Näen, että toivo, luottamus ja armo ovat kaikkein keskeisimpiä asioita ihmisen elämässä. Joskaan en aina tiedä sitäkään mitä ne ovat. Usko ei ehkä olekaan tiedollista opinkappaleiden uskomista, vaan emotionaalista turvaa ja luottamusta totuuden hengessä. Kun kukaan meistä ”ei tunne Jumalaa eikä ole häntä nähnyt”, on usko luottamusta. Ja sen tiedän että luottamusta ihminen tarvitsee alusta pitäen voidakseen kasvaa ja kehittyä, eikä se tarve lopu niin kauan kuin on elämää.
Psykoterapeuttina olen oppinut, että tiukat ja ehdottomat säännöt ja äänet, tuomarina toimiminen, kertovat enemmänkin mustavalkoisesta mielentilasta kuin ”huolenpidon mielentilasta” (Matti Hyrck 1942-2014). Ne molemmat äänet kuuluvat alun perin ihmislapsen kehitykseeen kuuluviin vaiheisiin jotka myöhemmin muodostavat henkilölle tyypillisen mielenmaiseman, yhdistelmän kummastakin. Ne näyttäytyvät myös aikuisen ihmisen ajattelussa, asenteissa, toiminnassa. Lapsen mielessä niiden on tarkoitus integroitua eli lyödä kättä toisilleen. Huolenpito, ja toisaalta mustavalkoisuus, lain lukeminen ja armo, kaksi vastakohtaa muuntuu joksikin uudeksi. Voi parhaimmillaan syntyä ihmistä kunnioittava asenne joka on totuudellista ja jossa pyritään huolenpidon ja armon kautta kehittymään kohti hyvyyttä, pyhyyttä.
Meissä nämä molemmat mielentilat jatkavat elämäänsä sellaisina kuin ne ovat olleet varhaisina elinvuosinamme, ja toivottavasti myös muokkaantuen. Niinpä ei ole ihme, että tämä mielentilojen läsnäolo näkyy myös uskonnollisuudessa. Tässä saakin olla tarkkana: ei ole hyvä osoitella sormella ja sanoa ”olet mustavalkoisessa mielentilassa”. Ehkä voi joskus sanoa: tuo kuulostaa hiukan mustavalkoiselta. Itseään voi toki tarkastella joko yksin tai sopivan terapeutin kanssa.
Tarve tulla nähdyksi
On ristiriitaista kirjoittaa tätä. Näen esimerkkejä siitä mitä voi tarkoittaa olla nöyrä ja hiljainen Herran palvelija, toisaalta minä haluaisin tulla nähdyksi. Tulla omaksi itsekseni näkyvästi, sellaiseksi itseksi johon minut on tarkoitettu. Sekin on ihmisen perustavanlaatuinen tarve.
Psykoterapeutin työssäni minulla oli joskus voimakas tarve pitää oma ”näyttelyni”, vertasin itseäni taidemaalareihin joilla oli se etuoikeus. Mutta jos tekee ihmisten kanssa työtä, on vaitiolovelvollisuus. Töitään ei voi asettaa esille näyttelyhuoneeseen, ei vaikka itse kokee että työssä on ollut esillä mitä voimakkain luova inspiraatio ja jumalallinen siunaus. Kirkossa jaetaan siunauskirjoja tai annetaan muita huomionosoituksia. Mutta miksi hävettää edes puhua asiasta. Olenko niin huomionkipeä?
Kysymys on jostakin muusta, nähdyksi tulemisesta. Mietin, painottaako kirkkomme tai opetuksemme voimakkaammin hiljaisuutta ja nöyryyttä kuin näkymistä, nähdyksi tulemista. Missä määrin olemme valmiita näkemään toisemme, antamaan tilaa toiselle kertoa elämästään. Näin voi tapahtua rippi-isän kanssa keskustellessa, onneksi. Toivoisin kuitenkin että näkisimme toisemme kunnolla myös muussa seurakunnallisessa elämässä, sekä seurakunnan piirissä että omissa piireissämme, elämässämme. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus kasvaa kokonaiseksi ja käyttää lahjojaan ja ominaisuuksiaan täydesti.
