eira mollberg

Anna-Leena Lampi eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa. Hänen isänsä oli hovioikeuden neuvos ja äiti opettaja. Anna-Leena kirjoitti ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia ja hänestä toivottiin lääkäriä. Toisin kävi.

Vanhempiensa suureksi pettymykseksi hän oli kääntynyt ortodoksiksi.

Astumista Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkkoon 17-vuotiaana vuonna 1963 hän kuvaa päiväkirjansa sivulla merkittäväksi tapahtumaksi. Siellä oli jotain ikuista, pyhää ja pyhitettyä. — nyt minulle valkeni asian ydin: ortodoksisessa jumalanpalveluksessa palvellaan Jumalaa, luterilaisessa palvellaan seurakuntaa, joka istuu siellä arvostelemassa. Siinä se on.

Kymmenen päivän kuluttua käynnistään ortodoksisessa ehtoopalveluksessa Anna-Leena törmää sattumalta arkkipiispa Paavaliin kadulla. Uusi toivo, uusi elämä sai minut suoristumaan ja hymyilemään. Piispa Paavalin sininen katse sai minut ajattelemaan vilpittömyyttä ja viattomuutta, joka ei silti ole naivia.

Arkkipiispasta tulee Anna-Leenan rippi-isä ja juuri Paavalin neuvoa noudattaen hän lähtee ensimmäistä kertaa käymään lähellä Tessalonikia sijaitsevaan Bytouman nunnaluostariin. Matkalle sijoittuu hänen sairastumisensa psyykkisesti, joka on jätetty kirjaa toimittaessa vain maininnan varaan. Sääli, sillä se on kaiketi ollut hänelle yksi vaihe uskonkilvoittelussa.

Luostarin arki

Vaihteeksi on hauska viljellä papuja, jotka antavat runsaan sadon ilman mitään mutkia, kunhan vain lannoittaa ja kastelee hyvin.

Bytouman Jumalan äidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari kasvatti karjaa ja viljeli puutarhaa. Melko vähälukuinen sisaristo koostui oppimattomista nunnista. Olosuhteet olivat ankarat. Kesällä paahtui ja talvella jäätyi.

Ennen lopullista siirtymistään luostariin vuonna 1972 Kristoduli toivoo pystyvänsä varjelemaan aitoa bytoumalaista henkeä, hiljaista palvelevaa rakkautta, joka ei tunne rajoja. Hän varoittaa itseään tulemasta kaunopuheliaaksi nunnaksi, jolla on aina vastaus kaikkeen. Hän haluaa välttyä dogmaattiselta ylpeydeltä (”me omistamme totuuden”), sillä mitä lähemmäksi me pääsemme Totuutta, sitä nöyremmäksi me tulemme.

Hiljaisuuden noudattaminen ei tuota Kristodulille vaikeuksia. Siitä hän sekä kiittää että soimaa suomalaisuutta, jonka myötä on vaikeaa olla yhtä avoin ja ulospäin suuntautunut kuin etelämaalaiset. Hiljaisuus tuoksuu minulle. Joskus on rankkaa olla vetäytyvä suomalainen äänekkäiden etelämaalaisten keskellä.

Eniten hän kommentoi rukoukseen keskittymisen vaativuutta. Vuonna 1987 hän kirjoittaa: Olen ollut 15 vuotta luostarissa ja missä olisin muka edistynyt? Rukous on yhtä hajanaista kuin ennenkin joitakin harvoja hetkiä lukuun ottamatta – alan suorastaan tuskaantua ainaiseen ajatusten vellontaan.

Hän tuntee usein olevansa luostarielämään vajavainen ja toisinaan taas hän kokee olonsa kevyeksi kuin valosiltaa pitkin kävelevä keijukainen. Hänen tunnetilansa poukkoilevat kuin kuumekäyrä, vai syntyykö lukijassa vääristynyt oletus kun nivoo Kristodulin tuntemuksia liian tiheästi yhteen unohtaen kuinka pitkiä kirjoitusvälejä hän usein pitää. Hyvin inhimillistä ja tavallisen haavoittuvaa hänen arkensa vaikuttaa olleen. Sellaistahan elämä on. Luostarissakin!

