Kirkkojen maailmanneuvoston Maria Mountraki: Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

”En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.”

Kolmekymppinen Maria Mountraki on noussut yhdeksi kirkkomme kiinnostavista vaikuttajanaisista. Kreetalla syntynyt mutta Suomessa 4-vuotiaasta asti asunut Mountraki valittiin Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteaan Suomen ortodoksisen kirkon ainoaksi edustajaksi. Toisen kansankirkkomme edustajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma.

– On tärkeää, että keskuskomiteassa on nuoria, naisia ja maallikoita mukana tekemässä KMN:n suuria linjauksia, Mountraki sanoo.

Suomessakin suuren huomion sai hänen KMN:n yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa pitämänsä puheenvuoro, jossa hän sanoi, että kirkkomme ei anna samoja mahdollisuuksia naisille kuin miehille, ja ”jos naisena olen voimakastahtoinen, olen kiusankappale, jos olen vahva, en ole tarpeeksi kiltti niin kuin naisen ja tytön pitäisi olla.”

Hän kertoo saaneensa Suomessa monenlaista palautetta.

–Ehkä ei ymmärretty, että puhuin ortodoksisesta kirkosta yleensä, en vain Suomen kirkosta. Minulle myös kerrottiin, että naisethan voivat toimia kirkon somistajina, ikään kuin se olisi tasaveroinen tehtävä miehille tarjottuihin mahdollisuuksiin nähden. Kaipaan lisää naisten näkyvyyttä ja näkyvyyden normalisointia meillä ja muualla. Pidän esitetystä ajatuksesta, että tytöt voisivat toimia ponomarina. En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.

Pitkä kokemus Kirkkojen maailmanneuvostosta

Mountraki tietää mistä puhuu, onhan hänellä kokemusta paitsi kirkkomme nuorisotyöstä myös lukuisista luottamustehtävistä Helsingin ortodoksisen seurakunnan neuvostosta ja valtuustosta alkaen. KMN:ssa Mountraki on toiminut eri tavoin kohta vuosikymmenen ajan. Vuonna 2013 hän oli yleiskokouksen stuerttina, ja seuraavana vuonna hänet valittiin kansainvälisten asioiden komiteaan. Komiteassa toimiminen Mountrakin sydäntä lähellä, ja hän pääsee näkemään johdonmukaisen työn vaikutukset.

Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa. — Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa viime syksynä.

– Keskitymme joka vuosi yhteen alueeseen ja yhteen teemaan, esimerkiksi rasisminvastaisuuteen tai luonnon monimuotoisuuteen. Kuulemme alueen ihmisiä ja opimme myös itse paljon alueista, Mountraki kertoo ja myöntää, että työ edellyttää hurjasti matkustamista, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Viimekin vuonna matkapäiviä on KMN:oon liittyen kertynyt kuutisenkymmentä.

Hän nostaa esiin kaksi erityisen vaikuttavaa matkaa vuosien varrelta.

– Vierailimme Kolumbiassa vuoden 2016 solmitun rauhansopimuksen jälkeen ja kävimme kuulemassa, miten valtio on pitänyt sopimuksesta kiinni. Tapasimme silloisen presidentin sekä FARC-sissiliikkeen edustajia. Työ ei koskaan pääty solmittuun rauhansopimukseen, vaan on erittäin tärkeää tukea eri osapuolia, että sopimusta myös noudatetaan.

– Fidzillä puolestaan pidettiin kaikkien aikojen ensimmäinen KMN:n kokous. Se oli tärkeää siksikin, että tähän asti he ovat joutuneet matkustamaan Eurooppaan kokouksiin. Tänä vuonna me kärsimme raskaan matkan rasitukset. Fidzillä näimme ilmastonmuutoksen seuraukset ja merenpinnan nousun. Me voimme täällä elää silmät kiinni, mutta he elävät ympäristössä, joka on muutoksessa käyttäytymisemme vuoksi.

Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

Kansainvälisestä politiikasta kandidaatiksi ja teologiasta maisteriksi valmistunut Mountraki seuraa aitiopaikalta myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka kirkkohallituksen ulkoasianosaston koordinaattorina hän toimii. Suomen hän näkee monin tavoin ekumenian edelläkävijämaaksi, ovathan esimerkiksi kaksi kansankirkkoamme toimineet sopuisasti pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole täydellinen.

– Joudun kyllä muistuttamaan töissä kirkkojemme tasaveroisuudesta, sillä välillä asetelma on sellainen, että isoveli neuvoo pikkuveljeä. Toisaalta meillä on yhteisiä ongelmia, joissa yhteistyö on tärkeää ja sitä voisi tiivistääkin. Molemmat kirkot kärsivät jäsenkadosta ja siitä, että lapsia kastetaan kirkkoon yhä vähemmän.

Evankelis-luterilaista kirkkoa on haastettu vuosien ja vuosikymmenten varrella monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä liittyen esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Onko ortodoksinen kirkko päässyt helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa?
– Huomattavasti pienempänä kirkkona meidän ei ole ollut pakko ottaa kantaa kaikkiin kysymyksiin. On ehkä ajateltu, että tuo on luterilaisten keskustelu, me voimme jatkaa 2000 vuoden traditiolla. Saatamme keskittyä liikaa siihen, että taivas on se todellinen valtakunta, emmekä halua puuttua nyky-yhteiskunnan asioihin. Elämme kuitenkin tässä ja nyt, ja ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta.

Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma

Mountraki korostaa, että yhteiskunta ja kirkko eivät ole toisistaan erillään eläviä saarekkeita.

– Esimerkiksi uuskonservatiivisuus on nostanut päätään Suomen kirkossa, koska samanlainen kehitys on meneillään yhteiskunnassa muutenkin. Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma ja sitä on kaikkialla. Näemme sen asenteissa, lehdistössä tai vaikkapa Sanna Marinin kohtelussa. Totta kai maailma menee eteenpäin, paljon hyvää ja positiivista on tapahtunut, mutta ei vielä olla ihanteellisessa tilanteessa.

Mountraki on aina halunnut vaikuttaa, ja lapsuudestaan hän muistaa voimakkaan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen. 15-vuotiaana Mountraki lähti mukaan ekumenian pariin isä Heikki Huttusen ansiosta.

– En ehkä aluksi aivan ymmärtänyt, miksi ekumenia on tärkeää, mutta isä Heikki osoitti sen käytännön kautta. Kirkkojen ja uskontojen yhteisymmärrys ja dialogi tukevat merkittävällä tavalla yhteiskuntarauhaa.

Hän nostaa isä Heikin myös esimerkiksi ihmisestä, joka on voinut ja halunnut antaa mahdollisuuksia toisille.

– Ne poikivat uusia mahdollisuuksia, jotka yhdistettynä omaan aktiivisuuteeni ovat vieneet näin pitkälle. Me kaikki voimme antaa toisille mahdollisuuksia maallikkona, delegaattina, pappina tai piispana.

Mountrakin kannustajia ja esikuvia on myös pyhissämme, joista hän nostaa esiin erityisesti pyhittäjä-äiti Maria Pariisilaisen.

– Hän oli lähellä omaa aikaamme elänyt nainen, joka rikkoi kaikin tavoin kaikkia hierarkioita ja rajoja. Kuulin hänen elämäntarinansa jo kriparilla, mutta palaan siihen aina uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta tajuan hänestä jotain lisää, jotain uutta ja merkittävää.

Tapiolan ortodoksisen kirkon seinämaalauksia.

Artikkelit

Tapiolassa kokoontuva keskustelupiiri pohtii naisen asemaa

Tehdäänko Espoossa historiaa, ja konkretisoituvatko ryhmän keskustelut kirkkomme naisliikkeeksi?

Kevyttä puuterilunta leijaili hiljakseen Tapiolan pimenevässä ilmassa, kun astelin kohti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoa. Siellä kokoontuisi naisten keskusteluryhmä, joka ei juuri ole halunnut pitää ääntä itsestään. Oletin kirkon ovien olevan kiinni, vaan ei: heti astuessani eteisen lämpöön kuului narteksin puolelta iloinen huudahdus ”Tervetuloa!”. Hetken päästä istuin pöydän ääressä edessäni kupillinen kuumaa bergamottiteetä, kuuntelemassa pulppuavaa keskustelua.

Samaiseen kirkkoon sunnuntailiturgiaan oli ryhmän vetäjä Kersti Juva ajanut muutamaa kuukautta aikaisemmin pohtien jälleen kerran naisen asemaa ortodoksikirkossa. Kersti päätti, ettei hän tänäänkään ottaisi jo pitkään patoamaansa asiaa puheeksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä liturgian jälkeisillä kirkkokahveilla samaan pöytään osui naisia, joiden mielessä liikkui samankaltaisia ajatuksia. Siitä sai alkunsa keskustelupiiri Naisena kirkossa, joka kokoontuu nyt noin kerran kuukaudessa ilman sen kummempaa alustusta tai esityslistaa. Osallistujia on ryhmässä jo parikymmentä, ja tapaamisiin tulevat ne, jotka kulloinkin pääsevät.

Naisena kirkossa -ryhmän kokous Tapiolan kirkossa.

Vaikka ryhmällä ei varsinaista tavoitetta oikein olekaan eikä keskusteluja sen kummemmin johdeta, on kokoontuminen tärkeää. Tärkeää on myös tila, jossa voidaan vapaasti jakaa tuntemuksia ja yhdessä käsitellä vaikka hämmennystä siitä, miksei tytöillä ole kirkossa samaa asemaa kuin pojilla. Mikä estää tyttöjä pääsemästä ponomareiksi? Tai naisia diakoneiksi?

Kristinuskon alkuaikoina naisilla oli merkittävä rooli seurakunnan jumalanpalveluksissa, auttamistyössä ja viestinnässä. Heitä ohjeistettiin vartioimaan kirkkorakennuksen sisäänkäyntejä ja järjestämään tilaa sisään saapuville naisille. He myös avustivat, kun naisia kastettiin.*

Ehkä aikuiskasteesta luopuminen olikin yksi syy siihen, että naisdiakonien merkitys väheni, tuumii ryhmän jäsen Kaarina. Lapsikasteessa ei tarvittu enää erikseen naispuolista avustajaa kuten aikuiskasteessa. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt päätöstä luopua naisdiakoneista, joten varsinaista estettä heidän palauttamisekseen takaisin seurakuntatyöhön ei ole.

Keskustelu kiihtyy, kun otetaan puheeksi ortodoksikirkon hallinnon rakenteellinen sukupuolivinouma. Vaikka meillä on monia korkeakoulutettuja naisteologeja, he kelpaavat vainhallinnollisiin tehtäviin ja opettajiksi, koska kaikki vihkimystä edellyttävät toimet on varattu miehille. Tämä on valtavaa resurssien hukkaamista, toteaa Kersti.

Suomessa ei naisten syrjiminen kuitenkaan ole läheskään niin voimakasta kuin se on joissakin muissa maissa. Pientä huolta ryhmälle aiheuttaakin se, että jos suomalaiset ortodoksinaiset alkavat ajaa muutosten linjaa, voiko se jotenkin vaarantaa kirkkomme autonomisen aseman.

Kaikki toteavat, että erityisesti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa suhtautuminen naisiin on aina ollut suvaitsevaista. Ehkä ei ole sattumaa, että ortodoksinaisten voimaantuminen on lähtenyt liikkeelle juuri täältä.

Kello lähestyy kahdeksaa, teekupit korjataan ja aletaan tehdä lähtöä. Seuraavan kerran ryhmä päättää kokoontua joskus tammikuun puolen välin jälkeen. Lunta on satanut niin, että kirkon ovelle johtava polku on peittynyt. Tallon hankeen uutta ja mietin, olenko ollut todistamassa jotakin historiallista. Konkretisoituvatko Naisena kirkossa -ryhmän keskustelut vähitellen varsinaiseksi liikkeeksi vai jäävätkö ne vain leijumaan narteksin ikonien korviin?

Jos haluat osallistua Naisena kirkossa -ryhmän tapaamisiin, ole yhteydessä Kersti Juvaan, ketti@turanko.net tai seuraa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivua. Siellä kerrotaan viikoittain kirkon tapahtumista.

*TT Pauliina Pylvänäisen artikkeli Naisdiakonius, https://www.ortodoksi.net/index.php/Naisdiakonius_(artikkeli)

Lue seuraavaksi

1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Artikkelit Näkökulma

Ortodoksinen uskonnon opetus tukee identiteettiä ja oikeutta kuulua vähemmistöön, sanoo opettaja Maria Lampinen

Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:

– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!

Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä

Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei.

Elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus

Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja ymmärtää oppilasta ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä.

Opetetaan aidosti keskeisiä asioita

Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen.

Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä

On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.

En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret omaavana koen tämän suurena rikkautena.

Positiivisen pedagogiikan keinoin

Mielestäni saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa.

Maria Lampinen

Naiskollektiivi

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

Kanttori ja teologian maisteri Larissa Qvintus-Petsalo johtaa Vantaan Tikkurilan kirkon kuoroa rautaisella ammattitaidolla, ja kirkkokansan keskuudessa hänet tunnetaan myös hymyilevästä ja helposti lähestyttävästä olemuksestaan, jolla hän kanssarukoilijat kohtaa.

– Olen nähnyt lapsena moneen kertaan, kuinka äitini on lähestynyt rohkeasti kirkkoon päin hapuilevia ihmisiä. Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle, voimme kääntyä muita ihmisiä kohti, tehdä muutakin kuin vain ristinmerkkejä.

Qvintus-Petsalo valmistui kanttoriksi 2018 ja melkein saman tien hän aloitti Uspenskin katedraalin kanttorin sijaisena. Hän sai johdettavakseen suuren kuoron ja suuren kirkon palvelukset. Tehtävän hän hoiti niin hyvin, että hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vuoden työntekijäksi 2018. Seuraavana vuonna hänet valittiin Tikkurilan kirkon kanttoriksi. Perustyönsä ohella tuli perustaneeksi muskarin ja lapsikuoronkin. Lisäksi hän ideoi, kasasi ja toteutti yhdessä kollegoidensa kanssa rukouslevy Orologionin sekä ideoi teologian opintoihin tähtäävää rekrytointivideohanketta Kirkko toimii – kirkon työssä sekä lauloi Uspenie-kvartetissa.

Koronavuosina hän siirsi toimintaa ennakkoluulottomasti verkkoon ja someen, ja hänen muskarivideoistaan tuli hitti ja virkistys monelle aikuisellekin.

– Olen iloinen, kun minulle tarjoutuu työni myötä niin paljon tilaisuuksia kohdata toinen ihminen: saan olla läsnä ihmisten iloissa ja suruissa, olla ihminen ihmiselle. Tarvittaessa voin tarjota olkapään ja myötäelää mukana, joskin kiire ja resurssit eivät aina anna tälle niin paljon aikaa kuin toivoisin.

Äitiyteen eksynyt

Oli johdatusta, että Qvintus-Petsalo päätyi opiskelemaan kanttoriksi, sillä aivan aluksi hän opiskeli musiikkiteatteria Lahden ammattikorkeakoulussa, olihan hän ollut mukana musikaaliproduktioissa lukioajoista lähtien. Vaikka hän oli ortodoksisuvun kasvattina käynyt aktiivisesti kirkossa jo lapsuudessaan ja laulanut kirkkokuorossa, tarvittiin kuitenkin käänne, joka tapahtui syksylllä 2011.

– Koko vuosi oli ollut aika haasteellinen, ja syksyllä menin käymään Kotikirkossa, jossa oli meneillään Jeesuksen rukous -palvelus. Tein päätöksen muuttaa elämäni suunnan. Uusi suunta olikin jo lapsena miettimäni tulevaisuuden plan B eli ”kanttorix opiskelemaan Jojensuuhun”, kuten olin nuorempana vihkoon kirjoittanut.

Seuraavana syksynä Qvintus-Petsalo aloitti kanttorin opinnot. Opiskeluvuosiin ajoittuvat myös naimisiin meno Sergei Petsalon kanssa, joka sittemmin vihittiin papiksi, sekä avioparin esikoisen syntymä. Muutama vuosi sitten lapsiluku sai täydennystä.

– Melkoista jongleeraustahan arkemme on. Kummallakin on vaihtelevat työajat, mutta onneksi vapaapäivät osuvat nykyään samoille viikonpäiville. Molempien on venyttävä työssään ja silti jaksettava pyörittää muuta arkea. Välillä onkin kauhea työstressi, ja siihen päälle sitten koti ja lapset. Lopussa otan huomioon Larissan tarpeet – jos otan. Olen vähän äitiyteen eksynyt: oma identiteettini on kaikkien muiden roolien alla. Omat vanhempani asuvat onneksi lähellä, Qvintus-Petsalo sanoo ja kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa kaitsevat lapsia ja ovat apuna ja tukena, myös sunnuntaisin liturgioissa.

– Tuntuu niin hyvältä tehdä omaa rakasta työtään samalla kun näkee omat lapset kirkkosalissa isovanhempien ja koko näkyvän ja näkymättömän rukoilevan kirkkokansan siipien suojassa.

Qvintus-Petsalo kuitenkin painottaa, että toivoisi naisten saavan arvostusta muutenkin kuin vain glorifioidusta äitiydestä. Hän peräänkuuluttaa sensitiivisyyttä, jolla kirkko kohtaa nuoret äidit.

–Jos kuormittuneelle äidille vain sanotaan, että äitiys on pyhä tehtävä ja käsketään ottamaan mallia Jumalanäidistä, kärsimään ja kestämään…. niin se ei ehkä johda haluttuun lopputulokseen. Väsynyt ja kuormittunut äiti tarvitsee muutakin kuin korkealle kohoavia ihanteita. Esimerkiksi kahvia, kuuntelijaa, yhdessä oloa, halausta ja lepoa. Kuten kuka tahansa uupunut.

Keskustelua naisten asemasta tarvitaan

Myös naisen asemasta ja roolista kirkossamme Qvintus-Petsalo toivoisi keskusteltavan lisää ja aiempaa monipuolisemmin, nykyajan haasteet huomioiden.

– Etenkin nykyiset nuoret naiset ja tytöt ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Jokainen sukupolvi kokenee välttämättömäksi käydä tärkeät keskustelunsa suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan, kysyä ja ehkä kyseenalaistaakin. Miten näistä vaikeiksikin koetuista teemoista voitaisiin puhua toisen osapuolen näkemystä aidosti kunnioittavasti? Toivoisin sitkeämpää yritystä ja todellista halua ymmärtää toista osapuolta. Toivon myös, ettei kirkkomme vetovoimaisuus perustuisi siihen, ettei meillä ole naispappeutta tai ettemme hyväksy homoliittoja, vaan siihen, että olemme Kristuksen ylösnousemusta julistava kirkko.

Larissa Qvintus-Petsalo johtaa ortodoksista kirkkokuoroa. — _{Larissa kanttoroimassa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa Tikkurilan kirkossa.}

Tänä syksynä Qvintus-Petsalon suuri satsaus oli Tikkurilan kirkon 25-vuotisjuhlaviikon organisoiminen yhdessä kirkon isän, rovasti Mikael Sundkvistin kanssa.

– Olen iloinen siitä, että toimintaa voidaan taas järjestää, mutta korona on kyllä jättänyt jälkensä. Työtä riittää.

Myös henkilökohtaisessa elämässä on luvassa hienoja käänteitä: kolmas lapsi ilmoitti tulostaan jokin aika sitten.

–Nuorimmaisemme sanoo, että äidin masussa kasvaa ”uppa”, hän naurahtaa onnellisena.

Teksti: Maria Roiha

Artikkelit

Maria Magdalena, esikuva tämän päivän naisille

Kirsi Maaria Koskinen ikonin edessä. — _{Kuva: Kim Kilpinen}

Juna leikkaa itäsuomalaista metsämaisemaa Joensuusta Helsinkiin. Takana on viikko Valamossa. Ensimmäistä kertaa tein tämän retken viisi vuotta sitten. Se oli ensimmäinen ikonimaalauskurssini ja ensimmäinen sukellus Suomen ortodoksisen kulttuurin sydämeen. Minusta oli tullut kirkon jäsen edeltävänä keväänä, ja ajattelin, että viikko Valamossa olisi hyvä tapa päästä syvemmälle ortodoksisuuteen. Niinhän tapahtuikin, mutta sen lisäksi syttyi vahva kipinä ikonien tekemiseen ja niiden sanoman syvempään ymmärtämiseen. Valamossa olen käynyt sen jälkeen joka vuosi, parhaimpina kaksikin kertaa.

Tämän kertaisen kurssin valmiit ikonit siunasi Haminan piispa Sergei. Puheessaan hän lausui, ”että vaikka te naiset ette voikaan olla ortodoksisen kirkon pappeja, voitte te levittää evankeliumien sanomaa ikoneita maalaamalla”. Mutta riittääkö se kaikille? Viime aikoina on ortodoksinaisten keskuudessa ollut havaittavissa jonkinlaista muutosta pohtivaa liikehdintää useammalla taholla. Yhtenä esimerkkinä tämä Mirhantuojat-verkkosivusto, muina esim. Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkolla kokoontuva Naisena kirkossa -piiri sekä Valamossa 15. – 17.9.23 pidettävä seminaari ”Millaista on naisen eletty ortodoksisuus?”, ks. https://ort.fi/uutishuone/2023-06-29/millaista-naisen-eletty-ortodoksisuus

Tässä numerossa keskitytään Magdalan Mariaan, apostolien vertaiseksi ja apostolien apostoliksi nimettyyn Jeesuksen seuraajaan. Häntä kutsutaan myös ilosanoman tuojaksi, sillä ylösnoussut Kristus näyttäytyi ensimmäisen kerran Magdalan Marialle. Kohdattuaan Herransa hän kiiruhti juoksujalkaa takaisin Jerusalemiin viemään viestiä eteenpäin Jerusalemiin, siellä yhä piileskeleville opetuslapsille.

Kaikki neljä evankelistaa mainitsevat Magdalan Marian nimeltä ja vielä useampaan kertaan. Tämä on jo sinänsä merkittävää, sillä patriarkaalisen kulttuurin vallitessa naiset yleensä sivuutettiin teksteissä. Kirjoitukset osoittavat, että Magdalan Maria oli Jeesukselle rakas ja läheinen. Hän kulki uskollisesti ja rohkeasti Jeesuksen mukana kaikissa tärkeissä tapahtumissa.

Magdalan Marian muistopäivää vietetään 22.7. On aika nostaa Magdalan Maria ansaitsemalleen jalustalle. Ylösnousemuksen ilosanoman ensimmäisenä ilmoittajana hän voisi olla esikuva myös tämän päivän naisille.

Kirsi Maaria Koskelin, vieraileva päätoimittaja

Free-toimittaja
Espoon ortodoksit ry:n hallituksen jäsen

Naiskollektiivi

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

– Se oli pääsiäisen alla, kun kuopiolainen televisiotoimittaja halusi tulla tekemään juttua ikoneista Valamon konservointilaitokseen. Minä sanoin ettei nyt oikein sovi; että ortodoksinen museo olisi parempi. Arkkipiispa Johannes kuuli siitä ja närkästyi, että miten niin ei sovi. No, meidän piti silloin alkuvaiheessa 1980-luvulla tehdä ulkopuolisia restaurointeja, ansaita rahaa, ja telineillä komeili Olavi Pesun teos Piru keittää viinaa. Se oli Kiteen pontikkatehtaan tilaus. Kysyin, että tämäkö meidän pitäisi esitellä pääsiäisohjelmassa. Arkkipiispa ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kahden päivän päästä piru oli piilotettu ja tilalla Valamon luostarin ikoneja.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka. Hän ehdottaa paikaksi Herttoniemen Treffipubia, josta saa lounaaksi paistettua kananrintaa ja ranskalaisia perunoita. Jälkiruokana on munkkeja, jotka sopivat haastattelun teemaan, sillä tällä kertaa puhutaan vähemmän Egyptistä ja enemmän Valamosta, jonka luostarissa Helena teki pitkän ja vaiherikkaan uran vuodesta 1984 eläköitymiseensä vuoteen 2010 asti, eli lähes 30 vuotta.

– Kyllä minua harmittaa, että konservointilaitos lopetettiin, kun seuraajani oli loistava Antti Narmala ja töitä olisi riittänyt silmänkantamattomiin, Helena sanoo.

Valamon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimineessa laitoksessa on nykyään ulos vuokrattavia työhuoneita, kun siellä aikanaan korjattiin monenlaista taidetta, muun muassa suuria luterilaisia alttaritauluja, jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet muualle. Ja kun Valamo Säätiö ja Valamon Ystävät ry. rupesivat tukemaan konservointilaitosta, pystyttiin enenevässä määrin keskittymään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen.

Tunnetuin työ Väinämöisen soitto

Kalevalan juhlavuoden alla Helena mietti, mitä vastaisi Helsingistä tulleeseen pyyntöön. Tulipalossa vaurioitunut R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja Helena tajusi heti, että urakasta tulisi hurja. Hän päätyi esittämään työtoverinsa kanssa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle niin suurta summaa, ettei se ehkä menisi läpi, mutta HYY maksoi kakistelematta.

– Kävi ilmi, että toinen taho oli esittänyt kaksi kertaa isomman toiveen, joten meidän tarjous ”voitti”. Meillä oli reilu vuosi aikaa saada työ valmiiksi Floran päivään 1986.

Kuten Helena oli uumoillut, Väinämöisen kunnostuksesta kehkeytyi oma tarinansa. Lääkäriopiskelijat olivat taulua pelastaessaan irrottaneet maalauskankaan kirurgiveitsellä kiilakehyksestä ja vieneet sen Uudelle ylioppilastalolle. Myöhemmin Museoviraston konservaattori Pentti Pietarila teki niin sanotun profylaktisen suojapaperiliimauksen, eli liimasi väri-irtoamakohtiin paperilappuja pitämään irtoavaa väriä paikallaan. Hänen johdollaan, japaninpaperien avulla, maalauskangas rullattiin lopulta suuren ilmastointiputken päälle ja vietiin vuosiksi varastoon. Valamoon se saapui repaleisena, mutta tiukasti rullattuna.

Kun neljä kertaa kolme metriä suuruinen teos sitten restauroituna ja uudelleen kehyksiin pingotettuna palautettiin, laatikko, johon se oli pakattu, ei mahtunut sisään edes Vanhan ylioppilastalon parvekkeen kautta. Hellävaroen pakattu maalaus piti ottaa ulos ja taiteilla piikkien lailla sojottavien lipputankojen välistä parvekkeen ikkunoista sisään.

– Manööveri tehtiin yöllä ja Kolmen sepän aukiolla pyöri kaikenlaista huutelijaa.

