kulttuuri - Mirhantuojat

Ritva Holmberg valitsi itse paikkansa työelämässä, avioliitossa ja hengellisessä elämässä

Ritva Holmberg nuorena hymyilee kuvassa.

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka, tytär Annina Holmberg kirjoittaa.

Äitini Ritva Tuulikki Holmberg, os. Kupias (1944-2014) mainittiin usein julkisuudessa miehensä Kalle Holmbergin vaimona ja työtoverina. Se hän toki olikin, mutta paljon muutakin, muun muassa Ruotsissa komean uran tehnyt itsenäinen ohjaaja ja perheensä langat tiukasti käsissään pitänyt matriarkka.

Vuonna 2017 julkaisin äidistäni elämäkerran nimellä Tahto ja hohto. Sanaparia ei tarvinnut etsiä kauan, koska äiti oli tahtoihminen, joka ammensi elämäänsä hohtoa taiteesta. Nuoruudenystävän tarina kertoo hänestä paljon.

17-vuotias normaalilyseolainen meni katsomaan Jyväskylän Huoneteatteriin esitystä, jossa näytteli Mikkelistä tullut viisi vuotta vanhempi taiteen moniottelija, jota jo teatterin uudistajaksi tituleerattiin. Norssilainen tönäisi ystäväänsä ja sanoi lauseen, jonka tuli myös toteuttamaan:

– Ton mä otan.

Äiti syntyi vauraaseen perheeseen, joka koki sosiaalisen statuksen vaarantumisen Valiolla johtajana toimineen isän kuollessa Ritva-kuopuksen ollessa vasta nelivuotias. Hänen tarmokas leskiäitinsä sai kuitenkin asiat järjestymään niin, että neljä lasta koulutettiin korkeasti, ja varsinkin tyttärille teroitettiin itsenäisyyden merkitystä.

– Älkää koskaan jättäytykö miehen varaan, vaan huolehtikaa siitä, että pärjäätte yksinkin.

Äiti jakoi opetuksen myös minulle ja hyödynsi yrittäjäksi ryhtyneen emonsa – hän perusti Jyväskylään kemikalion sota-ajan jälkeisessä ”kaikki on kortilla”-ilmapiirissä! – tuottajana Helsingin kaupunginteatterissa.

Nuoruuden kiihkeä vauhti ja taiteen tekemisen palo

1963 äiti kirjoitti ylioppilaaksi ja meni naimisiin. Ylioppilasjuhlien ja häiden välissä oli 11 päivää. Juhlakuvat eroavat toisistaan ainoastaan siinä, että ensimmäisessä äidin päässä on valkolakki ja toisessa vierellä isä.

Vihkiminen tapahtui Jyväskylän vanhassa pappilassa ja nuoripari säilytti lahjaksi saamansa Raamatun, vaikka erosi kirkosta pian tyttärensä syntymän jälkeen. Silloin kaikki oli jo muuttunut äidin elämässä: hän asui Helsingissä, opiskeli logonomiksi ja sai 19-vuotiaana lapsen.

Ritva ja Annina Holmberg. — 19-vuotias Ritva tyttärensä Anninan kanssa.

Samalla hän oli aktiivisesti mukana Ylioppilasteatterin toiminnassa ja tutustui moniin vaikuttaviin taiteilijoihin, kuten kirjailija Arvo Turtiaiseen ja tämän runoilija-kääntäjävaimoon Brita Polttilaan, aviopari Kaisa Korhoseen ja Kaj Chydeniukseen, Esko Salmiseen, Jukka Sipilään, Kristiina Halkolaan, Aulikki Oksaseen, Vesa-Matti Loiriin jne. jne. Hänestä tuli osa 60-luvun tiedostavaa kulttuuriväkeä, joka ei halunnut itseään kutsuttavan kermaksi, vaikka osallistui Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollekin.

Samaan aikaan kun isä viimeisteli läpimurtoaan Arvo Salon – Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperalla (jossa Ritva oli mukana kuorolaisena), äiti pyrki Teatterikouluun, koska ei saanut oman tekemisensä paloa hillityksi ja tyytynyt korjailemaan puhevikoja, joihin olisi logonomin koulutuksella ollut oikeutettu. Tilanne muuttui hieman hullunkuriseksi hänen päästyään sisään ohjaaja-dramaturgi-linjalle, koska opinahjosta vasta muutama vuosi sitten valmistunut puoliso valittiin sen rehtoriksi.

Uusi tilanne ei horjuttanut vanhempieni keskinäistä työjakoa: vaikka isä oli johtavassa asemassa ja enemmän julkisuudessa, äiti hoiti perheen asiat ja assisteerasi siinä sivussa miestään. Hän oli yksityissihteeri, jonka panoksen ansiosta isä sai keskittyä sataprosenttisesti taiteelleen. Huomionarvoista, jopa alleviivattavaa, on se, että äiti ei tehnyt sitä vastentahtoisesti, vaan loi systeemin itse ja piti siitä kiinni lähes kuolemaansa saakka.

Kehuva mutta kirvelevä muistokirjoitus

Valmistumisensa jälkeen äiti ohjasi kuunnelmia Radioteatterissa, johti Åbo Svenska Teaternia ja vieraili useita kertoja Tukholmassa, Uppsalassa ja Göteborgissa. Hän teki myös hienoja dramaturgioita isän kuuluisiin ohjauksiin, kuten Joel Lehtosen Henkien taisteluun, Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Jopa haasteellisena, suorastaan vaikeana pidettyyn Paavo Haavikkoon hän kajosi rohkeasti sovittaessaan tämän runomuotoisen romaanin neliosaiseksi televisioelokuvaksi Rauta-aika.

