Pyhiinvaelluksella Helena Nikkasen luona Egyptin Anafora-yhteisössä

Anafora on hengellisen hiljaisuuden yhteisö autiomaassa ja Helena Nikkanen sen vanhin jäsen sekä keskeinen vaikuttaja. Niille, jotka kärsivät jonkinasteisesta ikäkriisistä esimerkiksi eläköitymisen yhteydessä, on elähdyttävää nähdä, kuinka Helena kokee kyseisen elämänvaiheen. Hänellä on takanaan monikymmenvuotinen ura konservaattorina, ikonimaalarina ja opettajana, ja nyt eläkkeellä uusi, kokonainen elämäntyö kirkkomaalarina. Helenan ohjautuminen Egyptiin on oma tarinansa, mutta viimekeväisen käyntimme yhteydessä kirkastui, miksi siitä on tullut yksi hänen kodeistaan.

Liperissä, Taipaleen seurakunnan alueella kokoontuneet ikonimaalausryhmät ovat tavanneet tehdä vuosittain opinto- ja pyhiinvaellusmatkoja. Ne ovat suuntautuneet pääasiassa lähialueille, kuten Venäjälle ja Kaukasukselle, mutta tällä kertaa kaukaisempaan Egyptiin ja sen koptiyhteisö Anaforaan. Matkaa on koronan takia jouduttu siirtämään monta kertaa, joten vaikka pandemia ei olekaan vielä historiaa ja maailma ympärillä kuohuu, reissuun lähti keväällä 2022 kymmenkunta pohjoiskarjalaista ikonitaiteen ystävää ajatuksella, että nyt tai ei koskaan.

Satumainen kokonaisuus

Anafora on perustettu 1990-luvun lopussa. Niille sijoille, missä varhainen luostarilaitos sai alkunsa, erämaakilvoittelijoiden jalanjäljissä. Se levittäytyy keitaana keskelle hiekka-aavikkoa 40 hehtaarin alueelle. Kokonaisuudet käsittävät päiväturisteille tarkoitetut alueet, oppilaitokset, erilaiset majoitustilat, maatalousalueen, ja tietysti Anaforan kirkon, jossa päivittäiset palvelukset pidetään. Yli 800 neliöinen Kristuksen ylösnousemuksen kirkko on varsinainen kruununjalokivi ja Nikkasen työn pääasiallinen kohde.

Sitä lähestyessä kulku käy eri väreissä kukkivien ihmepensaiden ja taatelipalmujen reunustamaa tietä. Vastaan voi tulla muulin vetämät kärryt tai joku luostarin sisarista polkupyörällä. Aisteja hivelevät kyyhkyslakat, kakaduhäkit ja kanarialinnut; siellä täällä on myös seeprapeippoja, ankkoja, hanhia… Ja kuin varkain eteen hahmottuu hiekkamaisemaan juuri ja juuri maan pinnalle näkyvä kirkkorakennuksen keskikupoli. Kun avaa sen oven, ei voi olla hämmästymättä.

Yhteisön perustaja, piispa Thomas, on suunnitellut Helenan kanssa kirkon seinämaalausten rytmin ja hengen. Hänen näkemyksensä tulee esille paljolti yleisilmeessä, mutta kaikki esipiirrokset ovat Helenan käsialaa. Kirkon interiööri, eli Uusi Testamentti kuvina, alkaa olla loppusuoralla, ja seuraavaksi on ulkomaalausten, eli Vanhan Testamentin vuoro.

Kirkon tilavuus on noin 11 000 kuutioita ja sen rakenne sivulaivoineen basilikamainen. Luonnonvalo loistaa pääasiassa keskiosan katonrajassa olevista ikkunoista. Sivulaivoissa on ikkunasyvennyksiä, mutta ne on otettu osaksi kuvakerrontaa. On siis lähes mahdotonta arvioida, mikä on kuvitetun alueen neliömäärä. Varsinainen käytännön maalaustyö on tällä hetkellä muutaman sisaren vastuulla, sekä eri puolilta maailmaa vierailevien ikonimaalareiden ja nimekkäidenkin taiteilijoiden talkootyön varassa. Helenan ohjauksessa tietenkin.

