Tuohuksen sytyttäminen tuntuu edelleen yhtä riittämättömältä kuin kuukausia sitten. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa maassa on sodittu yli viisi kuukautta ja mediassa leviävät kuvat puhuvat yhä rumempaa kieltä. Oma riittämättömyys tilanteen suhteen on edelleen läsnä, joskin kauhu ei. Toisiaan kiihkeällä epätoivolla hyvästelevät perheenjäsenet ja pommien tuhoamat kaupungit ovat muuttuneet ensihetkien tyrmistyksestä arkisiksi, osaksi päivittäistä uutisvirtaa.
Sitä on sietämätöntä ajatella. Että ihminen voikin niin nopeasti ja salakavalaan turtua toisten kärsimyksen todistamiseen. Etteivät psykologiset mekanismimme kykene ylläpitämään elimistön emotionaalista hätätilaa muutamaa viikkoa kauempaa, vaan totuttaudumme vallitsevaan tilanteen määrittelemiin olosuhteisiin mukauttamalla ne normaaleiksi. Ikivanha selviytymistaito, joskin pelottavan tehokas sellainen.
Meistä moni on tehnyt sen minkä voi: osallistunut erinäisin avustuksin humanitaaristen organisaatioiden keräyksiin, marssinut mielenilmauksissa, osa on jopa ottanut ja lähtenyt itse kriisialueelle omaa ammatillista apuaan tarjoamaan. Tähän yhtälöön liitettynä tuohuksen polttaminen saattaa tuntua vaatimattomalta – mutta sitä se ei ole. Se, että sytyttää puhtautta symboloivan liekin tai ristii kätensä ja antaa ajatuksistaan hetken niille, jotka sitä eniten tarvitsevat on sitoutumista solidaarisuuteen, empatiaan, joka ei ole ihmiseen automatisoitu toiminto vaan rutiinein ylläpidetty tunnereaktio.
Minun ei tarvitse muistaa epäoikeudenmukaisuuksia joka hetki, mutta sen verran voin muistaa, etten unohda sitä osaa itsessäni, joka rakentuu toisista ihmisistä. Heidän inhimillisyydestään, joka on totta vaikkakaan se ei olisi tässä ja nyt, suoraan edessä, näköhermojen rajoilla.
Dostojevski käyttää romaanissaan Karamazovin veljekset universaalista syyllisyydestä varsin vahvoja sanoja mutta niiden toivoisi puhuttelevan tälläkin hetkellä erinäisten taistelutannerten keskellä painivia maailmankansalaisia: ”—joka ainoa meistä on ilman epäilystä kaiken tähden ja kaiken puolesta syyllinen maan päällä, ei vain maailman yhteisen syyllisyyden perusteella, vaan erikseen jokainen kaikkien ihmisten ja joka ainoan ihmisen puolesta tämän maan päällä.
Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan itsemme yli
Mitä enemmän ihminen altistaa itsestään toiseudelle, sitä enemmän hän on altis niin omalleen kuin muidenkin haavoittuvaisuudelle. Avoimuutta, kykyä rekisteröidä muut, tunnistaa heidän tarpeensa ja toiveensa omiensa lisäksi tulisi pitää valtavana voimavarana, erityisesti kun kaikki mikä koskaan on ollut väärin on saanut alkunsa siitä, ettei joku tai jokin ole kyennyt näkemään itseään muissa. Ei ole osannut katsomaan toisin silmin, tuntea toisin, kurottaa oman ymmärryksensä yli. Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan kauemmas, myös itsemme yli ja kantamaan rukouksen sinne, missä rukousta tarvitaan. Itselleni kynttilän sytyttäminen on herkistymistä hetkeksi, kivun ja kovuuden tunnustelua pimeyttä torjuvassa valossa. Siellä, missä keskinäisen kunnioituksen ja koskemattomuuden liekin ei anneta palaa, sytytän sen heidänkin puolestaan, jotka on tehty kykenemättömäksi niin tekemään. Se on samalla pienintä ja suurinta, mitä uskon pystyväni tekemään. Huomenna käynnistyy sodan 156. päivä. Oma liekkini hulmahtaa eloon hetkeksi jälleen.
