Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:
– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!
Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä
Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei.
Elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus
Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja ymmärtää oppilasta ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä.
Opetetaan aidosti keskeisiä asioita
Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen.
Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä
On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.
En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret omaavana koen tämän suurena rikkautena.
Positiivisen pedagogiikan keinoin
Mielestäni saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa.
– Äh, haastateltava Maria Lampinen sanoo kesken jutun. – Tosi vaikeaa kertoa omasta elämästään. Oletko varma, että haluat kirjoittaa näin tavallisen tarinan?
Pysäyttävä kysymys. Kuinka usein vastaan tulee tarinoita, joita kannattelee tyytyväisyyden lanka? Tarinoita, joissa tuntuu olevan selvä johdatus ellei peräti siunaus?
Vastaan omasta puolestani:
– Tämähän on ihan Anni Swania, nykyaikana suorastaan raikasta ja lohduttavaa.
Ja jatkan haastattelemista.
”Pappien lapset löytävät harvoin toisensa”
Helsinkiläinen luokan- ja uskonnon opettaja Maria Lampinen on syntyperäinen ortodoksi, Uspenskin katedraalikuoron laulaja Uspenskin ylidiakoni Juha Lampisen vaimo. Hänen isänsä Hannu Loima toimi kirkkoherrana Ilomantsissa ja perheen jälkikasvua kutsuttiin pappilan lapsiksi. Opiskeluvuosinaan hän tapasi oululaisen ONL-aktivisti Juhan, ja ortodoksisen opiskelijaliiton matka Leningradiin osoittautui heille kohtalokkaaksi. Aamun Koitto -lehti julkaisi kaksikymppisenä naimisiin menneen parin hääkuvan tekstillä “pappien lapset löytävät harvoin toisensa”. Tällä kertaa niin kävi.
Marian isä, kirkkoherra Hannu Loima vihki Marian ja Juhan Ilomantsin pyhän Elian kirkossa 5.7.1986 liturgian yhteydessä.
Hääateria oli katettu sisälle pappilaan, jonne vastavihitty pariskunta kiiruhti liturgian jälkeen. – Juoksimme sinne toisesta ovesta ennen häävieraita, jotka siis tulivat toisesta ovesta, Maria kertoo hauskan kuvan taustoja.
Nuoripari perusti perheen Kuopioon.
– Opiskelijaperheen, Maria tarkentaa. – Elimme vaatimatonta opiskelijaelämää, mutta kotiuduimme Kuopioon ja viihdyimme niin hyvin, että ajattelimme jäävämme Savoon. Meistä tuli suorastaan Kuopio-faneja.
Esikoinen Marina syntyi. Marian opettajan ja Juhan kanttorin opinnot etenivät, ensimmäiset työpaikat aukenivat. Juhalla se tarkoitti ensin pätkätyötä uskonnonopettajana. Sitten tuli tieto, että Kuopion seurakuntaan oltiin perustamassa nuorisopapin tointa. Juhan papiksi vihkimisestä sovittiin piispan ja kirkkoherran kanssa, jotta hän voisi hakea paikkaa, mutta lama torppasi uudet hankkeet. Isä Mikko Kärjen kanssa pohdittiin muita työpaikkoja, mutta mitään ei löytynyt.
Nuoren äidin ja isän onnea.
– Sitten ystävämme Heikki Huttunen tuli käymään ja kertoi, että Helsinkiin on perustettu uusi nuorisokanttorin toimi. Hän kehoitti Juhaa hakemaan sitä ja Juha haki. Oltiin uuden edessä. Johdatusta, eikö vain?
Yhteisöllisyyttä pappilantalossa
Juhannuksena 1990 nuoren perheen matka jatkui Helsinkiin. Muuttoa pehmensi se, että Lampiset saivat asunnon pappilantalosta Kruununhaasta vastapäätä isä Heikki ja Leena Huttusta. Kaikki naapurit olivat kirkon työntekijöitä, ja kaikkien kanssa tultiin hyvin juttuun.
