Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:
– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!
Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä
Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei.
Elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus
Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja ymmärtää oppilasta ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä.
Opetetaan aidosti keskeisiä asioita
Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen.
Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä
On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.
En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret omaavana koen tämän suurena rikkautena.
Positiivisen pedagogiikan keinoin
Mielestäni saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa.
Uskon elämistä voi ajatella verkostona, joka on liikkeessä ihmisten, pyhien tilojen, Pyhien, esineiden, tekstien, arjen askareiden ja hartauteen suuntautuvien toimien kesken. Verkostoon syntyy uusia kuvioita ja liikettä sitä mukaa kun toiminnat muodostavat uusia suhteita toisiinsa. Luterilaisen kodin lapsena jäin ihmettelemään, miten ortodoksien kirkonmeno ei päättynytkään jumalanpalvelukseen eikä oven sulkeuduttua kirkkorakennuksen eteiseen. Se ikään kuin jatkui ortodoksikotiin asti. Kotikaupunkiini oli muuttanut tuhansia evakkoperheitä Karjalasta ja saatoin nähdä, että ortodoksikodeissa oli tapana puhua ikoneille, miten erityisesti naiset juttelivat niiden kanssa. Ristinmerkkejä tehtiin tullessa, lähtiessä, aterian alkaessa ja päättyessä, merkittävän asian yhteydessä.
Ortodoksit sytyttävät tuohuksen usein kotiin tullessaan, toiset palvelukseen mennessään. Ihmiset suukottelevat ikoneita, pyhiä kuvia ja pyhiinvaellustemppeleissä reliikkejä; he ehkä vievät astiassa kotiin siunattua vettä. Naisilla on edelleen tapana viedä hautausmaalle kukkien lisäksi ruokaa tai vainajalle rakkaita esineitä, joita he tuntevat tämän kaipaavan. Tämä tapa on vaimentunut mutta käytössä edelleen erityisesti itäsuomalaisilla hautausmailla.
Ortodoksisessa perinteessä haudalle voidaan viedä ruokaa. Valamon hautausmaalla on grobuun jätetty appelsiini. (Kuva: Maria Roiha)
Käsittelen kirjoituksessani suomalaisten ortodoksien elettyä uskoa. Käsite kuvaa, mitä uskonnon kanssa tehdään ja miten sitä eletään todeksi henkilökohtaisessa omassa elämässä ja sosiaalisissa ympäristöissä ja vuorovaikutuksissa.Jotkut tutkijat käyttävät arjen uskonnollisuuden käsitettä. Eletyn uskon näkökulman avulla haluan korostaa, miten useilla ortodokseilla ei ainoastaan ole uskontoa vaan useat meistä myös elävät uskoa todeksi monin eri tavoin.
Koti, pyhät ja elämä Jumalanäidin kanssa
Rituaalit ovat ortodokseille tärkeitä sosiaalisia käytäntöjä ja uskonnollinen elämä on rituaaleista tiheä. Tutkimani yhteisö koostui ortodokseista, joiden sukulaiset olivat usein kotoisin rajantakaisesta Karjalasta ja siksi karjalaisen ortodoksisuuden perinne jatkui elävänä heidän toiminnassaan. Tässä perinteessä koti muodostaa tärkeän rituaalisen tilan. Koti on myös pyhä. Kirkko, tsasouna ja kappeli ovat pyhiä tiloja mutta karjalaisessa perinteessä koti on naisille tila, joka antaa heille mitä moninaisimmat mahdollisuudet tehdä ja elää uskoaan todeksi.
Uskonnollisen maailman mikrokosmoksena on karjalaisessa kulttuurissa ollut koti, ja äiti kodin keskeinen henkilö. Hän pitää yllä järjestyksen ja sen pitää sen avulla yllä uskoa ja yhteyttä pyhään. Ruoanlaitolla, puhtaudella ja kodin järjestyksellä on myös rituaalinen merkitys. Eletty usko ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta pyhien kanssa ja Jumalanäitiä, joka oli näille naisille niin tärkeä, kuvattiin rukouksen ilmaisulla ’hyvän tuoksun puhdas asumus’. Tutkimieni pohjoiskarjalaisten ortodoksikotien nurkassa sijaitsee tsuppu, kotialttari, jossa on perheen ikonin lisäksi perittyjä ikoneita ja muita kuvia sekä suvun jäsenten valokuvia, pyhiinvaellusmatkalta tuotuja esineitä ja kukkia. Kodin piirissä ikonin ohi kuljetaan jatkuvasti, ja samalla tervehditään sitä, tarkistetaan palaako tuohus, paljonko sillä vielä on siihen aikaa.
Eletty usko tarkoittaa uskon elämistä ja elämisen jakamista muiden kanssa. Jumalanäidin kokemukset eivät ole ainoastaan kertomus tai teksti, tarina pyhistä kirjoista vaan myös kokemus, jolla on sosiaalisia liittymäkohtia omaan elämään ja joka on koettavissa oman arjen, muistojen, ruumiin, tunteiden ja ajatusten kautta. Niitä vasten oli mahdollista peilata omia iloja ja huolia ja keskustella niistä Jumalanäidin kanssa. Useissa kodeissa Konevitsan tai Valamon Jumalanäidin ikoni oli tärkeä ja Jumalanäiti itse tärkein pyhä.
Jumalanäiti, luovuttamaton lohtu
Minulla oli tutkimuksessani mahdollista seurata ortodoksinaisten puhetta Jumalanäidin kanssa ja tutkia useasta näkökulmasta sitä, mitä Jumalanäiti heille merkitsee. Hän on erityinen Pyhä, johon on mahdollista luottaa enemmän kuin keneenkään muuhun, koska hän on naisena surun, menetyksen ja lohdutuksen asiantuntija.
Jumalanäidin elämässä nimettiin useita tapahtumia, jotka muistuttivat kertojien omia. Eräs nainen kertoi minulle pojastaan, joka oli villin ja eläväisen luonteensa vuoksi joutunut monenlaisiin selkkauksiin ja hankaluuksiin maailmalla. Häntä lohdutti se, että ”Jumalanäidilläkin oli vaikeaa, myös hän joutui kauhulla seuraamaan poikansa tekemisiä, vuoskausia. Eikä varmaan ollut helppoa, Pitkänäperjantainakaan, ajattele sie, kun Maria katteli pojan kulkua sinne ristille”.
