Minulla on ollut viime viikkoina suuri ilo saada pitkästä aikaa tavata vanhoja ortodoksituttuja. Monet ovat kertoneet olleensa iloisia Mirhantuojat-verkkolehteen kirjoittamastani keskustelunavauksesta ja samalla harmitelleet, etteivät ole itse uskaltaneet nostaa asiaa esille. Kirkossa, jossa on vahva hierarkia ja sen myötä vankka klerikalismi, ei ole totuttu keskustelemaan asioista. Kirkossa ei myöskään ole selkeää keskustelufoorumia, jossa voisi turvallisesti ja pelkäämättä keskustella. Nämäkin kirjoitukseni ovat verkkolehdessä, joka ei ole kirkon ylläpitämä, ja olen kirjoittanut ne omalla ajallani seurakuntalaisena, en kirkon työntekijänä.
On erotettava kirkon opetuksen kova ydin ja aikojen kuluessa muuttunut praxis
Aiheen tiimoilta käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet ortodoksisen kirkon liturgista elämää. Siinä oppi ja käytänteet kietoutuvat monella tavalla yhteen. Voi olla vaikea erottaa, mikä on kirkon opetuksen ”kovaa ydintä” ja mikä aikojen kulussa muovautunutta ja muuttunutta käytäntöä eli praxista. Käytänteissä ei ole juurikaan kiveenhakattua – sellaista, jota olisi ”aina ollut”. Meille niin tärkeää ristinmerkkiä ei ole aina tehty siten, kuin me sen tänä päivänä Suomessa teemme, polvistumisista ja maahan kumarruksista on aikojen kuluessa ollut erilaisia ohjeita ja kirkkomusiikin sekä ikonimaalauksen traditiot ovat ajattomuuden lisäksi kuvastaneet myös omaa aikaansa ja paikkaansa. 50 vuotta sitten naiset eivät voineet toimia Suomen ortodoksisessa kirkossa kanttoreina, 40 vuotta sitten luostarin asukas ei piispoja lukuun ottamatta voinut asua luostarinsa ulkopuolella, eikä lapsia huomioitu kirkon palveluksissa millään tavalla. Tänä päivänä asiat ovat toisin, emmekä juuri enää mieti, onko nykykäytäntö ortodoksisen perinteen mukaista. Toivottavasti emme myöskään ajattele, että Aleksandrian, Antiokian tai Armenian kirkot olisivat luopuneet ortodoksisesta perinteestä, kun niiden palveluksissa sekä tytöt että pojat voivat toimia ponomareina.
On kaunis ajatus, että ponomarina voi alttarissa oppia taitoja, joista on pappina hyötyä. Tosiasiassa kuitenkin vain harvasta ponomarista tulee pappia. Tänä päivänä yhä useampi Suomen ortodoksisen kirkon pappi on viettänyt lapsuutensa ortodoksisen kirkon ulkopuolella ja tutustunut ensimmäisen kerran ponomarin tehtäviin Seminaarin kirkossa. Toisaalta seurakunnissa palvelee ponomareina joukko sitoutuneita aikuisia, joilla ei ole mitään haluja pappisuralle. Vaikka usein sanomme, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja se pitää tietenkin paikkansa, pitää muistaa, että lapset ovat ennen kaikkea myös kirkon nykyisyyttä. He ovat kirkon täysivaltaisia jäseniä ja meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta siitä, että he kokevat kirkon omakseen ja saavat siinä osallisuuden kokemuksia. Näitä kokemuksia ei synny siitä, kun tullaan esimerkiksi uskontoryhmän kanssa koululaispalvelukseen silmät innosta kirkkaina ja ryhmän pojat haetaan alttariin ponomareiksi tärkeisiin tehtäviin. On sydäntä särkevää huomata, miten into sammuu saliin jääneiden silmistä ja tilalle tulee pettymyksen katse ja kokemus huonommuudesta. Vaikka kuinka elämässä kilvoittelisi hyvien asioiden muistamisessa, ihmisen muistiin piirtyvät selkeämmin kokemukset epäreilusti kohdelluksi tulemisesta.