Kaksi viikkoa opissa antaa vuosiksi voimaa

Anafora on voittoa tavoittelematon yhteisö, jossa vieraat maksavat majoituksesta ja aterioista omantunnon mukaan. Ruokatalous perustuu pääosin omavaraisuuteen. Ryhmämme oli matkassa talkoolaisina; pääasiassa avustajina seinämaalauksessa ja ikoniateljeessa, mutta valmiudessa tehdä muutakin. Meillä ei ollut varsinaista velvollisuutta maksaa, mutta tuntui, ettei mikään työ voinut korvata siellä oloamme, niin ihana ja antoisa paikka se oli.

Mama Helena, kuten Helena Nikkasta yhteisön vanhimpana kutsutaan, opetti meille ikoniteologiaa, koptihistoriaa, maalaustekniikkaa kaseiinin ja munatemperan kanssa ja piirtämisen perusteita. Kaksiviikkoinen kului kuin siivillä ja tuntui, että saimme eväitä vuosiksi eteenpäin. Helena ei korosta itseään, vaan auttaa ja kannattelee toisia. Hän on äärimmäisen innostava opettaja, joka sopii Anaforan sydämelliseen ilmapiiriin. Siellä katsotaan silmiin, arvostetaan ikää ja kokemusta, huomataan ihmisen tarpeet ja saadaan jokainen tuntemaan itsensä näkyväksi ja kohotetuksi.

Päivittäiset palvelukset ja mahdollisuus osallistua niihin aktiivisesti antavat sielulle rauhaa. Kauniisti tarjoillut ja maan antimista lempeästi valmistetut ateriat hivelevät silmää. Koska Helena Nikkanen on kävelevä ikoniteologian tietosanakirja, hänen opetustensa sisäistämiseen menee aikaa. Siten vahvistuu tietoisuus siitä, ettei ikonografia ole jotain satunnaista, vaan kaikella on siinä tarkoituksensa – jokainen viiva ja siveltimen veto tarkoin harkittua.

Hiljaista työskentelyä ja täydellisyyden tunnetta

Ylösnousemuksen kirkko oli oivallinen paikka työskennellä kuumina kevään päivinä. Paksut seinät puolittain maan alla pitivät pahimman helteen ulkopuolella. Arkipäivien työrytmi löytyi helposti yhdessä kymmenien varpusten kanssa. Ne olivat ottaneet rakennuksen turvapaikakseen; pesivät sen koloissa ja livahtivat välillä avoinna olevasta ovesta tai kattoikkunoiden raoista. Kotoinen sirkutus tahditti muutoin hiljaista keskittymistä.

Kun vääntäytyminen maalaustelineille alkoi ilmetä jo ylikuntona tai hämärä yllätti, pystyimme osallistumaan ikoniateljeen työhön. Käsistämme syntyi Anaforan matkamuistomyymälään yksi jos toinenkin Pako Egyptistä- ja Maria Egyptiläisen ikoni. Osa ryhmästämme taas siirtyi kutomoon, jossa paukuteltiin räsymattoja kirkkojen lattioille, istuimille, ikkunaverhoiksi ja myyntiin. Kaikki hoitivat leiviskänsä hiljaisesti ja rauhallisesti, koska Helena oli opettanut, että hiljaisuus on parasta.

Päivät päättyivät kahdeksalta kirkossa pidettyyn rukouspalvelukseen. Päivän evankeliumi luettiin aina kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia paikalla oli. Raamattu kiersi ryhmämme joukossa ja jokainen luki vuorollaan. Siinä kirkon lattialla kirjavien räsymattojen päälle polvistuneena huomasin, kuinka silmäkulmasta kirposi kyynel. Avoimista ikkunoista leijaili leppoisa tuuli, kaskaat lauloivat hibiskuspensaiden hämärässä ja vain tuohukset valaistivat aavikon tummuvaa iltaa. Vähäeleinen, turvallinen yhteisö sulki syleilyynsä.

Vieraat nukkumaan, Helena töihin

Autuaan iltarupeaman päätteeksi jokainen sulkeutui asumukseensa. Kömmimme petipaikoille moskiittoverkkojen alle kuin pieneen pesään, jonne uni löysi helposti.