Maria hajoitetuin hiuksin muitten naisten kanssa kulki Hänen jäljessään ikäänkuin lammas, joka näkee oman karitsansa vietävän teurastettavaksi, ja hän huusi valittaen:
– Mihinkä menet, Lapseni? Minkä tähden niin kiireesti kuljet? Ovatko taas toiset häät Galilean Kaanaassa, ja kiiruhdatko sinne tehdäksesi heille vedestä viinin? Lähtisinkö mukaasi, Lapseni, vai jäisinkö vielä Sinua odottamaan? Oi Sana, joka minut puhtaana säilytit, lausu minulle sana, älä äänetönnä ohitseni kulje, sillä Sinä olet minun Poikani ja Jumalani!
Jumalanäiti on tärkeä myös sen vuoksi että naiset kokivat hänet lähtökohtaisesti mysteerinä, sekä-että olentona, jossa toisensa poissulkevat piirteet ja maailmat punoutuvat toisiinsa. En ollut tutkimusta tehdessäni vielä ortodoksi, mutta mysteerin miettiminen sai lujasti minua sille tielle. Jumalanäidin mysteeri oli heille niin tärkeä ehkä siksi, että siinä kiteytyy eletyn uskon ydin, kyseenalaistamattoman voiman lähde, Pyhä, joka menee yli arkisesta. Juuri sellaisen ihmisen ja Pyhän, Jumalanäidin, he saattoivat elää konkreettisessa maailmassa, kodissa, oman tukalan arkensa keskellä. Tässä olivat eletyt ainekset uskoon silloin, kun ei ollut pääsyä pyhien tekstien äärettömään, kirkkaaseen maailmaan, filosofioiden ja teologioiden vuoropuheluihin ja tuhatvuotisiin väittelyihin.
Valamolainen Jumalanäiti Valamon vanhassa kirkossa. (Kuva: Maria Roiha)
Jumalanäidissä koettiin ruumiillistuvan samanaikaisesti myös aikaan liittyvät, toisensa poissulkevat ulottuvuudet, jotka ilmenivät erityisesti sirkulaarisessa aikakäsityksessä, kuoleman ja elämän toisiinsa virtaavissa maailmoissa.Oli mahdollista elää usko siihen, että ylösnousemus on mahdollinen – tai että ylösnousemus oikeastaan kuuluu elämään, että kuolleet ovat keskuudessamme ja että tiedetään milloin puolisolla on haudassa nälkä; milloin viedä hänelle mitäkin hiukopalaa, mistä keskustella huomenna.
Eletyn uskon jatkumolla
Naisten keskuudessa oli tapana sanoa ’Jumala antaa sen verran kuin mitä jaksaa kantaa’. Olin kuullut tämän jo lapsena aikuisten toistamana ja silloin etäisenä ja jotenkin käsittämättömänä. Suuren perheen äitinä taas ruuhkavuosien puristuksessa sanonta oli mielestäni syyllistävä ja deterministinenkin. Feministinä olisin halunnut lohdukseni edes joitakin toimijuuden mahdollisuuksia.
Tutkimukseni päätyttyä sanonta on jäänyt kuitenkin vuosiksi mietityttämään minua. Mirhantuojien teksti pysäytti minut ajattelemaan sitä jälleen uudelleen.
Suuren aamun kertomuksessa naiset puhuivat keskenään tehtävästä, joka heitä odotti. Oli varhainen hetki ja oli helppoa kuvitella heidän uupumuksensa määrä.
Haluan palata yhteen kohtaan kirjoitukseni päätteeksi. Naiset puhuivat toisilleen ja olivat huolissaan siitä, että he eivät jaksaisikaan vierittää kiveä. Kuulijan on helppoa tavoittaa tämä huoli.
Ja mikä heitä odotti haudalla: ei ainoastaan se, että kivi oli jo vieritetty pois. Heidän saapuessaan suurin sanottu huoli oli siis jo hälvennyt – kuka kiveä edes muisti? Tuon aamun tapahtuma ei ollut vain siinä. Heitä kohtasi todistajaksi tempautuminen kokonaisen uuden aikakauden alulle, uudelle totuudelle, sille että ylösnousemus on totta ja juuri he olivat sen ensimmäiset todistajat. Tässä on mielestäni eletyn uskon kokemuksellinen, ylenpalttinen ydin ja juuri se, mikä menee käsityskyvyn yli. ”Minkä jaksaa kantaa” ei noudata omaa määrittelyä. Se on mysteeri ja lahja juuri siinä merkityksessä.
Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija, antropologi ja lääkäri. Artikkelissa käytetyt esimerkit ovat antropologisesta tutkimuksesta, jota Honkasalo teki eräässä pohjoiskarjalaisessa kylässä 2000-luvun alkuvuosina. Hän tutki sairauskokemuksia ja ihmisten tapoja elää ja toimia sairauksiensa kanssa seudulla missä sairastettiin paljon ja etenkin miehet menehtyivät varhain. Eletyn uskon merkitys nousi tärkeäksi, tärkeämmäksi kuin hän oli työtä aloittaessaan osannut ajatella.
Ortodoksiston eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori Kaarina Lyhykäinen.
Olin muutama vuosi sitten käymässä eteläisessä Portugalissa ja menin sunnuntaina paikalliseen kirkkoon katoliseen messuun. Uudessa kirkkorakennuksessa alttari oli hyvin näkyvillä ja kirkkokansa pystyi seuraamaan, mitä alttarissa tapahtui. Huomasin, että nuorten alttariapulaisten joukossa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Tytöt ja pojat hoitivat tasapuolisesti erilaisia avustavia tehtäviä.
Jäin miettimään, milloin omassa kirkossani, Suomen ortodoksisessa kirkossa, kaikki lapset ovat yhdenvertaisia. Olisiko aika miettiä uudestaan tätä ponomariasiaa ja saada näivettyneisiin ponomarikerhoihin uutta eloa kutsumalla niihin kaikkia lapsia?
Alttariin menossa ei ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä
Poikien ponomariutta perustellaan usein sillä, etteivät naiset saa mennä alttariin. Jos ollaan tarkkoja, niin tämä ei pidä paikkaansa. Alttariin ei voi mennä myöskään kuka tahansa mies, vaan ainoastaan ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Ortodoksisen maailman nunnaluostareissa nunnat toimivat alttarissa ponomareina. Lisäksi monissa paikoissa kirkon siivoustehtävistä huolehtii nainen. Naispuoliset vahtimestarit huolehtivat myös alttarin siisteydestä. Lisäksi piispamme ovat linjanneet, että kirkottamisen yhteydessä kaikki vauvat viedään alttariin. Alttariin menossa ei siis ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä.