Maallikoiden palvelutehtävä vs. sakramentaalinen pappeus
Samaisissa viime viikkojen keskusteluissa olemme puhuneet siitä, miten voi tukahduttaa keskustelun ja tahallaan loukata toista. Tähän usein käytetty keino on kyseenalaistaa toisen ortodoksisuus ja syyttää häntä protestanttisesta ajattelusta. Ponomarikerhojen osalta protestanttisuus on hieman kaukaa haettua, sillä esimerkiksi Suomen luterilaisessa kirkossa ei ole alttariapulaisten perinnettä. Toinen keino on nostaa esille epäilys naispappeuden kannattamisesta. Toivon, että kaikki edellisen tekstini lukeneet ovat ymmärtäneet, että se koskee lasten ja nuorten ponomarikerhoja eli maallikoiden palvelutehtävää, yleistä pappeutta, kuninkaallista pappeutta eikä sakramentaalista pappeutta. Pappeus kirkon sakramenttina kuuluu kirkon oppiin ja ”kovaan ytimeen” ja näin ollen sen muuttaminen ei ole yksittäisen ortodoksisen paikalliskirkon tehtävissä.
Luin ilokseni Tampereen ortodoksisen seurakunnan ponomariviikonlopuista, joihin kaikki ponomaritoiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Asiallinen keskustelu jatkukoon!
Ponomarikerhojen tasa-arvosta Mirhantuojiin kirjoittanut uskonnonopettaja ja kasvatustyöntekijä Kaarina Lyhykäinen on tehnyt pitkän uran kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Hän on aina tuntenut saavansa arvostusta työssään ja viihtynyt työyhteisöissä, joissa häntä on kohdeltu hyvin.
– Se, että saa olla oman työnsä asiantuntija, on yksinkertaisesti palkitsevaa, hän sanoo.
Naisvihamielisyyttä hän ei ole koskaan joutunut kokemaan, mutta vaikka naiset ortodoksikirkossakin pääsevät nykyään tärkeisiin tehtäviin ja lasikattoon on tullut suuria reikiä, tasa-arvoon on vielä matkaa.
– Peräänkuulutan perinteiden tuulettamista, sillä maallikkotehtävissä ne ovat vaihdelleet suurestikin eri kirkoissa. Ei ole yhtä perinnettä, joka kieltäisi esimerkiksi tyttöjen toimimisen ponomarina tai naisten diakoneina. Naispappeus on isompi kysymys – se vaatisi koko maailman ortodoksisen kirkon yhteistä kantaa – mutta maallikkotasolla tasa-arvoa voisi hyvin edistää.
Äiti, isoäiti ja intohimoinen opiskelija
Paitsi kasvatuksen ja koulutuksen monitoiminainen, Kaarina on kolmen aikuisen lapsen äiti ja pienen Niio-pojan isoäiti ja intohimoinen opiskelija. Hänellä on useampi tutkinto ja lukuisia lyhyempiä opintokokonaisuuksia CV:ssään teologian, kulttuurintutkimuksen, historian, egyptologian, työ- ja organisaatiopsykologian, klassillisen arkeologian sekä kotieläintieteen aloilta. Eikä uuden oppiminen kyllästytä vieläkään.
– Bongailen esimerkiksi avoimen yliopiston kursseja, jotka sopivat aikatauluuni, ja jos aihe kiinnostaa pitemmälle, haen jatkamaan sitä yliopistoon, Kaarina valottaa systeemiään.
Tahti kuulostaa välillä hurjalta, koska Kaarina ei ole pitänyt juurikaan opintovapaita, vaan tehnyt suurimman osan työn ohessa. Joskus opinnot ovat johtaneet yllättäviinkin suuntiin ja sisältäneet sivupolkuja, joille Kaarinan mukaan kannattaa astua.
– Kaikkea ei ole pakko saada valmiiksi, mutta haasteille on hyvä antaa mahdollisuus, hän kannustaa ja mainitsee esimerkkinä vuosikymmen sitten suorittamansa alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelman.
– Tutkin siinä Italian krusifiksitapausta, toisin sanoen krusifiksia luokkahuoneiden seinällä, josta suomalainen Soile Lautsi kanteli Italian eri oikeusasteisiin ja lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.
Gradu oli jo Kaarinan toinen: ensimmäisen hän teki jo 1994 kirkkohistoriasta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.
