Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus.
Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi?
Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?
Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!
Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.
Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?
Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.
Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:
1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää, erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.
2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla.
3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!