Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.
Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.
Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.
Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.
Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut.
Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…
Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.
Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.
”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan.
Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.
Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.
Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin.
Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.