Kun hän rupeaa kertomaan työstään tarkemmin, puheeseen pulpahtelee lisää tietoa ja ammattitermejä, kuten hyvä pingotus ja röntgenin matalajännite. Petter ”Pepe” Martiskainen on kuulemma jälkimmäisen eksperttejä.

– Väinämöisen soiton dubleeraus uudelle kankaalle ja hyvä pingotus ovat kestäneet, Helena kehuu ja kehottaa Vanhalla ylioppilastalolla kävijöitä katsomaan teosta tarkalla silmällä, koska aivan kaikkea ei entisöity. Cesare Brandin teorian mukaisesti teoksen historian tulee myös näkyä, kuten tässä tulipalon aiheuttamat vauriot.

Äidin perintö

Irinja Nikkanen on tunnettu nimi Suomen ortodoksimaailmassa. Paitsi lapsilleen, hän antoi kaikille uskosta ja kulttuurista kiinnostuneille perinnön, jonka vaalimisessa riittää sarkaa. Irinja kuului Valamon Ystävät ry:n perustajiin, käynnisti valtavan Filokalia-suomennostyön, oli ensimmäisiä naispuolisia kirkolliskokousedustajia sekä toimittaja, kustantaja, käsikirjoittaja, kääntäjä ja kotiäiti. Tuossa virassa hänen mielikuvituksensa keksi leikin, jossa saattoi levähtää valvottujen öiden jälkeen: äiti oli kipeä lehmä, jota neljä lasta hoiti, Helena heidän joukossaan.

Karjalaisista juurista huolimatta Helenan lapsuudenperhe asui enimmäkseen Helsingissä insinööri-isä Armaksen työn takia. Ensin Käpylässä, mutta pian Herttoniemessä.

– Ja nykyinen kämppäni on Roihuvuoressa tuossa naapurissa, Helena osoittaa peukalollaan. Siellä hän tosin viettää vain osan vuodesta, koska hankki Valamon aikana asunnon Heinävedeltä, jossa viihtyy kesät. Talvet puolestaan kuluvat Egyptin lämmössä. Anaforan koptiyhteisö, josta Mirhantuojat julkaisi jutun 24.9., sai hänet mukaan piispa Thomaksen toivotuksella: ”Olemme sinun perheesi. Pehmustamme jokaisen askeleesi rakkaudella.”

– Siellä ei ole väliä titteleistä, Helena lisää. – Koska olemme kaikki Jumalan lapsia.

Ateneum, Leningrad, Rooma

Titteleitä Helenalle on kuitenkin kertynyt, jopa kuvaamataidon opettaja, jota työtä hän ei juurikaan ole tehnyt.

– Paitsi jonkin verran keikkoja, kuten Outi Heiskasen sijaistaminen Hallituskadun tyttökoulussa. Opiskelin Atskissa (Taideteollinen oppilaitos Ateneumissa), mutta tiesin jo varhain, että halusin konservaattoriksi.

Alan koulutusta ei silloin ollut mahdollista saada Suomessa, joten Helena lähti rautaesiripun taakse Leningradiin. Sen verran voimakas kokemus se oli, ettei hän vieläkään osaa puhua Pietarista.

Samaan aikaan Vaganovan balettiakatemiassa opiskeli toinen suomalainen taidestipendiaatti, Aku Ahjolinna, josta tuli tärkeä ystävä ja tukipilari.

– Opiskelijat pääsivät katsomaan esityksiä piippuhyllylle ja Aku ehdotti, että tulen mukaan. Sanoin etten näytä ballerinalta, jolloin hän keksi, että voin olla pedagogi.

Opinnot täydentyivät Rooman Istituto Centrale Del Restaurossa, josta Helena valmistui 1978. Lisäksi hän opiskeli ikonimaalausta useaan otteeseen Leonid Ouspenskyn luona Pariisissa, vuodesta 1969 aina Ouspenskyn kuolemaan 1987.

Muitakin nimiä Helenan tarinoissa nousee esiin, koska hän on ollut mukana monessa. Jopa työskentelemässä Ina Collianderin ateljeessa Töölön Ilmarinkadulla ja Italiassa matkalla Inan ja Titon kanssa. Vaikuttavien taiteilijoiden jättämien muistojen lisäksi käteen on jäänyt rutkasti kielitaitoa ja yleissivistystä, vaikkei hän taitojaan mainostakaan.

_{Ina (vas.) ja Tito Colliander sekä Helena Nikkanen. Kuvitusta kirjasta Ina ja Tito (kirj. Annina Holmberg ja Olli Löytty).}

Ikoneja ja nunnia

Palaamme Valamoon ja sen konservointilaitoksen kultaisiin vuosiin. Kun rahoitusta alkoi järjestyä, kirkkoaarteita ruvettiin siirtämään kuopiolaisesta keskusvarastosta turvaan.

– Todellakin turvaan! Helena painottaa. – Varaston naapurissa oli pizzeria ja jatkuva tulipalovaara, koska ilmastointiputketkin olivat puuta. Se oli aivan väärä paikka Vanhan Valamon ikoneille ja muille arvokkaille teoksille.

Helena mainitsee yhdeksi suosikkitöistään Gregorios Teologin, Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen ikonin, joka löytyy nykyään Trapesan keltaisesta salista. Mutta oli monta muutakin; ikoneita, jotka vahvistavat rukousta, mikä on Helenan mielestä niiden tärkein tehtävä.

– Jos katse on suunnattu väärin tai hahmon olemus torjuva, ikoni ei kutsu rukoukseen.

Koska Valamo oli vuosikaudet työpaikka, Helena oppi rentoutumaan Lintulassa. Myös Anafora on nunnayhteisö, jonka sisaristo muodostaa perheen, kuten piispa Thomas lupasi. Talkoolaiset ja pyhiinvaeltajat tuovat sinne oman säväyksensä, mutta kaikilla on sama tavoite: rakentaa kaunista ja rakkaudellista yhteisöä.

Egyptin Anafora-yhteisön kattomaalaus. — _{Egyptin Anafora-yhteisön kirkon kattomaalaus. Kuva: Helena Saaristo-Parovuori.}

– Tänä vuonna palaan jouluksi Suomeen, koska olen ollut niin monta vuotta poissa, mutta sitten taas Egyptiin, jossa kävin ensimmäisen kerran jo 1969. Toki vain maassa, Anafora-yhteisöä ei silloin vielä ollut, mutta jotenkin hassua, että kirjoitin Uskonviesti-lehteen jutun ”Koptit, Jumalan lapsenlapset”, ja nyt eläkkeellä löydän itseni – yllätys yllätys – juuri koptien parista.

Ensimmäistä käyntiä voi siis pitää jonkinlaisena alkusoittona tai ympyrän sulkeutumisena, sillä Egyptissä Helena ei korjaa vanhaa, vaan luo uutta. Omaa ääntä ja sydäntä edelleen herkästi kuunnellen.

Teksti Annina Holmberg
Kuvat: Annina Holmberg ja Helena Nikkasen arkisto

Naiskollektiivi

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu.

Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.

Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.

– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.

Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi

Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.

– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.

Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.

– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.

Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä.

– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa.

Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.

– Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan.

Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet

Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä.

– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta. Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani.

Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.

– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.

Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.

– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä.

Aktiivisen palveluselämän palkinto

– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen.

Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona.

– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa.

Annina Holmberg

Naiskollektiivi

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Näyttelijä Anna-Leena Sipilä aloitti äsken Mirhantuojien bloggarina. Olen tiennyt, että hän on intohimoinen matkustelija, kauneuden rakastaja, taiteen – kaiken taiteen, ei vain ammattinsa teatterin – ystävä, luontoihminen, varmaotteinen ratissa ja hyvä suustaan. Facebookissa hänen humoristiset, itseironiset päivityksensä ihastuttavat seuraajia. Mutta kuten kaikissa ihmisissä, hänessäkin on vielä paljon naarattavaa. Pieniä yksityiskohtia, isoja kaaria, inhoja ja intohimoja. Niitä lähdin selvittämään.

Hiljattain uutisoitiin Anna-Leenan ja hänen puolisonsa Johannes Lahtelan erosta. Asiat ovat eläneet siihen suuntaan, että he ovat löytäneet keskusteluyhteyden uudelleen. Aika näyttää, mihin kaikki johtaa. Eräänlainen uusi alku on kyseessä, mutta millainen, se hahmottuu vasta myöhemmin.

–Nyt saamme selvitettyä asioita, jotka olisi pitänyt selvittää jo vuosia sitten ja viimeistään eropäätöstä tehdessä, mutta jotka siinä shokkitilanteessa osoittautuivat mahdottomiksi selvitettäviksi, Anna-Leena sanoo.

Suora tie ortodoksiksi

Koska Anna-Leenan, tuttavallisemmin Anskin, puoliso Johannes Lahtela on kertonut uskostaan julkisuudessa ja kirjoittanut kolumneja Ortodoksiviesti-lehteen, moni luulee Anskin seuranneen miestään kirkon valinnassa. Hänen tiensä ortodoksiksi on kuitenkin ollut henkilökohtainen ja kaiken lisäksi suora.

– Hyvä ystäväni vihittiin ortodoksisin menoin ja seremonia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin luterilainen, mutta en käynyt juurikaan kirkossa tai ollut aktiivinen seurakuntalainen. Ortodoksinen jumalanpalvelus puhutteli minua enemmän.

Anski kertoo pitävänsä siitä, että ortodoksikirkko ei teeskentele olevansa muuta kuin kirkko. Kaikki toistuu siellä samanlaisena ja tuttuus tuo turvallisuutta. Palvelukset ovat suorastaan meditatiivisia.

– Olen saanut niistä paljon lohtua surussa ja kokenut iloa esimerkiksi pääsiäisyön riemussa. Ja koska olen mennyt kirkkoon omaa tahtiani ja luonut siihen oman suhteeni, Johanneksen pappisvihkimys sen enempää kuin pappeudesta luopuminenkaan eivät ole vaikuttaneet uskooni.

Uskonto- ja luontosuhde ovat hänelle samanarvoisia, yhtä pyhiä ja tärkeitä. Niistä kumpikin on vahvasti läsnä Valamon luostarissa, jossa Anski on käynyt lukuisia kertoja.

– Valamossa kirkko on keskellä metsää ja metsä kirkon ympärillä. Joskus vielä bonuksena timanttihankia, tähtitaivaita, usvaisia aamuja ja maalauksellisia auringonlaskuja. Niiden takia kannattaa tulla kauempaakin.

Anski on ”peritty” kummilapseni

Ensimmäinen oma muistikuvani Anskista on Q-teatterin lavalta 1990-luvun puolivälistä. Hän veti nuoruuden vimmalla ja ammattilaisen taidolla kuten muutkin vastaperustetun teatterin jäsenet. Moni on hänen kurssikavereitaan Teatterikorkeakoulusta, niin ettei ihme, että Q:ta ruvettiin kutsumaan sukupolvikokemukseksi. Oli Huokausten laakso, Pirun kaunis tyttö ja tietysti Skavabölen pojat, jotka valottavat niiden kirjoittajan ja ohjaajan Antti Raivion omanäköistä maailmankuvaa. Käsitykseni Anna-Leenasta näyttelijänä tarkentui Kansallisteatterin Nalle Puhissa, jossa hän esitti pientä, hermostunutta Nasua.

Jostain syystä emme törmänneet noihin aikoihin kunnolla, vaikka pyörimme molemmat teatterimaailmassa. Tutustuminen tapahtui aivan toisissa piireissä – ortodoksien kesken. Anskin puoliso Johannes Lahtela oli luonut läheisen kummisuhteen isääni ja pian Anski liittyi perheeseen, kun äidistäni tuli hänen ortodoksikumminsa. Koska äiti sairastui pian ja kuoli muutaman vuoden kuluttua, päätimme, että minä ”perin” Anna-Leenan, täytyyhän jokaisella kummi olla. Se suhde on jäänyt varsin nimelliseksi, mutta auttoi ystävyyden syntymisessä.

Pitkä tie näyttelijäksi

Anskin lapsuudenkoti sijaitsi Pyhäsalmessa, mutta tärkeä on myös Hailuoto ja siellä mummin sisaren kotitalo: se oli lapsuuden mansikkapaikka, jossa vietettiin monet kesät. Lapsuudenkodin suunnassa on nykyinen vapaa-ajan asunto tai rakas mökki, kuten Anski Oulun läänin Pyhäjärven rannalla sijaitsevaa kesäpaikkaa nimittää.

– Parasta mitä tiedän, on maata siellä riippukeinussa lukemassa. Mökki ja kirjat ovat asioita, jotka rentouttavat minut aina.

Nuoren Anna-Leenan palo näyttämölle oli niin kova, että Anski jaksoi pyrkiä monta kertaa Teatterikorkeakouluun. Kuten monet muutkin, hän keväällä tulosten tullessa vannoi, ettei koskaan enää, mutta oli seuraavana vuonna taas mukana karsinnoissa, ja avautuivathan koulun ovet viimein. Samalla kurssilla opiskelivat muun muassa Peter Franzen, Minna Suuronen, Tommi Korpela, Anu Sinisalo ja Janne Reinikainen. Suurin osa heistä on työskennellyt valmistumisensa jälkeen freelancereina, niin myös Anna-Leena.

Sisäänpääsyä odottaessa hän ehti tutustumaan varsin kirjaviin työtehtäviin sairaala-apulaisesta Fazerin leipomon vartijaan, Valintatalon kassalta suurlähetystön siivoojaan. Kokemuksista on ollut hyötyä näyttelijän ammatissa.

Lavalla hän on ollut kiinnityksellä Seinäjoen kaupunginteatterissa ja vieraillut Q:n lisäksi muun muassa Kansallisteatterissa, Tampereen työväen teatterissa ja eri kaupunginteattereissa. Tutuksi ovat tulleet myös vapaat ryhmät, kuten ohjaaja Mikko Roihan kokoamat ensemblet. Roihan kanssa työtä tehtiin Suomen lisäksi Berliinissä, jolloin perheestä huolehtiminen jäi puolison harteille.

– Tytöt Saara ja Stella olivat silloin 2014 melko pieniä, joten ilman Johanneksen tukea en olisi voinut lähteä Berliiniin, jossa valmistimme Marguerite Durasin kolmeen novelliin perustuvan esityksen Vastarinta. Se oli unohtumaton kokemus ja taiteellisesti erityisen palkitseva.

– Minä yritin sitten vuorostani antaa tilaa Johannekselle, kun hän rupesi tekemään pyhiinvaellusmatkoja Athokselle ja opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Työnjakomme toimi hyvin.

Viime vuosina Anskia on nähty paljon elokuvissa ja televisiossa. Hän on ollut ehdolla Jussi-patsaan saajaksi Taru Mäkelän elokuvassa Pikkusisar ja Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi, hurmannut lapsikatsojat Onnelin ja Annelin talven rouva Vaaksanheimona, mennyt Juice Leskisen äidin nahkoihin ja naurattanut Ex-onnellisissa, M/S Romanticissa ja Keihäsmatkoissa.

Salasaaren salanäytelmä. Kuvassa myös Eero Ojala.. Kuva: Tuomas Scholtz.

Haaveissa kirjoittaa näytelmä Hildegard Bingeniläisestä

Keskimääräistä enemmän Anski on näytellyt kotikaupunkinsa Keravan ja Tuusulan alueella toimivassa Keski-Uudenmaan teatterissa, ja sinne hän on tehnyt myös ensimmäiset tekstinsä.

– Sovitimme näyttelijäkollega Seppo Halttusen kanssa Sven Nordqvistin lastenkirjoihin perustuvan Viirun ja Pesosen, jonka jälkeen kirjoitin – kiitos koronan – oman monologinäytelmän Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia.

Kirjoittaminen maistui himolukijalle, vaikka järjetön itsekritiikki yrittikin jarruttaa menoa. Anski oppi, että siihen auttaa ainoastaan säännöllinen kirjoittaminen.

– Ja deadlinet ovat tärkeitä; ilman niitä en saisi mitään valmiiksi, hän tunnustaa.

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia pyöri Minna Koskelan ohjaamana keväällä 2022 ja siitä jäi niin mukavat muistot, ettei Anski sulje pois uusia ”omia projekteja”.

– Hildegard Bingeniläinen on kiinnostanut minua jo kauan. Hän oli noin vuonna 1098 syntynyt saksalainen kirjailija, mystikko, kirkkomusiikin säveltäjä ja abbedissa, jonka pipariresepti pyörii edelleen maailmalla. Hänessä olisi ainesta vaikka useampaankin tarinaan.

Tyhjän pesän syndrooma vaanii nurkan takana

Viime kesä oli erityinen syystä, että Anski pystyi työskentelemään mökiltä käsin: näyttelijä Juha Variksen projekti perustaa Löytänän vanhalle koululle kesäteatteri tarjosi pestin, josta Anski nautti sydämensä pohjasta.

Sääli vain, että lapset ovat jo niin isoja, että heillä on omat menonsa. He käyvät mökillä mielellään, mutta eivät ehdi viettää siellä pitkiä aikoja.

Esikoinen Saara on lentänyt pesästä jo muutama vuosi sitten. Hän on opiskellut käyttäytymistieteitä Amsterdamissa ja Lontoossa. Tällä hetkellä hän sekä opettaa että aloittelee väitöskirjaa Amsterdamin yliopistoon. Äidistä on ihanaa seurata, kuinka tytär iloitsee päästessään tekemään sitä, mitä haluaa. Saara haikaili jo varhain ulkomaille ja kävi sen takia Kulosaaren yhteiskoulun lukion kansainvälisen linjan.

Stella on lukion toisella ja harrastaa tanssia, jota varten sai alaikäisenä ajokortin harjoiteltuaan ensin mopoautolla.

– Näyttelijän ja papin aikataulut olivat hankalia ajatellen lasten kuskaamista harrastuksiin, joten kaikille oli helpotus, kun Stella pääsi hoitamaan kyytinsä itse.

Anski kuulostaa hieman haikealta, sillä niin palkitsevaa kuin lasten omien siipien kasvamisen seuraaminen onkin, tyhjän pesän syndrooma vaanii jo nurkan takana.

– Itsenäistyin itse aikaisin ja niin tekevät tyttärenikin, mistä olen ylpeä. Samalla tiedän kaipaavani heitä kauheasti, kun he ovat poissa.

Kuin lääkkeeksi ikävää vastaan perhe hankki muutama vuosi sitten koiran. ADHD-vilkkaudella varustettu Bambi-puudeli ei lennä pesästä, vaan pomppaa kotiintulijan syliin, sängyssä heräilevän vierelle ja sohvalla istuvan kaulaan. Se on notkea kuin käärme ja väsymätön kuin muuttolintu, eikä sen rakkaudella ole rajoja. Oli päivä millainen tahansa, se paranee Bambin lämmössä.

– Uskollinen lemmikki antaa ilmaista terapiaa, Anna-Leena lausuu haastattelun päätteeksi.

– Bambi on perheenjäsen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi ja hyvä niin. Vilpittömälle lapsenmielisyydelle on meidän kodissa aina tilaa.

Naiskollektiivi

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus.

Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi?

Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?

Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!

Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.

Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?

Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.

Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:
1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää, erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.
2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla.
3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!

Näkökulma

Milloin ponomarikerhot avautuvat myös tytöille?

_{Ortodoksiston eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori Kaarina Lyhykäinen.}

Olin muutama vuosi sitten käymässä eteläisessä Portugalissa ja menin sunnuntaina paikalliseen kirkkoon katoliseen messuun. Uudessa kirkkorakennuksessa alttari oli hyvin näkyvillä ja kirkkokansa pystyi seuraamaan, mitä alttarissa tapahtui. Huomasin, että nuorten alttariapulaisten joukossa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Tytöt ja pojat hoitivat tasapuolisesti erilaisia avustavia tehtäviä.

Jäin miettimään, milloin omassa kirkossani, Suomen ortodoksisessa kirkossa, kaikki lapset ovat yhdenvertaisia. Olisiko aika miettiä uudestaan tätä ponomariasiaa ja saada näivettyneisiin ponomarikerhoihin uutta eloa kutsumalla niihin kaikkia lapsia?

Alttariin menossa ei ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä

Poikien ponomariutta perustellaan usein sillä, etteivät naiset saa mennä alttariin. Jos ollaan tarkkoja, niin tämä ei pidä paikkaansa. Alttariin ei voi mennä myöskään kuka tahansa mies, vaan ainoastaan ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Ortodoksisen maailman nunnaluostareissa nunnat toimivat alttarissa ponomareina. Lisäksi monissa paikoissa kirkon siivoustehtävistä huolehtii nainen. Naispuoliset vahtimestarit huolehtivat myös alttarin siisteydestä. Lisäksi piispamme ovat linjanneet, että kirkottamisen yhteydessä kaikki vauvat viedään alttariin. Alttariin menossa ei siis ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä.

Joskus kuulee vielä perusteluita naisen ”saastaisuudesta” kuukautisten aikana. Tämä juontaa juurensa juutalaisista puhtaussäännöksistä, jotka ovat voineet olla relevantteja vielä varhaiskristillisessä maailmassa. Aivan fyysisesti lämpimässä ilmanalassa, jossa ei ole tunnettu kuukautissuojia, alttari olisi kirjaimellisesti voinut tahrautua kuukautisvereen. Juutalaisuudessa saastaiseksi tulkittiin kaikki, joka poikkesi järjestyksen ideasta. Näin ollen myös sairaita, rampoja ja esimerkiksi loukkaantuneita ihmisiä pidettiin saastaisina. Kristinusko hylkäsi juutalaiset puhtaussäädökset ja jotkut kirkkoisät tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia niin, että esimerkiksi sydämen kovuus ja pahat teot voivat saastuttaa ihmisen. Kuukautiset eivät ole sydämen kovuutta tai pahoja tekoja, vaan luonnollinen biologinen tapahtuma, jonka ansiosta uusi elämä voi kasvaa naisen kohdussa. Lisäksi lapset ehtivät olla ponomarikerhossa monta vuotta, ennen kuin puberteetti on heille ajankohtainen.

Alttariapulaisena toimimisessa ei ole kyse myöskään sakramentaaliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, jonka vanhoissa kirkoissa katsotaan kuuluvan miehille. Kyse on yleiseen eli kuninkaalliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, joka koskee kaikkia seurakuntalaisia. Kaikki kirkon jäsenet on yhtä lailla kutsuttu palvelemaan kirkkoaan, kukin omien lahjojensa mukaan. Yksi on hyvä IT-asioissa, toinen on hyvä leipomaan, kolmas osaa laulaa ja neljäs on hyvä järjestelemään asioita. Jokainen voi tuoda oman osaamisensa kirkon hyväksi ja rakennukseksi. Ihmisen taidot ja osaaminen eivät ole kiinni hänen sukupuolestaan.

On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta

Muutos, varsinkin hierarkisissa yhteisöissä on vaikeaa. Muutoksen vastustamiselle löydetään yleensä hyviä syitä perinteestä ja argumentiksi kelpaa myös se, että ”aina on tehty näin”. Oman työurani alkuvuosina 1990-luvulla Uspenskin katedraalin kanttorinvirka oli auki. Viran ainoa pätevä hakija oli nainen. Hänet valittiin virkaan, mutta toimipaikka siirrettiin pienempään seurakunnan kirkkoon, jonka miespuolinen kanttori puolestaan siirrettiin Uspenskin kanttoriksi. Perusteluina oli se, ”ettei seurakunnan pääkirkon kanttori voi olla nainen.” Ne, jotka tuolloin kysyivät, miksi ei, eivät saaneet kysymykseensä vastausta. Tänään, vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, pidämme tuon aikaista toimintaa syrjivänä ja epäasiallisena kohteluna. Meidän on vaikea ymmärtää päätöksen perusteluita tilanteessa, jossa seurakunnan pääkirkon kanttorina on jo vuosia toiminut nainen.

Kirkon kasvatuksen kentässä joudumme vastaamaan lapsillemme ja nuorillemme kysymykseen, miksi kaikki eivät pääse ponomareiksi. Tähän kysymykseen meillä kasvattajilla ei ole vastausta. On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta. Opetammeko tietämättämme, että toiset ovat tärkeämpiä tai arvokkaampia kuin toiset? Toivon, että olemme pian tilanteessa, jossa ihmettelemme, miten joskus on voinut olla niin, etteivät kaikki lapset ole olleet tervetulleita ponomarikerhoihin. Missä kirkkomme seurakunnassa tai pyhäkössä otetaan ensimmäinen askel?

TM Kaarina Lyhykäinen on Ortodoksiston, eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori, uskonnon opettaja ja Helsingin seurakunnan pitkäaikainen kasvatustyöntekijä.

Naiskollektiivi

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen

– Kirkko merkitsee minulle elämää! Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori. Kirkko merkitsee minulle hengellistä turvaa. Yhteisessä rukouksessa koettavaa yhteisöllisyyttä on vaikea sanoin kuvailla, tiivistää siilinjärveläinen Anne Lukkarinen kauniisti ortodoksisen uskon merkityksen itselleen.

Anne on tuore kirkkomme jäsen: KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni liitti hänet kirkkoon suurena lauantaina 2019 Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Tie ortodoksiksi oli polveilevan hidas ja monivaiheinen.

– Minulla oli useita ortodoksiystäviä. Lisäksi äitini hyvä ystävä oli ortodoksi, ja muistan yhä perhejuhlat ”monine armorikkaine vuosineen” sekä hautajaisten, häiden ja kastejuhlien tunnelmat. Ne ovat jääneet tuoksuina ja tuohuksen valonliekkeinä lohdullisiksi muistoiksi mieleeni. Vuonna 2001 äiti osti minulle ensimmäisen ikonini Patmokselta, jossa vierailimme kirkoissa ja luostareissa, Anne kertoo.

Kirkon kutsu oli välillä voimallinen, välillä se taas peittyi elämän hälinän alle äänettömiin. Kuitenkin vuonna 2014 Anne alkoi etsiä tietoa ortodoksisuudesta ja päätyi lopulta sinne, minne niin monet ortodoksisuudesta kiinnostuneet päätyvät: Valamoon. Hän kävi monilla kursseilla aviomiehensä Teron kanssa. Neljä vuotta sitten kurssilta kotiin palatessamme hän sanoi, että ”voisi olla hyvä, että otat tuosta asiasta nyt kunnolla selvää, koska palaat siihen niin usein”. Hän siis ikäänkuin auttoi minut katekumaanimatkani alkuun kannustamalla yhteydenottoon seurakuntaan.

Anne ryhtyi käymään Kuopiossa palveluksissa ja osallistui katekumeeniopetukseen.

– Kaikki se tuotti minulle suuria vastauksia. Koin varmistuvani siitä, että olin löytänyt apostolisen uskon.

