari avautui laajemmalle yleisölle, kun Rautamuurahaisten sukua polki tahtia kulttuurikeskuksen lavalla. Ritva Holmbergin kirjoittama ja ohjaama esitys oli lämmitetty 16 vuoden takaa Valamo Säätiön tuella, ja tämänkertainen ensiesitys oli Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalin sijasta luostarissa. Yli seitsenkymmenpäinen yleisö seurasi hievahtamatta Eeva Litmasen, Karoliina Franckin ja kanteletaituri Vilma Timosen vetämää esitystä, joka avasi Parasken elämän käännekohtia ja toi hänet paitsi lihaksi ja vereksi, myös eri taiteilijoiden ikuistamaksi muotokuvaksi ja Eero Järnefeltin sanoin ”tuntehikkaaksi, lahjakkaaksi ja viisaaksi naiseksi, jossa kreikkalaiskatolinen uskonto niin sopusointuisesti oli sulautunut kalevalaiseen henkeen.” Loppukiitokset olivat liikuttuneet ja katsojien palaute sydämestä tulevaa, tekijöiden sydämeen käyvää.

(Kuvat: Pasi Leino)

Rautamuurahaisten sukua esitetään seuraavan kerran Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa 12.11.2022 klo 14 ja sinne on ilmainen sisäänpääsy.

Inan huone

Miksi kapula haluttiin siirtää Paraskelta juuri Ina Collianderille? 

Kun Paraske-seminaaria ruvettiin suunnittelemaan, Annina Holmberg ja Maria Roiha saivat opistolta työtilakseen samaisen luokan, yläkerran tilan, jossa on vinokatto ja näkymä pääkirkkoon. Muualla luostarissa tuli vastaan Collianderin töitä: kirkon lisäksi hotellihuoneissa ja toimistotiloissa, joissa ne eivät heidän mielestään päässeet oikeuksiinsa.

Antti Narmala.
Antti Narmala.

He ehdottivat Suomen ortodoksisen kirkon johtavalle konservaattorille ja Valamon opiston Ikoniakatemian ikonimaalauksen opettajalle Antti Narmalalle, että hän asiantuntijana kokoaisi työt ja kuratoisi niistä näyttelyn. Se, että siitä tuli pysyvä, on Narmalan oma bonus hankkeeseen ja ilonaihe kaikille Valamon kävijöille.

Seminaarin päätöksessä eli näyttelyn avajaisissa oli läsnä myös Ina Collianderin poika Sergius, jonka lempeänhumoristinen tyyli kertoa vanhemmistaan Inasta ja Titosta lämmitti tilaisuuden tiukasta yhteenvedosta tai jäykästä galleriapatsastelusta avoimen keskustelun ja taiteen ihailun yhteiseksi kokemukseksi. 

Seminaarin aikana esitettiin useammankin kerran kysymys: missä vaiheessa Parasken kanonisointi on. Vastaus kuuluu: kanonisointia valmisteleva ryhmä on saanut ehdotuksensa valmiiksi, mutta tuleeko Suomen kirkkoon joskus Pyhä vanhurskas Paraske, on vielä täysin auki. Sitä odottaessa voi kuitenkin tutustua hänen elämäänsä ja säkeisiinsä vaikka tulemalla Sofiaan marraskuussa tai kysymällä kirjastosta lisää. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitie oli asettanut seminaarin ajaksi näytteille Paraskea koskevia kirjoja, joten jo luostarista löytyy vaikuttava pino materiaalia vaikuttavasta naisesta.  

Valamon kirjasto.

Huikea määrä Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta Valamossa

Valamon luostarin kirjastossa on tutustuttavana laaja valikoima runonlaulaja Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta viikonloppuna järjestetyn Larin Paraske -seminaarin innoittamana ja muutenkin: Suomen ortodoksinen kirkko pohtii parhaillaan Larin Parasken kanonisointia pyhäksi. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitien työn tuloksena Valamossa voi nyt tutustua näihin hienoihin Paraske-teoksiin. Mirhantuojat suosittelee!

Maria Pariisilainen.

Löytyykö Maria Pariisilainen Pariisista? Kirsi Koskelin lähti ottamaan selvää

Liittyessäni ortodoksiseen kirkkoon keväällä 2018 sain isä Petri Korhosen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen omaksi nimikkopyhäkseni Äiti Maria Pariisilaisen. Olin näin toivonutkin, koska Äiti Marian pragmaattinen suhtautuminen uskon toteuttamiseen oli lähellä omaa käsitystäni kristillisyydestä.

Maria Pariisilainen.

Myös mahdollisuus päästä tekemään pyhiinvaelluksia niinkin lähelle kuin Pariisiin tuntui kiehtovalta. Jo lukkoon lyödyt suunnitelmat ja myöhemmin koronasulut estivät kuitenkin matkanteon ennen näitä kesää 2022.

Maria Pariisilainen.

Pyhä Maria Pariisilainen eli äiti Maria (Skobtsov), aikaisemmalta nimeltään Elisabeth Pilenko, syntyi vuonna 1891 Riiassa ja kuoli vuonna 1945 Ravensbückin keskitysleirillä Saksassa. Hän oli alkujaan venäläinen aatelisnainen ja runoilija. Hän oli myös Pietarin teologisen akatemian ensimmäinen naispuolinen opiskelija. Myöhemmin hän lähti Ranskaan ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Luostariin vetäytymisen sijaan hän omistautui venäläispakolaisten, huono-osaisten sekä juutalaisten auttamiseen ja oli Ranskan vastarintaliikken aktiivinen jäsen. Hän ehti olla naimisissa kaksi kertaa: ensimmäisessä avioliitossa sukunimenä Kuzmina-Karavajeva, toisessa Skobtsov.

Äiti Maria luettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksellä vuonna 2004. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ortodoksinen kirkko kanonisoi Länsi-Euroopassa asuneita henkilöitä.

Olin etsinyt aina silloin tällöin tietoa Maria Pariisilaisesta (Ranskassa hänet tunnetaan paremmin nimellä Mère Marie Skobtsov) erilaisista lähteistä ja saanut selville, että jossakin päin Pariisia on paikka nimeltä Centre Culturel Mère Marie Skobtsov. Sen tarkempaa tietoa paikasta ei kuitenkaan löytynyt, mutta yhden vanhan nettiartikkelin yhteydessä oli kulttuurikeskuksen sähköpostiosoite. Kirjoittamalla sinne paljastui, että paikalla ei olekaan mitään fyysistä sijaintia. Keskus toimii lähinnä järjestämällä Maria Pariisilaiseen jotenkin liittyviä tapahtumia.

Centre Culturel Mère Marie Skobtsovin puheenjohtaja Nadia Tchinaev toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Pariisiin, ja tarkoituksemme oli yhteisellä aamiaisella keskustella Äiti Maria Pariisilaisen elämästä. Hän halusi myös tulla oppaakseni 15. kaupunginosaan kulmille, joilla Maria Pariisilainen oli vaikuttanut. Nämä hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Nadia Tchinaev ilmoitti muutama päivä ennen heinäkuun alkuun sovittua tapaamistamme, että hänellä on korona. Sain häneltä kuitenkin tärkeät koordinaatit pyhiinvaellukselleni.

Palavasydäminen ja rohkea kristitty

Shoah on hepreaa ja tarkoittaa joukkotuhoa (holokaustia). Nadia oli kertonut, että keskitysleirien historian muistolle perustetussa museossa Mémorial de la SHOAHissa on parhaillaan näyttely nimeltä ”By the Grace of God” – The Churches and The Holocaust, ja tässä näyttelyssä on esillä Maria Pariisilaisen Ravensbrückin keskitysleirillä kirjoma huivi. En tiedä, missä huivia muutoin säilytetään, mutta tässä näyttelyssä se on nähtävillä 23.2.2023 asti. 

Toisen matkapäiväni aamuna suunnistin jo varhain kohti hipsterialueenakin tunnettua Marais’n kaupunginosaa. Mitä syvemmälle juutalaiskortteleihin eteni, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Mémorial de la SHOAHin edessä (osoitteessa 17 Rue Geoffroy l’Asnier) tuntui siltä kuin kaikki äänet olisivat nauliutuneet muistopaikan jylhiin rakennelmiin. Repun läpivalaisun ja turvalukitukset läpäistyäni pääsin sisään askeettiseen museoon. Infosta minut ohjattiin 1. kerroksen näyttelyyn, jonka mustille seinille sekä vitriineihin oli aseteltu mm. tekstejä ja lehtileikkeitä toisen maailmansodan ajalta. 

Näyttelyn tarkoituksena on valaista niitä asenteita, joita niin protestanteilla, ortodokseilla kuin katolisella kirkolla oli juutalaisvainoja kohtaan. Heti sisään astuttaessa on seinällä luettavissa lainaus Albert Camus’n vuonna 1944 julkaisemasta artikkelista Combat, jossa hän kritisoi paavi Pius XII:tta ja muitakin uskonnollisia johtajia siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan toisen maailmansodan kauheuksia – miten natsihallinto pystyi murhaamaan juutalaisia kristillisen Euroopan sydämessä, kirkon silmien edessä? ”Maailma ei tarvitse hailakoita sieluja. Se tarvitsee palavia sydämiä”, lukee Camus’n artikkelista kertovan tekstin alla. 

Sanat koskettivat, ja tunsin olevani oikeassa paikassa, Maria Pariisilaisen poluilla. Hän jos kuka oli palavasydäminen, rohkea kristitty, joka pelottomasti auttoi juutalaisia päätyen toimintansa vuoksi itsekin kaasukammioon. Jokainen näyttelyssä vieraileva kokee varmasti myös tekstien ajankohtaisuuden: Me olemme vuorostamme todistamassa kansanmurhaa, tosin omat uskonnolliset johtajamme ovat sen vahvasti tuominneet. Mitä voisimme tehdä paremmin?

Kiersin näyttelyn useampaan kertaan, mutta huivia en nähnyt missään. Palasin uudelleen alimman kerroksen infoon, mutta siellä kukaan ei tiennyt Marie Skobtsovista tai huivista mitään. Sain vinkin käydä 4. kerroksen arkistossa, ja asiaa vastaanottotiskillä selittäessäni eräs keskustelua sivusta kuunnellut henkilö osasi viimein neuvoa tarkemmin huivin sijainnin. Olihan se siellä 1. kerroksessa, vähän huomaamattomissa vitriinin alla. Yksi rukouspyyntö Äiti Marialle kuitenkin tarvittiin ennen kuin löysin sen.