Mutta Helenan työpäivä jatkui. Vuorossa oli piirrosten viimeistelyä ja seuraavien päivien töiden valmistelua yhdessä muutaman sisaren kanssa. Helenan kodin iso ruokapöytä täyttyi piirroksista, kirjoista, luonnoksista, kynistä ja kumeista. Lakanan kokoiset piirrokset levittäytyivät tilavan olohuoneen lattialle, jossa niitä saattoi puntaroida ja korjailla. Keskustelu hyppeli kielestä toiseen, ja Helena suhtautui yhtä tyynesti englantiin, arabiaan, saksaan kuin muinaiskreikkaankin.

En voinut olla pohtimatta, onko Helenan tuotteliaisuuden salaisuus kuulu suomalainen ahkeruus, intohimo aina käsillä olevaan työhön vai yhteisön tuki. Helena on arvellut, ettei tule elinaikanaan näkemään työnsä lopputulosta, koska urakka on niin valtava, mutta silti hänen kasvoillaan oli Anaforassa lähes taukoamatta hymy. Vaikka en olisikaan paikalla, näen sieluni silmillä, kuinka hän porhaltaa Ladallaan auringonpaahteisen Anaforan läpi hiekan pöllytessä ympärillä ja siveltimien keikkuessa kyydissä. Tai kulkemassa verkkaisesti kävelykeppiin tukeutuneena illan hämyssä kohti ateljeeta, lempeän aavikkotuulen heijatessa hänen harmaita hiuksiaan.

Helena Nikkasen henkilöhaastattelu tulossa kohta Mirhantuojiin. Seuraa verkkolehteämme!

Blogit Pyhän kosketuksia

Unohdettu kappeli ja papin yllätys

”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.

Valkoinen ortodoksinen kirkko Kreetalla.

Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.

Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.

Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!

Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.

Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.

Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.

Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.

Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.

Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.

Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.

Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.

Fra Angelon maalaus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Artikkelit

Mirhantuojanaiset, esikuvamme

Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niikuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:5-7.)

Vanha fresko, jossa on enkeli ja mirhantuojanaiset. — _{Mirhantuojat Kristuksen haudalla. 1200-luku. Mileševan luostari, Serbia.}

Mirhantuojat saivat ensimmäisinä todistaa tyhjän haudan ihmettä. Kristinuskon keskeisin sanoma on ylösnoussut Kristus, ja sen ensimmäisinä todistajina olivat naiset. Ensimmäisellä vuosisadalla oli aivan vallankumouksellista, että naiset voisivat olla näin merkityksellisessä roolissa.

Evankeliumien mukaan Mirhantuojia olivat Jeesuksen opetuslapsi Magdalan Maria; Jeesuksen sisarpuoli Salome; Maria, Klopaksen vaimo; Lasaruksen sisaret Martta ja Maria Betaniasta; Susanna sekä Johanna, Herodeksen virkamiehen Kuusaksen vaimo. Tradition mukaan mirhantuojanaisten mukana oli myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria.

Mirhantuojat Jeesuksen haudalla. — _{Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.}

Älkää pelätkö!

Evankeliumeista voimme lukea, kuinka mirhantuojat lähtivät Jeesuksen hautaamista seuranneena sunnuntai-aamuna Jeesuksen haudalle mukanaan hyväntuoksuisia yrttejä ja öljyä, jotta he voisivat voidella ruumiin, kuten juutalaiseen hautaustraditioon kuului. He pohtivat, kuinka saisivat vieritettyä suuren kiven haudan suulta. Se tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta silti naiset lähtivät matkaan.

Haudalla maa alkoi vavahdella ja järistä, kun Herran enkeli ilmestyi naisille. Paikalla olleet vartijat kauhistuivat tapahtumaa siinä määrin että kaatuivat maahan, mutta naisia enkeli kehotti olemaan pelkäämättä ja kertoi heille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta. Enkelillä oli heille myös tehtävä: Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:7.)

Magdalan Maria, apostolien apostoli

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Magdalan Marian vieläkin ainutlaatuisemmasta roolista: hän oli ensimmäinen, joka kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen ja sai tältä käskyn viedä sanoma eteenpäin. Maria oli paitsi apostolienvertainen, myös apostolien apostoli Hippon piispa Augustinuksen antaman nimityksen mukaan.