Filokalian kääntämisestä

Yksi monista määritelmistä kutsuu Filokaliaa eksytyksestä vapaaksi mietiskelevän elämäntavan oppaaksi. Viisiosaisen, sisällöllisesti muhkean kokoelman kääntäminen kesti kaikkiaan 23 vuotta. Urakkaan tai edes tekstien sisältöön Kristoduli ei juurikaan omissa kirjoituksissaan puutu. Syyksi hän itse sanoo olleensa teoksen kanssa kuin mato koukussa.

Päiväkirja on kaiketi ollut reitti päästä irti koukusta, ei kiinnittyä siihen entistä lujemmin. Kristoduli joutuu ajoittain kokemaan ankaraa arvostelua helpolta vaikuttavan kuuliaisuustehtävänsä takia. —sanoin Igumenialle että jos kerran koidun muille pahennukseksi kirjoitustyölläni, lienee minun syytä vaihtaa luostaria ja etten enää kestä näitä jatkuvia kirjoittamiseta johtuvia rettelöitä. — Kääntäminen on velvollisuuteni Suomelle.

Filokalian opetukset ovat luonnollisesti piirtyneet syvälle kääntäjänsä tajuntaan.

Kommentoidessaan nykyajan yksilökeskeisyyttä Kristodulin näkemysten takaa voi aistia kirkkoisien ajattelua. Ihminen ei ole irrallinen ilmiö vaan yhteisen ihmisluonnon välityksellä elimellisesti koko ihmiskuntaan kuuluva persoona. Hän jatkaa, että juuri tämä kieroutunut taipumuksemme nähdä itsemme yksilöinä on kaikkien ihmiskunnan onnettomuuksien äiti. (Tämänpäivän arkitodellisuutta ajatellen voisi aiheeseen lisätä, että yksilöllisyyden ihannointi on varmasti myös syy yksinäisyyteen.)

Kristoduli lähti luostarista helmat hulmuten

Nykyisin olen kiinnostunut koko ihmiskuntaa kiinnostavista tapahtumista.

Alkusanoissa mainitaan, että päiväkirjat toimittaneet nunna Kristodulin sisarukset ovat karsineet sivuilta muun muassa siskon vuolaita kommentteja Persian sodasta. Sääli, sillä kaikki kirjaan jätetyt luonnehdinnat maailman tapahtumista ja nykyajasta ovat raikasta ja puhuttelevaa luettavaa.

Täältä vuorelta asioita seuratessani näen maailman kuin kuohuvana kattilana.

3.12.-89: Ennustaisin että kiinalaiset tulevat uudella tavalla ajankohtaisiksi tulevalla vuosikymmenellä ja ekologiset ongelmat vain lisääntyvät.

Juuri Kristodulin huoli maailman tilasta ja yhteiskunnallisista asioista koituu hänelle käänteentekeväksi. Hän katsoo tehtäväkseen puuttua kreikkalaisten pappien saarnojen antisemitismiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä Kreikasta ja siirtyä kotimaahan Lintulan luostariin. Loppuaikaan kuului kirjoittamista ja luennoimista, kunnes aktiivisuutta rajoitti muistisairaus.

Viimeisin päiväkirjamerkintä 12.4.2017 on kuvaus Arkkipiispa Paavalin haudalta Uudessa Valamossa. Kristoduli näkee kolme kertaa peräkkäin valon luoman lumilevyn haudan päällä. Hän tietää elävänsä enää kolme vuotta.

Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kristoduli nukkui kuolonuneen Rääkkylän terveyskeskuksen vuodeosastolla juuri ennen joulua vuonna 2020.