Joskus kuulee vielä perusteluita naisen ”saastaisuudesta” kuukautisten aikana. Tämä juontaa juurensa juutalaisista puhtaussäännöksistä, jotka ovat voineet olla relevantteja vielä varhaiskristillisessä maailmassa. Aivan fyysisesti lämpimässä ilmanalassa, jossa ei ole tunnettu kuukautissuojia, alttari olisi kirjaimellisesti voinut tahrautua kuukautisvereen. Juutalaisuudessa saastaiseksi tulkittiin kaikki, joka poikkesi järjestyksen ideasta. Näin ollen myös sairaita, rampoja ja esimerkiksi loukkaantuneita ihmisiä pidettiin saastaisina. Kristinusko hylkäsi juutalaiset puhtaussäädökset ja jotkut kirkkoisät tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia niin, että esimerkiksi sydämen kovuus ja pahat teot voivat saastuttaa ihmisen. Kuukautiset eivät ole sydämen kovuutta tai pahoja tekoja, vaan luonnollinen biologinen tapahtuma, jonka ansiosta uusi elämä voi kasvaa naisen kohdussa. Lisäksi lapset ehtivät olla ponomarikerhossa monta vuotta, ennen kuin puberteetti on heille ajankohtainen.
Alttariapulaisena toimimisessa ei ole kyse myöskään sakramentaaliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, jonka vanhoissa kirkoissa katsotaan kuuluvan miehille. Kyse on yleiseen eli kuninkaalliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, joka koskee kaikkia seurakuntalaisia. Kaikki kirkon jäsenet on yhtä lailla kutsuttu palvelemaan kirkkoaan, kukin omien lahjojensa mukaan. Yksi on hyvä IT-asioissa, toinen on hyvä leipomaan, kolmas osaa laulaa ja neljäs on hyvä järjestelemään asioita. Jokainen voi tuoda oman osaamisensa kirkon hyväksi ja rakennukseksi. Ihmisen taidot ja osaaminen eivät ole kiinni hänen sukupuolestaan.
On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta
Muutos, varsinkin hierarkisissa yhteisöissä on vaikeaa. Muutoksen vastustamiselle löydetään yleensä hyviä syitä perinteestä ja argumentiksi kelpaa myös se, että ”aina on tehty näin”. Oman työurani alkuvuosina 1990-luvulla Uspenskin katedraalin kanttorinvirka oli auki. Viran ainoa pätevä hakija oli nainen. Hänet valittiin virkaan, mutta toimipaikka siirrettiin pienempään seurakunnan kirkkoon, jonka miespuolinen kanttori puolestaan siirrettiin Uspenskin kanttoriksi. Perusteluina oli se, ”ettei seurakunnan pääkirkon kanttori voi olla nainen.” Ne, jotka tuolloin kysyivät, miksi ei, eivät saaneet kysymykseensä vastausta. Tänään, vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, pidämme tuon aikaista toimintaa syrjivänä ja epäasiallisena kohteluna. Meidän on vaikea ymmärtää päätöksen perusteluita tilanteessa, jossa seurakunnan pääkirkon kanttorina on jo vuosia toiminut nainen.
Kirkon kasvatuksen kentässä joudumme vastaamaan lapsillemme ja nuorillemme kysymykseen, miksi kaikki eivät pääse ponomareiksi. Tähän kysymykseen meillä kasvattajilla ei ole vastausta. On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta. Opetammeko tietämättämme, että toiset ovat tärkeämpiä tai arvokkaampia kuin toiset? Toivon, että olemme pian tilanteessa, jossa ihmettelemme, miten joskus on voinut olla niin, etteivät kaikki lapset ole olleet tervetulleita ponomarikerhoihin. Missä kirkkomme seurakunnassa tai pyhäkössä otetaan ensimmäinen askel?
TM Kaarina Lyhykäinen on Ortodoksiston, eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori, uskonnon opettaja ja Helsingin seurakunnan pitkäaikainen kasvatustyöntekijä.
Minulla on ollut viime viikkoina suuri ilo saada pitkästä aikaa tavata vanhoja ortodoksituttuja. Monet ovat kertoneet olleensa iloisia Mirhantuojat-verkkolehteen kirjoittamastani keskustelunavauksesta ja samalla harmitelleet, etteivät ole itse uskaltaneet nostaa asiaa esille. Kirkossa, jossa on vahva hierarkia ja sen myötä vankka klerikalismi, ei ole totuttu keskustelemaan asioista. Kirkossa ei myöskään ole selkeää keskustelufoorumia, jossa voisi turvallisesti ja pelkäämättä keskustella. Nämäkin kirjoitukseni ovat verkkolehdessä, joka ei ole kirkon ylläpitämä, ja olen kirjoittanut ne omalla ajallani seurakuntalaisena, en kirkon työntekijänä.
On erotettava kirkon opetuksen kova ydin ja aikojen kuluessa muuttunut praxis
Aiheen tiimoilta käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet ortodoksisen kirkon liturgista elämää. Siinä oppi ja käytänteet kietoutuvat monella tavalla yhteen. Voi olla vaikea erottaa, mikä on kirkon opetuksen ”kovaa ydintä” ja mikä aikojen kulussa muovautunutta ja muuttunutta käytäntöä eli praxista. Käytänteissä ei ole juurikaan kiveenhakattua – sellaista, jota olisi ”aina ollut”. Meille niin tärkeää ristinmerkkiä ei ole aina tehty siten, kuin me sen tänä päivänä Suomessa teemme, polvistumisista ja maahan kumarruksista on aikojen kuluessa ollut erilaisia ohjeita ja kirkkomusiikin sekä ikonimaalauksen traditiot ovat ajattomuuden lisäksi kuvastaneet myös omaa aikaansa ja paikkaansa. 50 vuotta sitten naiset eivät voineet toimia Suomen ortodoksisessa kirkossa kanttoreina, 40 vuotta sitten luostarin asukas ei piispoja lukuun ottamatta voinut asua luostarinsa ulkopuolella, eikä lapsia huomioitu kirkon palveluksissa millään tavalla. Tänä päivänä asiat ovat toisin, emmekä juuri enää mieti, onko nykykäytäntö ortodoksisen perinteen mukaista. Toivottavasti emme myöskään ajattele, että Aleksandrian, Antiokian tai Armenian kirkot olisivat luopuneet ortodoksisesta perinteestä, kun niiden palveluksissa sekä tytöt että pojat voivat toimia ponomareina.
