Tag:

mirhantuojat

Showing: 1 - 40 of 58 RESULTS
2/2023

Provencessa kukoistaa Magdala-kultti, johon Mirhantuojat tutustui

Maria Magdalenan patsas Sainte-Baumen luolassa.

Magdalan Maria – apostolien apostoli – on yksi kristillisen perinteen mystisimmistä henkilöistä. Varhaiset tekstit (Raamattu, Nag Hammadin tekstikääröt) kertovat hänen erityisasemastaan Jeesuksen rinnalla, ja jotkut ovat leikitelleet ajatuksella, että Magdalan Maria olisi ollut jopa Jeesuksen puoliso. 

Kristinuskon varhaisina vuosina Magdalan Marian merkitystä vähäteltiin, ja paavi Gregorius Suuri päätti saarnassaan vuonna 591 tehdä hänestä prostituoidun. Tämän perättömän väittämän kumosi vasta Paavi Paavali IV vuonna 1969. 

Independent-lehden huhtikuussa 2019 julkaisemassa verkkoartikkelissa kardinaali Gianfranco Ravasi, Vatikaanin silloinen kulttuuriministeri, toteaa, että Magdalan Marian maine tahrattiin taiteen kautta. Hänen mielestään “on tärkeää löytää Magdalan Marian todelliset kasvot. Hän edustaa naisellisen aspektin merkitystä Kristuksen rinnalla.” Gianfranco Ravasi viittaa tuolla lausumallaan ilmeisestikin läntisen kirkon kuvaston maalauksiin, joissa Magdalan Maria usein esitetään aistillisena hahmona. Idän kirkon ikoneissa Magdalan Maria on perinteisesti kuvattu arvokkaana henkilönä, hiukset päähineellä peitettynä, kädessään öljyastia tai Kristuksen ylösnousemusta symbolisoiva värjätty kananmuna. 

Pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria.
Pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria, mirhantuoja.

Samaisessa Independent-lehden artikkelissa Magdalassa sijaitsevan Magdala-instituutin johtaja Jennifer Ristine toteaa, että kun uudelleen analysoidaan Magdalan Marian mainetta, voidaan nähdä, että hän oli todennäköisesti korkeamman sosiaalisen statuksen omaava nainen, varakas henkilö, joka seurasi Jeesusta ja tuki tätä sekä opetuslapsia varallisuutensa avulla. Ristine toteaa myös, että Maria Magdalenalla on ratkaiseva rooli Uudessa testamentissa. Hän kuljettaa mukanaan kristinuskon keskeistä sanomaa. Hänen todistuksensa voima ja kyky puhua totuuden puolesta puhuttelee tämän päivän naisia ja vaikuttaa läpi vuosisatojen. (Vapaa käännös on tämän artikkelin kirjoittajan).  

Magdalan Maria tutustuu Jeesukseen tämän ajettua hänestä pois riivaajahenkiä. Mutta oliko Mariassa oikeasti riivaajahenkiä ja jos oli, mistä tällainen sekopäisyydeksi tulkittava tila johtui? Garth Davisin ohjaama ja Helen Edmundsonin sekä Philippa Goslettin käsikirjoittama elokuva Maria Magdaleena (2017) esittää tulkinnan, jossa Maria hylkää vanhempiensa valitsemat aviopuolisoehdokkaat, minkä jälkeen vanhemmat leimaavat hänet järkensä menettäneeksi. Magdalan Maria karkaa kotoaan ja lähtee seuraamaan Jeesusta. 

Mitä Magdalan Marialle tapahtui sitten Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen? Hän oli ensimmäinen, joka näki ylösnousseen Jeesuksen, ja juoksi kertomaan tästä muille opetuslapsille. Magdalan Maria rohkaisi muita opetuslapsia näiden pelätessä omaa kohtaloaan Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, mutta todennäköisesti hän itse kuitenkin lähti Jerusalemista melko pian. 

Kirkkomme opettaa, että Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen Magdalan Maria matkasi yhdessä evankelista Johanneksen kanssa Efesoon, jossa hän kuolikin. Muunkinlaisia näkemyksiä on. Provencen alueella Ranskassa uskotaan vahvasti tarinaan, että hän joutui joko vapaaehtoisesti tai väkisin heitettynä laivaan, joka oli ohjauskyvytön. Laiva ajautui Ranskan eteläiselle rannikolle Marseillen lähelle pieneen kalastajakylään. Paikka kantaa nykyään nimeä Saintes-Maries-de-la-Mer. Rantauduttuaan maihin alkoi Magdalan Maria joukkoineen etsiä suojaa temppeleiden porteilta. Kun kävi ilmi, että temppelit olivatkin pakanallisia, ryhtyi Maria saarnaamaan evankeliumia. Tuolloin kristittyjä vainottiin, ja Magdalan Maria halusi saada tilanteeseen muutoksen. Hän kävi Marseillen prinssin ja tämän puolison puheilla pyytämässä vainojen lopettamista.  Vastapalvelukseksi hän rukoili jälkikasvua tälle lapsettomalle pariskunnalle, joka oli turhaan yrittänyt saada lasta uhraamalla epäjumalille. Tarina on polveileva: lapsi syntyy, äiti ja lapsi hukkuvat välillä, prinssi löytää heidät uudelleen elossa ja vasta sen jälkeen kristinuskon levittäminen sallitaan silloisella Ranskanmaalla.

Tarinan mukaan julistettuaan kristinuskoa eri puolilla Provencea Magdalan Maria vetäytyi asumaan noin kolmeksikymmeneksi viimeiseksi vuodekseen Sainte-Baumen vuorialueella sijaitsevaan luolaan, joka tuolloin oli vielä muille tuntematon. Enkeleiden kerrotaan tuoneen hänelle taivaallisia aterioita, vaatteinaan hänellä oli vain koko kehon peittävät pitkät hiuksensa. Ennen kuolemaansa hänen kerrotaan kohdanneen vuorialueelle tulleen erakon ja selittäneen tälle elämäntarinansa. Magdalan Marian uskotaan pyytäneen erakkoa kertomaan Maximinukselle, että tämä vielä löytäisi hänet kappelistaan. Sen jälkeen enkelit veivät Magdalan Marian mukanaan viimeiselle ehtoolliselle, ja piispa Maximinus hautasi hänen ruumiinsa paikkaan, jonka viereen hänen oma ruumiinsa myöhemmin laskettiin.

Sainte-Baume sijaitsee alle kahdensadan kilometrin päässä Nizzasta länteen päin. Kun Nizzan seutu oli ennestään tuttua, ja tiesin alueen hyvin toimivan julkisen liikenteen, päätin tehdä pienen pyhiinvaelluksen dominikaaniveljien ylläpitämään paikkaan nimeltä Sanctuaire de Sainte Marie-Madelaine (Magdalan Marian pyhäkkö). Matkalla voisin syventyä paremmin Magdalan Marian merkitykseen ja kohtaloon.

Pyhiinvaellus alkaa

Koska matkani ajoittui helatorstain tienoille, varasin majoituksen Hôtellerie de la Sainte-Baumesta jo hyvissä ajoin ja maksoinkin sen. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että nilkkani murtuisi seitsemän viikkoa ennen matkalle lähtöä ja joutuisin jännittämään, pääsenkö lainkaan lähtemään. Lukuisat esirukoukset kantoivat (Jumalan kiitos!) ja olin lähtöpäivänä siinä kunnossa, että mielestäni hyvinkin jaksaisin vaeltaa vuorilla. Onnen kantamoisena sain myös arkkipiispa Leon siunauksen matkalleni, sillä tapasin hänet eräässä Helsingin metropoliittakunnan säätiön järjestämässä tilaisuudessa lähtöä edeltävänä iltana.

Lähdin helatorstain aattona varhaisella aamulennolla Nizzaan ja kun pääsin sinne, kaupunki alkoi vasta heräillä, kiitos aika- ja kulttuurierojen. Lähikuppilan edullisen aamiaisen jälkeen lähdin kahden tunnin bussimatkalle kohti Brignolesia. Olin suunnitellut löytäväni sieltä jonkin kahvilan heti linja-autoaseman tuntumasta, mutta linja-autoasema on muutama bussikatos torin laidalla, kahviloita ei näy lähipiirissä. Löydän kuitenkin pienen sekatavarakaupan, josta ostan hedelmiä ja vettä loppumatkaa varten.

Päästessäni Saint Maximiniin totean niin kutsutun linja-autoaseman täälläkin olevan vain muutama bussikatos, paikallisen lyseon edustalla. Lukiolaisten koulupäivä on juuri päättynyt ja opiskelijat ovat täyttäneet bussikatokset. Sade on muuttunut rankaksi. Päätän ottaa taksin, jonka saaminen ei sitten olekaan aivan helppoa. Olin saanut matkailutoimistosta neljän eri taksiyrittäjän puhelinnumerot, joita alan tapailla hiljalleen sateeseen liukenevasta paperista. Ensimmäinen kertoo ehtivänsä paikalle noin 40 minuutin kuluttua, seuraava kertoo olevansa Marseille’ssa (yli 60 kilometrin päässä), kolmas ei vastaa. Soitan uudestaan sille ensimmäiselle, ja hän tulee luvattuun aikaan paikalle.

Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleinen suojissa

Saavun perille Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleineen suoraan illallispöytään. Täällä ruokailuajat ovat täsmälliset. Kun päiväohjelmassa lukee, että illallinen alkaa klo 19.15, ruokarukous käynnistyy tarkalleen silloin. Dominikaaniveljet valitsevat kullekin tulijalle istumapaikan niin, että pöydät täytetään mahdollisimman tiiviisti. Veljet myös tarjoilevat ruuat isoista vadeista, vinkkaavat tarvittaessa jonkun avukseen. Pääsen istumaan läheltä Sveitsin rajaa tulleen pariskunnan viereen. He osaavat jonkin verran englantia, ja ranskaksi pidetyn esittäytymiskierroksen jälkeen vaihdan heidän kanssaan englantiin. Ranskalaiseen tyyliin syödään kolmen ruokalajin illallinen. Viinipullot kiertävät pöydissä, ruoka on vaatimatonta perusruokaa, mutta hyvin maustettua. (Tämä illallinen ei kuulunut varaamaani puolihoitoon, ja joudun maksamaan siitä hämmästyksekseni vain 14 euroa). 

Hostellerie de la Saint Baume.
Dominikaanimunkkien ylläpitämä hotelli pyhiinvaeltajille.
Sainte-Baumen luolakappeli vuorenrinteellä.
Majapaikan takaa aukeaa näkymä vuorenrinteelle, jossa Magdalan Marian luolakappeli sijaitsee.

Helatorstain messu pidetään klo 11 Sainte Baumen luolassa. Siellä, missä Magdalan Marian uskotaan asuneen kolmenkymmenen vuoden ajan. Koska jalkani on vielä puolikuntoinen, lähden nousemaan vuorelle hyvissä ajoin ennen muita. Luolalle johtaa kaksi reittiä, Chemin du Canapé ja Chemin des Roys. Molemmat ovat suunnilleen saman pituisia, alle 2 km, mutta Chemin des Roys’n sanotaan olevan helpompi. Kun pääsen polkujen haarautumispisteeseen, päätän kuitenkin valita Chemin du Canapén, koska se vaikuttaa vehreämmältä ja jännittävämmältä.

Kyltti polkujen risteyspaikassa Sainte-Baumessa Magdalan Marian pyhiinvaellusreitillä.
Kuvia pyhiinvaellusreitin varrelta.
Polku kohti Magdalan Marian luolaa Sainte-Baumessa.

Vesipisaroita alkaa tipahdella, ja puen ylleni sadeviitan, jonka olin viime hetkellä pakannut reppuuni juuri ennen kotoa lähtöä. Polku on alkuun varsin helppokulkuinen, poimuuntuneet kalliot ja puunrungoilla pengerretty maa-aines muodostavat loivat portaat, joita pitkin on helppo nousta ylös. Välillä tosin on polun varrelle kasautunut kivenmurikoita, joita pitää kierrellä harkiten. Maastokengät olisivat olleet parempi vaihtoehto kuin lenkkarit, totean, mutta niiden mukaan ottaminen olisi merkinnyt painavampia kantamuksia. Välillä levähdän kaatuneista puunrungoista tehdyille penkeille ja katselen ikiaikaisia kallioita. Jos Magdalan Maria on täällä liikkunut, hän on nähnyt nämä samat kivimuodostelmat, noussut luolalle samoja kivenmurikoita kierrellen. 

Pyhä luola

Kiertelen ympäri luolaa, jota on vahvistettu erilaisin tukirakennelmin. Perällä on komea alttari ja jälkeenpäin rakennetun tyylikkään fasadin ikkunoissa hienot lasimaalaukset. Luola on todella iso, paljon suurempi kuin kuvittelin. Tänne mahtuisi asumaan pienen kylän verran ihmisiä.

Magdalan Marian luola.
Luola on vaikuttava kokemus.

Luolaan alkaa valua väkeä, tuttujen hotelliasukkaiden lisäksi muualta tulleita. Jotkut tuovat mukanaan luonnonkukkia ja asettavat niitä isoina kimppuina alttarin eteen. Kynttilöitä on monta kokoa, sytytän omani sivualttarille syvemmälle luolaan. Papin aloittaessa puheensa en ensin alkuun hahmota siitä yhtään mitään. Kuuloni terästäytyy, kun kuulen lauseen “Ne me touche pas” eli “älä koske minuun”.  Pappi keskittää sanomansa tuohon Raamatun kohtaan, jossa Magdalan Maria kohtaa haudalla ylösnousseen Jeesuksen, ei alkuun tunnista häntä, vaan luulee puutarhuriksi. Harmittaa, että en osaa ranskaa niin hyvin, että ymmärtäisin kaikki papin puheen nyanssit. Tuo kyseinen Raamatun kohta on niin kiistelty, että olisi tärkeää kuulla hänen tulkintansa siitä.

Johanneksen evankeliumin 20 luvun mukaan Jeesus sanoi: »Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.» – Miksi Jeesus sanoi ”Älä koske minuun”? Katselen valojen ja varjojen leikkiä luolan katossa, ja hetken ajan näen kalliopoimujen muodostavan kynttilöiden valossa nuoren naisen hahmon. Nainen kantaa ruukkua kädessään ja hän liikkuu kevyesti, hiusten liehuessa askelten tahtiin. Tumma hahmo hänestä vasemmalla voisi olla Jeesus…  Näinkin sen voisi ajatella menneen: Jeesus näkee Magdalan Marian saapuvan öljyruukkunsa kanssa valmiina ruumiin voiteluun ja toppuuttelee hänen aikeitaan sanomalla “älä koske minuun”, sillä eihän hän vielä ole kuollut eli “en vielä ole noussut isän luo”. Tällainen kohtaus olisi helpompi sovittaa näyttämölle, ilman sen syvällisempiä teologisia pohdintoja.

Lähden messusta, kun katoliset aloittavat ehtoollisensa. Käväisen vielä luolan suuaukon tuntumaan rakennetussa pyhiinvaeltajille tarkoitetussa tilassa. Kivisessä rakennuksessa on takka täynnä polttopuita, pitkä pöytä, penkit, astioita ja mikroaaltouunikin. Syön eväshedelmäni ja tyhjennän vesipulloni ennen kuin suuntaan alas vuorelta. Vesisade on yltynyt jo todella rankaksi ja kallioiset portaat liukkaiksi. Vaikka olin ajatellut palata takaisin sitä helpompaa reittiä, valitsen kuitenkin Chemin du Canapén. Luotan siihen, että sen ikivanhat penkereet pysyvät paikoillaan rankkasateellakin, siitä toisesta reitistä en tiedä. Alastulo on kuitenkin paljon vaativampaa kuin oletin. Maa-aines on liejuuntunut ja levinnyt liukkaille kiville. Koska nilkkani on vielä luutumistilassa, taiteilen jokaisen askeleen huolella, etten vain loukkaisi sitä uudelleen. Ukkonen on alkanut jyristä ja maa täristä.  Jumalan kiitos, pääsen ilman kompurointia lopulta tasaiselle maalle. 

Lounas on messun vuoksi tavallista myöhempään ja huomaan ruokasalin täyttyneen koululaisryhmistä. Dominikaaniveli sijoittaa minut ilokseni sen jo edellisenä iltana tutuksi tulleen pariskunnan viereen. He kertovat lähtevänsä heti lounaan jälkeen Saint Maximiniin. Siellä basilikassa on Magdalan Marian pääkallona pidetty kallo. Olin jotenkin unohtanut tuon kuuluisan reliikin! Olin kyllä lukenut siitä ja sijoittanut sen mielessäni virheellisesti tänne Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleineen. Kun siitä ei ollut täällä mitään havaintoa, en muistanut koko kalloa.

Kaakaota ja evankeliumia

Lepäilen lounaan jälkeen huoneessani ja kuuntelen rajuilmaa. Ikkunan raoista tuulee sisään eikä huoneessa ole minkäänlaista lämmitystä. Vanhan kivirakennuksen lattia on jääkylmä, ainoa vähän lämpimämpi paikka on kylpyhuone. Käväisen alakerran kirjastossa selailemassa satoja vuosia vanhoja hauraita kirjoja, niin hauraita, että ne tuntuvat murenevan pelkästä kansien avaamisesta. Joidenkin kirjojen välistä löydän vankempaa tekoa olevia postikortteja, ehkä jonkun lukijan vanhoja kirjanmerkkejä. Yritän varata paikan illallispöytään, mutta kuulen koululaisryhmän täyttäneen ruokasalin niin, ettei sinne enää mahdu. Katselen ikkunaluukkujen välistä edelleen jylläävää sadetta ja pohdin Nag Hammadin tekstikokoelmista löytyvän Marian evankeliumin antamaa kuvaa Magdalan Mariasta, valoisasta ja pelottomasta naisesta. Tuota evankeliumia ei ole hyväksytty Raamatun teksteihin. Haen alakerrasta kaakaon ja päätän muuttaa suunnitelmiani. En jäisikään seuraavaksi päiväksi enää Sainte-Baumeen, vaan lähtisin Saint Maximiniin Magdalan Marian reliikille taksilla heti aamusta. Vuorille en uskaltaisi enää mennä liukastelemaan, eikä alueella ole oikeastaan muuta tekemistä, kun matkamuistokauppakin on jo koluttu. Lähetän tekstiviestin Taxi Cedricille, jolta sain kyydin hotellille ja kysyn, ehtisikö hän paikalle aamukymmeneksi. Kuittaus tulee välittömästi “Slt ok”.

Olin ajatellut aamulla vielä lueskella kirjastossa, mutta taksinkuljettaja laittaa viestin jo puolta tuntia ennen sovittua aikaa ja kertoo olevansa hotellin edessä valmiina lähtöön, jos minulle vain sopii. Sopiihan se, reppu on valmiiksi pakattuna ja hyppään kyytiin. Lähdemme kiemurtelemaan vuorenrinnettä alas sateen edelleen jatkuessa. 

Pyhä pääkallo

Saint Maximinin basilika on nimetty aiemmin mainitun piispa Maximinuksen mukaan. Se on reliikkiensä vuoksi kuuluisa pyhiinvaelluskohde. Taksi tuo minut suoraan sen pääoven eteen ja huikkaa perääni “Bon courage!”.  Basilikassa on näin varhain vain muutamia turisteja. Lähden kiertelemään isoa tilaa ja luotan, että Magdalan Marian pyhä pääkallo tulee kyllä vastaan. Jostakin kuuluu jumalanpalveluslaulua, mutta äänen suuntaa on vaikea hahmottaa. Lopulta, kun olen kiertänyt koko basilikan, huomaan, että laulu tulee alhaalta kryptasta. Huomaan myös kryptan edustalla olevan kyltin, joka kertoo, että siellä se reliikki on. Ahtaassa kammiossa on jonkinlainen palvelus meneillään, ja jään odottamaan sen päättymistä. Laskeudun sitten ikivanhoja portaita alas ja hahmotan ensin vain kryptan seinustalla olevat sarkofagit. Tilaan jäänyt pappi kääntyy puoleeni ja kysyy, haluanko nähdä Magdalan Marian reliikin. Kun vastaan myöntävästi, hän osoittaa suoraan edessäni olevaa kultaisten enkeleiden ympäröimää pääkalloa. Jostakin syystä en huomannut sitä, vaikka se hohtaa voimakkaasti pienessä tilassa. Näky on vaikuttava. Tummunut kallo ja mustat silmäaukot muodostavat kullan kanssa rajun kontrastin. 

Saint Maximin basilika.
Saint Maximin basilika.
Magdalan Marian reliikki.
Reliikki.

Kylmäävä ajattomuuden tunne virtaa tilaan. Onko tuossa otsa, jota Jeesus on suudellut? Ajatus on tosi yhtä paljon kuin epätosi. Jos ei se olisikaan totta, niin monet tuhannet ihmiset ovat seisseet tässä ja ajatelleet sen todeksi. Heidän pyhät ajatuksensa ovat ehkä jääneet leijumaan näkymättöminä energiahiukkasina tilaan ja muodostavat kallon ympärille jonkinlaisen eteerisen kehän. Samanlaisia tuntemuksia olen joskus kokenut rakastettujen ikonien läheisyydessä. Tämä on kuitenkin voimakkaampaa.

Kun pääsen ulos kryptasta ja basilikasta, lähden kiertämään pientä ja idyllistä Saint Maximinin kaupunkia. Aurinko on alkanut paistaa. Reliikki vetää kuitenkin magneetin lailla puoleensa, ja palaan basilikan edustan kahvilaan tunnelmoimaan ja miettimään vanhojen luunpalasten merkitystä.  Kristityt ovat toiselta vuosisadalta lähtien vaalineet marttyyreille ja muille pyhille kuuluneita luunpalasia ja muita jäänteitä uskoen, että nämä tuonilmaisiin menneet henkilöt olivat läheisemmässä yhteydessä Luojaan ja voisivat siksi toimia meidän esirukoilijoinamme ja suojelijoinamme. Siksi heidän reliikkejäänkin alettiin etsiä ja taltioida.

Läntinen kirkko uskoo Magdalan Marian reliikkejä uskotaan muuallakin: Vezelayn kirkossa Burgundissa, minne ne todennäköisesti on siirretty Saint-Maxiministä. Vähän ennen pyhiinvaellusmatkaani kuulen yllättäen kerrottavan, että myös Föglön kirkosta Ahvenanmaalta on löydetty hänen pieni reliikkinsä. Se on sittemmin kadonnut. 

Palaan Nizzaan samaa reittiä kuin tulinkin eli Saint Maximinista Brignolesiin ja sieltä Nizzan linja-autoasemalle. Vietän Nizzan ihmisvilinässä vielä yhden yön ja päivän ja totean, että matka olisi ollut viisaampaa ajoittaa niin, että ensin olisi viettänyt muutaman päivän Nizzassa ja sitten lähtenyt vasta pyhiinvaellukselle. Paluu pyhäkön rauhasta turistikaupunkiin on nimittäin pieni shokki, vaikka kaupunki on yhtä ihana kuin joskus ennenkin.

Kotiin päästyäni huomaan kaipaavani vielä lisävalaistusta kaikkeen lukemaani ja kokemaani. Mietin pitkään, uskallanko ottaa yhteyttä emeritusprofessori Antti Marjaseen, jonka kirjoittamia tekstejä Magdalan Mariasta olen matkan aikana lukenut. Löydän hänen yhteystietonsa Helsingin yliopiston sivuilta ja kirjoitan viestin. Antti Marjanen vastaa muutamien päivien kuluttua ja suosittelee luettavakseni Susan Haskinsin kirjaa Mary Magdalen – Myth and Metaphor. Lämmin kiitos hänelle tästä! Lataan kirjan välittömästi Amazonista ja täydennän tätä tekstiäni erityisesti Magdalan Marian Provenceen saapumiseen, siellä vietettyihin alkuvuosiin sekä reliikkeihin liittyvillä tiedoilla ja uskomuksilla.

Kuvat: Kirsi Maaria Koskelin sekä DepositPhotos

Lähteet:
Raamattu, Uusi testamentti
Antti Marjanen: The Woman Jesus Loved – Mary Magdalene in the Nag Hammad Library & Related documents (Brill, 1996)
Susan Haskins: Mary Magdalen – Myth and Metaphor (Pimlico 2005)
https://www.independent.co.uk/news/world/middle-east/mary-magdalene-feminism-metoo-jesus-disciples-apostle-christianity-judaism-pope-francis-vatican-a8281731.html luettu 31.5.23

Lue seuraavaksi

Ikoni, joka esittää Magdalan Mariaa punainen muna kädessään.
2/2023

Punainen muna, öljyastia ja hulmuavat hiukset – ikonografisia näkökulmia

Duc In Altum -kirkon alttari.
2/2023

Kaupunki Genesaretinjärven rannalla

Kumlingen kirkon seinämaalauksia.
2/2023

Föglön kirkon arvoitus

Maria Mountraki.
Vaikuttajanainen

Kirkkojen maailmanneuvoston Maria Mountraki: Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

”En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.”


Kolmekymppinen Maria Mountraki on noussut yhdeksi kirkkomme kiinnostavista vaikuttajanaisista. Kreetalla syntynyt mutta Suomessa 4-vuotiaasta asti asunut Mountraki valittiin Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteaan Suomen ortodoksisen kirkon ainoaksi edustajaksi. Toisen kansankirkkomme edustajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma.

– On tärkeää, että keskuskomiteassa on nuoria, naisia ja maallikoita mukana tekemässä KMN:n suuria linjauksia, Mountraki sanoo. 

Suomessakin suuren huomion sai hänen KMN:n yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa pitämänsä puheenvuoro, jossa hän sanoi, että kirkkomme ei anna samoja mahdollisuuksia naisille kuin miehille, ja ”jos naisena olen voimakastahtoinen, olen kiusankappale, jos olen vahva, en ole tarpeeksi kiltti niin kuin naisen ja tytön pitäisi olla.”

Hän kertoo saaneensa Suomessa monenlaista palautetta.

–Ehkä ei ymmärretty, että puhuin ortodoksisesta kirkosta yleensä, en vain Suomen kirkosta. Minulle myös kerrottiin, että naisethan voivat toimia kirkon somistajina, ikään kuin se olisi tasaveroinen tehtävä miehille tarjottuihin mahdollisuuksiin nähden. Kaipaan lisää naisten näkyvyyttä ja näkyvyyden normalisointia meillä ja muualla. Pidän esitetystä ajatuksesta, että tytöt voisivat toimia ponomarina. En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.

Pitkä kokemus Kirkkojen maailmanneuvostosta

Mountraki tietää mistä puhuu, onhan hänellä kokemusta paitsi kirkkomme nuorisotyöstä myös lukuisista luottamustehtävistä Helsingin ortodoksisen seurakunnan neuvostosta ja valtuustosta alkaen. KMN:ssa Mountraki on toiminut eri tavoin kohta vuosikymmenen ajan. Vuonna 2013 hän oli yleiskokouksen stuerttina, ja seuraavana vuonna hänet valittiin kansainvälisten asioiden komiteaan. Komiteassa toimiminen Mountrakin sydäntä lähellä, ja hän pääsee näkemään johdonmukaisen työn vaikutukset.

Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa.
Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa viime syksynä.

– Keskitymme joka vuosi yhteen alueeseen ja yhteen teemaan, esimerkiksi rasisminvastaisuuteen tai luonnon monimuotoisuuteen. Kuulemme alueen ihmisiä ja opimme myös itse paljon alueista, Mountraki kertoo ja myöntää, että työ edellyttää hurjasti matkustamista, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Viimekin vuonna matkapäiviä on KMN:oon liittyen kertynyt kuutisenkymmentä.

Hän nostaa esiin kaksi erityisen vaikuttavaa matkaa vuosien varrelta.

– Vierailimme Kolumbiassa vuoden 2016 solmitun rauhansopimuksen jälkeen ja kävimme kuulemassa, miten valtio on pitänyt sopimuksesta kiinni. Tapasimme silloisen presidentin sekä FARC-sissiliikkeen edustajia. Työ ei koskaan pääty solmittuun rauhansopimukseen, vaan on erittäin tärkeää tukea eri osapuolia, että sopimusta myös noudatetaan.

– Fidzillä puolestaan pidettiin kaikkien aikojen ensimmäinen KMN:n kokous. Se oli tärkeää siksikin, että tähän asti he ovat joutuneet matkustamaan Eurooppaan kokouksiin. Tänä vuonna me kärsimme raskaan matkan rasitukset. Fidzillä näimme ilmastonmuutoksen seuraukset  ja merenpinnan nousun. Me voimme täällä elää silmät kiinni, mutta he elävät ympäristössä, joka on muutoksessa käyttäytymisemme vuoksi.

Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

Kansainvälisestä politiikasta kandidaatiksi ja teologiasta maisteriksi valmistunut Mountraki seuraa aitiopaikalta myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka kirkkohallituksen ulkoasianosaston koordinaattorina hän toimii. Suomen hän näkee monin tavoin ekumenian edelläkävijämaaksi, ovathan esimerkiksi kaksi kansankirkkoamme toimineet sopuisasti pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole täydellinen. 

– Joudun kyllä muistuttamaan töissä kirkkojemme tasaveroisuudesta, sillä välillä asetelma on sellainen, että isoveli neuvoo pikkuveljeä. Toisaalta meillä on yhteisiä ongelmia, joissa yhteistyö on tärkeää ja sitä voisi tiivistääkin. Molemmat kirkot kärsivät jäsenkadosta ja siitä, että lapsia kastetaan kirkkoon yhä vähemmän.

Evankelis-luterilaista kirkkoa on haastettu vuosien ja vuosikymmenten varrella monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä liittyen esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Onko ortodoksinen kirkko päässyt helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa?
– Huomattavasti pienempänä kirkkona meidän ei ole ollut pakko ottaa kantaa kaikkiin kysymyksiin. On ehkä ajateltu, että tuo on luterilaisten keskustelu, me voimme jatkaa 2000 vuoden traditiolla. Saatamme keskittyä liikaa siihen, että taivas on se todellinen valtakunta, emmekä halua puuttua nyky-yhteiskunnan asioihin. Elämme kuitenkin tässä ja nyt, ja ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta.

Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma

Mountraki korostaa, että yhteiskunta ja kirkko eivät ole toisistaan erillään eläviä saarekkeita.

– Esimerkiksi uuskonservatiivisuus on nostanut päätään Suomen kirkossa, koska samanlainen kehitys on meneillään yhteiskunnassa muutenkin. Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma ja sitä on kaikkialla. Näemme sen asenteissa, lehdistössä tai vaikkapa Sanna Marinin kohtelussa. Totta kai maailma menee eteenpäin, paljon hyvää ja positiivista on tapahtunut, mutta ei vielä olla ihanteellisessa tilanteessa. 

Mountraki on aina halunnut vaikuttaa, ja lapsuudestaan hän muistaa voimakkaan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen. 15-vuotiaana Mountraki lähti mukaan ekumenian pariin isä Heikki Huttusen ansiosta.

– En ehkä aluksi aivan ymmärtänyt, miksi ekumenia on tärkeää, mutta isä Heikki osoitti sen käytännön kautta. Kirkkojen ja uskontojen yhteisymmärrys ja dialogi tukevat merkittävällä tavalla yhteiskuntarauhaa. 

Hän nostaa isä Heikin myös esimerkiksi ihmisestä, joka on voinut ja halunnut antaa mahdollisuuksia toisille.

– Ne poikivat uusia mahdollisuuksia, jotka yhdistettynä omaan aktiivisuuteeni ovat vieneet näin pitkälle. Me kaikki voimme antaa toisille mahdollisuuksia maallikkona, delegaattina, pappina tai piispana.

Mountrakin kannustajia ja esikuvia on myös pyhissämme, joista hän nostaa esiin erityisesti pyhittäjä-äiti Maria Pariisilaisen.

– Hän oli lähellä omaa aikaamme elänyt nainen, joka rikkoi kaikin tavoin kaikkia hierarkioita ja rajoja. Kuulin hänen elämäntarinansa jo kriparilla, mutta palaan siihen aina uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta tajuan hänestä jotain lisää, jotain uutta ja merkittävää. 

Nunna Kristoduli.
1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen


Anna-Leena Lampi eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa. Hänen isänsä oli hovioikeuden neuvos ja äiti opettaja. Anna-Leena kirjoitti ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia ja hänestä toivottiin lääkäriä. Toisin kävi. 

Vanhempiensa suureksi pettymykseksi hän oli kääntynyt ortodoksiksi. 

Astumista Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkkoon 17-vuotiaana vuonna 1963 hän kuvaa päiväkirjansa sivulla merkittäväksi tapahtumaksi. Siellä oli jotain ikuista, pyhää ja pyhitettyä.  — nyt minulle valkeni asian ydin: ortodoksisessa jumalanpalveluksessa palvellaan Jumalaa, luterilaisessa palvellaan seurakuntaa, joka istuu siellä arvostelemassa. Siinä se on.

Kymmenen päivän kuluttua käynnistään ortodoksisessa ehtoopalveluksessa Anna-Leena törmää sattumalta arkkipiispa Paavaliin kadulla. Uusi toivo, uusi elämä sai minut suoristumaan ja hymyilemään. Piispa Paavalin sininen katse sai minut ajattelemaan vilpittömyyttä ja viattomuutta, joka ei silti ole naivia. 

Arkkipiispasta tulee Anna-Leenan rippi-isä ja juuri Paavalin neuvoa noudattaen hän lähtee ensimmäistä kertaa käymään lähellä Tessalonikia sijaitsevaan Bytouman nunnaluostariin. Matkalle sijoittuu hänen sairastumisensa psyykkisesti, joka on jätetty kirjaa toimittaessa vain maininnan varaan. Sääli, sillä se on kaiketi ollut hänelle yksi vaihe uskonkilvoittelussa. 

Luostarin arki

Vaihteeksi on hauska viljellä papuja, jotka antavat runsaan sadon ilman mitään mutkia, kunhan vain lannoittaa ja kastelee hyvin.

Bytouman Jumalan äidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari kasvatti karjaa ja viljeli puutarhaa. Melko vähälukuinen sisaristo koostui oppimattomista nunnista. Olosuhteet olivat ankarat. Kesällä paahtui ja talvella jäätyi.

Ennen lopullista siirtymistään luostariin vuonna 1972 Kristoduli toivoo pystyvänsä varjelemaan aitoa bytoumalaista henkeä, hiljaista palvelevaa rakkautta, joka ei tunne rajoja. Hän varoittaa itseään tulemasta kaunopuheliaaksi nunnaksi, jolla on aina vastaus kaikkeen. Hän haluaa välttyä dogmaattiselta ylpeydeltä (”me omistamme totuuden”),  sillä mitä lähemmäksi me pääsemme Totuutta, sitä nöyremmäksi me tulemme. 

Hiljaisuuden noudattaminen ei tuota Kristodulille vaikeuksia. Siitä hän sekä kiittää että soimaa suomalaisuutta, jonka myötä on vaikeaa olla yhtä avoin ja ulospäin suuntautunut kuin etelämaalaiset. Hiljaisuus tuoksuu minulle. Joskus on rankkaa olla vetäytyvä suomalainen äänekkäiden etelämaalaisten keskellä.

Eniten hän kommentoi rukoukseen keskittymisen vaativuutta. Vuonna 1987 hän kirjoittaa: Olen ollut 15 vuotta luostarissa ja missä olisin muka edistynyt? Rukous on yhtä hajanaista kuin ennenkin joitakin harvoja hetkiä lukuun ottamatta – alan suorastaan tuskaantua ainaiseen ajatusten vellontaan.

Hän tuntee usein olevansa luostarielämään vajavainen ja toisinaan taas hän kokee olonsa kevyeksi kuin valosiltaa pitkin kävelevä keijukainen. Hänen tunnetilansa poukkoilevat kuin kuumekäyrä, vai syntyykö lukijassa vääristynyt oletus kun nivoo Kristodulin tuntemuksia liian tiheästi yhteen unohtaen kuinka pitkiä kirjoitusvälejä hän usein pitää. Hyvin inhimillistä ja tavallisen haavoittuvaa hänen arkensa vaikuttaa olleen. Sellaistahan elämä on. Luostarissakin!

Filokalian kääntämisestä

Yksi monista määritelmistä kutsuu Filokaliaa eksytyksestä vapaaksi mietiskelevän elämäntavan oppaaksi. Viisiosaisen, sisällöllisesti muhkean kokoelman kääntäminen kesti kaikkiaan 23 vuotta. Urakkaan tai edes tekstien sisältöön Kristoduli ei juurikaan omissa kirjoituksissaan puutu. Syyksi hän itse sanoo olleensa teoksen kanssa kuin mato koukussa. 

Päiväkirja on kaiketi ollut reitti päästä irti koukusta, ei kiinnittyä siihen entistä lujemmin.  Kristoduli  joutuu  ajoittain kokemaan ankaraa arvostelua helpolta vaikuttavan kuuliaisuustehtävänsä takia. —sanoin Igumenialle että jos kerran koidun muille pahennukseksi kirjoitustyölläni, lienee minun syytä vaihtaa luostaria ja etten enää kestä näitä jatkuvia kirjoittamiseta johtuvia rettelöitä. — Kääntäminen on velvollisuuteni Suomelle.

Filokalian  opetukset ovat luonnollisesti piirtyneet syvälle kääntäjänsä tajuntaan.

Kommentoidessaan nykyajan yksilökeskeisyyttä Kristodulin näkemysten takaa voi aistia kirkkoisien ajattelua. Ihminen ei ole irrallinen ilmiö vaan yhteisen ihmisluonnon välityksellä elimellisesti koko ihmiskuntaan kuuluva persoona. Hän jatkaa, että juuri tämä kieroutunut taipumuksemme nähdä itsemme yksilöinä on kaikkien ihmiskunnan onnettomuuksien äiti. (Tämänpäivän arkitodellisuutta  ajatellen voisi aiheeseen lisätä, että yksilöllisyyden ihannointi on varmasti myös syy yksinäisyyteen.)

Kristoduli lähti luostarista helmat hulmuten

Nykyisin olen kiinnostunut koko ihmiskuntaa kiinnostavista tapahtumista.

