Pyhän kosketuksia - Mirhantuojat

Sumu alkoi nousta Dartmoorin nummilla, pelkäsimme pahinta – Sitten apuun tuli erikoinen kulkija

Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.

Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.

Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.

Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.

Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut.

Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…

Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.

”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan.

Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.

Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.

Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin.

Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.

Blogit Pyhän kosketuksia

Enkeli ylikulkusillalla

– Enkeliusko on henkilökohtainen ja enkelikokemukset sataprosenttisen uniikkeja, kirjoittaa Annina Holmberg.

En ole koskaan pitänyt silloista. Lapsena vihasin Linnanmäen Vekkulaa sen kaamean riippusillan ja kauhua aiheuttavan kanavasillan takia. Toinen vaikutti löysältä ja toinen nosti puoliskonsa pystyyn juuri kun yritti päästä yli. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka ravaavat vapaaehtoisesti moisissa loukuissa. Golden Gate ja Tower Bridge ovat komeita ja Budapestin sillat sekä persoonallisia että kauniita, mutta niitäkin ihailen mieluummin rannalta käsin. Ainoa silta josta pidän, on Pariisin Pont Neuf.

Helsingin silloissa ei ole hurraamista. Pitkäsilta vielä menee, mutta Kulosaaren sillalla tuulee aina ja muut ovat joko liikennöityjä, tuhrittuja tai huteria. Kumma kun eivät vajoa kuten Turun surullisenkuuluisa Myllysilta. Kun aikoinaan kävelin Kumpulasta Töölöön vanhempieni luo, oikaisin Mäkelänrinteen uimahallilta Pasilaan ylikulkusillan kautta. Se on pieni ja mitätön, mutta talvella liukas ja kesällä tunkkainen, joten sen voi laskea samaan vastenmielisten siltojen kategoriaan kuin suuremmatkin. Jostain syystä sitä ylittäessä mietin usein mahdollisuutta seota ja hypätä alas Mäkelänkadulle. Pudotus ei ole niin suuri että kuolisi varmasti, mutta joutuisiko pyörätuoliin vai selviäisikö kainalosauvoilla? Tuollaiset ajatukset ovat kai arkkityyppisiä, mutta saavat silti epäilemään omaa häiriintyneisyyttä ja suunnittelemaan kiertotien käyttämistä.

Eräänä raa´an keväisenä päivänä, kun syöpää sairastava äitini oli vielä kotona mutta jo oireenmukaisessa hoidossa, tunsin sillalle astuessani lämpimän puristuksen ympärilläni ja pysähdyin haukkomaan henkeä ihmetyksestä. Joku halasi minua, joku näkymätön ja hellä. Aurinkolasit, joita käytin melkein aina peittääkseni herkästi itkusta vettyvät silmät, estivät ohikulkijoita näkemästä kyyneleitäni. Ne tulvahtivat pidäkkeettömästi kuten äidin sairastuttua oli tapahtunut usein. Surin äitiä juuri kävellessäni, ja yleensä liikutus läikähti yli yllättäen. Niin tapahtui nytkin, mutta tunne oli voimakkaampi kuin ennen ja vahvasti hyvän olon maustama. Kyllä minä pärjään, tajusin äkkiä kirkkaasti. Tulen kantamaan osani ja selviämään kaikesta. Ihmeellinen lempeys täytti minut. Olisin voinut seistä inhoamallani sillalla vaikka iltaan asti.

Sairautensa alkuvaiheessa äiti sai lahjaksi Lorna Byrnen kirjan. Se kertoi enkeleistä, joita kirjailija näki kaikkialla. Äiti ei hurahtanut Lornan uskoon, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. En tutustunut kirjaan, joten en voi tuomita sitä sen enempää kuin hyväksyäkään. Naistenlehdestä luin, kuinka Lorna vilkutti lentokentälle mennessään tien reunassa seisovalle enkelille ja tuumin, että olipa sekin paikan valinnut. Pasilan ylikulkusillalla ajattelin samaa, vaikka minulla ei ollut kokemusta enkeleistä saati Lornan kaltaista tuttavallista suhdetta heihin.

