Blogit - Mirhantuojat

Musiikki elämässäni

Rakastan musiikkia. Ensimmäinen muistoni musiikista on soittorasia, joka soitti Levon hetki nyt lyö-kappaletta. Äiti lauloi minulle myös tätä samaa kappaletta ennen nukkumaanmenoa. Soittorasiassa oli söpö lampaan kuva, ja alla pampula josta vetämällä kappale lähti käyntiin. Muistan vieläkin kuinka isompana vedin pampulasta joskus niin että kappale lähti vasta puolivälistä liikkeelle, leikittelin sillä, pidin kiinni narusta, jolloin musiikki hidastui ja muuttui mongerrukseksi.

Musiikki on minulle työväline. Se on sekä stimulantti että relaksantti. Musiikin avulla saan itseni liikkeelle aamuisin, ja iltaisin rauhoitun musiikin avulla. Olen musiikin suhteen kaikkiruokainen, kuuntelen paljon erilaista musiikkia, senhetkisen tarpeen mukaan. Ainoat musiikinlajit, joita en voi sietää, ovat kantrimusiikki ja kaikki säkkipillillä soitettava musiikki.

Yhdeksänvuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi kauan toivomani kasettisoittimen. Se oli metsänvihreä ja metallinhohtoinen ja mikä parasta: soittimen kasettipesässä oli Baccaran kasetti. Olin jo pitkään ihaillut Baccaraa, mikä tällä hetkellä vaikuttaa käsittämättömältä, koska nyt näen tuon seksikkäästi kiemurtelevan ja huokailevan naisduon yksinomaan levy-yhtiön miesten luomuksena. Mutta ”Yes sir, I can boogie” oli silloin auttamatta korvamadoksi muodostuva kappale, enkä tuolloin ymmärtänyt tuon kappaleen seksistisyyttä lainkaan.

Samoihin aikoihin kuulin ystäväni isosiskon lainaamaa Sparksin ”Indiscreet”-levyä. Tuijottelin albumin kantta. Siinä oli pientaloalueelle pudonnut lentokone ja kaksi miestä oli koneenraadon vierellä. Mietin kovasti mitä oikein oli tapahtunut. Olivatko miehet olleet koneessa vai tulleet tilanteeseen myöhemmin? Oliko pitkätukkainen ollut koneen kyydissä ja lyhyttukkainen tullut vain katsomaan onnettomuutta? Rakastuin välittömästi musiikkiin, joka oli outo, teatraalinen sekoitus poppia, jazzia, vaudevilleä ja klassista musiikkia. Ystäväni äänitti c-kasetille parhaat palat ja kuuntelin kasetin puhki.

Unohdin Sparksit pitkäksi aikaa. 2000-luvun puolessa välissä googlailin äitiyslomalla ajankulukseni heidät ja yllätyksekseni tajusin että bändi oli edelleen olemassa. He olivat tehneet siinä vaiheessa 19 albumia ja olin pökerryksissä kuunneltuani ne kaikki. Miten ihmeessä he olivat säilyneet hengissä näin pitkään ja tehneet vuosien varrella niin monipuolisia musiikillisia kokeiluita? Siitä alkoi Sparks-faniuteni, joka on kuljettanut minut heidän keikoilleen Isle of Skyelle, Lontooseen, Brightoniin, Los Angelesiin ja Tukholmaan. Helsingissäkin olen heidät nähnyt useamman kerran. Los Angelesissa sijaitseva konserttipaikka oli ehkä erikoisin missä olen käynyt: Hollywood Forever-hautausmaa, jonne on haudattu mm. Judy Garland, Mickey Rooney, Rudolph Valentino ja jopa kaksi Ramonesin jäsentä.

Teini-iässä innostuin kaupunkilaisserkkuni innostamana rockabillystä: Crazy Cavanista, Teddy and the Tigersista ja Matchboxista. Hommasin fiftarivaatteitakin, löysät farkut, värikkään paidan ja lentäjätakin, mutta pahaksi onneksi rockabillyinnostukseni päästyä kunnolla vauhtiin ilmestyi Pelle Miljoonan ”Moottoritie on kuuma”-albumi. Se sekoitti pääni täysin. Olin järjettömän kognitiivisen dissonanssin vallassa, kuuntelin kotona salaa Pelleä, mutta koulussa esitin rokkaria. Luovuin fiftarivaatteista pikkuhiljaa ja siirryin kevyesti punkahtavampaan olomuotoon.

Olin 80-luvun alkupuolella kielikurssilla Englannissa Bournemouthissa ja se oli minulle uuden musiikin triumfi: kuulin upeita popbiisejä, joista tuli Suomessa hittejä vasta viiveellä. Koin itseni trendsetteriksi ja uranuurtajaksi uusissa Englannista ostetuissa vaatteissani sekä koruissani. Makoilimme urheilukentällä korkeushyppypatjan päällä ja soitin kavereilleni jo edellä mainitulla kasettisoittimella kavereilleni Britannian Top 20-hittejä. Niihin kuului Dexy’s Midnight Runnersin ”Come on Eileen”, Yazoon ”Don’t go”, Madnessiä, Duran Durania, Bananaramaa, ABC:tä ja Soft Celliä, ja monia muita joista kukaan ei ollut vielä kuullutkaan.

Lukioiässä innostuin silloisen poikaystäväni kautta melodisesta metallimusiikista, kuten Deep Purplesta ja Rainbowsta. Ensimmäinen stadionkeikkani oli Oulun jäähallissa, kun Rainbow tuli sinne esiintymään. Liitelin pilvissä viikkotolkulla ja korvat soivat monta päivää keikan jälkeen. Reissu oli täydellinen, sukkahousuhevin riemuparaati, lukuunottamatta erästä harmillista sattumusta. Erosimme kaverini kanssa linja-autoasemalla viedäksemme yöpymistarvikkeet maijoituspaikkoihimme. Kaverini kyseli minua mukaan läheiseen levykauppaan, mutta halusin viedä nopeasti tavarani sukulaisteni luo. Hän meni siis levykauppaan yksin ja kuinkas ollakaan – siellä oli koko Rainbow jakelemassa nimikirjoituksia. Olisin halunnut kuolla.

