Maria K. Mononen kiirehtii haastatteluun helsinkiläiskahvilaan ja pyytelee vuolaasti anteeksi pientä myöhästymistään, mutta tekeillä oleva tv-sarja Ylelle sekä tuore muutto Helsingistä Loviisaan pitävät naisen kiireisenä. Sekä tietysti Marian vauhdikas kaksivuotias tytär, jonka äänen ”tuntevat varmaan kaikki Suomen ortodoksit”.
– Koska hänen kiljuntansa kuuluu aika usein Uspenskin jumalanpalvelus-striimeillä, Maria nauraa.
Maria on tytön yksinhuoltaja-perhehoitaja, ja äidiksi tulo oli hänelle pitkäaikainen haave. Kirkossa käynti on tärkeä ja luonteva osa pienen perheen arkea ja juhlaa.
– Lapsen on hyvä jo varhaisessa vaiheessa ymmärtää äidin yläpuolella olevan jotain suurempaa, oikea Jumala; lapsihan kuvittelee aluksi vanhemman olevan jumala. Lisäksi haluan tytön saavan kokemuksen, että hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, sillä meillä molemmilla on vähän juuretonta taustaa. Haluan hänen kokevan, että hänellä on paikka, johon hän on aina tervetullut, jossa hän tietää miten toimia ja jossa hänet tunnetaan.
Myös Marian ääni kuuluu Uspenskin katedraalissa, jonka kirkkokuorossa hän laulaa. Joku saattaa tietää Marian myös hänen uransa kautta: Maria on elokuvaohjaaja, jonka esikoispitkä elokuva Diva of Finland tuli ulos kolme vuotta sitten.
Maria ei ole suinkaan ainoa taiteilija kirkossamme. Luovien alojen ihmisiä on kirkossamme sen verran paljon, että parhaillaan on tekeillä tutkimuskin kirkkoomme aikuisiällä liittyneiden kulttuurialan ammattilaisten liittymiskokemuksista.
Välillä selitykseksi on tarjottu ortodoksisen kirkon estetiikkaa, mutta sitä Maria ei allekirjoita ainakaan yksinomaisena selityksenä.
– Luulen perimmäisen totuuden olevan jossain muualla. Itse uskon aivan aidosti, että ortodoksinen kirkko on se oikea kirkko, ja uskooni sisältyy ajatus, että kaikki todelliset tarinat johtavat Kristukseen. Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta. Taiteilijuudessa on niin äärimmäisen tärkeää olla rehellinen. Tähän sisältyy myös se, että ei ole tarinoita, joita ei voisi kertoa. Protestanttisella puolella ollaan helposti vähän julistavia ja halutaan jakaa mielipiteitä, kouluttaa toisia. Se on rajoittavaa.
Kolmen minuutin käännekohta
Maria itse päätyi ortodoksiksi pitkää ja polveilevaa maisemareittiä. Polku lähti lapsuuden helluntailaisuudesta, josta Maria irtautui teini-ikäisenä. Yhdenlainen etsikkoaika oli reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin Maria kolkutteli toisen kansankirkkomme ovia ja liittyikin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
–Mutta koin olevani kuin tuulikaapissa: oven läpi kuuluu musiikkia, joka on oikeaa, mutta en pääse pidemmälle tai astumaan sisään.
Matkan varrella Marian elämään putkahteli asioita, joita hän kutsuu esiortodoksisiksi ilmiöiksi: hän vietti suurta paastoa ja järjesti pääsiäisjuhlia ja kodinpyhityksiä. Etunimeään hän korjasi hieman, jotta se vastaisi hänen lapsesta saakka ihailemansa Maria Betanialaisen nimeä tietämättä, että nimikkopyhät ja kirkolliset nimet ovat ortodoksista perinnettä.
Lopulta ratkaisevan askeleen kohti kirkkoa tarjosi – mikäpä muukaan kuin Valamo.
– Olin kesällä 2016 tulossa Kemijärveltä kohti Helsinkiä, ja sain jollain ilveellä matkakumppanini ajamaan melkoista kiertotietä ihan vain siksi, että pääsisimme Valamoon. Halusin puhua jonkun munkin kanssa, ja Viinituvassa tapasin isä Nasarin. Hän oli ehtinyt puhua ortodoksisuudesta noin kolme minuuttia, kun palaset jo loksahtelivat paikoilleen ja päätin hakeutua seuraavana syksynä katekumeenikurssille. Suurena lauantaina minut liitettiin kirkkoon.
On päästävä irti uhripositiosta
On esitettävä klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu, viiden ja puolen vuoden jälkeen?
– En ole varmaan koskaan kokenut itseäni niin vapaaksi kuin ortodoksisen kirkon jäsenenä. Ammatissani minulla on paljon valinnanvapauksia, enkä siksi osaa enää yhtyä ajassamme liikkuvaan vapauden yli-ihannointiin. Ei tarvitse tehdä kuin muutama elokuva ja joutua päättämään itse valtavasta määrästä asioita, niin voi havaita, kuinka raskasta ylenpalttinen vapaus on. Kieslowskin elokuva Kolme väriä: Sininen on hyvä tutkielma siitä, miten raskaalta ja pahalta absoluuttinen vapaus voi tuntua: pääosan nainen menettää kaiken joka kahlitsee häntä, Maria analysoi ja sanoo nauttivansa, kun hänen ei tarvitse tehdä päätöksiä kirkossa vaan hän voi vain nauttia rivijäsenen roolistaan.
Vapautta on myös irrottautua uhripositiosta, olipa se sitten seurausta traumasta, sukupuolesta tai mistä tahansa.
– Minulla oli vuosia sitten vaihe, jolloin ajattelin syyn olevan sukupuolessani, jos työt tai opiskelut eivät edenneet siten kuin toivoin. Se tekee pahoinvoivaksi ja toivottomaksi. Valtaosa sellaisesta synnistä, jota yritämme perustella itsellemme, tulee juuri uhripositiosta: että minulla on oikeus, koska minulla on ollut vaikeaa, rankkaa tai minua kohdellaan väärin.
– Ei tietenkään ole uhrin syytä, että häntä on kohdeltu väärin, mutta on jokaisen vastuulla, miten suhtautuu menneisyyteensä. Siitähän kirkkomme katumuksessa on kysymys: että otamme vastuuta myös tapahtuneiden asioiden seurauksista itsessämme. Ja menemme eteenpäin armon avulla, Maria sanoo.
Kirkollinen vapauden kokemus tulee Marialle erityisesti kuuliaisuudesta.
– Koen kuuliaisuuden Jumalalle tosi hoitavana asiana, se opettaa rakkautta Jumalaa kohtaan. Mekanismi on sama kuin traumatisoituneella lapsella, joka saa korjaavan kokemuksen oppiessaan kuuliaisuutta turvallista aikuista kohtaan. Ilman kuuliaisuutta lapsi ei tunne luottamusta, omia rajojaan eikä rakkautta.
– Protestanttisella puolella minusta tuntui aina siltä, että olisin kuuliainen jollekin ihmiselle, ja kaikki minussa kapinoi sitä vastaan. Ortodoksisessa kirkossa saan tilaisuuden olla kuuliainen Jumalalle, mikä on kaikkein suurinta vapautta. Kuten vigiliassa lauletaan: ”Opeta minulle käskysi”. Jos onnistuu palvelemaan Jumalaa, on vapaa itsensä ja maailman palvelemisesta.
