– Kun mummo kuoli… Me oltiin tultu hautajaisista kotiin ja tuota… Mä näin sellaista unta kun, ihan niin kuin ois mummo minua herättänyt. Ja hän sanoi mulle, että ”sinä lapsi rukka et rukoile tarpeeksi, kun minun pitää tuonilmaisissa rukoilla sinun puolesta.” (…) Mä oon itsekseni ajatellut, että mummo oli varmaan niin pyhä ihminen, omassa elämässään, synnitönhän hän ei ollut, mutta hän eli sen uskonsa niin syvästi, ja sitten rukoili minunkin puolesta ja meidän lapsien ja kaikkien puolesta, että hän antoi vielä viestin mulle, että mä en unohtaisi sitä rukousta. Koska hän itse turvautui Jumalaan jatkuvasti. (Hilja, Suojärvi)
15 vuotta sitten haastattelin maailmansotien välillä syntyneitä siirtokarjalaisia ortodoksinaisia väitöstutkimustani varten. Haastattelut kattoivat naisten elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen. Raja-Karjalaan ja evakkovuosiin paikantuvissa lapsuusmuistoissa viivyttiin pitkään. Näitä muistoja väritti vanhempien ja isovanhempien ortodoksinen usko. Eniten kuvattiin äitien ja isoäitien uskonnollisuutta. Isien ja isoisien uskontoa muisteltiin selvästi vähemmän. Usein isoäidit näyttäytyivät vakaumukseltaan erityisen hartaina. Joillekin naisille, kuten yllä siteeraamalleni Suojärvellä syntyneelle Hiljalle, isoäiti oli tärkein uskonnollinen esikuva, ”hengellinen äiti”, jonka esimerkki oli kantanut heitä läpi elämän.
Tärkeä kuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa ikoninurkkauksen ääressä
Haastateltavieni lapsuusmuistoissa painottui voimakkaasti naisten uskonnon yhteys jokapäiväiseen elämään, kotiin ja maatalon pihapiiriin. Kuvauksissa toistuu muistikuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa tuvan ikoninurkkauksen ääressä.
– Meillähän oli sitten loppuaikana mummo kotona. Ja hän aina oli polvillaan iltarukoukset ja aamurukoukset. Ja meillä paloi aina lampatka nurkassa, ikonin edessä. Ja kaikki lapset oli siinä illalla ennen nukkumaan menoa. (Faina, Suojärvi)
Toinen arkinen muisto liittyy siihen, kuinka perheen naiset saattoivat rukoilla ääneen tai laulaa kirkkoveisuja kotitöiden lomassa. Heidän hartaudestaan kertoi lisäksi ahkera ristinmerkin käyttö, erityisesti ruokaan liittyvien askareiden kohdalla. Ristinmerkillä siunattiin niin leipätaikina, valmis leipä kuin lehmät lypsämisen yhteydessä.
– Ehkä karjalaisuudesta siirtyi mummolla eniten juuri tämä suhde leipään, leipäviljaan, elikkä aina kun hän teki leipätaikinan, hän teki ristinmerkin siihen päälle. (…) Ja leipä jos putosi lattialle niin mummo sano aina ”hospoti”. (Kirsti, Ilomantsi)
– Isän äiti oli kyllä ihan, ihan semmoinen pääortodoksi voi sannoo. (…) Et sen ihan lapsikin vaistosi, että kun juoksi vastaan niin se oli ensimmäiseksi ristinmerkki, minkä hän teki. (Vieno, Korpiselkä)
Mummo letitti tukan, vei kirkkoon ja kalmoille
Haastateltavieni lapsuudessa mahdollisuudet kirkossakäyntiin vaihtelivat asuinpaikasta ja tilanteesta riippuen. Jos kirkossa ei voitu käydä, äidit ja isoäidit kuuntelivat hartaushetkiä radiosta. Muutamalle haastateltavalle, kuten evakossa syntyneelle Railille, liturgiaan osallistuminen äidin tai isoäidin kanssa oli jokaviikkoinen tapahtuma.