Alkusanoissa mainitaan, että päiväkirjat toimittaneet nunna Kristodulin sisarukset ovat karsineet sivuilta muun muassa siskon vuolaita kommentteja Persian sodasta. Sääli, sillä kaikki kirjaan jätetyt luonnehdinnat maailman tapahtumista ja nykyajasta ovat raikasta ja puhuttelevaa luettavaa.

Täältä vuorelta asioita seuratessani näen maailman kuin kuohuvana kattilana.

3.12.-89: Ennustaisin että kiinalaiset tulevat uudella tavalla ajankohtaisiksi tulevalla vuosikymmenellä ja ekologiset ongelmat vain lisääntyvät. 

Juuri Kristodulin huoli maailman tilasta ja yhteiskunnallisista asioista koituu hänelle  käänteentekeväksi. Hän katsoo tehtäväkseen puuttua kreikkalaisten pappien saarnojen antisemitismiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä Kreikasta ja siirtyä kotimaahan Lintulan luostariin. Loppuaikaan kuului kirjoittamista ja luennoimista, kunnes aktiivisuutta rajoitti muistisairaus.

Viimeisin päiväkirjamerkintä 12.4.2017 on kuvaus Arkkipiispa Paavalin haudalta Uudessa Valamossa. Kristoduli näkee kolme kertaa peräkkäin valon luoman lumilevyn haudan päällä. Hän tietää elävänsä enää kolme vuotta. 

Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kristoduli nukkui kuolonuneen Rääkkylän terveyskeskuksen vuodeosastolla juuri ennen joulua vuonna 2020.

Suuri kiitos Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarille Nunna Kristodulin Päiväkirjat-teoksen julkaisemisesta. Kirjaan voi palata aina uudelleen ja lukea toistamiseen sen kuulasta ja kirkasta tekstiä. 

Nunna Kristodulin päiväkirjat.
Nunna Kristoduli: Päiväkirjat. Toim. Marja Lampi ja Riitta Lampi. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari 2022.
Tapiolan ortodoksisen kirkon seinämaalauksia.
Artikkelit

Tapiolassa kokoontuva keskustelupiiri pohtii naisen asemaa

Tehdäänko Espoossa historiaa, ja  konkretisoituvatko ryhmän keskustelut kirkkomme naisliikkeeksi?

Kevyttä puuterilunta leijaili hiljakseen Tapiolan pimenevässä ilmassa, kun astelin kohti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoa. Siellä kokoontuisi naisten keskusteluryhmä, joka ei juuri ole halunnut pitää ääntä itsestään. Oletin kirkon ovien olevan kiinni, vaan ei: heti astuessani eteisen lämpöön kuului narteksin puolelta iloinen huudahdus ”Tervetuloa!”. Hetken päästä istuin pöydän ääressä edessäni kupillinen kuumaa bergamottiteetä, kuuntelemassa pulppuavaa keskustelua.

Samaiseen kirkkoon sunnuntailiturgiaan oli ryhmän vetäjä Kersti Juva ajanut muutamaa kuukautta aikaisemmin pohtien jälleen kerran naisen asemaa ortodoksikirkossa. Kersti päätti, ettei hän tänäänkään ottaisi jo pitkään patoamaansa asiaa puheeksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä liturgian jälkeisillä kirkkokahveilla samaan pöytään osui naisia, joiden mielessä liikkui samankaltaisia ajatuksia. Siitä sai alkunsa keskustelupiiri Naisena kirkossa, joka kokoontuu nyt noin kerran kuukaudessa ilman sen kummempaa alustusta tai esityslistaa. Osallistujia on ryhmässä jo parikymmentä, ja tapaamisiin tulevat ne, jotka kulloinkin pääsevät. 

Naisena kirkossa -ryhmän kokous Tapiolan kirkossa.

Vaikka ryhmällä ei varsinaista tavoitetta oikein olekaan eikä keskusteluja sen kummemmin johdeta, on kokoontuminen tärkeää. Tärkeää on myös tila, jossa voidaan vapaasti jakaa tuntemuksia ja yhdessä käsitellä vaikka hämmennystä siitä, miksei tytöillä ole kirkossa samaa asemaa kuin pojilla. Mikä estää tyttöjä pääsemästä ponomareiksi? Tai naisia diakoneiksi?

Kristinuskon alkuaikoina naisilla oli merkittävä rooli seurakunnan jumalanpalveluksissa, auttamistyössä ja viestinnässä. Heitä ohjeistettiin vartioimaan kirkkorakennuksen sisäänkäyntejä ja järjestämään tilaa sisään saapuville naisille. He myös avustivat, kun naisia kastettiin.*

Ehkä aikuiskasteesta luopuminen olikin yksi syy siihen, että naisdiakonien merkitys väheni, tuumii ryhmän jäsen Kaarina. Lapsikasteessa ei tarvittu enää erikseen naispuolista avustajaa kuten aikuiskasteessa. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt päätöstä luopua naisdiakoneista, joten varsinaista estettä heidän palauttamisekseen takaisin seurakuntatyöhön ei ole.

Keskustelu kiihtyy, kun otetaan puheeksi ortodoksikirkon hallinnon rakenteellinen sukupuolivinouma. Vaikka meillä on monia korkeakoulutettuja naisteologeja, he kelpaavat vainhallinnollisiin tehtäviin ja opettajiksi, koska kaikki vihkimystä edellyttävät toimet on varattu miehille. Tämä on valtavaa resurssien hukkaamista, toteaa Kersti.

Suomessa ei naisten syrjiminen kuitenkaan ole läheskään niin voimakasta kuin se on joissakin muissa maissa. Pientä huolta ryhmälle aiheuttaakin se, että jos suomalaiset ortodoksinaiset alkavat ajaa muutosten linjaa, voiko se jotenkin vaarantaa kirkkomme autonomisen aseman.

Kaikki toteavat, että erityisesti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa suhtautuminen naisiin on aina ollut suvaitsevaista. Ehkä ei ole sattumaa, että ortodoksinaisten voimaantuminen on lähtenyt liikkeelle juuri täältä. 

Kello lähestyy kahdeksaa, teekupit korjataan ja aletaan tehdä lähtöä. Seuraavan kerran ryhmä päättää kokoontua joskus tammikuun puolen välin jälkeen. Lunta on satanut niin, että kirkon ovelle johtava polku on peittynyt. Tallon hankeen uutta ja mietin, olenko ollut todistamassa jotakin historiallista. Konkretisoituvatko Naisena kirkossa -ryhmän keskustelut vähitellen varsinaiseksi liikkeeksi vai jäävätkö ne vain leijumaan narteksin ikonien korviin?

Jos haluat osallistua Naisena kirkossa -ryhmän tapaamisiin, ole yhteydessä Kersti Juvaan, ketti@turanko.net tai seuraa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivua. Siellä kerrotaan viikoittain kirkon tapahtumista.

*TT Pauliina Pylvänäisen artikkeli Naisdiakonius, https://www.ortodoksi.net/index.php/Naisdiakonius_(artikkeli) 

Lue seuraavaksi

Nunna Kristoduli.
1/2023Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Maria Lampinen.
Artikkelit Näkökulma

Ortodoksinen uskonnon opetus tukee identiteettiä ja oikeutta kuulua vähemmistöön, sanoo opettaja Maria Lampinen

Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:

– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!

Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä

Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei. 

Elämässä  on oikeasti uskon mahdollisuus

Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että  hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja  ymmärtää oppilasta  ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia  siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä  on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä. 

Opetetaan aidosti keskeisiä asioita

Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä  turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen. 

Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä 

On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.  

En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret  omaavana koen tämän suurena rikkautena. 

Positiivisen pedagogiikan keinoin

Mielestäni  saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa. 

Maria Lampinen

Tyttö sytyttää tuohuksen.
Näkökulma

Ortodoksien uskonelämä on rituaaleista tiheä, sanoo tutkija Marja-Liisa Honkasalo

Uskon elämistä voi ajatella verkostona, joka on liikkeessä ihmisten, pyhien tilojen, Pyhien, esineiden, tekstien, arjen askareiden ja hartauteen suuntautuvien toimien kesken. Verkostoon syntyy uusia kuvioita ja liikettä sitä mukaa kun toiminnat muodostavat uusia suhteita toisiinsa.  Luterilaisen kodin lapsena jäin ihmettelemään, miten ortodoksien kirkonmeno ei päättynytkään jumalanpalvelukseen eikä oven sulkeuduttua kirkkorakennuksen eteiseen. Se ikään kuin jatkui ortodoksikotiin asti. Kotikaupunkiini oli muuttanut tuhansia evakkoperheitä Karjalasta ja saatoin nähdä, että ortodoksikodeissa oli tapana puhua ikoneille, miten erityisesti naiset juttelivat niiden kanssa. Ristinmerkkejä tehtiin tullessa, lähtiessä, aterian alkaessa ja päättyessä, merkittävän asian yhteydessä. 

Ortodoksit sytyttävät tuohuksen usein kotiin tullessaan, toiset palvelukseen mennessään. Ihmiset suukottelevat ikoneita, pyhiä kuvia ja pyhiinvaellustemppeleissä reliikkejä; he ehkä vievät astiassa kotiin siunattua vettä. Naisilla on edelleen tapana viedä hautausmaalle kukkien lisäksi ruokaa tai vainajalle rakkaita esineitä, joita he tuntevat tämän kaipaavan. Tämä tapa on vaimentunut mutta käytössä edelleen erityisesti itäsuomalaisilla hautausmailla. 

Ruokaa ortodoksisella haudalla.
Ortodoksisessa perinteessä haudalle voidaan viedä ruokaa. Valamon hautausmaalla on grobuun jätetty appelsiini. (Kuva: Maria Roiha)


Käsittelen kirjoituksessani suomalaisten ortodoksien elettyä uskoa. Käsite kuvaa, mitä uskonnon kanssa tehdään ja miten sitä eletään todeksi henkilökohtaisessa omassa elämässä ja sosiaalisissa ympäristöissä ja vuorovaikutuksissa.Jotkut tutkijat käyttävät arjen uskonnollisuuden käsitettä. Eletyn uskon näkökulman avulla haluan korostaa, miten useilla ortodokseilla ei ainoastaan ole uskontoa vaan useat meistä myös elävät uskoa todeksi monin eri tavoin.

Koti, pyhät ja elämä Jumalanäidin kanssa

Rituaalit ovat ortodokseille tärkeitä sosiaalisia käytäntöjä ja uskonnollinen elämä on rituaaleista tiheä. Tutkimani yhteisö koostui ortodokseista, joiden sukulaiset olivat usein kotoisin rajantakaisesta Karjalasta ja siksi karjalaisen ortodoksisuuden perinne jatkui elävänä heidän toiminnassaan. Tässä perinteessä koti muodostaa tärkeän rituaalisen tilan. Koti on myös pyhä. Kirkko, tsasouna ja kappeli ovat pyhiä tiloja mutta karjalaisessa perinteessä koti on naisille tila, joka antaa heille mitä moninaisimmat mahdollisuudet tehdä ja elää uskoaan todeksi.

Uskonnollisen maailman mikrokosmoksena on karjalaisessa kulttuurissa ollut koti, ja äiti kodin keskeinen henkilö. Hän pitää yllä järjestyksen ja sen pitää sen avulla yllä uskoa ja yhteyttä pyhään. Ruoanlaitolla, puhtaudella ja kodin järjestyksellä on myös rituaalinen merkitys. Eletty usko ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta pyhien kanssa ja Jumalanäitiä, joka oli näille naisille niin tärkeä, kuvattiin rukouksen ilmaisulla ’hyvän tuoksun puhdas asumus’. Tutkimieni pohjoiskarjalaisten ortodoksikotien nurkassa sijaitsee tsuppu, kotialttari, jossa on perheen ikonin lisäksi perittyjä ikoneita ja muita kuvia sekä suvun jäsenten valokuvia, pyhiinvaellusmatkalta tuotuja esineitä ja kukkia.  Kodin piirissä ikonin ohi kuljetaan jatkuvasti, ja samalla tervehditään sitä, tarkistetaan palaako tuohus, paljonko sillä vielä on siihen aikaa.

Eletty usko tarkoittaa uskon elämistä ja elämisen jakamista muiden kanssa. Jumalanäidin kokemukset eivät ole ainoastaan kertomus tai teksti, tarina pyhistä kirjoista vaan myös kokemus, jolla on sosiaalisia liittymäkohtia omaan elämään ja joka on koettavissa oman arjen, muistojen, ruumiin, tunteiden ja ajatusten kautta. Niitä vasten oli mahdollista peilata omia iloja ja huolia ja keskustella niistä Jumalanäidin kanssa. Useissa kodeissa Konevitsan tai Valamon Jumalanäidin ikoni oli tärkeä ja Jumalanäiti itse tärkein pyhä. 

Rukousnurkkaus eli kotialttari.

Jumalanäiti, luovuttamaton lohtu

Minulla oli tutkimuksessani mahdollista seurata ortodoksinaisten puhetta Jumalanäidin kanssa ja tutkia useasta näkökulmasta sitä, mitä Jumalanäiti heille merkitsee. Hän on erityinen Pyhä, johon on mahdollista luottaa enemmän kuin keneenkään muuhun, koska hän on naisena surun, menetyksen ja lohdutuksen asiantuntija. 

Jumalanäidin elämässä nimettiin useita tapahtumia, jotka muistuttivat kertojien omia. Eräs nainen kertoi minulle pojastaan, joka oli villin ja eläväisen luonteensa vuoksi joutunut monenlaisiin selkkauksiin ja hankaluuksiin maailmalla. Häntä lohdutti se, että ”Jumalanäidilläkin oli vaikeaa, myös hän joutui kauhulla seuraamaan poikansa tekemisiä, vuoskausia. Eikä  varmaan ollut helppoa, Pitkänäperjantainakaan, ajattele sie, kun Maria katteli pojan kulkua sinne ristille”.  

Maria hajoitetuin hiuksin muitten naisten kanssa kulki Hänen jäljessään ikäänkuin lammas, joka näkee oman karitsansa vietävän teurastettavaksi, ja hän huusi valittaen: 

– Mihinkä menet, Lapseni? Minkä tähden niin kiireesti kuljet? Ovatko taas toiset häät Galilean Kaanaassa, ja kiiruhdatko sinne tehdäksesi heille vedestä viinin? Lähtisinkö mukaasi, Lapseni, vai jäisinkö vielä Sinua odottamaan? Oi Sana, joka minut puhtaana säilytit, lausu minulle sana, älä äänetönnä ohitseni kulje, sillä Sinä olet minun Poikani ja Jumalani!

(Suuren perjantain aamupalveluksen kanonin iikossi.)

Jumalanäiti on tärkeä myös sen vuoksi että naiset kokivat hänet lähtökohtaisesti mysteerinä, sekä-että olentona, jossa toisensa poissulkevat piirteet ja maailmat punoutuvat toisiinsa. En ollut tutkimusta tehdessäni vielä ortodoksi, mutta mysteerin miettiminen sai lujasti minua sille tielle. Jumalanäidin mysteeri oli heille niin tärkeä ehkä siksi, että siinä kiteytyy eletyn uskon ydin, kyseenalaistamattoman voiman lähde, Pyhä, joka menee yli arkisesta. Juuri sellaisen ihmisen ja Pyhän, Jumalanäidin, he saattoivat elää konkreettisessa maailmassa, kodissa, oman tukalan arkensa keskellä. Tässä olivat eletyt ainekset uskoon silloin, kun ei ollut pääsyä pyhien tekstien äärettömään, kirkkaaseen maailmaan, filosofioiden ja teologioiden vuoropuheluihin ja tuhatvuotisiin väittelyihin. 

Jumalanäidin ikoni Valamossa.
Valamolainen Jumalanäiti Valamon vanhassa kirkossa. (Kuva: Maria Roiha)

Jumalanäidissä koettiin ruumiillistuvan samanaikaisesti myös aikaan liittyvät, toisensa poissulkevat ulottuvuudet, jotka ilmenivät erityisesti sirkulaarisessa aikakäsityksessä, kuoleman ja elämän toisiinsa virtaavissa maailmoissa.Oli mahdollista elää usko siihen, että ylösnousemus on mahdollinen – tai että ylösnousemus oikeastaan kuuluu elämään,  että kuolleet ovat keskuudessamme ja että tiedetään milloin puolisolla on haudassa nälkä; milloin viedä hänelle mitäkin hiukopalaa, mistä keskustella huomenna. 

Eletyn uskon jatkumolla

Naisten keskuudessa oli tapana sanoa ’Jumala antaa sen verran kuin mitä jaksaa kantaa’.  Olin kuullut tämän jo lapsena aikuisten toistamana ja silloin etäisenä ja jotenkin käsittämättömänä. Suuren perheen äitinä taas ruuhkavuosien puristuksessa sanonta oli mielestäni syyllistävä ja deterministinenkin. Feministinä olisin halunnut lohdukseni edes joitakin toimijuuden mahdollisuuksia.

Mirhantuojat ikoni.

Tutkimukseni päätyttyä sanonta on jäänyt kuitenkin vuosiksi mietityttämään minua. Mirhantuojien teksti pysäytti minut ajattelemaan sitä jälleen uudelleen. 

Suuren aamun kertomuksessa naiset puhuivat keskenään tehtävästä, joka heitä odotti. Oli varhainen hetki ja oli helppoa kuvitella heidän uupumuksensa määrä. 

Haluan palata yhteen kohtaan kirjoitukseni päätteeksi. Naiset puhuivat toisilleen ja olivat huolissaan siitä, että he eivät jaksaisikaan vierittää kiveä. Kuulijan on helppoa tavoittaa tämä huoli. 

Ja mikä heitä odotti haudalla: ei ainoastaan se, että kivi oli jo vieritetty pois. Heidän saapuessaan suurin sanottu huoli oli siis jo hälvennyt – kuka kiveä edes muisti? Tuon aamun tapahtuma ei ollut vain siinä. Heitä kohtasi todistajaksi tempautuminen kokonaisen uuden aikakauden alulle, uudelle totuudelle, sille että ylösnousemus on totta ja juuri he olivat sen ensimmäiset todistajat. Tässä on mielestäni eletyn uskon kokemuksellinen, ylenpalttinen ydin ja juuri se, mikä menee käsityskyvyn yli.  ”Minkä jaksaa kantaa” ei noudata omaa määrittelyä. Se on mysteeri ja lahja juuri siinä merkityksessä.

Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija, antropologi ja lääkäri. Artikkelissa käytetyt esimerkit ovat antropologisesta tutkimuksesta, jota Honkasalo teki eräässä pohjoiskarjalaisessa kylässä 2000-luvun alkuvuosina. Hän tutki sairauskokemuksia ja ihmisten tapoja elää ja toimia sairauksiensa kanssa seudulla missä sairastettiin paljon ja etenkin miehet menehtyivät varhain. Eletyn uskon merkitys nousi tärkeäksi, tärkeämmäksi kuin hän oli työtä aloittaessaan osannut ajatella. 

Larissa Qvintus-Petsalo.
Naiskollektiivi

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

Larissa Qvintus-Petsalo.

Kanttori ja teologian maisteri Larissa Qvintus-Petsalo johtaa Vantaan Tikkurilan kirkon kuoroa rautaisella ammattitaidolla, ja kirkkokansan keskuudessa hänet tunnetaan myös hymyilevästä ja helposti lähestyttävästä olemuksestaan, jolla hän kanssarukoilijat kohtaa.

– Olen nähnyt lapsena moneen kertaan, kuinka äitini on lähestynyt rohkeasti kirkkoon päin hapuilevia ihmisiä. Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle, voimme kääntyä muita ihmisiä kohti, tehdä muutakin kuin vain ristinmerkkejä.

Qvintus-Petsalo valmistui kanttoriksi 2018 ja melkein saman tien hän aloitti Uspenskin katedraalin kanttorin sijaisena. Hän sai johdettavakseen suuren kuoron ja suuren kirkon palvelukset. Tehtävän hän hoiti niin hyvin, että hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vuoden työntekijäksi 2018. Seuraavana vuonna hänet valittiin Tikkurilan kirkon kanttoriksi. Perustyönsä ohella tuli perustaneeksi muskarin ja lapsikuoronkin. Lisäksi hän ideoi, kasasi ja toteutti yhdessä kollegoidensa kanssa rukouslevy Orologionin sekä ideoi teologian opintoihin tähtäävää rekrytointivideohanketta Kirkko toimii – kirkon työssä sekä lauloi Uspenie-kvartetissa.

Uspenie-kvartetti.
Uspenie-kvartetti.

Koronavuosina hän siirsi toimintaa ennakkoluulottomasti verkkoon ja someen, ja hänen muskarivideoistaan tuli hitti ja virkistys monelle aikuisellekin.

– Olen iloinen, kun minulle tarjoutuu työni myötä niin paljon tilaisuuksia kohdata toinen ihminen: saan olla läsnä ihmisten iloissa ja suruissa, olla ihminen ihmiselle. Tarvittaessa voin tarjota olkapään ja myötäelää mukana, joskin kiire ja resurssit eivät aina anna tälle niin paljon aikaa kuin toivoisin.

Äitiyteen eksynyt

Oli johdatusta, että Qvintus-Petsalo päätyi opiskelemaan kanttoriksi, sillä aivan aluksi hän opiskeli musiikkiteatteria Lahden ammattikorkeakoulussa, olihan hän ollut mukana musikaaliproduktioissa lukioajoista lähtien. Vaikka hän oli ortodoksisuvun kasvattina käynyt aktiivisesti kirkossa jo lapsuudessaan ja laulanut kirkkokuorossa, tarvittiin kuitenkin käänne, joka tapahtui syksylllä 2011.

– Koko vuosi oli ollut aika haasteellinen, ja syksyllä menin käymään Kotikirkossa, jossa oli meneillään Jeesuksen rukous -palvelus. Tein päätöksen muuttaa elämäni suunnan. Uusi suunta olikin jo lapsena miettimäni tulevaisuuden plan B eli ”kanttorix opiskelemaan Jojensuuhun”, kuten olin nuorempana vihkoon kirjoittanut.

Seuraavana syksynä Qvintus-Petsalo aloitti kanttorin opinnot. Opiskeluvuosiin ajoittuvat myös naimisiin meno Sergei Petsalon kanssa, joka sittemmin vihittiin papiksi, sekä avioparin esikoisen syntymä. Muutama vuosi sitten lapsiluku sai täydennystä.

– Melkoista jongleeraustahan arkemme on. Kummallakin on vaihtelevat työajat, mutta onneksi vapaapäivät osuvat nykyään samoille viikonpäiville. Molempien on venyttävä työssään ja silti jaksettava pyörittää muuta arkea. Välillä onkin kauhea työstressi, ja siihen päälle sitten koti ja lapset. Lopussa otan huomioon Larissan tarpeet – jos otan. Olen vähän äitiyteen eksynyt: oma identiteettini on kaikkien muiden roolien alla. Omat vanhempani asuvat onneksi lähellä, Qvintus-Petsalo sanoo ja kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa kaitsevat lapsia ja ovat apuna ja tukena, myös sunnuntaisin liturgioissa. 

– Tuntuu niin hyvältä tehdä omaa rakasta työtään samalla kun näkee omat lapset kirkkosalissa isovanhempien ja koko näkyvän ja näkymättömän rukoilevan kirkkokansan siipien suojassa. 

Qvintus-Petsalo kuitenkin painottaa, että toivoisi naisten saavan arvostusta muutenkin kuin vain glorifioidusta äitiydestä. Hän peräänkuuluttaa sensitiivisyyttä, jolla kirkko kohtaa nuoret äidit.

–Jos kuormittuneelle äidille vain sanotaan, että äitiys on pyhä tehtävä ja käsketään ottamaan mallia Jumalanäidistä, kärsimään ja kestämään…. niin se ei ehkä johda haluttuun lopputulokseen. Väsynyt ja kuormittunut äiti tarvitsee muutakin kuin korkealle kohoavia ihanteita. Esimerkiksi kahvia, kuuntelijaa, yhdessä oloa, halausta ja lepoa. Kuten kuka tahansa uupunut.

Keskustelua naisten asemasta tarvitaan

Myös naisen asemasta ja roolista kirkossamme Qvintus-Petsalo toivoisi keskusteltavan lisää ja aiempaa monipuolisemmin, nykyajan haasteet huomioiden.

– Etenkin nykyiset nuoret naiset ja tytöt ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Jokainen sukupolvi kokenee välttämättömäksi käydä tärkeät keskustelunsa suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan, kysyä ja ehkä kyseenalaistaakin. Miten näistä vaikeiksikin koetuista teemoista voitaisiin puhua toisen osapuolen näkemystä aidosti kunnioittavasti? Toivoisin sitkeämpää yritystä ja todellista halua ymmärtää toista osapuolta. Toivon myös, ettei kirkkomme vetovoimaisuus perustuisi siihen, ettei meillä ole naispappeutta tai ettemme hyväksy homoliittoja, vaan siihen, että olemme Kristuksen ylösnousemusta julistava kirkko. 

Larissa Qvintus-Petsalo johtaa ortodoksista kirkkokuoroa.
Larissa kanttoroimassa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa Tikkurilan kirkossa.

Tänä syksynä Qvintus-Petsalon suuri satsaus oli Tikkurilan kirkon 25-vuotisjuhlaviikon organisoiminen yhdessä kirkon isän, rovasti Mikael Sundkvistin kanssa. 

– Olen iloinen siitä, että toimintaa voidaan taas järjestää, mutta korona on kyllä jättänyt jälkensä. Työtä riittää.

Myös henkilökohtaisessa elämässä on luvassa hienoja käänteitä: kolmas lapsi ilmoitti tulostaan jokin aika sitten.

–Nuorimmaisemme sanoo, että äidin masussa kasvaa ”uppa”, hän naurahtaa onnellisena.

Teksti: Maria Roiha

Magdalan Maria.
Artikkelit

Maria Magdalena, esikuva tämän päivän naisille

Kirsi Maaria Koskinen ikonin edessä.
Kuva: Kim Kilpinen

Juna leikkaa itäsuomalaista metsämaisemaa Joensuusta Helsinkiin. Takana on viikko Valamossa. Ensimmäistä kertaa tein tämän retken viisi vuotta sitten. Se oli ensimmäinen ikonimaalauskurssini ja ensimmäinen sukellus Suomen ortodoksisen kulttuurin sydämeen. Minusta oli tullut kirkon jäsen edeltävänä keväänä, ja ajattelin, että viikko Valamossa olisi hyvä tapa päästä syvemmälle ortodoksisuuteen. Niinhän tapahtuikin, mutta sen lisäksi syttyi vahva kipinä ikonien tekemiseen ja niiden sanoman syvempään ymmärtämiseen. Valamossa olen käynyt sen jälkeen joka vuosi, parhaimpina kaksikin kertaa.

Tämän kertaisen kurssin valmiit ikonit siunasi Haminan piispa Sergei. Puheessaan hän lausui, ”että vaikka te naiset ette voikaan olla ortodoksisen kirkon pappeja, voitte te levittää evankeliumien sanomaa ikoneita maalaamalla”. Mutta riittääkö se kaikille? Viime aikoina on ortodoksinaisten keskuudessa ollut havaittavissa jonkinlaista muutosta pohtivaa liikehdintää useammalla taholla. Yhtenä esimerkkinä tämä Mirhantuojat-verkkosivusto, muina esim. Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkolla kokoontuva Naisena kirkossa -piiri sekä Valamossa 15. – 17.9.23 pidettävä seminaari ”Millaista on naisen eletty ortodoksisuus?”, ks. https://ort.fi/uutishuone/2023-06-29/millaista-naisen-eletty-ortodoksisuus

Tässä numerossa keskitytään Magdalan Mariaan, apostolien vertaiseksi ja apostolien apostoliksi nimettyyn Jeesuksen seuraajaan. Häntä kutsutaan myös ilosanoman tuojaksi, sillä ylösnoussut Kristus näyttäytyi ensimmäisen kerran Magdalan Marialle. Kohdattuaan Herransa hän kiiruhti juoksujalkaa takaisin Jerusalemiin viemään viestiä eteenpäin Jerusalemiin, siellä yhä piileskeleville opetuslapsille. 

Kaikki neljä evankelistaa mainitsevat Magdalan Marian nimeltä ja vielä useampaan kertaan. Tämä on jo sinänsä merkittävää, sillä patriarkaalisen kulttuurin vallitessa naiset yleensä sivuutettiin teksteissä. Kirjoitukset osoittavat, että Magdalan Maria oli Jeesukselle rakas ja läheinen. Hän kulki uskollisesti ja rohkeasti Jeesuksen mukana kaikissa tärkeissä tapahtumissa. 

Magdalan Marian muistopäivää vietetään 22.7. On aika nostaa Magdalan Maria ansaitsemalleen jalustalle. Ylösnousemuksen ilosanoman ensimmäisenä ilmoittajana hän voisi olla esikuva myös tämän päivän naisille.

Kirsi Maaria Koskelin, vieraileva päätoimittaja

Free-toimittaja
Espoon ortodoksit ry:n hallituksen jäsen

Helena Nikkanen.
Naiskollektiivi

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

– Se oli pääsiäisen alla, kun kuopiolainen televisiotoimittaja halusi tulla tekemään juttua ikoneista Valamon konservointilaitokseen. Minä sanoin ettei nyt oikein sovi; että ortodoksinen museo olisi parempi. Arkkipiispa Johannes kuuli siitä ja närkästyi, että miten niin ei sovi. No, meidän piti silloin alkuvaiheessa 1980-luvulla tehdä ulkopuolisia restaurointeja, ansaita rahaa, ja telineillä komeili Olavi Pesun teos Piru keittää viinaa. Se oli Kiteen pontikkatehtaan tilaus. Kysyin, että tämäkö meidän pitäisi esitellä pääsiäisohjelmassa. Arkkipiispa ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kahden päivän päästä piru oli piilotettu ja tilalla Valamon luostarin ikoneja. 

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka. Hän ehdottaa paikaksi Herttoniemen Treffipubia, josta saa lounaaksi paistettua kananrintaa ja ranskalaisia perunoita. Jälkiruokana on munkkeja, jotka sopivat haastattelun teemaan, sillä tällä kertaa puhutaan vähemmän Egyptistä ja enemmän Valamosta, jonka luostarissa Helena teki pitkän ja vaiherikkaan uran vuodesta 1984 eläköitymiseensä vuoteen 2010 asti, eli lähes 30 vuotta.

Helena Nikkanen.

– Kyllä minua harmittaa, että konservointilaitos lopetettiin, kun seuraajani oli loistava Antti Narmala ja töitä olisi riittänyt silmänkantamattomiin, Helena sanoo. 

Helena Nikkanen.
Helena Nikkanen Anaforassa, jolloin kirkko oli vielä alkuvaiheessa.

Valamon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimineessa laitoksessa on nykyään ulos vuokrattavia työhuoneita, kun siellä aikanaan korjattiin monenlaista taidetta, muun muassa suuria luterilaisia alttaritauluja, jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet muualle. Ja kun Valamo Säätiö ja Valamon Ystävät ry. rupesivat tukemaan konservointilaitosta, pystyttiin enenevässä määrin keskittymään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen. 

Tunnetuin työ Väinämöisen soitto

Kalevalan juhlavuoden alla Helena mietti, mitä vastaisi Helsingistä tulleeseen pyyntöön. Tulipalossa vaurioitunut R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja Helena tajusi heti, että urakasta tulisi hurja. Hän päätyi esittämään työtoverinsa kanssa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle niin suurta summaa, ettei se ehkä menisi läpi, mutta HYY maksoi kakistelematta. 

– Kävi ilmi, että toinen taho oli esittänyt kaksi kertaa isomman toiveen, joten meidän tarjous ”voitti”. Meillä oli reilu vuosi aikaa saada työ valmiiksi Floran päivään 1986. 

Väinämöisen soitto

Kuten Helena oli uumoillut, Väinämöisen kunnostuksesta kehkeytyi oma tarinansa. Lääkäriopiskelijat olivat taulua pelastaessaan irrottaneet maalauskankaan kirurgiveitsellä kiilakehyksestä ja vieneet sen Uudelle ylioppilastalolle. Myöhemmin Museoviraston konservaattori Pentti Pietarila teki niin sanotun profylaktisen suojapaperiliimauksen, eli liimasi  väri-irtoamakohtiin paperilappuja pitämään irtoavaa väriä paikallaan. Hänen johdollaan, japaninpaperien avulla, maalauskangas rullattiin lopulta suuren ilmastointiputken päälle ja vietiin vuosiksi varastoon. Valamoon se saapui repaleisena, mutta tiukasti rullattuna. 

Kun neljä kertaa kolme metriä suuruinen teos sitten restauroituna ja uudelleen kehyksiin pingotettuna palautettiin, laatikko, johon se oli pakattu, ei mahtunut sisään edes Vanhan ylioppilastalon parvekkeen kautta. Hellävaroen pakattu maalaus piti ottaa ulos ja taiteilla piikkien lailla sojottavien lipputankojen välistä parvekkeen ikkunoista sisään. 

– Manööveri tehtiin yöllä ja Kolmen sepän aukiolla pyöri kaikenlaista huutelijaa.

Kun hän rupeaa kertomaan työstään tarkemmin, puheeseen pulpahtelee lisää tietoa ja ammattitermejä, kuten hyvä pingotus ja röntgenin matalajännite. Petter ”Pepe” Martiskainen on kuulemma jälkimmäisen eksperttejä. 

– Väinämöisen soiton dubleeraus uudelle kankaalle ja hyvä pingotus ovat kestäneet, Helena kehuu ja kehottaa Vanhalla ylioppilastalolla kävijöitä katsomaan teosta tarkalla silmällä, koska aivan kaikkea ei entisöity. Cesare Brandin teorian mukaisesti teoksen historian tulee myös näkyä, kuten tässä tulipalon aiheuttamat vauriot. 

Äidin perintö 

Irinja Nikkanen on tunnettu nimi Suomen ortodoksimaailmassa. Paitsi lapsilleen, hän antoi kaikille uskosta ja kulttuurista kiinnostuneille perinnön, jonka vaalimisessa riittää sarkaa. Irinja kuului Valamon Ystävät ry:n perustajiin, käynnisti valtavan Filokalia-suomennostyön, oli ensimmäisiä naispuolisia kirkolliskokousedustajia sekä toimittaja, kustantaja, käsikirjoittaja, kääntäjä ja kotiäiti. Tuossa virassa hänen mielikuvituksensa keksi leikin, jossa saattoi levähtää valvottujen öiden jälkeen: äiti oli kipeä lehmä, jota neljä lasta hoiti, Helena heidän joukossaan.

Karjalaisista juurista huolimatta Helenan lapsuudenperhe asui enimmäkseen Helsingissä insinööri-isä Armaksen työn takia. Ensin Käpylässä, mutta pian Herttoniemessä.

Helena Nikkanen.
Helena Nikkanen.

– Ja nykyinen kämppäni on Roihuvuoressa tuossa naapurissa, Helena osoittaa peukalollaan. Siellä hän tosin viettää vain osan vuodesta, koska hankki Valamon aikana asunnon Heinävedeltä, jossa viihtyy kesät. Talvet puolestaan kuluvat Egyptin lämmössä. Anaforan koptiyhteisö, josta Mirhantuojat julkaisi jutun 24.9., sai hänet mukaan piispa Thomaksen toivotuksella: ”Olemme sinun perheesi. Pehmustamme jokaisen askeleesi rakkaudella.” 

– Siellä ei ole väliä titteleistä, Helena lisää. – Koska olemme kaikki Jumalan lapsia.

Ateneum, Leningrad, Rooma

Titteleitä Helenalle on kuitenkin kertynyt, jopa kuvaamataidon opettaja, jota työtä hän ei juurikaan ole tehnyt. 

– Paitsi jonkin verran keikkoja, kuten Outi Heiskasen sijaistaminen Hallituskadun tyttökoulussa. Opiskelin Atskissa (Taideteollinen oppilaitos Ateneumissa), mutta tiesin jo varhain, että halusin konservaattoriksi. 

Alan koulutusta ei silloin ollut mahdollista saada Suomessa, joten Helena lähti rautaesiripun taakse Leningradiin. Sen verran voimakas kokemus se oli, ettei hän vieläkään osaa puhua Pietarista. 

Samaan aikaan Vaganovan balettiakatemiassa opiskeli toinen suomalainen taidestipendiaatti, Aku Ahjolinna, josta tuli tärkeä ystävä ja tukipilari.

– Opiskelijat pääsivät katsomaan esityksiä piippuhyllylle ja Aku ehdotti, että tulen mukaan. Sanoin etten näytä ballerinalta, jolloin hän keksi, että voin olla pedagogi. 

Opinnot täydentyivät Rooman Istituto Centrale Del Restaurossa, josta Helena valmistui 1978. Lisäksi hän opiskeli ikonimaalausta useaan otteeseen Leonid Ouspenskyn luona Pariisissa, vuodesta 1969 aina Ouspenskyn kuolemaan 1987. 

Muitakin nimiä Helenan tarinoissa nousee esiin, koska hän on ollut mukana monessa. Jopa työskentelemässä Ina Collianderin ateljeessa Töölön Ilmarinkadulla ja Italiassa matkalla Inan ja Titon kanssa. Vaikuttavien taiteilijoiden jättämien muistojen lisäksi käteen on jäänyt rutkasti kielitaitoa ja yleissivistystä, vaikkei hän taitojaan mainostakaan. 

Ina (vas.) ja Tito Colliander sekä Helena Nikkanen.
Ina (vas.) ja Tito Colliander sekä Helena Nikkanen. Kuvitusta kirjasta Ina ja Tito (kirj. Annina Holmberg ja Olli Löytty).

Ikoneja ja nunnia

Palaamme Valamoon ja sen konservointilaitoksen kultaisiin vuosiin. Kun rahoitusta alkoi järjestyä, kirkkoaarteita ruvettiin siirtämään kuopiolaisesta keskusvarastosta turvaan.

