Kohta sen pitäisi jo tulla, Rauni ajattelee ja katselee keittiön ikkunasta pihatielle ja postilaatikolle. Hän vilkaisee seinällä tikittävää kelloa, melkein puoli yksi. Kyllä postinkantaja yleensä on näillä kulmilla tähän aikaan. Mutta nyt eletään jo joulun alusta, posti saattoi helposti olla täällä vasta lähempänä neljää.
Raunin läpi kulkee vilunväristys. Lonkkaakin juilii kun hän astelee ontuen tupaan, menee ikoninurkkaan, tekee ristinmerkin, lisää lampukkaan öljyä ja niistää lampukan sydämen. Hän menee pönttöuunin luo, latoo tulipesän täyteen puita ja sytyttää tulet. Hän nousee ähkäisten ylös, kävelee porstuaan, avaa ulko-oven ja katsahtaa postiluukulle. Ei, ei näy postinkantajaa.
– Misuu, misu-misuu, Rauni huutaa oven raosta.
Musta-valkoinen kissa ilmestyy talon nurkalta betoniportaiden alapäähän, se kiipeää askelmat ketterästi ylös ja livahtaa oven raosta sisään.
– Misu-pien, oot sie saanut yhtään saalista ulkona? Onko nälkä? Ootas, kun mie etsin jääkaapista siulle kalaa.
Kissa naukuu ja puskee Raunin jalkaa, kun hän avaa jääkaapin oven ja kaivaa sieltä käsiinsä paperikäärön. Hän avaa paketin, panee muutaman tuoreen muikun kuppiin ja antaa ne kissalle, joka alkaa syödä hyvällä ruokahalulla. Rauni laittaa kalapaketin takaisin jääkaappiin, menee tiskialtaan äärelle ja pesaisee kätensä. Hän avaa keittiön alakaapin ja huomaa, että laskiämpäri on täynnä. Hän ottaa sen käteensä ja lähtee porstuaan.
– Mie vien laskiämpärin kompostiin, syö sie rauhassa.
Rauni laittaa takin päälleen, pipon päähän ja Sievin saappaat jalkaan, ottaa vielä rukkaset käteen, tarttuu likasankoon ja menee ovesta ulos. Hän pysähtyy hetkeksi portaille ja haistelee ilmaa. Juu, suojan puolelle on sää lämpenemässä. Saisi nyt pysyä lumi maassa niin tulisi kaunis joulu. Hän ajattelee lapsiaan ja lastenlapsiaan, jotka ovat tulossa jouluviettoon.
Rauni katsahtaa taas postilaatikolle ja lähtee sitten pihan perälle, jossa nököttää punamultainen pihasauna ja sen vieressä halkoliiteri. Tontti rajoittuu saunan puolella kuusiaitaan. Rauni askeltaa hitaasti pihapolulla, joka on kovettunut jäiseksi. Hän ohittaa saunan ja menee liiterin taakse, kippaa likaämpärin kompostiin, sulkee kannen ja kääntyy takaisin. Saunan kohdalla Raunin jalka lipeää, hän kellahtaa selälleen ja likaämpäri kimpoaa hänen kädestään.
Rauni avaa silmänsä. Hän katselee musteensinistä taivasta ja hämmästelee, kuinka kirkkaana Linnunrata säihkyy hänen yläpuolellaan. Katse kiinnittyy kirkkaaseen pisteeseen, joka näyttää suurenevan kaiken aikaa. Hän miettii, onko se satelliitti vai meteori, mutta se näyttää lähestyvän hurjalla nopeudella, suurenevan silmissä.
Hän sulkee silmänsä ja kuulostelee oloaan. Mihinkään ei satu, hänellä on lämmin ja jopa mukava olo, vaikka makaa lumisella ja kovalla maalla. Hän on varmasti maannut tässä jo tunteja, on tullut pimeä. Silmäluomiensa takaa hän aistii, kuinka joku kohdistaa häneen voimakkaan taskulampun valokeilan. Hän avaa silmänsä ja henkäisee syvään.