Naiseus on kirkossa mahdollistavaa, ei rajoittavaa

Ortodoksisuudesta on muodostunut erottamaton osa Annen elämää, ja se näkyy hänen arjessaan rukoushuokauksin sekä rukouksin oman rukousnurkan äärellä tai työhön ryhtyessä. Myös kirkolliset juhlat ja niiden viettäminen yhdessä perheen ja seurakunnan kanssa ovat tärkeitä.

– Tarvitsen yhteisiä palveluksia ja rukousta, ja palveluksiin osallistun aina kuin vain suinkin kykenen. Matkoilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyrin aina etsimään kirkon. Osa ortodoksista elämäntapaa on myös Valamo ja talkootyö rakkaassa luostarissa.

Anne onkin monelle Valamon-kävijälle tuttu juuri talkoolaisena. Hänet on voinut nähdä näyttely- tai kirkkovahtina. Myös allekirjoittanut tapasi Annen ensin kerran juuri Valamossa.

Naisena hän kokee olevansa täysivaltainen kirkon jäsen.

– Kirkon jäsenä naiseus on osa minua, ei rajoittava vaan mahdollistava. Mahdollisuudet naisena avautuvat minulle eniten juuri uskon ja kirkon näkökulmasta. Ja se näkökulma on erilainen kuin maailman tarjoama näkökulma, vapauttavakin.

Annen taivaallinen esirukoilija on pyhä Anna Novgorodilainen.

–Hänen lisäkseen minulle läheinen on Jumalansynnyttäjä ja erityisesti Konevitsalainen ikoni, jonka puoleen rukouksieni kanssa käännyn. Usein pyydän esirukouksia myös Maria Pariisilaiselta, Domna Nikomedialaiselta ja Fotine Samarialaiselta. Palkattaparantaja Panteleimon ja pyhittäjä Samson vieraanvarainen ovat minulle erityisesti ammatillisten esirukouspyyntöjeni välittäjinä merkittäviä, Anne sanoo. Hän tekee mielenterveys-ja päihdetyötä asiantuntija- ja koulutustehtävissä.

Oma tsasouna suunnitelmissa

Annen lapsuudenkotitila siirtyi hänelle jokin aika sitten, jolloin Annelle ja hänen miehelleen syntyi ajatus sinne muuttamisesta lähivuosina.

– Yhden keskustelun yhteydessä huomasimme pohtivamme, millaista olisi jos saisimme rakentaa sinne oman tsasounan. Millainen sen tulisi olla, ja mitä sen rakentaminen edellyttäisi niin hengellisesti kuin materiaalisestikin, ja kenelle se mahdollisesti pyhitettäisiin. Oma tsasouna olisi omalle uskonelämälle tärkeä kotipyhäkkö, jonka huoltamisen ja siellä tapahtuvan rukouksen kautta yhteys kirkkoon syvenisi ja saisi uuden ulottuvuuden.

Hanke onkin ottanut ensiaskeleitaan, ja Anne on lupautunut kertomaan tsasouna-kuulumisia ja muutakin pohdintaansa omassa blogissaan Mirhantuojat-sivustolla. Blogi avautuu pian, kannattaa siis seurata Mirhantuojien sivustoa.

Artikkelit

Ina Collianderin taide ilahduttaa ja lohduttaa yhä

Hän ei koskaan tarjonnut kahvia, aina teetä. Hänellä oli keitin mukanaan kaikkialla minne hän meni, joten tarjoilu onnistui niin Kuokkalan huvilassa, Juojärven junaseisakkeella kuin pariisilaisessa hotellihuoneessakin. Hänen silmänsä, joita kuvattiin pohjattomiksi metsälähteiksi, näkivät kauneutta lasten leluissa, italialaisissa ikkunoissa, katujen kerjäläisissä ja puunkappaleissa, joihin hän kaiversi aiheitaan. Kuuluisimmiksi niistä tulivat enkelit, jotka lohduttivat, armahtivat ja kantoivat ihmisten surut.

– Tuolla liinalla enkeli kuivaa murehtijan kyyneleet, hänen taiteensa keräilijä kertoo.

Paitsi myötätuntoa, Ina Collianderin (1905-1985) työt tarjoavat värejä, iloa, vaihtelevia aiheita ja vahvan viivan.

Ina Collianderin enkeligrafiikkaa. — _{Ina Collianderin grafiikkaa.}

Lapsuus ja nuoruus historian kuohuissa

Vuonna 1905 syntynyt Ina Behrsen, jonka Pietarissa sijaitsevaan kotiin kuuluivat isä Richard, äiti Lydia ja sisar Renata, oli vilkas lapsi. Balttilaiseen ylimystöön kuuluneessa perheessä, jossa arvostettiin saksalaista kuria ja järjestystä, moista piirrettä suitsittiin, ja kun Ina oli vasta 8-vuotias, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen Jenaan. Keskiaikaiset linnoituksen jäänteet, vanhat kirkot ja mahtipontiset yliopistorakennukset näyttivät pikkutytön silmissä jylhän synkeiltä, ja hän etsi kaupungin laitamilta kummun, josta kuvitteli näkevänsä Venäjän suuntaan. Hänen kotikielensä oli saksa, mutta venäläinen lastenhoitaja, ”njanja”, oli istuttanut häneen rakkauden venäjän kieleen, kulttuuriin ja ortodoksiseen uskontoon. Niitä hän kaipasi ja tuli vaalimaan läpi elämänsä.

Kun Venäjän vallankumous 1917 syttyi, Ina oli aitiopaikalla seuraamassa sen tapahtumia. Hän ei tiennyt, että hänen tuleva puolisonsa Tito Colliander asui samassa kaupungissa ja koki saman sekasorron, mutta myöhemmin muistot varsinkin kauheasta nälästä yhdistivät heitä. He saattoivat vielä vanhoinakin ojentaa kätensä pöydän yli ja puristaa toisiaan kiitollisina siitä, että heillä oli ruokaa.

1918 Ina lähetettiin kouluun Tšarskoje seloon, jossa hän sai innoitusta äidinkielen (venäjän) opettajaltaan. Hän oppi ilmaisemaan itseään kirjallisesti ja taideopintonsa Pietarissa kaksi vuotta myöhemmin aloitettuaan myös kuvallisesti. Taiteen edistämiskoulu oli hänelle siinäkin mielessä tärkeä, että hän sai sieltä elinikäisen ystävän, tulevan taiteilijan Vera Miljutinan. Taide antoi Inalle voimaa, jota hän tarvitsi, kun perhettä kohtasi karmea suru: pikkusisko Renata teki itsemurhan hirttäytymällä. Ajan tavan sekä vanhempien periaatteiden mukaan tapauksesta vaiettiin. Vain perheen lemmikkipapukaija Volodja toisteli Renatan nimeä, mutta sulki suunsa, kun Lydia heitti vihaisena liinan sen häkin peitoksi. Sen jälkeen 16-vuotiaana kuolleesta Renatasta ei puhuttu.

Ina oli Renatan kuollessa Suomessa. Hän oli noudattanut vanhempiensa määräyksiä ja opiskellut lastenhoitoa Tilly Soldanin opistossa Kauniaisissa. Mieluummin hän olisi jatkanut taideopintoja, mutta toisaalta hänellä kävi tuuri: Tilly Soldan oli tunnetun taiteilijan Venny Soldan-Brofeldtin sisar ja sitä kautta osa Tuusulan rantatien taiteilijayhteisöä. Tillyllä oli poika sisarensa miehen, kirjailija Juhani Ahon kanssa, mutta vaikka tapaus oli aiheuttanut skandaalin, perheitä se ei ollut hajottanut. Tillyn kautta Ina tutustui Vennyyn ja Järnefeltien kuuluisan kulttuurisuvun matriarkan Elisabethin ajatuksiin ja loi elävät suhteet suomalaiseen taidemaailmaan.

Taiteilijaksi ja naimisiin

Opinnot Taideteollisen Keskuskoulun mallipiirustusluokalla olivat Inalle unelmien täyttymys, ja hän iloitsi tovereista, joiden kanssa sai nauraa, itkeä, juhlia ja kehittyä. Hän loi elinikäiset suhteet Eva Wichmaniin, Anne Krokforsiin ja Gunilla Jungiin, mutta myös Sven-serkkunsa (Grönvall) ystäväpiiristä tulleisiin kirjailijoihin Gunnar Björlingiin ja Henry Parlandiin. Näinä vuosina (1924–1928) Inan on kuvailtu olleen vilkas, eloisa, jazz-musiikkia rakastava ja kivunneen jopa pöydälle tanssimaan.

Tito Collianderin Ina tapasi Porvoossa, josta oli saanut työpaikan kirjankansien tekijänä WSOY:llä. Amorina toimi tyttökouluun Titon jälkeen kuvaamataidon opettajaksi tullut Elsa Lönnström, joka kuvaili Inaa innoittuneesti:

– Siinä sitten on mainio ihminen, ihan erilainen kuin kukaan muu. Hän kulkee minkälaisissa vaatteissa sattuu ja tukka on niskasta sitaistu miten sattuu. Ja hän puhuukin niin veikeästi venäjäksi murtaen.

Kauniaisiin muuttaneet Behrsenit olivat kauhuissaan kuullessaan tyttärensä ihastuneen köyhään taiteilijarenttuun ja lähettivät tämän jälleen kerran Saksaan ajatellen, että hän unohtaisi siellä Titon. Ina, joka oli haaveillut jo kauan Italiaan pääsystä, suostui kompromissiin, koska pääsi Maxon-Kallenbergerin yksityiskouluun Müncheniin opiskelemaan linoleikkaustekniikkaa, jolla täydensi Alexander Belijiltä, Toivo Vikstedtiltä, Alfred William Finchiltä ja muilta aikaisemmilta opettajiltaan saatuja valmiuksia. Hän totteli aikuisenakin vanhempiaan, mutta kuunteli sen verran myös omaa ääntään, että uskaltautui karkaamaan Garda-järvelle, jossa näki Italian ihanan valon ja lääkitsi sillä salakihlattuaan kohtaan tuntemaansa ikävää. Kunnollisen irtioton hän teki menemällä naimisiin heti matkalta palattuaan: Tito oli häntä vastassa satamassa yhdessä todistajiksi lupautuneiden Sven Grönvallin ja Gunnar Björlingin kanssa. Siviilivihkiminen tapahtui Senaatintorin kupeessa sijaitsevalla Raatihuoneella, joka tunnetaan nykyään Bockin talona. Päivä oli uudenvuoden aatonaatto ja vuosi 1930.

Taiteilijaliitto

Inan ja Titon työnjako oli selvä alusta alkaen: Ina teki kuvataidetta ja Tito kirjoitti. Pieniä poikkeuksia kyllä oli: joitain Inan kirjoituksia julkaistiin Domuksessa ja Svenska Pressenissä ja Tito kuvitti omat lehtiartikkelinsa, mutta pääasiassa jako piti. Ennen naimisiin menoa heillä oli yhteisnäyttely Helsingin Taidehallissa, ja Kuokkalasta palattua he toteuttivat toisen projektin, joka oli pienimuotoisuudessaan viehättävä. Tito oli Mariaa ulkoiluttaessaan keksinyt lorun variksesta ja lihotti sen lastenkirjan mittoihin. Ina teki tarinaan kuvat ja tekstasi säkeet. Sitten he monistivat ja nitoivat teosta sadan kappaleen verran, ja Ina väritti kuvat käsin. Heidän koulutuksillaan olisi ollut helppoa saada vakituinen työpaikka, mutta vaikka elämä oli todella niukkaa ja tilanahtaus kiristi kummankin hermoa – Inan työhän, jota hän teki kotona Helsingin vaihtuvissa asunnoissa, vei tilaa – he eivät suostuneet myymään vapauttaan.

Tito, jolla oli päävastuu perheen elättämisestä, etsi jatkuvasti aiheita ja myi artikkeleitaan lehtiin. Eräällä jutunmetsästysmatkalla hän löysi Virosta Petserin, jonka tunsi heti kodikseen, eikä Inalle ollut ongelma seurata Marian kanssa perässä. He eivät olleet Titon kanssa pesänrakentajia, vaan nomadeja, jotka olivat tottuneet kantamaan kotia mukanaan ajatuksissa ja tavoissa. Nopeat liikkeet ja tunneomaiset ratkaisut olivat heille ominaisia.

Itäisessä Virossa sijaitseva Petseri muistutti monin tavoin Inan ja Titon lapsuuden Pietarissa vallinnutta todellisuutta, joka oli Neuvostoliiton syntymisen myötä kadonnut tai muuttunut saavuttamattomaksi. Se merkitsi heille paluuta johonkin, jota ei enää ollut, mutta jonka he kokivat tutuksi, omaksi ja läheiseksi. Paikalliset markkinat olivat kuin venäläinen satu, jota säesti ihon alle tunkeutuva kirkonkellojen kilahtelu. Läheisestä luostarista tuli molemmille valtava inspiraation lähde: Tito otti osaa ristisaattoihin ja kirjoitti niiden innoittamana pääteoksensa Korståget – Ristisaatto, ja Ina maalasi öljyväreillä valontäyteisiä näkymiä lähiympäristöstä. Petserin ajan huipensi perheen liittyminen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1937.

Enkeleitä ja sydämen rukousta

Italian lisäksi Ina oli kaivannut aina palavasti Pariisiin, ja Petserin jälkeen sekin unelma toteutui. Sitten oli vuorossa taas Suomi, sillä 1939 perhe kasvoi toisella tyttärellä, Katilla. Kymmenen vuoden päästä syntyi vielä iltatähti Sergius, jonka nimestäkin kuulee, kuinka tärkeäksi ortodoksinen usko ja kulttuuri olivat vanhemmille tulleet. Inalla se näkyi teosten aihepiirin laajenemisella ikoneihin ja taivaallisiin asioihin. Enkeliteema ilmaantui hänen taiteeseensa heti jatkosodan jälkeen 1945, kun hän leikkasi Kolme enkeliä -puupiirroksen venäläisen ikonimaalari Andrei Rublevin Pyhä kolminaisuus -ikonin mukaan. Hän sovelsi ikonitaidetta luovasti kohopainografiikkaan ja loi yksivärisiä, sävyn mukaan nimettyjä enkeleitä, kuten Enkeli sininen, Enkeli tulipunainen, Enkeli maanvärinen ja Enkeli vaaleanpurppura. Niistä tuli valtavan suosittuja.

1940-luvun lopulla Collianderit löysivät Heinävedellä sijaitsevan Valamon luostarin ja saivat rippi-isäkseen skeemaigumeni Johanneksen (nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen), jonka opastuksella rupesivat harjoittamaan niin sanottua sydämen rukousta. He lukivat hiljaa mielessään yksinkertaista säettä ”Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä”, kunnes se jäi soimaan heidän päähänsä. Rukous, jota toistetaan niin kauan, että se alkaa itsekin toistaa itseään, siirtyy mielestä sydämeen ja kajahtelee sieltä kuin kaikuna, jonka takia sitä kutsutaan myös lakkaamattomaksi rukoukseksi. Lyhyydestään huolimatta se on voimakas ja henkilökohtainen ja edellyttää kokonaisvaltaista kirkon jäsenyyttä: jumalanpalveluksiin ja sakramentteihin osallistumista sekä Raamatun lukemista ja laupeuden harjoittamista.

Ortodoksisuus rupesi saamaan entistä enemmän sijaa Inan taiteessa. Hän käytti seitsemän vuotta (1960–1967) Hangon kirkon mosaiikkien ja kirkkolippujen tekemiseen ja kruunasi urakan taiteilemalla Kristuksen kirkastus–mosaiikin Valamoon ja kirkkoliput Helsingin Myllypuron Aleksanteri Syväriläisen tsasounaan. Sen lisäksi hän teki vielä mosaiikit Uspenskin katedraaliin ja ortodoksisella hautausmaalla olevaan Pyhän Eliaan kirkkoon Helsingissä, vaikka lähestyi jo seitsemättäkymmenettä ikävuottaan. Ne olivat puhtaasti kuuliaisuustehtäviä, eivätkä tuoneet hänelle rahaa, mutta Inasta oli nuoruuden niukkuusvuosien jälkeen tullut myyvä taiteilija, joka käytti varallisuuttaan mieluummin hyväntekeväisyyteen kuin leveään elämään. Ulkomailla matkustelu oli ainoa, johon hän halusi satsata, ja varsinkin Italiassa Collianderit kävivät usein.

Monipuolinen perintö

Ina kuoli marraskuussa 1985 ja haudattiin Hietaniemeen Helsingin ortodoksiselle hautausmaalle, jonne Tito seurasi häntä vajaat neljä vuotta myöhemmin. Jos hänen työnsä listattaisiin kirjojen lailla, moni saattaisi hämmästyä siitä, kuinka moninaisia niiden aiheet olivat. Ei pelkkiä enkeleitä eikä ikoneita, vaan naismarttyyreita katkaistuine kauloineen, joiden vastapainoksi tavallisten naisten päitä kaulan jatkeena, venäläisiä ja italialaisia maisemia, lapsia leikkimässä tai puuhailemassa askareidensa parissa, symbolisia kuvaelmia, hedelmä- ja kukka-asetelmia, muotokuvia, näkymiä ikkunasta sisään ja ulos…

Suurin osa Inan tuotannosta on kaunista ja kohottavaa, mutta ei kaihda vaikeita aiheita. Toisinaan nuo ääripäät – harmonia ja riitasointu – kohtaavat konkreettisesti, kuten Taivaallinen ja maallinen piirileikki -maalauksissa, joissa on kuvattuna kaksi päällekkäistä piiriä; alapuolella alastomista ihmisfiguureista koostuva joukko pitkätukkaisia, käsistään toisiaan pitäviä pyöriviä hahmoja, yläpuolella saman verran siivekkäitä ja nilkkoihin asti ulottuviin kaapuihin pukeutuneita enkeleitä. Maallisten hahmojen liike on vauhtiviivoista ja asennoista päätellen eri suuntiin riuhtovaa ja tempoilevampaa kuin rauhaa huokuvan taivaallisen joukon. Piirien välillä ei ole kuitenkaan mitään estettä, vaan ne muodostavat toisiaan täydentävän, symmetrisen kokonaisuuden. Sama dualismi näkyy Inan tuotannossa laajemminkin, sillä hän kuvasi yhtä suurella antaumuksella niin uskonnollisia aiheita kuin kodin arkea, enkeleitä ja lasten leikkikaluja; hyvää ja kaunista, sekä – jos nyt ei suorastaan rumaa ja pahaa – niin ainakin pohtimiseen haastavia aiheita.

Inan työt vaikuttavat ihmisiin vahvasti. Ne nostavat kaipauksen pintaan, mutta myös lohduttavat; vetoavat kauneudellaan, mutta eivät ole vailla rosoa; herättävät hellyyttä ja muistuttavat tuonpuoleisesta – pysäyttävät katsomaan pitempään, syvempään. Ne saavat palaamaan takaisin luokseen, aivan kuten Titon parhaat kirjat saavat lukemaan ne useampaan kertaan. Tämän enempää taiteilija voi tuskin toivoa: kuin että hänen teoksensa jäävät eloon hänen itsensä jälkeen.

Naiskollektiivi

Taina West luuli kuolevansa hankeen, kunnes enkeli tuli ja pelasti

– Mä olin Marikalla ja lähdin metsään kävelylle. Alkoi sataa lunta, sellaista hienoa hentoa ensilunta, jota ei voinut kuvitella pelottavaksi. Päinvastoin maisema muuttui uskomattoman kauniiksi, mutta samalla kaikki rajat peittyivät ja metsästä tuli yhtä vaaleaa harsoa. No mähän tietysti eksyin, ja vaikka se ei heti pelottanut, niin annas olla, kun oli haahuillut siellä valkeudessa pari tuntia ja voimat nollassa – kauhuhan siinä iski päälle. Tää kuulostaa tietysti liioittelulta, mutta mä valmistauduin jo kuolemaan. Sitten täysin yllättäen jostain iski tietoisuus, mihin piti kääntyä. Samalla tuli lämmin; ei lumen aiheuttama valheellinen lämpö, vaan niin kuin joku olis silittäny sisältäpäin. Enkeli, mä ajattelin. Se näyttää mulle tien. Ja mä löysin takaisin enkä edes vilustunut. Siinä ei voinu olla kuin yliluonnollinen asialla – mun ikioma suojelusenkeli, ihme tai pyhän kosketus, ja se oli niin vahva, että mä muistan sen fyysisen tunteen vieläkin.

Toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Taina Westin äidin suku on Suistamolta, rajan taakse jääneestä Karjalasta. Isoäidillä, joka letitti hänen tukkansa kahdelle niin tiukalle palmikolle, että silmät menivät vinoon, oli ikoninurkka. Myös isän äiti oli alkujaan ortodoksi, mutta Taina kastettiin luterilaiseksi, koska ”ryssän kirkolla” oli sodan jälkeen pitkään kolea kaiku. 1956 syntynyt Taina koki rippileirillä ajan hengen mukaisen uskoon tulemisen, joka vaihtui opiskeluvuosina vakaaksi vasemmistolaisuudeksi. Taina ei häpeä sanoa olleensa stallari (stalinisti), mutta ihmettelee, kuinka muutaman vuoden jakso elämästä onnistuu leimaamaan ihmisen loppuiäksi. Kiihkeintä kommunismia kun kesti vain murto-osa elämän pitkästä juoksusta.

Taina opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina, jolloin opinahjo oli voimakkaan punainen. Hän muistelee, ettei koskaan valmistunut, koska työ vei mennessään. Television Iltalypsy, joka pyöri vuosina 1993-2001, on yksi tunnetuimmista töistä, joissa Taina on ollut mukana. Moni muistaa hänet myös Suomen hovi ja Pohjantähden alla –ohjelmien Aune Asplundina. Tai radiosta, josta hän lähti, kun Yle otti käyttöön soittolistat; Helsingin Sanomien kolumneista; Tanja Saarelasta (myöh. Karpela) ja Jukka Puotilasta kirjoitetuista kirjoista sekä monista yhteiskuntaa, uskontoa tai taidetta käsittelevistä tapahtumista, joissa hän on ollut juontajan, keskustelijan ja moderaattorin rooleissa.

Nykyään hänet tunnetaan myös ortodoksina, joka on kirjoittanut artikkeleita Valamon ystävä -lehteen ja toimittanut Annina Holmbergin ja Olli Löytyn kanssa kirjan Minun Valamoni, tarinoita luostarista (Kirjapaja 2017, uusintapainos Valamon ystävät ry. 2021).

Tainasta tuli ortodoksi vuonna 2013 pitkän harkinnan jälkeen. Hän halusi kummikseen ohjaaja, dramaturgi Ritva Holmbergin, joka sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Koska Ritva tiesi kuolevansa pian, hän varoitti, ettei hänestä ole pitkäaikaiseksi kummiksi. Silloin Taina keksi, että Ritvan tytär Annina voisi periä tittelin. Mirhavoitelu toimitettiin Helsingissä Liisankadun Kotikirkossa ja kummatkin kummit, oleva ja tuleva, olivat läsnä. He myös etsivät yhdessä Tainalle taivaallista esirukoilijaa, joksi päätyi pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren äiti ja muun muassa arkeologien suojelija. Hän kuuluu myös katolisen ja anglikaanisenkin kirkon pyhiin, mikä sopii ekumeniaa ja laajemminkin tasa-arvoa ja kaikessa yhdenvertaisuutta kannattavalle Tainalle. Avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa hänelle sopi myös mainiosti kertoa ajatuksistaan kesän Pride-juhlan aikaan Nato-kahvien merkeissä.

– Ei sitä silloin nuorena kommarina olisi voinut kuvitella skoolaavansa Natoon liittymisen kunniaksi, mutta maailma muuttuu puhumattakaan ihmisestä, hän sanoo. Ja kertoo, että kaiken muutoksen keskellä yksi asia on aina kannatellut häntä: usko enkeleihin ja varsinkin suojelusenkeleihin.

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.

Artikkelit

Mitä pyhä naiseus merkitsee?

Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!

Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.

Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.

Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!

Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma:

https://valamo.fi/c/2022-09-09/naiseuden-voima-92022

Artikkelit

Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia

Hän istuu Töölönlahdella ja tuijottaa ohi soljuvaa autojen virtaa. Hänellä on iso nenä, korkea otsa ja kummallinen päähine, jota kutsutaan harakaksi. Varreltaan hän on pieni ja sitkeä, mutta vanhemmiten laihuuttaan miltei läpikuultava. Hänet on takonut graniittiin kuvanveistäjä Alpo Sailo, joka näkee hänessä ennenkaikkea runonlaulajan. Niin ovat tehneet myös taidemaalarit Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt, joiden maalauksissa hänen sormensa ovat kanteleen kielillä – instrumentin, jota hän ei osannut kunnolla soittaa. Runoilija Arvo Turtiaisen säkeissä helähtää hänen äänensä:

Sata autoa minuutissa

aamulla anivarahaisin.

Tuhat raitiotievaunua vuorokaudessa

iltaisin ikimyöhäisin.

vikivierahainen, kovakorvainen, kylmäkylkinen – –

Kyllä. Jos patsas heräisi eloon, se rääkäisisi kauhusta, sillä vaikka sen kohde koki Pietarinkin liikenteen, hän ei viihtynyt kaupunkien kumussa, vaan palasi takaisin Karjalan laulumaille kuolemaan kimaltavien salien ja ihailevien ihmisjoukkojen sijasta köyhässä töllissä. Kahvia kultareunakupeista juottavien kulttuuripersoonien sijasta siellä äyski ynseä miniä, ryysti sahtia laiska poika ja pyöri jaloissa liuta lastenlapsia. Mutta sinne hän oli halunnut ja päässyt naimisiin: Inkerinmaalla syntynyt sepän tytär Suomen puolelle Vaskelaan. Kuka olisi osannut ennustaa, että juuri hänestä veistettäisiin harvinainen naisen näköispatsas Helsingin vilkkainta tietä tuijottamaan? Ja vielä ihmeellisempää: että Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2021 esittäisi Konstantinopolin patriarkalle hänen pyhäksi julistamistaan eli kanonisointiaan nimellä Pyhä vanhurskas Paraske?

Vaimo Paraske

Paraske syntyi tammikuussa 1834 Inkerinmalla Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Hänen äitinsä oli kotoisin rajan toiselta puolelta, Suomesta, ja jostain syystä inkerikkotytön mieli veti sinne. Hänen kerrotaan kyllä muistelleen haikeana isänsä pajaa, mutta riemuinneen päästessään äitinsä kotikylään vaimoksi. Siellä hänen nimensä eteen liitettin miehen talon, Larilan, nimi, ja häntä alettiin kutsua Larin Paraskeksi. Vaikka hänet siten leimattiin miehensä omaisuudeksi, hän osoittautui talon pystyssäpitäjäksi ja dynamoksi.