Suuri kiitos Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarille Nunna Kristodulin Päiväkirjat-teoksen julkaisemisesta. Kirjaan voi palata aina uudelleen ja lukea toistamiseen sen kuulasta ja kirkasta tekstiä.

– En ole absolutisti, Eira tarkentaa. – Mutta en myöskään enää sosiaalinen lipittelijä.

Vuonna 1957 syntyneen Eiran elämänmuutosta kuvataan romaanissa Villasukkahäpeä, josta tehtiin myös näytelmä. Teatteri Avoimissa ovissa pyörineen esityksen musiikista vastasi Larissa Qvintus-Petsalo, joka toimii nykyään Tikkurilan ortodoksisen kirkon kanttorina. Hengellinen aspekti oli vahvasti läsnä.

Vaikka edellisestä romaanistaan Vakuuslapset Savonia-palkinnon saanut Eira vei Villahousuhäpeän näyttämölle asti, se koitui hänelle taloudelliseksi tappioksi.

– En saanut siihen enkä sen jälkeen apurahoja – olen ilmeisesti yli-ikäinen – joten päätin hakeutua palkkatöihin, jostainhan leipä on revittävä. Toisaalta opin, että köyhyys on vapauttavaa ja voin tehdä mitä huvittaa, kuten maalata.

Tämän jutun fokus onkin taidemaalari Eirassa.

Ortodoksisuus on innoittajana Eiran taiteessa. Uspenie-sarjaa.

Käsillätekemisen ihanuus

– Olen aina rakastanut käsillä tekemistä, Sakarimäen koulussa koulunkäyntiavustajana päivätyössä käyvä Eira kertoo. – Ensimmäinen tutkintonikin on kankurin.

Sen hän hankki hyvin nuorena Urjalan käsityöopistosta, jonka kesäkurssilla kudottiin pitkät päivät valoisiin öihin asti. Palkintona oli kankurin ammattipaperit.

Kuvataidekärpänen pisti kuitenkin sitäkin aikaisemmin.

– 14-vuotiaana Moskovassa Tretjakovin galleriassa, hän muistaa tarkasti. – Isä ja äiti veivät minut sinne. Menin aivan tolaltani, suorastaan liekehdin. Päätin opetella venäjän kielen, minkä teinkin, ja Moskovasta tuli lempikaupunkini. Moni sanoo nyt Ukrainan sodan aikana, ettei aio enää koskaan matkustaa Venäjälle, mutta minä menen sinne heti, kun tilanne sallii. Sotaa vastustan tietenkin ankarasti.

Eira pitää lompakkonsa arvokkaimpana aarteena moskovalaisen Leonardo-taideliikkeen alennuskorttia.

– Se kauppa on minulle taivas, sieltä saa kaikkea.

Sen lisäksi että on aina pitänyt askartelusta ja käsitöistä, myös geeneistä löytyy taiteilijaperimää. Kuuluisan isän, elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergin, lisäksi suvussa on useampi kuvataiteilija. Isän veljeä Jorma Mollbergia Eira nimittää suosituksi toritaiteilijaksi, joka maalasi maanisesti silloin kun ei juonut.

– Hänen kukkahuivityttöjään kysellään vieläkin, sen verran suosittuja aiheita hän maalasi.

Äidin veli Hannu Dahlström sen sijaan oli oikea matrikkelitaiteilija, ja isoäidin kummatkin sisaret maalasivat.

– Kyllä voi sanoa, että maalaaminen on minulla geeneissä.

Hidas sekatekniikka on meditatiivista tekemistä

Kun Eira kuvailee tapaansa maalata, hänen kätensä liikkuvat ja havainnollistavat prosessia.

– Valitsen ensin valmiin työn, otan siitä kopion ja teen alustan. Sitten rupean leikkaamaan ja liimaamaan päälle toisia kuvia ja kuvien osia, käytän villisti myös ylenpalttisen koreita materiaaleja, kuten pitsireunaisia kakkupapereita ja tapetteja. Herkuttelen täydellisen pyöreällä muodolla jos haluan. Olen juuri niin naiivi kuin kulloinkin tuntuu ja teen vain itselleni.