Klassinen musiikki oli minulle nuoruudessani hankalaa, koska äidilläni oli pakkomielle: minun piti käydä pianotunneilla. En tiedä miksi, ehkä hän olisi itse halunnut opetella nuorena soittamaan pianoa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta, ehkä hän rakasti pianomusiikkia, en tiedä. Aluksi pianonsoitto olikin mukavaa, olin innostunut, mutta teini-iän lähestyessä se alkoi tuntua tervanjuonnilta, klassiset kappaleet tuntuivat tylsiltä enkä löytänyt niihin mitään kulmaa. Opin nopeasti kappaleet ulkoa, mikä vaikeutti nuotinlukutaitoni kehitystä. En jaksanut harjoitella tarpeeksi että olisin edistynyt toivotulla tavalla. Vihdoin lukioiässä sain luvan lopettaa pianonsoiton opiskelukiireisiin vedoten. Päätin etten ikinä pakota omia lapsiani harrastamaan, jos he eivät halua. Vanhin tyttäreni tosin harmitteli että annoin hänen lopettaa viulunsoiton liian helposti, mutta ainahan aikuisenakin voi palata harrastuksen pariin, mikäli siitä innostuu uudelleen. Ymmärsin klassisen musiikin vasta aikuisiällä. Tajusin, että se on kaiken musiikin perusta, se toimii myös innoituksena ja esikuvana monille muillekin musiikin lajeille.

Olen siis varsinkin nuorena rakentanut identiteettiäni musiikin avulla. Keski-iässä suhtaudun moniin asioihin suvaitsevammin kuin aiemmin eli musiikkimakuni on laajentunut samalla tavalla kuin muutkin katsantokantani. En enää kulje yhden tai muutaman yhtyeen kanssa, vaan minua kiinnostaa monenlainen musiikki. Pidän eniten sellaisesta musiikista, jossa on jotain ennalta arvaamatonta. Sillä ei ole väliä, onko se räppiä, klassista, jazzia vai kirkkomusiikkia. Hyvä musiikki on kuin hengitystä. Ilmavaa, virkistävää, läsnä joka päivä.

Kaikki kuuntelemani musiikki on muokannut minäkuvaani, lievittänyt kipua, auttanut minua purkamaan aggressioita, lohduttanut rakkaussuruissa, edistänyt rakkauden syntymistä, kannustanut kuntoilussa, piristänyt, auttanut nukahtamaan, naurattanut, yhdistänyt minut muihin, kutitellut aivoja, hivellyt ajatuksia. Musiikki on tuonut minulle suunnattomasti iloa ja uusia näkökulmia asioihin. Usein tämän ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Kuva: Liisa Valonen / Anna

Anne Lukkarinen Blogit

Mitä tsasounalle tapahtuu, kun minua tai puolisoani ei enää ole?

Tsasounan omistamiseen valmistautumisen matka on retki menneeseen ja tulevaan, oletettuun ja yllättävään, tietämättömyyteen ja tiedon etsimiseen. Itselläni tälle tsasounamatkalle lähtiessä ei ollut tarkkaa käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka paljon maassamme on ortodoksisia rukoushuoneita. Tiesin toki, että niitä on varsin paljon, monen kokoisia ja myös muiden kuin seurakuntien omistamia ja huoltamia. Yksityisomisteisia oletin olevan huomattavasti vähemmän kuin nyttemmin tähänastisen perehtymisen myötä on selvinnyt.

Suomen ortodoksisen kirkon nettisivustoa lähteenä käyttäen Suomessa mainitaan olevan 150 ortodoksista pyhäkköä -kirkkoa ja tsasounaa. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että seurakunnilla voi olla paikkauntakohtaisesti olla vaihteleva, toisinaan runsaskin määrä eri-ikäisiä ja monen kuntoisia kiinteistöjä huollettavanaan. Aktiivista, erityisesti suurempien tsasounien rakennuskautta elettiin karjalasta lännemmäksi saapuneiden evakkojen uudelleenasutuksen ja etenkin varsinaisen jälleenrakennuskauden aikana. Dimi Doukas esittelee vuonna 2022 ilmestyneessä kirjassaan Suomen ortodoksisia tsasounia kaikkiaan 89 maamme tsasounaa. Ortodoksisten rukoushuoneiden määrä ei toki tuohon rajaudu vaan se elää jatkuvasti, uusia tsasounia rakennetaan ja samaan aikaan huonokuntoisempia poistetaan käytöstä. Matkailijalle, jolla on halua vierailla hiljentymässä tai rukoilemassa näissä pienissä pyhäköissä Doukasin kirja on mainio apulainen.

Mikä sitten on ortodoksinen rukoushuone eli tsasouna? Nimenä se juontaa juurensa sanaan, jolla tarkoitettiin hetkipalvelukseen tarkoitettua paikkaa ja tilaa. Tavallisimmin hirsirakenteiset tsasounat olivat keskeinen ja luonnollinen osa karjalaista kylämaisemaa sekä uskonnon harjoittamista jo 1500-luvulta lähtien. Rakenteista pyrittiin saamaan mahdollisimman kestäviä ja lujia ja toisaalta myös kauniita koska Jumalaa haluttiin palveltavan mahdollisimman hyvin ja siksi laitettiin esille parasta mitä saatiin, toisinaan jopa tapetoitiin alttariseinän pääty. Pappeja oli harvassa ja kyliin saatettiin saada pappi paikalle vain kerran vuodessa. Muuna aikana toimitettiin hetkipalveluksia maallikkoiden toimesta.

Mitä tsasounalle tapahtuu, kun minua tai puolisoani ei enää ole, tai emme itse enää kykene siitä huolta pitämään? Kuka huolehtii rukoushuoneen kunnosta, praasniekoista ja muusta tarvittavasta meidän jälkeemme? Kuinka siitä ei tule rasitetta seurakunnille? Nämä kysymykset saimme pohdittaviksemme, kun hankeemme alkuselvittelyjä teimme. Kysymykset pysäyttivät ainakin itseni, aktiivista keski-ikää viettävän ihmisen. Ajan toiselle puolelle emme näe, eikä meidän tarvitsekaan. Tsasounan rakentamista suunnitellessa näihin kysymyksiin on saanut pohtia ja etsiä vastausta jo ensivaiheessa, yhdenkään hirren vielä liikahtamatta rakennuspaikalla.

