Tehdäänko Espoossa historiaa, ja konkretisoituvatko ryhmän keskustelut kirkkomme naisliikkeeksi?
Kevyttä puuterilunta leijaili hiljakseen Tapiolan pimenevässä ilmassa, kun astelin kohti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoa. Siellä kokoontuisi naisten keskusteluryhmä, joka ei juuri ole halunnut pitää ääntä itsestään. Oletin kirkon ovien olevan kiinni, vaan ei: heti astuessani eteisen lämpöön kuului narteksin puolelta iloinen huudahdus ”Tervetuloa!”. Hetken päästä istuin pöydän ääressä edessäni kupillinen kuumaa bergamottiteetä, kuuntelemassa pulppuavaa keskustelua.
Samaiseen kirkkoon sunnuntailiturgiaan oli ryhmän vetäjä Kersti Juva ajanut muutamaa kuukautta aikaisemmin pohtien jälleen kerran naisen asemaa ortodoksikirkossa. Kersti päätti, ettei hän tänäänkään ottaisi jo pitkään patoamaansa asiaa puheeksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä liturgian jälkeisillä kirkkokahveilla samaan pöytään osui naisia, joiden mielessä liikkui samankaltaisia ajatuksia. Siitä sai alkunsa keskustelupiiri Naisena kirkossa, joka kokoontuu nyt noin kerran kuukaudessa ilman sen kummempaa alustusta tai esityslistaa. Osallistujia on ryhmässä jo parikymmentä, ja tapaamisiin tulevat ne, jotka kulloinkin pääsevät.
Vaikka ryhmällä ei varsinaista tavoitetta oikein olekaan eikä keskusteluja sen kummemmin johdeta, on kokoontuminen tärkeää. Tärkeää on myös tila, jossa voidaan vapaasti jakaa tuntemuksia ja yhdessä käsitellä vaikka hämmennystä siitä, miksei tytöillä ole kirkossa samaa asemaa kuin pojilla. Mikä estää tyttöjä pääsemästä ponomareiksi? Tai naisia diakoneiksi?
Kristinuskon alkuaikoina naisilla oli merkittävä rooli seurakunnan jumalanpalveluksissa, auttamistyössä ja viestinnässä. Heitä ohjeistettiin vartioimaan kirkkorakennuksen sisäänkäyntejä ja järjestämään tilaa sisään saapuville naisille. He myös avustivat, kun naisia kastettiin.*
Ehkä aikuiskasteesta luopuminen olikin yksi syy siihen, että naisdiakonien merkitys väheni, tuumii ryhmän jäsen Kaarina. Lapsikasteessa ei tarvittu enää erikseen naispuolista avustajaa kuten aikuiskasteessa. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt päätöstä luopua naisdiakoneista, joten varsinaista estettä heidän palauttamisekseen takaisin seurakuntatyöhön ei ole.
Keskustelu kiihtyy, kun otetaan puheeksi ortodoksikirkon hallinnon rakenteellinen sukupuolivinouma. Vaikka meillä on monia korkeakoulutettuja naisteologeja, he kelpaavat vainhallinnollisiin tehtäviin ja opettajiksi, koska kaikki vihkimystä edellyttävät toimet on varattu miehille. Tämä on valtavaa resurssien hukkaamista, toteaa Kersti.
Suomessa ei naisten syrjiminen kuitenkaan ole läheskään niin voimakasta kuin se on joissakin muissa maissa. Pientä huolta ryhmälle aiheuttaakin se, että jos suomalaiset ortodoksinaiset alkavat ajaa muutosten linjaa, voiko se jotenkin vaarantaa kirkkomme autonomisen aseman.
Kaikki toteavat, että erityisesti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa suhtautuminen naisiin on aina ollut suvaitsevaista. Ehkä ei ole sattumaa, että ortodoksinaisten voimaantuminen on lähtenyt liikkeelle juuri täältä.
Kello lähestyy kahdeksaa, teekupit korjataan ja aletaan tehdä lähtöä. Seuraavan kerran ryhmä päättää kokoontua joskus tammikuun puolen välin jälkeen. Lunta on satanut niin, että kirkon ovelle johtava polku on peittynyt. Tallon hankeen uutta ja mietin, olenko ollut todistamassa jotakin historiallista. Konkretisoituvatko Naisena kirkossa -ryhmän keskustelut vähitellen varsinaiseksi liikkeeksi vai jäävätkö ne vain leijumaan narteksin ikonien korviin?
Jos haluat osallistua Naisena kirkossa -ryhmän tapaamisiin, ole yhteydessä Kersti Juvaan, ketti@turanko.net tai seuraa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivua. Siellä kerrotaan viikoittain kirkon tapahtumista.
Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:
– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!
Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä
Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei.
Elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus
Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja ymmärtää oppilasta ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä.
Opetetaan aidosti keskeisiä asioita
Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen.
Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä
On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.
En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret omaavana koen tämän suurena rikkautena.
Positiivisen pedagogiikan keinoin
Mielestäni saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa.
