Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu.
Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.
Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.
– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.
Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi
Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.
– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.
Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.
– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.
Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.
Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä.
– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa.
Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.
– Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan.
Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet
Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä.
– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta. Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani.
Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.
– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.
Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.
– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä.
Aktiivisen palveluselämän palkinto
– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen.
Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona.
– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa.