Omasta tsasounasta haaveilevina olemme mieheni kanssa pohtineet kysymystä siitä, kuinka tsasounamme ei aikanaan koiutuisi rasitteeksi seurakunnalle. Pohdintamme on ollut monitahoista, olemme lisäksi pyytäneet neuvoja ja saaneet niitä. Lopulta päätimme ratkaista asian keskustelemalla perheemme nuorten kanssa asiasta, jonka perusteella teimme päätöksen huolehtia erillisellä sopimuksella ja testamentilla huoltovastuun siirtymisestä siten, ettei se rasita seurakuntaa ja toisi jatkuvuutta pyhäköllemme.

Toivoisin itse kovasti tsasounamme ilahduttavan useita sukupolvia, jälkeemme eläviä, jos niin on tarkoitettu. Osaltamme yritämme tässä ajassa ja suunnitteluvaiheessa huolehtia ennalta, että niin voisi tapahtua. Itselle rakkaan rukoushuoneen ei soisi tulevan kenellekään, ei myöskään seurakunnalle rasitteeksi vaan tuottavan iloa ja rauhaa pyhien seurassa siellä käyville ja sen haltijoille. Hankkeen tässä vaiheessa on usein ollut tarve ja onneksi myös tila rukoushuokauksille sekä taivaallisten esirukoilijoiden puoleen kääntymiselle.

Blogit Pyhän kosketuksia

Sumu alkoi nousta Dartmoorin nummilla, pelkäsimme pahinta – Sitten apuun tuli erikoinen kulkija

Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.

Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.

Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.

Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.

Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut.

Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…

Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.

”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan.

Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.

Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.

Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin.

Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.

Blogit Pyhän kosketuksia

Enkeli ylikulkusillalla

– Enkeliusko on henkilökohtainen ja enkelikokemukset sataprosenttisen uniikkeja, kirjoittaa Annina Holmberg.

En ole koskaan pitänyt silloista. Lapsena vihasin Linnanmäen Vekkulaa sen kaamean riippusillan ja kauhua aiheuttavan kanavasillan takia. Toinen vaikutti löysältä ja toinen nosti puoliskonsa pystyyn juuri kun yritti päästä yli. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka ravaavat vapaaehtoisesti moisissa loukuissa. Golden Gate ja Tower Bridge ovat komeita ja Budapestin sillat sekä persoonallisia että kauniita, mutta niitäkin ihailen mieluummin rannalta käsin. Ainoa silta josta pidän, on Pariisin Pont Neuf.

Helsingin silloissa ei ole hurraamista. Pitkäsilta vielä menee, mutta Kulosaaren sillalla tuulee aina ja muut ovat joko liikennöityjä, tuhrittuja tai huteria. Kumma kun eivät vajoa kuten Turun surullisenkuuluisa Myllysilta. Kun aikoinaan kävelin Kumpulasta Töölöön vanhempieni luo, oikaisin Mäkelänrinteen uimahallilta Pasilaan ylikulkusillan kautta. Se on pieni ja mitätön, mutta talvella liukas ja kesällä tunkkainen, joten sen voi laskea samaan vastenmielisten siltojen kategoriaan kuin suuremmatkin. Jostain syystä sitä ylittäessä mietin usein mahdollisuutta seota ja hypätä alas Mäkelänkadulle. Pudotus ei ole niin suuri että kuolisi varmasti, mutta joutuisiko pyörätuoliin vai selviäisikö kainalosauvoilla? Tuollaiset ajatukset ovat kai arkkityyppisiä, mutta saavat silti epäilemään omaa häiriintyneisyyttä ja suunnittelemaan kiertotien käyttämistä.

Eräänä raa´an keväisenä päivänä, kun syöpää sairastava äitini oli vielä kotona mutta jo oireenmukaisessa hoidossa, tunsin sillalle astuessani lämpimän puristuksen ympärilläni ja pysähdyin haukkomaan henkeä ihmetyksestä. Joku halasi minua, joku näkymätön ja hellä. Aurinkolasit, joita käytin melkein aina peittääkseni herkästi itkusta vettyvät silmät, estivät ohikulkijoita näkemästä kyyneleitäni. Ne tulvahtivat pidäkkeettömästi kuten äidin sairastuttua oli tapahtunut usein. Surin äitiä juuri kävellessäni, ja yleensä liikutus läikähti yli yllättäen. Niin tapahtui nytkin, mutta tunne oli voimakkaampi kuin ennen ja vahvasti hyvän olon maustama. Kyllä minä pärjään, tajusin äkkiä kirkkaasti. Tulen kantamaan osani ja selviämään kaikesta. Ihmeellinen lempeys täytti minut. Olisin voinut seistä inhoamallani sillalla vaikka iltaan asti.

Sairautensa alkuvaiheessa äiti sai lahjaksi Lorna Byrnen kirjan. Se kertoi enkeleistä, joita kirjailija näki kaikkialla. Äiti ei hurahtanut Lornan uskoon, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. En tutustunut kirjaan, joten en voi tuomita sitä sen enempää kuin hyväksyäkään. Naistenlehdestä luin, kuinka Lorna vilkutti lentokentälle mennessään tien reunassa seisovalle enkelille ja tuumin, että olipa sekin paikan valinnut. Pasilan ylikulkusillalla ajattelin samaa, vaikka minulla ei ollut kokemusta enkeleistä saati Lornan kaltaista tuttavallista suhdetta heihin.

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla enkeleillä on ponnari ja he kulkevat arkisissa paikoissa rauhoittamassa ihmisiä. Panevat käden olalle tai seisovat aivan liki. Bruno Ganz rakastuu sirkusprinsessaan ja haluaa lihaksi ja vereksi. Eräs toinen on halunnut sitä jo ennen häntä, kulahtaneessa trenssissä kulkeva yksityisetsivä Columbo. Hän aavistaa enkelin läsnäolon ja ojentaa kätensä tervehtien: ”Il caballero”, herrasmies. Heihin minä uskon, ja heidän suojelukseensa tiesin päässeeni ylikulkusillalla.

Anne Lukkarinen Blogit

Tsasouna omalle pihalle – miten ja miksi?