Suomessa äiti ohjasi Helsingin ja Turun lisäksi Kuopiossa, Vaasassa, Närpiössä, Lahdessa ja Tampereella ja sai sekä hyviä katsojalukuja että arvosteluja. Hänen nekrologissaan mainitaan kuitenkin vain isän kanssa tehdyt menestykset, mitä ei voi olla ihmettelemättä: missä Ilpo Tiihosen Kallion kimallus ja Minna Canthista kertova musikaali? Missä Ruotsin menestykset sekä musiikkiteatterin päämäärätietoinen kehittäminen Suomessa? Ylistyssanat dramaturgioissa eivät riitä korvaamaan omien ohjausten ja tuottajan uran kertomatta jättämistä.

Kuvia Ritva Holmbergista vuosien varrelta. — (Vas.) Ritvan huone Kaupunginteatterissa. Pariskunta lähdössä Kalevi Kahran 40-vuotis taiteilijajuhlaan. (Oik.) Ritva ja legendaarinen kriitikko Jukka Kajava.

Dostojevski polkuna ortodoksisuuteen

Yksi vanhempieni unohtumattomimmista töistä oli Fjodor Dostojevskin teoksiin perustuva Kepissä on kaksi päätä -kokeilu, joka toteutettiin vaellusteatterina remonttia odottavassa autiossa Ateneumin taidemuseossa. Siinä Esko Salminen, Rea Mauranen, Jukka-Pekka Palo, Eila Rinne ja Vesa-Matti Loiri tutkivat ja tulkitsivat Kellariloukon ihmisen, Karamazovin veljesten, Rikoksen ja rangaistuksen sekä Idiootin henkilöitä tavalla, joka tuli katsojan iholle. Helsingin kaupunginteatterin Riivaajat täydensi paketin ja teki Kallesta yhden Suomen Dostojevski-asiantuntijoista, vaikka Ritva tunsi kirjailijan aivan yhtä hyvin. Kalle oli kuitenkin tunnetumpi ja Ritva tottunut siihen, ettei pieneen maahan tahtonut mahtua kahta Holmbergia. Varhainen päätös olla katkeroitumatta siitä vaati jatkuvaa työtä, mutta yksi äitini suurimpia saavutuksia on, että hän onnistui siinä.

Kuvia Ritva Holmbergin elämän varrelta. — Riivaajien naisia: Ritva, Virpi Uimonen, Eija Vilpas ja Aino Seppo.

Kun Ritva ja Kalle ensimmäisen kerran menivät Valamoon, se tuntui heistä kummallisen tutulta. Silloinen igumeni Panteleimon olisi voinut olla Karamazovin veljesten isä Zosiman nuorempi versio ja keljassaan keskusteluiltoja järjestänyt Ambrosius Dostojevskin kaveri. Hengellisyys ei ollut koskaan ollut heille vierasta kirkosta eroamisesta huolimatta ja Dostojevskin teosten perkaamisen jälkeen tarve harjoittaa sitä kasvoi. Luostarin sydän, kirkko, veti heitä vastustamattomasti puoleensa.

Heidät liitettiin ortodoksiseen kirkkoon juhannuksena 1988. Paikkana oli Valamon kalmiston tsasouna, jonka läheisyyteen heidät myöhemmin myös haudattiin. Kumpikin oli kesän lapsi: äiti syntynyt toukokuun viimeisenä päivänä ja isä juhannuksen korvilla. Kumpikaan ei ottanut taivaalliseksi suojelijakseen nimestään johdettua pyhää, vaan valitsi sen tuntosarvien kanssa – tuon koen omakseni. Äiti ei siis maalauttanut ikonia lapsimarttyyri Trifenasta, vaan pyhästä Sofiasta, jonka lapset Elpis, Pistis ja Agape Tuula Murtola sisällytti mukaan. Vaikka äidillä oli vain yksi tytär – minä, hän mentoroi monia ja rupesi kummiksi näyttelijä Eija Vilppaalle ja Anna-Leena Sipilälle sekä toimittaja, käsikirjoittaja Taina Westille.

Ortodoksiset työt

– Eläkkeellä olemisessa on se hauska puoli, että saa tehdä mitä huvittaa, äiti vastasi kun kysyttiin, miksi hän jatkoi töitä vapaalle päästyäänkin. Yksi syy oli varmasi työnarkomaniassa: eihän sitä ikänsä kaiken taiteen paloa polttanut nuotiota hetkessä sammuta, mutta toinen juuri valintojen vapaudessa.

Äiti keksi, että Vaeltajan kertomuksista pitäisi tehdä äänilevy. Isä toimi lukijana ja Enno Mäenmets äänittäjänä. Enno kertoi, että vanhempien yhteistyö – äiti ohjasi isän lukemista ja tarkkaili rytmiä – oli ”silkkaa intohimoa”. Se jatkui Jobin kirjana, jossa nimihenkilön osan luki Hannu-Pekka Björkman ja Kalle antoi äänensä Jumalalle. Muitakin (mies)ääniä oli mukana, joten tallenne lähenteli kuunnelmaa. Kolmas kirja jäi tekemättä, kunnes Taina West ja minä toteutimme äidin toiveen ja veimme sen loppuun. Valamon vanhuksen kirjeitä sisältää kuusi cd-levyä ja suurin osa niistä on naisten lukemia.

Kun syöpä eteni siihen pisteeseen, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja äiti siirtyi Terhokotiin saattohoitoon, hän otti mukaansa Isä Johanneksen kirjeistä julkaissut teokset.

