Showing: 1 - 2 of 2 RESULTS

Musiikki elämässäni

Anna-Leena Sipilä.

Rakastan musiikkia. Ensimmäinen muistoni musiikista on soittorasia, joka soitti Levon hetki nyt lyö-kappaletta. Äiti lauloi minulle myös tätä samaa kappaletta ennen nukkumaanmenoa. Soittorasiassa oli söpö lampaan kuva, ja alla pampula josta vetämällä kappale lähti käyntiin. Muistan vieläkin kuinka isompana vedin pampulasta joskus niin että kappale lähti vasta puolivälistä liikkeelle, leikittelin sillä, pidin kiinni narusta, jolloin musiikki hidastui ja muuttui mongerrukseksi.

Musiikki on minulle työväline. Se on sekä stimulantti että relaksantti. Musiikin avulla saan itseni liikkeelle aamuisin, ja iltaisin rauhoitun musiikin avulla. Olen musiikin suhteen kaikkiruokainen, kuuntelen paljon erilaista musiikkia, senhetkisen tarpeen mukaan. Ainoat musiikinlajit, joita en voi sietää, ovat kantrimusiikki ja kaikki säkkipillillä soitettava musiikki.

Yhdeksänvuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi kauan toivomani kasettisoittimen. Se oli metsänvihreä ja metallinhohtoinen ja mikä parasta: soittimen kasettipesässä oli Baccaran kasetti. Olin jo pitkään ihaillut Baccaraa, mikä tällä hetkellä vaikuttaa käsittämättömältä, koska nyt näen tuon seksikkäästi kiemurtelevan ja huokailevan naisduon yksinomaan levy-yhtiön miesten luomuksena. Mutta ”Yes sir, I can boogie” oli silloin auttamatta korvamadoksi muodostuva kappale, enkä tuolloin ymmärtänyt tuon kappaleen seksistisyyttä lainkaan.

Samoihin aikoihin kuulin ystäväni isosiskon lainaamaa Sparksin ”Indiscreet”-levyä. Tuijottelin albumin kantta. Siinä oli pientaloalueelle pudonnut lentokone ja kaksi miestä oli koneenraadon vierellä. Mietin kovasti mitä oikein oli tapahtunut. Olivatko miehet olleet koneessa vai tulleet tilanteeseen myöhemmin? Oliko pitkätukkainen ollut koneen kyydissä ja lyhyttukkainen tullut vain katsomaan onnettomuutta? Rakastuin välittömästi musiikkiin, joka oli outo, teatraalinen sekoitus poppia, jazzia, vaudevilleä ja klassista musiikkia. Ystäväni äänitti c-kasetille parhaat palat ja kuuntelin kasetin puhki.

Unohdin Sparksit pitkäksi aikaa. 2000-luvun puolessa välissä googlailin äitiyslomalla ajankulukseni heidät ja yllätyksekseni tajusin että bändi oli edelleen olemassa. He olivat tehneet siinä vaiheessa 19 albumia ja olin pökerryksissä kuunneltuani ne kaikki. Miten ihmeessä he olivat säilyneet hengissä näin pitkään ja tehneet vuosien varrella niin monipuolisia musiikillisia kokeiluita? Siitä alkoi Sparks-faniuteni, joka on kuljettanut minut heidän keikoilleen Isle of Skyelle, Lontooseen, Brightoniin, Los Angelesiin ja Tukholmaan. Helsingissäkin olen heidät nähnyt useamman kerran. Los Angelesissa sijaitseva konserttipaikka oli ehkä erikoisin missä olen käynyt: Hollywood Forever-hautausmaa, jonne on haudattu mm. Judy Garland, Mickey Rooney, Rudolph Valentino ja jopa kaksi Ramonesin jäsentä.

Teini-iässä innostuin kaupunkilaisserkkuni innostamana rockabillystä: Crazy Cavanista, Teddy and the Tigersista ja Matchboxista. Hommasin fiftarivaatteitakin, löysät farkut, värikkään paidan ja lentäjätakin, mutta pahaksi onneksi rockabillyinnostukseni päästyä kunnolla vauhtiin ilmestyi Pelle Miljoonan ”Moottoritie on kuuma”-albumi. Se sekoitti pääni täysin. Olin järjettömän kognitiivisen dissonanssin vallassa, kuuntelin kotona salaa Pelleä, mutta koulussa esitin rokkaria. Luovuin fiftarivaatteista pikkuhiljaa ja siirryin kevyesti punkahtavampaan olomuotoon.