– Minä oon saanut uskonnollisen kasvatuksen vanhalta mummolta. (…) Ja kirkkoonkin se oli pyhänä lähtö, vaikkei ois lainkaan haluttanut lähtee. Se mummo oli kuule, letitti tukan kuule niin, että silimät oli kuin kiinalaisella ja sitten musta huivi oli, kirkkohuivi. Se oli aina kirkkohuivi tärkee. (…) Ja mummo oli hirmu tarkka siitä, milloin polvistuttiin, ja se kirkko kesti, se oli kaks ja puoli tuntia ainakin. Et se oli sen pitkän kaavan mukkaan, se oli kyllä välillä kuule pitkä *nauraa*. (Raili, vanhemmat Salmista)
Kirkossa tai tsasounassa käyntiin saattoi ennen sotia yhdistyä myös vierailu hautausmaalla – ja sen myötä kokemus kalmoilla käymisestä:
– Sitten me mummon kanssa käytiin vielä, kun mummo on jäänyt nuorena leskeksi. Käytiin siinä ukin haudalla sitten mummon kans yhdessä. Niin me oltiin tavallaan niin kuin kalmoilla käymässä niin kuin Karjalassa sanottiin. Että kun mentiin sinne haudalle niin oli ruokaa mukana, mä muistan kun mummolla oli lettuja mukana. Mummo puhdisti sen haudan päällisen ja laitto ne letut sitten sinne. Ja sittenhän oli ne rukoukset mitä hän siinä rukoili sitten. (Hilja)
– Enimmäkseen vietiin lettuja, paistettiin ja sassounan kautta, siunattiin siellä ja [vietiin isoisän haudalle]. Ja myöki penskat siellä hypittiin, kun jotkut enkelit lennettiin, ja aina huuettiin: “on se titi käynnä syömässä ne letut, on se käynnä.” Kun linnut veipi ne niin… (Rauha, Korpiselkä)
Kalmoilla käymisen lisäksi haastattelut tarjoavat muitakin välähdyksiä maailmansotien välisenä aikana jo väistymässä olleesta kansanomaisesta ortodoksisuudesta. Usea haastateltava esimerkiksi mainitsi, kuinka perheen naiset osasivat itkuvirsiä. Korpiselästä kotoisin oleva Rauha kuvasi koskettavasti, kuinka hänen keski-iässä kuolleen isänsä hautajaisissa isän äiti, baba, pyrki itkemään haudalla kuolinitkun. Siunausta toimittava pappi ei kuitenkaan sitä sallinut.
Papit vastustivat naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja
Miksi haastattelemieni naisten lapsuusmuistoissa korostuu juuri naisten uskonnollisuus? Yhtäältä kuvauksista välittyy lapsen näkökulma maatalousyhteiskunnan sukupuolittuneeseen työnjakoon. Maataloissa naisväen elämänpiiri oli miehiä suppeampi, ja naiset huolehtivat muiden töidensä lomassa myös lapsista. Jos samassa taloudessa asui useampi sukupolvi, saattoi isänäiti toimia luontevana lasten kaitsijana ja uskonnollisen perinteen välittäjänä. Miehet sen sijaan viettivät vähemmän aikaa kotona, jolloin lapsilla – erityisesti tyttölapsilla – oli vähemmän mahdollisuuksia heidän uskonnonharjoituksensa seuraamiseen. Ainut uskonnollinen tapa, joka haastatteluissa liitettiin yhtä usein miehiin ja naisiin, oli Raamatun lukeminen.
Toisaalta kuvaukset kertovat naisten miehiä suuremmasta uskonnollisesta aktiivisuudesta ja kiinnostuksesta. Maailmansotien välisen ajan Raja-Karjala oli vielä syrjäinen ja maatalousvaltainen, mutta kuitenkin nopeasti kehittyvä yhteiskunta. Tällaisissa olosuhteissa miehet tyypillisesti altistuvat liikkuvaisemman elämäntyylinsä vuoksi naisia aikaisemmin erilaisille uusille vaikutteille. Toisin sanoen, modernisaation maallistava vaikutus kohdistuu miehiin naisia voimakkaampana. Naiset puolestaan ottavat vastuuta uskonnollisen perinteen ylläpitämisestä miesten kiinnostuksen huvetessa.