Maria Pariisilaisen kirjailema huivi.

Vihreään huiviin on kirjottu Normandian maihinnousu. Kun tieto liittoutuneiden maihinnoususta oli kiirinyt leirille, oli Maria Pariisilainen halunnut ikuistaa tapahtuman kankaalle. Kirjonnassa on käytetty niin kutsutun Bayeux’n seinävaatteen tyyliä, ja tällä Äiti Maria on halunnut todennäköisesti viitata erääseen toiseen maihinnousuun, Ranskan ja Englannin väliseen sodankäyntiin ja Englannin valloitukseen vuonna 1066, jota Bayeux’n seinävaate kuvaa. Hän on tehnyt kirjonnan ilmaan mitään mallia, muiden keskitysleirillä olleiden avustuksella. Neuloja on tarvittu ja niitä on varasteltu, lankoja värjätty salassa. Osa langoista on irrotettu värillisistä sähkökaapeleista. Näin huivista tuli jonkinlainen yhteinen toivon symboli kaikille sen tekemiseen osallistuneille.

Huivi ei ollut yksin. Sen vieressä oli Maria Pariisilaisen kirjoma kaunis nenäliina. Teksteissä kerrottiin, että Maria Pariisilainen oli ojentanut käsityöt keskitysleiritoverilleen Simone Gournaylle ennen joutumistaan kaasukammioon. Oletetaan, että nenäliina on tarkoitettu hänen pojalleen Sergei Skobtsoville (Jurille), koska kuvio muodostaa kirjaimet S S. On helppo eläytyä siihen, miten äiti on ajatellut muualla keskitysleirillä ollutta poikaansa jokaisella neulanpistolla. Tämä käsityö kuuluu Champigny-sur-Marnessa sijaitsevan Musée de la Resistance nationalen kokoelmiin.

Maria Pariisilaisen nenäliina.

Simon Gournay, joka kuljetti käsityöt (ainakin nenäliinan) pois keskitysleiriltä, jäi siis henkiin ja toimi vapautumisensa jälkeen aktiivisesti Ravensbrückin entisten vankien kansainvälisen komitean jäsenenä. Hän kuoli vasta vuonna 2014.

Lourmel-kadun rakennusta ei enää ole

Pariisin metrokarttoihin vaaleanpunaisella merkitty linja numero 8 vie 15. kaupunginosan asemalle nimeltä Félix Faure. Metron ulostuloaukon kohdalla on pieni kahvila, jonka terassille kannattaa ehkä hetkeksi istahtaa ennen kuin suunnistaa kohti Rue de Lourmelia, Äiti Maria Pariisilaisen kulmia. Terassille kuuluu silloin tällöin läheisen kappelin kirkonkellojen ääni, ja jos sulkee silmänsä voi kuvitella nunnan pukua kantavan hahmon vilahtavan kulman taakse savuke kädessään. (Sellainen Äiti Maria oli: poltti tupakkaa ja istui laitapuolen väen kapakoissa etsimässä mahdollisia suojatteja hostelliinsa.) Kun Gauloises-savukkeen tuoksu on haihtunut, on aika suunnata kohti kappelia, jatkaa tietä vielä vähän matkaa eteenpäin ja kääntyä sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Siinä on Rue de Lourmel. 

Elisabeth Skobtsov saapui perheineen Pariisiin moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1926. Nunnavihkimyksen hän sai vuonna 1932. Koska hänen oma nimikkopyhänsä oli Maria Egyptiläinen (Marie l’Égyptienne), tuli hänen nunnanimekseen Äiti Maria (Mère Marie). Ennen asettumistaan Lourmel-kadulle hän oli käynyt tutustumassa luostareiden toimintaan muun muassa Pühtitsan nunnaluostarissa Virossa ja Laatokan Valamossa (kyllä, näin kerrotaan Xenia Krivochéinen kirjassa La Beaute Salvatrice, Mère Marie (Skobtsov)). Hän ei kuitenkaan kokenut luostarielämää itselleen sopivimpana tapana palvella Jumalaa sekä lähimmäisiä ja arvostelikin myöhemmin kirjoituksissaan muun muassa Athosvuoren ja Valamon luostareita siitä, että ne kieltäytyvät kaikessa pyhyydessään näkemästä maailmassa parhaillaan meneillään olevaa repivää julmuutta, tuhoa ja vainoja keskittyessään pääasiassa riitelemään siitä, pitäisikö käyttää vanhaa vai uutta liturgista kalenteria.

Kyltti Rue Lourmelin talon seinässä.

Osoitteessa 77 Rue de Lourmel ei enää ole sitä samaa rakennusta, joka siinä oli Äiti Marian elinaikana. Nykyisen rakennuksen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on kuitenkin kyltti, joka kertoo, että tällä paikalla sijaitsi Ortodoksisen aktion (Äiti Marian käynnistämä liike) talo ja kappeli, jossa Äiti Maria ja Isä Dimitri Klepinine tekivät työtä köyhien hyväksi. Kyltti kertoo myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan. Valkoinen kyltti on melkein huomaamaton valkoista seinää vasten.

Äiti Maria oli perustanut ensin eräänlaisen hostellin Rue Villa de Saxelle. Hänen hoivissaan oli alkuun pääasiassa venäläisiä emigranttinaisia, mutta toiminnan laajentuessa tarvittiin isompi tila ja se löytyi vuonna 1935 Rue de Lourmelilta. Hostellin yhteyteen rakennettiin kappeli, johon Äiti Maria maalasi ikonit ja kirjoi kirkkotekstiilit. Tila toimi myös kulttuurikeskuksena, jossa pidettiin mm. seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Äiti Maria kävi Pariisin halleilta pyytämässä elintarvikkeita ja teki ruokaa suojateilleen. Kun juutalaisvainot alkoivat, Rue de Lourmelin talo tarjosi piilopaikan juutalaisille. Äiti Maria laajensi käsityötaitojaan ja alkoi väärentää juutalaisille kristittyjen henkilöpapereita. Tämä koitui hänen kohtalokseen. 8.2.1943 Gestapo teki taloon etsinnän, ja Äiti Maria sekä hänen poikansa Juri Skobtsov vietiin keskitysleirille. Rue de Lourmelin talon jumalanpalveluselämästä vastannut isä Dimitri Klepinine vietiin leireille päivää myöhemmin.

Nyt talon alakerrassa on jonkinlainen seimi, mutta ei oikeastaan mitään, mihin pyhiinvaeltajaturisti voisi tarttua. Kirjakauppa, joka tarjoaisi Maria Pariisilaisen koottuja tekstejä, postikortteja tai vaikka hänen nimeensä tehtyjä rukousnauhoja, saisi ainakin minusta asiakkaan. Viistosti 77 Rue de Lourmelia vastapäätä kunnioitetaan kuitenkin Äiti Marian muistoa. Siitä alkaa hänen oma katunsa, Rue Mére Marie Skobtsov. Katu ei ole pitkä.

Rue Mere Marie.

Katukyltti kertoo, että Mére Marie Skobtsov (1891–1945) oli venäläinen taiteilija, runoilija, ortodoksinen nunna ja vastarintaliikkeen edustaja, joka tapettiin Ravensbrückissä.

Maria Pariisilainen oli myös syvällinen teologinen ajattelija. Hän piti rakkauden kaksoiskäskyä –Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – kaikkein tärkeimpänä, sillä se oli ainoa käsky, jonka Kristus meille antoi. Kaikki muu Raamatussa on hänen mukaansa näiden kahden käskyn edelleen jalostamista. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat hänen käsityksensä mukaan yksi ja ainoa totuus, kaiken mitta. Totuus on löydettävissä siitä, miten ne linkittyvät yhteen: rakkaus vain ihmistä kohtaan johtaa antikristillisyyden pimeille kujille ja rakkaus, joka kohdistuu vain Jumalaan, on tuomiollista. Jumala tulee saavuttamattomaksi ihmissielulle, jos se hylkää ihmisyyden, sillä hylätessään ihmisyyden hylkää myös sen, mikä on inhimillistä omassa sielussa. Inhimillisyys on kuitenkin Jumalan kuva sinussa ja ainoa keino tavoittaa tuon kuvan prototyyppi.

Ihminen on Jumalan ja myös Jumalanäidin kuva

Maria Pariisilainen kirjoittaa kauniisti myös Jumalanäidin kuvasta sielussamme. Hän katsoo, että ihminen ei ole pelkästään Jumalan kuva vaan myös Jumalanäidin kuva. Näin tuntiessamme Jumalan kaltainen äidillinen sielumme alkaa nähdä muut ihmiset lapsinaan ja omii heidät itselleen. Tämä ajatus kirkastaa Maria Pariisilaisen toiminnan ydintä. Hän oli kohdannut sisällään niin Jumalan kuin Jumalanäidin kuvan, huolehti vainotuista ja varjopuolen kulkijoista kuin omista lapsistaan. Oman henkensä uhalla.

Lähden astelemaan takaisin kohti Felix Fauvren metroasemaa. Pariisista on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, johon palaan varmasti uudelleen. Kävellessäni alan tuntea vähän ikävää Äiti Mariaa kohtaan. Hänen kaltaistaan palavaa sielua tarvittaisiin täällä maan päällä nyt. 

Lähteet:

Michael Plekon: The ”Sacrament of the brother/sister” in the lives and thought of Paul Evdokimov and Mother Maria Skobtsova
Internet: http://mere-marie.com/creation/la-beaute-salvatrice-mere-marie-skobtsov/ 

Pyhiinvaelluksella Helena Nikkasen luona Egyptin Anafora-yhteisössä

 

Anafora on hengellisen hiljaisuuden yhteisö autiomaassa ja Helena Nikkanen sen vanhin jäsen sekä keskeinen vaikuttaja. Niille, jotka kärsivät jonkinasteisesta ikäkriisistä esimerkiksi eläköitymisen yhteydessä, on elähdyttävää nähdä, kuinka Helena kokee kyseisen elämänvaiheen. Hänellä on takanaan monikymmenvuotinen ura konservaattorina, ikonimaalarina ja opettajana, ja nyt eläkkeellä uusi, kokonainen elämäntyö kirkkomaalarina. Helenan ohjautuminen Egyptiin on oma tarinansa, mutta viimekeväisen käyntimme yhteydessä kirkastui, miksi siitä on tullut yksi hänen kodeistaan. 