Jäämmekö kanoneiden vangiksi?
Näkyvä osa kirkosta painottaa monesti kultaa ja kimallusta, juhlavia palveluksia joita miehet toimittavat keskenään. Miehillä on monia rooleja, piispat, papit, diakonit ja lukijat seisovat toimittamassa palveluksia ja mysteerioita eli sakramentteja. Osallistua voi nainenkin laulamalla kuorossa tai toimimalla lukijana jos laulunääni on tarpeeksi hyvä. Jos ei ole, pitää ymmärtää pysyä poissa, kaukana alttarista. Sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa ja laajemminkin maailmassamme on taipumus erotella ne jotka ovat virallisessa ja käytännöllisessä yhteydessä toimintaan, ja toisaalta ne jotka valuvat ovista sisään tuntemattomana massana (auts, sydäntä vihloo, niin monet papit ja diakonit todella haluavat nähdä meidätkin edes ohimennen). Tässä on jotakin väärin.
Miksi emme seurakuntalaisina ottaisi todesti vastaan Kristuksen antamaa esimerkkiä siitä että jokainen on arvokas? Jokaisella voi olla oma tehtävä ja ”profiili”.
Mitä sitten voi ymmärtää siitä että on kirkollinen ja seurakunnallinen tapa nähdä ihminen, ja toisaalta modernin psykologian tai psykoterapian tapa nähdä ihminen ja hänen ympäristönsä. Voiko näitä kahta yhdistää? Irrottaudummeko kirkon opetuksesta kurottamalla täyteen kasvuun ihmisenä tämänhetkisen psykologisen ymmärryksen kautta? Jäämmekö kanoneiden vangiksi, luotammeko ainoastaan siihen, mitä seitsemän kirkolliskokoustamme kiteytti kristinuskoksi? Vai onko Kirkon Traditio kuitenkin alati elävä?
Jos palaamme ns. mielentiloihin, ensimmäinen, mustavalkoinen tila on ehdoton, oppeihin tukeutuva, ja huolenpidon mielentila taas joustava, ehkä uutta ymmärrystä luova, toisiin rakkaudellisesti suhtautuva, yhteyttä rakentava.
”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15)
”Eläkää sovussa toinen toisenne kanssa” (Mark. 9:50).
Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme
Paavalin kirje Efesolaisille kuvaa tätä näin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”
”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”
Kuulostaa aivan sovintosunnuntain tunnelmalta. Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme. Anteeksiantoa ja totuuden kuulemista. Myös niiden ihmisten totuuden, jotka ovat jotenkin erilaisia?
Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja kantaa oman vastuumme yhteisestä työstä? Riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme? Alkaa yhdessä toimia hyvään suuntaan. Voimmeko rakentaa aktiivista toivoa, osallistua työpajoihin ja löytää oman väylämme toimia yhteiseksi hyväksi tässä kriisien leimaamassa ajassa.
”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä”
Kävin itse Kansalaisfoorumin järjestämän Aktiivisen toivon työpajan, ja päätin voimieni mukaan viedä eteenpäin tätä aktiivisen toivon sanomaa: jokainen voi tehdä jotakin, yhteisessä keskustelussa ja mahdollisesti työpajan luomassa prosessissa löytyy oma polku! Opiskelen nyt tämän prosessin ohjaamista ja toivon että saamme kollegojeni kanssa aikaan ekumeenisen Aktiivisen toivon työpajan. Toiminnan ei tarvitse olla seurakunnan työntekijöiden järjestämää eikä se edellytä heidän läsnäoloaan. Meillä on kokoontumisen vapaus. Tietysti kaikki seurakuntalaisten oma toiminta tapahtuu mieluiten rippi-isän siunauksella.
Tämän päivän sana Kolossalaiskirjeestä kolmannesta luvusta: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme”. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:17; 23.)
Kirjoittaja on eläköitynyt psykoterapeutti, joka liitettiin kirkkoon 2002.