On kaunis ajatus, että ponomarina voi alttarissa oppia taitoja, joista on pappina hyötyä. Tosiasiassa kuitenkin vain harvasta ponomarista tulee pappia. Tänä päivänä yhä useampi Suomen ortodoksisen kirkon pappi on viettänyt lapsuutensa ortodoksisen kirkon ulkopuolella ja tutustunut ensimmäisen kerran ponomarin tehtäviin Seminaarin kirkossa. Toisaalta seurakunnissa palvelee ponomareina joukko sitoutuneita aikuisia, joilla ei ole mitään haluja pappisuralle. Vaikka usein sanomme, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja se pitää tietenkin paikkansa, pitää muistaa, että lapset ovat ennen kaikkea myös kirkon nykyisyyttä. He ovat kirkon täysivaltaisia jäseniä ja meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta siitä, että he kokevat kirkon omakseen ja saavat siinä osallisuuden kokemuksia. Näitä kokemuksia ei synny siitä, kun tullaan esimerkiksi uskontoryhmän kanssa koululaispalvelukseen silmät innosta kirkkaina ja ryhmän pojat haetaan alttariin ponomareiksi tärkeisiin tehtäviin. On sydäntä särkevää huomata, miten into sammuu saliin jääneiden silmistä ja tilalle tulee pettymyksen katse ja kokemus huonommuudesta. Vaikka kuinka elämässä kilvoittelisi hyvien asioiden muistamisessa, ihmisen muistiin piirtyvät selkeämmin kokemukset epäreilusti kohdelluksi tulemisesta.
Maallikoiden palvelutehtävä vs. sakramentaalinen pappeus
Samaisissa viime viikkojen keskusteluissa olemme puhuneet siitä, miten voi tukahduttaa keskustelun ja tahallaan loukata toista. Tähän usein käytetty keino on kyseenalaistaa toisen ortodoksisuus ja syyttää häntä protestanttisesta ajattelusta. Ponomarikerhojen osalta protestanttisuus on hieman kaukaa haettua, sillä esimerkiksi Suomen luterilaisessa kirkossa ei ole alttariapulaisten perinnettä. Toinen keino on nostaa esille epäilys naispappeuden kannattamisesta. Toivon, että kaikki edellisen tekstini lukeneet ovat ymmärtäneet, että se koskee lasten ja nuorten ponomarikerhoja eli maallikoiden palvelutehtävää, yleistä pappeutta, kuninkaallista pappeutta eikä sakramentaalista pappeutta. Pappeus kirkon sakramenttina kuuluu kirkon oppiin ja ”kovaan ytimeen” ja näin ollen sen muuttaminen ei ole yksittäisen ortodoksisen paikalliskirkon tehtävissä.
Luin ilokseni Tampereen ortodoksisen seurakunnan ponomariviikonlopuista, joihin kaikki ponomaritoiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Asiallinen keskustelu jatkukoon!
Kohta sen pitäisi jo tulla, Rauni ajattelee ja katselee keittiön ikkunasta pihatielle ja postilaatikolle. Hän vilkaisee seinällä tikittävää kelloa, melkein puoli yksi. Kyllä postinkantaja yleensä on näillä kulmilla tähän aikaan. Mutta nyt eletään jo joulun alusta, posti saattoi helposti olla täällä vasta lähempänä neljää.
Raunin läpi kulkee vilunväristys. Lonkkaakin juilii kun hän astelee ontuen tupaan, menee ikoninurkkaan, tekee ristinmerkin, lisää lampukkaan öljyä ja niistää lampukan sydämen. Hän menee pönttöuunin luo, latoo tulipesän täyteen puita ja sytyttää tulet. Hän nousee ähkäisten ylös, kävelee porstuaan, avaa ulko-oven ja katsahtaa postiluukulle. Ei, ei näy postinkantajaa.
– Misuu, misu-misuu, Rauni huutaa oven raosta.
Musta-valkoinen kissa ilmestyy talon nurkalta betoniportaiden alapäähän, se kiipeää askelmat ketterästi ylös ja livahtaa oven raosta sisään.
– Misu-pien, oot sie saanut yhtään saalista ulkona? Onko nälkä? Ootas, kun mie etsin jääkaapista siulle kalaa.
Kissa naukuu ja puskee Raunin jalkaa, kun hän avaa jääkaapin oven ja kaivaa sieltä käsiinsä paperikäärön. Hän avaa paketin, panee muutaman tuoreen muikun kuppiin ja antaa ne kissalle, joka alkaa syödä hyvällä ruokahalulla. Rauni laittaa kalapaketin takaisin jääkaappiin, menee tiskialtaan äärelle ja pesaisee kätensä. Hän avaa keittiön alakaapin ja huomaa, että laskiämpäri on täynnä. Hän ottaa sen käteensä ja lähtee porstuaan.
– Mie vien laskiämpärin kompostiin, syö sie rauhassa.
Rauni laittaa takin päälleen, pipon päähän ja Sievin saappaat jalkaan, ottaa vielä rukkaset käteen, tarttuu likasankoon ja menee ovesta ulos. Hän pysähtyy hetkeksi portaille ja haistelee ilmaa. Juu, suojan puolelle on sää lämpenemässä. Saisi nyt pysyä lumi maassa niin tulisi kaunis joulu. Hän ajattelee lapsiaan ja lastenlapsiaan, jotka ovat tulossa jouluviettoon.
Rauni katsahtaa taas postilaatikolle ja lähtee sitten pihan perälle, jossa nököttää punamultainen pihasauna ja sen vieressä halkoliiteri. Tontti rajoittuu saunan puolella kuusiaitaan. Rauni askeltaa hitaasti pihapolulla, joka on kovettunut jäiseksi. Hän ohittaa saunan ja menee liiterin taakse, kippaa likaämpärin kompostiin, sulkee kannen ja kääntyy takaisin. Saunan kohdalla Raunin jalka lipeää, hän kellahtaa selälleen ja likaämpäri kimpoaa hänen kädestään.
Rauni avaa silmänsä. Hän katselee musteensinistä taivasta ja hämmästelee, kuinka kirkkaana Linnunrata säihkyy hänen yläpuolellaan. Katse kiinnittyy kirkkaaseen pisteeseen, joka näyttää suurenevan kaiken aikaa. Hän miettii, onko se satelliitti vai meteori, mutta se näyttää lähestyvän hurjalla nopeudella, suurenevan silmissä.
Hän sulkee silmänsä ja kuulostelee oloaan. Mihinkään ei satu, hänellä on lämmin ja jopa mukava olo, vaikka makaa lumisella ja kovalla maalla. Hän on varmasti maannut tässä jo tunteja, on tullut pimeä. Silmäluomiensa takaa hän aistii, kuinka joku kohdistaa häneen voimakkaan taskulampun valokeilan. Hän avaa silmänsä ja henkäisee syvään.