Helena Nikkanen.


Liperissä, Taipaleen seurakunnan alueella kokoontuneet ikonimaalausryhmät ovat tavanneet tehdä vuosittain opinto- ja pyhiinvaellusmatkoja. Ne ovat suuntautuneet pääasiassa lähialueille, kuten Venäjälle ja Kaukasukselle, mutta tällä kertaa kaukaisempaan Egyptiin ja sen koptiyhteisö Anaforaan. Matkaa on koronan takia jouduttu siirtämään monta kertaa, joten vaikka pandemia ei olekaan vielä historiaa ja maailma ympärillä kuohuu, reissuun lähti keväällä 2022 kymmenkunta pohjoiskarjalaista ikonitaiteen ystävää ajatuksella, että nyt tai ei koskaan. 

Satumainen kokonaisuus

Anafora on perustettu 1990-luvun lopussa. Niille sijoille, missä varhainen luostarilaitos sai alkunsa, erämaakilvoittelijoiden jalanjäljissä. Se levittäytyy keitaana keskelle hiekka-aavikkoa 40 hehtaarin alueelle. Kokonaisuudet käsittävät päiväturisteille tarkoitetut alueet, oppilaitokset, erilaiset majoitustilat, maatalousalueen, ja tietysti Anaforan kirkon, jossa päivittäiset palvelukset pidetään. Yli 800 neliöinen Kristuksen ylösnousemuksen kirkko on varsinainen kruununjalokivi ja Nikkasen työn pääasiallinen kohde.

Anafora.
Anafora Egypti.


Sitä lähestyessä kulku käy eri väreissä kukkivien ihmepensaiden ja taatelipalmujen reunustamaa tietä. Vastaan voi tulla muulin vetämät kärryt tai joku luostarin sisarista polkupyörällä. Aisteja hivelevät kyyhkyslakat, kakaduhäkit ja kanarialinnut; siellä täällä on myös seeprapeippoja, ankkoja, hanhia… Ja kuin varkain eteen hahmottuu hiekkamaisemaan juuri ja juuri maan pinnalle näkyvä kirkkorakennuksen keskikupoli. Kun avaa sen oven, ei voi olla hämmästymättä. 

Yhteisön perustaja, piispa Thomas, on suunnitellut Helenan kanssa kirkon seinämaalausten rytmin ja hengen. Hänen näkemyksensä tulee esille paljolti yleisilmeessä, mutta kaikki esipiirrokset ovat Helenan käsialaa. Kirkon interiööri, eli Uusi Testamentti kuvina, alkaa olla loppusuoralla, ja seuraavaksi on ulkomaalausten, eli Vanhan Testamentin vuoro. 

Anafora.


Kirkon tilavuus on noin 11 000 kuutioita ja sen rakenne sivulaivoineen basilikamainen. Luonnonvalo loistaa pääasiassa keskiosan katonrajassa olevista ikkunoista. Sivulaivoissa on ikkunasyvennyksiä, mutta ne on otettu osaksi kuvakerrontaa. On siis lähes mahdotonta arvioida, mikä on kuvitetun alueen neliömäärä. Varsinainen käytännön maalaustyö on tällä hetkellä muutaman sisaren vastuulla, sekä eri puolilta maailmaa vierailevien ikonimaalareiden ja nimekkäidenkin taiteilijoiden talkootyön varassa. Helenan ohjauksessa tietenkin. 

Kaksi viikkoa opissa antaa vuosiksi voimaa

Anafora on voittoa tavoittelematon yhteisö, jossa vieraat maksavat majoituksesta ja aterioista omantunnon mukaan. Ruokatalous perustuu pääosin omavaraisuuteen. Ryhmämme oli matkassa talkoolaisina; pääasiassa avustajina seinämaalauksessa ja ikoniateljeessa, mutta valmiudessa tehdä muutakin. Meillä ei ollut varsinaista velvollisuutta maksaa, mutta tuntui, ettei mikään työ voinut korvata siellä oloamme, niin ihana ja antoisa paikka se oli. 

Mama Helena, kuten Helena Nikkasta yhteisön vanhimpana kutsutaan, opetti meille ikoniteologiaa, koptihistoriaa, maalaustekniikkaa kaseiinin ja munatemperan kanssa ja piirtämisen perusteita. Kaksiviikkoinen kului kuin siivillä ja tuntui, että saimme eväitä vuosiksi eteenpäin. Helena ei korosta itseään, vaan auttaa ja kannattelee toisia. Hän on äärimmäisen innostava opettaja, joka sopii Anaforan sydämelliseen ilmapiiriin. Siellä  katsotaan silmiin, arvostetaan ikää ja kokemusta, huomataan ihmisen tarpeet ja saadaan jokainen tuntemaan itsensä näkyväksi ja kohotetuksi. 

Helena Nikkanen.
Helena ja Taipaleen seurakunnan ikonimaalauspiirien pyhiinvaeltajia.

Päivittäiset palvelukset ja mahdollisuus osallistua niihin aktiivisesti antavat sielulle rauhaa. Kauniisti tarjoillut ja maan antimista lempeästi valmistetut  ateriat hivelevät silmää. Koska Helena Nikkanen on kävelevä ikoniteologian tietosanakirja, hänen opetustensa sisäistämiseen menee aikaa. Siten vahvistuu tietoisuus siitä, ettei ikonografia ole jotain satunnaista, vaan kaikella on siinä tarkoituksensa – jokainen viiva ja siveltimen veto tarkoin harkittua.

Hiljaista työskentelyä ja täydellisyyden tunnetta

Ylösnousemuksen kirkko oli oivallinen paikka työskennellä kuumina kevään päivinä. Paksut seinät puolittain maan alla pitivät pahimman helteen ulkopuolella. Arkipäivien työrytmi löytyi helposti yhdessä kymmenien varpusten kanssa. Ne olivat ottaneet rakennuksen turvapaikakseen; pesivät sen koloissa ja livahtivat välillä avoinna olevasta ovesta tai kattoikkunoiden raoista. Kotoinen sirkutus tahditti muutoin hiljaista keskittymistä.

Kun vääntäytyminen maalaustelineille alkoi ilmetä jo ylikuntona tai hämärä yllätti, pystyimme osallistumaan ikoniateljeen työhön. Käsistämme syntyi Anaforan matkamuistomyymälään yksi jos toinenkin Pako Egyptistä- ja Maria Egyptiläisen ikoni.  Osa ryhmästämme taas siirtyi kutomoon, jossa paukuteltiin räsymattoja kirkkojen lattioille, istuimille, ikkunaverhoiksi ja myyntiin. Kaikki hoitivat leiviskänsä hiljaisesti ja rauhallisesti, koska Helena oli opettanut, että  hiljaisuus on parasta.

Anafora.


Päivät päättyivät kahdeksalta kirkossa pidettyyn rukouspalvelukseen. Päivän evankeliumi luettiin aina kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia paikalla oli. Raamattu kiersi ryhmämme joukossa ja jokainen luki vuorollaan. Siinä kirkon lattialla kirjavien räsymattojen päälle polvistuneena huomasin, kuinka silmäkulmasta kirposi kyynel. Avoimista ikkunoista leijaili leppoisa tuuli, kaskaat lauloivat hibiskuspensaiden hämärässä  ja vain tuohukset valaistivat aavikon tummuvaa iltaa. Vähäeleinen, turvallinen yhteisö sulki syleilyynsä. 

Vieraat nukkumaan, Helena töihin

Autuaan iltarupeaman päätteeksi jokainen sulkeutui asumukseensa. Kömmimme petipaikoille moskiittoverkkojen alle kuin pieneen pesään, jonne uni löysi helposti. 

Mutta Helenan työpäivä jatkui. Vuorossa oli piirrosten viimeistelyä ja seuraavien päivien töiden valmistelua yhdessä muutaman sisaren kanssa. Helenan kodin iso ruokapöytä täyttyi piirroksista, kirjoista, luonnoksista, kynistä ja kumeista. Lakanan kokoiset piirrokset levittäytyivät tilavan olohuoneen lattialle, jossa niitä saattoi puntaroida ja korjailla. Keskustelu hyppeli kielestä toiseen, ja Helena suhtautui yhtä tyynesti englantiin, arabiaan, saksaan kuin muinaiskreikkaankin. 

Helena Nikkanen.


En voinut olla pohtimatta, onko Helenan tuotteliaisuuden salaisuus kuulu suomalainen ahkeruus, intohimo aina käsillä olevaan työhön vai yhteisön tuki. Helena on arvellut, ettei tule elinaikanaan näkemään työnsä lopputulosta, koska urakka on niin valtava, mutta silti hänen kasvoillaan oli Anaforassa lähes taukoamatta hymy. Vaikka en olisikaan paikalla, näen sieluni silmillä, kuinka hän porhaltaa Ladallaan auringonpaahteisen Anaforan läpi hiekan pöllytessä ympärillä ja siveltimien keikkuessa kyydissä. Tai kulkemassa verkkaisesti kävelykeppiin tukeutuneena illan hämyssä kohti ateljeeta, lempeän aavikkotuulen heijatessa hänen harmaita hiuksiaan. 

Helena Nikkasen henkilöhaastattelu tulossa kohta Mirhantuojiin. Seuraa verkkolehteämme!

Ortodoksisuus on kauniilla tavalla läsnä Muska Babitzinin elämäkerrassa

Marija ”Muska” Babitzin on musikaalisen sisarussarjan keskimmäinen. Isoveli Sammy kuoli autokolarissa 1973 ja Kirka sairaskohtaukseen 2007. Nuoremmat sisaret Ykä ja Anna vähensivät musiikin tekoa perustettuaan perheet, mutta Muska on jatkanut miehensä Hande Salakan kanssa keikkailua ja ollut mukana musiikkibisneksessä näihin päiviin asti. Hänestä ilmestyi kesäkuussa 2022 Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Muska.