– Terve armahdettu, Herra on sinun kanssasi! Ääni on kuin ukkosen jyrähdys.
Valo häikäisee voimakkaasti ja Rauni joutuu katsomaan olentoa silmät viiruina. Hahmo peittää lähes koko hänen näkökenttänsä ja sen ympärillä hohtaa kullan- ja hopeansävyinen valo, joka loistaa niin kirkkaasti, että se melkein sattuu. Rauni ei osaa päätellä olennon laatua tai sukupuolta. Se on ihmisen muotoinen, sillä on punertavat pitkät hiukset, jotka on palmikoitu pään ympäri, mutta koska hiukset ovat harvinaisen pitkät, palmikkojen päät laskeutuvat vielä sen selkään. Sillä on oranssin värinen alusviitta ja sen päällä koboltinsininen päällysviitta. Vartalon ympärillä on kaksi valtaisaa siipeä, jotka hohtavat sateenkaaren väreissä. Siivissä voi erottaa ikään kuin suomuja tai höyheniä, ja jokainen suomu on hiukan eri värinen kuin ympärillä olevat.
Rauni katselee olentoa kaikessa rauhassa ja se vastaa katseeseen levollisin silmin. Hän kuulee vienoa siipien kahinaa, kun ne lepattavat rauhallisin siiveniskuin hahmon ympärillä. Liikkuessaan siivet välkehtivät ja kimaltavat kuin hologrammi. Rauni ihmettelee tuon uljaan ilmestyksen ääntä, kun se tervehti häntä.
Olento nostaa kätensä avoimeen halausasentoon, ja Rauni tuntee kuinka hän alkaa nousta ilmaan hahmon käsien liikkeiden voimasta. He nousevat yhdessä ylemmäs, ja vilkaistessaan olkansa yli Rauni näkee keltaisen kotitalonsa, saunan ja kuuset yhä kauempana alapuolellaan. Kohta kotikylä näkyy enää pienenä pisteenä ja kaupungin valot loittonevat yhä nopeammin.
He liitävät kohti Linnunrataa. Hän tuntee sanomatonta riemua katsoessaan, kuinka planeetat vilahtelevat ohi, nyt jätetään jo oma pikkuruinen Aurinkokuntakin taakse. Tähtien vilistessä ohi Raunia alkaa väsyttää ja hän sulkee silmänsä.
Herätessään hän on huikaisevan kultaisen valon ympäröimä, aistii tutun olennon läsnäolon, kuin olisi sen syleilyssä. Ympärillään hän näkee siivekkäitä, ylhäällä liikkuvia olentoja, samankaltaisia kuin Raunille jo tutuksi tullut hahmo ja ne kaikki laulavat jotain käsittämätöntä, moniäänistä laulua. Rauni on erottavinaan sanoja, joita hän ei ole kuuna päivänä kuullut.
– Tererim, tererim, tererim, ne laulavat.
Rauni haluaisi yhtyä lauluun, hän avaa suunsa, mutta sieltä ei tule mitään.
Kaikki hänen ympärillään on pyörivässä liikkeessä. Se on kuin hidasta poloneesia. He kaikki tanssivat verkkaista, arvokasta koreografiaa jonkin suuren ympärillä, valtaistuimen tai ehtoollispöydän, jonka ympärillä leijuu olentoja, joilla on kuusi siipeä. Kahdella ne peittävät jalkansa, kahdella silmänsä ja kahdella ne lentävät valtaistuimen ympärillä.
Rauni alkaa mielessään laulaa tuota hänelle käsittämätöntä laulua muiden kanssa. Hänen poskilleen vierivät kyyneleet, ja hän tuntee sellaista kiitollisuutta, ettei tiennyt sellaisen olevan mahdollistakaan.