– Terve armahdettu, Herra on sinun kanssasi! Ääni on kuin ukkosen jyrähdys.
Valo häikäisee voimakkaasti ja Rauni joutuu katsomaan olentoa silmät viiruina. Hahmo peittää lähes koko hänen näkökenttänsä ja sen ympärillä hohtaa kullan- ja hopeansävyinen valo, joka loistaa niin kirkkaasti, että se melkein sattuu. Rauni ei osaa päätellä olennon laatua tai sukupuolta. Se on ihmisen muotoinen, sillä on punertavat pitkät hiukset, jotka on palmikoitu pään ympäri, mutta koska hiukset ovat harvinaisen pitkät, palmikkojen päät laskeutuvat vielä sen selkään. Sillä on oranssin värinen alusviitta ja sen päällä koboltinsininen päällysviitta. Vartalon ympärillä on kaksi valtaisaa siipeä, jotka hohtavat sateenkaaren väreissä. Siivissä voi erottaa ikään kuin suomuja tai höyheniä, ja jokainen suomu on hiukan eri värinen kuin ympärillä olevat.
Rauni katselee olentoa kaikessa rauhassa ja se vastaa katseeseen levollisin silmin. Hän kuulee vienoa siipien kahinaa, kun ne lepattavat rauhallisin siiveniskuin hahmon ympärillä. Liikkuessaan siivet välkehtivät ja kimaltavat kuin hologrammi. Rauni ihmettelee tuon uljaan ilmestyksen ääntä, kun se tervehti häntä.
Olento nostaa kätensä avoimeen halausasentoon, ja Rauni tuntee kuinka hän alkaa nousta ilmaan hahmon käsien liikkeiden voimasta. He nousevat yhdessä ylemmäs, ja vilkaistessaan olkansa yli Rauni näkee keltaisen kotitalonsa, saunan ja kuuset yhä kauempana alapuolellaan. Kohta kotikylä näkyy enää pienenä pisteenä ja kaupungin valot loittonevat yhä nopeammin.
He liitävät kohti Linnunrataa. Hän tuntee sanomatonta riemua katsoessaan, kuinka planeetat vilahtelevat ohi, nyt jätetään jo oma pikkuruinen Aurinkokuntakin taakse. Tähtien vilistessä ohi Raunia alkaa väsyttää ja hän sulkee silmänsä.
Herätessään hän on huikaisevan kultaisen valon ympäröimä, aistii tutun olennon läsnäolon, kuin olisi sen syleilyssä. Ympärillään hän näkee siivekkäitä, ylhäällä liikkuvia olentoja, samankaltaisia kuin Raunille jo tutuksi tullut hahmo ja ne kaikki laulavat jotain käsittämätöntä, moniäänistä laulua. Rauni on erottavinaan sanoja, joita hän ei ole kuuna päivänä kuullut.
– Tererim, tererim, tererim, ne laulavat.
Rauni haluaisi yhtyä lauluun, hän avaa suunsa, mutta sieltä ei tule mitään.
Kaikki hänen ympärillään on pyörivässä liikkeessä. Se on kuin hidasta poloneesia. He kaikki tanssivat verkkaista, arvokasta koreografiaa jonkin suuren ympärillä, valtaistuimen tai ehtoollispöydän, jonka ympärillä leijuu olentoja, joilla on kuusi siipeä. Kahdella ne peittävät jalkansa, kahdella silmänsä ja kahdella ne lentävät valtaistuimen ympärillä.
Rauni alkaa mielessään laulaa tuota hänelle käsittämätöntä laulua muiden kanssa. Hänen poskilleen vierivät kyyneleet, ja hän tuntee sellaista kiitollisuutta, ettei tiennyt sellaisen olevan mahdollistakaan.
Joku ravistelee häntä olkapäästä. Hän ei haluaisi avata silmiään.
– Rauni, Raunii, herää.
Hän pakottautuu avaamaan silmänsä, näkee postinkantajan kasvot. Talvisen alkuiltapäivän valo näyttää samealta silmissä.
– No, heräsithän sie, Luojan kiitos. Mie olin just tulossa siun postilaatikolle, kun näin, miten sie kellahit kumoon lumihankeen. Likasanko vaan lens kaaressa siun pään yli.
Rauni katsoo miestä tajuamatta, mitä on tapahtunut. Hän ei pysty puhumaan.
– Ootappas, kun mie autan siut ylös. Sattuuko mihkään? Onko kaikki luut ehjänä ja oikeilla paikoillaan?
Rauni sulkee silmänsä ja liikuttelee varovasti jäseniään. Olo on edelleen lämmin ja mukava siinä maatessa. Hän mietti, eikö voisi jäädä siihen makaamaan, kun on edelleen niin leijuva olo.
– Ei satu mihinkään, Rauni pudistaa päätään.
Mies menee Raunin pääpuolelle, nostaa hänet kainaloista pystyyn ja tarjoaa käsivartensa.
He etenevät hitaasti käsikynkkää kohti taloa. Postinkantajalla on toisessa kädessään tyhjä likasanko. He nousevat portaat ylös ja menevät sisään. Mies taluttaa Raunin keinutuoliin istumaan.
– Pitäiskö miun varmuuden vuoks soittaa ambulanssi? Jos ensihoitajat vaikka viel tarkistais, ettei mikään kohta sius oo menny rikki.
Rauni pudistaa päätään.
– Ootas, miul on siulle paketti tuolla ulkona. Miepä haen sen.
Mies kääntyy kannoillaan ja menee ulos. Rauni kuoriutuu ulkovaatteistaan ja istuu takaisin keinutuoliin. Kissa tulee hänen eteensä ja katsoo sen näköisenä, että haluaisi sanoa jotain. Postimies tulee takaisin tupaan ja ojentaa paketin Raunille.
– Tässäpä tämä paketti. Taitaa olla kirja, kun on niin painava. Kuule, miul on postia terveysasemalle. Miepä vinkkaan terveyssisarelle, että tulis siuta katsomaan, sopiiko?
Rauni nyökkää.
– Mie lähden tästä jatkamaan matkaa, että pääsen joskus kotia. Pyydän, että terveyssisar tulee viel tänään käymään. Lepäähän nyt kaikessa rauhassa siinä ja kerää voimia.