– Tästä lähtee naisten äänet, hän sanoi ja liimasi post it-lapun kyseiseen kohtaan. Koska suurin osa kirjeiden vastaanottajista oli selvitetty, ”roolit” saattoi jakaa. Siitä, että kahden miesvoittoisen levyn jälkeen tulisi kolmas, naisilla kyllästetty teos, ilahdutti häntä. Lopulta lukijoina kuultiin muun muassa Heidi Krohnia, Marja Packalenia ja Eeva Litmasta.

Lopullinen paikka miehen vierellä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Hyviä tehtäviä hyville naisille, kuten musikaaleissa Chicago ja Oopperan kummitus, näytelmissä Ninotshka ja Herrojen Eeva, juhlakoosteissa Kaikkien näiden vuosien jälkeen (Rea Mauranen) ja Rautamuurahaisten sukua (Eeva Litmanen) sekä monologissa Paratiisin kartta, jonka äiti teki varta vasten Eija Vilppaalle huomauttaen, että kummitytön oli aika panostaa muuhunkin kuin viihteeseen. Tämän Eija kertoi itse huvittuneena:

– Olin ollut Vesku Showssa ja Speden jutuissa sen verran, että Ritva näki minun tarvitsevan vakavaa draamaa. Hän huolehti omistaan.

Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka. Hän avasi häissäni juhlan ja nostatti maljan, joskin antoi estradin sen jälkeen isälle. Isä puolestaan kiitti puheessaan Jumalaa, joka oli suonut perheeseen edes yhden realistin kahden romantikon rinnalle, koska muuten mistään ei olisi tullut mitään. Varsinkin isovanhemmuusvaiheessa jaosta oli hyötyä.

Realisti ja romantikko lepäävät nykyään Valamon metsähautausmaalla yhteisen kummun alla, mutta molemmilla on oma risti. Isän risti on hieman matalampi ja nykyään kallellaan äidin suuntaan:

– Ihan niin kuin heidän eläessäänkin, eräs ystävä totesi.

Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritva Holmbergin hautajaisissa. — Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritvan hautajaisissa.

Kyllä. Äiti sai viimeisenkin leposijansa sieltä mistä oli toivonut ja viereensä sen, jonka kanssa oli lähes koko elämänsä viettänyt. Paikka on perheen ja ystävien tärkeä pyhiinvaelluskohde, jonne eksyy joskus turistejakin. Rauhan ja rakkauden tyyssija, jossa on hyvä muistella kipinöiviäkin hetkiä. Täyteläisen elämän täydellinen päätepiste.

Kuvat: Holmbergien kotialbumit

Lue seuraavaksi

1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Artikkelit

Riivatun ja siunatun Kalle Holmbergin mukana lapsuuden karkumatkoista kansallismaiseman ympäröimälle kalliolle

Pitkälle kolmattakymmentä lasten- ja nuorten kirjaa, sekä useita tv-sarjoja kirjoittanut Annina Holmberg julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2010. Kaiku kertoi tyttärenä, äitinä ja naisenakin toteutumisesta kahden teatterivaikuttajan ainoana lapsena. Vuonna 2017 ilmestyneessä Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin taiteilijantie– elämänkerrassa lukija pääsi tutustumaan suurelle yleisölle ehkä tuntemattomamman dramaturgin ja ohjaajan elämänkaareen. Teos oli koskettava, sivistävä, mutta myös hervottoman hauska kirja. Samaa voi sanoa syksyllä 2022 ilmestyneestä Riivattu ja Siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot– kirjasta.

Holmberg on onnistunut juoksuttamaan vajaa 500-sivuisessa elämänkerrassa kattavasti kansien väliin niin Kalle Holmbergin elämän kuin teotkin. Juuria unohtamatta kirjassa käydään läpi Holmbergin lapsuus ja nuoruus, häkellyttävä teatteriura ja vuoroin muilta, mutta vielä enemmän itseltään vaatineen kulttuurivaikuttajan eri vaiheet. Kirja avaa myös hyväksyntää, rakkautta ja mielenrauhaa tavoittelevan miehen sielunmaisemaa. Elämänkaaren viisaammalla puolella sisäistä näyttämöä kohti kääntyvän himokävelijän tarina tulee kerrotuksi tavalla, joka sulattaa epäilevämmänkin sydämen. On myös raikasta lukea millä intensiteetillä ja jopa hulluuteen asti irrottelevalla heittäytymisellä teatteritaidetta tehtiin vain vajaa parivuosikymmentä sitten. Holmbergeita eivät normityöajat tai aina muutkaan rajat pidätelleet. Tällaiset elämänkerrat ovat lukuaarteita, jollaisia osuu harvoin kohdalle.

Intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua

Kirjailijatytär on ollut aitiopaikalla kokemassa ja todistamassa kirjan päähenkilön elämää ja vaiheita omasta ainutlaatuisesta tulokulmastaan. Muistaen, että yksityinen kasvaa kirjallisuudeksi vasta kun tutkittu, nähty tai koettu on etäännytetty subjektiivisesta objektiiviseksi. Lopputuloksena on intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua – elämäkerta, jossa ulkoisten näyttämöiden lisäksi lukija pääsee kokemaan Kalle Holmbergin sisäisestä maailmasta nousevia elämällisiä tarinoita. Teosta kuljettaa lapsuudenmaisemista aina viimeiseen lepoon suvaitsevaisuuden, lempeyden ja terveen kipakkuudenkin synergia.

Pikku-Kalle ateljeekuvassa 1940-luvun alussa.