– Todellakin turvaan! Helena painottaa. – Varaston naapurissa oli pizzeria ja jatkuva tulipalovaara, koska ilmastointiputketkin olivat puuta. Se oli aivan väärä paikka Vanhan Valamon ikoneille ja muille arvokkaille teoksille. 

Helena mainitsee yhdeksi suosikkitöistään Gregorios Teologin, Basileios  Suuren ja Johannes Krysostomoksen  ikonin, joka löytyy nykyään Trapesan keltaisesta salista. Mutta oli monta muutakin; ikoneita, jotka vahvistavat rukousta, mikä on Helenan mielestä niiden tärkein tehtävä. 

– Jos katse on suunnattu väärin tai hahmon olemus torjuva, ikoni ei kutsu rukoukseen.   

Koska Valamo oli vuosikaudet työpaikka, Helena oppi rentoutumaan Lintulassa. Myös Anafora on nunnayhteisö, jonka sisaristo muodostaa perheen, kuten piispa Thomas lupasi. Talkoolaiset ja pyhiinvaeltajat tuovat sinne oman säväyksensä, mutta kaikilla on sama tavoite: rakentaa kaunista ja rakkaudellista yhteisöä.

Egyptin Anafora-yhteisön kattomaalaus.
Egyptin Anafora-yhteisön kirkon kattomaalaus. Kuva: Helena Saaristo-Parovuori.

– Tänä vuonna palaan jouluksi Suomeen, koska olen ollut niin monta vuotta poissa, mutta sitten taas Egyptiin, jossa kävin ensimmäisen kerran jo 1969. Toki vain maassa, Anafora-yhteisöä ei silloin vielä ollut, mutta jotenkin hassua, että kirjoitin Uskonviesti-lehteen jutun ”Koptit, Jumalan lapsenlapset”, ja nyt eläkkeellä löydän itseni – yllätys yllätys – juuri koptien parista. 

Ensimmäistä käyntiä voi siis pitää jonkinlaisena alkusoittona tai ympyrän sulkeutumisena, sillä Egyptissä Helena ei korjaa vanhaa, vaan luo uutta. Omaa ääntä ja sydäntä edelleen herkästi kuunnellen. 

Teksti Annina Holmberg
Kuvat: Annina Holmberg ja Helena Nikkasen arkisto

Hanna Rajakangas.
Naiskollektiivi

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Hanna Rajakangas.

Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu. 

Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.

Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.

– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.

Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi

Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.

– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.

Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.

– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.

Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä. 

– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa. 

Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.

 – Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan. 

Hanna Rajakangas.

Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet

Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä. 

– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta.  Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani. 

Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.

– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.

Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.

– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä. 

Aktiivisen palveluselämän palkinto

– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen. 

Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona. 

– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa. 

Annina Holmberg

Anna-Leena Sipilä.
Naiskollektiivi

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Anna-Leena Sipilä.
Kuva: Liisa Valonen / Anna.

Näyttelijä Anna-Leena Sipilä aloitti äsken Mirhantuojien bloggarina. Olen tiennyt, että hän on intohimoinen matkustelija, kauneuden rakastaja, taiteen – kaiken taiteen, ei vain ammattinsa teatterin – ystävä, luontoihminen, varmaotteinen ratissa ja hyvä suustaan. Facebookissa hänen humoristiset, itseironiset päivityksensä ihastuttavat seuraajia. Mutta kuten kaikissa ihmisissä, hänessäkin on vielä paljon naarattavaa. Pieniä yksityiskohtia, isoja kaaria, inhoja ja intohimoja. Niitä lähdin selvittämään.

Hiljattain uutisoitiin Anna-Leenan ja hänen puolisonsa Johannes Lahtelan erosta. Asiat ovat eläneet siihen suuntaan, että he ovat löytäneet keskusteluyhteyden uudelleen. Aika näyttää, mihin kaikki johtaa. Eräänlainen uusi alku on kyseessä, mutta millainen, se hahmottuu vasta myöhemmin. 

–Nyt saamme selvitettyä asioita, jotka olisi pitänyt selvittää jo vuosia sitten ja viimeistään eropäätöstä tehdessä, mutta jotka siinä shokkitilanteessa osoittautuivat mahdottomiksi selvitettäviksi, Anna-Leena sanoo.

Suora tie ortodoksiksi

Koska Anna-Leenan, tuttavallisemmin Anskin, puoliso Johannes Lahtela on kertonut uskostaan julkisuudessa ja kirjoittanut kolumneja Ortodoksiviesti-lehteen, moni luulee Anskin seuranneen miestään kirkon valinnassa. Hänen tiensä ortodoksiksi on kuitenkin ollut henkilökohtainen ja kaiken lisäksi suora. 

– Hyvä ystäväni vihittiin ortodoksisin menoin ja seremonia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin luterilainen, mutta en käynyt juurikaan kirkossa tai ollut aktiivinen seurakuntalainen. Ortodoksinen jumalanpalvelus puhutteli minua enemmän.

Anna-Leena Sipilä.

Anski kertoo pitävänsä siitä, että ortodoksikirkko ei teeskentele olevansa muuta kuin kirkko. Kaikki toistuu siellä samanlaisena ja tuttuus tuo turvallisuutta. Palvelukset ovat suorastaan meditatiivisia.

– Olen saanut niistä paljon lohtua surussa ja kokenut iloa esimerkiksi pääsiäisyön riemussa. Ja koska olen mennyt kirkkoon omaa tahtiani ja luonut siihen oman suhteeni, Johanneksen pappisvihkimys sen enempää kuin pappeudesta luopuminenkaan eivät ole vaikuttaneet uskooni.

Uskonto- ja luontosuhde ovat hänelle samanarvoisia, yhtä pyhiä ja tärkeitä. Niistä kumpikin on vahvasti läsnä Valamon luostarissa, jossa Anski on käynyt lukuisia kertoja. 

– Valamossa kirkko on keskellä metsää ja metsä kirkon ympärillä. Joskus vielä bonuksena timanttihankia, tähtitaivaita, usvaisia aamuja ja maalauksellisia auringonlaskuja. Niiden takia kannattaa tulla kauempaakin.

Anski on ”peritty” kummilapseni

Ensimmäinen oma muistikuvani Anskista on Q-teatterin lavalta 1990-luvun puolivälistä. Hän veti nuoruuden vimmalla ja ammattilaisen taidolla kuten muutkin vastaperustetun teatterin jäsenet. Moni on hänen kurssikavereitaan Teatterikorkeakoulusta, niin ettei ihme, että Q:ta ruvettiin kutsumaan sukupolvikokemukseksi. Oli Huokausten laakso, Pirun kaunis tyttö ja tietysti Skavabölen pojat, jotka valottavat niiden kirjoittajan ja ohjaajan Antti Raivion omanäköistä maailmankuvaa. Käsitykseni Anna-Leenasta näyttelijänä tarkentui Kansallisteatterin Nalle Puhissa, jossa hän esitti pientä, hermostunutta Nasua. 

Jostain syystä emme törmänneet noihin aikoihin kunnolla, vaikka pyörimme molemmat teatterimaailmassa. Tutustuminen tapahtui aivan toisissa piireissä  – ortodoksien kesken. Anskin puoliso Johannes Lahtela oli luonut läheisen kummisuhteen isääni ja pian Anski liittyi perheeseen, kun äidistäni tuli hänen ortodoksikumminsa. Koska äiti sairastui pian ja kuoli muutaman vuoden kuluttua, päätimme, että minä ”perin” Anna-Leenan, täytyyhän jokaisella kummi olla. Se suhde on jäänyt varsin nimelliseksi, mutta auttoi ystävyyden syntymisessä. 

Pitkä tie näyttelijäksi

Anskin lapsuudenkoti sijaitsi Pyhäsalmessa, mutta tärkeä on myös Hailuoto ja siellä mummin sisaren kotitalo: se oli lapsuuden mansikkapaikka, jossa vietettiin monet kesät. Lapsuudenkodin suunnassa on nykyinen vapaa-ajan asunto tai rakas mökki, kuten Anski Oulun läänin Pyhäjärven rannalla sijaitsevaa kesäpaikkaa nimittää.

– Parasta mitä tiedän, on maata siellä riippukeinussa lukemassa. Mökki ja kirjat ovat asioita, jotka rentouttavat minut aina.

Nuoren Anna-Leenan palo näyttämölle oli niin kova, että Anski jaksoi pyrkiä monta kertaa Teatterikorkeakouluun. Kuten monet muutkin, hän keväällä tulosten tullessa vannoi, ettei koskaan enää, mutta oli seuraavana vuonna taas mukana karsinnoissa, ja avautuivathan koulun ovet viimein. Samalla kurssilla opiskelivat muun muassa Peter Franzen, Minna Suuronen, Tommi Korpela, Anu Sinisalo ja Janne Reinikainen. Suurin osa heistä on työskennellyt valmistumisensa jälkeen freelancereina, niin myös Anna-Leena. 

Sisäänpääsyä odottaessa hän ehti tutustumaan varsin kirjaviin työtehtäviin sairaala-apulaisesta Fazerin leipomon vartijaan, Valintatalon kassalta suurlähetystön siivoojaan. Kokemuksista on ollut hyötyä näyttelijän ammatissa. 

Lavalla hän on ollut kiinnityksellä Seinäjoen kaupunginteatterissa ja vieraillut Q:n lisäksi muun muassa Kansallisteatterissa, Tampereen työväen teatterissa ja eri kaupunginteattereissa. Tutuksi ovat tulleet myös vapaat ryhmät, kuten ohjaaja Mikko Roihan kokoamat ensemblet. Roihan kanssa työtä tehtiin Suomen lisäksi Berliinissä, jolloin perheestä huolehtiminen jäi puolison harteille.

– Tytöt Saara ja Stella olivat silloin 2014 melko pieniä, joten ilman Johanneksen tukea en olisi voinut lähteä Berliiniin, jossa valmistimme Marguerite Durasin kolmeen novelliin perustuvan esityksen Vastarinta. Se oli unohtumaton kokemus ja taiteellisesti erityisen palkitseva. 

– Minä yritin sitten vuorostani antaa tilaa Johannekselle, kun hän rupesi tekemään pyhiinvaellusmatkoja Athokselle ja opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Työnjakomme toimi hyvin. 

Viime vuosina Anskia on nähty paljon elokuvissa ja televisiossa. Hän on ollut ehdolla Jussi-patsaan saajaksi Taru Mäkelän elokuvassa Pikkusisar ja Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi, hurmannut lapsikatsojat Onnelin ja Annelin talven rouva Vaaksanheimona, mennyt Juice Leskisen äidin nahkoihin ja naurattanut Ex-onnellisissa, M/S Romanticissa ja Keihäsmatkoissa.

Salasaaren salanäytelmä. Kuvassa myös Eero Ojala.. Kuva: Tuomas Scholtz.
Anskin itsensä kirjoittama monologinäytelmä Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia. Kuvaaja Tuomas Scholtz
Onnennumerot Löytänän kesäteatterissa. Kuvassa Juha Varis, Pirjo Määttä, Anski, Helena Vierikko ja Heikki Pitkänen. Kuva: Tuomo Manninen.
Tomi Alatalo Eskona ja Anski Iivarina Juha Hurmeen Nummisuutareissa.
Anskin itsensä kirjoittama monologinäytelmä Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia.
Suomen Komediateatterin Prinsessa Pikkiriikki -näytelmässä Anski näytteli nimihahmon äitiä.

Haaveissa kirjoittaa näytelmä Hildegard Bingeniläisestä

Keskimääräistä enemmän Anski on näytellyt kotikaupunkinsa Keravan ja Tuusulan alueella toimivassa Keski-Uudenmaan teatterissa, ja sinne hän on tehnyt myös ensimmäiset tekstinsä. 

– Sovitimme näyttelijäkollega Seppo Halttusen kanssa Sven Nordqvistin lastenkirjoihin perustuvan Viirun ja Pesosen, jonka jälkeen kirjoitin – kiitos koronan – oman monologinäytelmän Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia.

Kirjoittaminen maistui himolukijalle, vaikka järjetön itsekritiikki yrittikin jarruttaa menoa. Anski oppi, että siihen auttaa ainoastaan säännöllinen kirjoittaminen. 

– Ja deadlinet ovat tärkeitä; ilman niitä en saisi mitään valmiiksi, hän tunnustaa. 

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia pyöri Minna Koskelan ohjaamana keväällä 2022 ja siitä jäi niin mukavat muistot, ettei Anski sulje pois uusia ”omia projekteja”.

– Hildegard Bingeniläinen on kiinnostanut minua jo kauan. Hän oli noin vuonna 1098 syntynyt saksalainen kirjailija, mystikko, kirkkomusiikin säveltäjä ja abbedissa, jonka pipariresepti pyörii edelleen maailmalla. Hänessä olisi ainesta vaikka useampaankin tarinaan. 

Tyhjän pesän syndrooma vaanii nurkan takana

Viime kesä oli erityinen syystä, että Anski pystyi työskentelemään mökiltä käsin: näyttelijä Juha Variksen projekti perustaa Löytänän vanhalle koululle kesäteatteri tarjosi pestin, josta Anski nautti sydämensä pohjasta. 

Sääli vain, että lapset ovat jo niin isoja, että heillä on omat menonsa. He käyvät mökillä mielellään, mutta eivät ehdi viettää siellä pitkiä aikoja.

Esikoinen Saara on lentänyt pesästä jo muutama vuosi sitten. Hän on opiskellut käyttäytymistieteitä Amsterdamissa ja Lontoossa. Tällä hetkellä hän sekä opettaa että aloittelee väitöskirjaa Amsterdamin yliopistoon. Äidistä on ihanaa seurata, kuinka tytär iloitsee päästessään tekemään sitä, mitä haluaa. Saara haikaili jo varhain ulkomaille ja kävi sen takia Kulosaaren yhteiskoulun lukion kansainvälisen linjan.

Stella on lukion toisella ja harrastaa tanssia, jota varten sai alaikäisenä ajokortin harjoiteltuaan ensin mopoautolla. 

– Näyttelijän ja papin aikataulut olivat hankalia ajatellen lasten kuskaamista harrastuksiin, joten kaikille oli helpotus, kun Stella pääsi hoitamaan kyytinsä itse.

Anski kuulostaa hieman haikealta, sillä niin palkitsevaa kuin lasten omien siipien kasvamisen seuraaminen onkin, tyhjän pesän syndrooma vaanii jo nurkan takana. 

– Itsenäistyin itse aikaisin ja niin tekevät tyttärenikin, mistä olen ylpeä. Samalla tiedän kaipaavani heitä kauheasti, kun he ovat poissa. 

Kuin lääkkeeksi ikävää vastaan perhe hankki muutama vuosi sitten koiran. ADHD-vilkkaudella varustettu Bambi-puudeli ei lennä pesästä, vaan pomppaa kotiintulijan syliin, sängyssä heräilevän vierelle ja sohvalla istuvan kaulaan. Se on notkea kuin käärme ja väsymätön kuin muuttolintu, eikä sen rakkaudella ole rajoja. Oli päivä millainen tahansa, se paranee Bambin lämmössä. 

– Uskollinen lemmikki antaa ilmaista terapiaa, Anna-Leena lausuu haastattelun päätteeksi. 

– Bambi on perheenjäsen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi ja hyvä niin. Vilpittömälle lapsenmielisyydelle on meidän kodissa aina tilaa. 

Naiskollektiivi

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus. 

Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi? 

Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?

Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!

Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.

Katinka Ritvanen.

Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?

Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.

Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:

1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää,  erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.

2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla. 

3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!

Tyttö kirkossa.
Näkökulma

Milloin ponomarikerhot avautuvat myös tytöille?

Kaarina Lyhykäinen.
Ortodoksiston eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori Kaarina Lyhykäinen.

Olin muutama vuosi sitten käymässä eteläisessä Portugalissa ja menin sunnuntaina paikalliseen kirkkoon katoliseen messuun. Uudessa kirkkorakennuksessa alttari oli hyvin näkyvillä ja kirkkokansa pystyi seuraamaan, mitä alttarissa tapahtui. Huomasin, että nuorten alttariapulaisten joukossa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Tytöt ja pojat hoitivat tasapuolisesti erilaisia avustavia tehtäviä.

Jäin miettimään, milloin omassa kirkossani, Suomen ortodoksisessa kirkossa, kaikki lapset ovat yhdenvertaisia. Olisiko aika miettiä uudestaan tätä ponomariasiaa ja saada näivettyneisiin ponomarikerhoihin uutta eloa kutsumalla niihin kaikkia lapsia?


Alttariin menossa ei ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä

Poikien ponomariutta perustellaan usein sillä, etteivät naiset saa mennä alttariin. Jos ollaan tarkkoja, niin tämä ei pidä paikkaansa. Alttariin ei voi mennä myöskään kuka tahansa mies, vaan ainoastaan ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Ortodoksisen maailman nunnaluostareissa nunnat toimivat alttarissa ponomareina. Lisäksi monissa paikoissa kirkon siivoustehtävistä huolehtii nainen. Naispuoliset vahtimestarit huolehtivat myös alttarin siisteydestä. Lisäksi piispamme ovat linjanneet, että kirkottamisen yhteydessä kaikki vauvat viedään alttariin.  Alttariin menossa ei siis ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä.

Joskus kuulee vielä perusteluita naisen ”saastaisuudesta” kuukautisten aikana. Tämä juontaa juurensa juutalaisista puhtaussäännöksistä, jotka ovat voineet olla relevantteja vielä varhaiskristillisessä maailmassa. Aivan fyysisesti lämpimässä ilmanalassa, jossa ei ole tunnettu kuukautissuojia, alttari olisi kirjaimellisesti voinut tahrautua kuukautisvereen. Juutalaisuudessa saastaiseksi tulkittiin kaikki, joka poikkesi järjestyksen ideasta. Näin ollen myös sairaita, rampoja ja esimerkiksi loukkaantuneita ihmisiä pidettiin saastaisina. Kristinusko hylkäsi juutalaiset puhtaussäädökset ja jotkut kirkkoisät tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia niin, että esimerkiksi sydämen kovuus ja pahat teot voivat saastuttaa ihmisen. Kuukautiset eivät ole sydämen kovuutta tai pahoja tekoja, vaan luonnollinen biologinen tapahtuma, jonka ansiosta uusi elämä voi kasvaa naisen kohdussa. Lisäksi lapset ehtivät olla ponomarikerhossa monta vuotta, ennen kuin puberteetti on heille ajankohtainen. 

Alttariapulaisena toimimisessa ei ole kyse myöskään sakramentaaliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, jonka vanhoissa kirkoissa katsotaan kuuluvan miehille. Kyse on yleiseen eli kuninkaalliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, joka koskee kaikkia seurakuntalaisia. Kaikki kirkon jäsenet on yhtä lailla kutsuttu palvelemaan kirkkoaan, kukin omien lahjojensa mukaan. Yksi on hyvä IT-asioissa, toinen on hyvä leipomaan, kolmas osaa laulaa ja neljäs on hyvä järjestelemään asioita. Jokainen voi tuoda oman osaamisensa kirkon hyväksi ja rakennukseksi. Ihmisen taidot ja osaaminen eivät ole kiinni hänen sukupuolestaan.

Tyttöjä lastenkerhossa.


On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta

Muutos, varsinkin hierarkisissa yhteisöissä on vaikeaa. Muutoksen vastustamiselle löydetään yleensä hyviä syitä perinteestä ja argumentiksi kelpaa myös se, että ”aina on tehty näin”. Oman työurani alkuvuosina 1990-luvulla Uspenskin katedraalin kanttorinvirka oli auki. Viran ainoa pätevä hakija oli nainen. Hänet valittiin virkaan, mutta toimipaikka siirrettiin pienempään seurakunnan kirkkoon, jonka miespuolinen kanttori puolestaan siirrettiin Uspenskin kanttoriksi. Perusteluina oli se, ”ettei seurakunnan pääkirkon kanttori voi olla nainen.” Ne, jotka tuolloin kysyivät, miksi ei, eivät saaneet kysymykseensä vastausta. Tänään, vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, pidämme tuon aikaista toimintaa syrjivänä ja epäasiallisena kohteluna. Meidän on vaikea ymmärtää päätöksen perusteluita tilanteessa, jossa seurakunnan pääkirkon kanttorina on jo vuosia toiminut nainen. 

Kirkon kasvatuksen kentässä joudumme vastaamaan lapsillemme ja nuorillemme kysymykseen, miksi kaikki eivät pääse ponomareiksi. Tähän kysymykseen meillä kasvattajilla ei ole vastausta. On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta. Opetammeko tietämättämme, että toiset ovat tärkeämpiä tai arvokkaampia kuin toiset? Toivon, että olemme pian tilanteessa, jossa ihmettelemme, miten joskus on voinut olla niin, etteivät kaikki lapset ole olleet tervetulleita ponomarikerhoihin. Missä kirkkomme seurakunnassa tai pyhäkössä otetaan ensimmäinen askel? 

TM Kaarina Lyhykäinen on Ortodoksiston, eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori, uskonnon opettaja ja Helsingin seurakunnan pitkäaikainen kasvatustyöntekijä. 

Anne Lukkarinen.
Naiskollektiivi

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen 

Anne Lukkarinen.

– Kirkko merkitsee minulle elämää! Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori. Kirkko merkitsee minulle hengellistä turvaa. Yhteisessä rukouksessa koettavaa yhteisöllisyyttä on vaikea sanoin kuvailla, tiivistää siilinjärveläinen Anne Lukkarinen kauniisti ortodoksisen uskon merkityksen itselleen.

Anne on tuore kirkkomme jäsen: KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni liitti hänet kirkkoon suurena lauantaina 2019 Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Tie ortodoksiksi oli polveilevan hidas ja monivaiheinen. 

– Minulla oli useita ortodoksiystäviä. Lisäksi äitini hyvä ystävä oli ortodoksi, ja muistan yhä perhejuhlat ”monine armorikkaine vuosineen” sekä hautajaisten, häiden ja kastejuhlien tunnelmat. Ne ovat jääneet tuoksuina ja tuohuksen valonliekkeinä lohdullisiksi muistoiksi mieleeni. Vuonna 2001 äiti osti minulle ensimmäisen ikonini Patmokselta, jossa vierailimme kirkoissa ja luostareissa, Anne kertoo. 

Kirkon kutsu oli välillä voimallinen, välillä se taas peittyi elämän hälinän alle äänettömiin. Kuitenkin vuonna 2014 Anne alkoi etsiä tietoa ortodoksisuudesta ja päätyi lopulta sinne, minne niin monet ortodoksisuudesta kiinnostuneet päätyvät: Valamoon. Hän kävi monilla kursseilla aviomiehensä Teron kanssa. Neljä vuotta sitten kurssilta kotiin palatessamme hän sanoi, että ”voisi olla hyvä, että otat tuosta asiasta nyt kunnolla selvää, koska palaat siihen niin usein”. Hän siis ikäänkuin auttoi minut katekumaanimatkani alkuun kannustamalla yhteydenottoon seurakuntaan.

Anne ryhtyi käymään Kuopiossa palveluksissa ja osallistui katekumeeniopetukseen.

– Kaikki se tuotti minulle suuria vastauksia. Koin varmistuvani siitä, että olin löytänyt apostolisen uskon.

Anne Lukkarinen.


Naiseus on kirkossa mahdollistavaa, ei rajoittavaa

Ortodoksisuudesta on muodostunut erottamaton osa Annen elämää, ja se näkyy hänen arjessaan rukoushuokauksin sekä rukouksin oman rukousnurkan äärellä tai työhön ryhtyessä. Myös kirkolliset juhlat ja niiden viettäminen yhdessä perheen ja seurakunnan kanssa ovat tärkeitä.

– Tarvitsen yhteisiä palveluksia ja rukousta, ja palveluksiin osallistun aina kuin vain suinkin kykenen. Matkoilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyrin aina etsimään kirkon. Osa ortodoksista elämäntapaa on myös Valamo ja talkootyö rakkaassa luostarissa.

Anne onkin monelle Valamon-kävijälle tuttu juuri talkoolaisena. Hänet on voinut nähdä näyttely- tai kirkkovahtina. Myös allekirjoittanut tapasi Annen ensin kerran juuri Valamossa. 

Naisena hän kokee olevansa täysivaltainen kirkon jäsen. 

– Kirkon jäsenä naiseus on osa minua, ei rajoittava vaan mahdollistava. Mahdollisuudet naisena avautuvat minulle eniten juuri uskon ja kirkon näkökulmasta. Ja se näkökulma on erilainen kuin maailman tarjoama näkökulma, vapauttavakin.

Annen taivaallinen esirukoilija on pyhä Anna Novgorodilainen. 

–Hänen lisäkseen minulle läheinen on Jumalansynnyttäjä ja erityisesti Konevitsalainen ikoni, jonka puoleen rukouksieni kanssa käännyn. Usein pyydän esirukouksia myös Maria Pariisilaiselta, Domna Nikomedialaiselta ja Fotine Samarialaiselta. Palkattaparantaja Panteleimon ja pyhittäjä Samson vieraanvarainen ovat minulle erityisesti ammatillisten esirukouspyyntöjeni välittäjinä merkittäviä, Anne sanoo. Hän tekee mielenterveys-ja päihdetyötä asiantuntija- ja koulutustehtävissä.

Oma tsasouna suunnitelmissa

Annen lapsuudenkotitila siirtyi hänelle jokin aika sitten, jolloin Annelle ja hänen miehelleen syntyi ajatus sinne muuttamisesta lähivuosina.

 – Yhden keskustelun yhteydessä huomasimme pohtivamme, millaista olisi jos saisimme rakentaa sinne oman tsasounan. Millainen sen tulisi olla, ja mitä sen rakentaminen edellyttäisi niin hengellisesti kuin materiaalisestikin, ja kenelle se mahdollisesti pyhitettäisiin. Oma tsasouna olisi omalle uskonelämälle tärkeä kotipyhäkkö, jonka huoltamisen ja siellä tapahtuvan rukouksen kautta yhteys kirkkoon syvenisi ja saisi uuden ulottuvuuden.

Hanke onkin ottanut ensiaskeleitaan, ja Anne on lupautunut kertomaan tsasouna-kuulumisia ja muutakin pohdintaansa omassa blogissaan Mirhantuojat-sivustolla. Blogi avautuu pian, kannattaa siis seurata Mirhantuojien sivustoa.

Tyttöponomareja.
Näkökulma

Keskustelu tyttöponomareista jatkuu: palautetta ja puheenvuoroja

Tyttöponomareja.
Tyttöponomareja Aleppossa, Syyriassa. Kuva: Antiokian patriarkaatti

Minulla on ollut viime viikkoina suuri ilo saada pitkästä aikaa tavata vanhoja ortodoksituttuja. Monet ovat kertoneet olleensa iloisia Mirhantuojat-verkkolehteen kirjoittamastani keskustelunavauksesta ja samalla harmitelleet, etteivät ole itse uskaltaneet nostaa asiaa esille. Kirkossa, jossa on vahva hierarkia ja sen myötä vankka klerikalismi, ei ole totuttu keskustelemaan asioista. Kirkossa ei myöskään ole selkeää keskustelufoorumia, jossa voisi turvallisesti ja pelkäämättä keskustella. Nämäkin kirjoitukseni ovat verkkolehdessä, joka ei ole kirkon ylläpitämä, ja olen kirjoittanut ne omalla ajallani seurakuntalaisena, en kirkon työntekijänä. 

On erotettava kirkon opetuksen kova ydin ja aikojen kuluessa muuttunut praxis

Aiheen tiimoilta käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet ortodoksisen kirkon liturgista elämää. Siinä oppi ja käytänteet kietoutuvat monella tavalla yhteen. Voi olla vaikea erottaa, mikä on kirkon opetuksen ”kovaa ydintä” ja mikä aikojen kulussa muovautunutta ja muuttunutta käytäntöä eli praxista. Käytänteissä ei ole juurikaan kiveenhakattua – sellaista, jota olisi ”aina ollut”. Meille niin tärkeää ristinmerkkiä ei ole aina tehty siten, kuin me sen tänä päivänä Suomessa teemme, polvistumisista ja maahan kumarruksista on aikojen kuluessa ollut erilaisia ohjeita ja kirkkomusiikin sekä ikonimaalauksen traditiot ovat ajattomuuden lisäksi kuvastaneet myös omaa aikaansa ja paikkaansa. 50 vuotta sitten naiset eivät voineet toimia Suomen ortodoksisessa kirkossa kanttoreina, 40 vuotta sitten luostarin asukas ei piispoja lukuun ottamatta voinut asua luostarinsa ulkopuolella, eikä lapsia huomioitu kirkon palveluksissa millään tavalla. Tänä päivänä asiat ovat toisin, emmekä juuri enää mieti, onko nykykäytäntö ortodoksisen perinteen mukaista. Toivottavasti emme myöskään ajattele, että Aleksandrian, Antiokian tai Armenian kirkot olisivat luopuneet ortodoksisesta perinteestä, kun niiden palveluksissa sekä tytöt että pojat voivat toimia ponomareina.

On kaunis ajatus, että ponomarina voi alttarissa oppia taitoja, joista on pappina hyötyä. Tosiasiassa kuitenkin vain harvasta ponomarista tulee pappia. Tänä päivänä yhä useampi Suomen ortodoksisen kirkon pappi on viettänyt lapsuutensa ortodoksisen kirkon ulkopuolella ja tutustunut ensimmäisen kerran ponomarin tehtäviin Seminaarin kirkossa. Toisaalta seurakunnissa palvelee ponomareina joukko sitoutuneita aikuisia, joilla ei ole mitään haluja pappisuralle. Vaikka usein sanomme, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja se pitää tietenkin paikkansa, pitää muistaa, että lapset ovat ennen kaikkea myös kirkon nykyisyyttä. He ovat kirkon täysivaltaisia jäseniä ja meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta siitä, että he kokevat kirkon omakseen ja saavat siinä osallisuuden kokemuksia. Näitä kokemuksia ei synny siitä, kun tullaan esimerkiksi uskontoryhmän kanssa koululaispalvelukseen silmät innosta kirkkaina ja ryhmän pojat haetaan alttariin ponomareiksi tärkeisiin tehtäviin. On sydäntä särkevää huomata, miten into sammuu saliin jääneiden silmistä ja tilalle tulee pettymyksen katse ja kokemus huonommuudesta. Vaikka kuinka elämässä kilvoittelisi hyvien asioiden muistamisessa, ihmisen muistiin piirtyvät selkeämmin kokemukset epäreilusti kohdelluksi tulemisesta.  

Maallikoiden palvelutehtävä vs. sakramentaalinen pappeus

Samaisissa viime viikkojen keskusteluissa olemme puhuneet siitä, miten voi tukahduttaa keskustelun ja tahallaan loukata toista. Tähän usein käytetty keino on kyseenalaistaa toisen ortodoksisuus ja syyttää häntä protestanttisesta ajattelusta. Ponomarikerhojen osalta protestanttisuus on hieman kaukaa haettua, sillä esimerkiksi Suomen luterilaisessa kirkossa ei ole alttariapulaisten perinnettä. Toinen keino on nostaa esille epäilys naispappeuden kannattamisesta. Toivon, että kaikki edellisen tekstini lukeneet ovat ymmärtäneet, että se koskee lasten ja nuorten ponomarikerhoja eli maallikoiden palvelutehtävää, yleistä pappeutta, kuninkaallista pappeutta eikä sakramentaalista pappeutta. Pappeus kirkon sakramenttina kuuluu kirkon oppiin ja ”kovaan ytimeen” ja näin ollen sen muuttaminen ei ole yksittäisen ortodoksisen paikalliskirkon tehtävissä. 

Luin ilokseni Tampereen ortodoksisen seurakunnan ponomariviikonlopuista, joihin kaikki ponomaritoiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Asiallinen keskustelu jatkukoon!

Lue myös:

Ina Colliander
Artikkelit

Ina Collianderin taide ilahduttaa ja lohduttaa yhä

Hän ei koskaan tarjonnut kahvia, aina teetä. Hänellä oli keitin mukanaan kaikkialla minne hän meni, joten tarjoilu onnistui niin Kuokkalan huvilassa, Juojärven junaseisakkeella kuin pariisilaisessa hotellihuoneessakin. Hänen silmänsä, joita kuvattiin pohjattomiksi metsälähteiksi, näkivät kauneutta lasten leluissa, italialaisissa ikkunoissa, katujen kerjäläisissä ja puunkappaleissa, joihin hän kaiversi aiheitaan. Kuuluisimmiksi niistä tulivat enkelit, jotka lohduttivat, armahtivat ja kantoivat ihmisten surut. 

– Tuolla liinalla enkeli kuivaa murehtijan kyyneleet, hänen taiteensa keräilijä kertoo. 

Paitsi myötätuntoa, Ina Collianderin (1905-1985) työt tarjoavat värejä, iloa, vaihtelevia aiheita ja vahvan viivan.

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa.
Ina Collianderin grafiikkaa.

Lapsuus ja nuoruus historian kuohuissa

Vuonna 1905 syntynyt Ina Behrsen, jonka Pietarissa sijaitsevaan kotiin kuuluivat isä Richard, äiti Lydia ja sisar Renata, oli vilkas lapsi. Balttilaiseen ylimystöön kuuluneessa perheessä, jossa arvostettiin saksalaista kuria ja järjestystä, moista piirrettä suitsittiin, ja kun Ina oli vasta 8-vuotias, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Jenaan. Keskiaikaiset linnoituksen jäänteet, vanhat kirkot ja mahtipontiset yliopistorakennukset näyttivät pikkutytön silmissä jylhän synkeiltä, ja hän etsi kaupungin laitamilta kummun, josta kuvitteli näkevänsä Venäjän suuntaan. Hänen kotikielensä oli saksa, mutta venäläinen lastenhoitaja, ”njanja”, oli istuttanut häneen rakkauden venäjän kieleen, kulttuuriin ja ortodoksiseen uskontoon. Niitä hän kaipasi ja tuli vaalimaan läpi elämänsä.

Kun Venäjän vallankumous 1917 syttyi, Ina oli aitiopaikalla seuraamassa sen tapahtumia. Hän ei tiennyt, että hänen tuleva puolisonsa Tito Colliander asui samassa kaupungissa ja koki saman sekasorron, mutta myöhemmin muistot varsinkin kauheasta nälästä yhdistivät heitä. He saattoivat vielä vanhoinakin ojentaa kätensä pöydän yli ja puristaa toisiaan kiitollisina siitä, että heillä oli ruokaa.

1918 Ina lähetettiin kouluun Tšarskoje seloon, jossa hän sai innoitusta äidinkielen (venäjän) opettajaltaan. Hän oppi ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja taideopintonsa Pietarissa kaksi vuotta myöhemmin aloitettuaan myös kuvallisesti. Taiteen edistämiskoulu oli hänelle siinäkin mielessä tärkeä, että hän sai sieltä elinikäisen ystävän, tulevan taiteilijan Vera Miljutinan. Taide antoi Inalle voimaa, jota hän tarvitsi, kun perhettä kohtasi karmea suru: pikkusisko Renata teki itsemurhan hirttäytymällä. Ajan tavan sekä vanhempien periaatteiden mukaan tapauksesta vaiettiin. Vain perheen lemmikkipapukaija Volodja toisteli Renatan nimeä, mutta sulki suunsa, kun Lydia heitti vihaisena liinan sen häkin peitoksi. Sen jälkeen 16-vuotiaana kuolleesta Renatasta ei puhuttu.

Ina ja Renata
Ina ja Renata-sisar.

Ina oli Renatan kuollessa Suomessa. Hän oli noudattanut vanhempiensa määräyksiä ja opiskellut lastenhoitoa Tilly Soldanin opistossa Kauniaisissa. Mieluummin hän olisi jatkanut taideopintoja, mutta toisaalta hänellä kävi tuuri: Tilly Soldan oli tunnetun taiteilijan Venny Soldan-Brofeldtin sisar ja sitä kautta osa Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä. Tillyllä oli poika sisarensa miehen, kirjailija Juhani Ahon kanssa, mutta vaikka tapaus oli aiheuttanut skandaalin, perheitä se ei ollut hajottanut. Tillyn kautta Ina tutustui Vennyyn ja Järnefeltien kuuluisan kulttuurisuvun matriarkan Elisabethin ajatuksiin ja loi elävät suhteet suomalaiseen taidemaailmaan.

Taiteilijaksi ja naimisiin

Opinnot Taideteollisen Keskuskoulun mallipiirustusluokalla olivat Inalle unelmien täyttymys, ja hän iloitsi tovereista, joiden kanssa sai nauraa, itkeä, juhlia ja kehittyä. Hän loi elinikäiset suhteet Eva Wichmaniin, Anne Krokforsiin ja Gunilla Jungiin, mutta myös Sven-serkkunsa (Grönvall) ystäväpiiristä tulleisiin kirjailijoihin Gunnar Björlingiin ja Henry Parlandiin. Näinä vuosina (1924–1928) Inan on kuvailtu olleen vilkas, eloisa, jazz-musiikkia rakastava ja kivunneen jopa pöydälle tanssimaan. 

Tito Collianderin Ina tapasi Porvoossa, josta oli saanut työpaikan kirjankansien tekijänä WSOY:llä. Amorina toimi tyttökouluun Titon jälkeen kuvaamataidon opettajaksi tullut Elsa Lönnström, joka kuvaili Inaa innoittuneesti: 

– Siinä sitten on mainio ihminen, ihan erilainen kuin kukaan muu. Hän kulkee minkälaisissa vaatteissa sattuu ja tukka on niskasta sitaistu miten sattuu. Ja hän puhuukin niin veikeästi venäjäksi murtaen.