– Marina-tyttäremme kummi Leena ja minä hoidimme yhdessä lapsia, kun Heikki ja Juha lähtivät töihin. Nuorisotyötiimi oli silloin 100 päivää vuodessa leirikeskuksessa. Tiimi oli ihan “liekeissä” ja työtä tehtiin innolla.
Kodin ikoninurkka.
Pappien, diakonien ja kanttoreiden työajat ovat lähes yhtä venyvät kuin poliisien, hoitoalan ihmisten ja taiteilijoiden. On ihan normaalia soittaa työkaverille klo 22 illalla. Tai niin, että vaihto lastenhoidossa suoritetaan läpsystä. Opettaja on aina kotona, kun kirkonpalvelija on työssä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut joka viikko nolla lomia lukuunottamatta.
– Välillä vitsailtiin, että pitää mennä kirkkoon, että näkisi puolisonsa, Maria nauraa ja lisää, että onneksi hän itse myös rakastaa jumalanpalveluksia.
– Kerran keskimmäisemme Mikael tokaisi, että voi kun isä olisi kuorma-auton kuljettaja, ettei aina tarvitsisi mennä kirkkoon, jolloin minä sanoin, että olen ihan yhtä syyllinen. Lapsi huokaisi syvään, koska tiesi, että äidinkin kanssa kirkkoon ”on mentävä” yhtä lailla.
Ammateissa isot plussat ja pienet miinukset
Vuonna 1999 Juhasta tuli ylidiakoni legendaarisen Hannu Konosen kuoltua. Hän on kuitenkin jatkanut myös nuorisotyötä ja on tätäkin haastattelua tehdessä Kreetan matkalla Uspenskin nuorten kanssa. Kerran nuorisotyöntekijä, aina nuorisotyöntekijä!
– Meidän kodin ovet olivat aina auki Marinan, Mikaelin ja Aleksin kavereille, ja kyllä heitä riittikin, Maria muistelee lämmöllä. – Samoin aikoinaan sekä nupi (Helsingin seurakunnan nuorten piiri) että perhekerho kokoontuivat meillä, ja se oli hauskaa. Monista nupilaisista tuli rakkaita ystäviä koko elämän ajaksi.
Maria on puhunut ponnekkaasti ortodoksisen uskonnon opetuksen tärkeydestä. – Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä.
Hän toteaa molempien saaneen ammatit, joissa he ovat viihtyneet ja työpaikat, joita rakastavat.
– Olen ollut 30 vuotta samassa paikassa luokan- ja ussan opena ja jään Kulosaaren ala-asteelta varmaan eläkkeellekin.
36 vuotta naimisissa olleen avioparin yhteisselfie on yhtä hymyä.
Jos miinusta pitää etsiä, Maria nostaa esiin jo kertaalleen mainitut työajat.
– Juhalla on vapaata maanantaisin ja tiistaisin ja minulla viikonloppuna. Ja jos kysytään, mitä me tehdään jouluna, vastaus on aina sama: mennään kirkkoon ja ollaan kotona.
Lapset on saatu kuitenkin kasvatettua aikuiseksi ja yhteistä lomaa vietettyä kesäisin.
– Matkustaa olemme saaneet paljon, lomailtu leireillä ja mökeillä, sekä lasten isovanhempien ja ystävien luona.
Maria huomauttaa, että vaikka heidän perheensä on pärjännyt, monelle hankalat aikataulut voivat olla isokin haaste.
– Toivoisin seurakunnilta apua työntekijöilleen, joilla on pieniä lapsia. Työntekijän perhe on tosi tärkeä yhtälailla kuin muutkin seurakuntalaiset.
Erilaiset kuprut seurakunnassa tuntuvat myös raskailta.
– Kun lapsille on opetettu, että Jumala on hyvä ja seurakunta koko perheelle rakas, heidän on vaikea nähdä, ettei aina olekaan niin. Kun kohtelu ei ole reilua, täytyy vaan todeta, että hyvään pitää silti pyrkiä. Ja vaikkei siinä aina onnistuta, se ei tee Kirkkoa huonoksi tai pahaksi. Ihminen on heikko, mutta Kirkko pyhä ja Jumala aina hyvä.