Olin 80-luvun alkupuolella kielikurssilla Englannissa Bournemouthissa ja se oli minulle uuden musiikin triumfi: kuulin upeita popbiisejä, joista tuli Suomessa hittejä vasta viiveellä. Koin itseni trendsetteriksi ja uranuurtajaksi uusissa Englannista ostetuissa vaatteissani sekä koruissani. Makoilimme urheilukentällä korkeushyppypatjan päällä ja soitin kavereilleni jo edellä mainitulla kasettisoittimella kavereilleni Britannian Top 20-hittejä. Niihin kuului Dexy’s Midnight Runnersin ”Come on Eileen”, Yazoon ”Don’t go”, Madnessiä, Duran Durania, Bananaramaa, ABC:tä ja Soft Celliä, ja monia muita joista kukaan ei ollut vielä kuullutkaan.

Lukioiässä innostuin silloisen poikaystäväni kautta melodisesta metallimusiikista, kuten Deep Purplesta ja Rainbowsta. Ensimmäinen stadionkeikkani oli Oulun jäähallissa, kun Rainbow tuli sinne esiintymään. Liitelin pilvissä viikkotolkulla ja korvat soivat monta päivää keikan jälkeen. Reissu oli täydellinen, sukkahousuhevin riemuparaati, lukuunottamatta erästä harmillista sattumusta. Erosimme kaverini kanssa linja-autoasemalla viedäksemme yöpymistarvikkeet maijoituspaikkoihimme. Kaverini kyseli minua mukaan läheiseen levykauppaan, mutta halusin viedä nopeasti tavarani sukulaisteni luo. Hän meni siis levykauppaan yksin ja kuinkas ollakaan – siellä oli koko Rainbow jakelemassa nimikirjoituksia. Olisin halunnut kuolla.

Klassinen musiikki oli minulle nuoruudessani hankalaa, koska äidilläni oli pakkomielle: minun piti käydä pianotunneilla. En tiedä miksi, ehkä hän olisi itse halunnut opetella nuorena soittamaan pianoa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta, ehkä hän rakasti pianomusiikkia, en tiedä. Aluksi pianonsoitto olikin mukavaa, olin innostunut, mutta teini-iän lähestyessä se alkoi tuntua tervanjuonnilta, klassiset kappaleet tuntuivat tylsiltä enkä löytänyt niihin mitään kulmaa. Opin nopeasti kappaleet ulkoa, mikä vaikeutti nuotinlukutaitoni kehitystä. En jaksanut harjoitella tarpeeksi että olisin edistynyt toivotulla tavalla. Vihdoin lukioiässä sain luvan lopettaa pianonsoiton opiskelukiireisiin vedoten. Päätin etten ikinä pakota omia lapsiani harrastamaan, jos he eivät halua. Vanhin tyttäreni tosin harmitteli että annoin hänen lopettaa viulunsoiton liian helposti, mutta ainahan aikuisenakin voi palata harrastuksen pariin, mikäli siitä innostuu uudelleen. Ymmärsin klassisen musiikin vasta aikuisiällä. Tajusin, että se on kaiken musiikin perusta, se toimii myös innoituksena ja esikuvana monille muillekin musiikin lajeille.

Olen siis varsinkin nuorena rakentanut identiteettiäni musiikin avulla. Keski-iässä suhtaudun moniin asioihin suvaitsevammin kuin aiemmin eli musiikkimakuni on laajentunut samalla tavalla kuin muutkin katsantokantani. En enää kulje yhden tai muutaman yhtyeen kanssa, vaan minua kiinnostaa monenlainen musiikki. Pidän eniten sellaisesta musiikista, jossa on jotain ennalta arvaamatonta. Sillä ei ole väliä, onko se räppiä, klassista, jazzia vai kirkkomusiikkia. Hyvä musiikki on kuin hengitystä. Ilmavaa, virkistävää, läsnä joka päivä.

Kaikki kuuntelemani musiikki on muokannut minäkuvaani, lievittänyt kipua, auttanut minua purkamaan aggressioita, lohduttanut rakkaussuruissa, edistänyt rakkauden syntymistä, kannustanut kuntoilussa, piristänyt, auttanut nukahtamaan, naurattanut, yhdistänyt minut muihin, kutitellut aivoja, hivellyt ajatuksia. Musiikki on tuonut minulle suunnattomasti iloa ja uusia näkökulmia asioihin. Usein tämän ymmärtää vasta jälkeenpäin. 

Kuva: Liisa Valonen / Anna

Anna-Leena Sipilä.