Olen Siilinjärvellä perheeni kanssa asuva ortodoksi ja elän parhaillaan niitä ruuhkaisimpia vuosiani. Suonenjoella sijaitseva kotitilani siirryttyä minulle alkuvuodesta 2021. Hyvin pian tilan omistajuuden vaihduttua meille aviomieheni Teron kanssa syttyi ajatus muutosta kotitilalleni joidenkin vuosien kuluttua, kun elämäntilanne sen nykyistä luontevammin sallii.

Lapsuudenkotini kunnostuksen lisäksi olemme kuluneen vuoden aikaan mieheni kanssa tutustuneet lähiseudun pienempiin ja suurempiin ortodoksisiin rukoushuoneisiin. Kuten hyvin usein meillä, Tero sanoitti toiveen tsasounasta omassa pihassa noin vuosi sitten. Muistan yhä sen ilon kehollisen kokemuksen, joka minut silloin lävisti: ”Entäpä jos? ”Olisiko meistä siihen”. Pieni pala pyhyyttä omassa pihassa olisi niin ihana tärkeissä hetkissä, ilon, kiitoksen ja murheenkin aikana. tuttuun kirkkoon Kuopioon, Suonenjoelle, jossa palvelukset eivät ole viikoittaisia, toki lyhyempi.

Alun ääneen lausutusta, ”entäpä jos”- keskustelusta mieleni riensi jo kulkemaan kaunista polkua pihan poikki aamurukouksille, kesäisen luonnon helmaan praasniekkaan ja talvisiin rukoushetkiin oman tsasounan suojelevien, pyhitettyjen seinien suojaan. Näin se meillä mennee -minä haaveilen ja salaa unelmoin, Tero toteaa ääneen, tasapainottaa realismilla, tukien innostuneena ja oivalluttavilla kommenteillaan suunnitteluvaiheeseen palauttaen. Tosiasia on myös se, että lapsuudenkodistani on myös nykyistä pidempi kirkkomatka tuttuun kirkkoon Kuopioon, Suonenjoelle, jossa palvelukset eivät ole viikoittaisia, toki lyhyempi

Tsasounan rakentajan tulee huomioida monenlaisia, niin hengellisiä kuin maallisiakin seikkoja.

Tsasounan rakentajan tulee huomioida monenlaisia, niin hengellisiä kuin maallisiakin seikkoja. Rukoushuoneen voi rakentaa tai rakennuttaa yksityishenkilökin omalle maalleen pyydettyään hankkeelleen siunausta piispalta tai arkkipiispalta, asuinpaikasta riippuen. Ilman siunausta rakentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Rakennettavan tsasounan koosta ja kunnallisista säädöksistä riippuen tulee tarvittaessa hakea rakennuslupa. Meidän tulee selvittää sopisiko tontilla jo oleva vanha rakennus tähän rukoukselliseen tarkoitukseensa ja oliko se mahdollista siirtää paikoilleen ja vaatisiko se muutoksia.

Rukoushuoneen sijaintia pohtiessa on hyvä huomioida, että se saataisiin rakennettua itä-länsi suuntaisesti, alttari itään. Praasniekkoja ja palveluksia ajatellen olisi hyvä, jos rakennuksen voisi kiertää. Itse pohdimme sijaintia myös siten, että tsasounalla voisivat vierailla myös muut kuin perheemme ja siten, että tällainen kävijä voisi mahdollisimman vaivattomasti kulkea rukoustaan toimittamaan ja ei arkailisi pihamaallemme tuloa. Niinpä olemme päätyneet harkitsemaan sijaintia siten, että autolla pääsisi viereen ja sijainti olisi yleisen tien ja pihamme rajalla. Pyydettäessä ja kotosalla ollessamme olemme valmiista, ja jopa ilahtuneita, jos saamme esitellä kävijöille tsasounaa. Suunnitteluvaiheessa on hyvä huomioida sitoutuneisuus, ja kunnioittava suhtautuminen projektiin -se etenee varmasti sopivalla tavalla, vaikkei juuri kuten itse suunnitteli, toivoi ja ajatteli. Olemme itse vaiheessa, jossa olemme kartoittaneet paikkaa, pohtineet itsellemme tärkeitä pyhiä, jolle toivoisimme tsasounan pyhitettävän, tiedustelleet alustavasti ikonimaalaria toteuttamaan ikoneita.

Anne Lukkarinen ja Tero Rönkkö. — Oma tsasouna on Annen ja hänen aviomiehensä Teron yhteinen unelma.

Tsasounan paikka Anne Lukkarisen pihalla. — Oma tsasouna on Annen ja hänen aviomiehensä Teron yhteinen unelma.

Tsasounaprojektimme on hyvin alkuvaiheessa, rukouksin saattelemme sitä eteenpäin. Luultavasti saamme vielä monet ilot ja myös yllätykset kokea hankkeemme aikana. Innolla odotamme, kuinka edistymme, mitä emme vielä osanneet ottaa huomioon. Tiedämme jo nyt saavamme jaettuja onnistumisia, kun jokin vaihe etenee, neuvoja ja tukea kun kaikki ei menekään kuten toivoimme tai suunnittelimme.

Anne Ja Tero

Blogit Pyhän kosketuksia

Viesti tuonilmaisista – Koska isä Mitro paljastaa salaisuuden?

Kun isäni saapui äidin hautajaisten jälkeen kotiin, hän järkyttyi asunnon ummehtuneisuudesta. Ikkunoiden avaaminen sen enempää kuin läpiveto eivät auttaneet, vaan happi kerta kaikkiaan väheni joka henkäisyllä. Isästä tuntui kuin hän olisi asunut säilykepurkissa tai muumion haudassa. Vain tuulettimen vieressä pystyi olemaan läähättämättä.

– Vaimo pääsi taivaaseen ja minä jouduin helvettiin, hän kuvaili tuntemuksiaan.

Myöhemmin selvisi, että ikkunoissa olevat venttiilit olivat jääneet talviasentoon ja ilmanvaihto tyrehtynyt lähes täydellisesti. Asia korjattiin, mutta tämä kesäilta (aamulla oli lähtö Valamoon) piti kestää. Eikä kaapissa ollut tuoretta ruokaa, koska isä ja tyttären perhe olivat häipyneet äidin kuoleman jälkeen mökille heti kun mahdollista ja järjestelleet hautajaisia sieltä käsin. Muistotilaisuuden herkkuja isä ei ollut tajunnut edes maistaa. Hän löysi säilykehernekeiton ja rupesi syömään sitä suoraan purkista. Televisiosta tuli Hitchcockin Psyko, jota tuijottaen isä piti itsensä hengissä kylmällä hernerokalla.