Riivatun ja siunatun kirjoittaminen tai julkaiseminen ei ollut kuitenkaan kirjailijalle itsestäänselvyys. Tytär kertoo alkusanoissa ehtineensä jo haudata lapsena tekemänsä päätöksensä kirjoittaa vanhempana myös isästään. Ajatus alkoi tuntua turhalta viimeistään sen jälkeen, kun Kalle itse tai Peter Von Bagh ja Pekka Milonoff kirjoittivat samasta aiheesta omat kirjansa. Onneksi kustantaja Touko Siltala ymmärsi muistuttaa Annina Holmbergin omaavan aiemmista julkaisuista poikkeavan näkökulman – oman ainutlaatuisen kohtansa isänsä ja tämän elämän sekä töiden tai muiden tekojen todistajana.

Sisarusten yhden merkityksen sanotaan olevan se, että he ovat ainoita kenen kanssa voi sydämensä kyllyydestä olla ylpeä vanhemmistaan. Tai arvostella heitä – ulkopuolisten kehut tai haukut saavat lapsen ennemminkin takajaloilleen. Lukiessa tuleekin mieleen, että Annina Holmbergin kirjoittamat kirjat ovat olleet ainoana lapsena kirjailijana myös ne puuttuneet sisarukset, joiden kanssa on voinut puida ensin äitinsä ja sitten isänsä hyviä, hurjia mutta myös nurjia puolia. Kansien välissä on objektiivisen kuvauksen lisäksi voinut antaa palaa – ymmärtää, ihmetellä ja ehkä vähän toruakin. Vaikeimpia elämänkohtia kuvatessaan kirjailijan rehellisyys kulkee kuitenkin käsikädessä lojaaliuden kanssa. Kirjan punaisena lankana on ymmärrys siitä, että samaan ihmiseen mahtuu monia, osin raivostuttaviakin puolia. Mutta ennen kaikkea kirjailija on saanut rakastaa ja myös ihailla isäänsä tai molempia vanhempiaan aina kun siihen ollut aihetta. Eli aika usein.

Yksi tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana

Kalle Holmbergin ura ohjaajana on ollut huikea. Kaikki muistanevat Turun Kotkiksi kutsutun työryhmän ja vaikkapa sen ajan tuottaman Seitsemän veljestä- näytelmän. Tai Rauta-ajan ja sen tekemiseen liittyvät kirkkaat mutta myös liiankin tummat vedet. Sekä 80-luvun Dostojevski-tutkielman tyhjässä Ateneumissa ja lähes viisivuotisen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Tuntematon sotilas– synteesin Tampereen Pyynikillä. Mutta niiden lisäksi Holmberg teki satoja muita toinen toistaan vaikuttavimpia ja kehutumpia näyttämö- ja ohjaustöitä. Kirjaa lukiessa yksi useimmin ääneen sanoituista lauseista lukijan suusta onkin, että ”Ai niin, se teki tämänkin! Ja tämän! Tämä vasta hieno olikin!

Ylioppilasteatterin 60-luvun Orvokki-kabareet käsittelivät muun muassa seksuaalisuutta, kulttuurielitismiä, asuntopolitiikkaa, ravintoloiden portsareita, maanpuolustuskasvatusta, koululaitosta ja isänmaallisuutta.

Rauta-aika. Vesa-Matti Loiri ja Kalle Holmberg. — Ylioppilasteatterin 60-luvun Orvokki-kabareet käsittelivät muun muassa seksuaalisuutta, kulttuurielitismiä, asuntopolitiikkaa, ravintoloiden portsareita, maanpuolustuskasvatusta, koululaitosta ja isänmaallisuutta.

Mutta niin kuin joidenkin elämässä, ei myöskään kaikissa projekteissa ollut aina onnellista loppua. Tukholman Oopperaan ohjaamansa Wagnerin Ring ei mennyt niin kuin Kalle olisi toivonut ja lopulta hän sai ohjata 15 tuntisesta neliosaisesta esityksestä vain ensimmäisen. Siitä vierailusta jäi tyhjän olon lisäksi käteen aika erikoiset tuliaiset. Jätettyään kuninkaallisen kaupungin taakseen Holmbergien Tunturikadun kotiin ilmestyi paketti, joka lähettäjän mukaan sisälsi ohjaaja Holmbergilta Tukholman työhuoneelle jääneitä tavaroita. Kallen huumorintaju ei pettänyt siinäkään vaiheessa, kun paketista löytyi kondomeja. Hän räkätti jonkun muun omistamat ehkäisyvälineet nähdessään, että abortoidusta esityksestä jäi lopulta käteen vain käyttämättömiä kortsuja.

Kirjassa kuvataan myös miksi ja miten Tulitikkuja lainaamassa-näytelmän saama tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana. Kirjassa avataan luovan työprosessin seurauksia tavalla, jonka voi tunnistaa vain toinen vastaavan kokenut taiteilija tai työmies. Yksi lehtijuttu voi vetää vessasta alas kuukausia tai vuosia tehdyn työn tavalla, jonka seuraukset voivat muuttaa kokonaisia elämiä. Annina Holmberg kuvaa kirjassa myös isänsä kuoleman jälkeen tapahtunutta yllättävää kohtaamista samaisen arvostelun tehneen toimittajan kanssa Valamon Trapesassa. Tytär näki viisaimmaksi poistua paikalta ja tylyjen sanojen sijaan kävellä luostarin hautausmaalle viimeiseen lepoon päässeiden vanhempiensa haudalle. Siellä sai rauhassa hengitellä ja muistella isän viisaita sanoja siitä miten mahdollisiin vihamiehiin kannattaa suhtautua. Ymmärryksellä ja anteeksiannolla.