Postinkantaja lähtee ja sulkee porstuan oven mennessään, tuli kohisee uunissa. Rauni katsoo pakettia sylissään ja avaa sen hitaasti. Paketista kuoriutuu kirja, Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat. Kannessa on kuva hahmosta. Sillä on punertavat palmikot kasvojensa ympärillä, oranssi alusviitta ja koboltinsininen päällysviitta. Siivet on kömpelösti maalattu, hän ajattelee.
Rauni avaa kirjan ja selaa sitä. Katse kiinnittyy kuvaan, jonka keskellä on pöytä ja jonkinlainen istuin, näiden ympärillä liihottelee kuusisiipisiä olentoja kääntyneinä istuimen puoleen. Hän sulkee kirjan, nousee ylös ja vie pakkauskartongin uuniin. Noustessaan ylös hän huomaa, ettei lonkkaan satu enää, ja ylösnouseminenkin tuntuu helpolta. Hän istuu takaisin keinutuoliin ja ottaa kirjan käteensä. Kissa hyppää syliin ja alkaa kehrätä. Rauni vilkaisee ikoninurkkaan ja huomaa, että ikoni hehkuu kultaista valoa.
Näen, että toivo, luottamus ja armo ovat kaikkein keskeisimpiä asioita ihmisen elämässä. Joskaan en aina tiedä sitäkään mitä ne ovat. Usko ei ehkä olekaan tiedollista opinkappaleiden uskomista, vaan emotionaalista turvaa ja luottamusta totuuden hengessä. Kun kukaan meistä ”ei tunne Jumalaa eikä ole häntä nähnyt”, on usko luottamusta. Ja sen tiedän että luottamusta ihminen tarvitsee alusta pitäen voidakseen kasvaa ja kehittyä, eikä se tarve lopu niin kauan kuin on elämää.
Psykoterapeuttina olen oppinut, että tiukat ja ehdottomat säännöt ja äänet, tuomarina toimiminen, kertovat enemmänkin mustavalkoisesta mielentilasta kuin ”huolenpidon mielentilasta” (Matti Hyrck 1942-2014). Ne molemmat äänet kuuluvat alun perin ihmislapsen kehitykseeen kuuluviin vaiheisiin jotka myöhemmin muodostavat henkilölle tyypillisen mielenmaiseman, yhdistelmän kummastakin. Ne näyttäytyvät myös aikuisen ihmisen ajattelussa, asenteissa, toiminnassa. Lapsen mielessä niiden on tarkoitus integroitua eli lyödä kättä toisilleen. Huolenpito, ja toisaalta mustavalkoisuus, lain lukeminen ja armo, kaksi vastakohtaa muuntuu joksikin uudeksi. Voi parhaimmillaan syntyä ihmistä kunnioittava asenne joka on totuudellista ja jossa pyritään huolenpidon ja armon kautta kehittymään kohti hyvyyttä, pyhyyttä.
Meissä nämä molemmat mielentilat jatkavat elämäänsä sellaisina kuin ne ovat olleet varhaisina elinvuosinamme, ja toivottavasti myös muokkaantuen. Niinpä ei ole ihme, että tämä mielentilojen läsnäolo näkyy myös uskonnollisuudessa. Tässä saakin olla tarkkana: ei ole hyvä osoitella sormella ja sanoa ”olet mustavalkoisessa mielentilassa”. Ehkä voi joskus sanoa: tuo kuulostaa hiukan mustavalkoiselta. Itseään voi toki tarkastella joko yksin tai sopivan terapeutin kanssa.
Tarve tulla nähdyksi
On ristiriitaista kirjoittaa tätä. Näen esimerkkejä siitä mitä voi tarkoittaa olla nöyrä ja hiljainen Herran palvelija, toisaalta minä haluaisin tulla nähdyksi. Tulla omaksi itsekseni näkyvästi, sellaiseksi itseksi johon minut on tarkoitettu. Sekin on ihmisen perustavanlaatuinen tarve.
Psykoterapeutin työssäni minulla oli joskus voimakas tarve pitää oma ”näyttelyni”, vertasin itseäni taidemaalareihin joilla oli se etuoikeus. Mutta jos tekee ihmisten kanssa työtä, on vaitiolovelvollisuus. Töitään ei voi asettaa esille näyttelyhuoneeseen, ei vaikka itse kokee että työssä on ollut esillä mitä voimakkain luova inspiraatio ja jumalallinen siunaus. Kirkossa jaetaan siunauskirjoja tai annetaan muita huomionosoituksia. Mutta miksi hävettää edes puhua asiasta. Olenko niin huomionkipeä?
Kysymys on jostakin muusta, nähdyksi tulemisesta. Mietin, painottaako kirkkomme tai opetuksemme voimakkaammin hiljaisuutta ja nöyryyttä kuin näkymistä, nähdyksi tulemista. Missä määrin olemme valmiita näkemään toisemme, antamaan tilaa toiselle kertoa elämästään. Näin voi tapahtua rippi-isän kanssa keskustellessa, onneksi. Toivoisin kuitenkin että näkisimme toisemme kunnolla myös muussa seurakunnallisessa elämässä, sekä seurakunnan piirissä että omissa piireissämme, elämässämme. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus kasvaa kokonaiseksi ja käyttää lahjojaan ja ominaisuuksiaan täydesti.
Jäämmekö kanoneiden vangiksi?
Näkyvä osa kirkosta painottaa monesti kultaa ja kimallusta, juhlavia palveluksia joita miehet toimittavat keskenään. Miehillä on monia rooleja, piispat, papit, diakonit ja lukijat seisovat toimittamassa palveluksia ja mysteerioita eli sakramentteja. Osallistua voi nainenkin laulamalla kuorossa tai toimimalla lukijana jos laulunääni on tarpeeksi hyvä. Jos ei ole, pitää ymmärtää pysyä poissa, kaukana alttarista. Sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa ja laajemminkin maailmassamme on taipumus erotella ne jotka ovat virallisessa ja käytännöllisessä yhteydessä toimintaan, ja toisaalta ne jotka valuvat ovista sisään tuntemattomana massana (auts, sydäntä vihloo, niin monet papit ja diakonit todella haluavat nähdä meidätkin edes ohimennen). Tässä on jotakin väärin.
Miksi emme seurakuntalaisina ottaisi todesti vastaan Kristuksen antamaa esimerkkiä siitä että jokainen on arvokas? Jokaisella voi olla oma tehtävä ja ”profiili”.