Kirka, George, Leo, Elisabeth, Anna, Muska ja Sammy.
Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus

”Leo ja Elisabeth Babitzin opastivat lapsensa puhumaan aina totta ja kunnioittamaan muita ihmisiä, etenkin vanhuksia. Kohteliaisuutta tuli noudattaa kaikkien kanssa. Perhe kävi edelleen Uspenskin katedraalissa ja vieraili tuttavaperheiden luona kirkonmenojen jälkeen. Lasten kasvaessa venäjänkielisten emigranttituttavien tapaaminen sai uusia sävyjä ja merkityksiä. Leo Babitzinille oli tärkeää saada Sammy ja Kirka kirkkoon, koska hän oli suunnitellut lasten tulevaisuutta sopivien perhetuttujen kanssa.” Viimeinen lause tarkoittaa, että kirkosta etsittiin ei enempää eikä vähempää kuin sopivia vaimoehdokkaita.

– Sellaista tapahtui Uspenskin katedraalissa! Muska nauraa. 

Emigranttiperheen identiteetti

Ortodoksinen aines tulee vastaan varsinkin kirjan alussa, kun vanhempien vaikutus vielä tuntuu Muskan elämässä. Äiti Elisabeth syntyi Karjalassa ja isä Leo Pietarissa, mutta kasvoi hänkin Karjalassa. Leon isä Mihail oli upseeri, joka menetti paitsi työnsä myös kotimaansa Venäjän vallankumouksen myllerryksessä ja joutui rakentamaan elämän uusiksi vaatimattomista lähtökohdista. Perheen tarina muistuttaa kirjailija Tito Collianderin taustaa: hänenkin isänsä upseerinura meni keisarikunnan mukana, eikä sitä seurannut niukkuus ja suorastaan köyhyys koskaan hellittänyt otettaan. 

Elisabeth ja Leo tapasivat Kanneljärven sisäoppilaitoksessa ja pitivät yhteyttä kirjeitse Leon muutettua Helsinkiin ja Elisabethin Englantiin, jossa hän opiskeli sihteeriksi ja rahoitti oleskelunsa työskentelemällä venäläisen ruhtinattaren seuraneitinä. Talvisota sotki nuorten suunnitelmat, sillä vaikka Elisabeth pääsi palaamaan Suomeen viimeisellä laivalla, Leo komennettiin veljiensä kanssa rintamalle, ja he joutuivat lykkäämään naimisiinmenoa vuodesta 1939 vuoteen 1944. Kirjassa kerrotaan, että heidät vihittiin Helsingin ortodoksisessa kirkossa, mutta ei eritellä tarkemmin, missä. Uspenskin katedraali sen sijaan mainitaan myöhemmin useammassakin yhteydessä. 

”Vaikka Leo ja Elisabeth Babitzin eivät olleet tiukan uskonnollisia, ortodoksisuus sekä siihen liittyvät tavat ja perinteet kuuluivat tärkeänä osana heidän hengelliseen identiteettiinsä. Kodin seinillä oli ikoneja, ja perhe ajoi säännöllisesti raitiovaunulla Uspenskin katedraaliin: lauantai-iltaisin vigiliaan ja sunnuntaiaamuisin liturgiaan. Palvelukset toimitettiin siihen aikaan venäjän kielellä, joten Uspenskin katedraalista muodostui monille venäläisperheille sosiaalisen elämän keskus.” 

Muskan vanhemmat.
Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus

Muska täsmentää kirjassa, että varsinkin isälle kirkossa käynti oli tärkeää tuttavien tapaamisen takia. Emigranttiperheet saivat puhua rauhassa venäjää ilman ryssittelyä ja olla muutenkin omia itsejään. Siitä tuli tapa. 

– Se ”meidän” juttu, Muska kiteyttää. 

Kun venäjänkieliset palvelukset siirrettiin Kolminaisuuden kirkkoon, Babitzinitkin rupesivat käymään siellä, sillä heidän kotikielenään pysyi pitkään venäjä. 

Raaka ja tinkimätön oma ääni

Kun Muskasta tuli veljiensä vanavedessä kuin varkain rokkitähti, hänellä oli yksi heiltä puuttuva ominaisuus, joka teki hänestä Suomessa harvinaisuuden: naissukupuoli. Voimalla vetävä ja jopa raaka-ääniseksi kutsuttu naisrokkari oli jotain ennennäkemätöntä, ja hänestä yritettiinkin koulia humppa- tai iskelmä-artistia.

Muska aloitti Dannyn tallissa, jossa Kirka oli jo suuri stara, mutta valitsi suuntansa lopullisesti tavattuaan Orfeus-yhtyeen kitaristin Hannu ”Hande” Salakan, josta tuli paitsi hänen puolisonsa ja sielunkumppaninsa, myös tinkimättömyyden reimari musiikkimaailman myrskyisällä merellä. Pariskunta on pitänyt yhtä yli 50 vuotta ja näyttää kuvissa melkein samalta kuin 1970-luvulla, jolloin heidän matkansa alkoi.

Muska ja Hande ovat tehneet urallaan muutakin kuin musiikkia; muun muassa pyörittäneet ohjelmatoimistoa ja jälleenmyyneet farkkuja. He ovat asuneet Helsingissä useissa osoitteissa, mutta myös Yhdysvalloissa ja lyhyempiä pätkiä Euroopassa. Veri on vetänyt maanteille ja kiertämään, mutta pysähtynyt paikkoihin, joissa sielu on levännyt. Muska sanoo Venla Välikankaan syyskuun Voima-lehteen tehdyssä haastattelussa, että kaikkein tärkeintä hänelle on aina ollut vapaus:

– Vapaus merkitsee minulle aivan kaikkea. Onneksi koko elämäni on ollut sellaista, että olen saanut mennä, tulla, tehdä ja nauttia. 

Värikkään elämän takana värikäs historia

Muska-kirjan viimeiset luvut ovat kiehtovaa luettavaa päähenkilön seesteisyyden – tyytyväisyys omiin valintoihin ja ilo pitkäjänteisyydestä – ansiosta, ja ensimmäiset ajankuvansa vuoksi. Keskivaihe sisältää niin paljon bändien, solistien, biisien, kiertueiden ja levyjen nimiä, että välillä puuduttaa, vaikka totta kai on tärkeää mainita muutkin kuin itsestäänselvyydet, kuten Krokotiilirock ja Kirjoita postikorttiin -hitit. Mutta alun lähes romaanikerrontaa lähentelevän maalailun jälkeen musiikkianekdootit näyttävät auttamatta listaukselta. 

Babitzinit asuivat 1950-luvulla Eirassa, joka ei ollut samanlainen varakkaiden kaupunginosa kuin nykyään. Lapsia oli paljon ja talonmiehet vahtivat pihoja. Silti onnettomuuksia sattui, ja Muskallekin jäi karmivat muistot pojasta, joka kuoli pudotessaan hissikuiluun ja tulipalosta, jonka hänen vilkas isoveljensä Sammy sekä sytytti että sammutti. Äiti oli aina kotona ja hyräili oopperasävelmiä valmistaessaan ruokaa, ankara mutta herrasmiesmäinen isä huolehti toimeentulosta. Hän kouluttautui sodan jälkeen putkimieheksi. 

Leo Babitzinin hahmo on erityisen koskettava. Häneltä evättiin venäläiseen syntyperään vedoten veteraaneille palkinnoksi luvattu rintamamiespalsta, vaikka hän oli käyttänyt nuoruutensa taistelemalla Suomen puolesta. Suku oli hänelle rakas, mutta suhteiden hoitaminen vaikeaa, koska suurin osa asui ulkomailla, monet Pariisissa. Anna-äiti eli Muskan mummo oli onneksi lähellä Järvenpäässä, ja hänen kertomuksensa avasivat lapsillekin sadunhohtoisia kuvia Kaspianmeren rannoista ja tsaari Nikolai II:n hoviin toimitetusta kaviaarista. Mummolassa näki myös häivähdyksiä perheen menneestä loistosta esimerkiksi seinää koristavan Ilja Repinin maalauksen kautta. 

Surun pyyhit silmistäni pois

Musikaalisen perheen tunnetuin nimi lienee Kirill – Kirka, jolle siunaantui eniten hittejä, ja joka myös raatoi menestyksensä eteen. Rakettimaiseen suosioon Syksyn sävelen voitolla vuonna 1972 ampaissut Sammy menehtyi jo seuraavana keväänä kolarissa ja aiheutti kaaoksen Helsingin ortodoksisella hautausmaalla, kun niin moni halusi tulla saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Kirkan kuollessa 34 vuotta myöhemmin suku osasi varautua, eikä samanlaista kansainvaellusta suosiosta huolimatta päässyt syntymään. 

Muska ja Kirka.
Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus

Veljien kuolemat olivat Muskalle kamala paikka. Kirjassa kerrotaan, kuinka hän sai tiedon Sammysta omalle keikalleen, jonka veti kuin sumussa. Kotona vanhempien luona ikoninurkan lampukassa paloi tuli ja ilmapiiri oli surusta sakea. 

Jos tekee pyhiinvaelluksen Babitzinien haudalle, näkee, että siinä lepää kolmaskin poika: kahden vanhana kuollut Leo. Hän oli sisarussarjan esikoinen ja hukkui sadevesitynnyriin ollessaan mummolassa hoidossa äidin synnyttäessä Sammya. Elisabeth ei koskaan syyttänyt äitiään tapaturmasta, mutta se teki hänestä varovaisen ja jopa hauraan. Vaikka hän sai myöhemmin viisi lasta lisää ja ison liudan lastenlapsia, suru ja kaipaus menetettyjä kohtaan ei hellittänyt hänestä otettaan. Kuten ei isästäkään. 

Siihen nähden, kuinka paljon menetystä perheen harteille kasaantui, Muska vaikuttaa ihmeen tyytyväiseltä elämäänsä. Omien lasten sijasta hän on ollut supertäti sisarustensa lapsille ja ottanut roolistaan kaiken irti. Ammatillisesti hän on seurannut vaistoaan ja tehnyt juuri sellaista musiikkia, jota on halunnut. Ja jota puoliso on täysillä tukenut. Sekä matkustanut ja nähnyt maailmaa sydämensä kyllyydestä.

Voima-lehdessä Muska määrittelee arkipäiväisen pyhän perusteet kahteen prinsiippiin: 

– Koen pyhäksi rauhan. Sen, ettei sotia olisi. Tämä sotatila on kauhea Ukrainassa – ja onhan sitä muuallakin. Koen pyhyytenä myös yksityisyyden – jokaiselle on oma kuvionsa ja oikeus yksityisyyteen.