Alkoholismista ortodoksisuuteen

Riivattu ja Siunattu-teos kuvaa koskettavasti myös sitä, miten alkoholi kasvoi hitaasti mutta varmasti Kalle Holmbergin elämässä kivasta tunnelmaa nostattavasta kaverista mustaksi aukoksi, josta ei lopulta pulpunnut iloa. Saati muutakaan hyvää tai rakentavaa. Nykykasvatuksellisesta näkökulmasta tyttärestä olisi saatettu tehdä jopa huoli-ilmoitus. Kasvavan lapsen elämää värittivät Anninan vauvana ollessa vanhempien yksiön ovesta ja myöhemmin töölöläisen kulttuurikodin ovesta sisään ja ulos kaikkina vuorokauden aikoina lappaavat vanhempien taiteilijaystävät. 60-70-luvulla ei ollut myöskään tavatonta jos tuskin kouluikäinen lapsi vietti pitkiä aikoja yksin kotona. Tai kävi illalla itsekseen nukkumaan vanhempien ollessa yhä töissä.

Keski-iän kynnyksellä Kalle Holmbergin elämää alkoi täyttää aika ajoin hurjan ja nuorempana myös alkoholin siivittämän työtahdin sijaan perhe-elämän rikkaus sekä koko ajan isomman osan sielunmaisemaa täyttävä ortodoksisuus. Uskon mukanaan tuomat kuuliaisuustehtävät olivat orgaaninen osa elämää. Tapahtui se sitten Valamon Ystävät ry:n hallituksessa, ystävien murheiden kuuntelijana kuin muiden raitistuneiden alkoholistien tukena. Pitkät kävelyt pitkin Töölönlahden rantoja tai souturetket kansallismaisemissa Ruoveden kesäpaikassa rauhoittivat levottoman sielun rauhatonta mieltä silloin kun elämä vyöryi yli liian raskaalla painolla.

Kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti

Kirjallisuudessa ei liian usein kuvata sairastamiseen ja kuolemaan liittyvää ”hitautta”, siinäkin mielessä Annina Holmbergin vanhemmistaan kirjoittamat elämänkerrat tekevät kaivatun poikkeuksen. Kaikki meistä kun eivät lähde saappaat jalassa vaan matka kuoleman”laaksossa” voi olla pitkä ja läheisiltäkin kärsivällisyyttä sekä jaksamista vaativa tie. Kansien väliin onkin vangittu herkällä tavalla kaikki se mitä tapahtuu, kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti. Kuin myös se miltä tuntuu menettää lyhyen ajan sisällä molemmat vanhempansa eli kirjaimellisesti koko lapsuudenperheensä. Mutta myös sitä miten iso tuki rakkaimmista on silloin kun koskee eniten ja kaipuu on suurin.

Annina ja Kalle Holmberg Ritvan haudalla Valamossa. — Annina ja Kalle Ritvan haudalla Valamossa.

Kalle Holmberg Kreetalla vävynsä Jarskin ja lapsenlapsensa Katinkan kanssa. — Annina ja Kalle Ritvan haudalla Valamossa.

Ruovedellä, tyttären oman perheen kesäpaikaksi muuttuneessa, jumalaisen kauniin järven rannalla sijaitsevalla niemellä voi yhä aistia Kallen ja Ritvan hengen. Luojanluomalla kalliolla vierekkäin olevat tummaksi tervattu soutuvene ja kaunis risti kunnioittavat kunniapaikalla Kallen ja Ritvan muistoa. Vene ja risti onkin juuri oikea duo kuvaamaan elämän mittaisen liiton, mutta myös kulttuurihistoriaan jälkensä jättäneitä töitä yhdessä tehneen avioparin taivalta. Ja vaikka elämäkertakirjallisuus ei voi koskaan kasvaa kohteidensa kokoiseksi, voi se antaa lukijalle eliksiirin, jonka nautittuaan ei ole entisensä vaan täydempi ja sielultaan ravitumpi.

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..

Artikkelit

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Jos minä olisin mies, kumoaisin vallat ja valtaistuimet ja loisin niistä yhden, uuden, koko maailman valtaistuimen ja istuutuisin sille.”

Ei, repliikki ei ole Daenerys taikka Rhaenyra Targaryenin, eikä edes koko Game of Thrones- tai House of Dragons saagasta. Sen lausuu nimihenkilö Judit virolaisen A. H. Tammsaaren näytelmässä, jonka on suomen kielelle kääntänyt Esko Karppanen. Kyseessä on Vanhan testamentin kirjaan perustuva tarina naisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen vainolta. Hurskaudestaan huolimatta naisen keinot ovat välillä kaikkea muuta kuin moraaliset, eikä pyhimysmäinen hyvyys rasita häntä liikaa. Se tarkoittaa, että hän täyttää draaman lait ja on päähenkilönä kiinnostava. Kuten koko näytelmä, jota on esitetty usein Virossa sen ilmestymisestä vuonna 1921 lähtien, mutta jonka suomennos saatiin vasta viime vuonna (2021).

Esko Karppanen avaa nelinäytöksisen Juditin taustoja esipuheessaan:

Juditin kirja Vanhassa testamentissa on fiktiivinen tarina, jossa esiintyy historiallisia henkilöitä. Assyrian kuningas Nebukadnessar on lähtenyt sotaan Meediaa vastaan ja kutsunut hyökkäykseen mukaan myös läntiset valtiot. Näiden kieltäydyttyä Nebukadnessar on luvannut kostaa ja siksi lähettänyt armeijansa lännen maille.

