Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

– Mä olin Marikalla ja lähdin metsään kävelylle. Alkoi sataa lunta, sellaista hienoa hentoa ensilunta, jota ei voinut kuvitella pelottavaksi. Päinvastoin maisema muuttui uskomattoman kauniiksi, mutta samalla kaikki rajat peittyivät ja metsästä tuli yhtä vaaleaa harsoa. No mähän tietysti eksyin, ja vaikka se ei heti pelottanut, niin annas olla, kun oli haahuillut siellä valkeudessa pari tuntia ja voimat nollassa – kauhuhan siinä iski päälle. Tää kuulostaa tietysti liioittelulta, mutta mä valmistauduin jo kuolemaan. Sitten täysin yllättäen jostain iski tietoisuus, mihin piti kääntyä. Samalla tuli lämmin; ei lumen aiheuttama valheellinen lämpö, vaan niin kuin joku olis silittäny sisältäpäin. Enkeli, mä ajattelin. Se näyttää mulle tien. Ja mä löysin takaisin enkä edes vilustunut. Siinä ei voinu olla kuin yliluonnollinen asialla – mun ikioma suojelusenkeli, ihme tai pyhän kosketus, ja se oli niin vahva, että mä muistan sen fyysisen tunteen vieläkin.

Toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Taina Westin äidin suku on Suistamolta, rajan taakse jääneestä Karjalasta. Isoäidillä, joka letitti hänen tukkansa kahdelle niin tiukalle palmikolle, että silmät menivät vinoon, oli ikoninurkka. Myös isän äiti oli alkujaan ortodoksi, mutta Taina kastettiin luterilaiseksi, koska ”ryssän kirkolla” oli sodan jälkeen pitkään kolea kaiku. 1956 syntynyt Taina koki rippileirillä ajan hengen mukaisen uskoon tulemisen, joka vaihtui opiskeluvuosina vakaaksi vasemmistolaisuudeksi. Taina ei häpeä sanoa olleensa stallari (stalinisti), mutta ihmettelee, kuinka muutaman vuoden jakso elämästä onnistuu leimaamaan ihmisen loppuiäksi. Kiihkeintä kommunismia kun kesti vain murto-osa elämän pitkästä juoksusta.

Taina opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina, jolloin opinahjo oli voimakkaan punainen. Hän muistelee, ettei koskaan valmistunut, koska työ vei mennessään. Television Iltalypsy, joka pyöri vuosina 1993-2001, on yksi tunnetuimmista töistä, joissa Taina on ollut mukana. Moni muistaa hänet myös Suomen hovi ja Pohjantähden alla –ohjelmien Aune Asplundina. Tai radiosta, josta hän lähti, kun Yle otti käyttöön soittolistat; Helsingin Sanomien kolumneista; Tanja Saarelasta (myöh. Karpela) ja Jukka Puotilasta kirjoitetuista kirjoista sekä monista yhteiskuntaa, uskontoa tai taidetta käsittelevistä tapahtumista, joissa hän on ollut juontajan, keskustelijan ja moderaattorin rooleissa.

Nykyään hänet tunnetaan myös ortodoksina, joka on kirjoittanut artikkeleita Valamon ystävä -lehteen ja toimittanut Annina Holmbergin ja Olli Löytyn kanssa kirjan Minun Valamoni, tarinoita luostarista (Kirjapaja 2017, uusintapainos Valamon ystävät ry. 2021).

Tainasta tuli ortodoksi vuonna 2013 pitkän harkinnan jälkeen. Hän halusi kummikseen ohjaaja, dramaturgi Ritva Holmbergin, joka sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Koska Ritva tiesi kuolevansa pian, hän varoitti, ettei hänestä ole pitkäaikaiseksi kummiksi. Silloin Taina keksi, että Ritvan tytär Annina voisi periä tittelin. Mirhavoitelu toimitettiin Helsingissä Liisankadun Kotikirkossa ja kummatkin kummit, oleva ja tuleva, olivat läsnä. He myös etsivät yhdessä Tainalle taivaallista esirukoilijaa, joksi päätyi pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren äiti ja muun muassa arkeologien suojelija. Hän kuuluu myös katolisen ja anglikaanisenkin kirkon pyhiin, mikä sopii ekumeniaa ja laajemminkin tasa-arvoa ja kaikessa yhdenvertaisuutta kannattavalle Tainalle. Avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa hänelle sopi myös mainiosti kertoa ajatuksistaan kesän Pride-juhlan aikaan Nato-kahvien merkeissä.

– Ei sitä silloin nuorena kommarina olisi voinut kuvitella skoolaavansa Natoon liittymisen kunniaksi, mutta maailma muuttuu puhumattakaan ihmisestä, hän sanoo. Ja kertoo, että kaiken muutoksen keskellä yksi asia on aina kannatellut häntä: usko enkeleihin ja varsinkin suojelusenkeleihin.

Naiskollektiivi

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.

– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.

Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:

– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat.

Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään:

– Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata.

_{Ina Colliander ja tytöt Kati ja Maria kesän vietossa Kalajoella.}

Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin.

– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.

Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi.

– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!

Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.

– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.

_{Ina Colliander teki ensin kotityöt ja vasta sitten taidetta, mikä oli rippi-isä Johanneksen suosittelema järjestys naiselle.}

Kirkon sijasta markkinoille

Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan.

– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.

Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.

– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton.

Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa.

– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?

Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.

– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni. — _{Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni}

Saako pyhiä arvostella?

Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?

Maria hymähtää.

– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä.

Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.

Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä.

– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme.

Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja.

Naiskollektiivi

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä, Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala huokaa. – Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä.

Sirpa on tehnyt uraa ortodoksisessa maailmassa aina lasikattoon asti, joten hän tietää mistä puhuu. Ekumeeniseen perheeseen ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin tyttäreksi syntynyt Sirpa on koulutukseltaan teologian maisteri, ja hänellä on vuosikausien työkokemus erilaisista johtotehtävistä. Valamon opiston rehtorikausien välissä hän toimi Suomen ortodoksisen palvelukeskuksen johtajana ja on nykyään myös luostarin henkilöstöpäällikkö. Ei hänellä ole palavaa tarvetta rikkoa kattoa, mutta keskustelun rehevöittämistä hän kaipaa.

– Ne selitykset ovat monesti niin puuduttavia. Jos esimerkiksi joku argumentoi, että nainen ei voi olla pappi, koska papit ovat isiä. Eihän siinä ole mitään järkeä!

Ei niin, kutsutaanhan Lintulan nunniakin äideiksi ja sisariksi, eli moinen saivartelu on semantiikkaa.

Onneksi keskustelu on edes lisääntynyt, Sirpa kiittää.

– Eikä naisia vaimenneta automaattisesti.

– Mutta kirkollamme on edelleen miesten kasvot.

Valamon opiston kursseilla naiset ovat kuitenkin hyvin esillä; esimerkiksi ikonimaalauksessa käsitellään jatkuvasti naispyhiä. Sirpan oma suosikki on pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen. Useana vuonna on myös järjestetty kurssi naisfilosofeista, ja tulossa on Naiseuden voima-kurssi 9.-11.9.2022 ja uutuutena Paraske-seminaari 7.-9.10.2022.

– Ensi vuonna järjestetään 15.-17.9.2023 kansainvälinen seminaari Naisen eletty ortodoksisuus, jossa ortodoksinaisen elämää käsitellään monista arjen elämään liittyvistä näkökulmista käsin. Eli pohditaan sitä, miten naiset vievät arjessa käytäntöön kirkon opetusta ja mitä kysymyksiä sekä haasteita siitä herää.

Sirpa ei siis ole jäänyt voivottelemaan, vaan tekee osansa keskustelun monipuolistamiseksi. Apuna hänellä on hyvin vaalitut verkostot ja kotona miespuoliset tukijat, eli puoliso ja suloinen mutta välillä riiviömäinen nuori pohjanpystykorva Mauno.

– Se on laulava ja haukkuva lintukoira, aivan kuten minä kanttorin opin saaneena olen laulahteleva ja haukahteleva rehtori, Sirpa hymähtää.

Naiskollektiivi

Kun ohjaaja-kirjailija Eira Mollberg raitistui, hän ryhtyi tekemään kuvataidetta – Nyt hän kysyy, miksi ilo on aliarvostettua ja murheellisuus syvällisyyttä

– En ole absolutisti, Eira tarkentaa. – Mutta en myöskään enää sosiaalinen lipittelijä.

Vuonna 1957 syntyneen Eiran elämänmuutosta kuvataan romaanissa Villasukkahäpeä, josta tehtiin myös näytelmä. Teatteri Avoimissa ovissa pyörineen esityksen musiikista vastasi Larissa Qvintus-Petsalo, joka toimii nykyään Tikkurilan ortodoksisen kirkon kanttorina. Hengellinen aspekti oli vahvasti läsnä.

Vaikka edellisestä romaanistaan Vakuuslapset Savonia-palkinnon saanut Eira vei Villahousuhäpeän näyttämölle asti, se koitui hänelle taloudelliseksi tappioksi.

– En saanut siihen enkä sen jälkeen apurahoja – olen ilmeisesti yli-ikäinen – joten päätin hakeutua palkkatöihin, jostainhan leipä on revittävä. Toisaalta opin, että köyhyys on vapauttavaa ja voin tehdä mitä huvittaa, kuten maalata.

Tämän jutun fokus onkin taidemaalari Eirassa.

Ortodoksisuus on innoittajana Eiran taiteessa. Uspenie-sarjaa.

Käsillätekemisen ihanuus

– Olen aina rakastanut käsillä tekemistä, Sakarimäen koulussa koulunkäyntiavustajana päivätyössä käyvä Eira kertoo. – Ensimmäinen tutkintonikin on kankurin.

Sen hän hankki hyvin nuorena Urjalan käsityöopistosta, jonka kesäkurssilla kudottiin pitkät päivät valoisiin öihin asti. Palkintona oli kankurin ammattipaperit.

Kuvataidekärpänen pisti kuitenkin sitäkin aikaisemmin.

– 14-vuotiaana Moskovassa Tretjakovin galleriassa, hän muistaa tarkasti. – Isä ja äiti veivät minut sinne. Menin aivan tolaltani, suorastaan liekehdin. Päätin opetella venäjän kielen, minkä teinkin, ja Moskovasta tuli lempikaupunkini. Moni sanoo nyt Ukrainan sodan aikana, ettei aio enää koskaan matkustaa Venäjälle, mutta minä menen sinne heti, kun tilanne sallii. Sotaa vastustan tietenkin ankarasti.

Eira pitää lompakkonsa arvokkaimpana aarteena moskovalaisen Leonardo-taideliikkeen alennuskorttia.

– Se kauppa on minulle taivas, sieltä saa kaikkea.

Sen lisäksi että on aina pitänyt askartelusta ja käsitöistä, myös geeneistä löytyy taiteilijaperimää. Kuuluisan isän, elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergin, lisäksi suvussa on useampi kuvataiteilija. Isän veljeä Jorma Mollbergia Eira nimittää suosituksi toritaiteilijaksi, joka maalasi maanisesti silloin kun ei juonut.

– Hänen kukkahuivityttöjään kysellään vieläkin, sen verran suosittuja aiheita hän maalasi.

Äidin veli Hannu Dahlström sen sijaan oli oikea matrikkelitaiteilija, ja isoäidin kummatkin sisaret maalasivat.

– Kyllä voi sanoa, että maalaaminen on minulla geeneissä.

Hidas sekatekniikka on meditatiivista tekemistä

Kun Eira kuvailee tapaansa maalata, hänen kätensä liikkuvat ja havainnollistavat prosessia.

– Valitsen ensin valmiin työn, otan siitä kopion ja teen alustan. Sitten rupean leikkaamaan ja liimaamaan päälle toisia kuvia ja kuvien osia, käytän villisti myös ylenpalttisen koreita materiaaleja, kuten pitsireunaisia kakkupapereita ja tapetteja. Herkuttelen täydellisen pyöreällä muodolla jos haluan. Olen juuri niin naiivi kuin kulloinkin tuntuu ja teen vain itselleni.

Oma tärkeä vaiheensa on raamitus, joka ei suinkaan tapahdu viimeisenä, vaan prosessin alkuvaiheessa.

Eira metsästää kehyksiä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista:

– Nihtisilta on mahtava! hän mainostaa.

Sitten hän laittaa kuvapohjan raameihin, jotka myös maalaa ja käsittelee niin, että ne ikään kuin jatkavat työtä tai sulautuvat osaksi sitä.

Lopuksi hän merkitsee kuvan taakse pohjana olevan alkuperäistyön tiedot ja tekijän, reiluuden vuoksi.

Valmiita töitä voi kutsua vaikka kollaaseiksi.

– Sekatekniikka on niin hidasta, että se on suorastaan meditatiivista. Ja se muistuttaa ikonimaalausta, vaikka sen tekniikoista poikkeaakin.

Eira korostaa, ettei hän maalaa ikoneja, vaikka saattaa ottaa aiheet ikoneista.

– Kun tein Gregorios Voitonkantajaa, pääsin flowta syvempään tilaan, superflowhun.

Uspenie-sarja ammentaa myös ortodoksisesta uskonnosta, joka on Eiran perhettä yhdistävä liima. Lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsiakin useampi, mutta ortodoksiset juhlat kokoavat perheenjäsenet yhteen ja arkenakin Justus-poika soittaa, jos äitiä ei ole vähään aikaan näkynyt kirkossa.

Ilo saa kuulua taiteeseen

Eira on tehnyt useita pyhiinvaelluksia ja tuntee monia luostareita. Niistä kotoisimmaksi on tullut Pyhtitsan nunnaluostari, joka sijaitsee Koillis-Virossa, ja jossa on yli 100 nunnaa. Eira seuraa luostarin jumalanpalveluksia youtubesta, viimeksi hän kävi siellä toukokuussa. Pyhtitsa kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Eira esitti tilanteesta kysymyksiä nunnille ja sai jokaiselta omanlaisensa vastauksen. Tilanne oli kiinnostava.

– Kaipaan Pyhtitsaan kovasti ja odotan seuraavaa käyntiä, joka on mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Kaipuusta tulee mieleen murhe, joka on suomalaisen taiteen käytetyimpiä materiaaleja, oli kyse sitten kirjallisuudesta, elokuvasta tai kuvataiteesta. Iloa pidetään usein vähempiarvoisena ja synkkyys lasketaan syvällisyydeksi.

– Mutta murehtiminen ei ole syvällisyyttä, sanoo Eira ja haluaa tähdentää, että tämä koskee myös ikoneja. – Kuvallinen teologia lähtee tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta, joten siihen eivät päde maalliset lait. Edelleen hengellinen taide on eri kuin ikonitaide, jossa on aivan oma katsomisen ja kädentaidon ihmeensä.

Esimerkkinä Eira käyttää monien ensimmäistä kertaa ikonin edessä kokemaansa tunnetta, että ”se katsoo juuri minuun”.

– Eikö sinunkin tutuillesi ole käynyt niin, kun olet vienyt heidät kirkkoon tai ikoninurkan eteen? hän tivaa.

Pakko myöntää, että on.

Lopuksi kuitenkin:

– Mottoni maalatessa on, että älä ota mitään vakavasti ja pääasia, että on kivaa.

Se näkyy Eiran värejä hehkuvissa töissä, joiden yksityiskohtia toivon mukaan päästään tarkastelemaan pian näyttelyssä. Kolme aikuista lasta Pihla, Johannes ja Justus ainakin kannustavat äitiään pitämään sen, ja tämän jutun tehtyään myös haastattelija.

Eira Mollbergin teoksia katsoessa päällimmäisenä tunteena on ilo, ja hänen kirjoissaan käsitelty peikko – häpeä – saa huutia sen tieltä.

Naiskollektiivi

Maria Matsi: Valamo on muistojen tyyssija ja hengellinen kotini

Maria Matsilla on siitä vinha työpaikka, että sen joka kolkassa on ikoneita ja kirkonkellot soivat päivittäin. Kun hän pikkutyttönä isänsä käsipuolessa puhalsi Valamon vanhassa kirkossa purkkapallon ja sai ”synninpäästön” valkeapartaiselta isä Savvalta, hän ei osannut aavistaa, että luostarista tulisi hänen monivuotinen työpaikkansa. Tehtävät ovat vaihdelleet mutta into säilynyt; tällä hetkellä Maria vastaa opastustoiminnasta ja talkootyöstä.

Hänen ortodoksinen identiteettinsä on kirkas.

– Olen syntynyt ortodoksiksi ja elänyt siinä kulttuurissa aina. Sisarusparvestani löytyy kanttoreita ja pappi, ja kolme tytärtäni on kastettu ortodokseiksi.

Vaikka aviopuoliso on luterilainen, perheen naisten uskonnollisesta suuntauksesta ei tarvinnut keskustella.

– Meidät myös vihittiin ortodoksisin menoin Viinijärven kirkossa.

Vaikka Valamo on työpaikka, on se myös toinen tärkeistä Marian hengellisen elämän kiintopisteistä. Toinen samanlainen on Lintulan nunnaluostari, jossa Maria käy mielellään palveluksissa. Hän on laulanut kuoroissa ja rakastaa etenkin panihidoja eli muistopalveluksia.

– Alunperin olin altto, mutta nyt jo vuosia tenori, tummaääninen Maria kertoo.

Moni kysyy, miten hän tulee toimeen munkkien kanssa. Itse hän kysyisi ennemmin, miten tulla toimeen erilaisten asiakkaiden ja talkoolaisten kanssa.

– Munkit ovat tuttuja, mutta varsinkin kesällä turistiaikaan täällä käy hyvin monenlaisia ja erityyppisiä ihmisiä. Asiakaspalvelu on vaativaa missä tahansa, mutta luostariin liittyy vielä omanlaisia odotuksia, eikä kaikkia pysty miellyttämään.

Onneksi suurin osa pyhiinvaeltajista ja vieraista on mukavaa väkeä.

– Olen tutustunut täällä aivan upeisiin tyyppeihin ja luonut ystävyyssuhteita vakiokävijöiden kanssa.

Kaikkein parasta eksoottisessa työpaikassa on mahdollisuus piipahtaa kirkossa koska tahansa. Kun oikein harmittaa, surettaa tai riemastuttaa, Maria sytyttää tuohuksen ikonin eteen ja rauhoittaa mielensä. Hänen suosikkipyhänsä on oma taivaallinen esirukoilija Magdalan Maria, mutta Valamolainen ja Konevitsalainen Jumalanäitikin ovat rakkaita.

– En kaipaa muualle töihin, vaan haluan tehdä parhaani Valamon eteen, koska tästä on tullut minulle muutakin kuin työpaikka, Maria sanoo keskustelun päätteeksi.

– Luostari on monien muistojen tyyssija ja hengellinen koti; olen siis onnellinen saadessani olla täällä.