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla enkeleillä on ponnari ja he kulkevat arkisissa paikoissa rauhoittamassa ihmisiä. Panevat käden olalle tai seisovat aivan liki. Bruno Ganz rakastuu sirkusprinsessaan ja haluaa lihaksi ja vereksi. Eräs toinen on halunnut sitä jo ennen häntä, kulahtaneessa trenssissä kulkeva yksityisetsivä Columbo. Hän aavistaa enkelin läsnäolon ja ojentaa kätensä tervehtien: ”Il caballero”, herrasmies. Heihin minä uskon, ja heidän suojelukseensa tiesin päässeeni ylikulkusillalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Viesti tuonilmaisista – Koska isä Mitro paljastaa salaisuuden?

Kun isäni saapui äidin hautajaisten jälkeen kotiin, hän järkyttyi asunnon ummehtuneisuudesta. Ikkunoiden avaaminen sen enempää kuin läpiveto eivät auttaneet, vaan happi kerta kaikkiaan väheni joka henkäisyllä. Isästä tuntui kuin hän olisi asunut säilykepurkissa tai muumion haudassa. Vain tuulettimen vieressä pystyi olemaan läähättämättä.

– Vaimo pääsi taivaaseen ja minä jouduin helvettiin, hän kuvaili tuntemuksiaan.

Myöhemmin selvisi, että ikkunoissa olevat venttiilit olivat jääneet talviasentoon ja ilmanvaihto tyrehtynyt lähes täydellisesti. Asia korjattiin, mutta tämä kesäilta (aamulla oli lähtö Valamoon) piti kestää. Eikä kaapissa ollut tuoretta ruokaa, koska isä ja tyttären perhe olivat häipyneet äidin kuoleman jälkeen mökille heti kun mahdollista ja järjestelleet hautajaisia sieltä käsin. Muistotilaisuuden herkkuja isä ei ollut tajunnut edes maistaa. Hän löysi säilykehernekeiton ja rupesi syömään sitä suoraan purkista. Televisiosta tuli Hitchcockin Psyko, jota tuijottaen isä piti itsensä hengissä kylmällä hernerokalla.

Silloin soi puhelin. Näytöllä oli tuntematon numero, mutta isä vastasi, koska äidin kuoleman tultua julki moni vanha tuttu oli ottanut yhteyttä. Tämä ääni tuli todella kaukaa, 70-luvulta, eikä isä ollut kuullut sitä ennen. Soittaja oli äidin autokoulunopettaja, joka kuulosti vähän vaivautuneelta.

– En olisi häirinnyt, mutta vaimon mielestä tämä oli tärkeää, hän sanoi. – Vaimo luki aamulla lehdestä, että Ritva Holmberg on kuollut.

Isä ihmetteli hiukan yhteydenottoa, mutta mies oli ystävällinen ja selkeä, eikä hänen vilpittömyyttään voinut kyseenalaistaa.

– Katsokaas kun näin hänestä viime yönä unta, hän jatkoi. – Siis ennen kuin kuulin kuolemasta. Olen eläkkeellä ja harrastan Norjan tuntureilla vaeltamista. Olin siinä unessa matkalla, ja Ritva Holmberg, jota en ole nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, tuli luokseni sanoen: Täällä tähtien toisella puolella on hyvä olla.”

Isä kertoi puhelusta vasta, kun perhe oli palaamassa Valamosta. Myöhemmin tytär vei tarinaa eteenpäin ja kaikki menivät kananlihalle. Yhtä äidin ystävää värisytti niin, että hänen oli pakko ottaa huumori avuksi.

– Mitä se nyt jollekin vanhalle opettajalle ilmestyy? hän marmatti. – Olisihan tässä kavereitakin lähempänä!

Norjalainen uni sai jatkoa isän kuoleman jälkeen. Tytär oli miettinyt puoliksi leikillään, kenelle isä ilmaantuisi – minkä nimiseen uneen astuisi. Hän ei uskonut niihin sokeasti eikä uskaltanut toivoa suoraan, mutta arvuutteleminen oli hauskaa.

Ja ilmestyihän isä, lähes samassa aikataulussa kuin äiti, noin viikko kuolemansa jälkeen. Ja aivan yhtä hämmästyttävälle henkilölle kuin autokoulun opettaja. Taivaalliset sanansaattajat valikoituvat näköjään jännittävästi elleivät suorastaan irrationaalisesti.

Tytär vastasi puhelimeen. Etäisesti mutta selvästi tuttu ääni avasi keskustelun:

– Päivää. Olettehan Kalle Holmbergin tytär.

Tuttu kysymys.

– Olen.

– Täällä puhuu Mitro Repo. Milloin ovat hautajaiset?