Kauniaisiin muuttaneet Behrsenit olivat kauhuissaan kuullessaan tyttärensä ihastuneen köyhään taiteilijarenttuun ja lähettivät tämän jälleen kerran Saksaan ajatellen, että hän unohtaisi siellä Titon. Ina, joka oli haaveillut jo kauan Italiaan pääsystä, suostui kompromissiin, koska pääsi Maxon-Kallenbergerin yksityiskouluun Müncheniin opiskelemaan linoleikkaustekniikkaa, jolla täydensi Alexander Belijiltä, Toivo Vikstedtiltä, Alfred William Finchiltä ja muilta aikaisemmilta opettajiltaan saatuja valmiuksia. Hän totteli aikuisenakin vanhempiaan, mutta kuunteli sen verran myös omaa ääntään, että uskaltautui karkaamaan Garda-järvelle, jossa näki Italian ihanan valon ja lääkitsi sillä salakihlattuaan kohtaan tuntemaansa ikävää. Kunnollisen irtioton hän teki menemällä naimisiin heti matkalta palattuaan: Tito oli häntä vastassa satamassa yhdessä todistajiksi lupautuneiden Sven Grönvallin ja Gunnar Björlingin kanssa. Siviilivihkiminen tapahtui Senaatintorin kupeessa sijaitsevalla Raatihuoneella, joka tunnetaan nykyään Bockin talona. Päivä oli uudenvuoden aatonaatto ja vuosi 1930. 

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa

Taiteilijaliitto

Inan ja Titon työnjako oli selvä alusta alkaen: Ina teki kuvataidetta ja Tito kirjoitti. Pieniä poikkeuksia kyllä oli: joitain Inan kirjoituksia julkaistiin Domuksessa ja Svenska Pressenissä ja Tito kuvitti omat lehtiartikkelinsa, mutta pääasiassa jako piti. Ennen naimisiin menoa heillä oli yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa, ja Kuokkalasta palattua he toteuttivat toisen projektin, joka oli pienimuotoisuudessaan viehättävä. Tito oli Mariaa ulkoiluttaessaan keksinyt lorun variksesta ja lihotti sen lastenkirjan mittoihin. Ina teki tarinaan kuvat ja tekstasi säkeet. Sitten he monistivat ja nitoivat teosta sadan kappaleen verran, ja Ina väritti kuvat käsin. Heidän koulutuksillaan olisi ollut helppoa saada vakituinen työpaikka, mutta vaikka elämä oli todella niukkaa ja tilanahtaus kiristi kummankin hermoa – Inan työhän, jota hän teki kotona Helsingin vaihtuvissa asunnoissa, vei tilaa – he eivät suostuneet myymään vapauttaan. 

Ina ja Tito Colliander.
Ina ja Tito Colliander.

Tito, jolla oli päävastuu perheen elättämisestä, etsi jatkuvasti aiheita ja myi artikkeleitaan lehtiin. Eräällä jutunmetsästysmatkalla hän löysi Virosta Petserin, jonka tunsi heti kodikseen, eikä Inalle ollut ongelma seurata Marian kanssa perässä. He eivät olleet Titon kanssa pesänrakentajia, vaan nomadeja, jotka olivat tottuneet kantamaan kotia mukanaan ajatuksissa ja tavoissa. Nopeat liikkeet ja tunneomaiset ratkaisut olivat heille ominaisia. 

Itäisessä Virossa sijaitseva Petseri muistutti monin tavoin Inan ja Titon lapsuuden Pietarissa vallinnutta todellisuutta, joka oli Neuvostoliiton syntymisen myötä kadonnut tai muuttunut saavuttamattomaksi. Se merkitsi heille paluuta johonkin, jota ei enää ollut, mutta jonka he kokivat tutuksi, omaksi ja läheiseksi. Paikalliset markkinat olivat kuin venäläinen satu, jota säesti ihon alle tunkeutuva kirkonkellojen kilahtelu. Läheisestä luostarista tuli molemmille valtava inspiraation lähde: Tito otti osaa ristisaattoihin ja kirjoitti niiden innoittamana pääteoksensa Korståget – Ristisaatto, ja Ina maalasi öljyväreillä valontäyteisiä näkymiä lähiympäristöstä. Petserin ajan huipensi perheen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1937. 

Enkeleitä ja sydämen rukousta

Italian lisäksi Ina oli kaivannut aina palavasti Pariisiin, ja Petserin jälkeen sekin unelma toteutui. Sitten oli vuorossa taas Suomi, sillä 1939 perhe kasvoi toisella tyttärellä, Katilla. Kymmenen vuoden päästä syntyi vielä iltatähti Sergius, jonka nimestäkin kuulee, kuinka tärkeäksi ortodoksinen usko ja kulttuuri olivat vanhemmille tulleet. Inalla se näkyi teosten aihepiirin laajenemisella ikoneihin ja taivaallisiin asioihin. Enkeliteema ilmaantui hänen taiteeseensa heti jatkosodan jälkeen 1945, kun hän leikkasi Kolme enkeliä -puupiirroksen venäläisen ikonimaalari Andrei Rublevin Pyhä kolminaisuus -ikonin mukaan. Hän sovelsi ikonitaidetta luovasti kohopainografiikkaan ja loi yksivärisiä, sävyn mukaan nimettyjä enkeleitä, kuten Enkeli sininen, Enkeli tulipunainen, Enkeli maanvärinen ja Enkeli vaaleanpurppura. Niistä tuli valtavan suosittuja.

1940-luvun lopulla Collianderit löysivät Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin ja saivat rippi-isäkseen skeemaigumeni Johanneksen (nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen), jonka opastuksella rupesivat harjoittamaan niin sanottua sydämen rukousta. He lukivat hiljaa mielessään yksinkertaista säettä ”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”, kunnes se jäi soimaan heidän päähänsä. Rukous, jota toistetaan niin kauan, että se alkaa itsekin toistaa itseään, siirtyy mielestä sydämeen ja kajahtelee sieltä kuin kaikuna, jonka takia sitä kutsutaan myös lakkaamattomaksi rukoukseksi. Lyhyydestään huolimatta se on voimakas ja henkilökohtainen ja edellyttää kokonaisvaltaista kirkon jäsenyyttä: jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin osallistumista sekä Raamatun lukemista ja laupeuden harjoittamista.

Ortodoksisuus rupesi saamaan entistä enemmän sijaa Inan taiteessa. Hän käytti seitsemän vuotta (1960–1967) Hangon kirkon mosaiikkien ja kirkkolippujen tekemiseen ja kruunasi urakan taiteilemalla Kristuksen kirkastus–mosaiikin Valamoon ja kirkkoliput Helsingin Myllypuron Aleksanteri Syväriläisen tsasounaan. Sen lisäksi hän teki vielä mosaiikit Uspenskin katedraaliin ja ortodoksisella hautausmaalla olevaan Pyhän Eliaan kirkkoon Helsingissä, vaikka lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan. Ne olivat puhtaasti kuuliaisuustehtäviä, eivätkä tuoneet hänelle rahaa, mutta Inasta oli nuoruuden niukkuusvuosien jälkeen tullut myyvä taiteilija, joka käytti varallisuuttaan mieluummin hyväntekeväisyyteen kuin leveään elämään. Ulkomailla matkustelu oli ainoa, johon hän halusi satsata, ja varsinkin Italiassa Collianderit kävivät usein. 

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa.

Monipuolinen perintö

Ina kuoli marraskuussa 1985 ja haudattiin Hietaniemeen Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, jonne Tito seurasi häntä vajaat neljä vuotta myöhemmin.  Jos hänen työnsä listattaisiin kirjojen lailla, moni saattaisi hämmästyä siitä, kuinka moninaisia niiden aiheet olivat. Ei pelkkiä enkeleitä eikä ikoneita, vaan naismarttyyreita katkaistuine kauloineen, joiden vastapainoksi tavallisten naisten päitä kaulan jatkeena, venäläisiä ja italialaisia maisemia, lapsia leikkimässä tai puuhailemassa askareidensa parissa, symbolisia kuvaelmia, hedelmä- ja kukka-asetelmia, muotokuvia, näkymiä ikkunasta sisään ja ulos…

Suurin osa Inan tuotannosta on kaunista ja kohottavaa, mutta ei kaihda vaikeita aiheita. Toisinaan nuo ääripäät – harmonia ja riitasointu – kohtaavat konkreettisesti, kuten Taivaallinen ja maallinen piirileikki -maalauksissa, joissa on kuvattuna kaksi päällekkäistä piiriä; alapuolella alastomista ihmisfiguureista koostuva joukko pitkätukkaisia, käsistään toisiaan pitäviä pyöriviä hahmoja, yläpuolella saman verran siivekkäitä ja nilkkoihin asti ulottuviin kaapuihin pukeutuneita enkeleitä. Maallisten hahmojen liike on vauhtiviivoista ja asennoista päätellen eri suuntiin riuhtovaa ja tempoilevampaa kuin rauhaa huokuvan taivaallisen joukon. Piirien välillä ei ole kuitenkaan mitään estettä, vaan ne muodostavat toisiaan täydentävän, symmetrisen kokonaisuuden. Sama dualismi näkyy Inan tuotannossa laajemminkin, sillä hän kuvasi yhtä suurella antaumuksella niin uskonnollisia aiheita kuin kodin arkea, enkeleitä ja lasten leikkikaluja; hyvää ja kaunista, sekä – jos nyt ei suorastaan rumaa ja pahaa – niin ainakin pohtimiseen haastavia aiheita.

Inan työt vaikuttavat ihmisiin vahvasti. Ne nostavat kaipauksen pintaan, mutta myös lohduttavat; vetoavat kauneudellaan, mutta eivät ole vailla rosoa; herättävät hellyyttä ja muistuttavat tuonpuoleisesta – pysäyttävät katsomaan pitempään, syvempään. Ne saavat palaamaan takaisin luokseen, aivan kuten Titon parhaat kirjat saavat lukemaan ne useampaan kertaan. Tämän enempää taiteilija voi tuskin toivoa: kuin että hänen teoksensa jäävät eloon hänen itsensä jälkeen.

Taina West istuu kahvilassa.
Naiskollektiivi

Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

Taina West istuu kahvilassa.

– Mä olin Marikalla ja lähdin metsään kävelylle. Alkoi sataa lunta, sellaista hienoa hentoa ensilunta, jota ei voinut kuvitella pelottavaksi. Päinvastoin maisema muuttui uskomattoman kauniiksi, mutta samalla kaikki rajat peittyivät ja metsästä tuli yhtä vaaleaa harsoa. No mähän tietysti eksyin, ja vaikka se ei heti pelottanut, niin annas olla, kun oli haahuillut siellä valkeudessa pari tuntia ja voimat nollassa – kauhuhan siinä iski päälle. Tää kuulostaa tietysti liioittelulta, mutta mä valmistauduin jo kuolemaan. Sitten täysin yllättäen jostain iski tietoisuus, mihin piti kääntyä. Samalla tuli lämmin; ei lumen aiheuttama valheellinen lämpö, vaan niin kuin joku olis silittäny sisältäpäin. Enkeli, mä ajattelin. Se näyttää mulle tien. Ja mä löysin takaisin enkä edes vilustunut. Siinä ei voinu olla kuin yliluonnollinen asialla – mun ikioma suojelusenkeli, ihme tai pyhän kosketus, ja se oli niin vahva, että mä muistan sen fyysisen tunteen vieläkin.

Toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Taina Westin äidin suku on Suistamolta, rajan taakse jääneestä Karjalasta. Isoäidillä, joka letitti hänen tukkansa kahdelle niin tiukalle palmikolle, että silmät menivät vinoon, oli ikoninurkka. Myös isän äiti oli alkujaan ortodoksi, mutta Taina kastettiin luterilaiseksi, koska ”ryssän kirkolla” oli sodan jälkeen pitkään kolea kaiku. 1956 syntynyt Taina koki rippileirillä ajan hengen mukaisen uskoon tulemisen, joka vaihtui opiskeluvuosina vakaaksi vasemmistolaisuudeksi. Taina ei häpeä sanoa olleensa stallari (stalinisti), mutta ihmettelee, kuinka muutaman vuoden jakso elämästä onnistuu leimaamaan ihmisen loppuiäksi. Kiihkeintä kommunismia kun kesti vain murto-osa elämän pitkästä juoksusta. 

Taina opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina, jolloin opinahjo oli voimakkaan punainen. Hän muistelee, ettei koskaan valmistunut, koska työ vei mennessään. Television Iltalypsy, joka pyöri vuosina 1993-2001, on yksi tunnetuimmista töistä, joissa Taina on ollut mukana. Moni muistaa hänet myös Suomen hovi ja Pohjantähden alla –ohjelmien Aune Asplundina. Tai radiosta, josta hän lähti, kun Yle otti käyttöön soittolistat; Helsingin Sanomien kolumneista; Tanja Saarelasta (myöh. Karpela) ja Jukka Puotilasta kirjoitetuista kirjoista sekä monista yhteiskuntaa, uskontoa tai taidetta käsittelevistä tapahtumista, joissa hän on ollut juontajan, keskustelijan ja moderaattorin rooleissa. 

Nykyään hänet tunnetaan myös ortodoksina, joka on kirjoittanut artikkeleita Valamon ystävä -lehteen ja toimittanut Annina Holmbergin ja Olli Löytyn kanssa kirjan Minun Valamoni, tarinoita luostarista (Kirjapaja 2017, uusintapainos Valamon ystävät ry. 2021). 

Tainasta tuli ortodoksi vuonna 2013 pitkän harkinnan jälkeen. Hän halusi kummikseen ohjaaja, dramaturgi Ritva Holmbergin, joka sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Koska Ritva tiesi kuolevansa pian, hän varoitti, ettei hänestä ole pitkäaikaiseksi kummiksi. Silloin Taina keksi, että Ritvan tytär Annina voisi periä tittelin. Mirhavoitelu toimitettiin Helsingissä Liisankadun Kotikirkossa ja kummatkin kummit, oleva ja tuleva, olivat läsnä. He myös etsivät yhdessä Tainalle taivaallista esirukoilijaa, joksi päätyi pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren äiti ja muun muassa arkeologien suojelija. Hän kuuluu myös katolisen ja anglikaanisenkin kirkon pyhiin, mikä sopii ekumeniaa ja laajemminkin tasa-arvoa ja kaikessa yhdenvertaisuutta kannattavalle Tainalle. Avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa hänelle sopi myös mainiosti kertoa ajatuksistaan kesän Pride-juhlan aikaan Nato-kahvien merkeissä. 

– Ei sitä silloin nuorena kommarina olisi voinut kuvitella skoolaavansa Natoon liittymisen kunniaksi, mutta maailma muuttuu puhumattakaan ihmisestä, hän sanoo. Ja kertoo, että kaiken muutoksen keskellä yksi asia on aina kannatellut häntä: usko enkeleihin ja varsinkin suojelusenkeleihin. 

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.
Artikkelit

Pyhä Pelagia – muuta kuin mies tai nainen?

Kauan sitten Jerusalemissa eli Pelagios-niminen mies, josta tiedettiin vain vähän. Hän asui yksin erakkomajassaan Öljymäen rinteellä ja pukeutui karkeaan viittaan. Laihan ja riutuneen erakon kilvoitus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta: hänhän näytti hylänneen kaikki ruumiilliset tarpeensa ja kilvoitteli lujemmin kuin erämaaisät konsanaan.

Mahtoiko Pelagios koskaan kertoa kenellekään suurinta salaisuuttaan: että keho karkean viitan alla ei ollutkaan miehen vaan naisen?

Kristinuskon historiassa on lukuisia miehenä ja miesten vaatteissa kilvoitelleita pyhiä, joiden on kuoleman jälkeen havaittu olleen ruumiiltaan naisia. Mistä oikein on kysymys?

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.
Pyhittäjä-äiti Pelagia Antiokialainen. Antti Narmala 2021.


Askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä

Mieheksi pukeutuneiden naispyhien tarinoita tunnetaan etenkin 400-500-luvuilta, ja narratiiveilla on arvioitu olevan totuusarvoa ja historiallisiakin lähtökohtia. Tuolloin vainojen vuosisadat olivat jääneet taakse, ja moni kristitty halusi kilvoitella luostarissa tai erakkona. Taustalla oli kirkon hengellinen praksis: Jumalan kohtaamista haluttiin tavoitella mahdollisimman pyhittyneessä tilassa. Niin mässäily kuin seksuaalisuuskin tuli siis siirtää syrjään rukouksen tieltä.

Lisäksi naiseutta ja feminiinisiä ominaisuuksia pidettiin tuolloin kielteisinä, ja asenteet heijastuivat myös kristinuskoon. Maalliset ja lihalliset himot miellettiin feminiiniseksi, ja nainen saattoi vastustaa niitä pyrkimällä olemaan enemmän miehen kaltainen. Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa esitetäänkin usein ajatus, että kilvoittelussaan edistyvät naiset siirtyvät kohti mieheyttä. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt pyhä Basileios Ankyralainen totesi, että ankara ja riuduttava askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä.

Vaikka perimmäisenä pyrkimyksenä olikin sukupuolisuuden ylittäminen eikä naisen muuttuminen, niin ajatus ulottui myös naisen ulkonäköön. Lukuisissa hagiografisissa teksteissä on myönteisiä mainintoja askeetikkonaisten kuihtuneista, ei-naisellisista vartaloista. Yksi tunnetuimmista lienee 500-luvulla elänyt pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, jonka erämaaelämä kesti vuosikymmeniä. Ravinnokseen hän söi pelkkiä erämaan yrttejä ja kasvien juuria sekä murusia kahdesta ja puolikkaasta leivästä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hänen vaatteensa kuluivat pois, vartalo kuihtui ja iho paloi karrelle erämaan auringossa. Hiukset olivat lyhentyneet ja muuttuneet vitivalkoisiksi. Maria Egyptiläinen saatetaankin kuvata ikoneissa varsin maskuliinisena. Päässä ei ole huivia,ja ja yläruumis saattaa olla osittain paljas.

Maria Egyptiläisen ikoni.

Eunukki onkin ruumiiltaan nainen

Anastasia Patriisitar ikonissa.

Toisenlainen esimerkki osittain samasta ilmiöstä on niin ikään 500-luvulla elänyt pyhä Anastasia Patriisitar, joka syntyi Konstantinopolissa kristittyyn ylhäisöperheeseen ja hurmasi kauneudellaan ja hyvyydellään jopa keisari Justinianoksen, mikä teki keisarin vaimon mustasukkaiseksi. Välttääkseen skandaalin Anastasia matkusti Aleksandriaan ja rakennutti hurskaana ja vauraana naisena oman luostarin. Keisarin jäätyä leskeksi hän muisti jälleen kauniin Anastasian ja päätti etsiä hänet käsiinsä keinolla millä hyvänsä. Säikähtänyt Anastasia riensi erämaahan abba Danielin luo kysymään neuvoa. Abba kehotti häntä leikkaamaan hiuksensa, pukeutumaan miesten viittaan, ottamaan nimen Anastasios ja kilvoittelemaan askeesissa kaukaisessa erämaaluolassa. 

Anastasia oli pyytänyt abba Danielia varmistamaan, että salaisuuden pitämiseksi hänet haudattaisiin vaatteet päällä. Silti hautausta valmistellut munkki tuli nähneeksi Anastasioksen/Anastasian kuihtuneen ruumiin havaiten rintojen olevan ”kuin kaksi kuivunutta lehteä” ja kysyi jälkeenpäin abba Danielilta, tiesikö tämä, että juuri haudattu eunukki olikin nainen.


Tekla kastaa itse itsensä

Ilmiön taustalla oli myös yhteiskunnallisia syitä. Antiikin ja Bysantin yhteiskunta oli nykytermein sanottuna misogyyninen. Naisilla oli niukasti oikeuksia, ja kunniallisen naisen tie oli nuorena solmittu avioliitto ja miehen omaisuudeksi siirtyminen. Vaikka ensimmäisinä vuosisatoina naisilla oli ollut melko vahva asema kristinuskon sisällä – he saattoivat opettaa ja toimia diakoneina – niin kristinuskon valtavirtaistuessa naisten liikkumatila kapeni kuitenkin myös kirkon piirissä. Muutto erämaahan ja myös miehenä eläminen tarjosivat mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, sosiaalista liikkumatilaa ja itsenäisyyttä. 

Tästä esimerkkinä on on pyhä apostolienvertainen Tekla, kenties ensimmäinen mieheksi pukeutunut naispyhä ja ensimmäinen naismarttyyri. Teklan vaiheista voimme lukea apokryfikirjasta Paavalin ja Teklan teot. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuvassa tarinassa Tekla on nuori yläluokkainen neito, joka kokee kääntymyksen kuultuaan Paavalin opetuksia, mutta ei-kristityt vanhemmat tahtovat naittaa hänet sopivaksi katsomalleen sulhaselle. Tekla tahtoo toisin, minkä vuoksi hänet yritetään polttaa roviolla ja tapattaa areenalla villieläinten kynsissä. Meripetoja täynnä olevasta vedellä täytetystä kaivannostakin Tekla selviää hengissä: hän hyppää veteen julistaen sen olevan hänen kasteensa. 

Noustuaan altaasta alastomana hän pukeutuu miesten viittaan, leikkaa hiuksensa ja lähtee etsimään Paavalia, joka kuultuaan Teklan kasteesta lähettää tämän julistamaan evankeliumia. Lopulta Tekla vetäytyy vuoristoon nykyisen Syyrian alueella ja kilvoittelee askeesissa vuosikausia. Kun paikalle etsiytyy miehiä, jotka yrittävät häpäistä hänet, Tekla kävelee kallion sisään ja katoaa maan uumeniin. 

Ristiinpukeutumisen on katsottu tarjonneen Teklalle väylän löytää avioliiton sijaan itsenäinen elämäntapa Kristuksessa. Toisaalta ristiinpukeutuminen oli mahdollista ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys.

Pyhä Tekla vanhassa ikonissa.
Pyhä marttyyri ja apostolienvertainen Tekla.

Erämaaisiäkin lujemmin kilvoitteleva

Kuinka merkittävästä ilmiöstä oli kyse ensimmäisinä vuosisatoina? Mittakaavaa ei tiedetä, mutta jotain sen laajuudesta kertoo, että Gangran kirkolliskokous 300-luvulla kielsi naisia pukeutumasta miesten vaatteisiin tai leikkaamsta hiuksiaan. Päätös ei kuitenkaan estänyt naisia harjoittamasta käytäntöä salaa, yksin tai toisten kristittyjen avulla. Historia tunteekin lukuisia kanonisoituja mutta myös ei-kanonisoituja ristiinpukeutuneita pyhiä, jotka ovat olleet hyvin kunnioitettuja. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa monen pyhän muisto kuitenkin haalistui.

Ei tosin kaikkien. 

Artikkelin alussa esitelty 400-luvulla elänyt Pelagios ei ollut epäitsenäinen tai epämieluisaa avioliittoa pakoileva nainen vaan tunnettu ja vauras tanssijatar Antiokiasta nimeltään Pelagia. Miehiä, rahaa ja itsenäistä ylellistä elämää oli riittänyt.

Pyhä Pelagia kuvattuna vanhassa maalauksessa.
Pelagia kurtisaanien ympäröimänä. Vieressä piispa Nuna.
1300-luku.

Pelagia sattui kuitenkin kuulemaan piispa Nunan saarnan viimeisestä tuomiosta ja koki voimakkaan kääntymyksen. Hän tunnusti syntinsä, jakoi suuren omaisuutensa palvelijoilleen ja otti vastaan kasteen. Kasteviitan hän vaihtoi piispa Nunalta pyytämäänsä karkeaan viittaan ja lähti kohti Jerusalemia vailla omaisuutta tai tietoa tulevasta voidakseen omistautua Kristukselle. Jerusalemissa hän kilvoitteli ankarasti ja omassa rauhassaan Öljymäen rinteellä. Kun hän lopulta kuoli ja papit ryhtyivät voitelemaan ruumista, he kokivat suuren yllätyksen. Yksi papeista tunnisti hänet kääntymyksen tehneeksi tanssijatar Pelagiaksi ja kertoi hänen tarinansa kansalle, joka ylisti Pelagiaa, erämaaisiäkin lujemmin kilvoitellutta.

Nykylukijalla herää Pelagian tarinasta monenlaisia ajatuksia. Ei kuitenkaan ole ongelmatonta yrittää soveltaa tämän ajan termejä ja käsitteitä ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneisiin ihmisiin, jolloin käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteeteistä olivat toisenlaiset. Pelagian ja muiden ristiinpukeutuneiden naisten tarinat kuitenkin osoittavat, että sukupuoli ei ollut tuolloinkaan yksiselitteinen ja muuttumaton vaan joustava ja moniulotteinen.

Sen tiedämme, että vauras ja itsekeskeinen elämä ei Pelagiaa viehättänyt, vaan hän halusi seurata Kristusta. Manifestoidakseen kääntymyksensä hän luopui kaikesta aikaisemmasta, myös naiseudestaan ja nimestään nousten sukupuolidikotomian yläpuolelle. 

Pelagia pukeutui Kristukseen aivan kuten alkukirkon aikana kastetut puettiin tilaisuuden jälkeen yhtenäisiin karkeisiin viittoihin: ”kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3 27-28.)

Pyhän Pelagia Antiokialaisen muistopäivää vietetään 8. lokakuuta.

Lähteitä:

Kirjallisuus: 

Betancourt, Roland 2020: Byzantine Intersectionality: Sexuality, Gender, and Race in the Middle Ages.

Davis, Stephen J. 2008: The Cult of Saint Thecla: A Tradition of Women’s Piety in Late Antiquity.

Hotchkiss, Valerie 1999: Clothes Make the Man: Female Transvestism in Medieval Europe.

Seppälä, Serafim 2021: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia.

Talbot, Alice-Mary 1996: Holy Women of Byzantium.

Opinnäytteet:

Aarnipuu, Tiia 2005: Ei ole miestä eikä naista. Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä. Pro gradu -työ.

Alanko, Vilja 2015: Teklan valinta: Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä. Pro gradu -työ.

Muut:

Seppälä, Serafim: Enemmän kuin mies tai nainen. Ortodoksiviesti 7/2007.

Anna-Leena Sipilä.
Anna-Leena Sipilä Blogit

Musiikki elämässäni

Rakastan musiikkia. Ensimmäinen muistoni musiikista on soittorasia, joka soitti Levon hetki nyt lyö-kappaletta. Äiti lauloi minulle myös tätä samaa kappaletta ennen nukkumaanmenoa. Soittorasiassa oli söpö lampaan kuva, ja alla pampula josta vetämällä kappale lähti käyntiin. Muistan vieläkin kuinka isompana vedin pampulasta joskus niin että kappale lähti vasta puolivälistä liikkeelle, leikittelin sillä, pidin kiinni narusta, jolloin musiikki hidastui ja muuttui mongerrukseksi.

Musiikki on minulle työväline. Se on sekä stimulantti että relaksantti. Musiikin avulla saan itseni liikkeelle aamuisin, ja iltaisin rauhoitun musiikin avulla. Olen musiikin suhteen kaikkiruokainen, kuuntelen paljon erilaista musiikkia, senhetkisen tarpeen mukaan. Ainoat musiikinlajit, joita en voi sietää, ovat kantrimusiikki ja kaikki säkkipillillä soitettava musiikki.

Yhdeksänvuotiaana sain syntymäpäivälahjaksi kauan toivomani kasettisoittimen. Se oli metsänvihreä ja metallinhohtoinen ja mikä parasta: soittimen kasettipesässä oli Baccaran kasetti. Olin jo pitkään ihaillut Baccaraa, mikä tällä hetkellä vaikuttaa käsittämättömältä, koska nyt näen tuon seksikkäästi kiemurtelevan ja huokailevan naisduon yksinomaan levy-yhtiön miesten luomuksena. Mutta ”Yes sir, I can boogie” oli silloin auttamatta korvamadoksi muodostuva kappale, enkä tuolloin ymmärtänyt tuon kappaleen seksistisyyttä lainkaan.

Samoihin aikoihin kuulin ystäväni isosiskon lainaamaa Sparksin ”Indiscreet”-levyä. Tuijottelin albumin kantta. Siinä oli pientaloalueelle pudonnut lentokone ja kaksi miestä oli koneenraadon vierellä. Mietin kovasti mitä oikein oli tapahtunut. Olivatko miehet olleet koneessa vai tulleet tilanteeseen myöhemmin? Oliko pitkätukkainen ollut koneen kyydissä ja lyhyttukkainen tullut vain katsomaan onnettomuutta? Rakastuin välittömästi musiikkiin, joka oli outo, teatraalinen sekoitus poppia, jazzia, vaudevilleä ja klassista musiikkia. Ystäväni äänitti c-kasetille parhaat palat ja kuuntelin kasetin puhki.

Unohdin Sparksit pitkäksi aikaa. 2000-luvun puolessa välissä googlailin äitiyslomalla ajankulukseni heidät ja yllätyksekseni tajusin että bändi oli edelleen olemassa. He olivat tehneet siinä vaiheessa 19 albumia ja olin pökerryksissä kuunneltuani ne kaikki. Miten ihmeessä he olivat säilyneet hengissä näin pitkään ja tehneet vuosien varrella niin monipuolisia musiikillisia kokeiluita? Siitä alkoi Sparks-faniuteni, joka on kuljettanut minut heidän keikoilleen Isle of Skyelle, Lontooseen, Brightoniin, Los Angelesiin ja Tukholmaan. Helsingissäkin olen heidät nähnyt useamman kerran. Los Angelesissa sijaitseva konserttipaikka oli ehkä erikoisin missä olen käynyt: Hollywood Forever-hautausmaa, jonne on haudattu mm. Judy Garland, Mickey Rooney, Rudolph Valentino ja jopa kaksi Ramonesin jäsentä.

Teini-iässä innostuin kaupunkilaisserkkuni innostamana rockabillystä: Crazy Cavanista, Teddy and the Tigersista ja Matchboxista. Hommasin fiftarivaatteitakin, löysät farkut, värikkään paidan ja lentäjätakin, mutta pahaksi onneksi rockabillyinnostukseni päästyä kunnolla vauhtiin ilmestyi Pelle Miljoonan ”Moottoritie on kuuma”-albumi. Se sekoitti pääni täysin. Olin järjettömän kognitiivisen dissonanssin vallassa, kuuntelin kotona salaa Pelleä, mutta koulussa esitin rokkaria. Luovuin fiftarivaatteista pikkuhiljaa ja siirryin kevyesti punkahtavampaan olomuotoon.

Olin 80-luvun alkupuolella kielikurssilla Englannissa Bournemouthissa ja se oli minulle uuden musiikin triumfi: kuulin upeita popbiisejä, joista tuli Suomessa hittejä vasta viiveellä. Koin itseni trendsetteriksi ja uranuurtajaksi uusissa Englannista ostetuissa vaatteissani sekä koruissani. Makoilimme urheilukentällä korkeushyppypatjan päällä ja soitin kavereilleni jo edellä mainitulla kasettisoittimella kavereilleni Britannian Top 20-hittejä. Niihin kuului Dexy’s Midnight Runnersin ”Come on Eileen”, Yazoon ”Don’t go”, Madnessiä, Duran Durania, Bananaramaa, ABC:tä ja Soft Celliä, ja monia muita joista kukaan ei ollut vielä kuullutkaan.

Lukioiässä innostuin silloisen poikaystäväni kautta melodisesta metallimusiikista, kuten Deep Purplesta ja Rainbowsta. Ensimmäinen stadionkeikkani oli Oulun jäähallissa, kun Rainbow tuli sinne esiintymään. Liitelin pilvissä viikkotolkulla ja korvat soivat monta päivää keikan jälkeen. Reissu oli täydellinen, sukkahousuhevin riemuparaati, lukuunottamatta erästä harmillista sattumusta. Erosimme kaverini kanssa linja-autoasemalla viedäksemme yöpymistarvikkeet maijoituspaikkoihimme. Kaverini kyseli minua mukaan läheiseen levykauppaan, mutta halusin viedä nopeasti tavarani sukulaisteni luo. Hän meni siis levykauppaan yksin ja kuinkas ollakaan – siellä oli koko Rainbow jakelemassa nimikirjoituksia. Olisin halunnut kuolla.

Klassinen musiikki oli minulle nuoruudessani hankalaa, koska äidilläni oli pakkomielle: minun piti käydä pianotunneilla. En tiedä miksi, ehkä hän olisi itse halunnut opetella nuorena soittamaan pianoa, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta, ehkä hän rakasti pianomusiikkia, en tiedä. Aluksi pianonsoitto olikin mukavaa, olin innostunut, mutta teini-iän lähestyessä se alkoi tuntua tervanjuonnilta, klassiset kappaleet tuntuivat tylsiltä enkä löytänyt niihin mitään kulmaa. Opin nopeasti kappaleet ulkoa, mikä vaikeutti nuotinlukutaitoni kehitystä. En jaksanut harjoitella tarpeeksi että olisin edistynyt toivotulla tavalla. Vihdoin lukioiässä sain luvan lopettaa pianonsoiton opiskelukiireisiin vedoten. Päätin etten ikinä pakota omia lapsiani harrastamaan, jos he eivät halua. Vanhin tyttäreni tosin harmitteli että annoin hänen lopettaa viulunsoiton liian helposti, mutta ainahan aikuisenakin voi palata harrastuksen pariin, mikäli siitä innostuu uudelleen. Ymmärsin klassisen musiikin vasta aikuisiällä. Tajusin, että se on kaiken musiikin perusta, se toimii myös innoituksena ja esikuvana monille muillekin musiikin lajeille.

Olen siis varsinkin nuorena rakentanut identiteettiäni musiikin avulla. Keski-iässä suhtaudun moniin asioihin suvaitsevammin kuin aiemmin eli musiikkimakuni on laajentunut samalla tavalla kuin muutkin katsantokantani. En enää kulje yhden tai muutaman yhtyeen kanssa, vaan minua kiinnostaa monenlainen musiikki. Pidän eniten sellaisesta musiikista, jossa on jotain ennalta arvaamatonta. Sillä ei ole väliä, onko se räppiä, klassista, jazzia vai kirkkomusiikkia. Hyvä musiikki on kuin hengitystä. Ilmavaa, virkistävää, läsnä joka päivä.

Kaikki kuuntelemani musiikki on muokannut minäkuvaani, lievittänyt kipua, auttanut minua purkamaan aggressioita, lohduttanut rakkaussuruissa, edistänyt rakkauden syntymistä, kannustanut kuntoilussa, piristänyt, auttanut nukahtamaan, naurattanut, yhdistänyt minut muihin, kutitellut aivoja, hivellyt ajatuksia. Musiikki on tuonut minulle suunnattomasti iloa ja uusia näkökulmia asioihin. Usein tämän ymmärtää vasta jälkeenpäin. 

Kuva: Liisa Valonen / Anna

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.
Artikkelit

Mitä pyhä naiseus merkitsee?

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.
Konevitsan Jumalanäiti Valamon luostarissa.

Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!

Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.

Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.

Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!

Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma:

https://valamo.fi/c/2022-09-09/naiseuden-voima-92022

Larin Paraske soittaa kannelta.
Artikkelit

Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia

Hän istuu Töölönlahdella ja tuijottaa ohi soljuvaa autojen virtaa. Hänellä on iso nenä, korkea otsa ja kummallinen päähine, jota kutsutaan harakaksi. Varreltaan hän on pieni ja sitkeä, mutta vanhemmiten laihuuttaan miltei läpikuultava. Hänet on takonut graniittiin kuvanveistäjä Alpo Sailo, joka näkee hänessä ennenkaikkea runonlaulajan. Niin ovat tehneet myös taidemaalarit Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt, joiden maalauksissa hänen sormensa ovat kanteleen kielillä – instrumentin, jota hän ei osannut kunnolla soittaa. Runoilija Arvo Turtiaisen säkeissä helähtää hänen äänensä:

Sata autoa minuutissa

aamulla anivarahaisin.

Tuhat raitiotievaunua vuorokaudessa

iltaisin ikimyöhäisin.

vikivierahainen, kovakorvainen, kylmäkylkinen – –

Larin Parasken patsas Helsingissä.

Kyllä. Jos patsas heräisi eloon, se rääkäisisi kauhusta, sillä vaikka sen kohde koki Pietarinkin liikenteen, hän ei viihtynyt kaupunkien kumussa, vaan palasi takaisin Karjalan laulumaille kuolemaan kimaltavien salien ja ihailevien ihmisjoukkojen sijasta köyhässä töllissä. Kahvia kultareunakupeista juottavien kulttuuripersoonien sijasta siellä äyski ynseä miniä, ryysti sahtia laiska poika ja pyöri jaloissa liuta lastenlapsia. Mutta sinne hän oli halunnut ja päässyt naimisiin: Inkerinmaalla syntynyt sepän tytär Suomen puolelle Vaskelaan. Kuka olisi osannut ennustaa, että juuri hänestä veistettäisiin harvinainen naisen näköispatsas Helsingin vilkkainta tietä tuijottamaan? Ja vielä ihmeellisempää: että Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2021 esittäisi Konstantinopolin patriarkalle hänen pyhäksi julistamistaan eli kanonisointiaan nimellä Pyhä vanhurskas Paraske?


Vaimo Paraske

Paraske syntyi tammikuussa 1834 Inkerinmalla Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Hänen äitinsä oli kotoisin rajan toiselta puolelta, Suomesta, ja jostain syystä inkerikkotytön mieli veti sinne. Hänen kerrotaan kyllä muistelleen haikeana isänsä pajaa, mutta riemuinneen päästessään äitinsä kotikylään vaimoksi. Siellä hänen nimensä eteen liitettin miehen talon, Larilan, nimi, ja häntä alettiin kutsua Larin Paraskeksi. Vaikka hänet siten leimattiin miehensä omaisuudeksi, hän osoittautui talon pystyssäpitäjäksi ja dynamoksi. 

Puolta vanhempi puoliso oli kivulias, joten vaimo lukuisten synnytysten ja hautajaismenojen (yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuisiksi) lisäksi teki miesten töitä kavahtamatta edes raskaiden jaala-alusten vetämistä Taipaleenjoella. Niillä kuljetettiin heinää, suolaa ja mitä milloinkin tarvittiin. Anu Kaipaisen romaanissa Poimisin heliät hiekat mies tuntee alemmuutta ellei peräti mustasukkaisuutta vaimon vahvuuden rinnalla, mutta jonkun on leipä perheeseen tuotava, ja kun talouteen kuuluva natokaan ei kykene kuin kevyisiin kotitöihin kiukuttelunsa ohessa, se joku saa luvan olla Paraske. 


