Ortodoksisuudesta kiinnostunut kirjailija ja toimittaja Nina Honkanen tarttui Vaeltajan kertomuksiin. Teos sai hänet pohtimaan paitsi omaa suhdettaan rukoukseen, myös vuosisataista perinnettä ja jopa maailmanrauhaa.
Poikkeuksellisen vuodenkierron jälkeen kevät saapui tänä vuonna, jos mahdollista, vielä keikkuvammin kuin vuosi sitten. Ilman exit-suunnitelmaa, varmuutta tulevasta. Moni on löytänyt itsensä miettimästä, mistä saada voimaa poikkeusajasta valuvaan epätietoisuuteen ja jopa toivottomuuteen. Helmikuun lopun Kalevalanpäivänä aurinko lämmitti niin, että kuopuksen nimipäiväkahvit tarkeni nauttia paitahihasillaan parvekkeella. Siinä kahvitellessa tuli pohdittua perheen kesken ihmislajin joustavuutta – miten se on läpi historian mukautunut vallitseviin olosuhteisiin. Aina se ei ole selvinnyt yksin, eikä ole onneksi tarvinnutkaan. Vaikeimpina hetkinä monen tukena ja turvana on ollut ytimekkyydessään vahva rukous: Herra Jeesus Kristus, armahda minua. Sydämen rukouksen voimalla on vaellettu tuhansia kilometrejä ja kuljettu tiettömien taipaleiden taakse. Hukattu, etsitty ja löydetty.
Sain kulkea suuren viikon ajan vaeltajan seurassa
Puolitoista vuosisataa sitten pitkin Venäjän maata kulkenut koditon vaeltaja etsi vastausta mieltään askarruttaviin hengellisiin pohdintoihinsa. Häntä askarrutti moni asia ja etenkin, miten oppisi rukoilemaan lakkaamatta. Vaeltaja jututti tapaamiaan ihmisiä ja pohdiskeli heiltä kuulemaansa. Tästä matkasta on kirjoitettu kirja Vaeltajan kertomukset.
Arkkipiispa Paavali kertoo vuonna 1977 suomennetun kirjan esipuheessa nuoresta miehestä, joka matkasi kirjan innoittamana Kaliforniasta Uuteen Valamoon. Häneltä udeltiin, miksi ihmeessä erilaisia uskontoja tutkinut sekä muodikasta mietiskelyäkin harjoittanut nuori mies päätyi kaukaiseen Suomeen ja juuri Heinävedellä sijaitsevaan ortodoksiseen luostariin. Mies oli vastannut tulleensa toimeen radioteknikon ammatissaan, mutta olleensa alati tyytymätön elämäänsä varsinkin sen jälkeen, kun oli menettänyt auto-onnettomuudessa toisen jalkansa.
Kaiken hapuilun keskellä nuorukaisen käteen oli osunut vanha, jo sivuiltaan rypistynyt pieni kirja, joka vei hänet matkaamaan kohti tuntematonta, Suomessa sijaitsevaa luostaria. Se kertoi hänelle, mitä kaikkea etsivä voi sisimmästään ja itsensä ulkopuolelta löytää. Vaeltajan kertomusten tarina kuvaa hengellisten kokemusten samankaltaisuutta riippumatta siitä, onko niiden välissä virrannut pari purollista vettä vai kokonaisia vuosisatoja. Siinä avataan sydän rukoukselle ja kurkotetaan kohti korkeinta – sitä, mitä ihminen ei ilman oman pienuutensa tunnustamista löydä.
En ole uskonnollisesta kodista
Arkinen rukous oli mummulassamme yhtä itsestäänselvää kuin syöminen ja nukkuminen. Kädet laitettiin ristiin ennen ateriaa ja ”kiitos Jeesus ruoasta” livahti vauhdikkaankin mukulan suupielestä pöydästä noustessa. Mummun kanssa luettu iltarukous oli rutiini siinä missä hampaiden pesukin. Myös pyhäkoulussa ja partiossa rukoileminen oli vahvasti läsnä, eikä pelätty, että kukaan menisi siitä pilalle. Lapsenuskon säilyttäminen oli niistä lähtökohdista helppoa.
On aikoja, jolloin suhteeni kirkkoon instituutiona tai sen käsitykseen lähimmäisenrakkaudesta on ollut huojuva, jopa epäilevä. Tilannetta ei ole helpottanut vakaumuksina myydyt ahtaat näkemykset naisten tai erilaisten vähemmistöjen asemasta. Ympäristöni on ollut kyseenalaistava. Eräs ystäväni totesi, että hänen on vaikea rukoilla, koska hän tuntee itsensä silloin naiiviksi tai jopa hölmöksi. Eihän älykäs ja tiedostava aikuinen voi rukoilla!
Paitsi että voi. Vilpitön rukous on samaan aikaan intiimi ja inhimillinen tapahtuma ja avuksi monessa erilaisessa tilanteessa. Siihen ei tarvita haaksirikkoa, keskistysleiriolosuhteita tai vakavaa sairastumista. Arkiset, vaatimattominakin näyttäytyvät tilanteet ovat täynnä hetkiä, jolloin voi löytää itsensä rukoilemasta, koska voimat eivät riitä, tai päinvastoin riittävät jopa liiaksi. Niinpä mikään yhteiskunnallinen tai yksilötason kriisi ei epäilyksistä huolimatta ole vaikuttanut rukoilemiseeni. Mitä ulkopuolisemmaksi olen elämässäni itseni tuntenut, sitä suuremman turvan rukous on antanut.
Rukoilen monta kertaa päivässä. En lakkaamatta niin kuin Vaeltajan kertomusten päähenkilö toivoo oppivansa, mutta kun hätäännyn, ilahdun, murehdin, yllätyn, stressaannun tai tulen onnelliseksi mistä tahansa pienestä tai suuremmasta elämällisestä yksityiskohdasta. Lapset, läheiset, luonto ja kaikki niissä toteutuva kirvoittaa kiitosrukoukseen. Pelko, ahdistus ja epätietoisuus ajaa pyytämään ymmärrystä ja myötäelämisen kykyä. Toisen asemaan asettuminen voi olla haastavaa, mutta rukoillessa rakentuu siltoja. Rukouksen kautta sisäinen maailma laajenee ja lähimmäisenrakkaus kasvaa. Rukous auttaa muistamaan, kuinka vähän tietää ja miten paljon – loputtomiin – on vielä opittavaa.