Mielessä läikähti ensin tunnistaminen – oho, isä Mitro – sitten paine kysymyksen kinkkisyydestä. Mitä jos Mitro halusi tulla hautaamaan isää? Papit oli jo jaettu, eikä entinen meppi kuulunut heihin. Julkkisortodoksit olivat kyllä tunteneet toisensa, mutta eivät läheisesti. Mitro ilmeisesti vaistosi tyttären pelon, koska lisäsi:

– En ole änkeämässä sinne, mutta haluan toimittaa omassa tsasounassani panihidan samaan aikaan. Hän tuli nimittäin uneeni jo ennen kun sain tiedon siitä…

Tytär pelkäsi pyörtyvänsä. Häntä yhtä aikaa huimasi ja huvitti. Mitä hemmettiä vanhemmat oikein ajattelivat? Miksi he eivät tulleet suoraan läheisten uniin vaan käyttivät kiertoteitä? Ensin norjalainen ja nyt slaavilainen uni; autokoulunopettaja ja persoonallinen pappi. Ainoa järkevä vastaus tuntui olevan, ettei rajatilassa saanut valita kuriiriaan.

Mitkä isän terveiset sitten olivat? Mitro heittäytyi salaperäiseksi.

– Kerron vasta kun tapaamme, hän hykerteli.

Se oli vähän ärsyttävää, mutta äänensävystä saattoi päätellä, että uni oli ollut positiivinen.

Korona ja kohtalo ovat lykänneet tapaamista niin, että unen sisältö on pysynyt arvoituksena. Tytär uskoo kuitenkin, että terveiset ovat samankaltaiset kuin äidillä, sillä erotuksella että tähtien sijalla ovat revontulet. Ne loimusivat niin voimallisina isän hautajaisten aikaan, että kaikki ajattelivat niiden olevan hänen käsialaansa.

Kun perhe äidin kuoleman jälkeen muisti tätä juhlapäivinä nostamalla maljan tähtien toiselle puolelle, he lisäsivät siihen nyt revontulet, jolloin yhdistelmästä tuli entistä kauniimpi ja lohdullisempi: Terveisiä tähtien ja revontulten tuolle puolen.

Blogit Pyhän kosketuksia

Haudan siivous tuonilmaisista asti

Äidin hautajaiset pidettiin Helsingissä ja seuraavana päivänä hänet laskettiin haudan lepoon Valamossa. Helle pakkaantui entistä paksumpana Suomen päälle, mutta se ei estänyt omaisia ja ystäviä luomasta hautaa umpeen omin käsin. Isä aloitti, minä ja mieheni jatkoimme, pian myös lapset ja ystävät Valamosta tulivat mukaan. Hiekka lensi, hiki roiskui, suru puski läpi ja hellitti joka heitolla.

– Vihdoinkin jotain konkreettista, isä huokasi ja pyyhki otsaansa. Fyysinen uurastus näytti herättävän hänet eloon kohmeesta, jonka tuska, uupumus ja armoton ilma olivat aiheuttaneet. Minustakin tuntui hyvältä olla laskemassa arkkua ja peittämässä sitä; kaikki käytännönläheinen kävi terapiasta voimia vaativassa tilanteessa.

Uuden Valamon hautausmaa sijaitsee metsässä lähellä luostaria. Sieltä on kaunis näköala järvelle ja kukkulalle, joka on saanut nimen Taabor Galileassa sijaitsevan vuoren mukaan. Toisin kuin puistomaisilla hautausmailla, Valamossa on vain vähän kuuliljoja tai muita istutettuja kukkia, ja graniittikivien sijasta haudoille on pystytetty puiset ristit tai karjalaiset majaa muistuttavat grobut. Kummulla kasvaa sammalta, saniaisia, metsämansikkaa, ketoneilikkaa, pihlajia ja kieloja. Pitkiksi ehtineet puut suhisevat ympärillä ja aivan äidin haudan takana kohoaa kuusi, jonka oksa on laskeutunut havumetsän rauhan viiriksi kummun päälle. Runoilija Aulikki Oksanen laski hautajaisissa oman viirinsä leikkokukkien sijasta, ja lähetin hänelle lämpimän ajatuksen nähdessäni Oravaisen laulun toteutuvan Valamossakin.