Puolta vanhempi puoliso oli kivulias, joten vaimo lukuisten synnytysten ja hautajaismenojen (yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuisiksi) lisäksi teki miesten töitä kavahtamatta edes raskaiden jaala-alusten vetämistä Taipaleenjoella. Niillä kuljetettiin heinää, suolaa ja mitä milloinkin tarvittiin. Anu Kaipaisen romaanissa Poimisin heliät hiekat mies tuntee alemmuutta ellei peräti mustasukkaisuutta vaimon vahvuuden rinnalla, mutta jonkun on leipä perheeseen tuotava, ja kun talouteen kuuluva natokaan ei kykene kuin kevyisiin kotitöihin kiukuttelunsa ohessa, se joku saa luvan olla Paraske.

Sijaisäiti Paraske

Kun elanto kaikesta raatamisesta huolimatta käy vähiin, Paraske keksii, mistä saada lisätienestiä: ottamalla orpolapsia Pietarista. Niiden ylläpidosta maksetaan, mutta ne pitää itse hakea. Ei siis muuta kuin matkaan, jalan halki pitkän taipaleen, monta päivää ellei viikkoakin kestävän. Anu Kaipainen kirjoittaa romaanissaan:

Raskas Pietarin matkasta tuli, paljon raskaampi kuin Paraske oli yltiöpäisyydessään kuvitellutkaan, ainakin tästä ensimmäisestä käynnistä. Myöhemmin se ikään kuin kerta kerralta helpottui, kun oppi tuntemaan tiet ja oikopolut, talot, joista annettaisiin yösijaa, ja ne joista saattoi saada leipäpalan, jopa keittoakin. Ja Pietarin kadut hän oppi tuntemaan niin että olisi käynyt tien köyhäintalolle vaikka unissaan, niin kuin vanhemmalla iällä sitten kävikin.

Paraske ei ollut kooltaan suuri, mutta hänen voimansa olivat mittavat ja sinnikkyys vastaansanomaton. Mistä hän ammensi vahvuutensa? Mistä maljasta joi pysyäkseen hyvällä mielellä raskaan elämän kärsivällisyyttä vaativissa käänteissä?

Laulaja Paraske

Ollessaan tyttönä paimenessa Paraske oppi laulamaan. Niin tekivät kaikki, mutta hänen äänensä soi korkeimmin ja kajautti ilmoille enemmän värssyjä kuin muiden yhteensä. Muistin jumalattareksi, Mnemosyneksi, häntä ruvettiin aikanaan nimittämään. Ja modelliksi, malliksi, koska hän istui kuuluisien taiteilijoiden ikuistettavana. Sillä sellainen onni häntä kohtasi, että monien vielä syntinä pitämiä kansanrunoja – loitsuja, toiveita, ei kai sentään manoja! – ruvettiin kulttuuripiireissä arvostamaan ja ylös kirjoittamaan. Kakkulanenäistä runonkerääjää saapui Elias Lönnrotin jalanjäljissä Kalevalan kankahille ja laajemmillekin laulamaille ja pani kansan avaamaan sanaiset aarrearkkunsa.

Ensimmäisen, maisteri Boreniuksen kanssa eivät kemiat kohdanneet ja Paraske sai papereihin merkinnän ”keskinkertainen laulaja”, mutta Sakkolaan apupapiksi tullut Alfred Neovius hurmaantui niin, että houkutteli lesken luokseen Porvooseenkin. Hänen innostuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Paraskesta kasvoi suorastaan näyttelyesine, kansannaisen perikuva, ihailtava, ihmeteltävä; öljyvärimaalaukseen ja kiveenkin ikuistettava.

Muistinerolta saatiin merkittyä ylös noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Enemmänkin olisi kuulemma ollut, jos olisi jaksanut jatkaa laulamista. Mutta vaikka Paraske sai kahvia juodakseen niin paljon kuin jaksoi ja silityksiä päähän itseltään säveltäjä Sibeliukselta, senaattori Yrjö-Koskiselta ja muilta kuuluisilta fennomaaneilta, häneen iski niin kova koti-ikävä, että Suomalaisen kirjallisuuden juhlasalikin haalistui Larin tuvan rinnalla. Sinne hän palasi ja sen menetti, kiitos viinaanmenevän laiskanpulskean poikansa. Katkeruutta hänestä oli kuitenkin turha etsiä, sitä lajia oli riittämiin miniässä.

Paluumuuttaja Paraske

Neoviuksen, filantrooppi Minette Donnerin (Jörn Donnerin isoäiti) ja SKS:n maksamasta eläkkeestä huolimatta Parasken viimeiset vuodet olivat taloudellisesti ahtaat. Hänen tyttärentyttärensä pojantytär, sukutukimukseen hurahtanut näyttelijä Eeva Litmanen toteaa kuitenkin, että köyhyyttä on takuulla myös romantisoitu ja epäilee, ettei Paraske sentään nälkää nähnyt. Hänellä oli sydänvaivoja ja fyysisesti kovan elämän aiheuttamia kremppoja, joiden vuoksi jo valmiiksi terävät piirteet syvenivät. Siihen aikaan ihminen ikääntyi aikaisin. Sitäpaitsi Paraske teki itse valintansa ja siirtyi tuonilmaisiin Metsäpirtissä, joksi Sakkolan (jonka kylässä Vaskelan kylä sijaitsi) nimi oli muutettu.

Ortodoksi-Paraske

Tuonilmaisiin, niin. Se on ortodoksien ihana ilmaus ikiuneen nukkumiselle, tähtien tuolle puolelle siirtymiselle, kuolemalle. Paitsi äiti, tytär, ottoäiti, paimentyttö, vaimo, leski, anoppi, jaalan raahaaja, heinäntekijä, runonlaulaja ja muistikone, Paraske oli läpi elämänsä harras uskovainen. Neoviuksellekin, rakkaalle pastorilleen, hän tokaisi kuuluvansa oikeaan kirkkoon eli kultakupoliseen, ei luterilaiseen. Se tuli ajattelematta, selkäytimestä, ei tarkoituksena loukata ystävää, joka oli tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, eikä Neovius suuttunutkaan, vaan ymmärsi. Uskonto oli Paraskelle yhtä tärkeä voiman sammio kuin laulutkin, joista osaa hän arasteli arvioidessaan niitä jumalattomiksi. Mutta kun niillä saattoi parantaa yhtä lailla kuin rukouksella…

Kaipaisen romaanissa on kohtaus, jossa Neoviuksen Anna-vaimo ihmettelee, kun Paraske ei huoli kahvia. Hän jos kuka tiesi, kuinka paljon tämä tuota tummaa juomaa rakasti, niin monta kuppia hän oli tälle kiikuttanut. Paraske selittää paastoavansa, koska on menossa ehtoolliselle. Se on häneltä, kahvihampaan vainoamalta, konkreettinen todistus uskon vahvuudesta.

Nainen, joka pelkäsi rikkovansa kirkkoa vastaan tietyillä säkeillä, olisi varmaan pökertynyt, jos olisi kuullut, että hänestä reilut sata vuotta myöhemmin ruvettaisiin puuhaamaan pyhimystä. Että asetettaisiin oikein ryhmä, joka pohtisi hänen kelpoisuuttaan. Ensimmäinen suomalainen naispyhä: inkerikko Paraske, jonka nimen etuliite tulee mieheltä? Hänenkö luunsa kaivetaan ylös haudasta ja jaetaan reliikeiksi kirkkoihin? Hänestäkö maalataan ikoneita, joita suudellaan samalla kun kumarretaan reliikkejä? Ehkä hän sittenkin olisi nauranut eikä pyörtynyt, huumorintajuinen kun oli. Patsas ja muistolaatat vielä menivät, mutta pyhä…?

Ihmeidentekijä Paraske?

Kanonisointiprosessi on vielä kesken, eikä siitä ole tapana antaa väliraportteja. Kahvipöytäkeskusteluissa asiaa saa toki pohtia ja pohditaankin. Jotkut korostavat Parasken äitiyttä – toiset tuhahtavat, että hän otti lapsia rahasta. Mutta sehän todistaa ongelmanratkaisukyvystä ellei peräti taloudellisesta taitavuudesta! puolustus huudahtaa. Ihmeellinen nainen, jolle on suotu niin monenlaista lahjakkuutta. Sillä onhan jo se, että selviää muutamaa päivää vaille seitsenkymppiseksi noin raskaasta elämästä, ihme. Ja se, että onnistuu pitämään päänsä kylmänä herrojen ja rouvien salongeissa. Erityisbonuksena voinee pitää vielä valoisaa asennetta ja kykyä purkaa sisäinen ahdistus lauluun, taiteeseen. Joidenkin mielestä muistinerous on suoranainen ihme ja jotkut huomauttavat, ettei Paraske ollut pelkkä papukaija, vaan hän loi myös itse runoutta ja suolsi viisauksia:

Ei niin viisasta ettei petetä – ei niin varmaa ettei voiteta.

Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.

Ei ihme, että häntä on tutkittu ja muovattu kuin savea – ja että hän on inspiroinut näidenkin verkkosivujen perustamista.

Naiskollektiivi

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.

– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.

Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:

– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat.

Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään:

– Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata.

_{Ina Colliander ja tytöt Kati ja Maria kesän vietossa Kalajoella.}

Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin.

– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.

Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi.

– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!

Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.

– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.

_{Ina Colliander teki ensin kotityöt ja vasta sitten taidetta, mikä oli rippi-isä Johanneksen suosittelema järjestys naiselle.}

Kirkon sijasta markkinoille

Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan.

– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.

Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.

– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton.

Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa.

– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?

Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.

– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni. — _{Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni}

Saako pyhiä arvostella?

Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?

Maria hymähtää.

– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä.

Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.

Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä.

– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme.

Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja.

Naiskollektiivi

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä, Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala huokaa. – Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä.

Sirpa on tehnyt uraa ortodoksisessa maailmassa aina lasikattoon asti, joten hän tietää mistä puhuu. Ekumeeniseen perheeseen ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin tyttäreksi syntynyt Sirpa on koulutukseltaan teologian maisteri, ja hänellä on vuosikausien työkokemus erilaisista johtotehtävistä. Valamon opiston rehtorikausien välissä hän toimi Suomen ortodoksisen palvelukeskuksen johtajana ja on nykyään myös luostarin henkilöstöpäällikkö. Ei hänellä ole palavaa tarvetta rikkoa kattoa, mutta keskustelun rehevöittämistä hän kaipaa.

– Ne selitykset ovat monesti niin puuduttavia. Jos esimerkiksi joku argumentoi, että nainen ei voi olla pappi, koska papit ovat isiä. Eihän siinä ole mitään järkeä!

Ei niin, kutsutaanhan Lintulan nunniakin äideiksi ja sisariksi, eli moinen saivartelu on semantiikkaa.

Onneksi keskustelu on edes lisääntynyt, Sirpa kiittää.

– Eikä naisia vaimenneta automaattisesti.

– Mutta kirkollamme on edelleen miesten kasvot.

Valamon opiston kursseilla naiset ovat kuitenkin hyvin esillä; esimerkiksi ikonimaalauksessa käsitellään jatkuvasti naispyhiä. Sirpan oma suosikki on pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen. Useana vuonna on myös järjestetty kurssi naisfilosofeista, ja tulossa on Naiseuden voima-kurssi 9.-11.9.2022 ja uutuutena Paraske-seminaari 7.-9.10.2022.

– Ensi vuonna järjestetään 15.-17.9.2023 kansainvälinen seminaari Naisen eletty ortodoksisuus, jossa ortodoksinaisen elämää käsitellään monista arjen elämään liittyvistä näkökulmista käsin. Eli pohditaan sitä, miten naiset vievät arjessa käytäntöön kirkon opetusta ja mitä kysymyksiä sekä haasteita siitä herää.

Sirpa ei siis ole jäänyt voivottelemaan, vaan tekee osansa keskustelun monipuolistamiseksi. Apuna hänellä on hyvin vaalitut verkostot ja kotona miespuoliset tukijat, eli puoliso ja suloinen mutta välillä riiviömäinen nuori pohjanpystykorva Mauno.

– Se on laulava ja haukkuva lintukoira, aivan kuten minä kanttorin opin saaneena olen laulahteleva ja haukahteleva rehtori, Sirpa hymähtää.

Artikkelit

Vieno vei lapsensa luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei pitänyt siellä käymisestä

– Kun mummo kuoli… Me oltiin tultu hautajaisista kotiin ja tuota… Mä näin sellaista unta kun, ihan niin kuin ois mummo minua herättänyt. Ja hän sanoi mulle, että ”sinä lapsi rukka et rukoile tarpeeksi, kun minun pitää tuonilmaisissa rukoilla sinun puolesta.” (…) Mä oon itsekseni ajatellut, että mummo oli varmaan niin pyhä ihminen, omassa elämässään, synnitönhän hän ei ollut, mutta hän eli sen uskonsa niin syvästi, ja sitten rukoili minunkin puolesta ja meidän lapsien ja kaikkien puolesta, että hän antoi vielä viestin mulle, että mä en unohtaisi sitä rukousta. Koska hän itse turvautui Jumalaan jatkuvasti. (Hilja, Suojärvi)

15 vuotta sitten haastattelin maailmansotien välillä syntyneitä siirtokarjalaisia ortodoksinaisia väitöstutkimustani varten. Haastattelut kattoivat naisten elämänkaaren lapsuudesta vanhuuteen. Raja-Karjalaan ja evakkovuosiin paikantuvissa lapsuusmuistoissa viivyttiin pitkään. Näitä muistoja väritti vanhempien ja isovanhempien ortodoksinen usko. Eniten kuvattiin äitien ja isoäitien uskonnollisuutta. Isien ja isoisien uskontoa muisteltiin selvästi vähemmän. Usein isoäidit näyttäytyivät vakaumukseltaan erityisen hartaina. Joillekin naisille, kuten yllä siteeraamalleni Suojärvellä syntyneelle Hiljalle, isoäiti oli tärkein uskonnollinen esikuva, ”hengellinen äiti”, jonka esimerkki oli kantanut heitä läpi elämän.

Tärkeä kuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa ikoninurkkauksen ääressä

Haastateltavieni lapsuusmuistoissa painottui voimakkaasti naisten uskonnon yhteys jokapäiväiseen elämään, kotiin ja maatalon pihapiiriin. Kuvauksissa toistuu muistikuva äidistä tai isoäidistä rukoilemassa tuvan ikoninurkkauksen ääressä.

– Meillähän oli sitten loppuaikana mummo kotona. Ja hän aina oli polvillaan iltarukoukset ja aamurukoukset. Ja meillä paloi aina lampatka nurkassa, ikonin edessä. Ja kaikki lapset oli siinä illalla ennen nukkumaan menoa. (Faina, Suojärvi)

Toinen arkinen muisto liittyy siihen, kuinka perheen naiset saattoivat rukoilla ääneen tai laulaa kirkkoveisuja kotitöiden lomassa. Heidän hartaudestaan kertoi lisäksi ahkera ristinmerkin käyttö, erityisesti ruokaan liittyvien askareiden kohdalla. Ristinmerkillä siunattiin niin leipätaikina, valmis leipä kuin lehmät lypsämisen yhteydessä.

– Ehkä karjalaisuudesta siirtyi mummolla eniten juuri tämä suhde leipään, leipäviljaan, elikkä aina kun hän teki leipätaikinan, hän teki ristinmerkin siihen päälle. (…) Ja leipä jos putosi lattialle niin mummo sano aina ”hospoti”. (Kirsti, Ilomantsi)

– Isän äiti oli kyllä ihan, ihan semmoinen pääortodoksi voi sannoo. (…) Et sen ihan lapsikin vaistosi, että kun juoksi vastaan niin se oli ensimmäiseksi ristinmerkki, minkä hän teki. (Vieno, Korpiselkä)

Mummo letitti tukan, vei kirkkoon ja kalmoille

Haastateltavieni lapsuudessa mahdollisuudet kirkossakäyntiin vaihtelivat asuinpaikasta ja tilanteesta riippuen. Jos kirkossa ei voitu käydä, äidit ja isoäidit kuuntelivat hartaushetkiä radiosta. Muutamalle haastateltavalle, kuten evakossa syntyneelle Railille, liturgiaan osallistuminen äidin tai isoäidin kanssa oli jokaviikkoinen tapahtuma.

– Minä oon saanut uskonnollisen kasvatuksen vanhalta mummolta. (…) Ja kirkkoonkin se oli pyhänä lähtö, vaikkei ois lainkaan haluttanut lähtee. Se mummo oli kuule, letitti tukan kuule niin, että silimät oli kuin kiinalaisella ja sitten musta huivi oli, kirkkohuivi. Se oli aina kirkkohuivi tärkee. (…) Ja mummo oli hirmu tarkka siitä, milloin polvistuttiin, ja se kirkko kesti, se oli kaks ja puoli tuntia ainakin. Et se oli sen pitkän kaavan mukkaan, se oli kyllä välillä kuule pitkä *nauraa*. (Raili, vanhemmat Salmista)

Kirkossa tai tsasounassa käyntiin saattoi ennen sotia yhdistyä myös vierailu hautausmaalla – ja sen myötä kokemus kalmoilla käymisestä:

– Sitten me mummon kanssa käytiin vielä, kun mummo on jäänyt nuorena leskeksi. Käytiin siinä ukin haudalla sitten mummon kans yhdessä. Niin me oltiin tavallaan niin kuin kalmoilla käymässä niin kuin Karjalassa sanottiin. Että kun mentiin sinne haudalle niin oli ruokaa mukana, mä muistan kun mummolla oli lettuja mukana. Mummo puhdisti sen haudan päällisen ja laitto ne letut sitten sinne. Ja sittenhän oli ne rukoukset mitä hän siinä rukoili sitten. (Hilja)

– Enimmäkseen vietiin lettuja, paistettiin ja sassounan kautta, siunattiin siellä ja [vietiin isoisän haudalle]. Ja myöki penskat siellä hypittiin, kun jotkut enkelit lennettiin, ja aina huuettiin: “on se titi käynnä syömässä ne letut, on se käynnä.” Kun linnut veipi ne niin… (Rauha, Korpiselkä)

Ruokaa ortodoksisella haudalla. — _{Ortodoksisessa perinteessä haudalle voidaan viedä ruokaa. Kuva Valamon hautuumaalta.}

Kalmoilla käymisen lisäksi haastattelut tarjoavat muitakin välähdyksiä maailmansotien välisenä aikana jo väistymässä olleesta kansanomaisesta ortodoksisuudesta. Usea haastateltava esimerkiksi mainitsi, kuinka perheen naiset osasivat itkuvirsiä. Korpiselästä kotoisin oleva Rauha kuvasi koskettavasti, kuinka hänen keski-iässä kuolleen isänsä hautajaisissa isän äiti, baba, pyrki itkemään haudalla kuolinitkun. Siunausta toimittava pappi ei kuitenkaan sitä sallinut.

Papit vastustivat naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja

Miksi haastattelemieni naisten lapsuusmuistoissa korostuu juuri naisten uskonnollisuus? Yhtäältä kuvauksista välittyy lapsen näkökulma maatalousyhteiskunnan sukupuolittuneeseen työnjakoon. Maataloissa naisväen elämänpiiri oli miehiä suppeampi, ja naiset huolehtivat muiden töidensä lomassa myös lapsista. Jos samassa taloudessa asui useampi sukupolvi, saattoi isänäiti toimia luontevana lasten kaitsijana ja uskonnollisen perinteen välittäjänä. Miehet sen sijaan viettivät vähemmän aikaa kotona, jolloin lapsilla – erityisesti tyttölapsilla – oli vähemmän mahdollisuuksia heidän uskonnonharjoituksensa seuraamiseen. Ainut uskonnollinen tapa, joka haastatteluissa liitettiin yhtä usein miehiin ja naisiin, oli Raamatun lukeminen.

Toisaalta kuvaukset kertovat naisten miehiä suuremmasta uskonnollisesta aktiivisuudesta ja kiinnostuksesta. Maailmansotien välisen ajan Raja-Karjala oli vielä syrjäinen ja maatalousvaltainen, mutta kuitenkin nopeasti kehittyvä yhteiskunta. Tällaisissa olosuhteissa miehet tyypillisesti altistuvat liikkuvaisemman elämäntyylinsä vuoksi naisia aikaisemmin erilaisille uusille vaikutteille. Toisin sanoen, modernisaation maallistava vaikutus kohdistuu miehiin naisia voimakkaampana. Naiset puolestaan ottavat vastuuta uskonnollisen perinteen ylläpitämisestä miesten kiinnostuksen huvetessa.

1900-luvun alkuvuosikymmenten Karjalassa modernisaatio näkyi myös ortodoksisen kirkon sisällä. Esimerkiksi karjalaiseen kansanuskoon liittyviä elementtejä pyrittiin karsimaan. Tässäkin suhteessa jakolinjat saattoivat sukupuolittua siten, että miespuolinen papisto asettui vastustamaan naisten kansanuskosta ammentavia rituaaleja, esimerkiksi äänellä itkentää kuten Rauhan isoäidin tapauksessa. Naisten elämässä kansanomaiset ja kirkolliset perinteet muodostivat siis pidempään saumattoman kokonaisuuden.

Isoäidit, pyhät ihmiset

Kaiken näkyvän ortodoksisen uskonnonharjoituksen kohdalla suurin murros tapahtui kuitenkin evakkouden myötä. Evakkoajan kokemukset ja vastaanotto uudella kotiseudulla jättivät jälkensä myös haastateltavien äitien ja isoäitien uskonnollisuuteen. Esimerkiksi ilomantsilaissyntyinen Kirsti pohti isoäitinsä hiipuvaa ristinmerkin käyttöä todeten: ”ehkä hänen piti niin paljon suomalaistua”.

Evakkouden vaikutukset kertautuivat naisten omassa elämässä. Valtaosa heistä oli mennyt naimisiin luterilaisen miehen kanssa ja ajan hengen mukaisesti antanut kastaa lapsensa luterilaisiksi. Vaikka naisten oma ortodoksinen identiteetti oli vahva, perheen uskonnonharjoitus oli noudatellut valtaväestön tapoja. Naisia ortodoksisten perinteiden katkeaminen suretti. Toisaalta se nähtiin sopeutumisena vallitsevaan tilanteeseen. Esimerkiksi korpiselkäläislähtöinen Vieno kertoi vieneensä lapsia luterilaiseen kirkkoon, vaikka ei itse pitänyt siellä käymisestä. Hän totesi ykskantaan, että ei voinut opettaa lapsille ristinmerkkiä, koska he olivat luterilaisia. ”Jos oisivat olleet ortodokseja niin mie oisin voinut paljon antaa heille”, hän pohti.

Helena Kupari. — _{Helena Kupari on väitöskirjassaan tutkinut siirtokarjalaisten naisortodoksien elämänmittaista uskonnollisuutta. Nyt hän tutkii kulttuurialojen ihmisten liittymistä ortodoksiseen kirkkoon.}

Haastattelemilleni siirtokarjalaistaustaisille ortodoksinaisille äidit ja isoäidit toimivat keskeisinä uskonnollisina esikuvina, joilla oli syvä luottamus ja horjumaton turvautuminen Jumalaan. Samaan naiset eivät kokeneet itse yltäneensä. Lisäksi he harmittelivat karjalais-ortodoksisten tapojen hiipumista niin omassa elämässään kuin ortodoksisessa kirkossa laajemminkin.

On samanaikaisesti haikeaa ja lohdullista ajatella, että nämä äitiensä ja isoäitiensä jalanjäljissä astelleet ja omasta mielestään heidän perintönsä ylläpitämisessä vain heikosti onnistuneet naiset toimivat puolestaan esikuvina seuraavien sukupolvien ortodoksinaisille. Nuoremmille, eri taustoja edustaville ortodoksinaisille näiden isoäiti-ikäisten karjalaisnaisten läsnäolo jumalanpalveluksissa ja seurakunnan toiminnassa on voinut sekä ilmentää poikkeuksellista hartautta että symboloida suomalaisen ortodoksisuuden karjalaisia juuria (Kupari & Tiaynen-Qadir 2021). Nuoremmille sukupolville nämä naiset ovat saattaneet näyttäytyä, Hiljan isoäidin tavoin, jopa erityisen kokonaisvaltaisesti uskonsa elävinä, ”omassa elämässään” pyhinä ihmisinä.

Haastattelusitaatit ovat peräisin kirjoittajan väitöskirja-aineistosta, joka on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Haastateltavien nimet on muutettu yksityisyyden suojan takaamiseksi.

Kupari, Helena. 2016. Lifelong Religion as Habitus: Religious Practice among Displaced Karelian Orthodox Women in Finland. Leiden: Brill.

Kupari, Helena, ja Tatiana Tiaynen-Qadir. 2021. ”Women as Agents of Glocalization in the Orthodox Church of Finland.” Teoksessa Women and Religiosity in Orthodox Christianity, toimittanut Ina Merdjanova, 206–240. New York: Fordham University Press.

Anne Lukkarinen Blogit

Tsasouna omalle pihalle – miten ja miksi?

Olen Siilinjärvellä perheeni kanssa asuva ortodoksi ja elän parhaillaan niitä ruuhkaisimpia vuosiani. Suonenjoella sijaitseva kotitilani siirryttyä minulle alkuvuodesta 2021. Hyvin pian tilan omistajuuden vaihduttua meille aviomieheni Teron kanssa syttyi ajatus muutosta kotitilalleni joidenkin vuosien kuluttua, kun elämäntilanne sen nykyistä luontevammin sallii.

Lapsuudenkotini kunnostuksen lisäksi olemme kuluneen vuoden aikaan mieheni kanssa tutustuneet lähiseudun pienempiin ja suurempiin ortodoksisiin rukoushuoneisiin. Kuten hyvin usein meillä, Tero sanoitti toiveen tsasounasta omassa pihassa noin vuosi sitten. Muistan yhä sen ilon kehollisen kokemuksen, joka minut silloin lävisti: ”Entäpä jos? ”Olisiko meistä siihen”. Pieni pala pyhyyttä omassa pihassa olisi niin ihana tärkeissä hetkissä, ilon, kiitoksen ja murheenkin aikana. tuttuun kirkkoon Kuopioon, Suonenjoelle, jossa palvelukset eivät ole viikoittaisia, toki lyhyempi.