Toivokaamme kesällä 70 täyttäneelle Muskalle siis rauhaa ja yksityisyyttä ja onnitelkaamme häntä elämäkerrasta, jonka sisällön on mahdollistanut rikas ja räväkkä meininki lapsuudesta näihin päiviin. 

Kuvat Sauli Miettisen kirjasta Muska (Otava, 2022)

Rautamuurahaisten esiintyjätiimi.

Eeva Litmanen tähdittää esitystä esiäidistään Larin Paraskesta

Huomio kaikki karjalaiset, kansanrunouden ystävät, kantelemusiikin kuuntelijat ja teatterin harrastajat – lokakuussa on mahdollisuus nauttia sekä silosäkeistä että itkuvirsistä, kun kuudentoista vuoden takainen Rautamuurahaisten sukua palaa näyttämölle. Ritva Holmbergin dramatisoima ja ohjaama esitys lämmitetään hänen tyttärensä Anninan johdolla ja lavalla nähdään alkuperäisteoksessakin mukana olleet Eeva Litmanen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen. 

Larin Parasken elämästä ei puuttunut jännitystä eikä hänen säkeistään kekseliäisyyttä. Köyhästä inkerikosta tuli suomalaisen kansallisromantiikan keulakuva, jota esiteltiin kuin nähtävyyttä Helsingin seurapiireille ja kulttuurikermalle. Muistin jumalattareksikin kutsuttu Paraske lauloi mistä tahansa aiheesta eikä empinyt edes Jean Sibeliuksen edessä. Kotona Sakkolan kylässä Vaskelassa hän raatoi kivuliaan miehensäkin puolesta ja haki Pietarista ottolapsia, joiden hoidosta sai lisäansioita. Jos itku irtosi häneltä helposti, niin vielä herkemmin herahti nauru. Molempia kuullaan esityksessä, jossa soi myös kannel ja kaikuu laulu. Näyttelijä Eeva Litmanen ja tyttärensä Karoliina Franck ovat Parasken sukulaisia suoraan alenevassa polvessa ja Vilma Timonen kansanmusiikin lehtori Sibelius-Akatemiassa. Yhdessä he ovat svengaava trio, joka loihtii katsojan silmien eteen tuokiokuvia 130 vuoden takaa ja elävöittää historiaa. 

Mie synnyin ilomäellä

ilo kasvoin kartanolla: 

issoin ilon suvaitsi 

emmoin lavian laulun 

sissoin jalan siviän 

velloin tasaisen tantsun. 

Itse oon ilon tekijä 

kaiken konstin koittelija.

Rautamuurahaisten sukua esitetään Valamon kulttuurikeskuksessa 8.10. lauantaina klo 20 osana Paraske-seminaaria, mutta siihen myydään myös tavallisia lippuja. 

Tiedustelut: Valamon opisto +358 50 324 6801 ja myyntipalvelu +358 17 570 1810.

Elina Karjalainen.

Elina Karjalainen, muutakin kuin Uppo-Nallen äiti

Uppo-Nalle kuutamossa kulki kohti kotia.

Kulkiessaan mietiskeli pommeja ja sotia. 

Minä en tahtoisi koskaan jäädä sotavaunujen alle,

siksi aion olla rauhallinen nalle.

Rauhan lauluja laulelen koko maailmalle.

Luonto kuunteli Nallea hiljaa,

kuutamo valaisi kypsyvää viljaa,

Uppis tallusti elokuun yössä

mietteet ja mieli rauhantyössä. 

Sota, jonka vuoksi Elina Karjalaisen lapsuudenperhe joutui jättämään kotinsa, oli äidin varhaisen kuoleman lisäksi hänen elämänsä suurin trauma. Viipurin värikkäät torit ja vilkkaat kadut vaihtuivat savolaiseen lupsakkuuteen, johon nuorella tytöllä kesti tottua. Hän kirjoitti muistelmiinsa, että lapsuus päättyi sotaan, vaikka siitä loppujen lopuksi selvittiin säikähdyksellä. Kotiseudun menetys – Viipuri, johon lapsen maailma oli mahtunut – oli pois, mutta isänmaa ja äidinkieli sentään säilyivät. 

Elina Karjalainen.

Myönteiseksi kääntyvä ajattelu oli Elinalle luonteenomaista. Kun hän ikääntyessään raihnaistui, hän totesi että onkin juossut ja hätiköinyt aina liikaa, nyt on hyvä istua. Ja kun häneltä meni näkö, hän kiitti korviaan joilla saattoi kuunnella, koska oli ollut niin kiihkeä lukija, että oli ahminut kirjoja sen sijaan että olisi keskittynyt niihin. Kuunnellessa oli pakko antautua verkkaisemmalle vastaanotolle. 

Kun Elina Saraste syntyi, hänen isänsä ilmoitti aikovansa hemmotella tyttöä niin paljon kuin jaksoi. Sen hän tekikin, mutta isoveljet tasoittivat kasvatusta pelottelemalla pikkusiskonsa puolikuoliaaksi kummitusjutuillaan ja yllyttämällä häntä hullunvaarallisiin temppuihin. Heidän ansiostaan kuopuksesta ei tullut pumpulissa kasvanutta prinsessaa, vaan rämäpäinen naisen rajoja ravisteleva elämäntutkija. 

Äidistään Elinalla oli vain hailakat muistot, koska tämä sairastui kohtalokkaasti tytön ollessa pieni. Rouva Saraste kylmettyi Laatokan saareen tehdyllä huurremetsojen metsästysretkellä ja joutui viettämään sen jälkeen pitkiä aikoja tuberkuloosiparantolassa. Hänen kuolemansa jälkeen vaihtuva virta kotiapulaisia auttoi varatuomari-isää selviämään Veikon, Antin ja Elinan kasvatuksesta, joka oli yhtä aikaa vaativaa – käytöstavat! – ja leppoisaa – leikit. Elinan varhaisiin muistoihin kuului ilta Viipurin Pamaus-kerholla, jonne isä unohti hänet parantaessaan maailmaa looshitovereidensa kanssa. Klubin tarjoilijat toivat tytölle tylppäkärkiset sakset ja kasan aikakausilehtiä. Kun isä neljän aikaan aamuyöllä ryntäsi hakemaan lastaan, tämä leikkeli kuvia patarauhallisena eikä ollut moksiskaan. Muiston kruunasi aamuöinen kävely halki uinuvan kaupungin, sillä siitä alkoivat heidän yhteiset satunsa, joissa isä etsi aina tytärtä, mutta ei löytänyt tätä, koska tyttö oli eksynyt mitä hurjimpiin ja hauskimpiin seikkailuihin. 

Lukemaan Elina oppi kolmevuotiaana. Se oli iso käänne hänen elämässään, sillä valtavat uudet maailmat aukenivat hänelle kirjojen sivuilta. Isän ovelan juonen avulla hän sai parasta mahdollista lukuohjausta: isä vei hänet kirjastohuoneeseen, näytti hyllyt ja sanoi, että kaikki muut kirjat ovat luvallisia, paitsi nuo ylhäällä olevat, niihin ei saa koskea. Siitä seurasi, että heti kun Elina jäi yksin, hän rupesi lukemaan järjestelmällisesti kiellettyjä teoksia. Vilkas mielikuvitus ja tarinoiden vetovoima aiheuttivat sen, että Elina alkoi sepittämään juttuja. Hän kuvitteli opettajansa ja rehtorinsa kihlauksen ja kertoi siitä kotona tosiasiana. Kun olematon kihlapari palautti onnittelukukat, silloin vielä elossa ollut äiti rankaisi tyttöä valehtelemisesta, ja hän joutui kirjoittamaan sata kertaa ”Karta lapsi valhetta, puhu aina totta”, mikä ei lainkaan hillinnyt hänen runosuontaan. Veljet yllyttivät siskoaan keksimään tarinoita, joten hän vapautui valehtelijan maineesta vasta aikuisena, kun keksi tehdä siitä itselleen ammatin. Elina opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja psykologiaa, mutta ei valmistunut, koska toimittajan työ ja perheen perustaminen veivät mennessään. 

Neiti Saraste rakastui mieheen, jossa yhdistyivät hurmaavalla tavalla asiallisuus ja taiteellisuus. Pentti Karjalainen oli lakimies ja pianisti ja yhtä ihana kuin isä, jonka rakkaus kantoi Elinaa edelleen vahvana. Elina sanoikin, ettei voinut rakastua itseään heikompiin ihmisiin. Avioliiton ansiosta hänestä tuli rouva Karjalainen ja kolmen lapsen äiti. Hän nautti suunnattomasti äitiydestä, mutta ei luopunut koskaan omasta luovasta työstään, vaan keksi keinoja yhdistää lastenhoito ja kirjoittaminen. Lasten kommelluksista sai hyviä aiheita Kotilieden kolumneihin ja erilaisista toimittajakeikoista tarinan juurta iltasatuihin. Elina kirjoitti muun muassa Savon Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen ja pakinoi radiossa. Jotkut jutut veivät häntä kauas maailmalle, eikä mikään voinut olla parempaa, sillä hän rakasti matkustamista. 

Kun Elinasta tuli kirjailija, hän saattoi vetäytyä ulkomaille pitemmiksikin periodeiksi. Wienissä hän viihtyi pienessä residenssissä, jonka alakerrassa oli kuppila. Kerran hän kirjoitti niin intensiivisesti, ettei tajunnut alas mennessään olevansa vielä yöpuvussa. ”Kuulkaa kaikki – kirjani on valmis!” hän kailotti, jolloin kuppilan isäntä Kurt Kobata vastasi lakonisesti, että sepä hyvä, koska pukeutumisesi on selvästi kesken. 

Elinan ensimmäinen kirja oli ”Ei murheella vaan ilolla”, joka kertoo Rolf Arnkilin elämästä. Hän kirjoitti sen yhdessä Rolfin vaimon Joanin kanssa. Alkuvaiheen tuotantoa on myös teos, joka kuuluu sarjaan ”Legenda jo eläessään”, ja se kertoo ortodoksisen kirkon päämiehestä arkkipiispa Paavalista. Elinaa jännitti aluksi kauheasti, koska hän ei tiennyt uskonnosta juuri mitään. Hänen mieleensä palasivat lapsuudessa tehdyt piipahdukset ortodoksipyhäkköihin kirkkolaulua kuuntelemaan – isä oli pitänyt siitä – ja hämmästely, jota pappien yhtämittainen kumartelu ja ristinmerkkien tekeminen oli aiheuttanut. 

