– En ole absolutisti, Eira tarkentaa. – Mutta en myöskään enää sosiaalinen lipittelijä.
Vuonna 1957 syntyneen Eiran elämänmuutosta kuvataan romaanissa Villasukkahäpeä, josta tehtiin myös näytelmä. Teatteri Avoimissa ovissa pyörineen esityksen musiikista vastasi Larissa Qvintus-Petsalo, joka toimii nykyään Tikkurilan ortodoksisen kirkon kanttorina. Hengellinen aspekti oli vahvasti läsnä.
Vaikka edellisestä romaanistaan Vakuuslapset Savonia-palkinnon saanut Eira vei Villahousuhäpeän näyttämölle asti, se koitui hänelle taloudelliseksi tappioksi.
– En saanut siihen enkä sen jälkeen apurahoja – olen ilmeisesti yli-ikäinen – joten päätin hakeutua palkkatöihin, jostainhan leipä on revittävä. Toisaalta opin, että köyhyys on vapauttavaa ja voin tehdä mitä huvittaa, kuten maalata.
Tämän jutun fokus onkin taidemaalari Eirassa.
Käsillätekemisen ihanuus
– Olen aina rakastanut käsillä tekemistä, Sakarimäen koulussa koulunkäyntiavustajana päivätyössä käyvä Eira kertoo. – Ensimmäinen tutkintonikin on kankurin.
Sen hän hankki hyvin nuorena Urjalan käsityöopistosta, jonka kesäkurssilla kudottiin pitkät päivät valoisiin öihin asti. Palkintona oli kankurin ammattipaperit.
Kuvataidekärpänen pisti kuitenkin sitäkin aikaisemmin.
– 14-vuotiaana Moskovassa Tretjakovin galleriassa, hän muistaa tarkasti. – Isä ja äiti veivät minut sinne. Menin aivan tolaltani, suorastaan liekehdin. Päätin opetella venäjän kielen, minkä teinkin, ja Moskovasta tuli lempikaupunkini. Moni sanoo nyt Ukrainan sodan aikana, ettei aio enää koskaan matkustaa Venäjälle, mutta minä menen sinne heti, kun tilanne sallii. Sotaa vastustan tietenkin ankarasti.
Eira pitää lompakkonsa arvokkaimpana aarteena moskovalaisen Leonardo-taideliikkeen alennuskorttia.
– Se kauppa on minulle taivas, sieltä saa kaikkea.
Sen lisäksi että on aina pitänyt askartelusta ja käsitöistä, myös geeneistä löytyy taiteilijaperimää. Kuuluisan isän, elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergin, lisäksi suvussa on useampi kuvataiteilija. Isän veljeä Jorma Mollbergia Eira nimittää suosituksi toritaiteilijaksi, joka maalasi maanisesti silloin kun ei juonut.
– Hänen kukkahuivityttöjään kysellään vieläkin, sen verran suosittuja aiheita hän maalasi.
Äidin veli Hannu Dahlström sen sijaan oli oikea matrikkelitaiteilija, ja isoäidin kummatkin sisaret maalasivat.
– Kyllä voi sanoa, että maalaaminen on minulla geeneissä.
Hidas sekatekniikka on meditatiivista tekemistä
Kun Eira kuvailee tapaansa maalata, hänen kätensä liikkuvat ja havainnollistavat prosessia.
– Valitsen ensin valmiin työn, otan siitä kopion ja teen alustan. Sitten rupean leikkaamaan ja liimaamaan päälle toisia kuvia ja kuvien osia, käytän villisti myös ylenpalttisen koreita materiaaleja, kuten pitsireunaisia kakkupapereita ja tapetteja. Herkuttelen täydellisen pyöreällä muodolla jos haluan. Olen juuri niin naiivi kuin kulloinkin tuntuu ja teen vain itselleni.
Oma tärkeä vaiheensa on raamitus, joka ei suinkaan tapahdu viimeisenä, vaan prosessin alkuvaiheessa.
Eira metsästää kehyksiä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista:
– Nihtisilta on mahtava! hän mainostaa.
Sitten hän laittaa kuvapohjan raameihin, jotka myös maalaa ja käsittelee niin, että ne ikään kuin jatkavat työtä tai sulautuvat osaksi sitä.
Lopuksi hän merkitsee kuvan taakse pohjana olevan alkuperäistyön tiedot ja tekijän, reiluuden vuoksi.
Valmiita töitä voi kutsua vaikka kollaaseiksi.
– Sekatekniikka on niin hidasta, että se on suorastaan meditatiivista. Ja se muistuttaa ikonimaalausta, vaikka sen tekniikoista poikkeaakin.
Eira korostaa, ettei hän maalaa ikoneja, vaikka saattaa ottaa aiheet ikoneista.
– Kun tein Gregorios Voitonkantajaa, pääsin flowta syvempään tilaan, superflowhun.
Uspenie-sarja ammentaa myös ortodoksisesta uskonnosta, joka on Eiran perhettä yhdistävä liima. Lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsiakin useampi, mutta ortodoksiset juhlat kokoavat perheenjäsenet yhteen ja arkenakin Justus-poika soittaa, jos äitiä ei ole vähään aikaan näkynyt kirkossa.
Ilo saa kuulua taiteeseen
Eira on tehnyt useita pyhiinvaelluksia ja tuntee monia luostareita. Niistä kotoisimmaksi on tullut Pyhtitsan nunnaluostari, joka sijaitsee Koillis-Virossa, ja jossa on yli 100 nunnaa. Eira seuraa luostarin jumalanpalveluksia youtubesta, viimeksi hän kävi siellä toukokuussa. Pyhtitsa kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Eira esitti tilanteesta kysymyksiä nunnille ja sai jokaiselta omanlaisensa vastauksen. Tilanne oli kiinnostava.
– Kaipaan Pyhtitsaan kovasti ja odotan seuraavaa käyntiä, joka on mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen.
Kaipuusta tulee mieleen murhe, joka on suomalaisen taiteen käytetyimpiä materiaaleja, oli kyse sitten kirjallisuudesta, elokuvasta tai kuvataiteesta. Iloa pidetään usein vähempiarvoisena ja synkkyys lasketaan syvällisyydeksi.
– Mutta murehtiminen ei ole syvällisyyttä, sanoo Eira ja haluaa tähdentää, että tämä koskee myös ikoneja. – Kuvallinen teologia lähtee tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta, joten siihen eivät päde maalliset lait. Edelleen hengellinen taide on eri kuin ikonitaide, jossa on aivan oma katsomisen ja kädentaidon ihmeensä.
Esimerkkinä Eira käyttää monien ensimmäistä kertaa ikonin edessä kokemaansa tunnetta, että ”se katsoo juuri minuun”.
– Eikö sinunkin tutuillesi ole käynyt niin, kun olet vienyt heidät kirkkoon tai ikoninurkan eteen? hän tivaa.
Pakko myöntää, että on.
Lopuksi kuitenkin:
– Mottoni maalatessa on, että älä ota mitään vakavasti ja pääasia, että on kivaa.
Se näkyy Eiran värejä hehkuvissa töissä, joiden yksityiskohtia toivon mukaan päästään tarkastelemaan pian näyttelyssä. Kolme aikuista lasta Pihla, Johannes ja Justus ainakin kannustavat äitiään pitämään sen, ja tämän jutun tehtyään myös haastattelija.
Eira Mollbergin teoksia katsoessa päällimmäisenä tunteena on ilo, ja hänen kirjoissaan käsitelty peikko – häpeä – saa huutia sen tieltä.