Alun ääneen lausutusta, ”entäpä jos”- keskustelusta mieleni riensi jo kulkemaan kaunista polkua pihan poikki aamurukouksille, kesäisen luonnon helmaan praasniekkaan ja talvisiin rukoushetkiin oman tsasounan suojelevien, pyhitettyjen seinien suojaan. Näin se meillä mennee -minä haaveilen ja salaa unelmoin, Tero toteaa ääneen, tasapainottaa realismilla, tukien innostuneena ja oivalluttavilla kommenteillaan suunnitteluvaiheeseen palauttaen. Tosiasia on myös se, että lapsuudenkodistani on myös nykyistä pidempi kirkkomatka tuttuun kirkkoon Kuopioon, Suonenjoelle, jossa palvelukset eivät ole viikoittaisia, toki lyhyempi

Tsasounan rakentajan tulee huomioida monenlaisia, niin hengellisiä kuin maallisiakin seikkoja.

Tsasounan rakentajan tulee huomioida monenlaisia, niin hengellisiä kuin maallisiakin seikkoja. Rukoushuoneen voi rakentaa tai rakennuttaa yksityishenkilökin omalle maalleen pyydettyään hankkeelleen siunausta piispalta tai arkkipiispalta, asuinpaikasta riippuen. Ilman siunausta rakentaminen ei voi tulla kysymykseenkään. Rakennettavan tsasounan koosta ja kunnallisista säädöksistä riippuen tulee tarvittaessa hakea rakennuslupa. Meidän tulee selvittää sopisiko tontilla jo oleva vanha rakennus tähän rukoukselliseen tarkoitukseensa ja oliko se mahdollista siirtää paikoilleen ja vaatisiko se muutoksia.

Rukoushuoneen sijaintia pohtiessa on hyvä huomioida, että se saataisiin rakennettua itä-länsi suuntaisesti, alttari itään. Praasniekkoja ja palveluksia ajatellen olisi hyvä, jos rakennuksen voisi kiertää. Itse pohdimme sijaintia myös siten, että tsasounalla voisivat vierailla myös muut kuin perheemme ja siten, että tällainen kävijä voisi mahdollisimman vaivattomasti kulkea rukoustaan toimittamaan ja ei arkailisi pihamaallemme tuloa. Niinpä olemme päätyneet harkitsemaan sijaintia siten, että autolla pääsisi viereen ja sijainti olisi yleisen tien ja pihamme rajalla. Pyydettäessä ja kotosalla ollessamme olemme valmiista, ja jopa ilahtuneita, jos saamme esitellä kävijöille tsasounaa. Suunnitteluvaiheessa on hyvä huomioida sitoutuneisuus, ja kunnioittava suhtautuminen projektiin -se etenee varmasti sopivalla tavalla, vaikkei juuri kuten itse suunnitteli, toivoi ja ajatteli. Olemme itse vaiheessa, jossa olemme kartoittaneet paikkaa, pohtineet itsellemme tärkeitä pyhiä, jolle toivoisimme tsasounan pyhitettävän, tiedustelleet alustavasti ikonimaalaria toteuttamaan ikoneita.

Anne Lukkarinen ja Tero Rönkkö. — Oma tsasouna on Annen ja hänen aviomiehensä Teron yhteinen unelma.

Tsasounan paikka Anne Lukkarisen pihalla. — Oma tsasouna on Annen ja hänen aviomiehensä Teron yhteinen unelma.

Tsasounaprojektimme on hyvin alkuvaiheessa, rukouksin saattelemme sitä eteenpäin. Luultavasti saamme vielä monet ilot ja myös yllätykset kokea hankkeemme aikana. Innolla odotamme, kuinka edistymme, mitä emme vielä osanneet ottaa huomioon. Tiedämme jo nyt saavamme jaettuja onnistumisia, kun jokin vaihe etenee, neuvoja ja tukea kun kaikki ei menekään kuten toivoimme tai suunnittelimme.

Anne Ja Tero

Naiskollektiivi

Kirkkomme lasikatossa on reikiä, mutta tasa-arvoon on vielä matkaa

Ponomarikerhojen tasa-arvosta Mirhantuojiin kirjoittanut uskonnonopettaja ja kasvatustyöntekijä Kaarina Lyhykäinen on tehnyt pitkän uran kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Hän on aina tuntenut saavansa arvostusta työssään ja viihtynyt työyhteisöissä, joissa häntä on kohdeltu hyvin.

– Se, että saa olla oman työnsä asiantuntija, on yksinkertaisesti palkitsevaa, hän sanoo.

Naisvihamielisyyttä hän ei ole koskaan joutunut kokemaan, mutta vaikka naiset ortodoksikirkossakin pääsevät nykyään tärkeisiin tehtäviin ja lasikattoon on tullut suuria reikiä, tasa-arvoon on vielä matkaa.

– Peräänkuulutan perinteiden tuulettamista, sillä maallikkotehtävissä ne ovat vaihdelleet suurestikin eri kirkoissa. Ei ole yhtä perinnettä, joka kieltäisi esimerkiksi tyttöjen toimimisen ponomarina tai naisten diakoneina. Naispappeus on isompi kysymys – se vaatisi koko maailman ortodoksisen kirkon yhteistä kantaa – mutta maallikkotasolla tasa-arvoa voisi hyvin edistää.

Äiti, isoäiti ja intohimoinen opiskelija

Paitsi kasvatuksen ja koulutuksen monitoiminainen, Kaarina on kolmen aikuisen lapsen äiti ja pienen Niio-pojan isoäiti ja intohimoinen opiskelija. Hänellä on useampi tutkinto ja lukuisia lyhyempiä opintokokonaisuuksia CV:ssään teologian, kulttuurintutkimuksen, historian, egyptologian, työ- ja organisaatiopsykologian, klassillisen arkeologian sekä kotieläintieteen aloilta. Eikä uuden oppiminen kyllästytä vieläkään.

– Bongailen esimerkiksi avoimen yliopiston kursseja, jotka sopivat aikatauluuni, ja jos aihe kiinnostaa pitemmälle, haen jatkamaan sitä yliopistoon, Kaarina valottaa systeemiään.

Tahti kuulostaa välillä hurjalta, koska Kaarina ei ole pitänyt juurikaan opintovapaita, vaan tehnyt suurimman osan työn ohessa. Joskus opinnot ovat johtaneet yllättäviinkin suuntiin ja sisältäneet sivupolkuja, joille Kaarinan mukaan kannattaa astua.

– Kaikkea ei ole pakko saada valmiiksi, mutta haasteille on hyvä antaa mahdollisuus, hän kannustaa ja mainitsee esimerkkinä vuosikymmen sitten suorittamansa alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelman.

– Tutkin siinä Italian krusifiksitapausta, toisin sanoen krusifiksia luokkahuoneiden seinällä, josta suomalainen Soile Lautsi kanteli Italian eri oikeusasteisiin ja lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Gradu oli jo Kaarinan toinen: ensimmäisen hän teki jo 1994 kirkkohistoriasta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Mene sinne, missä sinua tarvitaan

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan ensimmäinen harjoittelupaikka oli Diakonia-lehdessä, jossa hän kiinnostui viestinnästä. Toimiessaan tällä hetkellä koordinaattorina Ortodoksistossa (kirkon nettisivusto, joka esittelee ortodoksista kasvatusta, opetusta, tietoja ja taitoja), viestinnän ytimessä ovat uskonnosta tiedottaminen ja siitä keskusteleminen. Kolmen vuoden pilottijakso on kiehtova, koska siinä Kaarina saa yhdistää lähes kaikkea hankkimaansa koulutusta, jota ei ole vähän.

Kaarina Lyhykäinen ja isä Veikko Purmonen sekä isä Jukka Alava. — _{Kaarina on aina ollut monessa mukana. Helsingin seurakunnan historiikin julkaiseminen vuonna 2002. Kuvassa kirkkoherra Veikko Purmonen, kirjan toimittaja Petri Piiroinen sekä kaksi kirjoittajaa isä Jukka Alava ja Kaarina.}

Kaarina Lyhykäinen ja piispa Makarios (vahakabinetti). — _{Keskustelu arkkipiispa Makarioksen kanssa Madame Tussaudin vahakabinetissa Lontoossa vuonna 2003.}

Kun teologian opinnot olivat vielä kesken, Kaarina otti vastaan opetustoimen sihteerin toimen, johon sisältyi muun muassa teema-, koulutus- ja virkistyspäivien järjestämistä, tiedotteiden laatimista ja uskonnon opetuksen koordinoimista.

– Sillä tiellä olen edelleen, vaikka työnkuva ja nimikkeet ovat ajan saatossa ja organisaatiouudistuksissa muuttuneet, hän kertoo. – Tein ensimmäisenkin graduni siis työn ohessa, ja olen siitä lähtien limittänyt ja lomittanut tehtäviäni.

Ortodoksisen uskonnon opettajaksi ajautuminen on hyvä esimerkki sivupolulle uskaltautumisesta.

– Se alkoi niin, että kun työhöni kuului myös sijaisten etsiminen, menin itse paikkaamaan kohtia, joihin en löytänyt tekijää. Siinä tuli tutustuttua useampaankin kouluun, joista mieleen ovat jääneet erityisesti Lastenlinnan sairaalakoulu ja eri lukiot.

Kaunisniemen kauniit muistot

Opetustyö oli sen verran innostavaa, että Kaarina päätti hankkia siihenkin pätevyyden. Se onnistui puolison avulla niin, että isä jäi Helsingin kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti suuntasi Joensuun yliopistoon täydentämään pedagogisia ja ortodoksisen teologian opintojaan.

– Niihin kuului myös liturgiset harjoitukset seminaarin kirkossa, Kaarina lisää ja muistelee, että vuosi oli hieno, joskin vaativa perheelle.

– Mieheni Tommi oli graafinen suunnittelija, joten hänelle sopi hyvin ottaa hoitovastuu, mutta matkustin silti aina viikonlopuiksi kotiin, ettei ikävä pääsisi kasvamaan liian isoksi.

Kaarina ja Tommi saivat lapset nuorina. Esikoinen Sofia, keskimmäinen Arttu ja kuopus Maria syntyivät 2000-luvun alussa. Perheen läheinen ystävä isä Heikki Huttunen kastoi vanhemmat lapset.

– Olimme aktiivisia seurakuntalaisia sekä työn kautta että vapaa-aikana, Kaarina muistelee.

– Tommi toimi kolme vuotta nuorisotyöntekijän sijaisena ja kävi senkin jälkeen usein Lällyn leireillä yövahtina.

Kaarina Lyhykäinen ja nuorin lapsi. — _{Nuori äiti vanhimman lapsen Sofian kanssa jouluna 1990.}

Kaarina Lyhykäinen ja perhe. — _{Perhepotretti toisen lapsen Artun kasteen jälkeen 1992.}

Läyliäisissä sijaitseva Kaunisniemen leirikeskus tuli lapsille kuin toiseksi kodiksi, koska perhe vietti kaikki pääsiäiset siellä.

– Vain kaksi jäi väliin sairauden takia, ja muutenkin kävimme Kaunisniemessä usein. Kun katson sieltä otettuja valokuvia, muistan heti sen tuoksutkin. Se oli meille todella tärkeä paikka.

Kuvissa suorastaan liikuttavan nuorelta näyttävä Tommi menehtyi äkillisesti kuusi vuotta sitten ja Kaarina jäi leskeksi. Nyt elämäntilanne on valoisampi uuden mieluisan roolin, isoäitiyden myötä. Vaikka työtä ja opintojakin riittää, Kaarinalla on aina aikaa Niiolle. Ja tietysti myös omille, jo kotoa pois lentäneille lapsilleen.

Ja kauniit muistot kantavat.

Kaarina Lyhykäinen perhepotretti. — Lasten kanssa vuonna 2007.

Sikojen rehuista kaksi opintopistettä

Kun vastuu uskonnon opetuksesta 1990-luvun lopussa siirtyi laajemmin kunnille ja kaupungeille, Kaarinan työhön tuli mukaan myös seurakunnan aikuiskasvatus, joka sisältää muun muassa katekumeenikoulun, ikonimaalaus- ja muut kerhot sekä aikuisten kriparit, joita järjestetään tosin harvoin.

– Olin 10 vuotta Laajasalon opistossa tutorina, ja esimerkiksi harrastajapohjalta ponnistaneet diakonit kulkivat piispojen vaatimuksesta kauttani.

Enää Laajasalossa ei ole ortodoksisen teologian opetusta, mutta tehtävät eivät silti lopu kesken.

– Kirjoitan tälläkin hetkellä yhtä artikkelia isä Teemu Toivosen kanssa ja olen työryhmässä, jossa suunnitellaan oppikirjoja.

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan pääaineena oli kirkkohistoria, joten oli luontevaa jatkaa siitä eteenpäin ja keskittyä sopivassa elämänvaiheessa yleiseen historiaan. Se vaihe on nyt.

– Ruuhkavuosina tein enemmän muutaman opintopisteen paketteja, Kaarina laskeskelee ja mainitsee egyptologian ja klassillisen arkeologian. – Niistä on muuten ollut hyötyä ussan opena, mutta on mukavaa suorittaa taas laajempikin tutkinto.

Ensi syksynä hänellä on historiankin opettajan pätevyys, joten saa nähdä, mitä uusia polkuja se avaa.

– Ei hätää, Kaarina hymähtää. – Jos jostain syystä muut hommat loppuisivat, taskustani löytyvät myös maatalouslomittajan paperit.

Kahden opintopisteen kotieläintiede-kurssille hän eksyi Pohjois-Savossa vietetyn kesäyön jälkeen. Vanhan ystävän kanssa tuli valvottua ja ihailtua maaseutua.

– Aivan ensimmäiseksi, jo ennen teologian opintoja, kävin Sammatissa emäntäkoulun, Kaarina taustoittaa. – Se oli ammatillinen koulutus, jonka ansiosta opin lypsämään ja tekemään muitakin maataloustöitä.

Kotieläintiede täydensi tuota kokonaisuutta.

– Sian rehut tuottivat hankaluuksia, mutta siitäkin tentistä pääsin läpi, Kaarina nauraa.

Neuloosi ja Britbox

Sanonta ”raskas työ vaatii raskaat huvit” ei toimi Kaarinan kohdalla. Hänen rentoutumiskeinonsa ovat kevyet.

– Luen elämäkertoja ja dekkareita, islantilainen Yrsa Sigurðardóttir on suosikkini. Hänen kirjoissaan ei mässäillä verellä ja väkivallalla, vaan niissä on hienoa henkilö- ja maisemakuvausta.

Televisiosta Kaarina katsoo suoratoistopalvelu Britboxia, koska on hullaantunut brittiläisiin tv-sarjoihin.

– Hankin sen ”vain kesäksi”, mutta en ole hennonut luopua vieläkään, hän huokaa. – Ja erityisesti nautin, kun saan neuloa samalla kun katson laadukasta ohjelmaa.

Hän tunnustaa hurahtaneensa kutomiseen niin, että voidaan puhua ”neuloosista”.

Kaarina Lyhykäinen lapsenlapsen kanssa. — _{Kaarina-mummi Mummi antaa vauhtia Niio-bunukalle.}

Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä.

Näkökulma

”Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme?”

Näen, että toivo, luottamus ja armo ovat kaikkein keskeisimpiä asioita ihmisen elämässä. Joskaan en aina tiedä sitäkään mitä ne ovat. Usko ei ehkä olekaan tiedollista opinkappaleiden uskomista, vaan emotionaalista turvaa ja luottamusta totuuden hengessä. Kun kukaan meistä ”ei tunne Jumalaa eikä ole häntä nähnyt”, on usko luottamusta. Ja sen tiedän että luottamusta ihminen tarvitsee alusta pitäen voidakseen kasvaa ja kehittyä, eikä se tarve lopu niin kauan kuin on elämää.

Psykoterapeuttina olen oppinut, että tiukat ja ehdottomat säännöt ja äänet, tuomarina toimiminen, kertovat enemmänkin mustavalkoisesta mielentilasta kuin ”huolenpidon mielentilasta” (Matti Hyrck 1942-2014). Ne molemmat äänet kuuluvat alun perin ihmislapsen kehitykseeen kuuluviin vaiheisiin jotka myöhemmin muodostavat henkilölle tyypillisen mielenmaiseman, yhdistelmän kummastakin. Ne näyttäytyvät myös aikuisen ihmisen ajattelussa, asenteissa, toiminnassa. Lapsen mielessä niiden on tarkoitus integroitua eli lyödä kättä toisilleen. Huolenpito, ja toisaalta mustavalkoisuus, lain lukeminen ja armo, kaksi vastakohtaa muuntuu joksikin uudeksi. Voi parhaimmillaan syntyä ihmistä kunnioittava asenne joka on totuudellista ja jossa pyritään huolenpidon ja armon kautta kehittymään kohti hyvyyttä, pyhyyttä.

Meissä nämä molemmat mielentilat jatkavat elämäänsä sellaisina kuin ne ovat olleet varhaisina elinvuosinamme, ja toivottavasti myös muokkaantuen. Niinpä ei ole ihme, että tämä mielentilojen läsnäolo näkyy myös uskonnollisuudessa. Tässä saakin olla tarkkana: ei ole hyvä osoitella sormella ja sanoa ”olet mustavalkoisessa mielentilassa”. Ehkä voi joskus sanoa: tuo kuulostaa hiukan mustavalkoiselta. Itseään voi toki tarkastella joko yksin tai sopivan terapeutin kanssa.

Tarve tulla nähdyksi

On ristiriitaista kirjoittaa tätä. Näen esimerkkejä siitä mitä voi tarkoittaa olla nöyrä ja hiljainen Herran palvelija, toisaalta minä haluaisin tulla nähdyksi. Tulla omaksi itsekseni näkyvästi, sellaiseksi itseksi johon minut on tarkoitettu. Sekin on ihmisen perustavanlaatuinen tarve.

Psykoterapeutin työssäni minulla oli joskus voimakas tarve pitää oma ”näyttelyni”, vertasin itseäni taidemaalareihin joilla oli se etuoikeus. Mutta jos tekee ihmisten kanssa työtä, on vaitiolovelvollisuus. Töitään ei voi asettaa esille näyttelyhuoneeseen, ei vaikka itse kokee että työssä on ollut esillä mitä voimakkain luova inspiraatio ja jumalallinen siunaus. Kirkossa jaetaan siunauskirjoja tai annetaan muita huomionosoituksia. Mutta miksi hävettää edes puhua asiasta. Olenko niin huomionkipeä?

Kysymys on jostakin muusta, nähdyksi tulemisesta. Mietin, painottaako kirkkomme tai opetuksemme voimakkaammin hiljaisuutta ja nöyryyttä kuin näkymistä, nähdyksi tulemista. Missä määrin olemme valmiita näkemään toisemme, antamaan tilaa toiselle kertoa elämästään. Näin voi tapahtua rippi-isän kanssa keskustellessa, onneksi. Toivoisin kuitenkin että näkisimme toisemme kunnolla myös muussa seurakunnallisessa elämässä, sekä seurakunnan piirissä että omissa piireissämme, elämässämme. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus kasvaa kokonaiseksi ja käyttää lahjojaan ja ominaisuuksiaan täydesti.

Jäämmekö kanoneiden vangiksi?

Näkyvä osa kirkosta painottaa monesti kultaa ja kimallusta, juhlavia palveluksia joita miehet toimittavat keskenään. Miehillä on monia rooleja, piispat, papit, diakonit ja lukijat seisovat toimittamassa palveluksia ja mysteerioita eli sakramentteja. Osallistua voi nainenkin laulamalla kuorossa tai toimimalla lukijana jos laulunääni on tarpeeksi hyvä. Jos ei ole, pitää ymmärtää pysyä poissa, kaukana alttarista. Sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa ja laajemminkin maailmassamme on taipumus erotella ne jotka ovat virallisessa ja käytännöllisessä yhteydessä toimintaan, ja toisaalta ne jotka valuvat ovista sisään tuntemattomana massana (auts, sydäntä vihloo, niin monet papit ja diakonit todella haluavat nähdä meidätkin edes ohimennen). Tässä on jotakin väärin.

Miksi emme seurakuntalaisina ottaisi todesti vastaan Kristuksen antamaa esimerkkiä siitä että jokainen on arvokas? Jokaisella voi olla oma tehtävä ja ”profiili”.

Mitä sitten voi ymmärtää siitä että on kirkollinen ja seurakunnallinen tapa nähdä ihminen, ja toisaalta modernin psykologian tai psykoterapian tapa nähdä ihminen ja hänen ympäristönsä. Voiko näitä kahta yhdistää? Irrottaudummeko kirkon opetuksesta kurottamalla täyteen kasvuun ihmisenä tämänhetkisen psykologisen ymmärryksen kautta? Jäämmekö kanoneiden vangiksi, luotammeko ainoastaan siihen, mitä seitsemän kirkolliskokoustamme kiteytti kristinuskoksi? Vai onko Kirkon Traditio kuitenkin alati elävä?

Jos palaamme ns. mielentiloihin, ensimmäinen, mustavalkoinen tila on ehdoton, oppeihin tukeutuva, ja huolenpidon mielentila taas joustava, ehkä uutta ymmärrystä luova, toisiin rakkaudellisesti suhtautuva, yhteyttä rakentava.

”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15)

”Eläkää sovussa toinen toisenne kanssa” (Mark. 9:50).

Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme

Paavalin kirje Efesolaisille kuvaa tätä näin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”

”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”

Kuulostaa aivan sovintosunnuntain tunnelmalta. Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme. Anteeksiantoa ja totuuden kuulemista. Myös niiden ihmisten totuuden, jotka ovat jotenkin erilaisia?

Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja kantaa oman vastuumme yhteisestä työstä? Riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme? Alkaa yhdessä toimia hyvään suuntaan. Voimmeko rakentaa aktiivista toivoa, osallistua työpajoihin ja löytää oman väylämme toimia yhteiseksi hyväksi tässä kriisien leimaamassa ajassa.

”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä”

Kävin itse Kansalaisfoorumin järjestämän Aktiivisen toivon työpajan, ja päätin voimieni mukaan viedä eteenpäin tätä aktiivisen toivon sanomaa: jokainen voi tehdä jotakin, yhteisessä keskustelussa ja mahdollisesti työpajan luomassa prosessissa löytyy oma polku! Opiskelen nyt tämän prosessin ohjaamista ja toivon että saamme kollegojeni kanssa aikaan ekumeenisen Aktiivisen toivon työpajan. Toiminnan ei tarvitse olla seurakunnan työntekijöiden järjestämää eikä se edellytä heidän läsnäoloaan. Meillä on kokoontumisen vapaus. Tietysti kaikki seurakuntalaisten oma toiminta tapahtuu mieluiten rippi-isän siunauksella.

Tämän päivän sana Kolossalaiskirjeestä kolmannesta luvusta: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme”. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:17; 23.)

Kirjoittaja on eläköitynyt psykoterapeutti, joka liitettiin kirkkoon 2002.

Naiskollektiivi

Tenka Issakainen: Ortodoksinen kirkko ei pyri uudistumaan, ja se lisää vain sen vetovoimaa

Rovaniemeläinen Tenka Issakainen on yhdistelmä tieteilijää, taiteilijaa ja journalistia. Alun perin folkloristiikasta väitellyt ja tekstiilialaa sittemmin opiskellut Tenka tunnetaan persoonallisesta ryijytaiteestaan, ja fiktiota hän on kirjoittanut novelleista näytelmiin. Viime vuodet hän on tehnyt teatteri-, tanssi-, sirkus- ja elokuva-arvioita.

Vaikka Tenkan kiinnostuksen kohteina ovat myös poliitiikka ja vaikuttaminen, ortodoksiselta kirkolta hän ei kuitenkaan odota osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– En koe sen olevan kirkon tehtävä. Itse asiassa on vain plussaa, että kirkko keskittyy muuhun kuin keskustelemiseen! Keskustelua voi ja kannattaa käydä muilla foorumeilla, eikä kirkkoon kuuluminen ole siinä este. Esimerkiksi monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat liittyneet kirkkoon, koska ovat kokeneet sen hengelliseksi kodikseen, ja siellä pysyneet.

Taikuustutkija löysi omille juurilleen ortodoksisuuteen

Tenkan Turun yliopistoon tekemä väitöskirjatutkimus koski arkista taikuutta. Miten taikuustutkija päätyi ortodoksiksi?

– Leikilläni olen sanonut, että luterilaisuus ja uskonnottomuus oli jo käyty läpi, ja suomalaisesta kansanuskosta väitelleenä pakanuudessa olisi ollut liikaa päänvaivaa, hän ensin naurahtaa mutta vakavoituu sitten ja kertoo, että hänet liitettiin kirkkoon suurena lauantaina 2006, ja samalla hän palasi omille juurilleen.

–Isänisäni oli ortodoksisukua, mutta hän kääntyi luterilaiseksi päästäkseen isänäidin kanssa naimisiin ja kuoli, kun isäni oli pieni. Yhteys ortodoksisuuteen suvussamme siis katkesi. Minusta on silti tärkeää, että ortodoksisuudella on yhteys oman suvun historiaan. Kaikkien ei tarvitse kokea tällä tavalla, mutta minusta tuntui, että maailmankatsomuksellisessa mielessä oman tien täytyy löytyä omista juurista. En koe, että olisi ollut mahdollista valita kaikista maailman traditioista, Tenka sanoo ja kertoo olevansa iloinen, että viime vuosina on kanonisoitu myös suomalaisia pyhiä.

– Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen oli isoisäni aikalaisia, eli ja vaikutti samalla seudullakin.

Traditio sekä arjen ja juhlan lomittuminen puhuttelevat

Jumalanpalveluselämässä Tenka myöntää vuosien mittaan laiskistuneensa niin kuin varmasti monelle käy.

– Toisaalta mielessä on pysynyt se mitä sanottiin liittymisen aikoihin: jos jossain vaiheessa ei tule aktiivisesti käytyä kirkossa, niin ei pidä alkaa ajatella, etteikö sinne sitten voisi aina tulla uudestaan. Ja kirkkovuoden kulkuhan joka vuosi rohkaisee käymään.

Viimeksi hän kävi kirkossa Turussa käydessään, kun osui kulkemaan kirkon ohi vigilian loppupuolella.

– Kuulin vain loppurukoukset mutta se oli joka tapauksessa hyvä hetki jo siksi, että aikanaan käynti samaisessa Pyhän Aleksandran kirkossa oli kokemus, joka synnytti kiinnostuksen kirkkoon liittymiseen. Muistan, miten jumalanpalveluksessa oli mukana lapsia, joita ei mitenkään ylettömästi hyssytelty. Yksi makasi lattialla ja piirteli väriliidut kilahdellen. Siitä kaikesta tuli hyvä olo: arkinen sopi hyvin yhteen kaiken juhlallisuuden kanssa.

Myös traditio ja historiatietoisuus puhuttelevat. Kirkon historian vuosisadat ovat mukana palveluksissa, ikoneissa, musiikissa ja kaikessa muussakin.