– Mitä hyö sill´ viisii nyppiit? hän oli tivannut isältä. Nyt hän saattoi esittää saman kysymyksen hieman hienovaraisemmin itselleen arkkipiispalle, jonka rauhallinen olemus ja syvällinen viisaus tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. ”Ihmisen usko, jonka näen sisäisenä kauneutena ja sisäisen rauhan perustana on asia, jonka tätä kirjaa tehdessäni olen kokenut mieltäni liikuttavana, jopa järkyttävänä”, hän kirjoitti teoksen saatesanoihin. Paavalin kautta hän alkoi lähestyä pyhää ja päästä syvemmälle mysteeriin. 

Kirjasta tuli menestys. Siitä kirjoitettiin muun muassa, että ”Elina Karjalainen on käyttänyt enkelin sulkaa ja tavoittanut katoavaa hohtoa” ja että ”Elina Karjalainen on saanut legendan elämään”. Onnistuminen kannusti häntä jatkamaan, ja pian syntyi hänen rakastetuin hahmonsa Uppo-Nalle, jonka seikkailuista syntyi yli 20 kirjaa. 

Uppis on pehmolelu, joka on joutunut omistajansa kiukunpuuskan takia mereen ja ajelehtinut siellä itsensä likomäräksi. Kun Reeta-niminen tyttö löytää hänet, häntä ei saa rutikuivata, koska silloin hän menettäisi uppo-olemuksensa. Uppis saa kodin Reetan ja päättömiä loruja joikaavan Laulavan lintukoiran luona, ja hänen seikkailuistaan tehdään jopa ooppera. 

Kuopiosta tuli Elinalle vuosien saatossa rakas kotikaupunki, ja suurin osa Uppo-Nallen puuhista sijoittuu sinne. Uppiksen talo Kuopion Rauhalahdessa oli 2000-luvulla suosittu nähtävyys, jossa lapset saivat leikkiä Reetan kanssa ja kuunnella Laulavan lintukoiran hulluja aarioita. Taiteilija Hannu Taina antoi Uppiksen porukalle ulkoasun ja ystävystyi Elinan kanssa. Aiha kun kirjailija lähti käymään Helsingissä, hän tapasi Hannun. Joskus he kävelivät Esplanadilla kainalokokoinen Uppo-Nalle välissään ja juttelivat lasten kanssa. Kun Elinan omat tenavat kasvoivat aikuisiksi, hän kuunteli mielellään muiden muksuja, koska sai heiltä hyviä ideoita ja rehellistä palautetta 

Peppi Pitkätossulla ja Uppo-Nallella on samankaltainen syntyhistoria: molemmat luotiin lohduttamaan kipeänä olevaa lasta. Pepistä tuli maailmankuulu, mutta ei Uppiksellakaan huonosti mennyt: hän pääsi Australiaan, kokkikouluun ja linnan juhliin, ja hänen mukaansa nimettiin lastensairaala. Lisäksi hänen runonsa julkaistiin kirjana ”Uponneen kansan lauluja”, josta löytyy sekä tämän kertomuksen alussa ollut pasifistinen pastissi ja lyhyt mutta mieleen painuva tanka:

Höllön töllön tönttö, 

olen vessanpönttö. 

Elina toimitti ja kirjoitti pitkän listallisen lastenkirjoja, muistelmia, matkakertomuksia ja eri genrejä yhdistäviä teoksia, mukana myös dekkari ”Murha c-mollissa, episodi erään varatuomarin elämästä”, johon ammensi alan tietoutta aviomieheltään. Tämä kuoli häntä aikaisemmin, ja Elina eli viimeiset vuotensa leskenä. Ortodoksinen uskonto tuli entistä lähemmäksi, kun Pentti Karjalainen haudattiin Valamoon ja Elina rupesi käymään luostarissa säännöllisesti. Hän tilasi miehensä kummulle grobun, jota ihailijat luulevat joskus Uppo-Nallen tuvaksi. Sen ikkunalaudalle on jätetty kyniä, karamelleja, käpyjä ja muita tervehdyksiä.

Elina Karjalaisen hauta.
Karjalaisten sukuhauta on Valamon hautausmaalla.

Vuonna 2006 Elina seurasi puolisoaan grobun alle, ja myöhemmin sinne laskettiin myös heidän poikansa Juhani. Kuolema ei tullut pelottavan mörön hahmossa, vaan Elina otti sen vastaan tyynesti. Hänellä oli ollut niin paljon ongelmia terveytensä kanssa, ettei vaivojen jättäminen maan päälle tuntunut pahalta. Yksi hänen usein toistamiaan viisauksia olikin, ettei maan päällä ole taivasta. Sinne päästäkseen oli lähdettävä kauas, mutta kun elämän rakkaus oli mennyt edeltä, niin matka ei tuntunut pitkältä.

Viimeisillä esiintymiskeikoillaan ja Linnan juhlissa Elina oli pyörätuolissa. Hänen ystävänsä Helena hääri apuna ja osasi lukea Elinan toiveet. Kun hän pääsi yleisön eteen Suomen Nuoriso-opistolla pidettävässä seminaarissa Mikkelissä ja kertoi uusimmasta, alle kymmenvuotiaasta (poika)ystävästään, moni liikuttui kyyneliin asti. Yksi kuulijoista yritti kommentoida, mutta ei saanut sanaa suustaan. Elina kehoitti häntä ottamaan rauhallisesti ja odotti, kunnes toinen sai itkunsa loppumaan. Hänestä huokui lämpö, empatia ja ymmärrys. 

Uppo-Nallen yksinkertaista viisautta noudattaen Elina hyvästeli elämän yhtä mutkattomasti kuin oli sitä saunaan syntyessään tervehtinytkin:

Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:

miksi on toinen tassu vasen

ja toinen taas on oikea?

Sitten se ratkaisun keksi

ja tuli iloiseksi.

Epäilystä asiasta eipä enää kellään:

oikealla tassulla tervehditään,

mutta vasemmalla hyvästellään.

Tenka Issakainen seisoo kirkossa.

Sädekehien kappaleita

Konstantinopoli ja sen kirkot kietoutuvat kiinteästi yhteen oman kirkkohistoriani kanssa. Kävin ensimmäisen kerran Istanbulissa lokakuussa 2005 oppainani Marja ja Juhani Tuominen, jotka olivat vierailleet kaupungissa lukemattomia kertoja ja asuneetkin siellä. Marjasta tuli kummini, kun minut liitettiin kirkkoon vuoden 2006 suurena lauantaina.

Hagia Sofian mosaiikkeja.
Hagia Sofian mosaiikkeja.

Jo ensimmäisinä päivinä vierailimme kirkoista merkittävimmissä, Hagia Sofiassa ja kuvaohjelmastaan tunnetussa Khoran kirkossa. Kummatkin oli muutettu moskeijoista museoiksi Turkin tasavallan uudistuksien myötä 1930-luvulla; vuonna 2020 molemmat palautettiin taas moskeijoiksi. Huomasin, että tämä harmitti minua enemmän kuin moni muu Erdoğanin hallinnon teko.


Holvien kultaiset mosaiikit loistivat kuin lyhdyt

Kristus mosaiikki Pammakaristos-kirkossa.
Pammakaristoksen kirkko.

Sen sijaan Pammakaristoksen kirkossa ei liene viime aikoina tapahtunut muutoksia. Siunatuimman Jumalanäidin kirkko toimi hetken Ekumeenisen patriarkaatin pääkirkkonakin ennen kuin se muutettiin Fethiye-moskeijaksi 1500-luvun lopussa, mutta sivulaiva restauroitiin ja avattiin museoksi vuonna 1949. Osuimme kirkolle sattumalta taivaltaessamme silloisen puolisoni kanssa kohti Khoraa toukokuussa 2010. Siellä oli virkistävää hengähtää, holvien kultaiset mosaiikit loistivat kuin lyhdyt. 

Pammakaristos kirkko Istanbulissa.
Pammakaristoksen kirkko.
Kristuksen maalaus Pammakaristoksen kirkossa.
Kristus Kaikkivaltias. Pammakaristoksen kirkko.
Fenari Georgios Voittajan kirkko Istanbulissa.
Istanbulin Georgios Voittajan kirkon ikonostaasi.
Georgios Voittajan kirkon ikonostaasia. Sisätilat ovat vastakohta hillitylle julkisivulle.

Nykyinen Patriarkaatin Pyhän Georgios Voittajan katedraali uusklassisine marmoripäätyneineen ei muodosta mainittavaa maamerkkiä sen paremmin läheltä kuin kauempaakaan katsottuna. Osmanihallinto ei halunnut kirkon nousevan ympäröiviä rakennuksia korkeammalle. Kirkon ulkoisesta vaatimattomuudesta oli harmia, kun olin ystävien kanssa Istanbulissa helmikuussa 2008, ensimmäistä kertaa seurueen kokeneimman Konstantinopolin-kävijän roolissa. Olimme aivan Patriarkaatin nurkilla mutta en löytänyt porttia, vaan kiersimme kilometrikaupalla Fenerin kaupunginosaa ennen kuin osasimme perille kreikkalaisia matkailijoita seuraten.

Seuraavan kerran matkustin Konstantinopoliin yksin, helteisessä elokuussa 2016 ja otin tavoitteekseni tutustua yhä uusiin vanhoihin kirkkoihin…


Tenka Issakaisen pyhiinvaelluskertomus saa jatkoa Mirhantuojissa. Seuraavaksi hän vie meidät tutustumaan Bodrum-moskeijaan eli vanhaan Myrelaion-kirkkoon, Pikku Hagia Sofiaan, Kalenderhaneen ja Kirkkomoskeijaan.

Fra Angelon maalaus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Mirhantuojanaiset, esikuvamme

Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niikuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:5-7.)

Vanha fresko, jossa on enkeli ja mirhantuojanaiset.
Mirhantuojat Kristuksen haudalla. 1200-luku. Mileševan luostari, Serbia.

Mirhantuojat saivat ensimmäisinä todistaa tyhjän haudan ihmettä. Kristinuskon keskeisin sanoma on ylösnoussut Kristus, ja sen ensimmäisinä todistajina olivat naiset. Ensimmäisellä vuosisadalla oli aivan vallankumouksellista, että naiset voisivat olla näin merkityksellisessä roolissa.