Silloin soi puhelin. Näytöllä oli tuntematon numero, mutta isä vastasi, koska äidin kuoleman tultua julki moni vanha tuttu oli ottanut yhteyttä. Tämä ääni tuli todella kaukaa, 70-luvulta, eikä isä ollut kuullut sitä ennen. Soittaja oli äidin autokoulunopettaja, joka kuulosti vähän vaivautuneelta.

– En olisi häirinnyt, mutta vaimon mielestä tämä oli tärkeää, hän sanoi. – Vaimo luki aamulla lehdestä, että Ritva Holmberg on kuollut.

Isä ihmetteli hiukan yhteydenottoa, mutta mies oli ystävällinen ja selkeä, eikä hänen vilpittömyyttään voinut kyseenalaistaa.

– Katsokaas kun näin hänestä viime yönä unta, hän jatkoi. – Siis ennen kuin kuulin kuolemasta. Olen eläkkeellä ja harrastan Norjan tuntureilla vaeltamista. Olin siinä unessa matkalla, ja Ritva Holmberg, jota en ole nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, tuli luokseni sanoen: Täällä tähtien toisella puolella on hyvä olla.”

Isä kertoi puhelusta vasta, kun perhe oli palaamassa Valamosta. Myöhemmin tytär vei tarinaa eteenpäin ja kaikki menivät kananlihalle. Yhtä äidin ystävää värisytti niin, että hänen oli pakko ottaa huumori avuksi.

– Mitä se nyt jollekin vanhalle opettajalle ilmestyy? hän marmatti. – Olisihan tässä kavereitakin lähempänä!

Norjalainen uni sai jatkoa isän kuoleman jälkeen. Tytär oli miettinyt puoliksi leikillään, kenelle isä ilmaantuisi – minkä nimiseen uneen astuisi. Hän ei uskonut niihin sokeasti eikä uskaltanut toivoa suoraan, mutta arvuutteleminen oli hauskaa.

Ja ilmestyihän isä, lähes samassa aikataulussa kuin äiti, noin viikko kuolemansa jälkeen. Ja aivan yhtä hämmästyttävälle henkilölle kuin autokoulun opettaja. Taivaalliset sanansaattajat valikoituvat näköjään jännittävästi elleivät suorastaan irrationaalisesti.

Tytär vastasi puhelimeen. Etäisesti mutta selvästi tuttu ääni avasi keskustelun:

– Päivää. Olettehan Kalle Holmbergin tytär.

Tuttu kysymys.

– Olen.

– Täällä puhuu Mitro Repo. Milloin ovat hautajaiset?

Mielessä läikähti ensin tunnistaminen – oho, isä Mitro – sitten paine kysymyksen kinkkisyydestä. Mitä jos Mitro halusi tulla hautaamaan isää? Papit oli jo jaettu, eikä entinen meppi kuulunut heihin. Julkkisortodoksit olivat kyllä tunteneet toisensa, mutta eivät läheisesti. Mitro ilmeisesti vaistosi tyttären pelon, koska lisäsi:

– En ole änkeämässä sinne, mutta haluan toimittaa omassa tsasounassani panihidan samaan aikaan. Hän tuli nimittäin uneeni jo ennen kun sain tiedon siitä…

Tytär pelkäsi pyörtyvänsä. Häntä yhtä aikaa huimasi ja huvitti. Mitä hemmettiä vanhemmat oikein ajattelivat? Miksi he eivät tulleet suoraan läheisten uniin vaan käyttivät kiertoteitä? Ensin norjalainen ja nyt slaavilainen uni; autokoulunopettaja ja persoonallinen pappi. Ainoa järkevä vastaus tuntui olevan, ettei rajatilassa saanut valita kuriiriaan.

Mitkä isän terveiset sitten olivat? Mitro heittäytyi salaperäiseksi.

– Kerron vasta kun tapaamme, hän hykerteli.

Se oli vähän ärsyttävää, mutta äänensävystä saattoi päätellä, että uni oli ollut positiivinen.

Korona ja kohtalo ovat lykänneet tapaamista niin, että unen sisältö on pysynyt arvoituksena. Tytär uskoo kuitenkin, että terveiset ovat samankaltaiset kuin äidillä, sillä erotuksella että tähtien sijalla ovat revontulet. Ne loimusivat niin voimallisina isän hautajaisten aikaan, että kaikki ajattelivat niiden olevan hänen käsialaansa.

Kun perhe äidin kuoleman jälkeen muisti tätä juhlapäivinä nostamalla maljan tähtien toiselle puolelle, he lisäsivät siihen nyt revontulet, jolloin yhdistelmästä tuli entistä kauniimpi ja lohdullisempi: Terveisiä tähtien ja revontulten tuolle puolen.

Anna-Leena Sipilä Blogit

Yksin metsässä

On syksyn ehkä sateisin päivä, mielikin on matala. Kaikki tuntuu ilottomalta ja mustalta, tulevaisuus on täynnä uhkia, sisäisiä, mutta myös ulkoapäin tulevia. Tarvitsen kipeästi pikapakoa todellisuudesta, mutta lukemiseen, kulttuuririentoihin tai tv:n katseluun ei juuri nyt ole aikaa, joten pakenen hetkeksi haaveisiin. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni mökkimetsään.