– Ei kaikkea tarvitse olla koko ajan päivittämässä. Ei ole tarpeen kirjoittaa joka pääsiäiseksi uutta saarnaa, jos on kerran kirjoitettu yksi hyvä! Kirkkomme ei pyri uudistumaan, kilpailemaan tai markkinoimaan itseään. Ehkä siinä onkin yksi syy ortodoksisen kirkon vetovoimalle, Tenka tiivistää.

Maria Roiha

Judit ja Holofernes, Jan de Bray, 1659..

Artikkelit

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Jos minä olisin mies, kumoaisin vallat ja valtaistuimet ja loisin niistä yhden, uuden, koko maailman valtaistuimen ja istuutuisin sille.”

Ei, repliikki ei ole Daenerys taikka Rhaenyra Targaryenin, eikä edes koko Game of Thrones- tai House of Dragons saagasta. Sen lausuu nimihenkilö Judit virolaisen A. H. Tammsaaren näytelmässä, jonka on suomen kielelle kääntänyt Esko Karppanen. Kyseessä on Vanhan testamentin kirjaan perustuva tarina naisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen vainolta. Hurskaudestaan huolimatta naisen keinot ovat välillä kaikkea muuta kuin moraaliset, eikä pyhimysmäinen hyvyys rasita häntä liikaa. Se tarkoittaa, että hän täyttää draaman lait ja on päähenkilönä kiinnostava. Kuten koko näytelmä, jota on esitetty usein Virossa sen ilmestymisestä vuonna 1921 lähtien, mutta jonka suomennos saatiin vasta viime vuonna (2021).

Esko Karppanen avaa nelinäytöksisen Juditin taustoja esipuheessaan:

Juditin kirja Vanhassa testamentissa on fiktiivinen tarina, jossa esiintyy historiallisia henkilöitä. Assyrian kuningas Nebukadnessar on lähtenyt sotaan Meediaa vastaan ja kutsunut hyökkäykseen mukaan myös läntiset valtiot. Näiden kieltäydyttyä Nebukadnessar on luvannut kostaa ja siksi lähettänyt armeijansa lännen maille.

Kuulostaako tutulta? Entä jännitteisen alkutilanteen jatko:

Assyrian sotajoukot ovat Holoferneen johtamina saapuneet Juudean vuorten juurelle, piirittäneet Betulian ja leiriytyneet läheiseen laaksoon, jossa on lähde. Miehitetyn kaupungin vesivarat vähenevät uhkaavasti, sillä vettä säännöstellään.

Kun siirtyy aamukahvin ja sanomalehden taikka television iltauutisten äärestä lukemaan Juditia, ei voi olla yhdistämättä sen sisältöä energiakriisiin, Elokapinaan, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja Ukrainan sotaan. Ja koska se on kirjoitettu paljon ennen kaikkia niitä, sen ikiaikaiset upotukset aiheuttavat kylmiä väreitä.

Vihan ja rakkauden draama

Tammsaare on kirjoittanut henkilönsä moderneiksi ihmisiksi, joita riivaavat monet himot, sekä lihalliset että valtaan liittyvät. Judit on yhtä aikaa leski ja neitsyt, koska hänen puolisonsa on ollut seksuaalisesti kyvytön. Kauneus ja varakkuus tuovat hänelle valmiiksi valtaa, mutta eivät automatisoi sitä. Hänen kaksi suurta vaikutintaan ovat erotiikan toteuttaminen kuuluisan sotilasvirkamiehen (Holofernes) kanssa ja Israelin vapauttaminen, mutta niiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Judit janoaa liikaa halutessaan sekä lapsia, hallitsijattaren aseman että mainetta. Vaikka hän onnistuu maansa pelastamisessa, torjutuksi tuleminen naisena laukaisee hänessä kamalan aseen: Holofernes on tapettava, jotta Betulia vapautuisi.

Jälleen kerran tulee mietittyä, kuinka tarkkaan Game of Thronesin ja Handmaid´s Talen käsikirjoittajat ovat lukeneet Raamattua tai Tammesaarta, sillä mikään siisti surma ei riitä, vaan Holoferneen pää nostetaan kaikkien nähtäväksi kaupungin muurille.

Avainrepliikkejä satelee kohdassa, jossa Judit yrittää vietellä Holoferneksen sekä itselleen että vallan anastajaksi:

”Judit, sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, mutta sinä voisit olla vielä hurmaavampi, ellet olisi niin sanavalmis ja kunnianhimoinen.”

”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”

”Valtaistuimet on petoksella verhoiltu, niiden perustana on julmuus ja niiden jalat seisovat verihöyryssä. Olenko minä petturi tai murhamies, jotta haluaisin sille istuutua?”

Hirveällä hinnalla historiankirjoihin

Näytelmä päättyy järkensä menettäneen naisen huutoon. Hän ei ole Judit, jolle ei sallita vapautusta todellisuudesta sen enempää kuin kuolemaa. Hänen kärsimyksensä jatkuu maan päällä, mitä draaman kaarta määritellyt Aristoteles pitää yhtä traagisena kuin kuolemaa. Judit on käyttäytynyt kuin mies, ja hänen saavutuksensa ovat sen mukaisia. Maailma pelastuu, mutta hänen kotinsa ei. Kun rabbi toteaa, että Jumala on Juditia kuitenkin paljon rakastanut, Judit vastaa:

”Rakastanut minua? Kuka? Jumalako? Rakastaako hän naisia, jotka tappavat miehiä? Te ette halua antaa minulle käskyjenne mukaan, te palvelette Jahven selän taa, sillä te ette uskalla kivittää Israelin vapahtajaa. Mutta jokaisen on kivitettävä oma jumalansakin, jokaisen, sanoi Holofernes.”

Judit janoaa rangaistusta, koska tuntee itsensä saastaiseksi, tappoihan hän sen ainoan, jota rakasti, ja vain, koska tämä torjui hänet. Ja minkä vuoksi? Kirotun kunnianhimon. Jos Judit olisi tyytynyt naisen toiveisiin, lihallinen rakkaus olisi voinut täyttyä ja jopa äitiys toteutua. Mutta hän vaati Holofernesta syrjäyttämään Nebukadnessarin ja vetämään kuninkaan viitan harteilleen, jonka jälkeen hän olisi voinut synnyttää tälle prinssejä ja prinsessoja, ei orjan poikia tai tyttäriä. Teema, jota kaikki suuret klassikot Shakespearesta alkaen ovat pyöritelleet.

Esko Karppanen sanoo esipuheessaan, että naisen rooli ja tehtävä ei ole missään muussa Raamatun kirjassa (Neitsyt Mariaa ja Eevaa lukuunottamatta) yhtä keskeinen ja ratkaiseva kuin Juditin. Jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun; luopunut kunnianhimostaan ja antanut Holofernekselle vain neitsyytensä, näin tuskin olisi käynyt. Hän olisi saanut onnellisemman elämän, mutta jäänyt historiassa vahvempien varjoon. Sillä historiaa kirjoitetaan harvoin tasaisista ja tyytyväisistä ihmisistä – ainakin, jos he ovat naisia.

A. H. Tammsaaren nelinäytöksisen näytelmän ”Judit” on kustantanut Tallinna-kustannus Oy ja sen esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy.

Naiskollektiivi

Kun koti on Valamossa: sisarukset Seija Iltola ja Raija Kanninen asuvat ”omissa paratiiseissaan”

Valamon ikoniakatemian opettaja Raija Kanninen sekä hänen sisarensa, pitkäaikainen Valamon-talkoolainen Seija Iltola ovat monille luostarikävijöille tutut sisarukset, jotka ovat asuneet Valamon välittömässä läheisyydessä jo pitkään. Lapsuutensa he asuivat Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän ortodoksista kirkkoa. Koska suku oli täynnä pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä, heiltä edellytettiin ahkeraa palveluksiin ja uskontotunneille osallistumista. Kirkkoon he menivät mukisematta, mutta koulussa jäivät kiinni lintsaamisesta, mikä oli noloakin nolompaa.

– Keskusradiossa kuuluttivat, että Iltolan tytöt uskontotunnille, Seija puuskahtaa. – Me jupisimme, että miksi meidän pitää olla tällaisia himo-ortodokseja.

Pappissuvun paino ja ortodoksinen kasvatus kääntyivät aikuisina siunaukseksi. Seija lauloi kirkkokuorossa ja kävi Itä-Karjalan opiston uskontolinjan Punkaharjulla. Raija opetti päätoimensa (Jyväskylän yliopiston henkilöstösihteeri) ohessa ikonimaalausta Jyväskylässä, Keski-Suomessa ja Valamossa, jonka opistoon oli tutustunut ensin oppilaana. Nyt työ on keskittynyt Valamoon ja hän nauttii siitä edelleen, vaikka onkin pikkuhiljaa siirtymässä kohti eläkepäiviä ja vapaan ikonitaiteilijan aikatauluja.

Kirkko on Valamon vetonaula

Sisaruksilla on pitkä suhde Valamoon, jossa he kävivät jo vanhempiensa kanssa. 1970-luvulta lähtien he ovat nähneet luostarin kasvavan ja kehittyvän, ihmisten tulevan ja menevän, ja tutustuneet niihin, jotka ovat pysähtyneet pitemmäksi aikaa. He ovat löytäneet oman paikkansa luostarinmäellä sekä maallisissa askareissa että kirkossa, jossa Seija viihtyy naisten puolella lähellä Sergein ja Hermanin ikonia ja Raija taaempana. Seijan lempipalvelus on vigilia ja Raijan arkiaamun liturgia.

Sergei ja Herman sekä Valamolainen Jumalanäiti. — _{Pyhittäjien Sergein ja Hermanin sekä Valamolaisen Jumalanäidin ikonit Valamon pääkirkon naistenpuolella.}

Vigilian alussa ja arkiaamuina kirkossa on hiljaista ja hämärää. Mutta toki oma tunnelmansa on siinäkin, kun osallistujia on paljon, ja suuret juhlat, jolloin kirkko on koristeltu viimeisen päälle, eivät voi olla säväyttämättä. Rutiini on aina sama: Kun kellojen soitto ilmoittaa palvelusten alkamisesta, heitetään pensselit nurkkaan, kutsutaan kissa sisälle, laitetaan kirkkovetimet päälle ja lähdetään matkaan.

– Kirkko on Valamon vetonaula, Raija julistaa ja Seija nyökkää olevansa samaa mieltä.

Kutsumme toisen kahville vilkuttamalla järven yli

Kun Seija pääsi eläkkeelle lastenhoitajan toimestaan, hän toteutti unelmansa ja muutti Valamoon. Parikymmentä vuotta on kulunut luostarin lähellä olevissa Ksenia-taloissa kuin enkelin siivillä. Naapurit ovat olleet mukavia ja maisema niin kaunis, ettei ole tarvinnut miettiä, minne silmänsä kääntää. Luostarissa hän on käynyt tekemässä talkootöitä tuohustehtaalla, kirkkomummona tai kahvimajurina igumenin kutsuilla, mutta vetonaula on kirkko, jonka kellojen soittoa hän seuraa palveluksiin. Usein niissä käy myös pikkusisko Raija.

Raijan perhe etsi ensin Valamon läheltä kesäpaikkaa ja löysikin sellaisen – Seijan sosiaalisuuden ansiosta. Sisko avasi bussissa suunsa oikeaan aikaan oikealle ihmiselle ja kaupat syntyivät jo viikkoa myöhemmin. Raija tuumii, että sen täytyi olla johdatusta, kuten seitsemisen vuotta sitten vastaan tullut nykyinen kotitalokin. Se on saman järven rannalla kuin Seijan Ksenia-koti, ja sisaruksilla on näköyhteys toistensa laitureille.

– Vilkuttelemme järven yli vaikka sen merkiksi, että olen tehnyt kääretortun, tule kahville, uutterana leipojana tunnettu Seija kertoo. – Vanhempamme kävivät Jyväskylän ikonipiirissä, mutta minulla ei sivellin pysynyt kädessä, vaan piti tarttua muihin aseisiin, hän viittaa upeasti kuorrutettuihin kakkuihinsa.

Seija Iltola ja Raija Kanninen. — _{(Kuva: Annina Holmberg)}

Raijaa naurattaa, mutta sitten hän ryhtyy puolustamaan siskoaan tältä itseltään:

– Minä taas en ikinä osaisi taiteilla tällaisia.

Arvostettu ikonimaalari näyttää koria, joka on pullollaan virpavitsoja varten rypytettyjä kreppipaperikukkia. Niitä tehdään Valamossa talkoovoimin niin isoja määriä, että askartelu aloitetaan jo ensimmäisellä paastoviikolla. Leivonnaisten ja paperikukkien lisäksi Seija ompelee, ja koska hänellä on ”päässä jo lähtöväri”, hän on kirjaillut itselleen ruumispeitteenkin.

Yhteinen usko ja lämmin huumori yhdistävät

Seijan omaksi nimikkopyhäksi on merkitty Lucia, mutta jos hän saisi itse valita, hän ottaisi houkka Ksenian. Ei niin, että Luciassa olisi mitään vikaa, mutta Ksenia tuntuu läheisemmältä.

– Ja minähän asun Ksenia-taloissa, että senkin vuoksi.

Raija empii hetken, ennen kuin uskaltautuu tunnustamaan:

– Voiko lempipyhäksi valita Jumalansynnyttäjän?

Hänen nimikkonsa on lapsimarttyyri Iraida eli venäjäksi Raisa, mutta lukemattomia Jumalansynnyttäjiä maalanneena hän kokee tämän enemmän omakseen. Onneksi voi rukoilla molempia.

Iltolan tyttöjen haastatteleminen on hauskaa, koska heistä ei tarvitse nyhtää vastauksia, vaan tarinat pulppuavat luonnostaan. Yhtä luontevasti he puhuvat uskonnollisista aiheista, joihin monet suhtautuvat varoen pelätessään kuulostavansa hihhuleilta. Lisäksi heidän naurunsa tarttuu. Seija on kaksikon vitsiniekka, jonka murjaisuja Raija yrittää välillä suitsia. Seija jatkaa kuitenkin värikästä kerrontaansa, eikä kestä kauan, kun Raijaakin rupeaa taas naurattamaan. Sisarusten läheisyys ja yhtäläinen huumorintaju näkyy eleissä ja ilmeissä. Ja vaikka he palveluksissa viihtyvät eri puolilla kirkkoa, ehtoolliselle he menevät aina yhdessä, isosisko edellä ja pikkusisko perässä lapsuudesta opitun tavan mukaan.

Artikkelit

Huikea määrä Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta Valamossa

Valamon luostarin kirjastossa on tutustuttavana laaja valikoima runonlaulaja Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta viikonloppuna järjestetyn Larin Paraske -seminaarin innoittamana ja muutenkin: Suomen ortodoksinen kirkko pohtii parhaillaan Larin Parasken kanonisointia pyhäksi. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitien työn tuloksena Valamossa voi nyt tutustua näihin hienoihin Paraske-teoksiin. Mirhantuojat suosittelee!

Larin Paraske, Ruokopilli. Lyriikkaa ja kertomarunoutta.1986. — Larin Paraske Ruokopilli : lyriikkaa ja kertomarunouttaKokoonpano, venäjännökset ja alkulause Oleg MisininKarjala-kustantamo 1986

Larin Paraske Ruokopilli : lyriikkaa ja kertomarunouttaKokoonpano, venäjännökset ja alkulause Oleg MisininKarjala-kustantamo 1986

Naiskollektiivi

Kun ohjaaja-kirjailija Eira Mollberg raitistui, hän ryhtyi tekemään kuvataidetta – Nyt hän kysyy, miksi ilo on aliarvostettua ja murheellisuus syvällisyyttä

– En ole absolutisti, Eira tarkentaa. – Mutta en myöskään enää sosiaalinen lipittelijä.

Vuonna 1957 syntyneen Eiran elämänmuutosta kuvataan romaanissa Villasukkahäpeä, josta tehtiin myös näytelmä. Teatteri Avoimissa ovissa pyörineen esityksen musiikista vastasi Larissa Qvintus-Petsalo, joka toimii nykyään Tikkurilan ortodoksisen kirkon kanttorina. Hengellinen aspekti oli vahvasti läsnä.

Vaikka edellisestä romaanistaan Vakuuslapset Savonia-palkinnon saanut Eira vei Villahousuhäpeän näyttämölle asti, se koitui hänelle taloudelliseksi tappioksi.

– En saanut siihen enkä sen jälkeen apurahoja – olen ilmeisesti yli-ikäinen – joten päätin hakeutua palkkatöihin, jostainhan leipä on revittävä. Toisaalta opin, että köyhyys on vapauttavaa ja voin tehdä mitä huvittaa, kuten maalata.

Tämän jutun fokus onkin taidemaalari Eirassa.

Ortodoksisuus on innoittajana Eiran taiteessa. Uspenie-sarjaa.

Käsillätekemisen ihanuus

– Olen aina rakastanut käsillä tekemistä, Sakarimäen koulussa koulunkäyntiavustajana päivätyössä käyvä Eira kertoo. – Ensimmäinen tutkintonikin on kankurin.

Sen hän hankki hyvin nuorena Urjalan käsityöopistosta, jonka kesäkurssilla kudottiin pitkät päivät valoisiin öihin asti. Palkintona oli kankurin ammattipaperit.

Kuvataidekärpänen pisti kuitenkin sitäkin aikaisemmin.

– 14-vuotiaana Moskovassa Tretjakovin galleriassa, hän muistaa tarkasti. – Isä ja äiti veivät minut sinne. Menin aivan tolaltani, suorastaan liekehdin. Päätin opetella venäjän kielen, minkä teinkin, ja Moskovasta tuli lempikaupunkini. Moni sanoo nyt Ukrainan sodan aikana, ettei aio enää koskaan matkustaa Venäjälle, mutta minä menen sinne heti, kun tilanne sallii. Sotaa vastustan tietenkin ankarasti.

Eira pitää lompakkonsa arvokkaimpana aarteena moskovalaisen Leonardo-taideliikkeen alennuskorttia.

– Se kauppa on minulle taivas, sieltä saa kaikkea.

Sen lisäksi että on aina pitänyt askartelusta ja käsitöistä, myös geeneistä löytyy taiteilijaperimää. Kuuluisan isän, elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergin, lisäksi suvussa on useampi kuvataiteilija. Isän veljeä Jorma Mollbergia Eira nimittää suosituksi toritaiteilijaksi, joka maalasi maanisesti silloin kun ei juonut.

– Hänen kukkahuivityttöjään kysellään vieläkin, sen verran suosittuja aiheita hän maalasi.

Äidin veli Hannu Dahlström sen sijaan oli oikea matrikkelitaiteilija, ja isoäidin kummatkin sisaret maalasivat.

– Kyllä voi sanoa, että maalaaminen on minulla geeneissä.

Hidas sekatekniikka on meditatiivista tekemistä

Kun Eira kuvailee tapaansa maalata, hänen kätensä liikkuvat ja havainnollistavat prosessia.

– Valitsen ensin valmiin työn, otan siitä kopion ja teen alustan. Sitten rupean leikkaamaan ja liimaamaan päälle toisia kuvia ja kuvien osia, käytän villisti myös ylenpalttisen koreita materiaaleja, kuten pitsireunaisia kakkupapereita ja tapetteja. Herkuttelen täydellisen pyöreällä muodolla jos haluan. Olen juuri niin naiivi kuin kulloinkin tuntuu ja teen vain itselleni.

Oma tärkeä vaiheensa on raamitus, joka ei suinkaan tapahdu viimeisenä, vaan prosessin alkuvaiheessa.

Eira metsästää kehyksiä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista:

– Nihtisilta on mahtava! hän mainostaa.

Sitten hän laittaa kuvapohjan raameihin, jotka myös maalaa ja käsittelee niin, että ne ikään kuin jatkavat työtä tai sulautuvat osaksi sitä.

Lopuksi hän merkitsee kuvan taakse pohjana olevan alkuperäistyön tiedot ja tekijän, reiluuden vuoksi.

Valmiita töitä voi kutsua vaikka kollaaseiksi.

– Sekatekniikka on niin hidasta, että se on suorastaan meditatiivista. Ja se muistuttaa ikonimaalausta, vaikka sen tekniikoista poikkeaakin.

Eira korostaa, ettei hän maalaa ikoneja, vaikka saattaa ottaa aiheet ikoneista.

– Kun tein Gregorios Voitonkantajaa, pääsin flowta syvempään tilaan, superflowhun.

Uspenie-sarja ammentaa myös ortodoksisesta uskonnosta, joka on Eiran perhettä yhdistävä liima. Lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsiakin useampi, mutta ortodoksiset juhlat kokoavat perheenjäsenet yhteen ja arkenakin Justus-poika soittaa, jos äitiä ei ole vähään aikaan näkynyt kirkossa.

Ilo saa kuulua taiteeseen

Eira on tehnyt useita pyhiinvaelluksia ja tuntee monia luostareita. Niistä kotoisimmaksi on tullut Pyhtitsan nunnaluostari, joka sijaitsee Koillis-Virossa, ja jossa on yli 100 nunnaa. Eira seuraa luostarin jumalanpalveluksia youtubesta, viimeksi hän kävi siellä toukokuussa. Pyhtitsa kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Eira esitti tilanteesta kysymyksiä nunnille ja sai jokaiselta omanlaisensa vastauksen. Tilanne oli kiinnostava.

– Kaipaan Pyhtitsaan kovasti ja odotan seuraavaa käyntiä, joka on mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Kaipuusta tulee mieleen murhe, joka on suomalaisen taiteen käytetyimpiä materiaaleja, oli kyse sitten kirjallisuudesta, elokuvasta tai kuvataiteesta. Iloa pidetään usein vähempiarvoisena ja synkkyys lasketaan syvällisyydeksi.

– Mutta murehtiminen ei ole syvällisyyttä, sanoo Eira ja haluaa tähdentää, että tämä koskee myös ikoneja. – Kuvallinen teologia lähtee tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta, joten siihen eivät päde maalliset lait. Edelleen hengellinen taide on eri kuin ikonitaide, jossa on aivan oma katsomisen ja kädentaidon ihmeensä.

Esimerkkinä Eira käyttää monien ensimmäistä kertaa ikonin edessä kokemaansa tunnetta, että ”se katsoo juuri minuun”.

– Eikö sinunkin tutuillesi ole käynyt niin, kun olet vienyt heidät kirkkoon tai ikoninurkan eteen? hän tivaa.

Pakko myöntää, että on.

Lopuksi kuitenkin:

– Mottoni maalatessa on, että älä ota mitään vakavasti ja pääasia, että on kivaa.

Se näkyy Eiran värejä hehkuvissa töissä, joiden yksityiskohtia toivon mukaan päästään tarkastelemaan pian näyttelyssä. Kolme aikuista lasta Pihla, Johannes ja Justus ainakin kannustavat äitiään pitämään sen, ja tämän jutun tehtyään myös haastattelija.

Eira Mollbergin teoksia katsoessa päällimmäisenä tunteena on ilo, ja hänen kirjoissaan käsitelty peikko – häpeä – saa huutia sen tieltä.

Blogit Pyhän kosketuksia

Haudan siivous tuonilmaisista asti

Äidin hautajaiset pidettiin Helsingissä ja seuraavana päivänä hänet laskettiin haudan lepoon Valamossa. Helle pakkaantui entistä paksumpana Suomen päälle, mutta se ei estänyt omaisia ja ystäviä luomasta hautaa umpeen omin käsin. Isä aloitti, minä ja mieheni jatkoimme, pian myös lapset ja ystävät Valamosta tulivat mukaan. Hiekka lensi, hiki roiskui, suru puski läpi ja hellitti joka heitolla.

– Vihdoinkin jotain konkreettista, isä huokasi ja pyyhki otsaansa. Fyysinen uurastus näytti herättävän hänet eloon kohmeesta, jonka tuska, uupumus ja armoton ilma olivat aiheuttaneet. Minustakin tuntui hyvältä olla laskemassa arkkua ja peittämässä sitä; kaikki käytännönläheinen kävi terapiasta voimia vaativassa tilanteessa.

Uuden Valamon hautausmaa sijaitsee metsässä lähellä luostaria. Sieltä on kaunis näköala järvelle ja kukkulalle, joka on saanut nimen Taabor Galileassa sijaitsevan vuoren mukaan. Toisin kuin puistomaisilla hautausmailla, Valamossa on vain vähän kuuliljoja tai muita istutettuja kukkia, ja graniittikivien sijasta haudoille on pystytetty puiset ristit tai karjalaiset majaa muistuttavat grobut. Kummulla kasvaa sammalta, saniaisia, metsämansikkaa, ketoneilikkaa, pihlajia ja kieloja. Pitkiksi ehtineet puut suhisevat ympärillä ja aivan äidin haudan takana kohoaa kuusi, jonka oksa on laskeutunut havumetsän rauhan viiriksi kummun päälle. Runoilija Aulikki Oksanen laski hautajaisissa oman viirinsä leikkokukkien sijasta, ja lähetin hänelle lämpimän ajatuksen nähdessäni Oravaisen laulun toteutuvan Valamossakin.

Vietimme luostarissa kolme täydellistä päivää. Seilasimme Sergei-laivalla, uimme Juojärven silkkisessä sylissä, pesimme itsemme puhtaiksi rantasaunassa ja tarjosimme kotoa tuotua Lehtikuohua valamolaisille ystävillemme. Kirkossa kävimme monta kertaa päivässä sekä palveluksissa että kuuntelemassa Konevitsan mieskvartettia, ja haudalla, jonka kummulla muistokukat pysyivät ihmeen hyvin hengissä kuumuudesta huolimatta. Kun ilmassa alkoi näkyä ukkosen merkkejä, keräsin lasten avustuksella kortit hautakimpuista. Pelastin Johanneksen ja Anskin orkidean (se kukki pitkälle syksyyn) hukkumasta muiden kukkien alle ja ilahduin huomatessani, että äiti oli päässyt lähelle Elina Karjalaista, rakasta Uppo-Nallen äitiä ja ortodoksikummiaan.

Kolmannen päivän iltapuolella lähdimme ajelemaan kotia päin. Se oli haikeaa mutta vääjäämätöntä. Matka sujui hyvin, paljon paremmin kuin meno. Olimme levänneempiä ja tyynempiä ja pystyimme nauttimaan jopa maisemista. Emme tienneet, että takanamme melskasi ukkonen. Tieto siitä tuli vasta lähellä Helsinkiä, kun sain tekstiviestin luostarista. Siinä ilmoitettiin, että taivas oli pian lähtömme jälkeen revennyt ja myrsky riepotellut Papinniemeä katkomalla sähköjä ja kaatamalla puita. Hautausmaallakin oli mennyt nurin kymmenkunta.