Evankeliumien mukaan Mirhantuojia olivat Jeesuksen opetuslapsi Magdalan Maria; Jeesuksen sisarpuoli Salome; Maria, Klopaksen vaimo; Lasaruksen sisaret Martta ja Maria Betaniasta; Susanna sekä Johanna, Herodeksen virkamiehen Kuusaksen vaimo. Tradition mukaan mirhantuojanaisten mukana oli myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria.

Mirhantuojat Jeesuksen haudalla.
Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.

Älkää pelätkö!

Evankeliumeista voimme lukea, kuinka mirhantuojat lähtivät Jeesuksen hautaamista seuranneena sunnuntai-aamuna Jeesuksen haudalle mukanaan hyväntuoksuisia yrttejä ja öljyä, jotta he voisivat voidella ruumiin, kuten juutalaiseen hautaustraditioon kuului. He pohtivat, kuinka saisivat vieritettyä suuren kiven haudan suulta. Se tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta silti naiset lähtivät matkaan.

Haudalla maa alkoi vavahdella ja järistä, kun Herran enkeli ilmestyi naisille. Paikalla olleet vartijat kauhistuivat tapahtumaa siinä määrin että kaatuivat maahan, mutta naisia enkeli kehotti olemaan pelkäämättä ja kertoi heille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta. Enkelillä oli heille myös tehtävä: Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:7.)

Magdalan Maria, apostolien apostoli

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Magdalan Marian vieläkin ainutlaatuisemmasta roolista: hän oli ensimmäinen, joka kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen ja sai tältä käskyn viedä sanoma eteenpäin. Maria oli paitsi apostolienvertainen, myös apostolien apostoli Hippon piispa Augustinuksen antaman nimityksen mukaan.

Kristus ilmestyy Magdalan Marialle.
Kristus ja Magdalan Maria. Kreetan koulukunnan ikoni 1500-luvulta.

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 13-18.)

Naisten merkityksellinen rooli

Kirkkomme opettaa, että mirhantuojat ovat jokaisen kristityn esikuvia: he tahtoivat lähteä haudalle, vaikka kiven vierittäminen tuntui mahdottomalta, ja samoin jokaisen on etsittävä Kristusta tiellä olevista esteistä huolimatta. Mirhantuojanaiset eivät lamaantuneet pelostaan huolimatta vaan kuuntelivat, mitä enkelillä oli heille kerrottavanaan. He eivät kyseenalaistaneet ilosanomaa vaan riemuitsivat siitä. He olivat kuuliaisia ja lähtivät toteuttamaan heille annettua tehtävää uutisen viemisestä eteenpäin opetuslapsille. Eivätkä he lannistuneet kerrottuaan kaiken apostoleille, vaikka ”nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä” (Luuk. 24:11).

Samoin kirkkomme opettaa, että Magdalan Maria etsi ja kaipasi Kristusta ja kunnioitti tätä opettajanaan ja Herranaan haluten toimia Kristuksen käskyjen mukaan. Kristus puolestaan luotti Mariaan aivan erityisellä tavalla ilmestyessään juuri hänelle ja pyytäen tätä viemään sanoman hänen oppilailleen.

***

Mirhantuojien esimerkki ja heidän tarinansa ovat niin inspiroivia, että tahdoimme nimetä naisortodokseja koskevan verkkosivustomme heidän mukaansa. 

Luettavaa:

Kuula, Kari 2002: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Kirjapaja, Helsinki.
Kirjapaja.

Nicolaides, Angelo 2018: Mary Magdalene and Orthodoxy: Apostle, Heroine or Feminist? Journal of Theology 99.

Pihlajamäki, Lili 2013: Mihin kiiruhdatte, mirhantuojanaiset? Mirhantuojien kuva ortodoksisen hymnografian ja tradition valossa. Pro gradu -työ. Itäinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ruusukallio, Liisa 2018: ”Usko minua, nainen” Narratiivinen tutkimus Johanneksen evankeliumin naishahmojen rooleista. Pro gradu -työ. Läntinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ylin kuva: Fra Angelo: Kristuksen ylösnousemus ja naiset tyhjällä haudalla. 1440 – 1442. Pyhän Markuksen tuomiokirkko.

Pyhän Irenen jäljillä

Huoneessani on aina ollut suojeluspyhäni, Pyhän suurmarttyyri Irenen ikoni. Lastenkamarin pöydältä oman kodin seinälle kuva on kulkenut mukana. Silloin kun en edes täysin ymmärtänyt, mitä ikonit ortodoksisessa elämässä symboloivat, katsoin vain kuvaa ja sen kehystämiä kauniita kasvoja. Halusin itsekin kruunun sädekehineen ja näyttää yhtä vaikuttavalta. Myöhemmin tuli aika jolloin kruunut eivät enää kiinnostaneet. Otin ikonin pois seinältä ja naulasin takaisin tunnontuskien kera. Täytin kuusitoista, menin lukioon, sain uuden huoneen ja jälleen ikoni siirtyi seinältä toiselle. Muuttomatkansa aikana sen kehykset keräsivät sisäänsä uutta sisältöä ja katseeni kohde muuttui.

Alun perin nimesi oli Penelope. Synnyit vaurauteen mutta vaihdoit ylellisyyden hurskauteen ja lähetystyöhön. Saatuasi uuden nimesi rauhan mukaan rukouksiesi kautta moni, joka oli hukkua, pelastui. Sinut pudotettiin käärmeitä kuhisevaan kuiluun, kätesi ja jalkasi lävistettiin nauloin, hevoset polkivat ylitsesi mutta edelleen sinä uskoit ja moni uskoi rinnallasi. Lopulta saavuit Efesokseen, jossa kuolemasi jälkeen hautakivi löydettiin vieritettynä pois paikaltaan ja leposijasi julistettiin tyhjäksi.


Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmeittesi kautta, minä rimpuilin omien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla

Pyhän Irenen käsimaalattu ikoni.
Pyhä suurmarttyyri Irene

Totesin sinun todellisuutesi muistuttavan enemmän myyttiä kuin tositarinaa. Miten tällaisista yli-ihmisistä voisi löytää jotain tunnistettavaa tai edes inspiroivaa, kun he ovat täysin saavuttamattomissa, niin ajallisesti kuin hengellisestikin? Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmetöidesi kautta, minä rimpuilin omien valtaisien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla. Sinä sokeutit sotajoukkoja, minä omat silmäni. Tuohon aikaan vähääkään kauaskantoisempi näkeminen tuntui turhalta, kulmikkaalta ja pakotetulta. En päässyt pakoon itseäni, omaa sisäänpäin kääntynyttä ahdasmielisyyttäni eikä katse ollut siellä, mihin sen olisi kuulunut kohdistua. Se vaelteli kaikessa, mikä silloin tuntui mustavalkoisuudessaan niin kovin merkitykselliseltä. Kun sinä halusit nähdä, minä käänsin katseeni pois. Halusin paeta ja ajattelemisen sijaan unohdin paljon.

Lopulta kuvioihin astui filosofia eikä ajattelun jaloa taitoa voinut enää kartella. Muistin sinut jälleen, aina silloin tällöin ja erityisesti keväisin astellessani ulos yliopiston ovista ja tuntui, että vaikka emme koskaan puhuisi samaa kieltä, olimme kuitenkin lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen. Eivätköhän ikuisuuden eri sfäärejä hipovat kysymykset puhuttelisi sinua enemmän kuin teiniraivolla manifestoitu eksistentiaalinen kriiseily. Mistä aloitimme, mihin tulemme lopettamaan, mihin tämä kaikki absurdi hulluus, jota elämäksi on totuttu kutsumaan oikein päättyy? Olin kunnianhimoinen ja kiinnostunut erityisesti ihmisyyttä, olemassaoloa ja fenomenologiaa käsittelevästä filosofiasta, joka voisi osaltaan selittää sitä järjettömyyttä, joka kaiken rationaalisuuteen ohjautuvan maailman keskellä tuntui jollain hiljennetyllä tavalla vallitsevan. Opiskeluni tavoitti kuitenkin vain pintaliitoja: vanhojen ovenkarmien rapautuneen päällimmäisen kerroksen, ei niiden pohjapigmenttejä muovanneita laajoja historiallisia linjoja. Luin paljon, mutten tuntunut koskaan pääseväni kunnolla käsiksi siihen, mitä vuosituhansia sitten kirjoittaneet ihmiset yrittivät jokseenkin kiihkottoman kuivasti kertoa. Ja silti jollain hämmästyttävällä tavalla se kiehtoi, tenhosi mukaansa vaikka en löytänyt mitään, mikä vastaisi mikä niihin kysymyksiin, joita itse niin kovasti olisin halunnut kysyä.

Ehkä vika oli siinä, että olin aina kiinnostuneempi ihmisistä kuin heidän ja erityisesti analyyttisen filosofian tarjoamista tiukoista totuusehdoista, heistä, jotka eivät pyrkineet todistamaan jo tunnettua vaan tutkimaan tuntematonta. Halusin keskustella erityisesti siitä, mistä oli vaikeaa sanoa yhtään mitään. Huomasin ajautuvani yhä useammin sellaisen lukemiston äärelle, jonka sivuilla pyrittiin puhumaan puhumattomasta ja näkemään näkyvän toiselle puolen. Ensimmäistä kertaa elämässäni en halunnut ymmärtää lainkaan, ainoastaan hämmentyä ja nauttia tietämättömyydestäni ja antaa tyhjyydestä tulvivien ajatusten haastaa sitä, mitä olin kuvitellut todeksi ja muuttumattomaksi oman pääni sisällä.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla.
Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni hänen nimikkoluostarissaan Kreetalla.


Suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain

Kandivuoteni lopun kynnyksellä juuri Irenen ikoni toi minut jälleen yhden askelen edemmäs näkyvän ja näkymättömän välisten rajalinjojen puntarointia. Kreetalla, Krousónaksen kylässä sijaitsevan vuoren huipulla Agia Irinille pyhitetyssä luostarissa suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain, tietämättä oikein itsekään mitä. Jonkinlaista energian siirtymistä ehkä, tuntemusta, väreilyä?