Mitä sitten voi ymmärtää siitä että on kirkollinen ja seurakunnallinen tapa nähdä ihminen, ja toisaalta modernin psykologian tai psykoterapian tapa nähdä ihminen ja hänen ympäristönsä. Voiko näitä kahta yhdistää? Irrottaudummeko kirkon opetuksesta kurottamalla täyteen kasvuun ihmisenä tämänhetkisen psykologisen ymmärryksen kautta? Jäämmekö kanoneiden vangiksi, luotammeko ainoastaan siihen, mitä seitsemän kirkolliskokoustamme kiteytti kristinuskoksi? Vai onko Kirkon Traditio kuitenkin alati elävä?
Jos palaamme ns. mielentiloihin, ensimmäinen, mustavalkoinen tila on ehdoton, oppeihin tukeutuva, ja huolenpidon mielentila taas joustava, ehkä uutta ymmärrystä luova, toisiin rakkaudellisesti suhtautuva, yhteyttä rakentava.
”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15)
”Eläkää sovussa toinen toisenne kanssa” (Mark. 9:50).
Paavalin kirje Efesolaisille kuvaa tätä näin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”
”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”
Kuulostaa aivan sovintosunnuntain tunnelmalta. Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme. Anteeksiantoa ja totuuden kuulemista. Myös niiden ihmisten totuuden, jotka ovat jotenkin erilaisia?
Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja kantaa oman vastuumme yhteisestä työstä? Riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme? Alkaa yhdessä toimia hyvään suuntaan. Voimmeko rakentaa aktiivista toivoa, osallistua työpajoihin ja löytää oman väylämme toimia yhteiseksi hyväksi tässä kriisien leimaamassa ajassa.
”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä”
Kävin itse Kansalaisfoorumin järjestämän Aktiivisen toivon työpajan, ja päätin voimieni mukaan viedä eteenpäin tätä aktiivisen toivon sanomaa: jokainen voi tehdä jotakin, yhteisessä keskustelussa ja mahdollisesti työpajan luomassa prosessissa löytyy oma polku! Opiskelen nyt tämän prosessin ohjaamista ja toivon että saamme kollegojeni kanssa aikaan ekumeenisen Aktiivisen toivon työpajan. Toiminnan ei tarvitse olla seurakunnan työntekijöiden järjestämää eikä se edellytä heidän läsnäoloaan. Meillä on kokoontumisen vapaus. Tietysti kaikki seurakuntalaisten oma toiminta tapahtuu mieluiten rippi-isän siunauksella.
Tämän päivän sana Kolossalaiskirjeestä kolmannesta luvusta: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme”. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:17; 23.)
Kirjoittaja on eläköitynyt psykoterapeutti, joka liitettiin kirkkoon 2002.
Ortodoksisuudesta kiinnostunut kirjailija ja toimittaja Nina Honkanen tarttui Vaeltajan kertomuksiin. Teos sai hänet pohtimaan paitsi omaa suhdettaan rukoukseen, myös vuosisataista perinnettä ja jopa maailmanrauhaa.
Poikkeuksellisen vuodenkierron jälkeen kevät saapui tänä vuonna, jos mahdollista, vielä keikkuvammin kuin vuosi sitten. Ilman exit-suunnitelmaa, varmuutta tulevasta. Moni on löytänyt itsensä miettimästä, mistä saada voimaa poikkeusajasta valuvaan epätietoisuuteen ja jopa toivottomuuteen. Helmikuun lopun Kalevalanpäivänä aurinko lämmitti niin, että kuopuksen nimipäiväkahvit tarkeni nauttia paitahihasillaan parvekkeella. Siinä kahvitellessa tuli pohdittua perheen kesken ihmislajin joustavuutta – miten se on läpi historian mukautunut vallitseviin olosuhteisiin. Aina se ei ole selvinnyt yksin, eikä ole onneksi tarvinnutkaan. Vaikeimpina hetkinä monen tukena ja turvana on ollut ytimekkyydessään vahva rukous: Herra Jeesus Kristus, armahda minua. Sydämen rukouksen voimalla on vaellettu tuhansia kilometrejä ja kuljettu tiettömien taipaleiden taakse. Hukattu, etsitty ja löydetty.
Sain kulkea suuren viikon ajan vaeltajan seurassa
Puolitoista vuosisataa sitten pitkin Venäjän maata kulkenut koditon vaeltaja etsi vastausta mieltään askarruttaviin hengellisiin pohdintoihinsa. Häntä askarrutti moni asia ja etenkin, miten oppisi rukoilemaan lakkaamatta. Vaeltaja jututti tapaamiaan ihmisiä ja pohdiskeli heiltä kuulemaansa. Tästä matkasta on kirjoitettu kirja Vaeltajan kertomukset.
Arkkipiispa Paavali kertoo vuonna 1977 suomennetun kirjan esipuheessa nuoresta miehestä, joka matkasi kirjan innoittamana Kaliforniasta Uuteen Valamoon. Häneltä udeltiin, miksi ihmeessä erilaisia uskontoja tutkinut sekä muodikasta mietiskelyäkin harjoittanut nuori mies päätyi kaukaiseen Suomeen ja juuri Heinävedellä sijaitsevaan ortodoksiseen luostariin. Mies oli vastannut tulleensa toimeen radioteknikon ammatissaan, mutta olleensa alati tyytymätön elämäänsä varsinkin sen jälkeen, kun oli menettänyt auto-onnettomuudessa toisen jalkansa.
Kaiken hapuilun keskellä nuorukaisen käteen oli osunut vanha, jo sivuiltaan rypistynyt pieni kirja, joka vei hänet matkaamaan kohti tuntematonta, Suomessa sijaitsevaa luostaria. Se kertoi hänelle, mitä kaikkea etsivä voi sisimmästään ja itsensä ulkopuolelta löytää. Vaeltajan kertomusten tarina kuvaa hengellisten kokemusten samankaltaisuutta riippumatta siitä, onko niiden välissä virrannut pari purollista vettä vai kokonaisia vuosisatoja. Siinä avataan sydän rukoukselle ja kurkotetaan kohti korkeinta – sitä, mitä ihminen ei ilman oman pienuutensa tunnustamista löydä.
En ole uskonnollisesta kodista
Arkinen rukous oli mummulassamme yhtä itsestäänselvää kuin syöminen ja nukkuminen. Kädet laitettiin ristiin ennen ateriaa ja ”kiitos Jeesus ruoasta” livahti vauhdikkaankin mukulan suupielestä pöydästä noustessa. Mummun kanssa luettu iltarukous oli rutiini siinä missä hampaiden pesukin. Myös pyhäkoulussa ja partiossa rukoileminen oli vahvasti läsnä, eikä pelätty, että kukaan menisi siitä pilalle. Lapsenuskon säilyttäminen oli niistä lähtökohdista helppoa.