Vietimme luostarissa kolme täydellistä päivää. Seilasimme Sergei-laivalla, uimme Juojärven silkkisessä sylissä, pesimme itsemme puhtaiksi rantasaunassa ja tarjosimme kotoa tuotua Lehtikuohua valamolaisille ystävillemme. Kirkossa kävimme monta kertaa päivässä sekä palveluksissa että kuuntelemassa Konevitsan mieskvartettia, ja haudalla, jonka kummulla muistokukat pysyivät ihmeen hyvin hengissä kuumuudesta huolimatta. Kun ilmassa alkoi näkyä ukkosen merkkejä, keräsin lasten avustuksella kortit hautakimpuista. Pelastin Johanneksen ja Anskin orkidean (se kukki pitkälle syksyyn) hukkumasta muiden kukkien alle ja ilahduin huomatessani, että äiti oli päässyt lähelle Elina Karjalaista, rakasta Uppo-Nallen äitiä ja ortodoksikummiaan.

Kolmannen päivän iltapuolella lähdimme ajelemaan kotia päin. Se oli haikeaa mutta vääjäämätöntä. Matka sujui hyvin, paljon paremmin kuin meno. Olimme levänneempiä ja tyynempiä ja pystyimme nauttimaan jopa maisemista. Emme tienneet, että takanamme melskasi ukkonen. Tieto siitä tuli vasta lähellä Helsinkiä, kun sain tekstiviestin luostarista. Siinä ilmoitettiin, että taivas oli pian lähtömme jälkeen revennyt ja myrsky riepotellut Papinniemeä katkomalla sähköjä ja kaatamalla puita. Hautausmaallakin oli mennyt nurin kymmenkunta.

– Sinne ei päästetä ketään muutamaan päivään, luin järkyttyneenä. – Ei ennen kuin vauriot on korjattu ja vaaratekijät siivottu pois. Äidin hauta on kuin ihmeen kautta säilynyt koskemattomana, vaikka aivan vierestä on romahtanut iso mänty. – Hän siivosi, tokaisi isä.

Mökkimme jokakesäinen ohjelmanumero oli ollut puukiista. Äiti oli halunnut tontille lisää aurinkoa ja merkinnyt kaadettaviksi tarkoitetut puut. Isä oli pannut hanttiin ja perustellut vastarintaansa maailmankaikkeutta syleilevillä argumenteilla. Se oli ollut älytön show, joka oli huipentunut aina äidin voittoon. Tällä kertaa hän oli päässyt päämääräänsä ilman teatteria ja raivannut hautausmaalle tilaa. Paikka oli ehkä sittenkin hieman liian varjoinen; nyt aurinko pääsi paistamaan sinne vaivattomasti. Äiti, joka oli aina rakastanut valoa ja aurinkoa, ei näköjään luopunut niistä taivaassakaan, vaan piti pintansa rajan toisellakin puolella.

Blogit Pyhän kosketuksia

Unohdettu kappeli ja papin yllätys

”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.

Valkoinen ortodoksinen kirkko Kreetalla.

Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.

Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.

Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!

Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.

Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.

Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.

Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.

Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.

Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.

Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.

Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.

Nunna ja nainen kävelevät luostarin pihalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Pyhä Irene puristi sydämestä ja nunna hänen luostarissaan kädestä

Tyttäreni kuvaa erikoisluvalla reliikkiä. Ystäväpariskunnan tytär rapsuttaa pihalla kissaa. Pariskunta ihailee kreetalaiseen laaksoon avautuvaa maisemaa ja minä yritän tukahduttaa kurkkua kuristavaa tunnetta, joka on iskenyt ikonin edessä keskellä harrasta kauneuden kokemusta. Pyhä Irene, jonka luostarin kirkossa olen, katsoo minuun arvoituksellisilla silmillään eikä päästä perääntymään. Älä mene, sen katse sanoo. Anna puristaa, koe tunteesi loppuun äläkä säiky, vaikkei se ole silkkaa suloisuutta. Minä puhuttelen sinua nyt, kun pyydät – ole siis läsnä, vaikka sattuisi.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla. — _{Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni.}