Kristus ilmestyy Magdalan Marialle. — _{Kristus ja Magdalan Maria. Kreetan koulukunnan ikoni 1500-luvulta.}

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 13-18.)

Naisten merkityksellinen rooli

Kirkkomme opettaa, että mirhantuojat ovat jokaisen kristityn esikuvia: he tahtoivat lähteä haudalle, vaikka kiven vierittäminen tuntui mahdottomalta, ja samoin jokaisen on etsittävä Kristusta tiellä olevista esteistä huolimatta. Mirhantuojanaiset eivät lamaantuneet pelostaan huolimatta vaan kuuntelivat, mitä enkelillä oli heille kerrottavanaan. He eivät kyseenalaistaneet ilosanomaa vaan riemuitsivat siitä. He olivat kuuliaisia ja lähtivät toteuttamaan heille annettua tehtävää uutisen viemisestä eteenpäin opetuslapsille. Eivätkä he lannistuneet kerrottuaan kaiken apostoleille, vaikka ”nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä” (Luuk. 24:11).

Samoin kirkkomme opettaa, että Magdalan Maria etsi ja kaipasi Kristusta ja kunnioitti tätä opettajanaan ja Herranaan haluten toimia Kristuksen käskyjen mukaan. Kristus puolestaan luotti Mariaan aivan erityisellä tavalla ilmestyessään juuri hänelle ja pyytäen tätä viemään sanoman hänen oppilailleen.

***

Mirhantuojien esimerkki ja heidän tarinansa ovat niin inspiroivia, että tahdoimme nimetä naisortodokseja koskevan verkkosivustomme heidän mukaansa.

Luettavaa:

Kuula, Kari 2002: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Kirjapaja, Helsinki.
Kirjapaja.

Nicolaides, Angelo 2018: Mary Magdalene and Orthodoxy: Apostle, Heroine or Feminist? Journal of Theology 99.

Pihlajamäki, Lili 2013: Mihin kiiruhdatte, mirhantuojanaiset? Mirhantuojien kuva ortodoksisen hymnografian ja tradition valossa. Pro gradu -työ. Itäinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ruusukallio, Liisa 2018: ”Usko minua, nainen” Narratiivinen tutkimus Johanneksen evankeliumin naishahmojen rooleista. Pro gradu -työ. Läntinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ylin kuva: Fra Angelo: Kristuksen ylösnousemus ja naiset tyhjällä haudalla. 1440 – 1442. Pyhän Markuksen tuomiokirkko.

Nunna ja nainen kävelevät luostarin pihalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Pyhä Irene puristi sydämestä ja nunna hänen luostarissaan kädestä

Tyttäreni kuvaa erikoisluvalla reliikkiä. Ystäväpariskunnan tytär rapsuttaa pihalla kissaa. Pariskunta ihailee kreetalaiseen laaksoon avautuvaa maisemaa ja minä yritän tukahduttaa kurkkua kuristavaa tunnetta, joka on iskenyt ikonin edessä keskellä harrasta kauneuden kokemusta. Pyhä Irene, jonka luostarin kirkossa olen, katsoo minuun arvoituksellisilla silmillään eikä päästä perääntymään. Älä mene, sen katse sanoo. Anna puristaa, koe tunteesi loppuun äläkä säiky, vaikkei se ole silkkaa suloisuutta. Minä puhuttelen sinua nyt, kun pyydät – ole siis läsnä, vaikka sattuisi.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla. — _{Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni.}

Rakas ystäväni on sairastanut yli kuusi vuotta aggressiivista syöpää. Hän on tällä hetkellä 52-vuotias, saanut siis kirouksensa suht nuorena. Olen ollut hänen mukanaan sytostaattihoidoissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja vertaistukitapahtumissa, joista hauskimpia ovat olleet kotikaupungin hotelleihin tehdyt staycationit eli vuorokauden mittaiset vetäytymiset. Olen myös tutustuttanut hänet Valamoon, jonka opiston kursseilla hän on maalannut toinen toistaan ihanampia ikoneja, viimeisenä pyhän Elisabet Lohikäärmeentappajan. Hän ei ole ortodoksi, mutta kuten moni muu, kokee ikonin maalaamisen paitsi meditatiivisena, myös rukouksellisena tapahtumana. Koska hän on ammatiltaan kampaaja-maskeeraaja, hänen kädentaitonsa ovat valmiiksi hyvät ja siveltimen jälki hieno. Minä kuitenkin uskon, että lopputulos ei olisi lähtökohdista huolimatta yhtä vaikuttava, ellei hän suhtautuisi työhön edellämainitulla rukoilijan nöyryydellä.