”Puolimaatuskan” monet roolit
Maria on laulanut 2000-luvun alusta lähtien säännöllisesti Uspenskin kuorossa. Sen johtaja Varvara Merras on vaativa ja innostava kanttori ja kuorolaiset tärkeitä ihmisiä. Vuodet 1996-2018 hän toimi seurakunnan valtuustossa, joista viisi vuotta puheenjohtajana, ja oli muutaman kauden myös kirkolliskokousedustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajan tehtävässä. Molemmat olivat mielenkiintoisia ja haastaviakin tehtäviä.
– Seurakunnan toimikunnissa lemppareitani olivat kirjasto, viestintä ja kasvatus. Mottoni olisi voinut takoa vaikka kiveen: Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, ja positiivinen uteliaisuus on voimavara. Eriävistä mielipiteistä huolimatta täytyy tulla toimeen ja puhaltaa yhteen hiileen.
Pappilan lapsesta “puolimaatuskaksi” eli diakonin rouvaksi, äidiksi, opettajaksi, luottamushenkilöksi, kuorolaiseksi ja viime vuosina myös anopiksi ja isoäidiksi muovautunut Maria miettii, että olisi kiinnostavaa tehdä jonkinlainen jäsennys ortodoksisen uskon vaikutuksesta naisen eri elämänvaiheisiin ja rooleihin.
– Usko kun on ollut niin vahvasti mukanani aina ja kannatellut läpi elämän. Vain teininä halusin ihan itse määritellä, missä olen mukana ja missä en, enkä ollut kiinnostunut silloin kirkossa käymisestä. Jumalan olemassaoloa tai rakkautta en kuitenkaan silloinkaan epäillyt.
Tällä hetkellä Maria iloitsee erityisesti isoäidin – tai mamman, kuten häntä kutsutaan (Juha on tata) – roolista.
Isoäitiys tuo iloa Marian elämään.
– Olemme täysin hurahtaneita pikkutyttöihin: kolmevuotiaaseen Ainoon, puolitoista täyttäneeseen Pihlaan ja vasta pariviikkoiseen vauvaan.
Entä millaisena hän näkee tulevaisuutensa? Onko haaveita uusista rooleista tai uusien asioiden oppimisesta?
Maria harkitsee hetken.
– Haluan opetella karjalan kieltä. Se on niin lähellä sydäntä. Karjalaisuus on hyvin vahvasti minussa. Lisäksi haluaisin olla urheilullinen mummo, Sellainen, joka joogaa, pyöräilee ja ui tappiin asti.
– Ei sammaloidu?
– Ei missään nimessä! Liikkeellä pitää pysyä.
Metsien kaukainen sini
En voi olla hymyilemättä Marian visiolle; niin johdonmukaisesti se jatkaa Anni Swanin ladulla. Hänenkin sankarittarensa ovat Iris-rukasta Saraan ja Sarriin paitsi uteliaita, myös liikkuvaisia. Puhumattakaan Pikkupappilan nuorista, joista mielleyhtymäni sai alkunsa. Ehdotan, että Maria muistuttaa eniten Pikkupappilan Ullaa, eikä hän tyrmää ajatustani. Varsinkin hokema, jolla Ulla rauhoittaa mielensä, puhuttelee häntä: ”Metsien kaukainen sini”.
– Sopii Kalasataman uuteen kaupunginosaan muuttavalle, hän hymyilee huvittuneena.
– Vaikka eiväthän Itä-Suomen metsät lähde minusta ikinä. Kaipaan rauhaa aina, sisimmässäni ja ympärilläni.
Myös usko ja rakkaus Kirkkoon ovat pysyviä, eivätkä horju maailman tuulissa. Ei, vaikka lauluääni menisi ja rakas kuoro pitäisi jättää.
– Laulan niin kauan kuin voin, mutta rukoilijana kirkossa on myös äärimmäisen hyvä olla.
Siihen ei Anni Swanillakaan taitaisi olla enää mitään lisättävää.