Sijaisäiti Paraske

Kun elanto kaikesta raatamisesta huolimatta käy vähiin, Paraske keksii, mistä saada lisätienestiä: ottamalla orpolapsia Pietarista. Niiden ylläpidosta maksetaan, mutta ne pitää itse hakea. Ei siis muuta kuin matkaan, jalan halki pitkän taipaleen, monta päivää ellei viikkoakin kestävän. Anu Kaipainen kirjoittaa romaanissaan: 

Raskas Pietarin matkasta tuli, paljon raskaampi kuin Paraske oli yltiöpäisyydessään kuvitellutkaan, ainakin tästä ensimmäisestä käynnistä. Myöhemmin se ikään kuin kerta kerralta helpottui, kun oppi tuntemaan tiet ja oikopolut, talot, joista annettaisiin yösijaa, ja ne joista saattoi saada leipäpalan, jopa keittoakin. Ja Pietarin kadut hän oppi tuntemaan niin että olisi käynyt tien köyhäintalolle vaikka unissaan, niin kuin vanhemmalla iällä sitten kävikin. 

Paraske ei ollut kooltaan suuri, mutta hänen voimansa olivat mittavat ja sinnikkyys vastaansanomaton. Mistä hän ammensi vahvuutensa? Mistä maljasta joi pysyäkseen hyvällä mielellä raskaan elämän kärsivällisyyttä vaativissa käänteissä?


Laulaja Paraske

Ollessaan tyttönä paimenessa Paraske oppi laulamaan. Niin tekivät kaikki, mutta hänen äänensä soi korkeimmin ja kajautti ilmoille enemmän värssyjä kuin muiden yhteensä. Muistin jumalattareksi, Mnemosyneksi, häntä ruvettiin aikanaan nimittämään. Ja modelliksi, malliksi, koska hän istui kuuluisien taiteilijoiden ikuistettavana. Sillä sellainen onni häntä kohtasi, että monien vielä syntinä pitämiä kansanrunoja – loitsuja, toiveita, ei kai sentään manoja! – ruvettiin kulttuuripiireissä arvostamaan ja ylös kirjoittamaan. Kakkulanenäistä runonkerääjää saapui Elias Lönnrotin jalanjäljissä Kalevalan kankahille ja laajemmillekin laulamaille ja pani kansan avaamaan sanaiset aarrearkkunsa. 

Ensimmäisen, maisteri Boreniuksen kanssa eivät kemiat kohdanneet ja Paraske sai papereihin merkinnän ”keskinkertainen laulaja”, mutta Sakkolaan apupapiksi tullut Alfred Neovius hurmaantui niin, että houkutteli lesken luokseen Porvooseenkin. Hänen innostuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Paraskesta kasvoi suorastaan näyttelyesine, kansannaisen perikuva, ihailtava, ihmeteltävä; öljyvärimaalaukseen ja kiveenkin ikuistettava. 

Muistinerolta saatiin merkittyä ylös noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000  sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Enemmänkin olisi kuulemma ollut, jos olisi jaksanut jatkaa laulamista. Mutta vaikka Paraske sai kahvia juodakseen niin paljon kuin jaksoi ja silityksiä päähän itseltään säveltäjä Sibeliukselta, senaattori Yrjö-Koskiselta ja muilta kuuluisilta fennomaaneilta, häneen iski niin kova koti-ikävä, että Suomalaisen kirjallisuuden juhlasalikin haalistui Larin tuvan rinnalla. Sinne hän palasi ja sen menetti, kiitos viinaanmenevän laiskanpulskean poikansa. Katkeruutta hänestä oli kuitenkin turha etsiä, sitä lajia oli riittämiin miniässä. 

Larin Paraske ortodoksinainen


Paluumuuttaja Paraske

Neoviuksen, filantrooppi Minette Donnerin (Jörn Donnerin isoäiti) ja SKS:n maksamasta eläkkeestä huolimatta Parasken viimeiset vuodet olivat taloudellisesti ahtaat. Hänen tyttärentyttärensä pojantytär, sukutukimukseen hurahtanut näyttelijä Eeva Litmanen toteaa kuitenkin, että köyhyyttä on takuulla myös romantisoitu ja epäilee, ettei Paraske sentään nälkää nähnyt. Hänellä oli sydänvaivoja ja fyysisesti kovan elämän aiheuttamia kremppoja, joiden vuoksi jo valmiiksi terävät piirteet syvenivät. Siihen aikaan ihminen ikääntyi aikaisin. Sitäpaitsi Paraske teki itse valintansa ja siirtyi tuonilmaisiin Metsäpirtissä, joksi Sakkolan (jonka kylässä Vaskelan kylä sijaitsi) nimi oli muutettu.


Ortodoksi-Paraske

Tuonilmaisiin, niin. Se on ortodoksien ihana ilmaus ikiuneen nukkumiselle, tähtien tuolle puolelle siirtymiselle, kuolemalle. Paitsi äiti, tytär, ottoäiti, paimentyttö, vaimo, leski, anoppi, jaalan raahaaja, heinäntekijä, runonlaulaja ja muistikone, Paraske oli läpi elämänsä harras uskovainen. Neoviuksellekin, rakkaalle pastorilleen, hän tokaisi kuuluvansa oikeaan kirkkoon eli kultakupoliseen, ei luterilaiseen. Se tuli ajattelematta, selkäytimestä, ei tarkoituksena loukata ystävää, joka oli tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, eikä Neovius suuttunutkaan, vaan ymmärsi. Uskonto oli Paraskelle yhtä tärkeä voiman sammio kuin laulutkin, joista osaa hän arasteli arvioidessaan niitä jumalattomiksi. Mutta kun niillä saattoi parantaa yhtä lailla kuin rukouksella… 

Kaipaisen romaanissa on kohtaus, jossa Neoviuksen Anna-vaimo ihmettelee, kun Paraske ei huoli kahvia. Hän jos kuka tiesi, kuinka paljon tämä tuota tummaa juomaa rakasti, niin monta kuppia hän oli tälle kiikuttanut. Paraske selittää paastoavansa, koska on menossa ehtoolliselle. Se on häneltä, kahvihampaan vainoamalta, konkreettinen todistus uskon vahvuudesta.

Nainen, joka pelkäsi rikkovansa kirkkoa vastaan tietyillä säkeillä, olisi varmaan pökertynyt, jos olisi kuullut, että hänestä reilut sata vuotta myöhemmin ruvettaisiin puuhaamaan pyhimystä. Että asetettaisiin oikein ryhmä, joka pohtisi hänen kelpoisuuttaan. Ensimmäinen suomalainen naispyhä: inkerikko Paraske, jonka nimen etuliite tulee mieheltä? Hänenkö luunsa kaivetaan ylös haudasta ja jaetaan reliikeiksi kirkkoihin? Hänestäkö maalataan ikoneita, joita suudellaan samalla kun kumarretaan reliikkejä? Ehkä hän sittenkin olisi nauranut eikä pyörtynyt, huumorintajuinen kun oli. Patsas ja muistolaatat vielä menivät, mutta pyhä…?

Larin Paraske nojaa ristiin.


Ihmeidentekijä Paraske?

Kanonisointiprosessi on vielä kesken, eikä siitä ole tapana antaa väliraportteja. Kahvipöytäkeskusteluissa asiaa saa toki pohtia ja pohditaankin. Jotkut korostavat Parasken äitiyttä – toiset tuhahtavat, että hän otti lapsia rahasta. Mutta sehän todistaa ongelmanratkaisukyvystä ellei peräti taloudellisesta taitavuudesta! puolustus huudahtaa. Ihmeellinen nainen, jolle on suotu niin monenlaista lahjakkuutta. Sillä onhan jo se, että selviää muutamaa päivää vaille seitsenkymppiseksi noin raskaasta elämästä, ihme. Ja se, että onnistuu pitämään päänsä kylmänä herrojen ja rouvien salongeissa. Erityisbonuksena voinee pitää vielä valoisaa asennetta ja kykyä purkaa sisäinen ahdistus lauluun, taiteeseen. Joidenkin mielestä muistinerous on suoranainen ihme ja jotkut huomauttavat, ettei Paraske ollut pelkkä papukaija, vaan hän loi myös itse runoutta ja suolsi viisauksia:

Ei niin viisasta ettei petetä – ei niin varmaa ettei voiteta.

Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.

Ei ihme, että häntä on tutkittu ja muovattu kuin savea – ja että hän on inspiroinut näidenkin verkkosivujen perustamista.

Maria Colliander seisoo parvekkeellaan.
Naiskollektiivi

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Maria Colliander seisoo parvekkeellaan.

Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.

– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.

Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:

– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat. 

Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään: 

 – Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata. 

Ina Colliander ja tytöt Kati ja Maria kesän vietossa Kalajoella.

Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin. 

– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.

Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi. 

– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!

Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.

– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.

Ina Colliander teki ensin kotityöt ja vasta sitten taidetta, mikä oli rippi-isä Johanneksen suosittelema järjestys naiselle.


Kirkon sijasta markkinoille

Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan. 

– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.

Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.

– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton. 

Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa. 

– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?

Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.

– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita. 

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni.
Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni

Saako pyhiä arvostella?

Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?

Maria hymähtää. 

– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä  – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä. 

Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.

Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä. 

– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme. 

Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja. 

Artikkelit

Raiskaus on Ukrainassakin sodankäynnin väline

Sotaraiskaukset ovat nousseet otsikoihin viime keväänä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ukrainassa on raiskattu naisia ja lapsia, jossakin määrin myös miehiä. Vaikka on käynyt ilmi, että muutama Ukrainan viranomainen katsoi asiakseen suurennella ja vääristellä tapahtuneita, kysymys ei ole pelkästään huhuista ja propagandasta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) tutki kevään ja alkukesän aikana Venäjän joukkojen Ukrainassa tekemiä humanitaarisia ja ihmisoikeusloukkauksia, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan ja julkaisi raporttinsa heinäkuussa 2022. 

ETYJ:n tutkimuksen mukaan venäläisjoukot ovat raiskanneet tai käyttäneet seksuaalisesti  hyväksi todennäköisesti satoja naisia ja tyttöjä. Joukkoon mahtuu myös vanhoja naisia. Seksuaalirikoksista ilmoittaminen on tunnetusti arka asia, ja pääosa teoista jää raportoimatta. Tutkimuksessa nousi esille myös joukkoraiskauksia, joita tehtiin naisten perheenjäsenten, myös lasten, läsnäollessa. Väkivallasta on seurannut paitsi ei-toivottuja raskauksia ja sukupuolitauteja, myös fyysisiä ja henkisiä vammoja sekä ongelmia omassa sosiaalisessa yhteisössä.

Lapsetkin ovat saaneet osansa julmuuksista siitä huolimatta, että kansainväliset sopimukset aivan erityisesti suojelevat heitä. Lasten pahoinpitelyt ja raiskaukset ovat myös arka asia; niistä ilmoitetaan viranomaisille huonosti. Silti tiedetään, että venäläiset sotilaat ovat kohdistaneet seksuaalista väkivaltaa alaikäisiä tyttöjä ja poikia kohtaan ja jopa kuvanneet tapahtumia videolle. 

Naisen silhuetti Ukrainan lipun edessä.


Vuosituhansia vanha ilmiö

Raiskaus ja naisten pahoinpitely sotien aikana eivät ole uusia asioita – varhaisin tunnettu kertomus naisten kohtalosta sodassa lienee Euripideen näytelmä ”Troijan naiset” vuodelta 415 e.Kr. Raiskauksista on viimeisen sadan vuoden aikana raportoitu muun muassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa, Jugoslavian hajoamissodissa sekä Ruandan, Kongon  ja Etiopian sodissa. Sotien julmuudet ovat kohdistuneet erityisesti siviileihin, vaikka naisiin kohdistuvaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa on pyritty ehkäisemään sekä Geneven sopimuksilla, jotka koskevat naisten kohtelua sodan ja aseellisten konfliktien aikana (vuodelta 1949) että uudemmilla YK:n ja Euroopan neuvoston  sopimuksilla (kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus 1979; sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta 2011). 


Osana sotasuunnitelmaa

Raiskauksia tutkittiin ensimmäistä kertaa sotarikoksena vuosituhannen vaihteen kahta puolta Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa (International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, ICTY). Niitä käsiteltiin kidutuksen ja orjuuttamisen tapana, sotarikoksena, rikoksena ihmisyyttä vastaan ja jopa kansanmurhana.  Kansanmurhasta puhutaan silloin, kun seksuaalista väkivaltaa käytetään keinona kansallisen tai etnisen ryhmän tuhoamiseen. 

Esimerkiksi serbiarmeijalla on osoitettu olleen jo vuonna 1991 laadittu kirjallinen suunnitelma alueen etniseen puhdistukseen. Suunnitelman mukaan muslimien ”moraali ja taistelutahto voitiin murskata helpommin raiskaamalla naisia, erityisesti alaikäisiä ja jopa lapsia, ja tappamalla muslimeja heidän uskonnollisissa rakennuksissaan”. Suunnitelman mukaan mahdollisimman monet muslimi- ja kroaattinaiset piti saattaa raskaaksi, sillä serbien siittämistä lapsista tulisi serbejä.

Bosnian entisten vankileiriuhrien yhdistys julkaisi vuonna 2000 kirjan, johon on koottu eri alojen asiantuntijoiden lausuntoja sekä 45 naisen anonyymit kertomukset omasta kohtalostaan. Nämä naiset esiintyivät myös todistajina ICTY:n oikeudenkäynneissä. Naiset kertovat päivästä toiseen toistuneista joukkoraiskauksista, kymmenistä ja jopa sadoista väkivallan teoista. Äitejä häpäistiin lastensa nähden, alaikäisiä tyttöjä vanhempiensa nähden, vanhoja naisia kyläläisten nähden. Monissa tapauksissa raiskaajat olivat uhriensa naapureita, saman kylän asukkaita. Naiset kertovat saaneensa kuulla, että heistä kantamansa lapsen perusteella tulisi serbejä ja ortodokseja. Uhkailtiin myös koko väestön pakkokastamisella ja pakkokäännyttämisellä ortodoksiksi.

Vastaavasti Ukrainan sodan uutisoinníssa on kerrottu venäläisistä sotilaista, jotka raiskatessaan kertoivat tavoitteena olevan, että kyseiset naiset eivät enää koskaan haluaisi olla sukupuoliyhteydessä, ja niin saataisiin ukrainalaiset loppumaan.

Raiskaus ei suinkaan ole vain perinteisesti ortodoksisten kansojen käyttämä sodankäynnin väline. Silti on surullista ja kauhistuttavaa, että viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana sotia Euroopassa ovat aloittaneet nimenomaan perinteisesti ortodoksiset kansat – serbit ja venäläiset. Ja nimenomaan näissä sodissa tiedetään sotilaiden syyllistyneen seksuaalisiin julmuuksiin naisia ja lapsia kohtaan. Tilannetta ei hiukkaakaan paranna se, että muidenkin tiedetään syyllistyneen niihin muissa sodissa.

Lähteet:

Salzman, Todd A.: Rape Camps as a Means of Ethnic Cleansing: Religious, Cultural, and Ethical Response to Rape Victims in the Former Yugoslavia, 20 HUM. RTS. Q. 348 (1998).

I begged them to kill me. Crime against the women of Bosnia-Herzegovina. Center for investigation and documentation of the Association of former prison camp inmates of Bosnia-Herzegovina. Sarajevo 2000.

United Nations. Department of Peacekeeping Operations. Review of the sexual violence elements of the judgments of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, the International Criminal Tribunal for Rwanda, and the special Court for Sierra Leone in the light of Security Council Resolution 1820. New York 2010.

Report on violations of international humanitarian and human rights law, war crimes and crimes against humanity committed in Ukraine (1 April– 25 June 2022). OSCE   ODIHR.GAL/36/22/Corr.1.  

He etsivät nuoria naisia. https://yle.fi/uutiset/3-12426216

Naiskollektiivi

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä, Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala huokaa. – Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä. 

Sirpa on tehnyt uraa ortodoksisessa maailmassa aina lasikattoon asti, joten hän tietää mistä puhuu. Ekumeeniseen perheeseen ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin tyttäreksi syntynyt Sirpa on koulutukseltaan teologian maisteri, ja hänellä on vuosikausien työkokemus erilaisista johtotehtävistä. Valamon opiston rehtorikausien välissä hän toimi Suomen ortodoksisen palvelukeskuksen johtajana ja on nykyään myös luostarin henkilöstöpäällikkö. Ei hänellä ole palavaa tarvetta rikkoa kattoa, mutta keskustelun rehevöittämistä hän kaipaa. 

– Ne selitykset ovat monesti niin puuduttavia. Jos esimerkiksi joku argumentoi, että nainen ei voi olla pappi, koska papit ovat isiä. Eihän siinä ole mitään järkeä!

Ei niin, kutsutaanhan Lintulan nunniakin äideiksi ja sisariksi, eli moinen saivartelu on semantiikkaa. 

 Onneksi keskustelu on edes lisääntynyt, Sirpa kiittää.

– Eikä naisia vaimenneta automaattisesti.

– Mutta kirkollamme on edelleen miesten kasvot.

Valamon opiston kursseilla naiset ovat kuitenkin hyvin esillä; esimerkiksi ikonimaalauksessa käsitellään jatkuvasti naispyhiä. Sirpan oma suosikki on pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen. Useana vuonna on myös järjestetty kurssi naisfilosofeista, ja tulossa on Naiseuden voima-kurssi 9.-11.9.2022 ja uutuutena Paraske-seminaari 7.-9.10.2022. 

– Ensi vuonna järjestetään 15.-17.9.2023 kansainvälinen seminaari Naisen eletty ortodoksisuus, jossa ortodoksinaisen elämää käsitellään monista arjen elämään liittyvistä näkökulmista käsin. Eli pohditaan sitä, miten naiset vievät arjessa käytäntöön kirkon opetusta ja mitä kysymyksiä sekä haasteita siitä herää.

Sirpa ei siis ole jäänyt voivottelemaan, vaan tekee osansa keskustelun monipuolistamiseksi. Apuna hänellä on hyvin vaalitut verkostot ja kotona miespuoliset tukijat, eli puoliso ja suloinen mutta välillä riiviömäinen nuori pohjanpystykorva Mauno. 

– Se on laulava ja haukkuva lintukoira, aivan kuten minä kanttorin opin saaneena olen laulahteleva ja haukahteleva rehtori, Sirpa hymähtää. 

Dartmoor, Nuns cross.
Blogit Pyhän kosketuksia

Sumu alkoi nousta Dartmoorin nummilla, pelkäsimme pahinta – Sitten apuun tuli erikoinen kulkija

Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.

Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.

Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.

Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.

Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut. 

Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…

Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.

”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan. 

Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.

Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.

Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin. 

Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.

Annina ja Kalle Holmberg.
Artikkelit

Riivatun ja siunatun Kalle Holmbergin mukana lapsuuden karkumatkoista kansallismaiseman ympäröimälle kalliolle

Annina ja Kalle Holmberg.
Annina isänsä sylissä.

Pitkälle kolmattakymmentä lasten- ja nuorten kirjaa, sekä useita tv-sarjoja kirjoittanut Annina Holmberg julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2010. Kaiku kertoi tyttärenä, äitinä ja naisenakin toteutumisesta kahden teatterivaikuttajan ainoana lapsena. Vuonna 2017 ilmestyneessä Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin taiteilijantie– elämänkerrassa lukija pääsi tutustumaan suurelle yleisölle ehkä tuntemattomamman dramaturgin ja ohjaajan elämänkaareen. Teos oli koskettava, sivistävä, mutta myös hervottoman hauska kirja. Samaa voi sanoa syksyllä 2022 ilmestyneestä Riivattu ja Siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot– kirjasta. 

Holmberg on onnistunut juoksuttamaan vajaa 500-sivuisessa elämänkerrassa kattavasti kansien väliin niin Kalle Holmbergin elämän kuin teotkin. Juuria unohtamatta kirjassa käydään läpi Holmbergin lapsuus ja nuoruus, häkellyttävä teatteriura ja vuoroin muilta, mutta vielä enemmän itseltään vaatineen kulttuurivaikuttajan eri vaiheet. Kirja avaa myös hyväksyntää, rakkautta ja mielenrauhaa tavoittelevan miehen sielunmaisemaa. Elämänkaaren viisaammalla puolella sisäistä näyttämöä kohti kääntyvän himokävelijän tarina tulee kerrotuksi tavalla, joka sulattaa epäilevämmänkin sydämen. On myös raikasta lukea millä intensiteetillä ja jopa hulluuteen asti irrottelevalla heittäytymisellä teatteritaidetta tehtiin vain vajaa parivuosikymmentä sitten. Holmbergeita eivät normityöajat tai aina muutkaan rajat pidätelleet. Tällaiset elämänkerrat ovat lukuaarteita, jollaisia osuu harvoin kohdalle. 

Intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua

Kirjailijatytär on ollut aitiopaikalla kokemassa ja todistamassa kirjan päähenkilön elämää ja vaiheita omasta ainutlaatuisesta tulokulmastaan. Muistaen, että yksityinen kasvaa kirjallisuudeksi vasta kun tutkittu, nähty tai koettu on etäännytetty subjektiivisesta objektiiviseksi. Lopputuloksena on intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua – elämäkerta, jossa ulkoisten näyttämöiden lisäksi lukija pääsee kokemaan Kalle Holmbergin sisäisestä maailmasta nousevia elämällisiä tarinoita. Teosta kuljettaa lapsuudenmaisemista aina viimeiseen lepoon suvaitsevaisuuden, lempeyden ja terveen kipakkuudenkin synergia.

Pikku-Kalle ateljeekuvassa 1940-luvun alussa.
Tuore ylioppias.
Ritva ja Kalle Holmberg.
Ritva ja Kalle Holmberg avioituivat 1963.

Riivatun ja siunatun kirjoittaminen tai julkaiseminen ei ollut kuitenkaan kirjailijalle itsestäänselvyys. Tytär kertoo alkusanoissa ehtineensä jo haudata lapsena tekemänsä päätöksensä kirjoittaa vanhempana myös isästään. Ajatus alkoi tuntua turhalta viimeistään sen jälkeen, kun Kalle itse tai Peter Von Bagh ja Pekka Milonoff kirjoittivat samasta aiheesta omat kirjansa. Onneksi kustantaja Touko Siltala ymmärsi muistuttaa Annina Holmbergin omaavan aiemmista julkaisuista poikkeavan näkökulman – oman ainutlaatuisen kohtansa isänsä ja tämän elämän sekä töiden tai muiden tekojen todistajana.

Sisarusten yhden merkityksen sanotaan olevan se, että he ovat ainoita kenen kanssa voi sydämensä kyllyydestä olla ylpeä vanhemmistaan. Tai arvostella heitä – ulkopuolisten kehut tai haukut saavat lapsen ennemminkin takajaloilleen. Lukiessa tuleekin mieleen, että Annina Holmbergin kirjoittamat kirjat ovat olleet ainoana lapsena kirjailijana myös ne puuttuneet sisarukset, joiden kanssa on voinut puida ensin äitinsä ja sitten isänsä hyviä, hurjia mutta myös nurjia puolia. Kansien välissä on objektiivisen kuvauksen lisäksi voinut antaa palaa – ymmärtää, ihmetellä ja ehkä vähän toruakin. Vaikeimpia elämänkohtia kuvatessaan kirjailijan rehellisyys kulkee kuitenkin käsikädessä lojaaliuden kanssa. Kirjan punaisena lankana on ymmärrys siitä, että samaan ihmiseen mahtuu monia, osin raivostuttaviakin puolia. Mutta ennen kaikkea kirjailija on saanut rakastaa ja myös ihailla isäänsä tai molempia vanhempiaan aina kun siihen ollut aihetta. Eli aika usein.

Yksi tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana

Kalle Holmbergin ura ohjaajana on ollut huikea. Kaikki muistanevat Turun Kotkiksi kutsutun työryhmän ja vaikkapa sen ajan tuottaman Seitsemän veljestä- näytelmän. Tai Rauta-ajan ja sen tekemiseen liittyvät kirkkaat mutta myös liiankin tummat vedet. Sekä 80-luvun Dostojevski-tutkielman tyhjässä Ateneumissa ja lähes viisivuotisen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Tuntematon sotilas– synteesin Tampereen Pyynikillä. Mutta niiden lisäksi Holmberg teki satoja muita toinen toistaan vaikuttavimpia ja kehutumpia näyttämö- ja ohjaustöitä. Kirjaa lukiessa yksi useimmin ääneen sanoituista lauseista lukijan suusta onkin, että ”Ai niin, se teki tämänkin! Ja tämän! Tämä vasta hieno olikin! 

Ylioppilasteatterin 60-luvun Orvokki-kabareet käsittelivät muun muassa seksuaalisuutta, kulttuurielitismiä, asuntopolitiikkaa, ravintoloiden portsareita, maanpuolustuskasvatusta, koululaitosta ja isänmaallisuutta.
Rauta-aika. Vesa-Matti Loiri ja Kalle Holmberg.
Rauta-aika 1982. Kalle ja Vesa-Matti Loiri.
Kahden hämäläislegendan, Veikko Sinisalon ja Väinö Linnan, välissä Sinisalon Jysmän kodin terassilla.
Hitlerin sanansaattaja. Kalle näytteli ”kellonsoittaja” Furtwängleriä ja ohjauksesta Tommi Korpela jenkkimajuria. Ohjauksesta vastasi Taru Mäkelä.

Mutta niin kuin joidenkin elämässä, ei myöskään kaikissa projekteissa ollut aina onnellista loppua. Tukholman Oopperaan ohjaamansa Wagnerin Ring ei mennyt niin kuin Kalle olisi toivonut ja lopulta hän sai ohjata 15 tuntisesta neliosaisesta esityksestä vain ensimmäisen. Siitä vierailusta jäi tyhjän olon lisäksi käteen aika erikoiset tuliaiset. Jätettyään kuninkaallisen kaupungin taakseen Holmbergien Tunturikadun kotiin ilmestyi paketti, joka lähettäjän mukaan sisälsi ohjaaja Holmbergilta Tukholman työhuoneelle jääneitä tavaroita. Kallen huumorintaju ei pettänyt siinäkään vaiheessa, kun paketista löytyi kondomeja. Hän räkätti jonkun muun omistamat ehkäisyvälineet nähdessään, että abortoidusta esityksestä jäi lopulta käteen vain käyttämättömiä kortsuja.

Kirjassa kuvataan myös miksi ja miten Tulitikkuja lainaamassa-näytelmän saama tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana. Kirjassa avataan luovan työprosessin seurauksia tavalla, jonka voi tunnistaa vain toinen vastaavan kokenut taiteilija tai työmies. Yksi lehtijuttu voi vetää vessasta alas kuukausia tai vuosia tehdyn työn tavalla, jonka seuraukset voivat muuttaa kokonaisia elämiä. Annina Holmberg kuvaa kirjassa myös isänsä kuoleman jälkeen tapahtunutta yllättävää kohtaamista samaisen arvostelun tehneen toimittajan kanssa Valamon Trapesassa. Tytär näki viisaimmaksi poistua paikalta ja tylyjen sanojen sijaan kävellä luostarin hautausmaalle viimeiseen lepoon päässeiden vanhempiensa haudalle. Siellä sai rauhassa hengitellä ja muistella isän viisaita sanoja siitä miten mahdollisiin vihamiehiin kannattaa suhtautua. Ymmärryksellä ja anteeksiannolla.

Alkoholismista ortodoksisuuteen

Riivattu ja Siunattu-teos kuvaa koskettavasti myös sitä, miten alkoholi kasvoi hitaasti mutta varmasti Kalle Holmbergin elämässä kivasta tunnelmaa nostattavasta kaverista mustaksi aukoksi, josta ei lopulta pulpunnut iloa. Saati muutakaan hyvää tai rakentavaa. Nykykasvatuksellisesta näkökulmasta tyttärestä olisi saatettu tehdä jopa huoli-ilmoitus. Kasvavan lapsen elämää värittivät Anninan vauvana ollessa vanhempien yksiön ovesta ja myöhemmin töölöläisen kulttuurikodin ovesta sisään ja ulos kaikkina vuorokauden aikoina lappaavat vanhempien taiteilijaystävät. 60-70-luvulla ei ollut myöskään tavatonta jos tuskin kouluikäinen lapsi vietti pitkiä aikoja yksin kotona. Tai kävi illalla itsekseen nukkumaan vanhempien ollessa yhä töissä.

Keski-iän kynnyksellä Kalle Holmbergin elämää alkoi täyttää aika ajoin hurjan ja nuorempana myös alkoholin siivittämän työtahdin sijaan perhe-elämän rikkaus sekä koko ajan isomman osan sielunmaisemaa täyttävä ortodoksisuus. Uskon mukanaan tuomat kuuliaisuustehtävät olivat orgaaninen osa elämää. Tapahtui se sitten Valamon Ystävät ry:n hallituksessa, ystävien murheiden kuuntelijana kuin muiden raitistuneiden alkoholistien tukena. Pitkät kävelyt pitkin Töölönlahden rantoja tai souturetket kansallismaisemissa Ruoveden kesäpaikassa rauhoittivat levottoman sielun rauhatonta mieltä silloin kun elämä vyöryi yli liian raskaalla painolla. 

Kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti

Kirjallisuudessa ei liian usein kuvata sairastamiseen ja kuolemaan liittyvää ”hitautta”, siinäkin mielessä Annina Holmbergin vanhemmistaan kirjoittamat elämänkerrat tekevät kaivatun poikkeuksen. Kaikki meistä kun eivät lähde saappaat jalassa vaan matka kuoleman”laaksossa” voi olla pitkä ja läheisiltäkin kärsivällisyyttä sekä jaksamista vaativa tie. Kansien väliin onkin vangittu herkällä tavalla kaikki se mitä tapahtuu, kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti. Kuin myös se miltä tuntuu menettää lyhyen ajan sisällä molemmat vanhempansa eli kirjaimellisesti koko lapsuudenperheensä. Mutta myös sitä miten iso tuki rakkaimmista on silloin kun koskee eniten ja kaipuu on suurin. 

Annina ja Kalle Holmberg Ritvan haudalla Valamossa.
Annina ja Kalle Ritvan haudalla Valamossa.
Kalle Holmberg Kreetalla vävynsä Jarskin ja lapsenlapsensa Katinkan kanssa.
Kalle viimeisellä ulkomaanmatkalla Kreetalla lapsenlapsensa Katinkan kanssa.

Ruovedellä, tyttären oman perheen kesäpaikaksi muuttuneessa, jumalaisen kauniin järven rannalla sijaitsevalla niemellä voi yhä aistia Kallen ja Ritvan hengen. Luojanluomalla kalliolla vierekkäin olevat tummaksi tervattu soutuvene ja kaunis risti kunnioittavat kunniapaikalla Kallen ja Ritvan muistoa. Vene ja risti onkin juuri oikea duo kuvaamaan elämän mittaisen liiton, mutta myös kulttuurihistoriaan jälkensä jättäneitä töitä yhdessä tehneen avioparin taivalta. Ja vaikka elämäkertakirjallisuus ei voi koskaan kasvaa kohteidensa kokoiseksi, voi se antaa lukijalle eliksiirin, jonka nautittuaan ei ole entisensä vaan täydempi ja sielultaan ravitumpi. 

Kuva elokuvasta Berliinin taivaan alla.
Blogit Pyhän kosketuksia

Enkeli ylikulkusillalla

– Enkeliusko on henkilökohtainen ja enkelikokemukset sataprosenttisen uniikkeja, kirjoittaa Annina Holmberg.

En ole koskaan pitänyt silloista. Lapsena vihasin Linnanmäen Vekkulaa sen kaamean riippusillan ja kauhua aiheuttavan kanavasillan takia. Toinen vaikutti löysältä ja toinen nosti puoliskonsa pystyyn juuri kun yritti päästä yli. En edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka ravaavat vapaaehtoisesti moisissa loukuissa. Golden Gate ja Tower Bridge ovat komeita ja Budapestin sillat sekä persoonallisia että kauniita, mutta niitäkin ihailen mieluummin rannalta käsin. Ainoa silta josta pidän, on Pariisin Pont Neuf. 

Helsingin silloissa ei ole hurraamista. Pitkäsilta vielä menee, mutta Kulosaaren sillalla tuulee aina ja muut ovat joko liikennöityjä, tuhrittuja tai huteria. Kumma kun eivät vajoa kuten Turun surullisenkuuluisa Myllysilta. Kun aikoinaan kävelin Kumpulasta Töölöön vanhempieni luo, oikaisin Mäkelänrinteen uimahallilta Pasilaan ylikulkusillan kautta. Se on pieni ja mitätön, mutta talvella liukas ja kesällä tunkkainen, joten sen voi laskea samaan vastenmielisten siltojen kategoriaan kuin suuremmatkin. Jostain syystä sitä ylittäessä mietin usein mahdollisuutta seota ja hypätä alas Mäkelänkadulle. Pudotus ei ole niin suuri että kuolisi varmasti, mutta joutuisiko pyörätuoliin vai selviäisikö kainalosauvoilla? Tuollaiset ajatukset ovat kai arkkityyppisiä, mutta saavat silti epäilemään omaa häiriintyneisyyttä ja suunnittelemaan kiertotien käyttämistä. 

Eräänä raa´an keväisenä päivänä, kun syöpää sairastava äitini oli vielä kotona mutta jo oireenmukaisessa hoidossa, tunsin sillalle astuessani lämpimän puristuksen ympärilläni ja pysähdyin haukkomaan henkeä ihmetyksestä. Joku halasi minua, joku näkymätön ja hellä. Aurinkolasit, joita käytin melkein aina peittääkseni herkästi itkusta vettyvät silmät, estivät ohikulkijoita näkemästä kyyneleitäni. Ne tulvahtivat pidäkkeettömästi kuten äidin sairastuttua oli tapahtunut usein. Surin äitiä juuri kävellessäni, ja yleensä liikutus läikähti yli yllättäen. Niin tapahtui nytkin, mutta tunne oli voimakkaampi kuin ennen ja vahvasti hyvän olon maustama. Kyllä minä pärjään, tajusin äkkiä kirkkaasti. Tulen kantamaan osani ja selviämään kaikesta. Ihmeellinen lempeys täytti minut. Olisin voinut seistä inhoamallani sillalla vaikka iltaan asti. 

Sairautensa alkuvaiheessa äiti sai lahjaksi Lorna Byrnen kirjan. Se kertoi enkeleistä, joita kirjailija näki kaikkialla. Äiti ei hurahtanut Lornan uskoon, vaan kritisoi sitä voimakkaasti. En tutustunut kirjaan, joten en voi tuomita sitä sen enempää kuin hyväksyäkään. Naistenlehdestä luin, kuinka Lorna vilkutti lentokentälle mennessään tien reunassa seisovalle enkelille ja tuumin, että olipa sekin paikan valinnut. Pasilan ylikulkusillalla ajattelin samaa, vaikka minulla ei ollut kokemusta enkeleistä saati Lornan kaltaista tuttavallista suhdetta heihin. 

Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla enkeleillä on ponnari ja he kulkevat arkisissa paikoissa rauhoittamassa ihmisiä. Panevat käden olalle tai seisovat aivan liki. Bruno Ganz rakastuu sirkusprinsessaan ja haluaa lihaksi ja vereksi. Eräs toinen on halunnut sitä jo ennen häntä, kulahtaneessa trenssissä kulkeva yksityisetsivä Columbo. Hän aavistaa enkelin läsnäolon ja ojentaa kätensä tervehtien: ”Il caballero”, herrasmies.  Heihin minä uskon, ja heidän suojelukseensa tiesin päässeeni ylikulkusillalla. 

Evlut kirkko.
Artikkelit

Vieno vei lapsensa luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei pitänyt siellä käymisestä

– Kun mummo kuoli… Me oltiin tultu hautajaisista kotiin ja tuota… Mä näin sellaista unta kun, ihan niin kuin ois mummo minua herättänyt. Ja hän sanoi mulle, että ”sinä lapsi rukka et rukoile tarpeeksi, kun minun pitää tuonilmaisissa rukoilla sinun puolesta.” (…) Mä oon itsekseni ajatellut, että mummo oli varmaan niin pyhä ihminen, omassa elämässään, synnitönhän hän ei ollut, mutta hän eli sen uskonsa niin syvästi, ja sitten rukoili minunkin puolesta ja meidän lapsien ja kaikkien puolesta, että hän antoi vielä viestin mulle, että mä en unohtaisi sitä rukousta. Koska hän itse turvautui Jumalaan jatkuvasti. (Hilja, Suojärvi)

15 vuotta sitten haastattelin maailmansotien välillä syntyneitä siirtokarjalaisia ortodoksinaisia väitöstutkimustani varten. Haastattelut kattoivat naisten elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen. Raja-Karjalaan ja evakkovuosiin paikantuvissa lapsuusmuistoissa viivyttiin pitkään. Näitä muistoja väritti vanhempien ja isovanhempien ortodoksinen usko. Eniten kuvattiin äitien ja isoäitien uskonnollisuutta. Isien ja isoisien uskontoa muisteltiin selvästi vähemmän. Usein isoäidit näyttäytyivät vakaumukseltaan erityisen hartaina. Joillekin naisille, kuten yllä siteeraamalleni Suojärvellä syntyneelle Hiljalle, isoäiti oli tärkein uskonnollinen esikuva, ”hengellinen äiti”, jonka esimerkki oli kantanut heitä läpi elämän. 

Tärkeä kuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa ikoninurkkauksen ääressä

Haastateltavieni lapsuusmuistoissa painottui voimakkaasti naisten uskonnon yhteys jokapäiväiseen elämään, kotiin ja maatalon pihapiiriin. Kuvauksissa toistuu muistikuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa tuvan ikoninurkkauksen ääressä. 

– Meillähän oli sitten loppuaikana mummo kotona. Ja hän aina oli polvillaan iltarukoukset ja aamurukoukset. Ja meillä paloi aina lampatka nurkassa, ikonin edessä. Ja kaikki lapset oli siinä illalla ennen nukkumaan menoa. (Faina, Suojärvi)

Kuvituskuva. Pexels.