Kaunis luostari kesällä Kreetalla. — _{Pyhän Irenen luostari Kreetalla.}

Nyt olen tullut luostariin, jonka nimikkopyhä on parantanut ihmisiä, ja totta kai vetoan häneen ystäväni puolesta. Olen tehnyt niin aina Valamossa käydessäni: rukoillut parantaja Panteleimonia ja Konevitsan jumalanäitiä, ja toki myös kotikirkossani Uspenskin katedraalissa kääntynyt kaikkien mahdollisten auttajien puoleen. Kurkkuani on usein kuristanut tehdessäni niin, mutta mitään tämän kaltaista – näin väkevää kuin Irenen katse, en ole ennen kokenut.

Nunna, joka on opastanut meitä, näkee hämmennykseni. Hän on sveitsiläissyntyinen, sivistynyt ja kielitaitoinen. Nyt käy ilmi, että hän on myös sensitiivinen. Hän ei kysy, onko minulla hätä, vaan toteaa että on. Kerron hänen hetkessä kaiken, vuodatan pelkoni ja järkytykseni, annan tulla vuosien turhautumisenkin. Syöpä on vitsaus, joka koettelee kaikkien sitä lähellä olevien hermoja, ei ainoastaan sairastajan. Nunna tarttuu käteeni ja lupaa jatkaa rukousta. Hän lähettää ystävälleni Irenen kuvan. Huomaan että olemme kahden kirkossa; tyttärenikin on mennyt ulos. Ja nyt lähtee myös nunna, jättää minut päättämään kohtaamiseni. Seison ikonin edessä kunnes tyynnyn, mihin menee enemmän kuin tovi. Onneksi matkatovereillani ei ole kiire, vaan he antavat minun olla rauhassa. Kun tulen ulos kirkosta, Maria ojentaa kätensä ja halaa. Hän tietää tilanteen ja näkee liikutukseni.

Kun ajamme alas vuoristoteitä, jätän maisemien ihailun vähemmälle ja keskityn viestittelyyn. Kysyn ystävältäni, missä hän oli tiettyyn kellonaikaan. Vastaus hätkähdyttää: tuubissa eli magneettikuvauksessa. Huh, huokaan. Laite on syynännyt hänen solujaan samaan aikaan, kun Irenen katse on puristanut sydäntäni. Onko se enne ja jos, niin hyvä vai paha?

Annina Holmberg seisoo luostarin käytävällä. — _{Annina Holmberg}

Tapahtumasta on kohta kaksi kuukautta enkä tiedä vastausta. Syöpä oikuttelee, uhkaa tappaa mutta vetäytyykin taas kauemmaksi. Kuvat, jotka minun rukoillessani otettiin, paljastavat sekä edistystä että takapakkia. Jossain kasvaimet pienenevät, jossain aktivoituvat. Mutta ystävä on edelleen elossa ja viimeisimmän tiedon mukaan ei edelleenkään hengenvaarassa, mikä on taudin aggressiivisuuden tuntien jo ihme. Kodin ikoninurkassa on kaksi uutta toivon tuottajaa: parantaja Panteleimon ja pyhä Irene, luostarin tuliaiset. Tiedän, ettei heiltä kannata pyytää lottovoittoja, mutta lohtua ei kukaan kiellä. Eikä uskoa, joka vahvistui pyhän ikonin katseesta ja hyvää tarkoittavan nunnan pyyteettömästä eleestä.

Blogit Pyhän kosketuksia

Lehtiä syövä nunna

Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:

–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.

Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.

Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.

Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.

Palianin luostari — _{Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.}

Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä.

Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.

Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.

Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.

Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri.

Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin.

Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.

Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.

Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.