Kävelen metsäpolulla, on kesä. Koira tepsuttaa edellä, katsoo välillä minua kuin kysyen menemmekö oikeaan suuntaan ja tarkistaakseen pysynkö varmasti perässä vajavaisella jalkamäärälläni. Riisun kengät pois ja astun sammaleelle. Se tuntuu samalta kuin lapsena paljasjaloin kulkiessa, joustavalta, pehmeältä, mielihyvää tuottavalta. Pudonneet havunneulaset pistelevät jalkapohjissa. Käveleminen on helppoa, koska polku on pehmeä ja joustava jalkojen alla. Jokaisella sisäänhengityksellä keuhkot täyttää raikas ilma. Haistan tuon aivan erityisen, kuivan mäntymetsän pihkaisan, oman erityisen tuoksun. Siitä tulee mieleen aurinko ja kesä. Aina kun tunnen tämän tuoksun missä päin maailmaa tahansa, minulle tulee välitön mielleyhtymä juuri tänne: mökkimetsään. Etelä-Ranskassa kukkuloilla samoillessani tähän havumetsän tuoksuun sekoittui myös rosmariinin tuoksu, joten assosiaatio oli pizzaisempi kuin kotimaan metsissä. Pohjois-Norjassa taas tuoksu oli vetisempi, kylmempi ja raikkaampi, mutta edelleen se sama, tuttu tuoksu. Oloni tuntuu heti paremmalta.

Olen aina ollut hyvä mielikuvittelija. Tästä on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Hyötypuoliin laskettakoon tämä: osaan kuvitella että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan ja osaan rauhoittaa itseni mielikuvituksen avulla. Haittana on, että saatan joskus paeta ongelmia mielikuvitusmaailmaan, kuvitella ikävät asiat pois. Kuukausittaisia laskuja en ole vielä osannut kuvitella pois, mutta harjoittelen kovasti.

Metsä ja järvi olivat lapsuudessani aina läsnä, ja vaikka molemmista aina varoiteltiin: metsään voi eksyä ja järveen hukkua, en ole koskaan osannut niitä pelätä. Tai ehkä olen oppinut jo pienestä pitäen lukemaan luonnon merkkejä. Minulle on kehittynyt lapsuuden metsäseikkailujen myötä hyvä suuntavaisto. Teen automaattisesti havaintoja ympäristöstäni: mistä päin aurinko paistaa, ahaa tuosta lähtee tuo polku oikealle, tuossa on tuo kanto, jonka takana oksa, josta riippuu pitkä naavaparta, olen siis oikealla reitillä takaisin. Osaan lukea pilvistä ja luonnon tuoksusta kannattaako lähteä veneretkelle. Nämä taidot eivät ole unohtuneet vaikka olen asunut lapsuuden jälkeen vuosikymmeniä kaupunkiympäristössä.

Metsä ja luonto ovat minulle hyvin tärkeitä asioita, eräänlainen henkinen koti. Ne ovat kuin luonnon kirkko, mutta niihin pääse silloinkin kun kirkko on kiinni. Sama rauhan ja korkeamman voiman läsnäolo valtaa sisimpäni sekä kirkossa että metsässä, ja luonnossa yleensä. Kun uin järvessä, tunnen minua ympäröivän veden vahvasti, kuin rakastetun kosketuksen. Kun poimin marjoja tai sieniä, on siinä samaa meditatiivista toistoa kuin rukouksessa tai ristinmerkin tekemisessä. Olen turvassa. Minulla ei ole hätää.

Metsässä samoillessani ja järveä tuijotellessani minulle tulee usein mieleen tämä vanha kiinalainen viisaus, jonka luin aikoinaan Laotsen Salaisuuksien kirjasta:

”Äärimmilleen tyhjentyneenä, täydelleen hiljentyneenä, saa tyyntymään kaikki kymmenet tuhannet asiat. Katson niiden palaamista. Kaikki lukemattomat asiat kukoistavat ja palaavat lähtökohtiinsa. Lähtökohtaan palaamista sanotaan hiljentymiseksi. Tällä tarkoitetaan palaamista kohtalon huomaan. Se mikä on palannut kohtalon huomaan, on tullut osaksi pysyvää. Pysyvän tuntemista sanotaan valaistumiseksi.”

Monien tutkimusten mukaan metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti, alentaa verensokeria, parantaa keskittymiskykyä ja muistia, lievittää masennusta, nostaa energiatasoa ja kipukynnystä, vähentää lihasjännitystä sekä tehostaa omaa immuunijärjestelmää. Jo viidentoista minuutin oleskelulla metsässä saavutetaan huomattavia terveysvaikutuksia. Metsässä kuljeskelu vaikuttaa myös mielialaan, sillä se nopeuttaa stressistä palautumista ja rauhoittaa meitä. Mitä pidempää metsässä oleilu on, sitä selvempiä nämä vaikutukset myös ovat.

Metsässä voi myös huutaa, kiivetä puuhun laulaa, hyppiä, istua ja maata mättäällä, joogata ja tehdä hengitysharjoituksia, jos siltä tuntuu. Minä olen tehnyt kaiken tämän.

Luonto siis vaikuttaa voimakkaasti ihmisiin, mutta vaikutuksen voimakkuus on erilainen eri ihmisillä, riippuen omasta tarpeesta ja luontosuhteesta. Luonnossa oleskelun vaikutuksia sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon on alettu painottaa entistä enemmän, kun tutkimustietoa on kertynyt lisää.

Japanissa lääkäri saattaa määrätä potilaalle hoidoksi shinrin-yokun eli metsäkylvyn. Se on metsässä tapahtuvaa mietiskelyä, jonka tarkoitus on stimuloida kaikkia viittä aistia. Suomessakin selvitetään paraikaa, millainen metsä toimisi meillä voisi toimia terveysmetsänä eli ympäristönä, josta kävijät saisivat itselleen myönteisiä vaikutuksia mahdollisimman paljon. Mitä isompi, hiljaisempi ja rauhallisempi alue, puhtaampi ilma ja rauhan tuntu metsässä on, sitä tehokkaampi ympäristö on tässä tarkoituksessa.

Luin lehdestä, että Pariisin kaupunki on päättänyt istuttaa keskustaan ja esikaupunkialueille neljän vuoden aikana 170 000 puuta, helpottaakseen ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia helleaaltoja ja rankkasateita. Puut myös puhdistavat saastunutta ilmaa ja tuovat varjoisia keitaita kesäkuukausien kuumuudessa. Toivon kovasti, että myös meillä tajuttaisiin puiden, metsien ja luonnon ainutlaatuisuus ja arvo.

