On syksyn ehkä sateisin päivä, mielikin on matala. Kaikki tuntuu ilottomalta ja mustalta, tulevaisuus on täynnä uhkia, sisäisiä, mutta myös ulkoapäin tulevia. Tarvitsen kipeästi pikapakoa todellisuudesta, mutta lukemiseen, kulttuuririentoihin tai tv:n katseluun ei juuri nyt ole aikaa, joten pakenen hetkeksi haaveisiin. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni mökkimetsään.
Kävelen metsäpolulla, on kesä. Koira tepsuttaa edellä, katsoo välillä minua kuin kysyen menemmekö oikeaan suuntaan ja tarkistaakseen pysynkö varmasti perässä vajavaisella jalkamäärälläni. Riisun kengät pois ja astun sammaleelle. Se tuntuu samalta kuin lapsena paljasjaloin kulkiessa, joustavalta, pehmeältä, mielihyvää tuottavalta. Pudonneet havunneulaset pistelevät jalkapohjissa. Käveleminen on helppoa, koska polku on pehmeä ja joustava jalkojen alla. Jokaisella sisäänhengityksellä keuhkot täyttää raikas ilma. Haistan tuon aivan erityisen, kuivan mäntymetsän pihkaisan, oman erityisen tuoksun. Siitä tulee mieleen aurinko ja kesä. Aina kun tunnen tämän tuoksun missä päin maailmaa tahansa, minulle tulee välitön mielleyhtymä juuri tänne: mökkimetsään. Etelä-Ranskassa kukkuloilla samoillessani tähän havumetsän tuoksuun sekoittui myös rosmariinin tuoksu, joten assosiaatio oli pizzaisempi kuin kotimaan metsissä. Pohjois-Norjassa taas tuoksu oli vetisempi, kylmempi ja raikkaampi, mutta edelleen se sama, tuttu tuoksu. Oloni tuntuu heti paremmalta.
Olen aina ollut hyvä mielikuvittelija. Tästä on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Hyötypuoliin laskettakoon tämä: osaan kuvitella että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan ja osaan rauhoittaa itseni mielikuvituksen avulla. Haittana on, että saatan joskus paeta ongelmia mielikuvitusmaailmaan, kuvitella ikävät asiat pois. Kuukausittaisia laskuja en ole vielä osannut kuvitella pois, mutta harjoittelen kovasti.
Metsä ja järvi olivat lapsuudessani aina läsnä, ja vaikka molemmista aina varoiteltiin: metsään voi eksyä ja järveen hukkua, en ole koskaan osannut niitä pelätä. Tai ehkä olen oppinut jo pienestä pitäen lukemaan luonnon merkkejä. Minulle on kehittynyt lapsuuden metsäseikkailujen myötä hyvä suuntavaisto. Teen automaattisesti havaintoja ympäristöstäni: mistä päin aurinko paistaa, ahaa tuosta lähtee tuo polku oikealle, tuossa on tuo kanto, jonka takana oksa, josta riippuu pitkä naavaparta, olen siis oikealla reitillä takaisin. Osaan lukea pilvistä ja luonnon tuoksusta kannattaako lähteä veneretkelle. Nämä taidot eivät ole unohtuneet vaikka olen asunut lapsuuden jälkeen vuosikymmeniä kaupunkiympäristössä.
Metsä ja luonto ovat minulle hyvin tärkeitä asioita, eräänlainen henkinen koti. Ne ovat kuin luonnon kirkko, mutta niihin pääse silloinkin kun kirkko on kiinni. Sama rauhan ja korkeamman voiman läsnäolo valtaa sisimpäni sekä kirkossa että metsässä, ja luonnossa yleensä. Kun uin järvessä, tunnen minua ympäröivän veden vahvasti, kuin rakastetun kosketuksen. Kun poimin marjoja tai sieniä, on siinä samaa meditatiivista toistoa kuin rukouksessa tai ristinmerkin tekemisessä. Olen turvassa. Minulla ei ole hätää.
Metsässä samoillessani ja järveä tuijotellessani minulle tulee usein mieleen tämä vanha kiinalainen viisaus, jonka luin aikoinaan Laotsen Salaisuuksien kirjasta:
”Äärimmilleen tyhjentyneenä, täydelleen hiljentyneenä, saa tyyntymään kaikki kymmenet tuhannet asiat. Katson niiden palaamista. Kaikki lukemattomat asiat kukoistavat ja palaavat lähtökohtiinsa. Lähtökohtaan palaamista sanotaan hiljentymiseksi. Tällä tarkoitetaan palaamista kohtalon huomaan. Se mikä on palannut kohtalon huomaan, on tullut osaksi pysyvää. Pysyvän tuntemista sanotaan valaistumiseksi.”
