Minut kastettiin luterilaiseen kirkkoon, vaikka isä oli vähällä keskeyttää tilaisuuden. Häntä ärsytti, kun pappi äityi kovin sanoin moittimaan vanhempiani, koska olin syntynyt vain viisi kuukautta häiden jälkeen. Lapsena ja nuorena kuuluin niin sanottuihin tapakristittyihin: kävin pyhäkoulussa ja sain ihanan Jeesus-kuvan, johon laitettiin lammastarroja. Kirkkoon mentiin, jos oli joku erityinen syy, kuten häät tai hautajaiset. Rippikoulun kävin, ja sukulaisten painostuksesta häänikin olivat kirkossa. Mummini oli harras uskovainen ja äitini seurakunnan lapsikerhon vetäjä.
Sitten tuli joulu, jolloin silloisen puolisoni kanssa päätimme jäädä Helsinkiin. Päätimme myös kammeta itsemme aamuvarhaisella joulukirkkoon odotuksena kaunis ja iloinen palvelus. Pappi pauhasi kuitenkin saarnassaan helvetin kauhuja ja pelotteli lapsia, kun vanhemmat antoivat heidän katsoa televisiota. Ei luettu jouluevankeliumia eikä julistettu joulun ilosanomaa, mikä oli hirveä pettymys. Lähdimme kesken pois, ja seuraavana arkipäivän jätin seurakuntaan eroilmoitukseni.
Monen vuoden ajan kielsin kristinuskon. En kaivannut sellaista jumalaa, joka vetää perässään helvetin pelkoa ja antaa maailman täyttyä kamaluuksilla. Tein rankkaa työtä psykologina ja näin elämän varjopuolta niin paljon, että minun oli vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen. Samalla seurasin kuitenkin läheltä ortodoksien elämää. Oli Sari-siskon häät ja rakkaan naapurin Annikan hautajaiset, jotka molemmat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Samoin toisen läheisen naapurin pääsiäisvalmistelut ja itse juhla, joka oli täynnä riemua. Matkustellessani kävin kirkoissa siinä missä museoissakin ja olin joulumessussa Valenciassa sekä paavia kuuntelemassa pitkänäperjantaina Roomassa.
On hyvä, että kirkkoon liitytään itseään ja ajatuksiaan tutkiskellen
Kun olin muutaman vuoden asunut paluumuuttajana Joensuussa ja päässyt entistä lähemmäksi ortodoksista kirkkoa, rupesin harkitsemaan siihen liittymistä. Aihe oli kypsynyt sisälläni itsestään ja uskonnonopettaja-sisareni vaikutus vahvistunut läheisessä kanssakäymisessä. Nyt oli aika aloittaa oma pohdinta katekumeenikurssilla. Tuntui oikealta, ettei kirkkoon liitytty noin vain, vaan itseään ja ajatuksiaan tutkiskellen.
Tutustuin kirkon palveluksiin ja kävin monta syvällistä keskustelua isä Tuomaksen kanssa. Ortodoksisten palvelusten kauneus sai minut usein kyyneliin ja aivan poikkeukselliseen tunnetilaan. Ajatus, että riittää, kun vilpittömästi ja parhaansa mukaan yrittää olla hyvä ihminen, tuntui lohdulliselta. Kerroin isä Tuomakselle epäuskoisuudestani ja sain kaksi ratkaisevaa vastausta. Ensimmäinen liittyi Jumalan olemassaoloon ja oli yksinkertaisuudessaan selkeä: meillä ei ole aukottoman pitäviä todistuksia avaruuden tai atomien olemassaolosta, mutta pidämme niitä silti totena. Myös Jumala on jotain, jota ei voi pitävästi todistaa tai maallisella järjellä ymmärtää, mutta silti Hän on olemassa.
Toinen, vielä ratkaisevampi vastaus, kommentoi kysymystä, miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos Jumala kerran on kaikkivaltias. Isä Tuomas sanoi, että Jumala rakastaa ihmisiä niin paljoin, että on antanut heille vapaan tahdon. Sitä on mahdollista käyttää hyvin tai huonosti, oikein tai väärin, mutta vain vapaasta tahdosta voi oikeasti rakastaa Jumalaa, ja siksi se on sekä oleellinen että tärkeä lahja.
Minut voideltiin pääsiäisenä 2019 neljäntoista muun katekumeenin kanssa ortodoksisen kirkon jäseneksi, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Taivaallinen esirukoilijani on Pyhittäjä Irene Khrysobalantolainen ja olen saanut paljon ikonimaalauksesta, josta on tullut minulle rakas harrastus. Vanha, luterilaisesta kirkosta eroamiseen johtanut muisto ei paina, kun tänä jouluna toivotan muiden ortodoksien tavoin: Kristus syntyy, kiittäkää! Ja palattuani Enontekiöltä revontulien loisteesta sytytän tuohuksen Pyhän Nikolaoksen kirkossa, josta on tullut kuin toinen kotini.
