Olin muutama vuosi sitten käymässä eteläisessä Portugalissa ja menin sunnuntaina paikalliseen kirkkoon katoliseen messuun. Uudessa kirkkorakennuksessa alttari oli hyvin näkyvillä ja kirkkokansa pystyi seuraamaan, mitä alttarissa tapahtui. Huomasin, että nuorten alttariapulaisten joukossa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Tytöt ja pojat hoitivat tasapuolisesti erilaisia avustavia tehtäviä.
Jäin miettimään, milloin omassa kirkossani, Suomen ortodoksisessa kirkossa, kaikki lapset ovat yhdenvertaisia. Olisiko aika miettiä uudestaan tätä ponomariasiaa ja saada näivettyneisiin ponomarikerhoihin uutta eloa kutsumalla niihin kaikkia lapsia?
Alttariin menossa ei ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä
Poikien ponomariutta perustellaan usein sillä, etteivät naiset saa mennä alttariin. Jos ollaan tarkkoja, niin tämä ei pidä paikkaansa. Alttariin ei voi mennä myöskään kuka tahansa mies, vaan ainoastaan ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Ortodoksisen maailman nunnaluostareissa nunnat toimivat alttarissa ponomareina. Lisäksi monissa paikoissa kirkon siivoustehtävistä huolehtii nainen. Naispuoliset vahtimestarit huolehtivat myös alttarin siisteydestä. Lisäksi piispamme ovat linjanneet, että kirkottamisen yhteydessä kaikki vauvat viedään alttariin. Alttariin menossa ei siis ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä.
Joskus kuulee vielä perusteluita naisen ”saastaisuudesta” kuukautisten aikana. Tämä juontaa juurensa juutalaisista puhtaussäännöksistä, jotka ovat voineet olla relevantteja vielä varhaiskristillisessä maailmassa. Aivan fyysisesti lämpimässä ilmanalassa, jossa ei ole tunnettu kuukautissuojia, alttari olisi kirjaimellisesti voinut tahrautua kuukautisvereen. Juutalaisuudessa saastaiseksi tulkittiin kaikki, joka poikkesi järjestyksen ideasta. Näin ollen myös sairaita, rampoja ja esimerkiksi loukkaantuneita ihmisiä pidettiin saastaisina. Kristinusko hylkäsi juutalaiset puhtaussäädökset ja jotkut kirkkoisät tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia niin, että esimerkiksi sydämen kovuus ja pahat teot voivat saastuttaa ihmisen. Kuukautiset eivät ole sydämen kovuutta tai pahoja tekoja, vaan luonnollinen biologinen tapahtuma, jonka ansiosta uusi elämä voi kasvaa naisen kohdussa. Lisäksi lapset ehtivät olla ponomarikerhossa monta vuotta, ennen kuin puberteetti on heille ajankohtainen.
Alttariapulaisena toimimisessa ei ole kyse myöskään sakramentaaliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, jonka vanhoissa kirkoissa katsotaan kuuluvan miehille. Kyse on yleiseen eli kuninkaalliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, joka koskee kaikkia seurakuntalaisia. Kaikki kirkon jäsenet on yhtä lailla kutsuttu palvelemaan kirkkoaan, kukin omien lahjojensa mukaan. Yksi on hyvä IT-asioissa, toinen on hyvä leipomaan, kolmas osaa laulaa ja neljäs on hyvä järjestelemään asioita. Jokainen voi tuoda oman osaamisensa kirkon hyväksi ja rakennukseksi. Ihmisen taidot ja osaaminen eivät ole kiinni hänen sukupuolestaan.
On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta
Muutos, varsinkin hierarkisissa yhteisöissä on vaikeaa. Muutoksen vastustamiselle löydetään yleensä hyviä syitä perinteestä ja argumentiksi kelpaa myös se, että ”aina on tehty näin”. Oman työurani alkuvuosina 1990-luvulla Uspenskin katedraalin kanttorinvirka oli auki. Viran ainoa pätevä hakija oli nainen. Hänet valittiin virkaan, mutta toimipaikka siirrettiin pienempään seurakunnan kirkkoon, jonka miespuolinen kanttori puolestaan siirrettiin Uspenskin kanttoriksi. Perusteluina oli se, ”ettei seurakunnan pääkirkon kanttori voi olla nainen.” Ne, jotka tuolloin kysyivät, miksi ei, eivät saaneet kysymykseensä vastausta. Tänään, vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, pidämme tuon aikaista toimintaa syrjivänä ja epäasiallisena kohteluna. Meidän on vaikea ymmärtää päätöksen perusteluita tilanteessa, jossa seurakunnan pääkirkon kanttorina on jo vuosia toiminut nainen.
Kirkon kasvatuksen kentässä joudumme vastaamaan lapsillemme ja nuorillemme kysymykseen, miksi kaikki eivät pääse ponomareiksi. Tähän kysymykseen meillä kasvattajilla ei ole vastausta. On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta. Opetammeko tietämättämme, että toiset ovat tärkeämpiä tai arvokkaampia kuin toiset? Toivon, että olemme pian tilanteessa, jossa ihmettelemme, miten joskus on voinut olla niin, etteivät kaikki lapset ole olleet tervetulleita ponomarikerhoihin. Missä kirkkomme seurakunnassa tai pyhäkössä otetaan ensimmäinen askel?
TM Kaarina Lyhykäinen on Ortodoksiston, eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori, uskonnon opettaja ja Helsingin seurakunnan pitkäaikainen kasvatustyöntekijä.