Yksin metsässä

Mäntymetsää.

On syksyn ehkä sateisin päivä, mielikin on matala. Kaikki tuntuu ilottomalta ja mustalta, tulevaisuus on täynnä uhkia, sisäisiä, mutta myös ulkoapäin tulevia. Tarvitsen kipeästi pikapakoa todellisuudesta, mutta lukemiseen, kulttuuririentoihin tai tv:n katseluun ei juuri nyt ole aikaa, joten pakenen hetkeksi haaveisiin. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni mökkimetsään. 

Kävelen metsäpolulla, on kesä. Koira tepsuttaa edellä, katsoo välillä minua kuin kysyen menemmekö oikeaan suuntaan ja tarkistaakseen pysynkö varmasti perässä vajavaisella jalkamäärälläni. Riisun kengät pois ja astun sammaleelle. Se tuntuu samalta kuin lapsena paljasjaloin kulkiessa, joustavalta, pehmeältä, mielihyvää tuottavalta. Pudonneet havunneulaset pistelevät jalkapohjissa. Käveleminen on helppoa, koska polku on pehmeä ja joustava jalkojen alla. Jokaisella sisäänhengityksellä keuhkot täyttää raikas ilma. Haistan tuon aivan erityisen, kuivan mäntymetsän pihkaisan, oman erityisen tuoksun. Siitä tulee mieleen aurinko ja kesä. Aina kun tunnen tämän tuoksun missä päin maailmaa tahansa, minulle tulee välitön mielleyhtymä juuri tänne: mökkimetsään. Etelä-Ranskassa kukkuloilla samoillessani tähän havumetsän tuoksuun sekoittui myös rosmariinin tuoksu, joten assosiaatio oli pizzaisempi kuin kotimaan metsissä. Pohjois-Norjassa taas tuoksu oli vetisempi, kylmempi ja raikkaampi, mutta edelleen se sama, tuttu tuoksu. Oloni tuntuu heti paremmalta. 

Olen aina ollut hyvä mielikuvittelija. Tästä on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Hyötypuoliin laskettakoon tämä: osaan kuvitella että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan ja osaan rauhoittaa itseni mielikuvituksen avulla. Haittana on, että saatan joskus paeta ongelmia mielikuvitusmaailmaan, kuvitella ikävät asiat pois. Kuukausittaisia laskuja en ole vielä osannut kuvitella pois, mutta harjoittelen kovasti. 

Metsä ja järvi olivat lapsuudessani aina läsnä, ja vaikka molemmista aina varoiteltiin: metsään voi eksyä ja järveen hukkua, en ole koskaan osannut niitä pelätä. Tai ehkä olen oppinut jo pienestä pitäen lukemaan luonnon merkkejä. Minulle on kehittynyt lapsuuden metsäseikkailujen myötä hyvä suuntavaisto. Teen automaattisesti havaintoja ympäristöstäni: mistä päin aurinko paistaa, ahaa tuosta lähtee tuo polku oikealle, tuossa on tuo kanto, jonka takana oksa, josta riippuu pitkä naavaparta, olen siis oikealla reitillä takaisin. Osaan lukea pilvistä ja luonnon tuoksusta kannattaako lähteä veneretkelle. Nämä taidot eivät ole unohtuneet vaikka olen asunut lapsuuden jälkeen vuosikymmeniä kaupunkiympäristössä. 

Metsä ja luonto ovat minulle hyvin tärkeitä asioita, eräänlainen henkinen koti. Ne ovat kuin luonnon kirkko, mutta niihin pääse silloinkin kun kirkko on kiinni. Sama rauhan ja korkeamman voiman läsnäolo valtaa sisimpäni sekä kirkossa että metsässä, ja luonnossa yleensä. Kun uin järvessä, tunnen minua ympäröivän veden vahvasti, kuin rakastetun kosketuksen. Kun poimin marjoja tai sieniä, on siinä samaa meditatiivista toistoa kuin rukouksessa tai ristinmerkin tekemisessä. Olen turvassa. Minulla ei ole hätää. 

Metsässä samoillessani ja järveä tuijotellessani minulle tulee usein mieleen tämä vanha kiinalainen viisaus, jonka luin aikoinaan Laotsen Salaisuuksien kirjasta: 

”Äärimmilleen tyhjentyneenä, täydelleen hiljentyneenä, saa tyyntymään kaikki kymmenet tuhannet asiat. Katson niiden palaamista. Kaikki lukemattomat asiat kukoistavat ja palaavat lähtökohtiinsa. Lähtökohtaan palaamista sanotaan hiljentymiseksi. Tällä tarkoitetaan palaamista kohtalon huomaan. Se mikä on palannut kohtalon huomaan, on tullut osaksi pysyvää. Pysyvän tuntemista sanotaan valaistumiseksi.” 