Joku ravistelee häntä olkapäästä. Hän ei haluaisi avata silmiään.
– Rauni, Raunii, herää.
Hän pakottautuu avaamaan silmänsä, näkee postinkantajan kasvot. Talvisen alkuiltapäivän valo näyttää samealta silmissä.
– No, heräsithän sie, Luojan kiitos. Mie olin just tulossa siun postilaatikolle, kun näin, miten sie kellahit kumoon lumihankeen. Likasanko vaan lens kaaressa siun pään yli.
Rauni katsoo miestä tajuamatta, mitä on tapahtunut. Hän ei pysty puhumaan.
– Ootappas, kun mie autan siut ylös. Sattuuko mihkään? Onko kaikki luut ehjänä ja oikeilla paikoillaan?
Rauni sulkee silmänsä ja liikuttelee varovasti jäseniään. Olo on edelleen lämmin ja mukava siinä maatessa. Hän mietti, eikö voisi jäädä siihen makaamaan, kun on edelleen niin leijuva olo.
– Ei satu mihinkään, Rauni pudistaa päätään.
Mies menee Raunin pääpuolelle, nostaa hänet kainaloista pystyyn ja tarjoaa käsivartensa.
– Otas tuosta kiinni, niin pysytään pystyssä kummatkin. Onpas liukas ilma.
He etenevät hitaasti käsikynkkää kohti taloa. Postinkantajalla on toisessa kädessään tyhjä likasanko. He nousevat portaat ylös ja menevät sisään. Mies taluttaa Raunin keinutuoliin istumaan.
– Pitäiskö miun varmuuden vuoks soittaa ambulanssi? Jos ensihoitajat vaikka viel tarkistais, ettei mikään kohta sius oo menny rikki.
Rauni pudistaa päätään.
– Ootas, miul on siulle paketti tuolla ulkona. Miepä haen sen.
Mies kääntyy kannoillaan ja menee ulos. Rauni kuoriutuu ulkovaatteistaan ja istuu takaisin keinutuoliin. Kissa tulee hänen eteensä ja katsoo sen näköisenä, että haluaisi sanoa jotain. Postimies tulee takaisin tupaan ja ojentaa paketin Raunille.
– Tässäpä tämä paketti. Taitaa olla kirja, kun on niin painava. Kuule, miul on postia terveysasemalle. Miepä vinkkaan terveyssisarelle, että tulis siuta katsomaan, sopiiko?
Rauni nyökkää.
– Mie lähden tästä jatkamaan matkaa, että pääsen joskus kotia. Pyydän, että terveyssisar tulee viel tänään käymään. Lepäähän nyt kaikessa rauhassa siinä ja kerää voimia.
Postinkantaja lähtee ja sulkee porstuan oven mennessään, tuli kohisee uunissa. Rauni katsoo pakettia sylissään ja avaa sen hitaasti. Paketista kuoriutuu kirja, Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat. Kannessa on kuva hahmosta. Sillä on punertavat palmikot kasvojensa ympärillä, oranssi alusviitta ja koboltinsininen päällysviitta. Siivet on kömpelösti maalattu, hän ajattelee.
Rauni avaa kirjan ja selaa sitä. Katse kiinnittyy kuvaan, jonka keskellä on pöytä ja jonkinlainen istuin, näiden ympärillä liihottelee kuusisiipisiä olentoja kääntyneinä istuimen puoleen. Hän sulkee kirjan, nousee ylös ja vie pakkauskartongin uuniin. Noustessaan ylös hän huomaa, ettei lonkkaan satu enää, ja ylösnouseminenkin tuntuu helpolta. Hän istuu takaisin keinutuoliin ja ottaa kirjan käteensä. Kissa hyppää syliin ja alkaa kehrätä. Rauni vilkaisee ikoninurkkaan ja huomaa, että ikoni hehkuu kultaista valoa.