Toinen arkinen muisto liittyy siihen, kuinka perheen naiset saattoivat rukoilla ääneen tai laulaa kirkkoveisuja kotitöiden lomassa. Heidän hartaudestaan kertoi lisäksi ahkera ristinmerkin käyttö, erityisesti ruokaan liittyvien askareiden kohdalla. Ristinmerkillä siunattiin niin leipätaikina, valmis leipä kuin lehmät lypsämisen yhteydessä. 

– Ehkä karjalaisuudesta siirtyi mummolla eniten juuri tämä suhde leipään, leipäviljaan, elikkä aina kun hän teki leipätaikinan, hän teki ristinmerkin siihen päälle. (…) Ja leipä jos putosi lattialle niin mummo sano aina ”hospoti”. (Kirsti, Ilomantsi)

– Isän äiti oli kyllä ihan, ihan semmoinen pääortodoksi voi sannoo. (…) Et sen ihan lapsikin vaistosi, että kun juoksi vastaan niin se oli ensimmäiseksi ristinmerkki, minkä hän teki.  (Vieno, Korpiselkä) 

Mummo letitti tukan, vei kirkkoon ja kalmoille

Haastateltavieni lapsuudessa mahdollisuudet kirkossakäyntiin vaihtelivat asuinpaikasta ja tilanteesta riippuen. Jos kirkossa ei voitu käydä, äidit ja isoäidit kuuntelivat hartaushetkiä radiosta. Muutamalle haastateltavalle, kuten evakossa syntyneelle Railille, liturgiaan osallistuminen äidin tai isoäidin kanssa oli jokaviikkoinen tapahtuma.

– Minä oon saanut uskonnollisen kasvatuksen vanhalta mummolta. (…) Ja kirkkoonkin se oli pyhänä lähtö, vaikkei ois lainkaan haluttanut lähtee. Se mummo oli kuule, letitti tukan kuule niin, että silimät oli kuin kiinalaisella ja sitten musta huivi oli, kirkkohuivi. Se oli aina kirkkohuivi tärkee. (…) Ja mummo oli hirmu tarkka siitä, milloin polvistuttiin, ja se kirkko kesti, se oli kaks ja puoli tuntia ainakin. Et se oli sen pitkän kaavan mukkaan, se oli kyllä välillä kuule pitkä *nauraa*. (Raili, vanhemmat Salmista)

Kirkossa tai tsasounassa käyntiin saattoi ennen sotia yhdistyä myös vierailu hautausmaalla – ja sen myötä kokemus kalmoilla käymisestä:

– Sitten me mummon kanssa käytiin vielä, kun mummo on jäänyt nuorena leskeksi. Käytiin siinä ukin haudalla sitten mummon kans yhdessä. Niin me oltiin tavallaan niin kuin kalmoilla käymässä niin kuin Karjalassa sanottiin. Että kun mentiin sinne haudalle niin oli ruokaa mukana, mä muistan kun mummolla oli lettuja mukana. Mummo puhdisti sen haudan päällisen ja laitto ne letut sitten sinne. Ja sittenhän oli ne rukoukset mitä hän siinä rukoili sitten. (Hilja)

– Enimmäkseen vietiin lettuja, paistettiin ja sassounan kautta, siunattiin siellä ja [vietiin isoisän haudalle]. Ja myöki penskat siellä hypittiin, kun jotkut enkelit lennettiin, ja aina huuettiin: “on se titi käynnä syömässä ne letut, on se käynnä.” Kun linnut veipi ne niin… (Rauha, Korpiselkä)

Ruokaa ortodoksisella haudalla.
Ortodoksisessa perinteessä haudalle voidaan viedä ruokaa. Kuva Valamon hautuumaalta.

Kalmoilla käymisen lisäksi haastattelut tarjoavat muitakin välähdyksiä maailmansotien välisenä aikana jo väistymässä olleesta kansanomaisesta ortodoksisuudesta. Usea haastateltava esimerkiksi mainitsi, kuinka perheen naiset osasivat itkuvirsiä. Korpiselästä kotoisin oleva Rauha kuvasi koskettavasti, kuinka hänen keski-iässä kuolleen isänsä hautajaisissa isän äiti, baba, pyrki itkemään haudalla kuolinitkun. Siunausta toimittava pappi ei kuitenkaan sitä sallinut.

Papit vastustivat naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja

Miksi haastattelemieni naisten lapsuusmuistoissa korostuu juuri naisten uskonnollisuus? Yhtäältä kuvauksista välittyy lapsen näkökulma maatalousyhteiskunnan sukupuolittuneeseen työnjakoon. Maataloissa naisväen elämänpiiri oli miehiä suppeampi, ja naiset huolehtivat muiden töidensä lomassa myös lapsista. Jos samassa taloudessa asui useampi sukupolvi, saattoi isänäiti toimia luontevana lasten kaitsijana ja uskonnollisen perinteen välittäjänä. Miehet sen sijaan viettivät vähemmän aikaa kotona, jolloin lapsilla – erityisesti tyttölapsilla – oli vähemmän mahdollisuuksia heidän uskonnonharjoituksensa seuraamiseen. Ainut uskonnollinen tapa, joka haastatteluissa liitettiin yhtä usein miehiin ja naisiin, oli Raamatun lukeminen. 

Toisaalta kuvaukset kertovat naisten miehiä suuremmasta uskonnollisesta aktiivisuudesta ja kiinnostuksesta. Maailmansotien välisen ajan Raja-Karjala oli vielä syrjäinen ja maatalousvaltainen, mutta kuitenkin nopeasti kehittyvä yhteiskunta. Tällaisissa olosuhteissa miehet tyypillisesti altistuvat liikkuvaisemman elämäntyylinsä vuoksi naisia aikaisemmin erilaisille uusille vaikutteille. Toisin sanoen, modernisaation maallistava vaikutus kohdistuu miehiin naisia voimakkaampana. Naiset puolestaan ottavat vastuuta uskonnollisen perinteen ylläpitämisestä miesten kiinnostuksen huvetessa.

1900-luvun alkuvuosikymmenten Karjalassa modernisaatio näkyi myös ortodoksisen kirkon sisällä. Esimerkiksi karjalaiseen kansanuskoon liittyviä elementtejä pyrittiin karsimaan.  Tässäkin suhteessa jakolinjat saattoivat sukupuolittua siten, että miespuolinen papisto asettui vastustamaan naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja, esimerkiksi äänellä itkentää kuten Rauhan isoäidin tapauksessa. Naisten elämässä kansanomaiset ja kirkolliset perinteet muodostivat siis pidempään saumattoman kokonaisuuden.

Isoäidit, pyhät ihmiset

Kaiken näkyvän ortodoksisen uskonnonharjoituksen kohdalla suurin murros tapahtui kuitenkin evakkouden myötä. Evakkoajan kokemukset ja vastaanotto uudella kotiseudulla jättivät jälkensä myös haastateltavien äitien ja isoäitien uskonnollisuuteen. Esimerkiksi ilomantsilaissyntyinen Kirsti pohti isoäitinsä hiipuvaa ristinmerkin käyttöä todeten: ”ehkä hänen piti niin paljon suomalaistua”. 

Evakkouden vaikutukset kertautuivat naisten omassa elämässä. Valtaosa heistä oli mennyt naimisiin luterilaisen miehen kanssa ja ajan hengen mukaisesti antanut kastaa lapsensa luterilaisiksi. Vaikka naisten oma ortodoksinen identiteetti oli vahva, perheen uskonnonharjoitus oli noudatellut valtaväestön tapoja. Naisia ortodoksisten perinteiden katkeaminen suretti. Toisaalta se nähtiin sopeutumisena vallitsevaan tilanteeseen. Esimerkiksi korpiselkäläislähtöinen Vieno kertoi vieneensä lapsia luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei itse pitänyt siellä käymisestä. Hän totesi ykskantaan, että ei voinut opettaa lapsille ristinmerkkiä, koska he olivat luterilaisia. ”Jos oisivat olleet ortodokseja niin mie oisin voinut paljon antaa heille”, hän pohti.

Helena Kupari.
Helena Kupari on väitöskirjassaan tutkinut siirtokarjalaisten naisortodoksien elämänmittaista uskonnollisuutta. Nyt hän tutkii kulttuurialojen ihmisten liittymistä ortodoksiseen kirkkoon.

Haastattelemilleni siirtokarjalaistaustaisille ortodoksinaisille äidit ja isoäidit toimivat keskeisinä uskonnollisina esikuvina, joilla oli syvä luottamus ja horjumaton turvautuminen Jumalaan. Samaan naiset eivät kokeneet itse yltäneensä. Lisäksi he harmittelivat karjalais-ortodoksisten tapojen hiipumista niin omassa elämässään kuin ortodoksisessa kirkossa laajemminkin. 

On samanaikaisesti haikeaa ja lohdullista ajatella, että nämä äitiensä ja isoäitiensä jalanjäljissä astelleet ja omasta mielestään heidän perintönsä ylläpitämisessä vain heikosti onnistuneet naiset toimivat puolestaan esikuvina seuraavien sukupolvien ortodoksinaisille. Nuoremmille, eri taustoja edustaville ortodoksinaisille näiden isoäiti-ikäisten karjalaisnaisten läsnäolo jumalanpalveluksissa ja seurakunnan toiminnassa on voinut sekä ilmentää poikkeuksellista hartautta että symboloida suomalaisen ortodoksisuuden karjalaisia juuria (Kupari & Tiaynen-Qadir 2021). Nuoremmille sukupolville nämä naiset ovat saattaneet näyttäytyä, Hiljan isoäidin tavoin, jopa erityisen kokonaisvaltaisesti uskonsa elävinä, ”omassa elämässään” pyhinä ihmisinä.

Haastattelusitaatit ovat peräisin kirjoittajan väitöskirja-aineistosta, joka on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Haastateltavien nimet on muutettu yksityisyyden suojan takaamiseksi.

Kupari, Helena. 2016. Lifelong Religion as Habitus: Religious Practice among Displaced Karelian Orthodox Women in Finland. Leiden: Brill.

Kupari, Helena, ja Tatiana Tiaynen-Qadir. 2021. ”Women as Agents of Glocalization in the Orthodox Church of Finland.” Teoksessa Women and Religiosity in Orthodox Christianity, toimittanut Ina Merdjanova, 206–240. New York: Fordham University Press.

Anne Lukkarinen.
Anne Lukkarinen Blogit

Tsasouna omalle pihalle – miten ja miksi?

Olen Siilinjärvellä perheeni kanssa asuva ortodoksi ja elän parhaillaan niitä ruuhkaisimpia vuosiani. Suonenjoella sijaitseva kotitilani siirryttyä minulle alkuvuodesta 2021.  Hyvin pian tilan omistajuuden vaihduttua meille aviomieheni Teron kanssa syttyi ajatus muutosta kotitilalleni joidenkin vuosien kuluttua, kun elämäntilanne sen nykyistä luontevammin sallii. 

Anne Lukkarinen.
Anne Lukkarinen.

Lapsuudenkotini kunnostuksen lisäksi olemme kuluneen vuoden aikaan mieheni kanssa tutustuneet lähiseudun pienempiin ja suurempiin ortodoksisiin rukoushuoneisiin.  Kuten hyvin usein meillä, Tero sanoitti toiveen tsasounasta omassa pihassa noin vuosi sitten. Muistan yhä sen ilon kehollisen kokemuksen, joka minut silloin lävisti: ”Entäpä jos? ”Olisiko meistä siihen”.  Pieni pala pyhyyttä omassa pihassa olisi niin ihana tärkeissä hetkissä, ilon, kiitoksen ja murheenkin aikana. tuttuun kirkkoon Kuopioon, Suonenjoelle, jossa palvelukset eivät ole viikoittaisia, toki lyhyempi.  

Alun ääneen lausutusta, ”entäpä jos”- keskustelusta mieleni riensi jo kulkemaan kaunista polkua pihan poikki aamurukouksille, kesäisen luonnon helmaan praasniekkaan ja talvisiin rukoushetkiin oman tsasounan suojelevien, pyhitettyjen seinien suojaan. Näin se meillä mennee -minä haaveilen ja salaa unelmoin, Tero toteaa ääneen, tasapainottaa realismilla, tukien innostuneena ja oivalluttavilla kommenteillaan suunnitteluvaiheeseen palauttaen.  Tosiasia on myös se, että lapsuudenkodistani on myös nykyistä pidempi kirkkomatka tuttuun kirkkoon Kuopioon, Suonenjoelle, jossa palvelukset eivät ole viikoittaisia, toki lyhyempi

Tsasounan rakentajan tulee huomioida monenlaisia, niin hengellisiä kuin maallisiakin seikkoja. 

Tsasounan rakentajan tulee huomioida monenlaisia, niin hengellisiä kuin maallisiakin seikkoja.  Rukoushuoneen voi rakentaa tai rakennuttaa yksityishenkilökin omalle maalleen pyydettyään hankkeelleen siunausta piispalta tai arkkipiispalta, asuinpaikasta riippuen. Ilman siunausta rakentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Rakennettavan tsasounan koosta ja kunnallisista säädöksistä riippuen tulee tarvittaessa hakea rakennuslupa. Meidän tulee selvittää sopisiko tontilla jo oleva vanha rakennus tähän rukoukselliseen tarkoitukseensa ja oliko se mahdollista siirtää paikoilleen ja vaatisiko se muutoksia. 

Rukoushuoneen sijaintia pohtiessa on hyvä huomioida, että se saataisiin rakennettua itä-länsi suuntaisesti, alttari itään. Praasniekkoja ja palveluksia ajatellen olisi hyvä, jos rakennuksen voisi kiertää. Itse pohdimme sijaintia myös siten, että tsasounalla voisivat vierailla myös muut kuin perheemme ja siten, että tällainen kävijä voisi mahdollisimman vaivattomasti kulkea rukoustaan toimittamaan ja ei arkailisi pihamaallemme tuloa. Niinpä olemme päätyneet harkitsemaan sijaintia siten, että autolla pääsisi viereen ja sijainti olisi yleisen tien ja pihamme rajalla. Pyydettäessä ja kotosalla ollessamme olemme valmiista, ja jopa ilahtuneita, jos saamme esitellä kävijöille tsasounaa. Suunnitteluvaiheessa on hyvä huomioida sitoutuneisuus, ja kunnioittava suhtautuminen projektiin -se etenee varmasti sopivalla tavalla, vaikkei juuri kuten itse suunnitteli, toivoi ja ajatteli. Olemme itse vaiheessa, jossa olemme kartoittaneet paikkaa, pohtineet itsellemme tärkeitä pyhiä, jolle toivoisimme tsasounan pyhitettävän, tiedustelleet alustavasti ikonimaalaria toteuttamaan ikoneita. 

Anne Lukkarinen ja Tero Rönkkö.
Oma tsasouna on Annen ja hänen aviomiehensä Teron yhteinen unelma.
Tsasounan paikka Anne Lukkarisen pihalla.
Tähän se sitten nousee! Tsasounan paikka on mietitty myös sitä ajatellen, että vierailijoiden olisi helppo siihen tutustua.

Tsasounaprojektimme on hyvin alkuvaiheessa, rukouksin saattelemme sitä eteenpäin. Luultavasti saamme vielä monet ilot ja myös yllätykset kokea hankkeemme aikana. Innolla odotamme, kuinka edistymme, mitä emme vielä osanneet ottaa huomioon. Tiedämme jo nyt saavamme jaettuja onnistumisia, kun jokin vaihe etenee, neuvoja ja tukea kun kaikki ei menekään kuten toivoimme tai suunnittelimme. 

Anne Ja Tero

Kaarina Lyhykäinen.
Naiskollektiivi

Kirkkomme lasikatossa on reikiä, mutta tasa-arvoon on vielä matkaa

Kaarina Lyhykäinen.

Ponomarikerhojen tasa-arvosta Mirhantuojiin kirjoittanut uskonnonopettaja ja kasvatustyöntekijä Kaarina Lyhykäinen on tehnyt pitkän uran kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Hän on aina tuntenut saavansa arvostusta työssään ja viihtynyt työyhteisöissä, joissa häntä on kohdeltu hyvin. 

– Se, että saa olla oman työnsä asiantuntija, on yksinkertaisesti palkitsevaa, hän sanoo. 

Naisvihamielisyyttä hän ei ole koskaan joutunut kokemaan, mutta vaikka naiset ortodoksikirkossakin pääsevät nykyään tärkeisiin tehtäviin ja lasikattoon on tullut suuria reikiä, tasa-arvoon on vielä matkaa.

– Peräänkuulutan perinteiden tuulettamista, sillä maallikkotehtävissä ne ovat vaihdelleet suurestikin eri kirkoissa. Ei ole yhtä perinnettä, joka kieltäisi esimerkiksi tyttöjen toimimisen ponomarina tai naisten diakoneina. Naispappeus on isompi kysymys – se vaatisi koko maailman ortodoksisen kirkon yhteistä kantaa – mutta maallikkotasolla tasa-arvoa voisi hyvin edistää. 

Äiti, isoäiti ja intohimoinen opiskelija

Paitsi kasvatuksen ja koulutuksen monitoiminainen, Kaarina on kolmen aikuisen lapsen äiti ja pienen Niio-pojan isoäiti ja intohimoinen opiskelija. Hänellä on useampi tutkinto ja lukuisia lyhyempiä opintokokonaisuuksia CV:ssään teologian, kulttuurintutkimuksen, historian, egyptologian, työ- ja organisaatiopsykologian, klassillisen arkeologian sekä kotieläintieteen aloilta. Eikä uuden oppiminen kyllästytä vieläkään.

– Bongailen esimerkiksi avoimen yliopiston kursseja, jotka sopivat aikatauluuni, ja jos aihe kiinnostaa pitemmälle, haen jatkamaan sitä yliopistoon, Kaarina valottaa systeemiään.

Tahti kuulostaa välillä hurjalta, koska Kaarina ei ole pitänyt juurikaan opintovapaita, vaan tehnyt suurimman osan työn ohessa. Joskus opinnot ovat johtaneet yllättäviinkin suuntiin ja sisältäneet sivupolkuja, joille Kaarinan mukaan kannattaa astua. 

– Kaikkea ei ole pakko saada valmiiksi, mutta haasteille on hyvä antaa mahdollisuus, hän kannustaa ja mainitsee esimerkkinä vuosikymmen sitten suorittamansa alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelman. 

– Tutkin siinä Italian krusifiksitapausta, toisin sanoen krusifiksia luokkahuoneiden seinällä, josta suomalainen Soile Lautsi kanteli Italian eri oikeusasteisiin ja lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. 

Gradu oli jo Kaarinan toinen: ensimmäisen hän teki jo 1994 kirkkohistoriasta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Mene sinne, missä sinua tarvitaan

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan ensimmäinen harjoittelupaikka oli Diakonia-lehdessä, jossa hän kiinnostui viestinnästä. Toimiessaan tällä hetkellä koordinaattorina Ortodoksistossa (kirkon nettisivusto, joka esittelee ortodoksista kasvatusta, opetusta, tietoja ja taitoja), viestinnän ytimessä ovat uskonnosta tiedottaminen ja siitä keskusteleminen. Kolmen vuoden pilottijakso on kiehtova, koska siinä Kaarina saa yhdistää lähes kaikkea hankkimaansa koulutusta, jota ei ole vähän. 

Kaarina Lyhykäinen ja isä Veikko Purmonen sekä isä Jukka Alava.
Kaarina on aina ollut monessa mukana. Helsingin seurakunnan historiikin julkaiseminen vuonna 2002. Kuvassa kirkkoherra Veikko Purmonen, kirjan toimittaja Petri Piiroinen sekä kaksi kirjoittajaa isä Jukka Alava ja Kaarina.
Kaarina Lyhykäinen ja piispa Makarios (vahakabinetti).
Keskustelu arkkipiispa Makarioksen kanssa Madame Tussaudin vahakabinetissa Lontoossa vuonna 2003.

Kun teologian opinnot olivat vielä kesken, Kaarina otti vastaan opetustoimen sihteerin toimen, johon sisältyi muun muassa teema-, koulutus- ja virkistyspäivien järjestämistä, tiedotteiden laatimista ja uskonnon opetuksen koordinoimista. 

– Sillä tiellä olen edelleen, vaikka työnkuva ja nimikkeet ovat ajan saatossa ja organisaatiouudistuksissa muuttuneet, hän kertoo. – Tein ensimmäisenkin graduni siis työn ohessa, ja olen siitä lähtien limittänyt ja lomittanut tehtäviäni. 

Ortodoksisen uskonnon opettajaksi ajautuminen on hyvä esimerkki sivupolulle uskaltautumisesta.

– Se alkoi niin, että kun työhöni kuului myös sijaisten etsiminen, menin itse paikkaamaan kohtia, joihin en löytänyt tekijää. Siinä tuli tutustuttua useampaankin kouluun, joista mieleen ovat jääneet erityisesti Lastenlinnan sairaalakoulu ja eri lukiot. 

Kaunisniemen kauniit muistot

Opetustyö oli sen verran innostavaa, että Kaarina päätti hankkia siihenkin pätevyyden. Se onnistui puolison avulla niin, että isä jäi Helsingin kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti suuntasi Joensuun yliopistoon täydentämään pedagogisia ja ortodoksisen teologian opintojaan.

– Niihin kuului myös liturgiset harjoitukset seminaarin kirkossa, Kaarina lisää ja muistelee, että vuosi oli hieno, joskin vaativa perheelle.

– Mieheni Tommi oli graafinen suunnittelija, joten hänelle sopi hyvin ottaa hoitovastuu, mutta matkustin silti aina viikonlopuiksi kotiin, ettei ikävä pääsisi kasvamaan liian isoksi.

Kaarina ja Tommi saivat lapset nuorina. Esikoinen Sofia, keskimmäinen Arttu ja kuopus Maria syntyivät 2000-luvun alussa. Perheen läheinen ystävä isä Heikki Huttunen kastoi vanhemmat lapset. 

– Olimme aktiivisia seurakuntalaisia sekä työn kautta että vapaa-aikana, Kaarina muistelee. 

– Tommi toimi kolme vuotta nuorisotyöntekijän sijaisena ja kävi senkin jälkeen usein Lällyn leireillä yövahtina. 

Kaarina Lyhykäinen ja nuorin lapsi.
Nuori äiti vanhimman lapsen Sofian kanssa jouluna 1990.
Kaarina Lyhykäinen ja perhe.
Perhepotretti toisen lapsen Artun kasteen jälkeen 1992.

Läyliäisissä sijaitseva Kaunisniemen leirikeskus tuli lapsille kuin toiseksi kodiksi, koska perhe vietti kaikki pääsiäiset siellä.

– Vain kaksi jäi väliin sairauden takia, ja muutenkin kävimme Kaunisniemessä usein. Kun katson sieltä otettuja valokuvia, muistan heti sen tuoksutkin. Se oli meille todella tärkeä paikka.

Kuvissa suorastaan liikuttavan nuorelta näyttävä Tommi menehtyi äkillisesti kuusi vuotta sitten ja Kaarina jäi leskeksi. Nyt elämäntilanne on valoisampi uuden mieluisan roolin, isoäitiyden myötä. Vaikka työtä ja opintojakin riittää, Kaarinalla on aina aikaa Niiolle. Ja tietysti myös omille, jo kotoa pois lentäneille lapsilleen. 

Ja kauniit muistot kantavat. 

Kaarina Lyhykäinen ja nuorin lapsi.
Nuorimman lapsen Marian kirkottaminen suurena lauanataina Kaunisniemen kirkossa. Kuvassa isä Jyrki Penttonen ja lapsen Nina-kummi.
Kaarina Lyhykäinen perhepotretti.
Lasten kanssa vuonna 2007.

Sikojen rehuista kaksi opintopistettä

Kun vastuu uskonnon opetuksesta 1990-luvun lopussa siirtyi laajemmin kunnille ja kaupungeille, Kaarinan työhön tuli mukaan myös seurakunnan aikuiskasvatus, joka sisältää muun muassa katekumeenikoulun, ikonimaalaus- ja muut kerhot sekä aikuisten kriparit, joita järjestetään tosin harvoin. 

– Olin 10 vuotta Laajasalon opistossa tutorina, ja esimerkiksi harrastajapohjalta ponnistaneet diakonit kulkivat piispojen vaatimuksesta kauttani.

Enää Laajasalossa ei ole ortodoksisen teologian opetusta, mutta tehtävät eivät silti lopu kesken. 

– Kirjoitan tälläkin hetkellä yhtä artikkelia isä Teemu Toivosen kanssa ja olen työryhmässä, jossa suunnitellaan oppikirjoja. 

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan pääaineena oli kirkkohistoria, joten oli luontevaa jatkaa siitä eteenpäin ja keskittyä sopivassa elämänvaiheessa yleiseen historiaan. Se vaihe on nyt.

– Ruuhkavuosina tein enemmän muutaman opintopisteen paketteja, Kaarina laskeskelee ja mainitsee egyptologian ja klassillisen arkeologian. – Niistä on muuten ollut hyötyä ussan opena, mutta on mukavaa suorittaa taas laajempikin tutkinto.

Ensi syksynä hänellä on historiankin opettajan pätevyys, joten saa nähdä, mitä uusia polkuja se avaa. 

– Ei hätää, Kaarina hymähtää. – Jos jostain syystä muut hommat loppuisivat, taskustani löytyvät myös maatalouslomittajan paperit. 

Kahden opintopisteen kotieläintiede-kurssille hän eksyi Pohjois-Savossa vietetyn kesäyön jälkeen. Vanhan ystävän kanssa tuli valvottua ja ihailtua maaseutua. 

– Aivan ensimmäiseksi, jo ennen teologian opintoja, kävin Sammatissa emäntäkoulun, Kaarina taustoittaa. – Se oli ammatillinen koulutus, jonka ansiosta opin lypsämään ja tekemään muitakin maataloustöitä. 

Kotieläintiede täydensi tuota kokonaisuutta. 

– Sian rehut tuottivat hankaluuksia, mutta siitäkin tentistä pääsin läpi, Kaarina nauraa.  

Neuloosi ja Britbox

Sanonta ”raskas työ vaatii raskaat huvit” ei toimi Kaarinan kohdalla. Hänen rentoutumiskeinonsa ovat kevyet.

– Luen elämäkertoja ja dekkareita, islantilainen Yrsa Sigurðardóttir on suosikkini. Hänen kirjoissaan ei mässäillä verellä ja väkivallalla, vaan niissä on hienoa henkilö- ja maisemakuvausta. 

Televisiosta Kaarina katsoo suoratoistopalvelu Britboxia, koska on hullaantunut brittiläisiin tv-sarjoihin. 

– Hankin sen ”vain kesäksi”, mutta en ole hennonut luopua vieläkään, hän huokaa. – Ja erityisesti nautin, kun saan neuloa samalla kun katson laadukasta ohjelmaa.

Hän tunnustaa hurahtaneensa kutomiseen niin, että voidaan puhua ”neuloosista”.

Kaarina Lyhykäinen lapsenlapsen kanssa.
Kaarina-mummi Mummi antaa vauhtia Niio-bunukalle.

Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä. 

Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä. 

Maria Hämäläinen-Seppovaara.
Näkökulma

”Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme?”

Maria Hämäläinen-Seppovaara.

Näen, että toivo, luottamus ja armo ovat kaikkein keskeisimpiä asioita ihmisen elämässä. Joskaan en aina tiedä sitäkään mitä ne ovat. Usko ei ehkä olekaan tiedollista opinkappaleiden uskomista, vaan emotionaalista turvaa ja luottamusta totuuden hengessä. Kun kukaan meistä ”ei tunne Jumalaa eikä ole häntä nähnyt”, on usko luottamusta.  Ja sen tiedän että luottamusta ihminen tarvitsee alusta pitäen voidakseen kasvaa ja kehittyä, eikä se tarve lopu niin kauan kuin on elämää.

Psykoterapeuttina olen oppinut, että tiukat ja ehdottomat säännöt ja äänet, tuomarina toimiminen, kertovat enemmänkin mustavalkoisesta mielentilasta kuin ”huolenpidon mielentilasta” (Matti Hyrck 1942-2014). Ne molemmat äänet kuuluvat alun perin ihmislapsen kehitykseeen kuuluviin vaiheisiin jotka myöhemmin muodostavat henkilölle tyypillisen mielenmaiseman, yhdistelmän kummastakin. Ne näyttäytyvät myös aikuisen ihmisen ajattelussa, asenteissa, toiminnassa. Lapsen mielessä niiden on tarkoitus integroitua eli lyödä kättä toisilleen. Huolenpito, ja toisaalta mustavalkoisuus, lain lukeminen ja armo, kaksi vastakohtaa muuntuu joksikin uudeksi. Voi parhaimmillaan syntyä ihmistä kunnioittava asenne joka on totuudellista ja jossa pyritään huolenpidon ja armon kautta kehittymään kohti hyvyyttä, pyhyyttä.

Kaunis taivas.

Meissä nämä molemmat mielentilat jatkavat elämäänsä sellaisina kuin ne ovat olleet varhaisina elinvuosinamme, ja toivottavasti myös muokkaantuen. Niinpä ei ole ihme, että tämä mielentilojen läsnäolo näkyy myös uskonnollisuudessa. Tässä saakin olla tarkkana: ei ole hyvä osoitella sormella ja sanoa ”olet mustavalkoisessa mielentilassa”. Ehkä voi joskus sanoa: tuo kuulostaa hiukan mustavalkoiselta. Itseään voi toki tarkastella joko yksin tai sopivan terapeutin kanssa.

Tarve tulla nähdyksi

On ristiriitaista kirjoittaa tätä. Näen esimerkkejä siitä mitä voi tarkoittaa olla nöyrä ja hiljainen Herran palvelija, toisaalta minä haluaisin tulla nähdyksi. Tulla omaksi itsekseni näkyvästi, sellaiseksi itseksi johon minut on tarkoitettu. Sekin on ihmisen perustavanlaatuinen tarve.

Psykoterapeutin työssäni minulla oli joskus voimakas tarve pitää oma ”näyttelyni”, vertasin itseäni taidemaalareihin joilla oli se etuoikeus. Mutta jos tekee ihmisten kanssa työtä, on vaitiolovelvollisuus. Töitään ei voi asettaa esille näyttelyhuoneeseen, ei vaikka itse kokee että työssä on ollut esillä mitä voimakkain luova inspiraatio ja jumalallinen siunaus.  Kirkossa jaetaan siunauskirjoja tai annetaan muita huomionosoituksia. Mutta miksi hävettää edes puhua asiasta. Olenko niin huomionkipeä? 

Kysymys on jostakin muusta, nähdyksi tulemisesta. Mietin, painottaako kirkkomme tai opetuksemme voimakkaammin hiljaisuutta ja nöyryyttä kuin näkymistä, nähdyksi tulemista. Missä määrin olemme valmiita näkemään toisemme, antamaan tilaa toiselle kertoa elämästään. Näin voi tapahtua rippi-isän kanssa keskustellessa, onneksi. Toivoisin kuitenkin että näkisimme toisemme kunnolla myös muussa seurakunnallisessa elämässä, sekä seurakunnan piirissä että omissa piireissämme, elämässämme. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus kasvaa kokonaiseksi ja käyttää lahjojaan ja ominaisuuksiaan täydesti.

Jäämmekö kanoneiden vangiksi?

Näkyvä osa kirkosta painottaa monesti kultaa ja kimallusta, juhlavia palveluksia joita miehet toimittavat keskenään. Miehillä on monia rooleja, piispat, papit, diakonit ja lukijat seisovat toimittamassa palveluksia ja mysteerioita eli sakramentteja. Osallistua voi nainenkin laulamalla kuorossa tai toimimalla lukijana jos laulunääni on tarpeeksi hyvä. Jos ei ole, pitää ymmärtää pysyä poissa, kaukana alttarista. Sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa ja laajemminkin maailmassamme on taipumus erotella ne jotka ovat virallisessa ja käytännöllisessä yhteydessä toimintaan, ja toisaalta ne jotka valuvat ovista sisään tuntemattomana massana (auts, sydäntä vihloo, niin monet papit ja diakonit todella haluavat nähdä meidätkin edes ohimennen). Tässä on jotakin väärin.

Hagia Sofia mosaiikki.

Miksi emme seurakuntalaisina ottaisi todesti vastaan Kristuksen antamaa esimerkkiä siitä että jokainen on arvokas? Jokaisella voi olla oma tehtävä ja ”profiili”.

Mitä sitten voi ymmärtää siitä että on kirkollinen ja seurakunnallinen tapa nähdä ihminen, ja toisaalta modernin psykologian tai psykoterapian tapa nähdä ihminen ja hänen ympäristönsä. Voiko näitä kahta yhdistää? Irrottaudummeko kirkon opetuksesta kurottamalla täyteen kasvuun ihmisenä tämänhetkisen psykologisen ymmärryksen kautta?  Jäämmekö kanoneiden vangiksi, luotammeko ainoastaan siihen, mitä seitsemän kirkolliskokoustamme kiteytti kristinuskoksi? Vai onko Kirkon Traditio kuitenkin alati elävä?

Jos palaamme ns. mielentiloihin, ensimmäinen, mustavalkoinen tila on ehdoton, oppeihin tukeutuva, ja huolenpidon mielentila taas joustava, ehkä uutta ymmärrystä luova, toisiin rakkaudellisesti suhtautuva, yhteyttä rakentava.

”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15)

”Eläkää sovussa toinen toisenne kanssa” (Mark. 9:50). 

Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme

Paavalin kirje Efesolaisille kuvaa tätä näin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”

”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”

Kuulostaa aivan sovintosunnuntain tunnelmalta. Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme. Anteeksiantoa ja totuuden kuulemista. Myös niiden ihmisten totuuden, jotka ovat jotenkin erilaisia?

Yksinäinen unikko.

Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja kantaa oman vastuumme yhteisestä työstä? Riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme? Alkaa yhdessä toimia hyvään suuntaan. Voimmeko rakentaa aktiivista toivoa, osallistua työpajoihin ja löytää oman väylämme toimia yhteiseksi hyväksi tässä kriisien leimaamassa ajassa. 

”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä”

Kävin itse Kansalaisfoorumin järjestämän Aktiivisen toivon työpajan, ja päätin voimieni mukaan viedä eteenpäin tätä aktiivisen toivon sanomaa: jokainen voi tehdä jotakin, yhteisessä keskustelussa ja mahdollisesti työpajan luomassa prosessissa löytyy oma polku! Opiskelen nyt tämän prosessin ohjaamista ja toivon että saamme kollegojeni kanssa aikaan ekumeenisen Aktiivisen toivon työpajan. Toiminnan ei tarvitse olla seurakunnan työntekijöiden järjestämää eikä se edellytä heidän läsnäoloaan. Meillä on kokoontumisen vapaus. Tietysti kaikki seurakuntalaisten oma toiminta tapahtuu mieluiten rippi-isän siunauksella.

Tämän päivän sana Kolossalaiskirjeestä kolmannesta luvusta: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme”. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:17; 23.)

Kirjoittaja on eläköitynyt psykoterapeutti, joka liitettiin kirkkoon 2002.

Anna-Leena Sipilä.
Anna-Leena Sipilä Blogit

Yksin metsässä

Mäntymetsää.

On syksyn ehkä sateisin päivä, mielikin on matala. Kaikki tuntuu ilottomalta ja mustalta, tulevaisuus on täynnä uhkia, sisäisiä, mutta myös ulkoapäin tulevia. Tarvitsen kipeästi pikapakoa todellisuudesta, mutta lukemiseen, kulttuuririentoihin tai tv:n katseluun ei juuri nyt ole aikaa, joten pakenen hetkeksi haaveisiin. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni mökkimetsään. 

Kävelen metsäpolulla, on kesä. Koira tepsuttaa edellä, katsoo välillä minua kuin kysyen menemmekö oikeaan suuntaan ja tarkistaakseen pysynkö varmasti perässä vajavaisella jalkamäärälläni. Riisun kengät pois ja astun sammaleelle. Se tuntuu samalta kuin lapsena paljasjaloin kulkiessa, joustavalta, pehmeältä, mielihyvää tuottavalta. Pudonneet havunneulaset pistelevät jalkapohjissa. Käveleminen on helppoa, koska polku on pehmeä ja joustava jalkojen alla. Jokaisella sisäänhengityksellä keuhkot täyttää raikas ilma. Haistan tuon aivan erityisen, kuivan mäntymetsän pihkaisan, oman erityisen tuoksun. Siitä tulee mieleen aurinko ja kesä. Aina kun tunnen tämän tuoksun missä päin maailmaa tahansa, minulle tulee välitön mielleyhtymä juuri tänne: mökkimetsään. Etelä-Ranskassa kukkuloilla samoillessani tähän havumetsän tuoksuun sekoittui myös rosmariinin tuoksu, joten assosiaatio oli pizzaisempi kuin kotimaan metsissä. Pohjois-Norjassa taas tuoksu oli vetisempi, kylmempi ja raikkaampi, mutta edelleen se sama, tuttu tuoksu. Oloni tuntuu heti paremmalta. 

Olen aina ollut hyvä mielikuvittelija. Tästä on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Hyötypuoliin laskettakoon tämä: osaan kuvitella että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan ja osaan rauhoittaa itseni mielikuvituksen avulla. Haittana on, että saatan joskus paeta ongelmia mielikuvitusmaailmaan, kuvitella ikävät asiat pois. Kuukausittaisia laskuja en ole vielä osannut kuvitella pois, mutta harjoittelen kovasti. 