Monien tutkimusten mukaan metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti, alentaa verensokeria, parantaa keskittymiskykyä ja muistia, lievittää masennusta, nostaa energiatasoa ja kipukynnystä, vähentää lihasjännitystä sekä tehostaa omaa immuunijärjestelmää. Jo viidentoista minuutin oleskelulla metsässä saavutetaan huomattavia terveysvaikutuksia. Metsässä kuljeskelu vaikuttaa myös mielialaan, sillä se nopeuttaa stressistä palautumista ja rauhoittaa meitä. Mitä pidempää metsässä oleilu on, sitä selvempiä nämä vaikutukset myös ovat.
Metsässä voi myös huutaa, kiivetä puuhun laulaa, hyppiä, istua ja maata mättäällä, joogata ja tehdä hengitysharjoituksia, jos siltä tuntuu. Minä olen tehnyt kaiken tämän.
Luonto siis vaikuttaa voimakkaasti ihmisiin, mutta vaikutuksen voimakkuus on erilainen eri ihmisillä, riippuen omasta tarpeesta ja luontosuhteesta. Luonnossa oleskelun vaikutuksia sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon on alettu painottaa entistä enemmän, kun tutkimustietoa on kertynyt lisää.
Japanissa lääkäri saattaa määrätä potilaalle hoidoksi shinrin-yokun eli metsäkylvyn. Se on metsässä tapahtuvaa mietiskelyä, jonka tarkoitus on stimuloida kaikkia viittä aistia. Suomessakin selvitetään paraikaa, millainen metsä toimisi meillä voisi toimia terveysmetsänä eli ympäristönä, josta kävijät saisivat itselleen myönteisiä vaikutuksia mahdollisimman paljon. Mitä isompi, hiljaisempi ja rauhallisempi alue, puhtaampi ilma ja rauhan tuntu metsässä on, sitä tehokkaampi ympäristö on tässä tarkoituksessa.
Luin lehdestä, että Pariisin kaupunki on päättänyt istuttaa keskustaan ja esikaupunkialueille neljän vuoden aikana 170 000 puuta, helpottaakseen ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia helleaaltoja ja rankkasateita. Puut myös puhdistavat saastunutta ilmaa ja tuovat varjoisia keitaita kesäkuukausien kuumuudessa. Toivon kovasti, että myös meillä tajuttaisiin puiden, metsien ja luonnon ainutlaatuisuus ja arvo.
Kävin vähän aikaa sitten psykologin juttusilla purkaakseni vaikeaa elämäntilannetta. Sain häneltä harjoitteen, jonka nimi on turvapaikka. Siinä ohjeistetaan kuvittelemaan jokin fyysinen tai kuviteltu paikka, jossa on hyvä olla. Mitä yksityiskohtaisemmin paikan kykenee kuvittelemaan, mitä enemmän eri aisteja käyttämään, sen parempi. Minulle tällainen paikka on metsä. Tajusin myös käyttäneeni tällaista harjoitetta automaattisesti aina hankalissa elämäntilanteissa, vaikken tiennyt harjoitteen olemassaolosta mitään. Tällaisia samantyyppisiä harjoitteita käytetään myös ammatissani näyttelijäntyössä.
***
Olen vihdoin oikeassa metsässä. Hongat kohoavat kaikkialla ympärillä hengästyttäviin korkeuksiin, pyörryttää vähän kun katsoo niiden latvuksia. Kosketan puun karheaa kaarnaa, halaankin varovasti puuta tarkistettuani ettei kukaan näe. En halua leimautua puunhalaajaksi. Puun pinnan röpelöisyydesta tulee mieleen elämä itse, arpineen ja muhkuroineen. Tuntuu kuin koko elimistö heräisi jollain aivan uudella tavalla henkiin. Minulla ei ole mitään hätää. Tuossa ne hongat heiluvat, kuten ovat jo sata vuotta heiluneet. Järvi elää ja hengittää, kuten on tehnyt siitä lähtien kun siitä tuli järvi. Tikka hakkaa puuta kuten on hakannut siitä lähtien kun se tämän taidon oppi. Kaikki on luonnossa kuten ennenkin. Kaikki järjestyy.