Monien tutkimusten mukaan metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti, alentaa verensokeria, parantaa keskittymiskykyä ja muistia, lievittää masennusta, nostaa energiatasoa ja kipukynnystä, vähentää lihasjännitystä sekä tehostaa omaa immuunijärjestelmää. Jo viidentoista minuutin oleskelulla metsässä saavutetaan huomattavia terveysvaikutuksia. Metsässä kuljeskelu vaikuttaa myös mielialaan, sillä se nopeuttaa stressistä palautumista ja rauhoittaa meitä. Mitä pidempää metsässä oleilu on, sitä selvempiä nämä vaikutukset myös ovat. 

Metsässä voi myös huutaa, kiivetä puuhun laulaa, hyppiä, istua ja maata mättäällä, joogata ja tehdä hengitysharjoituksia, jos siltä tuntuu. Minä olen tehnyt kaiken tämän. 

Luonto siis vaikuttaa voimakkaasti ihmisiin, mutta vaikutuksen voimakkuus on erilainen eri ihmisillä, riippuen omasta tarpeesta ja luontosuhteesta. Luonnossa oleskelun vaikutuksia sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon on alettu painottaa entistä enemmän, kun tutkimustietoa on kertynyt lisää. 

Japanissa lääkäri saattaa määrätä potilaalle hoidoksi shinrin-yokun eli metsäkylvyn. Se on metsässä tapahtuvaa mietiskelyä, jonka tarkoitus on stimuloida kaikkia viittä aistia. Suomessakin selvitetään paraikaa, millainen metsä toimisi meillä voisi toimia terveysmetsänä eli ympäristönä, josta kävijät saisivat itselleen myönteisiä vaikutuksia mahdollisimman paljon. Mitä isompi, hiljaisempi ja rauhallisempi alue, puhtaampi ilma ja rauhan tuntu metsässä on, sitä tehokkaampi ympäristö on tässä tarkoituksessa. 

Luin lehdestä, että Pariisin kaupunki on päättänyt istuttaa keskustaan ja esikaupunkialueille neljän vuoden aikana 170 000 puuta, helpottaakseen ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia helleaaltoja ja rankkasateita. Puut myös puhdistavat saastunutta ilmaa ja tuovat varjoisia keitaita kesäkuukausien kuumuudessa. Toivon kovasti, että myös meillä tajuttaisiin puiden, metsien ja luonnon ainutlaatuisuus ja arvo. 

Kävin vähän aikaa sitten psykologin juttusilla purkaakseni vaikeaa elämäntilannetta. Sain häneltä harjoitteen, jonka nimi on turvapaikka. Siinä ohjeistetaan kuvittelemaan jokin fyysinen tai kuviteltu paikka, jossa on hyvä olla. Mitä yksityiskohtaisemmin paikan kykenee kuvittelemaan, mitä enemmän eri aisteja käyttämään, sen parempi. Minulle tällainen paikka on metsä. Tajusin myös käyttäneeni tällaista harjoitetta automaattisesti aina hankalissa elämäntilanteissa, vaikken tiennyt harjoitteen olemassaolosta mitään. Tällaisia samantyyppisiä harjoitteita käytetään myös ammatissani näyttelijäntyössä. 

***

Olen vihdoin oikeassa metsässä. Hongat kohoavat kaikkialla ympärillä hengästyttäviin korkeuksiin, pyörryttää vähän kun katsoo niiden latvuksia. Kosketan puun karheaa kaarnaa, halaankin varovasti puuta tarkistettuani ettei kukaan näe. En halua leimautua puunhalaajaksi. Puun pinnan röpelöisyydesta tulee mieleen elämä itse, arpineen ja muhkuroineen. Tuntuu kuin koko elimistö heräisi jollain aivan uudella tavalla henkiin. Minulla ei ole mitään hätää. Tuossa ne hongat heiluvat, kuten ovat jo sata vuotta heiluneet. Järvi elää ja hengittää, kuten on tehnyt siitä lähtien kun siitä tuli järvi. Tikka hakkaa puuta kuten on hakannut siitä lähtien kun se tämän taidon oppi. Kaikki on luonnossa kuten ennenkin. Kaikki järjestyy.