Ikonin toisella puolella lepäävä reliikki, hopeoitu käsi oli aivan yhtä staattinen ja hiljaa. Missään ei värähdellyt mikään. Tietysti oli typerää odottaa jonkinlaista automatisoitua pyhyyden kokemista pelkästään astumalla pyhitettyyn tilaan itseensä, aivan kuin toimi olisi yksinkertainen tautologinen totuuslauseke: astuessasi pyhyyden äärelle, tulee sinustakin osa pyhyyttä. Kirkossamme kuitenkin rukoillaan heidän kauttaan, jotka ovat jo poissa apua heille, jotka vielä ovat läsnä tässä maailmassa ja tämä kurottaminen kohti korkeuksia tapahtuu juurikin pyhien esineiden ja kuvien välityksellä. Ihmeidentekijä Irenelle pyhitetyssä luostarissa tämä on varsin yleistä, ja ryhmäämme ystävällisesti opastamaan saapunut nunna kertoi, että juuri kyseiselle pyhälle tyypillistä on vastata hänen edessään lausuttuihin rukouksiin nopeasti, jos hän kerran on ottanut vastatakseen.

Nuori nainen Irina Ritvanen seisoo luostarin muureilla ja katselee kaukaisuuteen.
Irina Ritvanen pyhän Irenen luostarin muureilla Kreetalla keväällä 2022.


Pyhämme säilyttivät salaperäisyytensä kysymykseni edessä

Mikään tai kukaan, joka olisi saattanut kulkea näillä kiveyksillä aina vuodesta 961 asti ei kuitenkaan viestittänyt läsnäolostaan. Sinäkään et puhunut. Kirkkosali oli ainoastaan viileä ja hiljainen, täynnä rauhaa ja levollisuutta. Pyhämme säilyttivät kysymykseni edessä salaperäisyytensä, niin kuin kirkkomme keskiössä salaisuutena säilytetty mysteerio. Ikonien äärelle kumartumisessa ei ehkä ole niinkään kyse odotuksilla ladatusta näkemisestä, vaan eräänlaisesta tuntemisesta ja tuntemuksien herättelystä, joita näkeminen voi toisinaan stimuloida. On jotain, joka jää vääjäämättä katseen katveeseen, jotain, johon emme kykene saamaan yhteyttä puhtaasti näköaistin keinoin vaikka tuijottaisimme ikoniemme kuvia tuntikausia. Niissä risteää ei pelkästään se, mitä tässä maailmassa on joskus ollut vaan mikä on tuleva ja niin myös aina oleva. Ääretön, kaiken alkanut olemassaolo, se mikä ei ruumiillistu tässä huoneessa, ei edes tässä pyhäinjäännöksessä, siinä mikä oli olemassa tuossa kädessä jo ennen kuin siinä virtasi maan kamaralla kulkevan elämän henki. Reliikeissä tuntuu häivähtävän pilkahdus jostain niin ikiaikaisesta, että meidän on vaikeaa pukea niiden, tai minkä tahansa muun pyhän äärellä elettyjä kokemuksiamme sanoiksi. Se on käsittämätöntä, liian suurta oman pienuutemme edessä. Jotain, joka on olemassa tässä materiassa ympärillämme ja jonka käsittämättömyydestä pyrimme veistämään konkretiaa. Niin kosketuksesta näkymättömään tulee astetta helpompaa.

Ehkä kotiemme hyllyjä koristavia valokuvia ja seinille ripustettuja ikoneja yhdistää kaipuumme olla kytköksissä jo menetettyyn ja kadonneeseen, näkymättömän tuolle puolen siirtyneeseen. Siksi kai me etsimme jälkiä niistä muista, heistä, jotka olivat täällä meitä ennen ja etsintämme lomassa hapuilemme vastauksia kysymyksiin äärettömyydestä ja ikuisuudesta, joiden ymmärtämiseen oma älyllinen kapasiteettimme ei yllä. Me haluaisimme käsittää ja nähdä vaikka emme kykene ja se jos jokin on raivostuttavaa. Raivostuttavaa ja pelottavaa. Ja ehkä osittain siksi meillä on ikonit. Ja suojeluspyhät. Käsittämättömyydestään huolimatta he juurruttavat meidät menneeseen ja luotsaavat tulevaan, sillä heidän kauttaan voimme ymmärtää sitä mistä olemme tulleet ja rukoilla sen puolesta, johon olemme matkalla. Ehkä sinä siis jossain varjelet minua siltä, mikä lopulta olisi liikaa ja johdatat sen äärelle minkä voin kestää. Enkä lopulta tiedä onko huojentavaa vai hämmentävää todeta, vaikka kuinka eri tavoin me elämme ja miten erilaisissa yhteiskunnissa, miten uskomme on silti sama.

ortodoksi suudelma taideteos Raamattu joakim ja anna

Joakimin ja Annan tarina lohduttaa lapsettomuudesta kärsiviä

Joakim ja Anna olivat vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta, jolle ei ollut syntynyt jälkikasvua. He elivät hurskaasti ja käyttivät tuloistaan itse vain kolmanneksen: kolmanneksen he lahjoittivat köyhille ja kolmanneksen temppelille. Lapsettomuus on juutalaisessa perinteessä ollut häpeä. Pahimmillaan lapsettomuutta on pidetty merkkinä Jumalan asettamasta kirouksesta. Ylipappi eväsikin Joakimilta lapsettomuuden vuoksi oikeuden tuoda uhrilahjoja, mikä teki Joakimin niin murheelliseksi, että hän lähti ilmoittamatta erämaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Anna luuli Joakimin kuolleen ja suri leskeyttään ja lapsettomuuttaan rukoillen Herralta apua:

”Herra, kaikkivaltias Jumala! Olet antanut poikia kaikille luontokappaleille, metsän eläimille ja karjaeläimille, matelijoille ja siivekkäille linnuille ja kaloille, ja kaikki ne iloitsevat pojistaan. Yksin minut olet sulkenut laupeutesi lahjan ulkopuolelle.  Sinä, Jumala, tunnet sydämeni. Avioliittoni alusta olen luvannut, että jos Sinä, Jumala, antaisit minulle pojan tai tyttären, niin veisin hänet Sinun pyhään temppeliisi.” (Pseudomatteuksen evankeliumi.)

Lapsettomuus on kivulias taakka

Joakimin ja Annan aikana lapsettomalla vanhuksella ei ollut luultavimmin ketään, joka pitäisi hänestä huolta, joten lasten hankkiminen oli myös toimeentulokysymys.

Jumala kuuli Annan rukouksen ja lähetti Joakimin ja Annan luo enkelin tuomaan sanomaa, että hedelmättömyys on ohi: ”Herra on kuullut rukouksesi, ja sinä hedelmöityt ja kannat, ja sinun siemenestäsi puhutaan koko maailmassa.” (Jaakobin protoevankeliumi.)
Pitkän eron ja enkelien ilmestymisen jälkeen Joakim ja Anna kohtasivat, ja jälleennäkeminen oli täynnä riemua. ”Katso, Joakim tuli laumoinensa, ja Anna seisoi portin luona ja näki Joakimin tulevan. Hän juoksi hänen kaulaansa ja sanoi: Nyt tiedän, että Herra on suuresti siunannut minua, sillä katso, leski ei enää ole leski, ja minä lapseton tulen raskaaksi. (Jaakobin protoevankeliumi.)

Joakim ja Anna olivat kärsivällisiä ja luottivat Jumalaan. He eivät hylänneet toisiaan, vaikka olivat erillään. Lopulta rukouksiin vastattiin. Vuosikymmenten murhe ja hedelmättömyys kääntyi Jumalan armosta lapsen syntymän kautta iloksi, joka koitui siunaukseksi koko maailmalle. Samalla he ovat kaikkien avioparien esikuvana.

joakim ja anna
Joakimin ja Annan kohtaaminen. Tuula Murtolan maalaama ikoni. (Kuva: Maria Roiha)

Rakastavan avioparin ikoni

Pyhän Annan hedelmöittymisen ikonista on useampia kuvatyyppejä, joista kenties suosituin ja kaunein antaa pääosan Joakimin ja Annan kohtaamiselle. Enkelien ilmestysten jälkeen Joakim ja Anna kohtaavat riemuiten vuosikymmenten hedelmättömyyden päättymisestä. Päällysviitat hulmuten he sulkevat toisensa rakastavaan syleilyyn. Heidän katseensa kohtaavat ja heidän sädekehät yhtyvät yhdeksi ainoaksi gloriaksi. Joissakin ikoneissa Joakimin jalka on kevyesti Anna punaisen tohvelin päällä; tätä pidetään hedelmöittymisen merkkinä.

joakim ja anna ortodoksi ikoni rakkaus mirhantuojat
Joakimin ja Annan kohtaaminen. Venäläinen ikoni 1500-luvun alusta.

Katolisen kirkon mukaan pyhän Annan hedelmöittyminen, siis  Neitsyt Marian sikiäminen oli yliluonnollinen: Aadamin perisynti ei Annaa koskettanut tai saastuttanut. Ortodoksisessa kirkossa ei vastaavaa oppia ole. Normaali sikiäminen päin vastoin nähdään edellytyksenä Kristuksen inhimilliselle luonnolle.

Ortodoksinen kirkko viettää Jumalanäidin sikiämisen juhlaa joulukuun 9 päivänä. Suomen ortodoksisessa kirkkokalenterissa juhla kulkee nimellä Herran äidinäidin, pyhän Annan hedelmöittyminen. Juhlan tropari asettaa Annan ihmeellisen hedelmöittymisen rinnakkain Jumalansynnyttäjan neitseellisen raskauden kanssa:

”Tänään on Herra katkaissut hedelmättömyyden kahleet, kun Hän kuuli Joakimin ja Annan rukoukset ja vakuutti heille: kaiken jälkeen syntyy teille Jumalan Neitsyt. Hänestä on syntyvä ihmiseksi Aluton, joka määrää enkelinsä huutamaan: Terve, armoitettu, Herra on Sinun kanssasi!”

Lähteitä:

Pseudo-Matteuksen evankeliumi
Jaakobin protoevankeliumi
Roccas, Nicole M 2019: Under the Laurel Tree: Grieving Infertility with Saints Joachim and Anna
Tuovinen, Pekka: Juhlaikoneita: Pyhän Annan hedelmöittyminen. (Julkaisematon opetusmateriaali)