Mene sinne, missä sinua tarvitaan
Teologiaa opiskellessaan Kaarinan ensimmäinen harjoittelupaikka oli Diakonia-lehdessä, jossa hän kiinnostui viestinnästä. Toimiessaan tällä hetkellä koordinaattorina Ortodoksistossa (kirkon nettisivusto, joka esittelee ortodoksista kasvatusta, opetusta, tietoja ja taitoja), viestinnän ytimessä ovat uskonnosta tiedottaminen ja siitä keskusteleminen. Kolmen vuoden pilottijakso on kiehtova, koska siinä Kaarina saa yhdistää lähes kaikkea hankkimaansa koulutusta, jota ei ole vähän.
Kaarina on aina ollut monessa mukana. Helsingin seurakunnan historiikin julkaiseminen vuonna 2002. Kuvassa kirkkoherra Veikko Purmonen, kirjan toimittaja Petri Piiroinen sekä kaksi kirjoittajaa isä Jukka Alava ja Kaarina.
Keskustelu arkkipiispa Makarioksen kanssa Madame Tussaudin vahakabinetissa Lontoossa vuonna 2003.
Kun teologian opinnot olivat vielä kesken, Kaarina otti vastaan opetustoimen sihteerin toimen, johon sisältyi muun muassa teema-, koulutus- ja virkistyspäivien järjestämistä, tiedotteiden laatimista ja uskonnon opetuksen koordinoimista.
– Sillä tiellä olen edelleen, vaikka työnkuva ja nimikkeet ovat ajan saatossa ja organisaatiouudistuksissa muuttuneet, hän kertoo. – Tein ensimmäisenkin graduni siis työn ohessa, ja olen siitä lähtien limittänyt ja lomittanut tehtäviäni.
Ortodoksisen uskonnon opettajaksi ajautuminen on hyvä esimerkki sivupolulle uskaltautumisesta.
– Se alkoi niin, että kun työhöni kuului myös sijaisten etsiminen, menin itse paikkaamaan kohtia, joihin en löytänyt tekijää. Siinä tuli tutustuttua useampaankin kouluun, joista mieleen ovat jääneet erityisesti Lastenlinnan sairaalakoulu ja eri lukiot.
Kaunisniemen kauniit muistot
Opetustyö oli sen verran innostavaa, että Kaarina päätti hankkia siihenkin pätevyyden. Se onnistui puolison avulla niin, että isä jäi Helsingin kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti suuntasi Joensuun yliopistoon täydentämään pedagogisia ja ortodoksisen teologian opintojaan.
– Niihin kuului myös liturgiset harjoitukset seminaarin kirkossa, Kaarina lisää ja muistelee, että vuosi oli hieno, joskin vaativa perheelle.
– Mieheni Tommi oli graafinen suunnittelija, joten hänelle sopi hyvin ottaa hoitovastuu, mutta matkustin silti aina viikonlopuiksi kotiin, ettei ikävä pääsisi kasvamaan liian isoksi.
Kaarina ja Tommi saivat lapset nuorina. Esikoinen Sofia, keskimmäinen Arttu ja kuopus Maria syntyivät 2000-luvun alussa. Perheen läheinen ystävä isä Heikki Huttunen kastoi vanhemmat lapset.
– Olimme aktiivisia seurakuntalaisia sekä työn kautta että vapaa-aikana, Kaarina muistelee.
– Tommi toimi kolme vuotta nuorisotyöntekijän sijaisena ja kävi senkin jälkeen usein Lällyn leireillä yövahtina.
Nuori äiti vanhimman lapsen Sofian kanssa jouluna 1990.
Perhepotretti toisen lapsen Artun kasteen jälkeen 1992.
Läyliäisissä sijaitseva Kaunisniemen leirikeskus tuli lapsille kuin toiseksi kodiksi, koska perhe vietti kaikki pääsiäiset siellä.
– Vain kaksi jäi väliin sairauden takia, ja muutenkin kävimme Kaunisniemessä usein. Kun katson sieltä otettuja valokuvia, muistan heti sen tuoksutkin. Se oli meille todella tärkeä paikka.