Metsä ja järvi olivat lapsuudessani aina läsnä, ja vaikka molemmista aina varoiteltiin: metsään voi eksyä ja järveen hukkua, en ole koskaan osannut niitä pelätä. Tai ehkä olen oppinut jo pienestä pitäen lukemaan luonnon merkkejä. Minulle on kehittynyt lapsuuden metsäseikkailujen myötä hyvä suuntavaisto. Teen automaattisesti havaintoja ympäristöstäni: mistä päin aurinko paistaa, ahaa tuosta lähtee tuo polku oikealle, tuossa on tuo kanto, jonka takana oksa, josta riippuu pitkä naavaparta, olen siis oikealla reitillä takaisin. Osaan lukea pilvistä ja luonnon tuoksusta kannattaako lähteä veneretkelle. Nämä taidot eivät ole unohtuneet vaikka olen asunut lapsuuden jälkeen vuosikymmeniä kaupunkiympäristössä. 

Metsä ja luonto ovat minulle hyvin tärkeitä asioita, eräänlainen henkinen koti. Ne ovat kuin luonnon kirkko, mutta niihin pääse silloinkin kun kirkko on kiinni. Sama rauhan ja korkeamman voiman läsnäolo valtaa sisimpäni sekä kirkossa että metsässä, ja luonnossa yleensä. Kun uin järvessä, tunnen minua ympäröivän veden vahvasti, kuin rakastetun kosketuksen. Kun poimin marjoja tai sieniä, on siinä samaa meditatiivista toistoa kuin rukouksessa tai ristinmerkin tekemisessä. Olen turvassa. Minulla ei ole hätää. 

Metsässä samoillessani ja järveä tuijotellessani minulle tulee usein mieleen tämä vanha kiinalainen viisaus, jonka luin aikoinaan Laotsen Salaisuuksien kirjasta: 

”Äärimmilleen tyhjentyneenä, täydelleen hiljentyneenä, saa tyyntymään kaikki kymmenet tuhannet asiat. Katson niiden palaamista. Kaikki lukemattomat asiat kukoistavat ja palaavat lähtökohtiinsa. Lähtökohtaan palaamista sanotaan hiljentymiseksi. Tällä tarkoitetaan palaamista kohtalon huomaan. Se mikä on palannut kohtalon huomaan, on tullut osaksi pysyvää. Pysyvän tuntemista sanotaan valaistumiseksi.” 

Monien tutkimusten mukaan metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti, alentaa verensokeria, parantaa keskittymiskykyä ja muistia, lievittää masennusta, nostaa energiatasoa ja kipukynnystä, vähentää lihasjännitystä sekä tehostaa omaa immuunijärjestelmää. Jo viidentoista minuutin oleskelulla metsässä saavutetaan huomattavia terveysvaikutuksia. Metsässä kuljeskelu vaikuttaa myös mielialaan, sillä se nopeuttaa stressistä palautumista ja rauhoittaa meitä. Mitä pidempää metsässä oleilu on, sitä selvempiä nämä vaikutukset myös ovat. 

Metsässä voi myös huutaa, kiivetä puuhun laulaa, hyppiä, istua ja maata mättäällä, joogata ja tehdä hengitysharjoituksia, jos siltä tuntuu. Minä olen tehnyt kaiken tämän. 

Luonto siis vaikuttaa voimakkaasti ihmisiin, mutta vaikutuksen voimakkuus on erilainen eri ihmisillä, riippuen omasta tarpeesta ja luontosuhteesta. Luonnossa oleskelun vaikutuksia sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon on alettu painottaa entistä enemmän, kun tutkimustietoa on kertynyt lisää. 

Japanissa lääkäri saattaa määrätä potilaalle hoidoksi shinrin-yokun eli metsäkylvyn. Se on metsässä tapahtuvaa mietiskelyä, jonka tarkoitus on stimuloida kaikkia viittä aistia. Suomessakin selvitetään paraikaa, millainen metsä toimisi meillä voisi toimia terveysmetsänä eli ympäristönä, josta kävijät saisivat itselleen myönteisiä vaikutuksia mahdollisimman paljon. Mitä isompi, hiljaisempi ja rauhallisempi alue, puhtaampi ilma ja rauhan tuntu metsässä on, sitä tehokkaampi ympäristö on tässä tarkoituksessa. 

Luin lehdestä, että Pariisin kaupunki on päättänyt istuttaa keskustaan ja esikaupunkialueille neljän vuoden aikana 170 000 puuta, helpottaakseen ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia helleaaltoja ja rankkasateita. Puut myös puhdistavat saastunutta ilmaa ja tuovat varjoisia keitaita kesäkuukausien kuumuudessa. Toivon kovasti, että myös meillä tajuttaisiin puiden, metsien ja luonnon ainutlaatuisuus ja arvo. 

Kävin vähän aikaa sitten psykologin juttusilla purkaakseni vaikeaa elämäntilannetta. Sain häneltä harjoitteen, jonka nimi on turvapaikka. Siinä ohjeistetaan kuvittelemaan jokin fyysinen tai kuviteltu paikka, jossa on hyvä olla. Mitä yksityiskohtaisemmin paikan kykenee kuvittelemaan, mitä enemmän eri aisteja käyttämään, sen parempi. Minulle tällainen paikka on metsä. Tajusin myös käyttäneeni tällaista harjoitetta automaattisesti aina hankalissa elämäntilanteissa, vaikken tiennyt harjoitteen olemassaolosta mitään. Tällaisia samantyyppisiä harjoitteita käytetään myös ammatissani näyttelijäntyössä. 

***

Olen vihdoin oikeassa metsässä. Hongat kohoavat kaikkialla ympärillä hengästyttäviin korkeuksiin, pyörryttää vähän kun katsoo niiden latvuksia. Kosketan puun karheaa kaarnaa, halaankin varovasti puuta tarkistettuani ettei kukaan näe. En halua leimautua puunhalaajaksi. Puun pinnan röpelöisyydesta tulee mieleen elämä itse, arpineen ja muhkuroineen. Tuntuu kuin koko elimistö heräisi jollain aivan uudella tavalla henkiin. Minulla ei ole mitään hätää. Tuossa ne hongat heiluvat, kuten ovat jo sata vuotta heiluneet. Järvi elää ja hengittää, kuten on tehnyt siitä lähtien kun siitä tuli järvi. Tikka hakkaa puuta kuten on hakannut siitä lähtien kun se tämän taidon oppi. Kaikki on luonnossa kuten ennenkin. Kaikki järjestyy. 

Tenka Issakainen.
Naiskollektiivi

Tenka Issakainen: Ortodoksinen kirkko ei pyri uudistumaan, ja se lisää vain sen vetovoimaa

Tenka Issakainen.

Rovaniemeläinen Tenka Issakainen on yhdistelmä tieteilijää, taiteilijaa ja journalistia. Alun perin folkloristiikasta väitellyt ja tekstiilialaa sittemmin opiskellut Tenka tunnetaan persoonallisesta ryijytaiteestaan, ja fiktiota hän on kirjoittanut novelleista näytelmiin. Viime vuodet hän on tehnyt teatteri-, tanssi-, sirkus- ja elokuva-arvioita. 

Vaikka Tenkan kiinnostuksen kohteina ovat myös poliitiikka ja vaikuttaminen, ortodoksiselta kirkolta hän ei kuitenkaan odota osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– En koe sen olevan kirkon tehtävä. Itse asiassa on vain plussaa, että kirkko keskittyy muuhun kuin keskustelemiseen! Keskustelua voi ja kannattaa käydä muilla foorumeilla, eikä kirkkoon kuuluminen ole siinä este. Esimerkiksi monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat liittyneet kirkkoon, koska ovat kokeneet sen hengelliseksi kodikseen, ja siellä pysyneet.

Taikuustutkija löysi omille juurilleen ortodoksisuuteen

Tenkan Turun yliopistoon tekemä väitöskirjatutkimus koski arkista taikuutta. Miten taikuustutkija päätyi ortodoksiksi?

– Leikilläni olen sanonut, että luterilaisuus ja uskonnottomuus oli jo käyty läpi, ja suomalaisesta kansanuskosta väitelleenä pakanuudessa olisi ollut liikaa päänvaivaa, hän ensin naurahtaa mutta vakavoituu sitten ja kertoo, että hänet liitettiin kirkkoon suurena lauantaina 2006, ja samalla hän palasi omille juurilleen.

–Isänisäni oli ortodoksisukua, mutta hän kääntyi luterilaiseksi päästäkseen isänäidin kanssa naimisiin ja kuoli, kun isäni oli pieni. Yhteys ortodoksisuuteen suvussamme siis katkesi. Minusta on silti tärkeää, että ortodoksisuudella on yhteys oman suvun historiaan. Kaikkien ei tarvitse kokea tällä tavalla, mutta minusta tuntui, että maailmankatsomuksellisessa mielessä oman tien täytyy löytyä omista juurista. En koe, että olisi ollut mahdollista valita kaikista maailman traditioista, Tenka sanoo ja kertoo olevansa iloinen, että viime vuosina on kanonisoitu myös suomalaisia pyhiä.

– Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen oli isoisäni aikalaisia, eli ja vaikutti samalla seudullakin.

Traditio sekä arjen ja juhlan lomittuminen puhuttelevat

Jumalanpalveluselämässä Tenka myöntää vuosien mittaan laiskistuneensa niin kuin varmasti monelle käy. 

– Toisaalta mielessä on pysynyt se mitä sanottiin liittymisen aikoihin: jos jossain vaiheessa ei tule aktiivisesti käytyä kirkossa, niin ei pidä alkaa ajatella, etteikö sinne sitten voisi aina tulla uudestaan. Ja kirkkovuoden kulkuhan joka vuosi rohkaisee käymään.

Viimeksi hän kävi kirkossa Turussa käydessään, kun osui kulkemaan kirkon ohi vigilian loppupuolella. 

– Kuulin vain loppurukoukset mutta se oli joka tapauksessa hyvä hetki jo siksi, että aikanaan käynti samaisessa Pyhän Aleksandran kirkossa oli kokemus, joka synnytti kiinnostuksen kirkkoon liittymiseen. Muistan, miten jumalanpalveluksessa oli mukana lapsia, joita ei mitenkään ylettömästi hyssytelty. Yksi makasi lattialla ja piirteli väriliidut kilahdellen. Siitä kaikesta tuli hyvä olo: arkinen sopi hyvin yhteen kaiken juhlallisuuden kanssa. 

Myös traditio ja historiatietoisuus puhuttelevat. Kirkon historian vuosisadat ovat mukana palveluksissa, ikoneissa, musiikissa ja kaikessa muussakin. 

Tenka Issakainen.

– Ei kaikkea tarvitse olla koko ajan päivittämässä. Ei ole tarpeen kirjoittaa joka pääsiäiseksi uutta saarnaa, jos on kerran kirjoitettu yksi hyvä! Kirkkomme ei pyri uudistumaan, kilpailemaan tai markkinoimaan itseään. Ehkä siinä onkin yksi syy ortodoksisen kirkon vetovoimalle, Tenka tiivistää. 

Maria Roiha

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..
Artikkelit

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..
Jan de Bray 1659: Judit ja Holofernes.

”Jos minä olisin mies, kumoaisin vallat ja valtaistuimet ja loisin niistä yhden, uuden, koko maailman valtaistuimen ja istuutuisin sille.” 

Ei, repliikki ei ole Daenerys taikka Rhaenyra Targaryenin, eikä edes koko Game of Thrones- tai House of Dragons saagasta. Sen lausuu nimihenkilö Judit virolaisen A. H. Tammsaaren näytelmässä, jonka on suomen kielelle kääntänyt Esko Karppanen. Kyseessä on Vanhan testamentin kirjaan perustuva tarina naisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen vainolta. Hurskaudestaan huolimatta naisen keinot ovat välillä kaikkea muuta kuin moraaliset, eikä pyhimysmäinen hyvyys rasita häntä liikaa. Se tarkoittaa, että hän täyttää draaman lait ja on päähenkilönä kiinnostava. Kuten koko näytelmä, jota on esitetty usein  Virossa sen ilmestymisestä vuonna 1921 lähtien, mutta jonka suomennos saatiin vasta viime vuonna (2021). 

Esko Karppanen avaa nelinäytöksisen Juditin taustoja esipuheessaan:

Juditin kirja Vanhassa testamentissa on fiktiivinen tarina, jossa esiintyy historiallisia henkilöitä. Assyrian kuningas Nebukadnessar on lähtenyt sotaan Meediaa vastaan ja kutsunut hyökkäykseen mukaan myös läntiset valtiot. Näiden kieltäydyttyä Nebukadnessar on luvannut kostaa ja siksi lähettänyt armeijansa lännen maille. 

Kuulostaako tutulta? Entä jännitteisen alkutilanteen jatko:

Assyrian sotajoukot ovat Holoferneen johtamina saapuneet Juudean vuorten juurelle, piirittäneet Betulian ja leiriytyneet läheiseen laaksoon, jossa on lähde. Miehitetyn kaupungin vesivarat vähenevät uhkaavasti, sillä vettä säännöstellään.

Kun siirtyy aamukahvin ja sanomalehden taikka television iltauutisten äärestä lukemaan Juditia, ei voi olla yhdistämättä sen sisältöä energiakriisiin, Elokapinaan, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja Ukrainan sotaan. Ja koska se on kirjoitettu paljon ennen kaikkia niitä, sen ikiaikaiset upotukset aiheuttavat kylmiä väreitä. 

Vihan ja rakkauden draama

Tammsaare on kirjoittanut henkilönsä moderneiksi ihmisiksi, joita riivaavat monet himot, sekä lihalliset että valtaan liittyvät. Judit on yhtä aikaa leski ja neitsyt, koska hänen puolisonsa on ollut seksuaalisesti kyvytön. Kauneus ja varakkuus tuovat hänelle valmiiksi valtaa, mutta eivät automatisoi sitä. Hänen kaksi suurta vaikutintaan ovat erotiikan toteuttaminen kuuluisan sotilasvirkamiehen (Holofernes) kanssa ja Israelin vapauttaminen, mutta niiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Judit janoaa liikaa halutessaan sekä lapsia, hallitsijattaren aseman että mainetta. Vaikka hän onnistuu maansa pelastamisessa, torjutuksi tuleminen naisena laukaisee hänessä kamalan aseen: Holofernes on tapettava, jotta Betulia vapautuisi. 

Jälleen kerran tulee mietittyä, kuinka tarkkaan Game of Thronesin ja Handmaid´s Talen käsikirjoittajat ovat lukeneet Raamattua tai Tammesaarta, sillä mikään siisti surma ei riitä, vaan Holoferneen pää nostetaan kaikkien nähtäväksi kaupungin muurille. 

Avainrepliikkejä satelee kohdassa, jossa Judit yrittää vietellä Holoferneksen sekä itselleen että vallan anastajaksi:

”Judit, sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, mutta sinä voisit olla vielä hurmaavampi, ellet olisi niin sanavalmis ja kunnianhimoinen.”

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Valtaistuimet on petoksella verhoiltu, niiden perustana on julmuus ja niiden jalat seisovat verihöyryssä. Olenko minä petturi tai murhamies, jotta haluaisin sille istuutua?”

Hirveällä hinnalla historiankirjoihin

Näytelmä päättyy järkensä menettäneen naisen huutoon. Hän ei ole Judit, jolle ei sallita vapautusta todellisuudesta sen enempää kuin kuolemaa. Hänen kärsimyksensä jatkuu maan päällä, mitä draaman kaarta määritellyt Aristoteles pitää yhtä traagisena kuin kuolemaa. Judit on käyttäytynyt kuin mies, ja hänen saavutuksensa ovat sen mukaisia. Maailma pelastuu, mutta hänen kotinsa ei. Kun rabbi toteaa, että Jumala on Juditia kuitenkin paljon rakastanut, Judit vastaa:

”Rakastanut minua? Kuka? Jumalako? Rakastaako hän naisia, jotka tappavat miehiä? Te ette halua antaa minulle käskyjenne mukaan, te palvelette Jahven selän taa, sillä te ette uskalla kivittää Israelin vapahtajaa. Mutta jokaisen on kivitettävä oma jumalansakin, jokaisen, sanoi Holofernes.”

Judit janoaa rangaistusta, koska tuntee itsensä saastaiseksi, tappoihan hän sen ainoan, jota rakasti, ja vain, koska tämä torjui hänet. Ja minkä vuoksi? Kirotun kunnianhimon. Jos Judit olisi tyytynyt naisen toiveisiin, lihallinen rakkaus olisi voinut täyttyä ja jopa äitiys toteutua. Mutta hän vaati Holofernesta syrjäyttämään Nebukadnessarin ja vetämään kuninkaan viitan harteilleen, jonka jälkeen hän olisi voinut synnyttää tälle prinssejä ja prinsessoja, ei orjan poikia tai tyttäriä. Teema, jota kaikki suuret klassikot Shakespearesta alkaen ovat pyöritelleet.

Esko Karppanen sanoo esipuheessaan, että naisen rooli ja tehtävä ei ole missään muussa Raamatun kirjassa (Neitsyt Mariaa ja Eevaa lukuunottamatta) yhtä keskeinen ja ratkaiseva kuin Juditin. Jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun; luopunut kunnianhimostaan ja antanut Holofernekselle vain neitsyytensä, näin tuskin olisi käynyt. Hän olisi saanut onnellisemman elämän, mutta jäänyt historiassa vahvempien varjoon. Sillä historiaa kirjoitetaan harvoin tasaisista ja tyytyväisistä ihmisistä – ainakin, jos he ovat naisia. 

A. H. Tammsaaren nelinäytöksisen näytelmän ”Judit” on kustantanut Tallinna-kustannus Oy ja sen esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy. 

Maria ja Juha Lampinen.
Naiskollektiivi

Maria Lampisen siunattu elämä ortodoksisen uskon ja pitkän avioliiton suojissa 

Maria Lampinen.
Maria Lampinen

– Äh, haastateltava Maria Lampinen sanoo kesken jutun. – Tosi vaikeaa kertoa omasta elämästään. Oletko varma, että haluat kirjoittaa näin tavallisen tarinan? 

Pysäyttävä kysymys. Kuinka usein vastaan tulee tarinoita, joita kannattelee tyytyväisyyden lanka? Tarinoita, joissa tuntuu olevan selvä johdatus ellei peräti siunaus? 

Vastaan omasta puolestani:  

– Tämähän on ihan Anni Swania, nykyaikana suorastaan raikasta ja lohduttavaa.  

Ja jatkan haastattelemista.  

  ”Pappien lapset löytävät harvoin toisensa”

Helsinkiläinen luokan- ja uskonnon opettaja Maria Lampinen on syntyperäinen ortodoksi, Uspenskin katedraalikuoron laulaja Uspenskin ylidiakoni Juha Lampisen vaimo. Hänen isänsä Hannu Loima toimi kirkkoherrana Ilomantsissa ja perheen jälkikasvua kutsuttiin pappilan lapsiksi. Opiskeluvuosinaan hän tapasi oululaisen ONL-aktivisti Juhan,  ja ortodoksisen opiskelijaliiton matka  Leningradiin osoittautui heille kohtalokkaaksi. Aamun Koitto -lehti julkaisi kaksikymppisenä naimisiin menneen parin hääkuvan tekstillä “pappien lapset löytävät harvoin toisensa”. Tällä kertaa niin kävi.  

Maria ja Juha Lampinen.
Marian isä, kirkkoherra Hannu Loima vihki Marian ja Juhan Ilomantsin pyhän Elian kirkossa 5.7.1986 liturgian yhteydessä.
Hääateria oli katettu sisälle pappilaan, jonne vastavihitty pariskunta kiiruhti liturgian jälkeen.
– Juoksimme sinne toisesta ovesta ennen häävieraita, jotka siis tulivat toisesta ovesta, Maria kertoo hauskan kuvan taustoja.

Nuoripari perusti perheen Kuopioon.  

– Opiskelijaperheen, Maria tarkentaa.
– Elimme vaatimatonta opiskelijaelämää, mutta kotiuduimme Kuopioon ja viihdyimme niin hyvin, että ajattelimme jäävämme Savoon. Meistä tuli suorastaan Kuopio-faneja. 

Esikoinen Marina syntyi. Marian opettajan ja Juhan kanttorin opinnot etenivät, ensimmäiset työpaikat aukenivat. Juhalla se tarkoitti ensin pätkätyötä uskonnonopettajana. Sitten tuli tieto, että Kuopion seurakuntaan oltiin perustamassa nuorisopapin tointa. Juhan papiksi vihkimisestä sovittiin piispan ja kirkkoherran kanssa, jotta hän voisi hakea paikkaa, mutta lama torppasi uudet hankkeet. Isä Mikko Kärjen kanssa pohdittiin muita työpaikkoja, mutta mitään ei löytynyt.  

Maria ja Juha Lampinen
Nuoren äidin ja isän onnea.

– Sitten ystävämme Heikki Huttunen tuli käymään ja kertoi, että Helsinkiin on perustettu uusi nuorisokanttorin toimi. Hän kehoitti Juhaa hakemaan sitä ja Juha haki. Oltiin uuden edessä. Johdatusta, eikö vain? 

Yhteisöllisyyttä pappilantalossa 

Juhannuksena 1990 nuoren perheen matka jatkui Helsinkiin. Muuttoa pehmensi se, että Lampiset saivat asunnon pappilantalosta Kruununhaasta vastapäätä isä Heikki ja Leena Huttusta. Kaikki naapurit olivat kirkon työntekijöitä, ja kaikkien kanssa tultiin hyvin juttuun.  

– Marina-tyttäremme kummi Leena ja minä hoidimme yhdessä lapsia, kun Heikki ja Juha lähtivät töihin. Nuorisotyötiimi oli silloin 100 päivää vuodessa leirikeskuksessa. Tiimi oli ihan “liekeissä” ja työtä tehtiin innolla.  

Kodin ikoninurkkaus.
Kodin ikoninurkka.

Pappien, diakonien ja kanttoreiden työajat ovat lähes yhtä venyvät kuin poliisien, hoitoalan ihmisten ja taiteilijoiden.  On ihan normaalia soittaa työkaverille klo 22 illalla. Tai niin, että vaihto lastenhoidossa suoritetaan läpsystä. Opettaja on aina kotona, kun kirkonpalvelija on työssä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut joka viikko nolla lomia lukuunottamatta. 

– Välillä vitsailtiin, että pitää mennä kirkkoon, että näkisi puolisonsa, Maria nauraa ja lisää, että onneksi hän itse myös rakastaa jumalanpalveluksia.   

– Kerran keskimmäisemme Mikael tokaisi, että voi kun isä olisi kuorma-auton kuljettaja, ettei aina tarvitsisi mennä kirkkoon, jolloin minä sanoin, että olen ihan yhtä syyllinen. Lapsi huokaisi syvään, koska tiesi, että äidinkin kanssa kirkkoon ”on mentävä” yhtä lailla.  

Ammateissa isot plussat ja pienet miinukset  

Vuonna 1999 Juhasta tuli ylidiakoni legendaarisen Hannu Konosen kuoltua. Hän on kuitenkin jatkanut myös nuorisotyötä ja on tätäkin haastattelua tehdessä Kreetan matkalla Uspenskin nuorten kanssa. Kerran nuorisotyöntekijä, aina nuorisotyöntekijä!  

– Meidän kodin ovet olivat aina auki Marinan, Mikaelin ja Aleksin kavereille, ja kyllä heitä riittikin, Maria muistelee lämmöllä. – Samoin aikoinaan sekä nupi (Helsingin seurakunnan nuorten piiri) että perhekerho kokoontuivat meillä, ja se oli hauskaa. Monista nupilaisista tuli rakkaita ystäviä koko elämän ajaksi.    

Maria Lampinen.
Maria on puhunut ponnekkaasti ortodoksisen uskonnon opetuksen tärkeydestä. – Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. 

Hän toteaa molempien saaneen ammatit, joissa he ovat viihtyneet ja työpaikat, joita rakastavat.   

– Olen ollut 30 vuotta samassa paikassa luokan- ja ussan opena ja jään Kulosaaren ala-asteelta varmaan eläkkeellekin.   

Maria ja Juha Lampinen.
36 vuotta naimisissa olleen avioparin yhteisselfie on yhtä hymyä.

Jos miinusta pitää etsiä, Maria nostaa esiin jo kertaalleen mainitut työajat.   

– Juhalla on vapaata maanantaisin ja tiistaisin ja minulla viikonloppuna. Ja jos kysytään, mitä me tehdään jouluna, vastaus on aina sama: mennään kirkkoon ja ollaan kotona.  

Lapset on saatu kuitenkin kasvatettua aikuiseksi ja yhteistä lomaa vietettyä kesäisin.   

– Matkustaa olemme saaneet paljon, lomailtu leireillä ja mökeillä, sekä lasten isovanhempien ja ystävien luona.   

Maria huomauttaa, että vaikka heidän perheensä on pärjännyt, monelle hankalat aikataulut voivat olla isokin haaste.  

– Toivoisin seurakunnilta apua työntekijöilleen, joilla on pieniä lapsia. Työntekijän perhe on tosi tärkeä yhtälailla kuin muutkin seurakuntalaiset.  

Erilaiset kuprut seurakunnassa tuntuvat myös raskailta.  

– Kun lapsille on opetettu, että Jumala on hyvä ja seurakunta koko perheelle rakas, heidän on vaikea nähdä, ettei aina olekaan niin. Kun kohtelu ei ole reilua, täytyy vaan todeta, että hyvään pitää silti pyrkiä. Ja vaikkei siinä aina onnistuta, se ei tee Kirkkoa huonoksi tai pahaksi. Ihminen on heikko, mutta Kirkko pyhä ja Jumala aina hyvä.   

”Puolimaatuskan” monet roolit

Maria on laulanut 2000-luvun alusta lähtien säännöllisesti Uspenskin kuorossa. Sen johtaja Varvara Merras on vaativa ja innostava kanttori ja kuorolaiset tärkeitä ihmisiä. Vuodet 1996-2018 hän toimi seurakunnan valtuustossa, joista viisi vuotta puheenjohtajana, ja oli muutaman kauden myös kirkolliskokousedustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajan tehtävässä. Molemmat olivat mielenkiintoisia ja haastaviakin tehtäviä. 

– Seurakunnan toimikunnissa lemppareitani olivat kirjasto, viestintä ja kasvatus. Mottoni olisi voinut takoa vaikka kiveen: Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, ja positiivinen uteliaisuus on voimavara. Eriävistä mielipiteistä huolimatta täytyy tulla toimeen ja puhaltaa yhteen hiileen.   

Pappilan lapsesta “puolimaatuskaksi” eli diakonin rouvaksi, äidiksi, opettajaksi, luottamushenkilöksi, kuorolaiseksi ja viime vuosina myös anopiksi ja isoäidiksi muovautunut Maria miettii, että olisi kiinnostavaa tehdä jonkinlainen jäsennys ortodoksisen uskon vaikutuksesta naisen eri elämänvaiheisiin ja rooleihin.   

– Usko kun on ollut niin vahvasti mukanani aina ja kannatellut läpi elämän. Vain teininä halusin ihan itse määritellä, missä olen mukana ja missä en, enkä ollut kiinnostunut silloin kirkossa käymisestä. Jumalan olemassaoloa tai rakkautta en kuitenkaan silloinkaan epäillyt.  

Tällä hetkellä Maria iloitsee erityisesti isoäidin – tai mamman, kuten häntä kutsutaan (Juha on tata) – roolista.  

Maria Lampinen.
Isoäitiys tuo iloa Marian elämään.

– Olemme täysin hurahtaneita pikkutyttöihin: kolmevuotiaaseen Ainoon, puolitoista täyttäneeseen Pihlaan ja vasta pariviikkoiseen vauvaan. 

Entä millaisena hän näkee tulevaisuutensa? Onko haaveita uusista rooleista tai uusien asioiden oppimisesta? 

Maria harkitsee hetken.   

– Haluan opetella karjalan kieltä. Se on niin lähellä sydäntä. Karjalaisuus on hyvin vahvasti minussa. Lisäksi haluaisin olla urheilullinen mummo, Sellainen, joka joogaa, pyöräilee ja ui tappiin asti.   

– Ei sammaloidu?  

– Ei missään nimessä! Liikkeellä pitää pysyä. 

Metsien kaukainen sini

En voi olla hymyilemättä Marian visiolle; niin johdonmukaisesti se jatkaa Anni Swanin ladulla. Hänenkin sankarittarensa ovat Iris-rukasta Saraan ja Sarriin paitsi uteliaita, myös liikkuvaisia. Puhumattakaan Pikkupappilan nuorista, joista mielleyhtymäni sai alkunsa. Ehdotan, että Maria muistuttaa eniten Pikkupappilan Ullaa, eikä hän tyrmää ajatustani. Varsinkin hokema, jolla Ulla rauhoittaa mielensä,  puhuttelee häntä: ”Metsien kaukainen sini”.   

– Sopii Kalasataman uuteen kaupunginosaan muuttavalle, hän hymyilee huvittuneena.  

– Vaikka eiväthän Itä-Suomen metsät lähde minusta ikinä. Kaipaan rauhaa aina, sisimmässäni ja ympärilläni.  

Myös usko ja rakkaus Kirkkoon ovat pysyviä, eivätkä horju maailman tuulissa. Ei, vaikka lauluääni menisi ja rakas kuoro pitäisi jättää. 

– Laulan niin kauan kuin voin, mutta rukoilijana kirkossa on myös äärimmäisen hyvä olla.  

Siihen ei Anni Swanillakaan taitaisi olla enää mitään lisättävää.  

Kuskus-salaatti.
Artikkelit

Yhä useampi paastoaa viikottaisina paastopäivinäkin – Miksi ja miten pitäisi paastota?

Kohta onkin taas paastopäivä! Ortodoksinen ruokapaasto elää Suomessa uudenlaista kukoistuskauttaan. Paaston ruumiillinen puoli kiinnostaa, ja yhä useampi noudattaa myös viikottaisia paastopäiviä. Ruokapaastotietous ja -innostus ovat kasvaneet, mistä yhtenä esimerkkinä on Facebookissa toimiva ryhmä ”Paastotaan yhdessä”. Ryhmässä vaihdetaan hyväntuulisesti ja lempeästi vinkkejä ja ajatuksia paastosta ja erityisesti sen ruokapuolesta. 

Ryhmä syntyi Filantropia ry:n puheenjohtajan Ilona Lehmuksen sekä kirkkomme vastaavan tiedottajan Maria Hattusen ideoinnin pohjalta, ja he myös toimivat ryhmän ylläpitäjinä.

– Tapasimme kesällä Joensuun torilla kesällä ja joimme kahvia. Siitä se idea sitten lähti. En muista, kuinka päädyimme keskustelemaan paastoamisesta, mutta koska tästä oli ollut puhetta myös aikaisemmin, päätimme vihdoin laittaa hihat heilumaan, Lehmus kertoo.

Kristuksen kiusaus -fresko..
Kristus paastosi erämaassa 40 päivää. Mosaiikki 1100-luvulta Jumalansynnyttäjän syntymän katedraalista Monrealesta, Sisiliasta.

Kirkkomme opettaa, että paasto on oleellinen osa ortodoksista elämäntapaa ja kilvoittelutietämme. Hengellistä paastoa ei voi olla ilman ruumiillista paastoa, eikä ruokapaastoa voi korvata vaikkapa somepaastolla. Pyhät isät muistuttavat, että paasto voimistaa ihmisen rukouselämää ja herkistää häntä Jumalan todellisuudelle sekä opettaa voittamaan omat mielihalunsa. Kun paasto ja kieltäymys heikentävät ruumista, sielu on hengellisesti voimakkaampi rukoillessaan. 

Lisäksi kirkko muistuttaa yksinkertaisen paastoruoan valmistuksen vapauttavan aikaa esimerkiksi toisten palvelemiseen ja hengelliseen elämään. Liharuoasta paastoaminen on myös ilmastoteko ja luomakunnan varjelemista, johon meidät on kutsuttu. Lisäksi paastosääntöjen noudattaminen on kuuliaisuutta kirkon opetusta kohtaan. Siksi kirkko kehottaa sopimaan kaikki poikkeukset rippi-isän kanssa.

Kannustusta ja yhteistä tukea

Ruokapaastosta vuosikymmenten varrella Suomessa ehkä vähän vaiettiinkin korostaen paaston hengellistä puolta, eikä ortodoksisten tapojen ja käytäntöjen noudattaminen ollut evankelis-luterilaisessa yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Nyt ajat ovat muuttuneet, ja lisäksi maahanmuutto, matkustus sekä sosiaalinen media ovat tarjonneet näkökulmia muiden maiden paastokäytäntöihin. Kasvissyönti alkaa olla valtavirtaa, joten eläinkunnan tuotteiden pois jättäminen on yhä useammalle tuttua.

Paastotaan yhdessä -ryhmän tarkoituksena on tarjota innoitusta ja yhteisöllistä tukea ortodoksisen kirkon paastoperinteen, myös ruokapuolen noudattamiseen.

– Haluamme luoda alustan, jossa kaikki voivat jakaa ilon kautta kokemuksia, näkökulmia, tarinoita, vinkkejä ja tietysti myös reseptejä. Kiinnitämme erityisesti huomiomme paaston positiivisiin puoliin. Jaamme omia onnistumisia ja kokemuksia sekä kerromme, mitä hyvää paasto on tuonut elämäämme ja mitä se on meille opettanut. Keskustelu on ollut erittäin kannustavaa ja monipuolista. Kun ihmiset voimaantuvat tällaisesta ryhmästä, he toivottavasti vievät myös paastoamisen ilosanomaa Facebookin ulkopuolelle, Lehmus sanoo.

Miten pitäisi paastota?

Pyhät opettavat meitä paastoamaan. ”Emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.” Pyhittäjä Antonius Suuri.

Kirkossamme on neljä paastonaikaa: suuri paasto, apostolien paasto, Jumalanäidin paasto sekä joulupaasto. Lisäksi on viikottaiset paastopäivät keskiviikko ja perjantai, luostareissa myös maanantai. Pääsääntönä on eläinkunnan tuotteista, öljystä ja viinistä luopuminen. Paastopäivät ja tarkemmat yksityiskohdat on merkitty ortodoksiseen kalenteriin, jossa on ohjemerkit kunkin päivän paastolle, mutta pääsääntöisesti viikonloppuisin voi paastoaikoinakin syödä öljyä ja viiniä, samoin juhlina, jolloin on myös kala sallittu. Apostolien paastossa ja joulupaastossa voi syödä useimpina päivinä kalaakin pois lukien viikottaiset paastopäivät.

Myös ehtoollista ennen paastotaan aina. Suomessa paastotaan puoliyöstä alkaen, jos liturgia on aamulla. Illalla toimitettavan EPL:n edellä käytäntönä on ollut kuuden tunnin paasto. Ehtoollista edeltävä paasto on täyspaasto, jolloin ei nautita lainkaan ruokaa tai juomaa.

Sairaat, raskaana olevat, imettävät, matkalla olevat tai raskasta työtä tekevät saavat rippi-isältään paastohuojennuksia tai vapautuksen paastosta, samoin lapset. Liturgia-aamuna lääkityksen saa ottaa veden kera ja lääkityksen niin vaatiessa saa myös syödä esimerkiksi leipää, mutta nämäkin on hyvä käydä läpi rippi-isän kanssa.

Nykyaikana on teknisesti ottaen helppo paastota, kun tarjolla on runsaasti erilaisia vegaanisia lihankorvikkeita ja proteiinivalmisteita. Mutta onko vegaaninen ruoka automaattisesti paastoruokaa? Kyllä ja ei. Kirkko opettaa, että lihankorvikkeet ja vegaanileivonnaiset ovat teknisesti ottaen sallittuja, mutta eri asia on, ovatko ne paaston hengen mukaisia. Kirkkomme painottaa, että paastoruoan olisi tarkoitus olla edullista ja helposti valmistettavaa, jotta aikaa jäisi paaston hengelliseen puoleen ja säästyneen rahan voisi lahjoittaa köyhille. 

Maria Egyptiläisen ikoni.
Maria Egyptiläinen, ankara paastoaja.

Voiko paastossa onnistua?

Sekaruokaan tottuneelle ja kiireistä arkea elävälle ruokapaaston noudattaminen voi tuntua hankalalta. Kirkkomme opettaa, että lipsahduksistakaan ei tule lannistua vaan palata heti paastoamaan. Paastoja onkin kutsuttu hiljaisen ilon aikakausiksi. Ja kokemuksen karttuessa ruokapaasto alkaa sujua.

–Paastoaminen on helppoa, koska löytyy niin helposti sopivaa ruokaa. Jos olen paastopäivänä työmatkalla tai menossa kylään, ilmoitan hyvissä ajoin ruokavaliostani. Aina se ei onnistu, mutta mikäpä tässä elämässä aina onnistuisi. Paastoon liittyvät vaikeudet ovat pääosin oman pään sisäisiä mielihaluja. Kun onnistuu voittamaan ne, tulee tosi hyvä mieli onnistumisesta. Nykyään odotan innolla paastopäiviä, eikä mielihaluja juurikaan tule, Ilona Lehmus kertoo.

Ruokapaaston päälle rakentuu hengellinen paasto. Kirkko korostaa, että ilman rukousta, hengellistä ulottuvuutta ja kirkon liturgista elämää paastomme jää hedelmättömäksi.

Yksi paastoamisen vaaroista liittyy juuri fariselaisuuteen: paaston hengellinen kokonaisuus unohdetaan ja paastoamiseen suhtaudutaan kuin se olisi vain tiettyjen ruokasääntöjen noudattamista. Ihminen voi samalla kertaa sekä mässäillä sallituilla ruoilla että ylpistyä paastostaan, kuten Serafim Seppälä kirjoittaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen:

”Esimerkiksi riittänee hurskas ortodoksi, joka herkutteli suuren paaston aikana mantelirouheella kuorrutetuilla liekitetyillä banaaneilla hunajakastikkeessa, vieläpä soijasta tehdyn kermavaahtojäljitelmän kera, mutta ei voinut olla paheksumatta lähimmäistään, joka pani kahviinsa tilkan maitoa. Kuten kaikki kummalliset esimerkit, tämäkin on peräisin tosielämästä.”

Samasta syystä paastomme ei voi koskaan kokonaisuutena ”onnistua”, vaikka kykenisimmekin noudattamaan ruokapaastosääntöjä tarkasti. Vain Herra on täydellinen. 

Mutta myös jalomielinen: hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin, Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.

Artikkelin laadinnan apuna ovat olleet pappismunkki Damaskinoksen videoluento paastosta sekä pappismunkki Serafimin teos ”Tie ylösnousemukseen”.


Artikkelin pääkuvana olevan kuskus-salaatin ohje:

4dl kuskusia, joka keitetään ohjeen mukaan. Lisätään 1 pilkottu sipuli, nippu persiljaa, sopivasti tomaattia sekä 1 limen mehu ja ripaus savupaprikaa. Joukkoon voi laittaa maun mukaan kikherneitä tai papuja. Myös granaattiomenan siemenet sopivat tähän.

Välillä kuulee sanottavan, että kuskusin keitto ei onnistuisi ilman öljyä mutta hyvin onnistuu, kunhan muistaa sekoittaa ryynit irtonaiseksi HETI kuskusin kypsyttyä.


Sari Ahponen.
Naiskollektiivi

Sari Ahponen: Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyviksi

Sari Ahponen.

Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta ja saa toimilleen kannatusta ja kannustusta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta ja saa osakseen vastustusta, sillä vihollinen yrittää vastustaa pyrkimystämme?

Olen ehtinyt jutella Hämeenlinnan alueen ma. kanttorina toimivan Sari Ahposen kanssa vasta muutaman minuutin, kun olemme jo hengellisyyden syvässä päädyssä. Haastattelupaikkana on meluisa herttoniemeläisravintola, jonne olemme tulleet lounaalle. Silti pöytämme ääressä on rauha, joka suojassa on helppo puhua Jumalasta, armosta ja johdatuksesta.

Usko näkyy arjessa 

Sari  kasvoi ortodoksisessa kodissa mutta osallistui lapsena ja nuorena aikuisena kirkon elämään vain vähän. Vuonna 2008 hän alkoi käydä säännöllisesti tuolloin Mellunmäessä sijainneessa pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. Kaikki alkoi muuttua ja elämä alkoi rakentua ortodoksiselle uskolle.

– Ortodoksisuus on ajattelutapani perusta, joka tarjoaa luottamusta ja turvaa. Voin luottaa siihen, että asiat menevät juuri kuten niiden tarkoituskin mennä. Olen oppinut, kuinka kaikesta pahoista asioista ja ikävistä voi seurata jotain hyvää ja huomannut sen huomannut omassa elämässänikin. Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyväksi. Kielteisiinkin asioihin voi saada merkityksellisen ja tarkoituksellisuuden tunteen, sillä kaikesta voi oppia, Sari tiivistää.

Usko on siitä lähtien ollut mukana Sarin arjessa monin tavoin. Hän on säntillinen kirkossa kävijä, joka pitää huolta myös henkilökohtaisesta rukouselämästään.

– Arkeani rytmittävät aamu- ja iltarukoukset, joista aikoinani pidin kiinni hyvin tiukasti, mutta nyt on tullut pientä lipsumista. Myös ruokapaastoja olen pyrkinyt noudattamaan aina, myös viikoittaisia paastopäiviä. Siinäkin on parantamisen varaa: kanttorin epäsäännöllisen ja reissaamista edellyttävän työn takia tulee välillä lipsuttua, Sari huokaa.

Hän muistelee, kuinka vielä viitisentoista vuotta sitten kirkossamme oli narratiivi, että ruokapaasto ei ole niinkään tärkeää, hengellinen paasto on.

– Se on vähän erikoinen ajatus. Läntisellä puolella ruumis ja henki erotetaan, mutta ortodoksisuuteen kuuluu ruumiin ja hengen erottamattomuus: ne ovat symbioosissa ja yhtä. Hengellinen paasto ei onnistu, jos ei ole ruokapaastoa, ja ruokapaasto ei onnistu, jos ei ole hengellistä paastoa. Ne menevät käsi kädessä, Sari muistuttaa ja sanoo olevansa iloinen, kun heiluri on heilahtanut toiseen suuntaan ja korjausliikettä tapahtunut: ruokapaastotietoutta pidetään enemmän yllä kuin aiemmin, ja kirkon jäsenistö on siitä kiinnostunut.

Myös huivi tuli osaksi Sarin kirkkopukeutumista.

– Olin ensimmäisinä vuosina vähän fundis-moodissa, mihin oli vaikuttanut pappismunkki Serafim Rosen elämäkerran lukeminen, hänen ajattelunsahan oli hyvin konservatiivis-fundamentalistista. Toki ajattelen monista asioista edelleen samalla tavalla, mutta nykyään huivin käyttö on enempi tapa ja tottumus. En vain osaa mennä kirkkoon ilman huivia. Huivin käyttö on myös signaali keholle mennä rukous-moodiin. Pystyn keskittymään paremmin rukoukseen.

Ortodoksisuus on vastalääkettä nykyajan pinnallisuudelle

Sarin nimikkopyhä on Saara, joka sai lapsen vasta vanhalla iällä. Saaran lapseton liitto Abrahamin kanssa puhuttelee Saria, mutta muitakin läheisiä pyhiä hänellä on, esimerkiksi Ksenia Pietarilainen, Matrona Moskovalainen, Serafim Sarovilainen ja Aleksanteri Syväriläinen, jonka nimikkoluostarissaan Syvärillä hän on päässyt käymään kahdesti.

–Reliikkien kunnioittaminen oli kummallakin kerralla hyvin vaikuttava kokemus. 

Sari Ahponen kanttoroi ristisaatossa.
Sari kanttoroi Hämeenlinnan praasniekan ristisaatossa. (Kuva: Airi Immonen.)

Keskustelumme kuluessa Sari osoittautuu asioita laajasti pohtivaksi naiseksi, jolla on selkeät näkemykset ja rauhallinen tapa tuoda ne esiin. Hän harmittelee esimerkiksi sitä, miten vastakkaista elämäntapaa nyky-yhteiskunta tarjoaa verrattuna ortodoksiseen.

– Jostakusta naisesta oli tehty koko aukeaman juttu Hesariin siksi, että hän oli ostanut sometuloillaan 800 euron lenkkarit. Ja säännöllisesti on juttua siitä, miten on ihan ok ansaita rahaa OnlyFans-sivustolla. Luulen, että takaraivossa kaikki tietävät, ettei se olekaan niin hieno juttu, ja siksi sitä yritetään normalisoida. Ortodoksisuus tarjoaa onneksi koherentin maailmankuvan vastapainoksi, Sari sanoo.

Hän tosin myöntää pohtivansa, millaisen signaalin nuoret naiset ja tytöt saavat pinnallisuuden ja holtittomuuden ihannoinnista.

–Harmittelen myös, että nykyajassa meitä naisia tunnutaan kehottavan itsenäisyyteen ja vahvuuteen tavalla, joka ei ole ongelmaton. Meille myydään elämäntapaa, jossa pitää olla riippumaton, ja kannustetaan luopumaan romanttisista haaveista: siitä, että joku välittää  ja rakastaa. Nyt supersankarityttö pelastaa prinssin. Yritetäänkö tunkea pyöreää palikkaa neliön mallisesta kolosta sisään, Sari kysyy.

Herra tasoittaa sinulle tien

Musiikinohjaajaksi Jyväskylän konservatoriosta aikoinaan valmistunut Sari on laulanut kirkkokuorossa ja tehnyt myös kanttorin sijaisuuksia lähes yhtä kauan kuin on käynyt aktiivisesti kirkossakin: aluksi Mellunmäessä ja vuodesta 2015 Uspenskin Katedraalikuorossa. Myös haave kanttorin ammatista oli alkanut elää mielessä. 

Ratkaisevan askeleen hän otti kuitenkin vuonna 2019. Postinjakajana vuosikymmeniä toiminut Sari alkoi pohtia uutta uraa ja maisterinopintoja Postin rakennemuutoksen ja jakajien työnkuvan muuttuessa. Häntä kiinnostivat niin tilastotieteen kuin ortodoksisen teologian opinnotkin, jälkimmäiset enemmän, mutta ajatus Joensuuhun muutosta mietitytti. 

–Naistenpäivän aattona keskustelin kanttori Varvara Merras-Häyrysen kanssa, ja hän kannusti minua kertoen monien pendelöivän ja vuokraavan huonetta seminaarilta. Silloin tein päätöksen, jota en ole katunut, Sari kertoo ja kuvaa kaiken loksahtaneen paikoilleen ja edenneen oikeaan suuntaan kuin itsestään.

– Tie vain sileni edessä. Aivan kuten psalmissakin sanotaan, että Herra tasoittaa sinulle tien.

Nyt hän kertoo olevansa jo gradua vaille valmis maisteri, sillä aikaisemmat musiikkialan opinnot luettiin hyväksi. Tämän vuoden alussa hänet valittiin Hämeenlinnan alueen määräaikaiseksi kanttoriksi sijaistamaan kollegaansa Minna Jokista, mistä hän on erittäin iloinen.

Vivahteikas ja lämminhenkinen keskustelumme alkaa kääntyä loppupuolelle, sillä opinnot kutsuvat Saria jälleen. Miten siis alussa miettimämme kysymys? Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta vihollisen vastustuksen takia? Päätimme siteerata erästä suomalaista pappismunkkia, jolta Sari oli asiaa joskus tiedustellut: 

Molemmat näkökulmat ovat oikein. Ja molemmat näkökulmat ovat väärin.

Teksti: Maria Roiha

Raija Kanninen ja Seija Iltola.
Naiskollektiivi

Kun koti on Valamossa: sisarukset Seija Iltola ja Raija Kanninen asuvat ”omissa paratiiseissaan”

Raija Kanninen ja Seija Iltola.
Raija Kanninen ja Seija Iltola Valamon Trapsessa. (Kuva: Annina Holmberg.)

Valamon ikoniakatemian opettaja Raija Kanninen sekä hänen sisarensa, pitkäaikainen Valamon-talkoolainen Seija Iltola ovat monille luostarikävijöille tutut sisarukset, jotka ovat asuneet Valamon välittömässä läheisyydessä jo pitkään. Lapsuutensa he asuivat Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän ortodoksista kirkkoa. Koska suku oli täynnä pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä, heiltä edellytettiin ahkeraa palveluksiin ja uskontotunneille osallistumista. Kirkkoon he menivät mukisematta, mutta koulussa jäivät kiinni lintsaamisesta, mikä oli noloakin nolompaa.

– Keskusradiossa kuuluttivat, että Iltolan tytöt uskontotunnille, Seija puuskahtaa. – Me jupisimme, että miksi meidän pitää olla tällaisia himo-ortodokseja. 

Pappissuvun paino ja ortodoksinen kasvatus kääntyivät aikuisina siunaukseksi. Seija lauloi kirkkokuorossa ja kävi Itä-Karjalan opiston uskontolinjan Punkaharjulla. Raija opetti päätoimensa (Jyväskylän yliopiston henkilöstösihteeri) ohessa ikonimaalausta Jyväskylässä, Keski-Suomessa ja Valamossa, jonka opistoon oli tutustunut ensin oppilaana. Nyt työ on keskittynyt Valamoon ja hän nauttii siitä edelleen, vaikka onkin pikkuhiljaa siirtymässä kohti eläkepäiviä ja vapaan ikonitaiteilijan aikatauluja. 

Kirkko on Valamon vetonaula

Sisaruksilla on pitkä suhde Valamoon, jossa he kävivät jo vanhempiensa kanssa. 1970-luvulta lähtien he ovat nähneet luostarin kasvavan ja kehittyvän, ihmisten tulevan ja menevän, ja tutustuneet niihin, jotka ovat pysähtyneet pitemmäksi aikaa. He ovat löytäneet oman paikkansa luostarinmäellä sekä maallisissa askareissa että kirkossa, jossa Seija viihtyy naisten puolella lähellä Sergein ja Hermanin ikonia ja Raija taaempana. Seijan lempipalvelus on vigilia ja Raijan arkiaamun liturgia.

Sergei ja Herman sekä Valamolainen Jumalanäiti.
Pyhittäjien Sergein ja Hermanin sekä Valamolaisen Jumalanäidin ikonit Valamon pääkirkon naistenpuolella.

Vigilian alussa ja arkiaamuina kirkossa on hiljaista ja hämärää. Mutta toki oma tunnelmansa on siinäkin, kun osallistujia on paljon, ja suuret juhlat, jolloin kirkko on koristeltu viimeisen päälle, eivät voi olla säväyttämättä. Rutiini on aina sama: Kun kellojen soitto ilmoittaa palvelusten alkamisesta, heitetään pensselit nurkkaan, kutsutaan kissa sisälle, laitetaan kirkkovetimet päälle ja lähdetään matkaan. 

– Kirkko on Valamon vetonaula, Raija julistaa ja Seija nyökkää olevansa samaa mieltä.

Kutsumme toisen kahville vilkuttamalla järven yli

Kun Seija pääsi eläkkeelle lastenhoitajan toimestaan, hän toteutti unelmansa ja muutti Valamoon. Parikymmentä vuotta on kulunut luostarin lähellä olevissa Ksenia-taloissa kuin enkelin siivillä. Naapurit ovat olleet mukavia ja maisema niin kaunis, ettei ole tarvinnut miettiä, minne silmänsä kääntää. Luostarissa hän on käynyt tekemässä talkootöitä tuohustehtaalla, kirkkomummona tai kahvimajurina igumenin kutsuilla, mutta vetonaula on kirkko, jonka kellojen soittoa hän seuraa palveluksiin. Usein niissä käy myös pikkusisko Raija.

Valamon luostari.

Raijan perhe etsi ensin Valamon läheltä kesäpaikkaa ja löysikin sellaisen – Seijan sosiaalisuuden ansiosta. Sisko avasi bussissa suunsa oikeaan aikaan oikealle ihmiselle ja kaupat syntyivät jo viikkoa myöhemmin. Raija tuumii, että sen täytyi olla johdatusta, kuten  seitsemisen vuotta sitten vastaan tullut nykyinen kotitalokin. Se on saman järven rannalla kuin Seijan Ksenia-koti, ja sisaruksilla on näköyhteys toistensa laitureille. 

– Vilkuttelemme järven yli vaikka sen merkiksi, että olen tehnyt kääretortun, tule kahville, uutterana leipojana tunnettu Seija kertoo. – Vanhempamme kävivät Jyväskylän ikonipiirissä, mutta minulla ei sivellin pysynyt kädessä, vaan piti tarttua muihin aseisiin, hän viittaa upeasti kuorrutettuihin kakkuihinsa. 

Seija Iltola ja Raija Kanninen.
(Kuva: Annina Holmberg)

Raijaa naurattaa, mutta sitten hän ryhtyy puolustamaan siskoaan tältä itseltään: 

– Minä taas en ikinä osaisi taiteilla tällaisia.

Arvostettu ikonimaalari näyttää koria, joka on pullollaan virpavitsoja varten rypytettyjä kreppipaperikukkia. Niitä tehdään Valamossa talkoovoimin niin isoja määriä, että askartelu aloitetaan jo ensimmäisellä paastoviikolla. Leivonnaisten ja paperikukkien lisäksi Seija ompelee, ja koska hänellä on ”päässä jo lähtöväri”, hän on kirjaillut itselleen ruumispeitteenkin.

Yhteinen usko ja lämmin huumori yhdistävät

Seijan omaksi nimikkopyhäksi on merkitty Lucia, mutta jos hän saisi itse valita, hän ottaisi houkka Ksenian. Ei niin, että Luciassa olisi mitään vikaa, mutta Ksenia tuntuu läheisemmältä.

– Ja minähän asun Ksenia-taloissa, että senkin vuoksi.

Raija empii hetken, ennen kuin uskaltautuu tunnustamaan: 

– Voiko lempipyhäksi valita Jumalansynnyttäjän? 

Hänen nimikkonsa on lapsimarttyyri Iraida eli venäjäksi Raisa, mutta lukemattomia Jumalansynnyttäjiä maalanneena hän kokee tämän enemmän omakseen. Onneksi voi rukoilla molempia. 

Iltolan tyttöjen haastatteleminen on hauskaa, koska heistä ei tarvitse nyhtää vastauksia, vaan tarinat pulppuavat luonnostaan. Yhtä luontevasti he puhuvat uskonnollisista aiheista, joihin monet suhtautuvat varoen pelätessään kuulostavansa hihhuleilta. Lisäksi heidän naurunsa tarttuu. Seija on kaksikon vitsiniekka, jonka murjaisuja Raija yrittää välillä suitsia. Seija jatkaa kuitenkin värikästä kerrontaansa, eikä kestä kauan, kun Raijaakin rupeaa taas naurattamaan. Sisarusten läheisyys ja yhtäläinen huumorintaju näkyy eleissä ja ilmeissä. Ja vaikka he palveluksissa viihtyvät eri puolilla kirkkoa, ehtoolliselle he menevät aina yhdessä, isosisko edellä ja pikkusisko perässä lapsuudesta opitun tavan mukaan. 

Pyhä Olympias.
Artikkelit

“Ei ainoastaan miehet vaan myös naiset” – Keskustelua naisdiakoneista on käyty Suomessakin

Naisdiakonin virka tunnettiin jo varhaisessa kirkossa. Naisdiakoni avusti naisten kasteessa ja opasti naiskatekumeeneja.  Hän piti seurakunnan naiset järjestyksessä, otti vastaan seurakuntaan saapuvat naispuoliset vieraat ja toimi seurakunnan naisten johtajana.  Lisäksi naisdiakoni tuki ja opasti vasta kastettuja naisia kristilliseen elämään ja toimi heidän hengellisenä äitinään. Hän jakoi tarvitseville avustuksia, piti huolta leskistä, kävi hoitamassa sairaita ja vei heille ehtoollista. Naisdiakoni vieraili myös kodeissa, joissa kristityt naiset elivät kastamattoman miehensä kanssa, sillä miespuolisen diakonin vierailua tällaisissa perheissä olisi pidetty sopimattomana. Lisäksi naisdiakoni toimi piispan avustajana ja lähettinä kuljettaen viestejä seurakunnasta toiseen. 

Naisdiakonaattia koskevia sääntöjä annettiin muun muassa Kalkedonin kirkolliskokouksessa (vuonna 451) ja Trullon kirkolliskokouksessa (vuosina 691–692). Keisari Justinianuksen (483–565) lakikokoelma sisältää määräyksen, jonka mukaan Konstantinopolin Hagia Sofian kirkossa tuli palvella 425 papiston jäsentä, heistä 100 miespuolista ja 40 naispuolista diakonia.

Kirkko on lukenut pyhien joukkoon lukuisia varhaisia naisdiakoneja. Heitä ovat esimerkiksi  Foibe, Tabitha, Priscilla, Platonida, Tryfaina, Junia (tai Julia), Lydia, Justina, Poplia (tai Publia), Susanna, Melania Nuorempi, Domnika, Theosebia, Tatiana, Xenia, Apollonia, Gorgonia, nuorempi Platonida, Macrina, Olympia, Irene, Nonna ja Radegunde.

Pyhä Foibe.
Pyhä diakonissa Foibe.

Naisdiakonaattia ja naisdiakonien tehtäviä ovat tutkineet muun muassa yhdysvaltalainen Kyriaki FitzGerald, hollantilainen John Wijngaards ja Suomessa Pauliina Pylvänäinen. FitzGeraldin mukaan aihetta paheksuneet myöhäisemmät miespuoliset kirjoittajat ja kopioijat ovat muutelleet tai tuhonneet osia naisdiakoneista kertovista teksteistä. Erityisesti tuhon kohteena ovat olleet kertomukset naimisissa olleista naisdiakoneista.

Naisdiakonin virka säilyi kirkon käytännössä 1000–1200-luvulle saakka – idän kirkossa pitempään kuin lännessä – eikä siitä luopumisesta ole tarkkoja tietoja. Yhden teorian mukaan tehtävän merkitys väheni, kun siirryttiin aikuiskasteista lapsikasteisiin. Venäjän kirkon lähetyskentillä ryhdyttiin virittelemään ajatusta naisdiakonaatin elvyttämisestä jo 1800-luvun alkupuolella, mutta kirkon synodi ei hyväksynyt ajatusta. Kysymys nousi uudelleen esille 1900-luvun alussa. Tuolloin toiminta päättyi vallankumoukseen.

Suomen kirkko ja ensimmäinen ortodoksinaisten konferenssi

Suomen ortodoksisessa kirkossa kysymys ’diakonittarista’ oli esillä vuoden 1922 kirkolliskokouksessa. Tuolloin esitettiin diakonittarien toimien perustamista seurakuntiin, mutta arkkipiispa Hermanin mukaan vanhan kirkollisen viran nimen käyttäminen olisi edellyttänyt lupaa korkeammalta kirkolliselta taholta. Siksi päädyttiin nimitykseen ’seurakuntasisar’. Kuitenkin vuonna 1929 arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koittoon kauniin tekstin naisten roolista ja merkityksestä Uudessa testamentissa ja pahoitteli ’diakonitarlaitoksen’ hajoamista.

Koko kirkon laajuinen keskustelu naisdiakonaatin elvyttämisestä käynnistyi ensimmäisessä ortodoksinaisten konferenssissa (Agapia, Romania 1976) ja jatkui Rhodoksen yhteisortodoksisessa  kokouksessa vuonna 1988. Pitkään jatkuneeseen teologiseen väittelyyn siitä, oliko naisdiakonaatissa kysymys vihkimyksestä vai siunaamisesta, saatiin Rhodoksella ilmeisen yksimielinen näkemys siitä, että alkukirkossa naisdiakonit todella vihittiin tehtävään. Lähtökohtana tälle ajatukselle oli se näkemys, että niin miesten kuin naisten diakonaatti on ollut oma olennainen osansa kirkon virkarakennetta eikä ainoastaan yksi askel kohti pappeutta. Vanhimman naisdiakonien vihkikaavan sisältää teos nimeltä Apostoliset konstituutiot (noin vuodelta 380). Sen mukaan piispa vihki naisdiakonit alttarissa kätten päälle panolla kahdesti kuten myös miesdiakonit. Rukouksiin sisältyivät sanat ’ei ainoastaan miehet vaan myös naiset’. 

Pyhä Olympias.
Pyhä diakonissa Olympias.

Naisdiakonaatti säilyi ortodoksinaisten kokousten ja yhteisortodoksisten kokousten asialistalla parikymmentä vuotta. Myönteisistä periaatepäätöksistä huolimatta käytännön toimet naisdiakonaatin edistämisessä ovat olleet vähäisiä. Kreikan arkkipiispa Kristodulos vihki vuonna 1986 syrjäisen nunnaluostarin igumenian diakonissaksi. Vuonna 2004 Kreikan kirkon pyhä synodi hyväksyi naisdiakonaatin osittaisen palauttamisen nunnille: piispat saivat luvan vihkiä nunnia diakonissoiksi etäisiin luostareihin, joihin ei saatu miesdiakoneja.

Seuraava merkittävä askel seurasi helmikuussa 2017, kun Aleksandrian patriarkaatti siunasi Kongon demokraattisessa tasavallassa viisi diakonissaa lähetystyöhön. He eivät saaneet vihkimystä vanhan vihkimyskaavan mukaan, vaan käytettiin alidiakonin virkaan asettamisen kaavaa. Heistä käytetään kuitenkin nimitystä diakonissa eikä alidiakonissa.

Kaikilla ihmisillä `kuninkaallinen pappeus´

Keskustelu naisdiakonaatista näyttää vaimenneen koko kirkossa 2000-luvun alusta lähtien. Esimerkiksi Kreetan suuressa synodissa kesäkuussa 2016 naisten asema ja palvelutehtävä kirkossa ei mahtunut keskusteluaiheeksi huolimatta siitä, että vuonna 2015 Kreikassa järjestettiin laaja kansainvälinen konferenssi antamaan aiheesta evästyksiä synodille. Konferenssin materiaali (37 varsinaista esitelmää, pääosa esiintyjistä Kreikan kirkosta, mutta useita myös Yhdysvalloista, Englannista ja Serbiasta) julkaistiin Englannissa vuonna 2017. 

Konferenssin esitelmät sisältävät monipuolista, pääasiassa teologista pohdintaa naisdiakonaatista ja ylipäätään diakonin virasta. Ekumeenisen patriarkaatin arkkidiakoni John Chryssavgis on yksi harvoista esiintyjistä, joka näkee kysymyksen ensisijaisesti sielunhoidollisena ja käytännöllisenä. Hänen mukaansa pappeuteen kohdistuvat odotukset ovat paljolti epärealistisia – ei voida olettaa, että kukaan pappi pystyisi toimimaan täydellisenä Kristuksen ikonina tai erehtymättömänä esikuvana. On ylimielistä julistaa, että papin virka olisi ylempänä kaikkia muita kutsumuksia, sillä kaikilla ihmisillä on ”kuninkaallinen pappeus”.  Niin naisten kuin miesten diakonaatin kehittäminen lähemmäksi todellista diakoniaa, kirkon jäsenten palvelemista, voisi olla hyvä keino kaikkiin palvelutehtäviin liittyvien jäykistyneiden roolien ja perinteisten odotusten purkamiseksi. Näin päästäisin myös toteuttamaan yleistä pappeutta.

Diakonissa kuvattuna Priscillan katakombissa. 200-luku.

Ekumeenisen patriarkaatin Maailman elämän edestä -dokumentti suhtautuu naisiin monessa suhteessa ennakkoluulottomalla asenteella. Siinä esitetään esimerkiksi  luopumista ’olemukseltaan taikauskoisiin ennakkoluuloihin perustuvista rukouksista ja ehtoolliskäytännöistä, jotka koskevat naisen kehon puhtautta tai epäpuhtautta’ ja painotetaan naisten nykyistä laajempaa osallistumista seurakuntien ja paikalliskirkkojen toimintaan. Dokumentissa puolletaan myös naisdiakonaatin elvyttämistä, mutta valitettavasti siinä ei kuitenkaan anneta asiasta selkeitä ohjeita vaan esitetään asian pohtimisen jatkamista. 

Elsi Takala tekee parhaillaan väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon lasten ja naisten ihmisarvosta ortodoksisen kirkon kanoneissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Lähteet:
FitzGerald, Kyriaki Karidoyanes: Women deacons in the Orthodox Church. Called to Holiness and ministry. Brookline, Massachusetts 1999.
Frost Carrie Frederick: Women Deacons in Africa, not in America
Herman, arkkipiispa: Nainen Kristuksen vainiolla. Aamun Koitto 1929:8, s. 80– 83.
Kirkolliskokouksen pöytäkirja. Aamun Koitto 1922:13, s. 105–106. 
Ladouceur, Paul: Modern Orthodox Theology. London – New York 2019.
Limouris, Gennadios (toim): The place of the woman in the Orthodox church and the question of the ordination of women. Ekumeeninen patriarkaatti. Thessaloniki 1992.
Maailman elämän edestä. ort.fi/uutishuone/2020-09-01/maailman-elaman-edesta-life-world. 2020. 
Pylvänäinen, Pauliina: Agents in Liturgy, Charity and Communication: The Tasks of Female Deacons in the Apostolic Constitutions. Itä-Suomen yliopisto, väitöskirja 2017.
Vassiliadis, Petros – Papageorgiu, Niki – Kasselouri-Hatzivassiliadi, Eleni (toim.): Deaconesses, the ordination of women and orthodox theology. Cambridge 2017.
Wijngaards, John: The ordained women deacons of the Church’s first millenium.
Canterbury Press 2011.
Myös Wijngaardsin tutkimuslaitoksen sivusto: www.womendeacons.org.
Artikkelit

Larin Paraskea tarkasteltiin eri näkökulmista Valamon seminaarissa

Siitä, pitäisikö Paraske kanonisoida vai ei, oltiin montaa mieltä, mutta kukaan ei kiistänyt, etteikö 118 vuotta sitten kuollut runonlaulaja ja sijaisäiti ole edelleen elävä, mielenkiintoinen ja jopa ajankohtainen.

Valamon opiston seminaari 7-9.10 alkoi poikkeuksellisesti: Larin Parasken panihidalla. Muistopalveluksen toimittanut luostarinjohtaja, arkkimandriitta Mikael, johdatti osallistujat rukoukseen, jossa pyydettiin ikuista rauhaa ja syntien anteeksiantamista 1834-1904 eläneelle inkeroistaustaiselle itkuvirsien ja ilolaulujen taitajalle. Tuohukset paloivat Parasken muistoksi ja panihidan kauniit anomukset kivusta, kärsimyksestä ja huokauksista vapautumisesta kaikuivat luostarin pääkirkossa. 

Myös seminaarin päätös oli poikkeuksellinen. Siinä ei vedetty yhteen lauantaipäivän Paraske-antia, joka oli niin runsas, että sen sulattamiseen menee osallistujilta takuulla enemmän aikaa kuin yksi yö. Runonlaulusta siirryttiin kuvataiteeseen ja Larin Paraskesta Ina Collianderiin, joka syntyi 1905, noin vuosi Parasken kuoleman jälkeen. Luostarissa paljon oleskellut ja ortodoksiselle kirkkotaiteelle vahvan panoksensa antanut Colliander sai opiston yläkerrasta oman huoneen, jonne on koottu hänen Valamolle lahjoittamansa teokset. Täten avattiin ikkuna uuteen; siirryttiin yhdestä vaikuttavasta ortodoksinaisesta toiseen kuin muistutukseksi, että muitakin pyhäksi harkittavia löytyy lähihistoriastamme.

Muistin merkitys ja feministinen eepos

Lauantain seminaaripäivä sisälsi neljä alustusta ja musiikkipitoisen esityksen Parasken elämästä. Sen avasi Paraskea Suomessa kenties eniten tutkinut folkloristikko Senni Timonen, joka nosti myytintekijöiksi Alfred Neoviuksen, Mikko Uotisen, Väinö Salmisen, Yrjö Hirnin ja Martti Haavion unohtamatta Albert Edelfeltiä ja Eero Järnefeltiä, jotka täydensivät Paraskesta syntynyttä kalevalaista kuvaa tutkijoiden tukena. Miesten ideaalisen katseen rinnalle Timonen toivoi naisten syväluotausta ja iloitsi haastatteluista, jotka Annie Clive Bailey oli tehnyt vuosina 1894-1895. Niidenkin kätilönä oli toiminut Parasken säkeet ylöskirjannut Neovius, jonka merkitys muistin jatkajana tuli ilmi moneen kertaan päivän aikana. Vaskelan Sakkolaan nuorena miehenä pastoriksi tullut ja sieltä Porvooseen piispan sihteeriksi siirtynyt Neovius teki vuosikaudet työtä Parasken kanssa ja mahdollisti suunnattoman suuren suullisen perinteen säilymisen.

Larin Paraske.
Larin Paraske -patsas.
Senni Timonen.
Senni Timonen esitelmöi.

Timosen esitelmä ei juuttunut kertaamaan Parasken elämää, vaan tarjosi myös esimerkiksi hänen keräämiensä ja kehittelemiensä runojen mukaisen feministen eepoksen: Inkerin naisten ”Kalevalan”, jossa myyttinä olisivat kuu, tähdet, kantele ja tyttö, sankareina nuoret naiset, empatian kohteena orvot ja orjat, kiritiikille altistettuna naista alistavat tahot, tunneytimenä äiti ja lapsi sekä eetoksena oikeudenmukaisuus, usko ja taide. Esitys oli kuin kutsu tai haaste: kuka ryhtyisi kokoamaan tätä? Vahva alustus päättyi inkeroisaktivisti Dima Harakan mottoon ”Kulttuuri ei tunne rajoja”, jonka jälkeen viestikapula siirtyi kirjailija Sirpa Kähköselle.

Kähkönen lavensi aihetta entisestään ja tunnusti omankin kiitollisuudenvelkansa Paraskelle. Tunnelma Valamon kulttuurikeskuksen salissa oli tässä vaiheessa jo niin tiheä, että Kähkösen aloitus aidolla itkulla – suru kevättalvella menehtyneen äidin ja syksyllä poisnukkuneen ystävän johdosta – otettiin vastaan luontevasti. Yleisöstä tulleeseen kysymykseen, voisiko Kähkönen ajatella itsensä pyhitettäväksi, hän vastasi kuitenkin yksiselitteisesti ei.

Patsaan katse 

Helsingin yliopiston tutkija ja kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla kuuluu Larin Parasken kanonisointia pohtivaan ryhmään, jonka työstä ei ole lupa kertoa. Hänellä oli kuitenkin rippi-isänsä, metropoliitta Arsenin, lupa kertoa yleisesti pyhittämisen periaatteista sekä esittää omana näkemyksenään ihastuttava ajatus, että Parasken pidättäytyminen pahan puhumisesta (hänen ei tiedetä koskaan olleen ilkeä kivulloiselle miehelleen, riivinrautamaiselle anopille ja nalkuttavalle natolle) on jo yksin ihme, jollaista kanonisoitavalta odotetaan. Lopuksi Kahla esitteli useita naispyhiä, joista laveimmin Maria Pariisilaisen, josta löytyy artikkeli Mirhantuojienkin sivuilla. 

Kahlan esityksen aikana kuultiin eniten mielipiteitä Parasken pyhittämisen puolesta ja vastaan. Kahla ohjasi keskustelua kysymyksen, tarvitseeko kirkkomme omia pyhiä, ympärille, mutta tunteet kuumenivat silti. Suurin osa vaikutti olevan kanonisoinnin kannalla, mutta vaikka henkilökohtaisista perusteluista pyydettiin luopumaan, kuultiin salissa sellainenkin vetoomus, ettei Paraskea voi pyhittää, koska hänen patsaansa katse on kylmä. Kyseinen pytinki valvoi seminaaria käspaikka harteillaan, sillä päivän viimeinen alustaja, Paraskelle suoraan alenevassa polvessa sukua oleva näyttelijä Eeva Litmanen, oli tuonut Alpo Sailon pääveistoksen mukanaan. Suuremmat versiot Sailon Paraskesta löytyvät Joensuun yliopiston kirjastosta ja Helsingin Hesperianpuistosta.

Litmanen luki isoisänsä äidinäidin sananlaskuja, joista suurin osa on julkaisematta, ja mainitsi omaksi suosikikseen sukukirjansakin nimeen päässeen ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset” (kirjan nimi on Surun suitsima suku, ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2018). Hän kertoi, kuinka lauluperinne katkesi suvussa Parasken tyttären Tatjanan mentyä naimisiin luterilaisen Taneli Litmasen kanssa, ja kuinka hän itsekin kiinnostui esiäidistään vasta myöhäisemmällä iällä. Litmasen tytär Karoliina Franck luki otteita sukukirjasta ja antoi äänensä Eevan Maikki-kummille, joka oli ollut 5-vuotias Parasken kuollessa ja niitä harvoja, joiden elävät muistot ehdittiin saada talteen.

Rautamuurahaiset

Illalla seminaari avautui laajemmalle yleisölle, kun Rautamuurahaisten sukua polki tahtia kulttuurikeskuksen lavalla. Ritva Holmbergin kirjoittama ja ohjaama esitys oli lämmitetty 16 vuoden takaa Valamo Säätiön tuella, ja tämänkertainen ensiesitys oli Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalin sijasta luostarissa. Yli seitsenkymmenpäinen yleisö seurasi hievahtamatta Eeva Litmasen, Karoliina Franckin ja kanteletaituri Vilma Timosen vetämää esitystä, joka avasi Parasken elämän käännekohtia ja toi hänet paitsi lihaksi ja vereksi, myös eri taiteilijoiden ikuistamaksi muotokuvaksi ja Eero Järnefeltin sanoin ”tuntehikkaaksi, lahjakkaaksi ja viisaaksi naiseksi, jossa kreikkalaiskatolinen uskonto niin sopusointuisesti oli sulautunut kalevalaiseen henkeen.” Loppukiitokset olivat liikuttuneet ja katsojien palaute sydämestä tulevaa, tekijöiden sydämeen käyvää.

Larin Paraske -näytelmä.

(Kuvat: Pasi Leino)

Rautamuurahaisten sukua esitetään seuraavan kerran Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa 12.11.2022 klo 14 ja sinne on ilmainen sisäänpääsy.

Inan huone

Miksi kapula haluttiin siirtää Paraskelta juuri Ina Collianderille? 

Kun Paraske-seminaaria ruvettiin suunnittelemaan, Annina Holmberg ja Maria Roiha saivat opistolta työtilakseen samaisen luokan, yläkerran tilan, jossa on vinokatto ja näkymä pääkirkkoon. Muualla luostarissa tuli vastaan Collianderin töitä: kirkon lisäksi hotellihuoneissa ja toimistotiloissa, joissa ne eivät heidän mielestään päässeet oikeuksiinsa.

Antti Narmala.
Antti Narmala.

He ehdottivat Suomen ortodoksisen kirkon johtavalle konservaattorille ja Valamon opiston Ikoniakatemian ikonimaalauksen opettajalle Antti Narmalalle, että hän asiantuntijana kokoaisi työt ja kuratoisi niistä näyttelyn. Se, että siitä tuli pysyvä, on Narmalan oma bonus hankkeeseen ja ilonaihe kaikille Valamon kävijöille.

Seminaarin päätöksessä eli näyttelyn avajaisissa oli läsnä myös Ina Collianderin poika Sergius, jonka lempeänhumoristinen tyyli kertoa vanhemmistaan Inasta ja Titosta lämmitti tilaisuuden tiukasta yhteenvedosta tai jäykästä galleriapatsastelusta avoimen keskustelun ja taiteen ihailun yhteiseksi kokemukseksi. 

Seminaarin aikana esitettiin useammankin kerran kysymys: missä vaiheessa Parasken kanonisointi on. Vastaus kuuluu: kanonisointia valmisteleva ryhmä on saanut ehdotuksensa valmiiksi, mutta tuleeko Suomen kirkkoon joskus Pyhä vanhurskas Paraske, on vielä täysin auki. Sitä odottaessa voi kuitenkin tutustua hänen elämäänsä ja säkeisiinsä vaikka tulemalla Sofiaan marraskuussa tai kysymällä kirjastosta lisää. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitie oli asettanut seminaarin ajaksi näytteille Paraskea koskevia kirjoja, joten jo luostarista löytyy vaikuttava pino materiaalia vaikuttavasta naisesta.