– Sinne ei päästetä ketään muutamaan päivään, luin järkyttyneenä. – Ei ennen kuin vauriot on korjattu ja vaaratekijät siivottu pois. Äidin hauta on kuin ihmeen kautta säilynyt koskemattomana, vaikka aivan vierestä on romahtanut iso mänty. – Hän siivosi, tokaisi isä.

Mökkimme jokakesäinen ohjelmanumero oli ollut puukiista. Äiti oli halunnut tontille lisää aurinkoa ja merkinnyt kaadettaviksi tarkoitetut puut. Isä oli pannut hanttiin ja perustellut vastarintaansa maailmankaikkeutta syleilevillä argumenteilla. Se oli ollut älytön show, joka oli huipentunut aina äidin voittoon. Tällä kertaa hän oli päässyt päämääräänsä ilman teatteria ja raivannut hautausmaalle tilaa. Paikka oli ehkä sittenkin hieman liian varjoinen; nyt aurinko pääsi paistamaan sinne vaivattomasti. Äiti, joka oli aina rakastanut valoa ja aurinkoa, ei näköjään luopunut niistä taivaassakaan, vaan piti pintansa rajan toisellakin puolella.

Artikkelit

Löytyykö Maria Pariisilainen Pariisista? Kirsi Koskelin lähti ottamaan selvää

Liittyessäni ortodoksiseen kirkkoon keväällä 2018 sain isä Petri Korhosen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen omaksi nimikkopyhäkseni Äiti Maria Pariisilaisen. Olin näin toivonutkin, koska Äiti Marian pragmaattinen suhtautuminen uskon toteuttamiseen oli lähellä omaa käsitystäni kristillisyydestä.

Myös mahdollisuus päästä tekemään pyhiinvaelluksia niinkin lähelle kuin Pariisiin tuntui kiehtovalta. Jo lukkoon lyödyt suunnitelmat ja myöhemmin koronasulut estivät kuitenkin matkanteon ennen näitä kesää 2022.

Pyhä Maria Pariisilainen eli äiti Maria (Skobtsov), aikaisemmalta nimeltään Elisabeth Pilenko, syntyi vuonna 1891 Riiassa ja kuoli vuonna 1945 Ravensbückin keskitysleirillä Saksassa. Hän oli alkujaan venäläinen aatelisnainen ja runoilija. Hän oli myös Pietarin teologisen akatemian ensimmäinen naispuolinen opiskelija. Myöhemmin hän lähti Ranskaan ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Luostariin vetäytymisen sijaan hän omistautui venäläispakolaisten, huono-osaisten sekä juutalaisten auttamiseen ja oli Ranskan vastarintaliikken aktiivinen jäsen. Hän ehti olla naimisissa kaksi kertaa: ensimmäisessä avioliitossa sukunimenä Kuzmina-Karavajeva, toisessa Skobtsov.

Äiti Maria luettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksellä vuonna 2004. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ortodoksinen kirkko kanonisoi Länsi-Euroopassa asuneita henkilöitä.

Olin etsinyt aina silloin tällöin tietoa Maria Pariisilaisesta (Ranskassa hänet tunnetaan paremmin nimellä Mère Marie Skobtsov) erilaisista lähteistä ja saanut selville, että jossakin päin Pariisia on paikka nimeltä Centre Culturel Mère Marie Skobtsov. Sen tarkempaa tietoa paikasta ei kuitenkaan löytynyt, mutta yhden vanhan nettiartikkelin yhteydessä oli kulttuurikeskuksen sähköpostiosoite. Kirjoittamalla sinne paljastui, että paikalla ei olekaan mitään fyysistä sijaintia. Keskus toimii lähinnä järjestämällä Maria Pariisilaiseen jotenkin liittyviä tapahtumia.

Centre Culturel Mère Marie Skobtsovin puheenjohtaja Nadia Tchinaev toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Pariisiin, ja tarkoituksemme oli yhteisellä aamiaisella keskustella Äiti Maria Pariisilaisen elämästä. Hän halusi myös tulla oppaakseni 15. kaupunginosaan kulmille, joilla Maria Pariisilainen oli vaikuttanut. Nämä hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Nadia Tchinaev ilmoitti muutama päivä ennen heinäkuun alkuun sovittua tapaamistamme, että hänellä on korona. Sain häneltä kuitenkin tärkeät koordinaatit pyhiinvaellukselleni.

Palavasydäminen ja rohkea kristitty

Shoah on hepreaa ja tarkoittaa joukkotuhoa (holokaustia). Nadia oli kertonut, että keskitysleirien historian muistolle perustetussa museossa Mémorial de la SHOAHissa on parhaillaan näyttely nimeltä ”By the Grace of God” – The Churches and The Holocaust, ja tässä näyttelyssä on esillä Maria Pariisilaisen Ravensbrückin keskitysleirillä kirjoma huivi. En tiedä, missä huivia muutoin säilytetään, mutta tässä näyttelyssä se on nähtävillä 23.2.2023 asti.

Toisen matkapäiväni aamuna suunnistin jo varhain kohti hipsterialueenakin tunnettua Marais’n kaupunginosaa. Mitä syvemmälle juutalaiskortteleihin eteni, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Mémorial de la SHOAHin edessä (osoitteessa 17 Rue Geoffroy l’Asnier) tuntui siltä kuin kaikki äänet olisivat nauliutuneet muistopaikan jylhiin rakennelmiin. Repun läpivalaisun ja turvalukitukset läpäistyäni pääsin sisään askeettiseen museoon. Infosta minut ohjattiin 1. kerroksen näyttelyyn, jonka mustille seinille sekä vitriineihin oli aseteltu mm. tekstejä ja lehtileikkeitä toisen maailmansodan ajalta.

Näyttelyn tarkoituksena on valaista niitä asenteita, joita niin protestanteilla, ortodokseilla kuin katolisella kirkolla oli juutalaisvainoja kohtaan. Heti sisään astuttaessa on seinällä luettavissa lainaus Albert Camus’n vuonna 1944 julkaisemasta artikkelista Combat, jossa hän kritisoi paavi Pius XII:tta ja muitakin uskonnollisia johtajia siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan toisen maailmansodan kauheuksia – miten natsihallinto pystyi murhaamaan juutalaisia kristillisen Euroopan sydämessä, kirkon silmien edessä? ”Maailma ei tarvitse hailakoita sieluja. Se tarvitsee palavia sydämiä”, lukee Camus’n artikkelista kertovan tekstin alla.

Sanat koskettivat, ja tunsin olevani oikeassa paikassa, Maria Pariisilaisen poluilla. Hän jos kuka oli palavasydäminen, rohkea kristitty, joka pelottomasti auttoi juutalaisia päätyen toimintansa vuoksi itsekin kaasukammioon. Jokainen näyttelyssä vieraileva kokee varmasti myös tekstien ajankohtaisuuden: Me olemme vuorostamme todistamassa kansanmurhaa, tosin omat uskonnolliset johtajamme ovat sen vahvasti tuominneet. Mitä voisimme tehdä paremmin?

Kiersin näyttelyn useampaan kertaan, mutta huivia en nähnyt missään. Palasin uudelleen alimman kerroksen infoon, mutta siellä kukaan ei tiennyt Marie Skobtsovista tai huivista mitään. Sain vinkin käydä 4. kerroksen arkistossa, ja asiaa vastaanottotiskillä selittäessäni eräs keskustelua sivusta kuunnellut henkilö osasi viimein neuvoa tarkemmin huivin sijainnin. Olihan se siellä 1. kerroksessa, vähän huomaamattomissa vitriinin alla. Yksi rukouspyyntö Äiti Marialle kuitenkin tarvittiin ennen kuin löysin sen.

Vihreään huiviin on kirjottu Normandian maihinnousu. Kun tieto liittoutuneiden maihinnoususta oli kiirinyt leirille, oli Maria Pariisilainen halunnut ikuistaa tapahtuman kankaalle. Kirjonnassa on käytetty niin kutsutun Bayeux’n seinävaatteen tyyliä, ja tällä Äiti Maria on halunnut todennäköisesti viitata erääseen toiseen maihinnousuun, Ranskan ja Englannin väliseen sodankäyntiin ja Englannin valloitukseen vuonna 1066, jota Bayeux’n seinävaate kuvaa. Hän on tehnyt kirjonnan ilmaan mitään mallia, muiden keskitysleirillä olleiden avustuksella. Neuloja on tarvittu ja niitä on varasteltu, lankoja värjätty salassa. Osa langoista on irrotettu värillisistä sähkökaapeleista. Näin huivista tuli jonkinlainen yhteinen toivon symboli kaikille sen tekemiseen osallistuneille.

Huivi ei ollut yksin. Sen vieressä oli Maria Pariisilaisen kirjoma kaunis nenäliina. Teksteissä kerrottiin, että Maria Pariisilainen oli ojentanut käsityöt keskitysleiritoverilleen Simone Gournaylle ennen joutumistaan kaasukammioon. Oletetaan, että nenäliina on tarkoitettu hänen pojalleen Sergei Skobtsoville (Jurille), koska kuvio muodostaa kirjaimet S S. On helppo eläytyä siihen, miten äiti on ajatellut muualla keskitysleirillä ollutta poikaansa jokaisella neulanpistolla. Tämä käsityö kuuluu Champigny-sur-Marnessa sijaitsevan Musée de la Resistance nationalen kokoelmiin.

Simon Gournay, joka kuljetti käsityöt (ainakin nenäliinan) pois keskitysleiriltä, jäi siis henkiin ja toimi vapautumisensa jälkeen aktiivisesti Ravensbrückin entisten vankien kansainvälisen komitean jäsenenä. Hän kuoli vasta vuonna 2014.

Lourmel-kadun rakennusta ei enää ole

Pariisin metrokarttoihin vaaleanpunaisella merkitty linja numero 8 vie 15. kaupunginosan asemalle nimeltä Félix Faure. Metron ulostuloaukon kohdalla on pieni kahvila, jonka terassille kannattaa ehkä hetkeksi istahtaa ennen kuin suunnistaa kohti Rue de Lourmelia, Äiti Maria Pariisilaisen kulmia. Terassille kuuluu silloin tällöin läheisen kappelin kirkonkellojen ääni, ja jos sulkee silmänsä voi kuvitella nunnan pukua kantavan hahmon vilahtavan kulman taakse savuke kädessään. (Sellainen Äiti Maria oli: poltti tupakkaa ja istui laitapuolen väen kapakoissa etsimässä mahdollisia suojatteja hostelliinsa.) Kun Gauloises-savukkeen tuoksu on haihtunut, on aika suunnata kohti kappelia, jatkaa tietä vielä vähän matkaa eteenpäin ja kääntyä sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Siinä on Rue de Lourmel.

Elisabeth Skobtsov saapui perheineen Pariisiin moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1926. Nunnavihkimyksen hän sai vuonna 1932. Koska hänen oma nimikkopyhänsä oli Maria Egyptiläinen (Marie l’Égyptienne), tuli hänen nunnanimekseen Äiti Maria (Mère Marie). Ennen asettumistaan Lourmel-kadulle hän oli käynyt tutustumassa luostareiden toimintaan muun muassa Pühtitsan nunnaluostarissa Virossa ja Laatokan Valamossa (kyllä, näin kerrotaan Xenia Krivochéinen kirjassa La Beaute Salvatrice, Mère Marie (Skobtsov)). Hän ei kuitenkaan kokenut luostarielämää itselleen sopivimpana tapana palvella Jumalaa sekä lähimmäisiä ja arvostelikin myöhemmin kirjoituksissaan muun muassa Athosvuoren ja Valamon luostareita siitä, että ne kieltäytyvät kaikessa pyhyydessään näkemästä maailmassa parhaillaan meneillään olevaa repivää julmuutta, tuhoa ja vainoja keskittyessään pääasiassa riitelemään siitä, pitäisikö käyttää vanhaa vai uutta liturgista kalenteria.

Osoitteessa 77 Rue de Lourmel ei enää ole sitä samaa rakennusta, joka siinä oli Äiti Marian elinaikana. Nykyisen rakennuksen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on kuitenkin kyltti, joka kertoo, että tällä paikalla sijaitsi Ortodoksisen aktion (Äiti Marian käynnistämä liike) talo ja kappeli, jossa Äiti Maria ja Isä Dimitri Klepinine tekivät työtä köyhien hyväksi. Kyltti kertoo myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan. Valkoinen kyltti on melkein huomaamaton valkoista seinää vasten.

Äiti Maria oli perustanut ensin eräänlaisen hostellin Rue Villa de Saxelle. Hänen hoivissaan oli alkuun pääasiassa venäläisiä emigranttinaisia, mutta toiminnan laajentuessa tarvittiin isompi tila ja se löytyi vuonna 1935 Rue de Lourmelilta. Hostellin yhteyteen rakennettiin kappeli, johon Äiti Maria maalasi ikonit ja kirjoi kirkkotekstiilit. Tila toimi myös kulttuurikeskuksena, jossa pidettiin mm. seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Äiti Maria kävi Pariisin halleilta pyytämässä elintarvikkeita ja teki ruokaa suojateilleen. Kun juutalaisvainot alkoivat, Rue de Lourmelin talo tarjosi piilopaikan juutalaisille. Äiti Maria laajensi käsityötaitojaan ja alkoi väärentää juutalaisille kristittyjen henkilöpapereita. Tämä koitui hänen kohtalokseen. 8.2.1943 Gestapo teki taloon etsinnän, ja Äiti Maria sekä hänen poikansa Juri Skobtsov vietiin keskitysleirille. Rue de Lourmelin talon jumalanpalveluselämästä vastannut isä Dimitri Klepinine vietiin leireille päivää myöhemmin.

Nyt talon alakerrassa on jonkinlainen seimi, mutta ei oikeastaan mitään, mihin pyhiinvaeltajaturisti voisi tarttua. Kirjakauppa, joka tarjoaisi Maria Pariisilaisen koottuja tekstejä, postikortteja tai vaikka hänen nimeensä tehtyjä rukousnauhoja, saisi ainakin minusta asiakkaan. Viistosti 77 Rue de Lourmelia vastapäätä kunnioitetaan kuitenkin Äiti Marian muistoa. Siitä alkaa hänen oma katunsa, Rue Mére Marie Skobtsov. Katu ei ole pitkä.

Katukyltti kertoo, että Mére Marie Skobtsov (1891–1945) oli venäläinen taiteilija, runoilija, ortodoksinen nunna ja vastarintaliikkeen edustaja, joka tapettiin Ravensbrückissä.

Maria Pariisilainen oli myös syvällinen teologinen ajattelija. Hän piti rakkauden kaksoiskäskyä –Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – kaikkein tärkeimpänä, sillä se oli ainoa käsky, jonka Kristus meille antoi. Kaikki muu Raamatussa on hänen mukaansa näiden kahden käskyn edelleen jalostamista. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat hänen käsityksensä mukaan yksi ja ainoa totuus, kaiken mitta. Totuus on löydettävissä siitä, miten ne linkittyvät yhteen: rakkaus vain ihmistä kohtaan johtaa antikristillisyyden pimeille kujille ja rakkaus, joka kohdistuu vain Jumalaan, on tuomiollista. Jumala tulee saavuttamattomaksi ihmissielulle, jos se hylkää ihmisyyden, sillä hylätessään ihmisyyden hylkää myös sen, mikä on inhimillistä omassa sielussa. Inhimillisyys on kuitenkin Jumalan kuva sinussa ja ainoa keino tavoittaa tuon kuvan prototyyppi.

Ihminen on Jumalan ja myös Jumalanäidin kuva

Maria Pariisilainen kirjoittaa kauniisti myös Jumalanäidin kuvasta sielussamme. Hän katsoo, että ihminen ei ole pelkästään Jumalan kuva vaan myös Jumalanäidin kuva. Näin tuntiessamme Jumalan kaltainen äidillinen sielumme alkaa nähdä muut ihmiset lapsinaan ja omii heidät itselleen. Tämä ajatus kirkastaa Maria Pariisilaisen toiminnan ydintä. Hän oli kohdannut sisällään niin Jumalan kuin Jumalanäidin kuvan, huolehti vainotuista ja varjopuolen kulkijoista kuin omista lapsistaan. Oman henkensä uhalla.

Lähden astelemaan takaisin kohti Felix Fauvren metroasemaa. Pariisista on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, johon palaan varmasti uudelleen. Kävellessäni alan tuntea vähän ikävää Äiti Mariaa kohtaan. Hänen kaltaistaan palavaa sielua tarvittaisiin täällä maan päällä nyt.

Lähteet:

Michael Plekon: The ”Sacrament of the brother/sister” in the lives and thought of Paul Evdokimov and Mother Maria Skobtsova
Internet: http://mere-marie.com/creation/la-beaute-salvatrice-mere-marie-skobtsov/

Artikkelit

Pyhiinvaelluksella Helena Nikkasen luona Egyptin Anafora-yhteisössä

Anafora on hengellisen hiljaisuuden yhteisö autiomaassa ja Helena Nikkanen sen vanhin jäsen sekä keskeinen vaikuttaja. Niille, jotka kärsivät jonkinasteisesta ikäkriisistä esimerkiksi eläköitymisen yhteydessä, on elähdyttävää nähdä, kuinka Helena kokee kyseisen elämänvaiheen. Hänellä on takanaan monikymmenvuotinen ura konservaattorina, ikonimaalarina ja opettajana, ja nyt eläkkeellä uusi, kokonainen elämäntyö kirkkomaalarina. Helenan ohjautuminen Egyptiin on oma tarinansa, mutta viimekeväisen käyntimme yhteydessä kirkastui, miksi siitä on tullut yksi hänen kodeistaan.

Liperissä, Taipaleen seurakunnan alueella kokoontuneet ikonimaalausryhmät ovat tavanneet tehdä vuosittain opinto- ja pyhiinvaellusmatkoja. Ne ovat suuntautuneet pääasiassa lähialueille, kuten Venäjälle ja Kaukasukselle, mutta tällä kertaa kaukaisempaan Egyptiin ja sen koptiyhteisö Anaforaan. Matkaa on koronan takia jouduttu siirtämään monta kertaa, joten vaikka pandemia ei olekaan vielä historiaa ja maailma ympärillä kuohuu, reissuun lähti keväällä 2022 kymmenkunta pohjoiskarjalaista ikonitaiteen ystävää ajatuksella, että nyt tai ei koskaan.

Satumainen kokonaisuus

Anafora on perustettu 1990-luvun lopussa. Niille sijoille, missä varhainen luostarilaitos sai alkunsa, erämaakilvoittelijoiden jalanjäljissä. Se levittäytyy keitaana keskelle hiekka-aavikkoa 40 hehtaarin alueelle. Kokonaisuudet käsittävät päiväturisteille tarkoitetut alueet, oppilaitokset, erilaiset majoitustilat, maatalousalueen, ja tietysti Anaforan kirkon, jossa päivittäiset palvelukset pidetään. Yli 800 neliöinen Kristuksen ylösnousemuksen kirkko on varsinainen kruununjalokivi ja Nikkasen työn pääasiallinen kohde.

Sitä lähestyessä kulku käy eri väreissä kukkivien ihmepensaiden ja taatelipalmujen reunustamaa tietä. Vastaan voi tulla muulin vetämät kärryt tai joku luostarin sisarista polkupyörällä. Aisteja hivelevät kyyhkyslakat, kakaduhäkit ja kanarialinnut; siellä täällä on myös seeprapeippoja, ankkoja, hanhia… Ja kuin varkain eteen hahmottuu hiekkamaisemaan juuri ja juuri maan pinnalle näkyvä kirkkorakennuksen keskikupoli. Kun avaa sen oven, ei voi olla hämmästymättä.

Yhteisön perustaja, piispa Thomas, on suunnitellut Helenan kanssa kirkon seinämaalausten rytmin ja hengen. Hänen näkemyksensä tulee esille paljolti yleisilmeessä, mutta kaikki esipiirrokset ovat Helenan käsialaa. Kirkon interiööri, eli Uusi Testamentti kuvina, alkaa olla loppusuoralla, ja seuraavaksi on ulkomaalausten, eli Vanhan Testamentin vuoro.

Kirkon tilavuus on noin 11 000 kuutioita ja sen rakenne sivulaivoineen basilikamainen. Luonnonvalo loistaa pääasiassa keskiosan katonrajassa olevista ikkunoista. Sivulaivoissa on ikkunasyvennyksiä, mutta ne on otettu osaksi kuvakerrontaa. On siis lähes mahdotonta arvioida, mikä on kuvitetun alueen neliömäärä. Varsinainen käytännön maalaustyö on tällä hetkellä muutaman sisaren vastuulla, sekä eri puolilta maailmaa vierailevien ikonimaalareiden ja nimekkäidenkin taiteilijoiden talkootyön varassa. Helenan ohjauksessa tietenkin.

Kaksi viikkoa opissa antaa vuosiksi voimaa

Anafora on voittoa tavoittelematon yhteisö, jossa vieraat maksavat majoituksesta ja aterioista omantunnon mukaan. Ruokatalous perustuu pääosin omavaraisuuteen. Ryhmämme oli matkassa talkoolaisina; pääasiassa avustajina seinämaalauksessa ja ikoniateljeessa, mutta valmiudessa tehdä muutakin. Meillä ei ollut varsinaista velvollisuutta maksaa, mutta tuntui, ettei mikään työ voinut korvata siellä oloamme, niin ihana ja antoisa paikka se oli.

Mama Helena, kuten Helena Nikkasta yhteisön vanhimpana kutsutaan, opetti meille ikoniteologiaa, koptihistoriaa, maalaustekniikkaa kaseiinin ja munatemperan kanssa ja piirtämisen perusteita. Kaksiviikkoinen kului kuin siivillä ja tuntui, että saimme eväitä vuosiksi eteenpäin. Helena ei korosta itseään, vaan auttaa ja kannattelee toisia. Hän on äärimmäisen innostava opettaja, joka sopii Anaforan sydämelliseen ilmapiiriin. Siellä katsotaan silmiin, arvostetaan ikää ja kokemusta, huomataan ihmisen tarpeet ja saadaan jokainen tuntemaan itsensä näkyväksi ja kohotetuksi.

Päivittäiset palvelukset ja mahdollisuus osallistua niihin aktiivisesti antavat sielulle rauhaa. Kauniisti tarjoillut ja maan antimista lempeästi valmistetut ateriat hivelevät silmää. Koska Helena Nikkanen on kävelevä ikoniteologian tietosanakirja, hänen opetustensa sisäistämiseen menee aikaa. Siten vahvistuu tietoisuus siitä, ettei ikonografia ole jotain satunnaista, vaan kaikella on siinä tarkoituksensa – jokainen viiva ja siveltimen veto tarkoin harkittua.

Hiljaista työskentelyä ja täydellisyyden tunnetta

Ylösnousemuksen kirkko oli oivallinen paikka työskennellä kuumina kevään päivinä. Paksut seinät puolittain maan alla pitivät pahimman helteen ulkopuolella. Arkipäivien työrytmi löytyi helposti yhdessä kymmenien varpusten kanssa. Ne olivat ottaneet rakennuksen turvapaikakseen; pesivät sen koloissa ja livahtivat välillä avoinna olevasta ovesta tai kattoikkunoiden raoista. Kotoinen sirkutus tahditti muutoin hiljaista keskittymistä.

Kun vääntäytyminen maalaustelineille alkoi ilmetä jo ylikuntona tai hämärä yllätti, pystyimme osallistumaan ikoniateljeen työhön. Käsistämme syntyi Anaforan matkamuistomyymälään yksi jos toinenkin Pako Egyptistä- ja Maria Egyptiläisen ikoni. Osa ryhmästämme taas siirtyi kutomoon, jossa paukuteltiin räsymattoja kirkkojen lattioille, istuimille, ikkunaverhoiksi ja myyntiin. Kaikki hoitivat leiviskänsä hiljaisesti ja rauhallisesti, koska Helena oli opettanut, että hiljaisuus on parasta.

Päivät päättyivät kahdeksalta kirkossa pidettyyn rukouspalvelukseen. Päivän evankeliumi luettiin aina kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia paikalla oli. Raamattu kiersi ryhmämme joukossa ja jokainen luki vuorollaan. Siinä kirkon lattialla kirjavien räsymattojen päälle polvistuneena huomasin, kuinka silmäkulmasta kirposi kyynel. Avoimista ikkunoista leijaili leppoisa tuuli, kaskaat lauloivat hibiskuspensaiden hämärässä ja vain tuohukset valaistivat aavikon tummuvaa iltaa. Vähäeleinen, turvallinen yhteisö sulki syleilyynsä.

Vieraat nukkumaan, Helena töihin

Autuaan iltarupeaman päätteeksi jokainen sulkeutui asumukseensa. Kömmimme petipaikoille moskiittoverkkojen alle kuin pieneen pesään, jonne uni löysi helposti.

Mutta Helenan työpäivä jatkui. Vuorossa oli piirrosten viimeistelyä ja seuraavien päivien töiden valmistelua yhdessä muutaman sisaren kanssa. Helenan kodin iso ruokapöytä täyttyi piirroksista, kirjoista, luonnoksista, kynistä ja kumeista. Lakanan kokoiset piirrokset levittäytyivät tilavan olohuoneen lattialle, jossa niitä saattoi puntaroida ja korjailla. Keskustelu hyppeli kielestä toiseen, ja Helena suhtautui yhtä tyynesti englantiin, arabiaan, saksaan kuin muinaiskreikkaankin.

En voinut olla pohtimatta, onko Helenan tuotteliaisuuden salaisuus kuulu suomalainen ahkeruus, intohimo aina käsillä olevaan työhön vai yhteisön tuki. Helena on arvellut, ettei tule elinaikanaan näkemään työnsä lopputulosta, koska urakka on niin valtava, mutta silti hänen kasvoillaan oli Anaforassa lähes taukoamatta hymy. Vaikka en olisikaan paikalla, näen sieluni silmillä, kuinka hän porhaltaa Ladallaan auringonpaahteisen Anaforan läpi hiekan pöllytessä ympärillä ja siveltimien keikkuessa kyydissä. Tai kulkemassa verkkaisesti kävelykeppiin tukeutuneena illan hämyssä kohti ateljeeta, lempeän aavikkotuulen heijatessa hänen harmaita hiuksiaan.

Helena Nikkasen henkilöhaastattelu tulossa kohta Mirhantuojiin. Seuraa verkkolehteämme!

Artikkelit

Eeva Litmanen tähdittää esitystä esiäidistään Larin Paraskesta

Huomio kaikki karjalaiset, kansanrunouden ystävät, kantelemusiikin kuuntelijat ja teatterin harrastajat – lokakuussa on mahdollisuus nauttia sekä silosäkeistä että itkuvirsistä, kun kuudentoista vuoden takainen Rautamuurahaisten sukua palaa näyttämölle. Ritva Holmbergin dramatisoima ja ohjaama esitys lämmitetään hänen tyttärensä Anninan johdolla ja lavalla nähdään alkuperäisteoksessakin mukana olleet Eeva Litmanen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen.