Kuvissa suorastaan liikuttavan nuorelta näyttävä Tommi menehtyi äkillisesti kuusi vuotta sitten ja Kaarina jäi leskeksi. Nyt elämäntilanne on valoisampi uuden mieluisan roolin, isoäitiyden myötä. Vaikka työtä ja opintojakin riittää, Kaarinalla on aina aikaa Niiolle. Ja tietysti myös omille, jo kotoa pois lentäneille lapsilleen.
Ja kauniit muistot kantavat.
Nuorimman lapsen Marian kirkottaminen suurena lauanataina Kaunisniemen kirkossa. Kuvassa isä Jyrki Penttonen ja lapsen Nina-kummi.
Lasten kanssa vuonna 2007.
Sikojen rehuista kaksi opintopistettä
Kun vastuu uskonnon opetuksesta 1990-luvun lopussa siirtyi laajemmin kunnille ja kaupungeille, Kaarinan työhön tuli mukaan myös seurakunnan aikuiskasvatus, joka sisältää muun muassa katekumeenikoulun, ikonimaalaus- ja muut kerhot sekä aikuisten kriparit, joita järjestetään tosin harvoin.
– Olin 10 vuotta Laajasalon opistossa tutorina, ja esimerkiksi harrastajapohjalta ponnistaneet diakonit kulkivat piispojen vaatimuksesta kauttani.
Enää Laajasalossa ei ole ortodoksisen teologian opetusta, mutta tehtävät eivät silti lopu kesken.
– Kirjoitan tälläkin hetkellä yhtä artikkelia isä Teemu Toivosen kanssa ja olen työryhmässä, jossa suunnitellaan oppikirjoja.
Teologiaa opiskellessaan Kaarinan pääaineena oli kirkkohistoria, joten oli luontevaa jatkaa siitä eteenpäin ja keskittyä sopivassa elämänvaiheessa yleiseen historiaan. Se vaihe on nyt.
– Ruuhkavuosina tein enemmän muutaman opintopisteen paketteja, Kaarina laskeskelee ja mainitsee egyptologian ja klassillisen arkeologian. – Niistä on muuten ollut hyötyä ussan opena, mutta on mukavaa suorittaa taas laajempikin tutkinto.
Ensi syksynä hänellä on historiankin opettajan pätevyys, joten saa nähdä, mitä uusia polkuja se avaa.
– Ei hätää, Kaarina hymähtää. – Jos jostain syystä muut hommat loppuisivat, taskustani löytyvät myös maatalouslomittajan paperit.
Kahden opintopisteen kotieläintiede-kurssille hän eksyi Pohjois-Savossa vietetyn kesäyön jälkeen. Vanhan ystävän kanssa tuli valvottua ja ihailtua maaseutua.
– Aivan ensimmäiseksi, jo ennen teologian opintoja, kävin Sammatissa emäntäkoulun, Kaarina taustoittaa. – Se oli ammatillinen koulutus, jonka ansiosta opin lypsämään ja tekemään muitakin maataloustöitä.
Kotieläintiede täydensi tuota kokonaisuutta.
– Sian rehut tuottivat hankaluuksia, mutta siitäkin tentistä pääsin läpi, Kaarina nauraa.
Neuloosi ja Britbox
Sanonta ”raskas työ vaatii raskaat huvit” ei toimi Kaarinan kohdalla. Hänen rentoutumiskeinonsa ovat kevyet.
– Luen elämäkertoja ja dekkareita, islantilainen Yrsa Sigurðardóttir on suosikkini. Hänen kirjoissaan ei mässäillä verellä ja väkivallalla, vaan niissä on hienoa henkilö- ja maisemakuvausta.
Televisiosta Kaarina katsoo suoratoistopalvelu Britboxia, koska on hullaantunut brittiläisiin tv-sarjoihin.
– Hankin sen ”vain kesäksi”, mutta en ole hennonut luopua vieläkään, hän huokaa. – Ja erityisesti nautin, kun saan neuloa samalla kun katson laadukasta ohjelmaa.
Hän tunnustaa hurahtaneensa kutomiseen niin, että voidaan puhua ”neuloosista”.
Kaarina-mummi Mummi antaa vauhtia Niio-bunukalle.
Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä.
Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä.