1900-luvun alkuvuosikymmenten Karjalassa modernisaatio näkyi myös ortodoksisen kirkon sisällä. Esimerkiksi karjalaiseen kansanuskoon liittyviä elementtejä pyrittiin karsimaan. Tässäkin suhteessa jakolinjat saattoivat sukupuolittua siten, että miespuolinen papisto asettui vastustamaan naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja, esimerkiksi äänellä itkentää kuten Rauhan isoäidin tapauksessa. Naisten elämässä kansanomaiset ja kirkolliset perinteet muodostivat siis pidempään saumattoman kokonaisuuden.
Isoäidit, pyhät ihmiset
Kaiken näkyvän ortodoksisen uskonnonharjoituksen kohdalla suurin murros tapahtui kuitenkin evakkouden myötä. Evakkoajan kokemukset ja vastaanotto uudella kotiseudulla jättivät jälkensä myös haastateltavien äitien ja isoäitien uskonnollisuuteen. Esimerkiksi ilomantsilaissyntyinen Kirsti pohti isoäitinsä hiipuvaa ristinmerkin käyttöä todeten: ”ehkä hänen piti niin paljon suomalaistua”.
Evakkouden vaikutukset kertautuivat naisten omassa elämässä. Valtaosa heistä oli mennyt naimisiin luterilaisen miehen kanssa ja ajan hengen mukaisesti antanut kastaa lapsensa luterilaisiksi. Vaikka naisten oma ortodoksinen identiteetti oli vahva, perheen uskonnonharjoitus oli noudatellut valtaväestön tapoja. Naisia ortodoksisten perinteiden katkeaminen suretti. Toisaalta se nähtiin sopeutumisena vallitsevaan tilanteeseen. Esimerkiksi korpiselkäläislähtöinen Vieno kertoi vieneensä lapsia luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei itse pitänyt siellä käymisestä. Hän totesi ykskantaan, että ei voinut opettaa lapsille ristinmerkkiä, koska he olivat luterilaisia. ”Jos oisivat olleet ortodokseja niin mie oisin voinut paljon antaa heille”, hän pohti.
Haastattelemilleni siirtokarjalaistaustaisille ortodoksinaisille äidit ja isoäidit toimivat keskeisinä uskonnollisina esikuvina, joilla oli syvä luottamus ja horjumaton turvautuminen Jumalaan. Samaan naiset eivät kokeneet itse yltäneensä. Lisäksi he harmittelivat karjalais-ortodoksisten tapojen hiipumista niin omassa elämässään kuin ortodoksisessa kirkossa laajemminkin.
On samanaikaisesti haikeaa ja lohdullista ajatella, että nämä äitiensä ja isoäitiensä jalanjäljissä astelleet ja omasta mielestään heidän perintönsä ylläpitämisessä vain heikosti onnistuneet naiset toimivat puolestaan esikuvina seuraavien sukupolvien ortodoksinaisille. Nuoremmille, eri taustoja edustaville ortodoksinaisille näiden isoäiti-ikäisten karjalaisnaisten läsnäolo jumalanpalveluksissa ja seurakunnan toiminnassa on voinut sekä ilmentää poikkeuksellista hartautta että symboloida suomalaisen ortodoksisuuden karjalaisia juuria (Kupari & Tiaynen-Qadir 2021). Nuoremmille sukupolville nämä naiset ovat saattaneet näyttäytyä, Hiljan isoäidin tavoin, jopa erityisen kokonaisvaltaisesti uskonsa elävinä, ”omassa elämässään” pyhinä ihmisinä.
Haastattelusitaatit ovat peräisin kirjoittajan väitöskirja-aineistosta, joka on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Haastateltavien nimet on muutettu yksityisyyden suojan takaamiseksi.
Kupari, Helena. 2016. Lifelong Religion as Habitus: Religious Practice among Displaced Karelian Orthodox Women in Finland. Leiden: Brill.
Kupari, Helena, ja Tatiana Tiaynen-Qadir. 2021. ”Women as Agents of Glocalization in the Orthodox Church of Finland.” Teoksessa Women and Religiosity in Orthodox Christianity, toimittanut Ina Merdjanova, 206–240. New York: Fordham University Press.