Larin Parasken elämästä ei puuttunut jännitystä eikä hänen säkeistään kekseliäisyyttä. Köyhästä inkerikosta tuli suomalaisen kansallisromantiikan keulakuva, jota esiteltiin kuin nähtävyyttä Helsingin seurapiireille ja kulttuurikermalle. Muistin jumalattareksikin kutsuttu Paraske lauloi mistä tahansa aiheesta eikä empinyt edes Jean Sibeliuksen edessä. Kotona Sakkolan kylässä Vaskelassa hän raatoi kivuliaan miehensäkin puolesta ja haki Pietarista ottolapsia, joiden hoidosta sai lisäansioita. Jos itku irtosi häneltä helposti, niin vielä herkemmin herahti nauru. Molempia kuullaan esityksessä, jossa soi myös kannel ja kaikuu laulu. Näyttelijä Eeva Litmanen ja tyttärensä Karoliina Franck ovat Parasken sukulaisia suoraan alenevassa polvessa ja Vilma Timonen kansanmusiikin lehtori Sibelius-Akatemiassa. Yhdessä he ovat svengaava trio, joka loihtii katsojan silmien eteen tuokiokuvia 130 vuoden takaa ja elävöittää historiaa.

Mie synnyin ilomäellä
ilo kasvoin kartanolla:
issoin ilon suvaitsi
emmoin lavian laulun
sissoin jalan siviän
velloin tasaisen tantsun.
Itse oon ilon tekijä
kaiken konstin koittelija.

Rautamuurahaisten sukua esitetään Valamon kulttuurikeskuksessa 8.10. lauantaina klo 20 osana Paraske-seminaaria, mutta siihen myydään myös tavallisia lippuja.

Tiedustelut: Valamon opisto +358 50 324 6801 ja myyntipalvelu +358 17 570 1810.

Naiskollektiivi

Millaista on toimia kulttuurikeskus Sofian johtajana, Leena Hoppania?

Leena Hoppania on asunut viime vuodet kahdella paikkakunnalla: Espoon Tapiolassa ja Joensuun Suhmurassa. Etelässä on koti, mutta Itä-Suomessa vanha sukutalo ja osa juurista. Sinne elämä painottui koronan ja Joensuun kaupungin kulttuurijohtajan pestin aikana leskeksi jääneen isän, puolison ja koiran kanssa, mutta nyt painopiste on palannut Tapiolaan. Leena aloitti Kallahdenniemen kärjessä sijaitsevan ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian johtajana kevättalvella ja tuntee puolen vuoden jälkeen tulleensa oikeaan paikkaan, vaikka työmatkoihin kuluu edelleen turhan paljon aikaa.

– Onneksi niiden aikana voi ajatella, sillä sitäkin työ vaatii, hän sanoo. – Pidän jatkuvasti yllä ajatusta, kuinka taklata arvopohjaisen ja liiketaloudellisen toiminnan ristiriita. Sofiassa voi toteuttaa monipuolisesti melkein mitä vaan, mutta päätökset on tehtävä järki päässä, joskin sydän lämpimänä.

Leena on koulutukseltaan luovan johtajuuden taiteen maisteri ja tehnyt työtä sekä kulttuurikentällä että politiikassa. Hänen puheessaan toistuvat sanat luovat talous ja vaikuttaminen.

– Kun opiskelin 1990-luvulla, rahasta ei ollut sopivaa puhua samassa lauseessa taiteen kanssa. Kaikkein pahimpana pidettiin tuotteistamista, joka oli melkein kuin paholaisen kanssa sopimuksen solmimista. Tuottajat ja taiteilijat huutelivat toisilleen eri puolilta rantaa, ja kesti aikansa, ennen kuin yhteinen ääni alkoi löytyä.

Se tapahtui keskustelun kautta, eikä muuta tietä ole, Leena uskoo. Dialogi on hänestä kaiken a ja o, oli kyseessä sitten isot rakenteet tai pienemmät yksityiskohdat.

– Sofiassakin haluan viedä asioita eteenpäin kyselemällä ja kuuntelemalla, mutta myös itse ehdottamalla ja ottamalla vastaan palautetta.

Ikiaikainen traditio ja tarinoiden voima

Tarinat merkitsevät Leenalle paljon. Sofiallakin on tarina, jonka emeritus metropoliitta Ambrosius on pannut alulle. Sitä tarinaa on hyvä vaalia.

– Ja kuten kirkossa, täälläkin kauneus hellii mieltä ja auttaa muistamaan, kuinka pieni hippunen sitä on itse ikiaikaisessa traditiossa.

Koska Leena on ollut mukana muutamassa todella isoissa produktioissa – aikoinaan muun muassa mukana manageroimassa Ville Valoa ja HIM-yhtyettä sekä kehittämässä luovien alojen nousua Suomessa – hän tietää, kuinka tärkeää mittakaavan tarkastaminen aika ajoin on.

– Palaan tarinaan ja yritän hahmottaa kokonaisuuden, etten juuttuisi hinkkaamaan yksityiskohtia, vaikka nekin ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on iso kuva; se, mitä me haluamme välittää ja kertoa.

Konkreettinen esimerkki on henkisyyttä rock-lyriikassa käsittelevä kurssi tai seminaari, jollaisen järjestämisestä Leena haaveilee. Olisi hienoa saada Kauko Röyhkän, Mariskan ja A.W. Yrjänän tapaisia runoilijoita avaamaan sanoitustensa taustoja.

– Me elämme niin rationaalista aikaa, että tuntemattoman hyväksymisen eteen täytyy tehdä töitä. Excel-taulukoiden rinnalle pitää saada henkistä syvyyttä. Aivan kuten Hilma af Klint teki taiteen avulla tuonpuoleista näkyväksi, vaikka joutui salaamaan sisältöjään vuosiksi eteenpäin.

Tänään ollaan arvokonservatismin noususta huolimatta vapaamielisempiä kuin 1800-1900-luvun taitteessa, joten salailulle ei ole tarvetta, vaan ortodoksinen kulttuurikeskus taipuu niin rauhan aatteen kuin mystisempiluonteisen ajatushautomonkin areenaksi.

– Ja onhan meillä pyhäkkö, jossa luetaan joka päivä rukouksia, Leena naurahtaa.

Sinne on hyvä mennä sekä Sofian kävijän että sen johtajan.

– Vaikka vaan hiljentymään tai tarkastamaan omaa tarinaansa ja mittakaavaansa. Siellä minäkin riisun taloushatun, sytytän tuohuksen ikonin eteen ja unohdan maalliset huolet. Hetkeksi.

Näkökulma

Vaeltajien matkassa – ortodoksiutelias Nina Honkanen luki klassikon

Ortodoksisuudesta kiinnostunut kirjailija ja toimittaja Nina Honkanen tarttui Vaeltajan kertomuksiin. Teos sai hänet pohtimaan paitsi omaa suhdettaan rukoukseen, myös vuosisataista perinnettä ja jopa maailmanrauhaa.

Poikkeuksellisen vuodenkierron jälkeen kevät saapui tänä vuonna, jos mahdollista, vielä keikkuvammin kuin vuosi sitten. Ilman exit-suunnitelmaa, varmuutta tulevasta. Moni on löytänyt itsensä miettimästä, mistä saada voimaa poikkeusajasta valuvaan epätietoisuuteen ja jopa toivottomuuteen. Helmikuun lopun Kalevalanpäivänä aurinko lämmitti niin, että kuopuksen nimipäiväkahvit tarkeni nauttia paitahihasillaan parvekkeella. Siinä kahvitellessa tuli pohdittua perheen kesken ihmislajin joustavuutta – miten se on läpi historian mukautunut vallitseviin olosuhteisiin. Aina se ei ole selvinnyt yksin, eikä ole onneksi tarvinnutkaan. Vaikeimpina hetkinä monen tukena ja turvana on ollut ytimekkyydessään vahva rukous: Herra Jeesus Kristus, armahda minua. Sydämen rukouksen voimalla on vaellettu tuhansia kilometrejä ja kuljettu tiettömien taipaleiden taakse. Hukattu, etsitty ja löydetty.

Sain kulkea suuren viikon ajan vaeltajan seurassa

Puolitoista vuosisataa sitten pitkin Venäjän maata kulkenut koditon vaeltaja etsi vastausta mieltään askarruttaviin hengellisiin pohdintoihinsa. Häntä askarrutti moni asia ja etenkin, miten oppisi rukoilemaan lakkaamatta. Vaeltaja jututti tapaamiaan ihmisiä ja pohdiskeli heiltä kuulemaansa. Tästä matkasta on kirjoitettu kirja Vaeltajan kertomukset.

Arkkipiispa Paavali kertoo vuonna 1977 suomennetun kirjan esipuheessa nuoresta miehestä, joka matkasi kirjan innoittamana Kaliforniasta Uuteen Valamoon. Häneltä udeltiin, miksi ihmeessä erilaisia uskontoja tutkinut sekä muodikasta mietiskelyäkin harjoittanut nuori mies päätyi kaukaiseen Suomeen ja juuri Heinävedellä sijaitsevaan ortodoksiseen luostariin. Mies oli vastannut tulleensa toimeen radioteknikon ammatissaan, mutta olleensa alati tyytymätön elämäänsä varsinkin sen jälkeen, kun oli menettänyt auto-onnettomuudessa toisen jalkansa.

Kaiken hapuilun keskellä nuorukaisen käteen oli osunut vanha, jo sivuiltaan rypistynyt pieni kirja, joka vei hänet matkaamaan kohti tuntematonta, Suomessa sijaitsevaa luostaria. Se kertoi hänelle, mitä kaikkea etsivä voi sisimmästään ja itsensä ulkopuolelta löytää. Vaeltajan kertomusten tarina kuvaa hengellisten kokemusten samankaltaisuutta riippumatta siitä, onko niiden välissä virrannut pari purollista vettä vai kokonaisia vuosisatoja. Siinä avataan sydän rukoukselle ja kurkotetaan kohti korkeinta – sitä, mitä ihminen ei ilman oman pienuutensa tunnustamista löydä.

En ole uskonnollisesta kodista

Arkinen rukous oli mummulassamme yhtä itsestäänselvää kuin syöminen ja nukkuminen. Kädet laitettiin ristiin ennen ateriaa ja ”kiitos Jeesus ruoasta” livahti vauhdikkaankin mukulan suupielestä pöydästä noustessa. Mummun kanssa luettu iltarukous oli rutiini siinä missä hampaiden pesukin. Myös pyhäkoulussa ja partiossa rukoileminen oli vahvasti läsnä, eikä pelätty, että kukaan menisi siitä pilalle. Lapsenuskon säilyttäminen oli niistä lähtökohdista helppoa.

On aikoja, jolloin suhteeni kirkkoon instituutiona tai sen käsitykseen lähimmäisenrakkaudesta on ollut huojuva, jopa epäilevä. Tilannetta ei ole helpottanut vakaumuksina myydyt ahtaat näkemykset naisten tai erilaisten vähemmistöjen asemasta. Ympäristöni on ollut kyseenalaistava. Eräs ystäväni totesi, että hänen on vaikea rukoilla, koska hän tuntee itsensä silloin naiiviksi tai jopa hölmöksi. Eihän älykäs ja tiedostava aikuinen voi rukoilla!

Paitsi että voi. Vilpitön rukous on samaan aikaan intiimi ja inhimillinen tapahtuma ja avuksi monessa erilaisessa tilanteessa. Siihen ei tarvita haaksirikkoa, keskistysleiriolosuhteita tai vakavaa sairastumista. Arkiset, vaatimattominakin näyttäytyvät tilanteet ovat täynnä hetkiä, jolloin voi löytää itsensä rukoilemasta, koska voimat eivät riitä, tai päinvastoin riittävät jopa liiaksi. Niinpä mikään yhteiskunnallinen tai yksilötason kriisi ei epäilyksistä huolimatta ole vaikuttanut rukoilemiseeni. Mitä ulkopuolisemmaksi olen elämässäni itseni tuntenut, sitä suuremman turvan rukous on antanut.

Rukoilen monta kertaa päivässä. En lakkaamatta niin kuin Vaeltajan kertomusten päähenkilö toivoo oppivansa, mutta kun hätäännyn, ilahdun, murehdin, yllätyn, stressaannun tai tulen onnelliseksi mistä tahansa pienestä tai suuremmasta elämällisestä yksityiskohdasta. Lapset, läheiset, luonto ja kaikki niissä toteutuva kirvoittaa kiitosrukoukseen. Pelko, ahdistus ja epätietoisuus ajaa pyytämään ymmärrystä ja myötäelämisen kykyä. Toisen asemaan asettuminen voi olla haastavaa, mutta rukoillessa rakentuu siltoja. Rukouksen kautta sisäinen maailma laajenee ja lähimmäisenrakkaus kasvaa. Rukous auttaa muistamaan, kuinka vähän tietää ja miten paljon – loputtomiin – on vielä opittavaa.

Blogit Pyhän kosketuksia

Unohdettu kappeli ja papin yllätys

”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.

Valkoinen ortodoksinen kirkko Kreetalla.

Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.

Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.

Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!

Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.

Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.

Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.

Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.

Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.

Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.

Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.

Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.

Fra Angelon maalaus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Artikkelit

Mirhantuojanaiset, esikuvamme

Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niikuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:5-7.)

Vanha fresko, jossa on enkeli ja mirhantuojanaiset. — _{Mirhantuojat Kristuksen haudalla. 1200-luku. Mileševan luostari, Serbia.}

Mirhantuojat saivat ensimmäisinä todistaa tyhjän haudan ihmettä. Kristinuskon keskeisin sanoma on ylösnoussut Kristus, ja sen ensimmäisinä todistajina olivat naiset. Ensimmäisellä vuosisadalla oli aivan vallankumouksellista, että naiset voisivat olla näin merkityksellisessä roolissa.

Evankeliumien mukaan Mirhantuojia olivat Jeesuksen opetuslapsi Magdalan Maria; Jeesuksen sisarpuoli Salome; Maria, Klopaksen vaimo; Lasaruksen sisaret Martta ja Maria Betaniasta; Susanna sekä Johanna, Herodeksen virkamiehen Kuusaksen vaimo. Tradition mukaan mirhantuojanaisten mukana oli myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria.

Mirhantuojat Jeesuksen haudalla. — _{Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.}

Älkää pelätkö!

Evankeliumeista voimme lukea, kuinka mirhantuojat lähtivät Jeesuksen hautaamista seuranneena sunnuntai-aamuna Jeesuksen haudalle mukanaan hyväntuoksuisia yrttejä ja öljyä, jotta he voisivat voidella ruumiin, kuten juutalaiseen hautaustraditioon kuului. He pohtivat, kuinka saisivat vieritettyä suuren kiven haudan suulta. Se tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta silti naiset lähtivät matkaan.

Haudalla maa alkoi vavahdella ja järistä, kun Herran enkeli ilmestyi naisille. Paikalla olleet vartijat kauhistuivat tapahtumaa siinä määrin että kaatuivat maahan, mutta naisia enkeli kehotti olemaan pelkäämättä ja kertoi heille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta. Enkelillä oli heille myös tehtävä: Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:7.)

Magdalan Maria, apostolien apostoli

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Magdalan Marian vieläkin ainutlaatuisemmasta roolista: hän oli ensimmäinen, joka kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen ja sai tältä käskyn viedä sanoma eteenpäin. Maria oli paitsi apostolienvertainen, myös apostolien apostoli Hippon piispa Augustinuksen antaman nimityksen mukaan.

Kristus ilmestyy Magdalan Marialle. — _{Kristus ja Magdalan Maria. Kreetan koulukunnan ikoni 1500-luvulta.}

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 13-18.)

Naisten merkityksellinen rooli

Kirkkomme opettaa, että mirhantuojat ovat jokaisen kristityn esikuvia: he tahtoivat lähteä haudalle, vaikka kiven vierittäminen tuntui mahdottomalta, ja samoin jokaisen on etsittävä Kristusta tiellä olevista esteistä huolimatta. Mirhantuojanaiset eivät lamaantuneet pelostaan huolimatta vaan kuuntelivat, mitä enkelillä oli heille kerrottavanaan. He eivät kyseenalaistaneet ilosanomaa vaan riemuitsivat siitä. He olivat kuuliaisia ja lähtivät toteuttamaan heille annettua tehtävää uutisen viemisestä eteenpäin opetuslapsille. Eivätkä he lannistuneet kerrottuaan kaiken apostoleille, vaikka ”nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä” (Luuk. 24:11).

Samoin kirkkomme opettaa, että Magdalan Maria etsi ja kaipasi Kristusta ja kunnioitti tätä opettajanaan ja Herranaan haluten toimia Kristuksen käskyjen mukaan. Kristus puolestaan luotti Mariaan aivan erityisellä tavalla ilmestyessään juuri hänelle ja pyytäen tätä viemään sanoman hänen oppilailleen.

***

Mirhantuojien esimerkki ja heidän tarinansa ovat niin inspiroivia, että tahdoimme nimetä naisortodokseja koskevan verkkosivustomme heidän mukaansa.

Luettavaa:

Kuula, Kari 2002: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Kirjapaja, Helsinki.
Kirjapaja.

Nicolaides, Angelo 2018: Mary Magdalene and Orthodoxy: Apostle, Heroine or Feminist? Journal of Theology 99.

Pihlajamäki, Lili 2013: Mihin kiiruhdatte, mirhantuojanaiset? Mirhantuojien kuva ortodoksisen hymnografian ja tradition valossa. Pro gradu -työ. Itäinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ruusukallio, Liisa 2018: ”Usko minua, nainen” Narratiivinen tutkimus Johanneksen evankeliumin naishahmojen rooleista. Pro gradu -työ. Läntinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ylin kuva: Fra Angelo: Kristuksen ylösnousemus ja naiset tyhjällä haudalla. 1440 – 1442. Pyhän Markuksen tuomiokirkko.

ortodoksi suudelma taideteos Raamattu joakim ja anna

Artikkelit

Joakimin ja Annan tarina lohduttaa lapsettomuudesta kärsiviä

Joakim ja Anna olivat vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta, jolle ei ollut syntynyt jälkikasvua. He elivät hurskaasti ja käyttivät tuloistaan itse vain kolmanneksen: kolmanneksen he lahjoittivat köyhille ja kolmanneksen temppelille. Lapsettomuus on juutalaisessa perinteessä ollut häpeä. Pahimmillaan lapsettomuutta on pidetty merkkinä Jumalan asettamasta kirouksesta. Ylipappi eväsikin Joakimilta lapsettomuuden vuoksi oikeuden tuoda uhrilahjoja, mikä teki Joakimin niin murheelliseksi, että hän lähti ilmoittamatta erämaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Anna luuli Joakimin kuolleen ja suri leskeyttään ja lapsettomuuttaan rukoillen Herralta apua:

”Herra, kaikkivaltias Jumala! Olet antanut poikia kaikille luontokappaleille, metsän eläimille ja karjaeläimille, matelijoille ja siivekkäille linnuille ja kaloille, ja kaikki ne iloitsevat pojistaan. Yksin minut olet sulkenut laupeutesi lahjan ulkopuolelle. Sinä, Jumala, tunnet sydämeni. Avioliittoni alusta olen luvannut, että jos Sinä, Jumala, antaisit minulle pojan tai tyttären, niin veisin hänet Sinun pyhään temppeliisi.” (Pseudomatteuksen evankeliumi.)

Lapsettomuus on kivulias taakka

Joakimin ja Annan aikana lapsettomalla vanhuksella ei ollut luultavimmin ketään, joka pitäisi hänestä huolta, joten lasten hankkiminen oli myös toimeentulokysymys.

Jumala kuuli Annan rukouksen ja lähetti Joakimin ja Annan luo enkelin tuomaan sanomaa, että hedelmättömyys on ohi: ”Herra on kuullut rukouksesi, ja sinä hedelmöityt ja kannat, ja sinun siemenestäsi puhutaan koko maailmassa.” (Jaakobin protoevankeliumi.)
Pitkän eron ja enkelien ilmestymisen jälkeen Joakim ja Anna kohtasivat, ja jälleennäkeminen oli täynnä riemua. ”Katso, Joakim tuli laumoinensa, ja Anna seisoi portin luona ja näki Joakimin tulevan. Hän juoksi hänen kaulaansa ja sanoi: ”Nyt tiedän, että Herra on suuresti siunannut minua, sillä katso, leski ei enää ole leski, ja minä lapseton tulen raskaaksi. (Jaakobin protoevankeliumi.)

Joakim ja Anna olivat kärsivällisiä ja luottivat Jumalaan. He eivät hylänneet toisiaan, vaikka olivat erillään. Lopulta rukouksiin vastattiin. Vuosikymmenten murhe ja hedelmättömyys kääntyi Jumalan armosta lapsen syntymän kautta iloksi, joka koitui siunaukseksi koko maailmalle. Samalla he ovat kaikkien avioparien esikuvana.

Rakastavan avioparin ikoni

Pyhän Annan hedelmöittymisen ikonista on useampia kuvatyyppejä, joista kenties suosituin ja kaunein antaa pääosan Joakimin ja Annan kohtaamiselle. Enkelien ilmestysten jälkeen Joakim ja Anna kohtaavat riemuiten vuosikymmenten hedelmättömyyden päättymisestä. Päällysviitat hulmuten he sulkevat toisensa rakastavaan syleilyyn. Heidän katseensa kohtaavat ja heidän sädekehät yhtyvät yhdeksi ainoaksi gloriaksi. Joissakin ikoneissa Joakimin jalka on kevyesti Anna punaisen tohvelin päällä; tätä pidetään hedelmöittymisen merkkinä.

joakim ja anna ortodoksi ikoni rakkaus mirhantuojat — Joakimin ja Annan kohtaaminen. Venäläinen ikoni 1500-luvun alusta.

Katolisen kirkon mukaan pyhän Annan hedelmöittyminen, siis Neitsyt Marian sikiäminen oli yliluonnollinen: Aadamin perisynti ei Annaa koskettanut tai saastuttanut. Ortodoksisessa kirkossa ei vastaavaa oppia ole. Normaali sikiäminen päin vastoin nähdään edellytyksenä Kristuksen inhimilliselle luonnolle.

Ortodoksinen kirkko viettää Jumalanäidin sikiämisen juhlaa joulukuun 9 päivänä. Suomen ortodoksisessa kirkkokalenterissa juhla kulkee nimellä Herran äidinäidin, pyhän Annan hedelmöittyminen. Juhlan tropari asettaa Annan ihmeellisen hedelmöittymisen rinnakkain Jumalansynnyttäjan neitseellisen raskauden kanssa:

”Tänään on Herra katkaissut hedelmättömyyden kahleet, kun Hän kuuli Joakimin ja Annan rukoukset ja vakuutti heille: kaiken jälkeen syntyy teille Jumalan Neitsyt. Hänestä on syntyvä ihmiseksi Aluton, joka määrää enkelinsä huutamaan: Terve, armoitettu, Herra on Sinun kanssasi!”

Lähteitä:

Pseudo-Matteuksen evankeliumi
Jaakobin protoevankeliumi
Roccas, Nicole M 2019: Under the Laurel Tree: Grieving Infertility with Saints Joachim and Anna
Tuovinen, Pekka: Juhlaikoneita: Pyhän Annan hedelmöittyminen. (Julkaisematon opetusmateriaali)

Blogit Pyhän kosketuksia

Lehtiä syövä nunna

Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:

–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.

Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.

Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.

Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.

Palianin luostari — _{Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.}

Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä.

Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.

Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.

Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.

Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri.

Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin.

Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.

Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.

Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.

Naiskollektiivi

Maria Matsi: Valamo on muistojen tyyssija ja hengellinen kotini

Maria Matsilla on siitä vinha työpaikka, että sen joka kolkassa on ikoneita ja kirkonkellot soivat päivittäin. Kun hän pikkutyttönä isänsä käsipuolessa puhalsi Valamon vanhassa kirkossa purkkapallon ja sai ”synninpäästön” valkeapartaiselta isä Savvalta, hän ei osannut aavistaa, että luostarista tulisi hänen monivuotinen työpaikkansa. Tehtävät ovat vaihdelleet mutta into säilynyt; tällä hetkellä Maria vastaa opastustoiminnasta ja talkootyöstä.

Hänen ortodoksinen identiteettinsä on kirkas.

– Olen syntynyt ortodoksiksi ja elänyt siinä kulttuurissa aina. Sisarusparvestani löytyy kanttoreita ja pappi, ja kolme tytärtäni on kastettu ortodokseiksi.

Vaikka aviopuoliso on luterilainen, perheen naisten uskonnollisesta suuntauksesta ei tarvinnut keskustella.

– Meidät myös vihittiin ortodoksisin menoin Viinijärven kirkossa.

Vaikka Valamo on työpaikka, on se myös toinen tärkeistä Marian hengellisen elämän kiintopisteistä. Toinen samanlainen on Lintulan nunnaluostari, jossa Maria käy mielellään palveluksissa. Hän on laulanut kuoroissa ja rakastaa etenkin panihidoja eli muistopalveluksia.

– Alunperin olin altto, mutta nyt jo vuosia tenori, tummaääninen Maria kertoo.

Moni kysyy, miten hän tulee toimeen munkkien kanssa. Itse hän kysyisi ennemmin, miten tulla toimeen erilaisten asiakkaiden ja talkoolaisten kanssa.

– Munkit ovat tuttuja, mutta varsinkin kesällä turistiaikaan täällä käy hyvin monenlaisia ja erityyppisiä ihmisiä. Asiakaspalvelu on vaativaa missä tahansa, mutta luostariin liittyy vielä omanlaisia odotuksia, eikä kaikkia pysty miellyttämään.

Onneksi suurin osa pyhiinvaeltajista ja vieraista on mukavaa väkeä.

– Olen tutustunut täällä aivan upeisiin tyyppeihin ja luonut ystävyyssuhteita vakiokävijöiden kanssa.

Kaikkein parasta eksoottisessa työpaikassa on mahdollisuus piipahtaa kirkossa koska tahansa. Kun oikein harmittaa, surettaa tai riemastuttaa, Maria sytyttää tuohuksen ikonin eteen ja rauhoittaa mielensä. Hänen suosikkipyhänsä on oma taivaallinen esirukoilija Magdalan Maria, mutta Valamolainen ja Konevitsalainen Jumalanäitikin ovat rakkaita.

– En kaipaa muualle töihin, vaan haluan tehdä parhaani Valamon eteen, koska tästä on tullut minulle muutakin kuin työpaikka, Maria sanoo keskustelun päätteeksi.

– Luostari on monien muistojen tyyssija ja hengellinen koti; olen siis onnellinen saadessani olla täällä.