Kuulostaako tutulta? Entä jännitteisen alkutilanteen jatko:

Assyrian sotajoukot ovat Holoferneen johtamina saapuneet Juudean vuorten juurelle, piirittäneet Betulian ja leiriytyneet läheiseen laaksoon, jossa on lähde. Miehitetyn kaupungin vesivarat vähenevät uhkaavasti, sillä vettä säännöstellään.

Kun siirtyy aamukahvin ja sanomalehden taikka television iltauutisten äärestä lukemaan Juditia, ei voi olla yhdistämättä sen sisältöä energiakriisiin, Elokapinaan, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja Ukrainan sotaan. Ja koska se on kirjoitettu paljon ennen kaikkia niitä, sen ikiaikaiset upotukset aiheuttavat kylmiä väreitä.

Vihan ja rakkauden draama

Tammsaare on kirjoittanut henkilönsä moderneiksi ihmisiksi, joita riivaavat monet himot, sekä lihalliset että valtaan liittyvät. Judit on yhtä aikaa leski ja neitsyt, koska hänen puolisonsa on ollut seksuaalisesti kyvytön. Kauneus ja varakkuus tuovat hänelle valmiiksi valtaa, mutta eivät automatisoi sitä. Hänen kaksi suurta vaikutintaan ovat erotiikan toteuttaminen kuuluisan sotilasvirkamiehen (Holofernes) kanssa ja Israelin vapauttaminen, mutta niiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Judit janoaa liikaa halutessaan sekä lapsia, hallitsijattaren aseman että mainetta. Vaikka hän onnistuu maansa pelastamisessa, torjutuksi tuleminen naisena laukaisee hänessä kamalan aseen: Holofernes on tapettava, jotta Betulia vapautuisi.

Jälleen kerran tulee mietittyä, kuinka tarkkaan Game of Thronesin ja Handmaid´s Talen käsikirjoittajat ovat lukeneet Raamattua tai Tammesaarta, sillä mikään siisti surma ei riitä, vaan Holoferneen pää nostetaan kaikkien nähtäväksi kaupungin muurille.

Avainrepliikkejä satelee kohdassa, jossa Judit yrittää vietellä Holoferneksen sekä itselleen että vallan anastajaksi:

”Judit, sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, mutta sinä voisit olla vielä hurmaavampi, ellet olisi niin sanavalmis ja kunnianhimoinen.”

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Valtaistuimet on petoksella verhoiltu, niiden perustana on julmuus ja niiden jalat seisovat verihöyryssä. Olenko minä petturi tai murhamies, jotta haluaisin sille istuutua?”

Hirveällä hinnalla historiankirjoihin

Näytelmä päättyy järkensä menettäneen naisen huutoon. Hän ei ole Judit, jolle ei sallita vapautusta todellisuudesta sen enempää kuin kuolemaa. Hänen kärsimyksensä jatkuu maan päällä, mitä draaman kaarta määritellyt Aristoteles pitää yhtä traagisena kuin kuolemaa. Judit on käyttäytynyt kuin mies, ja hänen saavutuksensa ovat sen mukaisia. Maailma pelastuu, mutta hänen kotinsa ei. Kun rabbi toteaa, että Jumala on Juditia kuitenkin paljon rakastanut, Judit vastaa:

”Rakastanut minua? Kuka? Jumalako? Rakastaako hän naisia, jotka tappavat miehiä? Te ette halua antaa minulle käskyjenne mukaan, te palvelette Jahven selän taa, sillä te ette uskalla kivittää Israelin vapahtajaa. Mutta jokaisen on kivitettävä oma jumalansakin, jokaisen, sanoi Holofernes.”

Judit janoaa rangaistusta, koska tuntee itsensä saastaiseksi, tappoihan hän sen ainoan, jota rakasti, ja vain, koska tämä torjui hänet. Ja minkä vuoksi? Kirotun kunnianhimon. Jos Judit olisi tyytynyt naisen toiveisiin, lihallinen rakkaus olisi voinut täyttyä ja jopa äitiys toteutua. Mutta hän vaati Holofernesta syrjäyttämään Nebukadnessarin ja vetämään kuninkaan viitan harteilleen, jonka jälkeen hän olisi voinut synnyttää tälle prinssejä ja prinsessoja, ei orjan poikia tai tyttäriä. Teema, jota kaikki suuret klassikot Shakespearesta alkaen ovat pyöritelleet.

Esko Karppanen sanoo esipuheessaan, että naisen rooli ja tehtävä ei ole missään muussa Raamatun kirjassa (Neitsyt Mariaa ja Eevaa lukuunottamatta) yhtä keskeinen ja ratkaiseva kuin Juditin. Jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun; luopunut kunnianhimostaan ja antanut Holofernekselle vain neitsyytensä, näin tuskin olisi käynyt. Hän olisi saanut onnellisemman elämän, mutta jäänyt historiassa vahvempien varjoon. Sillä historiaa kirjoitetaan harvoin tasaisista ja tyytyväisistä ihmisistä – ainakin, jos he ovat naisia.

A. H. Tammsaaren nelinäytöksisen näytelmän ”Judit” on kustantanut Tallinna-kustannus Oy ja sen esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy.

Artikkelit

Ortodoksisuus on kauniilla tavalla läsnä Muska Babitzinin elämäkerrassa

Marija ”Muska” Babitzin on musikaalisen sisarussarjan keskimmäinen. Isoveli Sammy kuoli autokolarissa 1973 ja Kirka sairaskohtaukseen 2007. Nuoremmat sisaret Ykä ja Anna vähensivät musiikin tekoa perustettuaan perheet, mutta Muska on jatkanut miehensä Hande Salakan kanssa keikkailua ja ollut mukana musiikkibisneksessä näihin päiviin asti. Hänestä ilmestyi kesäkuussa 2022 Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Muska.