Oma tärkeä vaiheensa on raamitus, joka ei suinkaan tapahdu viimeisenä, vaan prosessin alkuvaiheessa.

Eira metsästää kehyksiä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista:

– Nihtisilta on mahtava! hän mainostaa.

Sitten hän laittaa kuvapohjan raameihin, jotka myös maalaa ja käsittelee niin, että ne ikään kuin jatkavat työtä tai sulautuvat osaksi sitä.

Lopuksi hän merkitsee kuvan taakse pohjana olevan alkuperäistyön tiedot ja tekijän, reiluuden vuoksi.

Valmiita töitä voi kutsua vaikka kollaaseiksi.

– Sekatekniikka on niin hidasta, että se on suorastaan meditatiivista. Ja se muistuttaa ikonimaalausta, vaikka sen tekniikoista poikkeaakin.

Eira korostaa, ettei hän maalaa ikoneja, vaikka saattaa ottaa aiheet ikoneista.

– Kun tein Gregorios Voitonkantajaa, pääsin flowta syvempään tilaan, superflowhun.

Uspenie-sarja ammentaa myös ortodoksisesta uskonnosta, joka on Eiran perhettä yhdistävä liima. Lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsiakin useampi, mutta ortodoksiset juhlat kokoavat perheenjäsenet yhteen ja arkenakin Justus-poika soittaa, jos äitiä ei ole vähään aikaan näkynyt kirkossa.

Ilo saa kuulua taiteeseen

Eira on tehnyt useita pyhiinvaelluksia ja tuntee monia luostareita. Niistä kotoisimmaksi on tullut Pyhtitsan nunnaluostari, joka sijaitsee Koillis-Virossa, ja jossa on yli 100 nunnaa. Eira seuraa luostarin jumalanpalveluksia youtubesta, viimeksi hän kävi siellä toukokuussa. Pyhtitsa kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Eira esitti tilanteesta kysymyksiä nunnille ja sai jokaiselta omanlaisensa vastauksen. Tilanne oli kiinnostava.

– Kaipaan Pyhtitsaan kovasti ja odotan seuraavaa käyntiä, joka on mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Kaipuusta tulee mieleen murhe, joka on suomalaisen taiteen käytetyimpiä materiaaleja, oli kyse sitten kirjallisuudesta, elokuvasta tai kuvataiteesta. Iloa pidetään usein vähempiarvoisena ja synkkyys lasketaan syvällisyydeksi.

– Mutta murehtiminen ei ole syvällisyyttä, sanoo Eira ja haluaa tähdentää, että tämä koskee myös ikoneja. – Kuvallinen teologia lähtee tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta, joten siihen eivät päde maalliset lait. Edelleen hengellinen taide on eri kuin ikonitaide, jossa on aivan oma katsomisen ja kädentaidon ihmeensä.

Esimerkkinä Eira käyttää monien ensimmäistä kertaa ikonin edessä kokemaansa tunnetta, että ”se katsoo juuri minuun”.

– Eikö sinunkin tutuillesi ole käynyt niin, kun olet vienyt heidät kirkkoon tai ikoninurkan eteen? hän tivaa.

Pakko myöntää, että on.

Lopuksi kuitenkin:

– Mottoni maalatessa on, että älä ota mitään vakavasti ja pääasia, että on kivaa.

Se näkyy Eiran värejä hehkuvissa töissä, joiden yksityiskohtia toivon mukaan päästään tarkastelemaan pian näyttelyssä. Kolme aikuista lasta Pihla, Johannes ja Justus ainakin kannustavat äitiään pitämään sen, ja tämän jutun tehtyään myös haastattelija.

Eira Mollbergin teoksia katsoessa päällimmäisenä tunteena on ilo, ja hänen kirjoissaan käsitelty peikko – häpeä – saa huutia sen tieltä.

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen