Marija ”Muska” Babitzin on musikaalisen sisarussarjan keskimmäinen. Isoveli Sammy kuoli autokolarissa 1973 ja Kirka sairaskohtaukseen 2007. Nuoremmat sisaret Ykä ja Anna vähensivät musiikin tekoa perustettuaan perheet, mutta Muska on jatkanut miehensä Hande Salakan kanssa keikkailua ja ollut mukana musiikkibisneksessä näihin päiviin asti. Hänestä ilmestyi kesäkuussa 2022 Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Muska.
Muskan kotialbumi, kirjasta Muska / Like Kustannus
”Leo ja Elisabeth Babitzin opastivat lapsensa puhumaan aina totta ja kunnioittamaan muita ihmisiä, etenkin vanhuksia. Kohteliaisuutta tuli noudattaa kaikkien kanssa. Perhe kävi edelleen Uspenskin katedraalissa ja vieraili tuttavaperheiden luona kirkonmenojen jälkeen. Lasten kasvaessa venäjänkielisten emigranttituttavien tapaaminen sai uusia sävyjä ja merkityksiä. Leo Babitzinille oli tärkeää saada Sammy ja Kirka kirkkoon, koska hän oli suunnitellut lasten tulevaisuutta sopivien perhetuttujen kanssa.” Viimeinen lause tarkoittaa, että kirkosta etsittiin ei enempää eikä vähempää kuin sopivia vaimoehdokkaita.
– Sellaista tapahtui Uspenskin katedraalissa! Muska nauraa.
Emigranttiperheen identiteetti
Ortodoksinen aines tulee vastaan varsinkin kirjan alussa, kun vanhempien vaikutus vielä tuntuu Muskan elämässä. Äiti Elisabeth syntyi Karjalassa ja isä Leo Pietarissa, mutta kasvoi hänkin Karjalassa. Leon isä Mihail oli upseeri, joka menetti paitsi työnsä myös kotimaansa Venäjän vallankumouksen myllerryksessä ja joutui rakentamaan elämän uusiksi vaatimattomista lähtökohdista. Perheen tarina muistuttaa kirjailija Tito Collianderin taustaa: hänenkin isänsä upseerinura meni keisarikunnan mukana, eikä sitä seurannut niukkuus ja suorastaan köyhyys koskaan hellittänyt otettaan.
Elisabeth ja Leo tapasivat Kanneljärven sisäoppilaitoksessa ja pitivät yhteyttä kirjeitse Leon muutettua Helsinkiin ja Elisabethin Englantiin, jossa hän opiskeli sihteeriksi ja rahoitti oleskelunsa työskentelemällä venäläisen ruhtinattaren seuraneitinä. Talvisota sotki nuorten suunnitelmat, sillä vaikka Elisabeth pääsi palaamaan Suomeen viimeisellä laivalla, Leo komennettiin veljiensä kanssa rintamalle, ja he joutuivat lykkäämään naimisiinmenoa vuodesta 1939 vuoteen 1944. Kirjassa kerrotaan, että heidät vihittiin Helsingin ortodoksisessa kirkossa, mutta ei eritellä tarkemmin, missä. Uspenskin katedraali sen sijaan mainitaan myöhemmin useammassakin yhteydessä.
”Vaikka Leo ja Elisabeth Babitzin eivät olleet tiukan uskonnollisia, ortodoksisuus sekä siihen liittyvät tavat ja perinteet kuuluivat tärkeänä osana heidän hengelliseen identiteettiinsä. Kodin seinillä oli ikoneja, ja perhe ajoi säännöllisesti raitiovaunulla Uspenskin katedraaliin: lauantai-iltaisin vigiliaan ja sunnuntaiaamuisin liturgiaan. Palvelukset toimitettiin siihen aikaan venäjän kielellä, joten Uspenskin katedraalista muodostui monille venäläisperheille sosiaalisen elämän keskus.”
Muska täsmentää kirjassa, että varsinkin isälle kirkossa käynti oli tärkeää tuttavien tapaamisen takia. Emigranttiperheet saivat puhua rauhassa venäjää ilman ryssittelyä ja olla muutenkin omia itsejään. Siitä tuli tapa.
– Se ”meidän” juttu, Muska kiteyttää.
Kun venäjänkieliset palvelukset siirrettiin Kolminaisuuden kirkkoon, Babitzinitkin rupesivat käymään siellä, sillä heidän kotikielenään pysyi pitkään venäjä.
Raaka ja tinkimätön oma ääni
Kun Muskasta tuli veljiensä vanavedessä kuin varkain rokkitähti, hänellä oli yksi heiltä puuttuva ominaisuus, joka teki hänestä Suomessa harvinaisuuden: naissukupuoli. Voimalla vetävä ja jopa raaka-ääniseksi kutsuttu naisrokkari oli jotain ennennäkemätöntä, ja hänestä yritettiinkin koulia humppa- tai iskelmä-artistia.
Muska aloitti Dannyn tallissa, jossa Kirka oli jo suuri stara, mutta valitsi suuntansa lopullisesti tavattuaan Orfeus-yhtyeen kitaristin Hannu ”Hande” Salakan, josta tuli paitsi hänen puolisonsa ja sielunkumppaninsa, myös tinkimättömyyden reimari musiikkimaailman myrskyisällä merellä. Pariskunta on pitänyt yhtä yli 50 vuotta ja näyttää kuvissa melkein samalta kuin 1970-luvulla, jolloin heidän matkansa alkoi.
Muska ja Hande ovat tehneet urallaan muutakin kuin musiikkia; muun muassa pyörittäneet ohjelmatoimistoa ja jälleenmyyneet farkkuja. He ovat asuneet Helsingissä useissa osoitteissa, mutta myös Yhdysvalloissa ja lyhyempiä pätkiä Euroopassa. Veri on vetänyt maanteille ja kiertämään, mutta pysähtynyt paikkoihin, joissa sielu on levännyt. Muska sanoo Venla Välikankaan syyskuun Voima-lehteen tehdyssä haastattelussa, että kaikkein tärkeintä hänelle on aina ollut vapaus:
– Vapaus merkitsee minulle aivan kaikkea. Onneksi koko elämäni on ollut sellaista, että olen saanut mennä, tulla, tehdä ja nauttia.
Värikkään elämän takana värikäs historia
Muska-kirjan viimeiset luvut ovat kiehtovaa luettavaa päähenkilön seesteisyyden – tyytyväisyys omiin valintoihin ja ilo pitkäjänteisyydestä – ansiosta, ja ensimmäiset ajankuvansa vuoksi. Keskivaihe sisältää niin paljon bändien, solistien, biisien, kiertueiden ja levyjen nimiä, että välillä puuduttaa, vaikka totta kai on tärkeää mainita muutkin kuin itsestäänselvyydet, kuten Krokotiilirock ja Kirjoita postikorttiin -hitit. Mutta alun lähes romaanikerrontaa lähentelevän maalailun jälkeen musiikkianekdootit näyttävät auttamatta listaukselta.
Babitzinit asuivat 1950-luvulla Eirassa, joka ei ollut samanlainen varakkaiden kaupunginosa kuin nykyään. Lapsia oli paljon ja talonmiehet vahtivat pihoja. Silti onnettomuuksia sattui, ja Muskallekin jäi karmivat muistot pojasta, joka kuoli pudotessaan hissikuiluun ja tulipalosta, jonka hänen vilkas isoveljensä Sammy sekä sytytti että sammutti. Äiti oli aina kotona ja hyräili oopperasävelmiä valmistaessaan ruokaa, ankara mutta herrasmiesmäinen isä huolehti toimeentulosta. Hän kouluttautui sodan jälkeen putkimieheksi.
Leo Babitzinin hahmo on erityisen koskettava. Häneltä evättiin venäläiseen syntyperään vedoten veteraaneille palkinnoksi luvattu rintamamiespalsta, vaikka hän oli käyttänyt nuoruutensa taistelemalla Suomen puolesta. Suku oli hänelle rakas, mutta suhteiden hoitaminen vaikeaa, koska suurin osa asui ulkomailla, monet Pariisissa. Anna-äiti eli Muskan mummo oli onneksi lähellä Järvenpäässä, ja hänen kertomuksensa avasivat lapsillekin sadunhohtoisia kuvia Kaspianmeren rannoista ja tsaari Nikolai II:n hoviin toimitetusta kaviaarista. Mummolassa näki myös häivähdyksiä perheen menneestä loistosta esimerkiksi seinää koristavan Ilja Repinin maalauksen kautta.
Surun pyyhit silmistäni pois
Musikaalisen perheen tunnetuin nimi lienee Kirill – Kirka, jolle siunaantui eniten hittejä, ja joka myös raatoi menestyksensä eteen. Rakettimaiseen suosioon Syksyn sävelen voitolla vuonna 1972 ampaissut Sammy menehtyi jo seuraavana keväänä kolarissa ja aiheutti kaaoksen Helsingin ortodoksisella hautausmaalla, kun niin moni halusi tulla saattamaan häntä viimeiselle matkalle. Kirkan kuollessa 34 vuotta myöhemmin suku osasi varautua, eikä samanlaista kansainvaellusta suosiosta huolimatta päässyt syntymään.
Veljien kuolemat olivat Muskalle kamala paikka. Kirjassa kerrotaan, kuinka hän sai tiedon Sammysta omalle keikalleen, jonka veti kuin sumussa. Kotona vanhempien luona ikoninurkan lampukassa paloi tuli ja ilmapiiri oli surusta sakea.
Jos tekee pyhiinvaelluksen Babitzinien haudalle, näkee, että siinä lepää kolmaskin poika: kahden vanhana kuollut Leo. Hän oli sisarussarjan esikoinen ja hukkui sadevesitynnyriin ollessaan mummolassa hoidossa äidin synnyttäessä Sammya. Elisabeth ei koskaan syyttänyt äitiään tapaturmasta, mutta se teki hänestä varovaisen ja jopa hauraan. Vaikka hän sai myöhemmin viisi lasta lisää ja ison liudan lastenlapsia, suru ja kaipaus menetettyjä kohtaan ei hellittänyt hänestä otettaan. Kuten ei isästäkään.
Siihen nähden, kuinka paljon menetystä perheen harteille kasaantui, Muska vaikuttaa ihmeen tyytyväiseltä elämäänsä. Omien lasten sijasta hän on ollut supertäti sisarustensa lapsille ja ottanut roolistaan kaiken irti. Ammatillisesti hän on seurannut vaistoaan ja tehnyt juuri sellaista musiikkia, jota on halunnut. Ja jota puoliso on täysillä tukenut. Sekä matkustanut ja nähnyt maailmaa sydämensä kyllyydestä.
Voima-lehdessä Muska määrittelee arkipäiväisen pyhän perusteet kahteen prinsiippiin:
– Koen pyhäksi rauhan. Sen, ettei sotia olisi. Tämä sotatila on kauhea Ukrainassa – ja onhan sitä muuallakin. Koen pyhyytenä myös yksityisyyden – jokaiselle on oma kuvionsa ja oikeus yksityisyyteen.
Toivokaamme kesällä 70 täyttäneelle Muskalle siis rauhaa ja yksityisyyttä ja onnitelkaamme häntä elämäkerrasta, jonka sisällön on mahdollistanut rikas ja räväkkä meininki lapsuudesta näihin päiviin.
Kuvat Sauli Miettisen kirjasta Muska (Otava, 2022)