_{Kirka, George, Leo, Elisabeth, Anna, Muska ja Sammy.
Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus}

”Leo ja Elisabeth Babitzin opastivat lapsensa puhumaan aina totta ja kunnioittamaan muita ihmisiä, etenkin vanhuksia. Kohteliaisuutta tuli noudattaa kaikkien kanssa. Perhe kävi edelleen Uspenskin katedraalissa ja vieraili tuttavaperheiden luona kirkonmenojen jälkeen. Lasten kasvaessa venäjänkielisten emigranttituttavien tapaaminen sai uusia sävyjä ja merkityksiä. Leo Babitzinille oli tärkeää saada Sammy ja Kirka kirkkoon, koska hän oli suunnitellut lasten tulevaisuutta sopivien perhetuttujen kanssa.” Viimeinen lause tarkoittaa, että kirkosta etsittiin ei enempää eikä vähempää kuin sopivia vaimoehdokkaita.

– Sellaista tapahtui Uspenskin katedraalissa! Muska nauraa.

Emigranttiperheen identiteetti

Ortodoksinen aines tulee vastaan varsinkin kirjan alussa, kun vanhempien vaikutus vielä tuntuu Muskan elämässä. Äiti Elisabeth syntyi Karjalassa ja isä Leo Pietarissa, mutta kasvoi hänkin Karjalassa. Leon isä Mihail oli upseeri, joka menetti paitsi työnsä myös kotimaansa Venäjän vallankumouksen myllerryksessä ja joutui rakentamaan elämän uusiksi vaatimattomista lähtökohdista. Perheen tarina muistuttaa kirjailija Tito Collianderin taustaa: hänenkin isänsä upseerinura meni keisarikunnan mukana, eikä sitä seurannut niukkuus ja suorastaan köyhyys koskaan hellittänyt otettaan.

Elisabeth ja Leo tapasivat Kanneljärven sisäoppilaitoksessa ja pitivät yhteyttä kirjeitse Leon muutettua Helsinkiin ja Elisabethin Englantiin, jossa hän opiskeli sihteeriksi ja rahoitti oleskelunsa työskentelemällä venäläisen ruhtinattaren seuraneitinä. Talvisota sotki nuorten suunnitelmat, sillä vaikka Elisabeth pääsi palaamaan Suomeen viimeisellä laivalla, Leo komennettiin veljiensä kanssa rintamalle, ja he joutuivat lykkäämään naimisiinmenoa vuodesta 1939 vuoteen 1944. Kirjassa kerrotaan, että heidät vihittiin Helsingin ortodoksisessa kirkossa, mutta ei eritellä tarkemmin, missä. Uspenskin katedraali sen sijaan mainitaan myöhemmin useammassakin yhteydessä.

”Vaikka Leo ja Elisabeth Babitzin eivät olleet tiukan uskonnollisia, ortodoksisuus sekä siihen liittyvät tavat ja perinteet kuuluivat tärkeänä osana heidän hengelliseen identiteettiinsä. Kodin seinillä oli ikoneja, ja perhe ajoi säännöllisesti raitiovaunulla Uspenskin katedraaliin: lauantai-iltaisin vigiliaan ja sunnuntaiaamuisin liturgiaan. Palvelukset toimitettiin siihen aikaan venäjän kielellä, joten Uspenskin katedraalista muodostui monille venäläisperheille sosiaalisen elämän keskus.”

Muskan vanhemmat. — _{Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus}

Muska täsmentää kirjassa, että varsinkin isälle kirkossa käynti oli tärkeää tuttavien tapaamisen takia. Emigranttiperheet saivat puhua rauhassa venäjää ilman ryssittelyä ja olla muutenkin omia itsejään. Siitä tuli tapa.

– Se ”meidän” juttu, Muska kiteyttää.

Kun venäjänkieliset palvelukset siirrettiin Kolminaisuuden kirkkoon, Babitzinitkin rupesivat käymään siellä, sillä heidän kotikielenään pysyi pitkään venäjä.

Raaka ja tinkimätön oma ääni

Kun Muskasta tuli veljiensä vanavedessä kuin varkain rokkitähti, hänellä oli yksi heiltä puuttuva ominaisuus, joka teki hänestä Suomessa harvinaisuuden: naissukupuoli. Voimalla vetävä ja jopa raaka-ääniseksi kutsuttu naisrokkari oli jotain ennennäkemätöntä, ja hänestä yritettiinkin koulia humppa- tai iskelmä-artistia.

Muska aloitti Dannyn tallissa, jossa Kirka oli jo suuri stara, mutta valitsi suuntansa lopullisesti tavattuaan Orfeus-yhtyeen kitaristin Hannu ”Hande” Salakan, josta tuli paitsi hänen puolisonsa ja sielunkumppaninsa, myös tinkimättömyyden reimari musiikkimaailman myrskyisällä merellä. Pariskunta on pitänyt yhtä yli 50 vuotta ja näyttää kuvissa melkein samalta kuin 1970-luvulla, jolloin heidän matkansa alkoi.

Muska ja Hande ovat tehneet urallaan muutakin kuin musiikkia; muun muassa pyörittäneet ohjelmatoimistoa ja jälleenmyyneet farkkuja. He ovat asuneet Helsingissä useissa osoitteissa, mutta myös Yhdysvalloissa ja lyhyempiä pätkiä Euroopassa. Veri on vetänyt maanteille ja kiertämään, mutta pysähtynyt paikkoihin, joissa sielu on levännyt. Muska sanoo Venla Välikankaan syyskuun Voima-lehteen tehdyssä haastattelussa, että kaikkein tärkeintä hänelle on aina ollut vapaus:

– Vapaus merkitsee minulle aivan kaikkea. Onneksi koko elämäni on ollut sellaista, että olen saanut mennä, tulla, tehdä ja nauttia.