Kävin vähän aikaa sitten psykologin juttusilla purkaakseni vaikeaa elämäntilannetta. Sain häneltä harjoitteen, jonka nimi on turvapaikka. Siinä ohjeistetaan kuvittelemaan jokin fyysinen tai kuviteltu paikka, jossa on hyvä olla. Mitä yksityiskohtaisemmin paikan kykenee kuvittelemaan, mitä enemmän eri aisteja käyttämään, sen parempi. Minulle tällainen paikka on metsä. Tajusin myös käyttäneeni tällaista harjoitetta automaattisesti aina hankalissa elämäntilanteissa, vaikken tiennyt harjoitteen olemassaolosta mitään. Tällaisia samantyyppisiä harjoitteita käytetään myös ammatissani näyttelijäntyössä.

***

Olen vihdoin oikeassa metsässä. Hongat kohoavat kaikkialla ympärillä hengästyttäviin korkeuksiin, pyörryttää vähän kun katsoo niiden latvuksia. Kosketan puun karheaa kaarnaa, halaankin varovasti puuta tarkistettuani ettei kukaan näe. En halua leimautua puunhalaajaksi. Puun pinnan röpelöisyydesta tulee mieleen elämä itse, arpineen ja muhkuroineen. Tuntuu kuin koko elimistö heräisi jollain aivan uudella tavalla henkiin. Minulla ei ole mitään hätää. Tuossa ne hongat heiluvat, kuten ovat jo sata vuotta heiluneet. Järvi elää ja hengittää, kuten on tehnyt siitä lähtien kun siitä tuli järvi. Tikka hakkaa puuta kuten on hakannut siitä lähtien kun se tämän taidon oppi. Kaikki on luonnossa kuten ennenkin. Kaikki järjestyy.

Blogit Pyhän kosketuksia

Haudan siivous tuonilmaisista asti

Äidin hautajaiset pidettiin Helsingissä ja seuraavana päivänä hänet laskettiin haudan lepoon Valamossa. Helle pakkaantui entistä paksumpana Suomen päälle, mutta se ei estänyt omaisia ja ystäviä luomasta hautaa umpeen omin käsin. Isä aloitti, minä ja mieheni jatkoimme, pian myös lapset ja ystävät Valamosta tulivat mukaan. Hiekka lensi, hiki roiskui, suru puski läpi ja hellitti joka heitolla.

– Vihdoinkin jotain konkreettista, isä huokasi ja pyyhki otsaansa. Fyysinen uurastus näytti herättävän hänet eloon kohmeesta, jonka tuska, uupumus ja armoton ilma olivat aiheuttaneet. Minustakin tuntui hyvältä olla laskemassa arkkua ja peittämässä sitä; kaikki käytännönläheinen kävi terapiasta voimia vaativassa tilanteessa.

Uuden Valamon hautausmaa sijaitsee metsässä lähellä luostaria. Sieltä on kaunis näköala järvelle ja kukkulalle, joka on saanut nimen Taabor Galileassa sijaitsevan vuoren mukaan. Toisin kuin puistomaisilla hautausmailla, Valamossa on vain vähän kuuliljoja tai muita istutettuja kukkia, ja graniittikivien sijasta haudoille on pystytetty puiset ristit tai karjalaiset majaa muistuttavat grobut. Kummulla kasvaa sammalta, saniaisia, metsämansikkaa, ketoneilikkaa, pihlajia ja kieloja. Pitkiksi ehtineet puut suhisevat ympärillä ja aivan äidin haudan takana kohoaa kuusi, jonka oksa on laskeutunut havumetsän rauhan viiriksi kummun päälle. Runoilija Aulikki Oksanen laski hautajaisissa oman viirinsä leikkokukkien sijasta, ja lähetin hänelle lämpimän ajatuksen nähdessäni Oravaisen laulun toteutuvan Valamossakin.

Vietimme luostarissa kolme täydellistä päivää. Seilasimme Sergei-laivalla, uimme Juojärven silkkisessä sylissä, pesimme itsemme puhtaiksi rantasaunassa ja tarjosimme kotoa tuotua Lehtikuohua valamolaisille ystävillemme. Kirkossa kävimme monta kertaa päivässä sekä palveluksissa että kuuntelemassa Konevitsan mieskvartettia, ja haudalla, jonka kummulla muistokukat pysyivät ihmeen hyvin hengissä kuumuudesta huolimatta. Kun ilmassa alkoi näkyä ukkosen merkkejä, keräsin lasten avustuksella kortit hautakimpuista. Pelastin Johanneksen ja Anskin orkidean (se kukki pitkälle syksyyn) hukkumasta muiden kukkien alle ja ilahduin huomatessani, että äiti oli päässyt lähelle Elina Karjalaista, rakasta Uppo-Nallen äitiä ja ortodoksikummiaan.

Kolmannen päivän iltapuolella lähdimme ajelemaan kotia päin. Se oli haikeaa mutta vääjäämätöntä. Matka sujui hyvin, paljon paremmin kuin meno. Olimme levänneempiä ja tyynempiä ja pystyimme nauttimaan jopa maisemista. Emme tienneet, että takanamme melskasi ukkonen. Tieto siitä tuli vasta lähellä Helsinkiä, kun sain tekstiviestin luostarista. Siinä ilmoitettiin, että taivas oli pian lähtömme jälkeen revennyt ja myrsky riepotellut Papinniemeä katkomalla sähköjä ja kaatamalla puita. Hautausmaallakin oli mennyt nurin kymmenkunta.

– Sinne ei päästetä ketään muutamaan päivään, luin järkyttyneenä. – Ei ennen kuin vauriot on korjattu ja vaaratekijät siivottu pois. Äidin hauta on kuin ihmeen kautta säilynyt koskemattomana, vaikka aivan vierestä on romahtanut iso mänty. – Hän siivosi, tokaisi isä.

Mökkimme jokakesäinen ohjelmanumero oli ollut puukiista. Äiti oli halunnut tontille lisää aurinkoa ja merkinnyt kaadettaviksi tarkoitetut puut. Isä oli pannut hanttiin ja perustellut vastarintaansa maailmankaikkeutta syleilevillä argumenteilla. Se oli ollut älytön show, joka oli huipentunut aina äidin voittoon. Tällä kertaa hän oli päässyt päämääräänsä ilman teatteria ja raivannut hautausmaalle tilaa. Paikka oli ehkä sittenkin hieman liian varjoinen; nyt aurinko pääsi paistamaan sinne vaivattomasti. Äiti, joka oli aina rakastanut valoa ja aurinkoa, ei näköjään luopunut niistä taivaassakaan, vaan piti pintansa rajan toisellakin puolella.