Rakas ystäväni on sairastanut yli kuusi vuotta aggressiivista syöpää. Hän on tällä hetkellä 52-vuotias, saanut siis kirouksensa suht nuorena. Olen ollut hänen mukanaan sytostaattihoidoissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja vertaistukitapahtumissa, joista hauskimpia ovat olleet kotikaupungin hotelleihin tehdyt staycationit eli vuorokauden mittaiset vetäytymiset. Olen myös tutustuttanut hänet Valamoon, jonka opiston kursseilla hän on maalannut toinen toistaan ihanampia ikoneja, viimeisenä pyhän Elisabet Lohikäärmeentappajan. Hän ei ole ortodoksi, mutta kuten moni muu, kokee ikonin maalaamisen paitsi meditatiivisena, myös rukouksellisena tapahtumana. Koska hän on ammatiltaan kampaaja-maskeeraaja, hänen kädentaitonsa ovat valmiiksi hyvät ja siveltimen jälki hieno. Minä kuitenkin uskon, että lopputulos ei olisi lähtökohdista huolimatta yhtä vaikuttava, ellei hän suhtautuisi työhön edellämainitulla rukoilijan nöyryydellä.

Kaunis luostari kesällä Kreetalla. — _{Pyhän Irenen luostari Kreetalla.}

Nyt olen tullut luostariin, jonka nimikkopyhä on parantanut ihmisiä, ja totta kai vetoan häneen ystäväni puolesta. Olen tehnyt niin aina Valamossa käydessäni: rukoillut parantaja Panteleimonia ja Konevitsan jumalanäitiä, ja toki myös kotikirkossani Uspenskin katedraalissa kääntynyt kaikkien mahdollisten auttajien puoleen. Kurkkuani on usein kuristanut tehdessäni niin, mutta mitään tämän kaltaista – näin väkevää kuin Irenen katse, en ole ennen kokenut.

Nunna, joka on opastanut meitä, näkee hämmennykseni. Hän on sveitsiläissyntyinen, sivistynyt ja kielitaitoinen. Nyt käy ilmi, että hän on myös sensitiivinen. Hän ei kysy, onko minulla hätä, vaan toteaa että on. Kerron hänen hetkessä kaiken, vuodatan pelkoni ja järkytykseni, annan tulla vuosien turhautumisenkin. Syöpä on vitsaus, joka koettelee kaikkien sitä lähellä olevien hermoja, ei ainoastaan sairastajan. Nunna tarttuu käteeni ja lupaa jatkaa rukousta. Hän lähettää ystävälleni Irenen kuvan. Huomaan että olemme kahden kirkossa; tyttärenikin on mennyt ulos. Ja nyt lähtee myös nunna, jättää minut päättämään kohtaamiseni. Seison ikonin edessä kunnes tyynnyn, mihin menee enemmän kuin tovi. Onneksi matkatovereillani ei ole kiire, vaan he antavat minun olla rauhassa. Kun tulen ulos kirkosta, Maria ojentaa kätensä ja halaa. Hän tietää tilanteen ja näkee liikutukseni.

Kun ajamme alas vuoristoteitä, jätän maisemien ihailun vähemmälle ja keskityn viestittelyyn. Kysyn ystävältäni, missä hän oli tiettyyn kellonaikaan. Vastaus hätkähdyttää: tuubissa eli magneettikuvauksessa. Huh, huokaan. Laite on syynännyt hänen solujaan samaan aikaan, kun Irenen katse on puristanut sydäntäni. Onko se enne ja jos, niin hyvä vai paha?

Annina Holmberg seisoo luostarin käytävällä. — _{Annina Holmberg}

Tapahtumasta on kohta kaksi kuukautta enkä tiedä vastausta. Syöpä oikuttelee, uhkaa tappaa mutta vetäytyykin taas kauemmaksi. Kuvat, jotka minun rukoillessani otettiin, paljastavat sekä edistystä että takapakkia. Jossain kasvaimet pienenevät, jossain aktivoituvat. Mutta ystävä on edelleen elossa ja viimeisimmän tiedon mukaan ei edelleenkään hengenvaarassa, mikä on taudin aggressiivisuuden tuntien jo ihme. Kodin ikoninurkassa on kaksi uutta toivon tuottajaa: parantaja Panteleimon ja pyhä Irene, luostarin tuliaiset. Tiedän, ettei heiltä kannata pyytää lottovoittoja, mutta lohtua ei kukaan kiellä. Eikä uskoa, joka vahvistui pyhän ikonin katseesta ja hyvää tarkoittavan nunnan pyyteettömästä eleestä.

Blogit Pyhän kosketuksia

Lehtiä syövä nunna

Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:

–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.

Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.

Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.

Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.

Palianin luostari — _{Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.}

Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä.

Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.

Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.

Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.

Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri.

Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin.

Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.

Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.

Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.