Värikkään elämän takana värikäs historia

Muska-kirjan viimeiset luvut ovat kiehtovaa luettavaa päähenkilön seesteisyyden – tyytyväisyys omiin valintoihin ja ilo pitkäjänteisyydestä – ansiosta, ja ensimmäiset ajankuvansa vuoksi. Keskivaihe sisältää niin paljon bändien, solistien, biisien, kiertueiden ja levyjen nimiä, että välillä puuduttaa, vaikka totta kai on tärkeää mainita muutkin kuin itsestäänselvyydet, kuten Krokotiilirock ja Kirjoita postikorttiin -hitit. Mutta alun lähes romaanikerrontaa lähentelevän maalailun jälkeen musiikkianekdootit näyttävät auttamatta listaukselta.

Babitzinit asuivat 1950-luvulla Eirassa, joka ei ollut samanlainen varakkaiden kaupunginosa kuin nykyään. Lapsia oli paljon ja talonmiehet vahtivat pihoja. Silti onnettomuuksia sattui, ja Muskallekin jäi karmivat muistot pojasta, joka kuoli pudotessaan hissikuiluun ja tulipalosta, jonka hänen vilkas isoveljensä Sammy sekä sytytti että sammutti. Äiti oli aina kotona ja hyräili oopperasävelmiä valmistaessaan ruokaa, ankara mutta herrasmiesmäinen isä huolehti toimeentulosta. Hän kouluttautui sodan jälkeen putkimieheksi.

Leo Babitzinin hahmo on erityisen koskettava. Häneltä evättiin venäläiseen syntyperään vedoten veteraaneille palkinnoksi luvattu rintamamiespalsta, vaikka hän oli käyttänyt nuoruutensa taistelemalla Suomen puolesta. Suku oli hänelle rakas, mutta suhteiden hoitaminen vaikeaa, koska suurin osa asui ulkomailla, monet Pariisissa. Anna-äiti eli Muskan mummo oli onneksi lähellä Järvenpäässä, ja hänen kertomuksensa avasivat lapsillekin sadunhohtoisia kuvia Kaspianmeren rannoista ja tsaari Nikolai II:n hoviin toimitetusta kaviaarista. Mummolassa näki myös häivähdyksiä perheen menneestä loistosta esimerkiksi seinää koristavan Ilja Repinin maalauksen kautta.

Surun pyyhit silmistäni pois

Musikaalisen perheen tunnetuin nimi lienee Kirill – Kirka, jolle siunaantui eniten hittejä, ja joka myös raatoi menestyksensä eteen. Rakettimaiseen suosioon Syksyn sävelen voitolla vuonna 1972 ampaissut Sammy menehtyi jo seuraavana keväänä kolarissa ja aiheutti kaaoksen Helsingin ortodoksisella hautausmaalla, kun niin moni halusi tulla saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Kirkan kuollessa 34 vuotta myöhemmin suku osasi varautua, eikä samanlaista kansainvaellusta suosiosta huolimatta päässyt syntymään.

Muska ja Kirka. — _{Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus}

Veljien kuolemat olivat Muskalle kamala paikka. Kirjassa kerrotaan, kuinka hän sai tiedon Sammysta omalle keikalleen, jonka veti kuin sumussa. Kotona vanhempien luona ikoninurkan lampukassa paloi tuli ja ilmapiiri oli surusta sakea.

Jos tekee pyhiinvaelluksen Babitzinien haudalle, näkee, että siinä lepää kolmaskin poika: kahden vanhana kuollut Leo. Hän oli sisarussarjan esikoinen ja hukkui sadevesitynnyriin ollessaan mummolassa hoidossa äidin synnyttäessä Sammya. Elisabeth ei koskaan syyttänyt äitiään tapaturmasta, mutta se teki hänestä varovaisen ja jopa hauraan. Vaikka hän sai myöhemmin viisi lasta lisää ja ison liudan lastenlapsia, suru ja kaipaus menetettyjä kohtaan ei hellittänyt hänestä otettaan. Kuten ei isästäkään.

Siihen nähden, kuinka paljon menetystä perheen harteille kasaantui, Muska vaikuttaa ihmeen tyytyväiseltä elämäänsä. Omien lasten sijasta hän on ollut supertäti sisarustensa lapsille ja ottanut roolistaan kaiken irti. Ammatillisesti hän on seurannut vaistoaan ja tehnyt juuri sellaista musiikkia, jota on halunnut. Ja jota puoliso on täysillä tukenut. Sekä matkustanut ja nähnyt maailmaa sydämensä kyllyydestä.

Voima-lehdessä Muska määrittelee arkipäiväisen pyhän perusteet kahteen prinsiippiin:

– Koen pyhäksi rauhan. Sen, ettei sotia olisi. Tämä sotatila on kauhea Ukrainassa – ja onhan sitä muuallakin. Koen pyhyytenä myös yksityisyyden – jokaiselle on oma kuvionsa ja oikeus yksityisyyteen.

Toivokaamme kesällä 70 täyttäneelle Muskalle siis rauhaa ja yksityisyyttä ja onnitelkaamme häntä elämäkerrasta, jonka sisällön on mahdollistanut rikas ja räväkkä meininki lapsuudesta näihin päiviin.

Kuvat Sauli Miettisen kirjasta Muska (Otava, 2022)