Blogit Pyhän kosketuksia

Unohdettu kappeli ja papin yllätys

”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.

Valkoinen ortodoksinen kirkko Kreetalla.

Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.

Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.

Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!

Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.

Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.

Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.

Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.

Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.

Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.

Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.

Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.

Nunna ja nainen kävelevät luostarin pihalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Pyhä Irene puristi sydämestä ja nunna hänen luostarissaan kädestä

Tyttäreni kuvaa erikoisluvalla reliikkiä. Ystäväpariskunnan tytär rapsuttaa pihalla kissaa. Pariskunta ihailee kreetalaiseen laaksoon avautuvaa maisemaa ja minä yritän tukahduttaa kurkkua kuristavaa tunnetta, joka on iskenyt ikonin edessä keskellä harrasta kauneuden kokemusta. Pyhä Irene, jonka luostarin kirkossa olen, katsoo minuun arvoituksellisilla silmillään eikä päästä perääntymään. Älä mene, sen katse sanoo. Anna puristaa, koe tunteesi loppuun äläkä säiky, vaikkei se ole silkkaa suloisuutta. Minä puhuttelen sinua nyt, kun pyydät – ole siis läsnä, vaikka sattuisi.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla. — _{Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni.}

Rakas ystäväni on sairastanut yli kuusi vuotta aggressiivista syöpää. Hän on tällä hetkellä 52-vuotias, saanut siis kirouksensa suht nuorena. Olen ollut hänen mukanaan sytostaattihoidoissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja vertaistukitapahtumissa, joista hauskimpia ovat olleet kotikaupungin hotelleihin tehdyt staycationit eli vuorokauden mittaiset vetäytymiset. Olen myös tutustuttanut hänet Valamoon, jonka opiston kursseilla hän on maalannut toinen toistaan ihanampia ikoneja, viimeisenä pyhän Elisabet Lohikäärmeentappajan. Hän ei ole ortodoksi, mutta kuten moni muu, kokee ikonin maalaamisen paitsi meditatiivisena, myös rukouksellisena tapahtumana. Koska hän on ammatiltaan kampaaja-maskeeraaja, hänen kädentaitonsa ovat valmiiksi hyvät ja siveltimen jälki hieno. Minä kuitenkin uskon, että lopputulos ei olisi lähtökohdista huolimatta yhtä vaikuttava, ellei hän suhtautuisi työhön edellämainitulla rukoilijan nöyryydellä.

Kaunis luostari kesällä Kreetalla. — _{Pyhän Irenen luostari Kreetalla.}

Nyt olen tullut luostariin, jonka nimikkopyhä on parantanut ihmisiä, ja totta kai vetoan häneen ystäväni puolesta. Olen tehnyt niin aina Valamossa käydessäni: rukoillut parantaja Panteleimonia ja Konevitsan jumalanäitiä, ja toki myös kotikirkossani Uspenskin katedraalissa kääntynyt kaikkien mahdollisten auttajien puoleen. Kurkkuani on usein kuristanut tehdessäni niin, mutta mitään tämän kaltaista – näin väkevää kuin Irenen katse, en ole ennen kokenut.

Nunna, joka on opastanut meitä, näkee hämmennykseni. Hän on sveitsiläissyntyinen, sivistynyt ja kielitaitoinen. Nyt käy ilmi, että hän on myös sensitiivinen. Hän ei kysy, onko minulla hätä, vaan toteaa että on. Kerron hänen hetkessä kaiken, vuodatan pelkoni ja järkytykseni, annan tulla vuosien turhautumisenkin. Syöpä on vitsaus, joka koettelee kaikkien sitä lähellä olevien hermoja, ei ainoastaan sairastajan. Nunna tarttuu käteeni ja lupaa jatkaa rukousta. Hän lähettää ystävälleni Irenen kuvan. Huomaan että olemme kahden kirkossa; tyttärenikin on mennyt ulos. Ja nyt lähtee myös nunna, jättää minut päättämään kohtaamiseni. Seison ikonin edessä kunnes tyynnyn, mihin menee enemmän kuin tovi. Onneksi matkatovereillani ei ole kiire, vaan he antavat minun olla rauhassa. Kun tulen ulos kirkosta, Maria ojentaa kätensä ja halaa. Hän tietää tilanteen ja näkee liikutukseni.

Kun ajamme alas vuoristoteitä, jätän maisemien ihailun vähemmälle ja keskityn viestittelyyn. Kysyn ystävältäni, missä hän oli tiettyyn kellonaikaan. Vastaus hätkähdyttää: tuubissa eli magneettikuvauksessa. Huh, huokaan. Laite on syynännyt hänen solujaan samaan aikaan, kun Irenen katse on puristanut sydäntäni. Onko se enne ja jos, niin hyvä vai paha?

Annina Holmberg seisoo luostarin käytävällä. — _{Annina Holmberg}

Tapahtumasta on kohta kaksi kuukautta enkä tiedä vastausta. Syöpä oikuttelee, uhkaa tappaa mutta vetäytyykin taas kauemmaksi. Kuvat, jotka minun rukoillessani otettiin, paljastavat sekä edistystä että takapakkia. Jossain kasvaimet pienenevät, jossain aktivoituvat. Mutta ystävä on edelleen elossa ja viimeisimmän tiedon mukaan ei edelleenkään hengenvaarassa, mikä on taudin aggressiivisuuden tuntien jo ihme. Kodin ikoninurkassa on kaksi uutta toivon tuottajaa: parantaja Panteleimon ja pyhä Irene, luostarin tuliaiset. Tiedän, ettei heiltä kannata pyytää lottovoittoja, mutta lohtua ei kukaan kiellä. Eikä uskoa, joka vahvistui pyhän ikonin katseesta ja hyvää tarkoittavan nunnan pyyteettömästä eleestä.

Blogit Pyhän kosketuksia

Lehtiä syövä nunna

Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:

–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.

Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.

Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.

Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.

Palianin luostari — _{Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.}

Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä.

Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.

Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.

Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.

Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri.

Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin.

Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.

Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.

Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.