On aikoja, jolloin suhteeni kirkkoon instituutiona tai sen käsitykseen lähimmäisenrakkaudesta on ollut huojuva, jopa epäilevä. Tilannetta ei ole helpottanut vakaumuksina myydyt ahtaat näkemykset naisten tai erilaisten vähemmistöjen asemasta. Ympäristöni on ollut kyseenalaistava. Eräs ystäväni totesi, että hänen on vaikea rukoilla, koska hän tuntee itsensä silloin naiiviksi tai jopa hölmöksi. Eihän älykäs ja tiedostava aikuinen voi rukoilla!
Paitsi että voi. Vilpitön rukous on samaan aikaan intiimi ja inhimillinen tapahtuma ja avuksi monessa erilaisessa tilanteessa. Siihen ei tarvita haaksirikkoa, keskistysleiriolosuhteita tai vakavaa sairastumista. Arkiset, vaatimattominakin näyttäytyvät tilanteet ovat täynnä hetkiä, jolloin voi löytää itsensä rukoilemasta, koska voimat eivät riitä, tai päinvastoin riittävät jopa liiaksi. Niinpä mikään yhteiskunnallinen tai yksilötason kriisi ei epäilyksistä huolimatta ole vaikuttanut rukoilemiseeni. Mitä ulkopuolisemmaksi olen elämässäni itseni tuntenut, sitä suuremman turvan rukous on antanut.
Rukoilen monta kertaa päivässä. En lakkaamatta niin kuin Vaeltajan kertomusten päähenkilö toivoo oppivansa, mutta kun hätäännyn, ilahdun, murehdin, yllätyn, stressaannun tai tulen onnelliseksi mistä tahansa pienestä tai suuremmasta elämällisestä yksityiskohdasta. Lapset, läheiset, luonto ja kaikki niissä toteutuva kirvoittaa kiitosrukoukseen. Pelko, ahdistus ja epätietoisuus ajaa pyytämään ymmärrystä ja myötäelämisen kykyä. Toisen asemaan asettuminen voi olla haastavaa, mutta rukoillessa rakentuu siltoja. Rukouksen kautta sisäinen maailma laajenee ja lähimmäisenrakkaus kasvaa. Rukous auttaa muistamaan, kuinka vähän tietää ja miten paljon – loputtomiin – on vielä opittavaa.
Tuohuksen sytyttäminen tuntuu edelleen yhtä riittämättömältä kuin kuukausia sitten. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa maassa on sodittu yli viisi kuukautta ja mediassa leviävät kuvat puhuvat yhä rumempaa kieltä. Oma riittämättömyys tilanteen suhteen on edelleen läsnä, joskin kauhu ei. Toisiaan kiihkeällä epätoivolla hyvästelevät perheenjäsenet ja pommien tuhoamat kaupungit ovat muuttuneet ensihetkien tyrmistyksestä arkisiksi, osaksi päivittäistä uutisvirtaa.
Sitä on sietämätöntä ajatella. Että ihminen voikin niin nopeasti ja salakavalaan turtua toisten kärsimyksen todistamiseen. Etteivät psykologiset mekanismimme kykene ylläpitämään elimistön emotionaalista hätätilaa muutamaa viikkoa kauempaa, vaan totuttaudumme vallitsevaan tilanteen määrittelemiin olosuhteisiin mukauttamalla ne normaaleiksi. Ikivanha selviytymistaito, joskin pelottavan tehokas sellainen.
Meistä moni on tehnyt sen minkä voi: osallistunut erinäisin avustuksin humanitaaristen organisaatioiden keräyksiin, marssinut mielenilmauksissa, osa on jopa ottanut ja lähtenyt itse kriisialueelle omaa ammatillista apuaan tarjoamaan. Tähän yhtälöön liitettynä tuohuksen polttaminen saattaa tuntua vaatimattomalta – mutta sitä se ei ole. Se, että sytyttää puhtautta symboloivan liekin tai ristii kätensä ja antaa ajatuksistaan hetken niille, jotka sitä eniten tarvitsevat on sitoutumista solidaarisuuteen, empatiaan, joka ei ole ihmiseen automatisoitu toiminto vaan rutiinein ylläpidetty tunnereaktio.
Minun ei tarvitse muistaa epäoikeudenmukaisuuksia joka hetki, mutta sen verran voin muistaa, etten unohda sitä osaa itsessäni, joka rakentuu toisista ihmisistä. Heidän inhimillisyydestään, joka on totta vaikkakaan se ei olisi tässä ja nyt, suoraan edessä, näköhermojen rajoilla.
Dostojevski käyttää romaanissaan Karamazovin veljekset universaalista syyllisyydestä varsin vahvoja sanoja mutta niiden toivoisi puhuttelevan tälläkin hetkellä erinäisten taistelutannerten keskellä painivia maailmankansalaisia: ”—joka ainoa meistä on ilman epäilystä kaiken tähden ja kaiken puolesta syyllinen maan päällä, ei vain maailman yhteisen syyllisyyden perusteella, vaan erikseen jokainen kaikkien ihmisten ja joka ainoan ihmisen puolesta tämän maan päällä.
Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan itsemme yli
Mitä enemmän ihminen altistaa itsestään toiseudelle, sitä enemmän hän on altis niin omalleen kuin muidenkin haavoittuvaisuudelle. Avoimuutta, kykyä rekisteröidä muut, tunnistaa heidän tarpeensa ja toiveensa omiensa lisäksi tulisi pitää valtavana voimavarana, erityisesti kun kaikki mikä koskaan on ollut väärin on saanut alkunsa siitä, ettei joku tai jokin ole kyennyt näkemään itseään muissa. Ei ole osannut katsomaan toisin silmin, tuntea toisin, kurottaa oman ymmärryksensä yli. Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan kauemmas, myös itsemme yli ja kantamaan rukouksen sinne, missä rukousta tarvitaan. Itselleni kynttilän sytyttäminen on herkistymistä hetkeksi, kivun ja kovuuden tunnustelua pimeyttä torjuvassa valossa. Siellä, missä keskinäisen kunnioituksen ja koskemattomuuden liekin ei anneta palaa, sytytän sen heidänkin puolestaan, jotka on tehty kykenemättömäksi niin tekemään. Se on samalla pienintä ja suurinta, mitä uskon pystyväni tekemään. Huomenna käynnistyy sodan 156. päivä. Oma liekkini hulmahtaa eloon hetkeksi jälleen.