Uskon elämistä voi ajatella verkostona, joka on liikkeessä ihmisten, pyhien tilojen, Pyhien, esineiden, tekstien, arjen askareiden ja hartauteen suuntautuvien toimien kesken. Verkostoon syntyy uusia kuvioita ja liikettä sitä mukaa kun toiminnat muodostavat uusia suhteita toisiinsa. Luterilaisen kodin lapsena jäin ihmettelemään, miten ortodoksien kirkonmeno ei päättynytkään jumalanpalvelukseen eikä oven sulkeuduttua kirkkorakennuksen eteiseen. Se ikään kuin jatkui ortodoksikotiin asti. Kotikaupunkiini oli muuttanut tuhansia evakkoperheitä Karjalasta ja saatoin nähdä, että ortodoksikodeissa oli tapana puhua ikoneille, miten erityisesti naiset juttelivat niiden kanssa. Ristinmerkkejä tehtiin tullessa, lähtiessä, aterian alkaessa ja päättyessä, merkittävän asian yhteydessä.
Ortodoksit sytyttävät tuohuksen usein kotiin tullessaan, toiset palvelukseen mennessään. Ihmiset suukottelevat ikoneita, pyhiä kuvia ja pyhiinvaellustemppeleissä reliikkejä; he ehkä vievät astiassa kotiin siunattua vettä. Naisilla on edelleen tapana viedä hautausmaalle kukkien lisäksi ruokaa tai vainajalle rakkaita esineitä, joita he tuntevat tämän kaipaavan. Tämä tapa on vaimentunut mutta käytössä edelleen erityisesti itäsuomalaisilla hautausmailla.
Ortodoksisessa perinteessä haudalle voidaan viedä ruokaa. Valamon hautausmaalla on grobuun jätetty appelsiini. (Kuva: Maria Roiha)
Käsittelen kirjoituksessani suomalaisten ortodoksien elettyä uskoa. Käsite kuvaa, mitä uskonnon kanssa tehdään ja miten sitä eletään todeksi henkilökohtaisessa omassa elämässä ja sosiaalisissa ympäristöissä ja vuorovaikutuksissa.Jotkut tutkijat käyttävät arjen uskonnollisuuden käsitettä. Eletyn uskon näkökulman avulla haluan korostaa, miten useilla ortodokseilla ei ainoastaan ole uskontoa vaan useat meistä myös elävät uskoa todeksi monin eri tavoin.
Koti, pyhät ja elämä Jumalanäidin kanssa
Rituaalit ovat ortodokseille tärkeitä sosiaalisia käytäntöjä ja uskonnollinen elämä on rituaaleista tiheä. Tutkimani yhteisö koostui ortodokseista, joiden sukulaiset olivat usein kotoisin rajantakaisesta Karjalasta ja siksi karjalaisen ortodoksisuuden perinne jatkui elävänä heidän toiminnassaan. Tässä perinteessä koti muodostaa tärkeän rituaalisen tilan. Koti on myös pyhä. Kirkko, tsasouna ja kappeli ovat pyhiä tiloja mutta karjalaisessa perinteessä koti on naisille tila, joka antaa heille mitä moninaisimmat mahdollisuudet tehdä ja elää uskoaan todeksi.
Uskonnollisen maailman mikrokosmoksena on karjalaisessa kulttuurissa ollut koti, ja äiti kodin keskeinen henkilö. Hän pitää yllä järjestyksen ja sen pitää sen avulla yllä uskoa ja yhteyttä pyhään. Ruoanlaitolla, puhtaudella ja kodin järjestyksellä on myös rituaalinen merkitys. Eletty usko ammentaa voimaa vuorovaikutuksesta pyhien kanssa ja Jumalanäitiä, joka oli näille naisille niin tärkeä, kuvattiin rukouksen ilmaisulla ’hyvän tuoksun puhdas asumus’. Tutkimieni pohjoiskarjalaisten ortodoksikotien nurkassa sijaitsee tsuppu, kotialttari, jossa on perheen ikonin lisäksi perittyjä ikoneita ja muita kuvia sekä suvun jäsenten valokuvia, pyhiinvaellusmatkalta tuotuja esineitä ja kukkia. Kodin piirissä ikonin ohi kuljetaan jatkuvasti, ja samalla tervehditään sitä, tarkistetaan palaako tuohus, paljonko sillä vielä on siihen aikaa.
Eletty usko tarkoittaa uskon elämistä ja elämisen jakamista muiden kanssa. Jumalanäidin kokemukset eivät ole ainoastaan kertomus tai teksti, tarina pyhistä kirjoista vaan myös kokemus, jolla on sosiaalisia liittymäkohtia omaan elämään ja joka on koettavissa oman arjen, muistojen, ruumiin, tunteiden ja ajatusten kautta. Niitä vasten oli mahdollista peilata omia iloja ja huolia ja keskustella niistä Jumalanäidin kanssa. Useissa kodeissa Konevitsan tai Valamon Jumalanäidin ikoni oli tärkeä ja Jumalanäiti itse tärkein pyhä.
Jumalanäiti, luovuttamaton lohtu
Minulla oli tutkimuksessani mahdollista seurata ortodoksinaisten puhetta Jumalanäidin kanssa ja tutkia useasta näkökulmasta sitä, mitä Jumalanäiti heille merkitsee. Hän on erityinen Pyhä, johon on mahdollista luottaa enemmän kuin keneenkään muuhun, koska hän on naisena surun, menetyksen ja lohdutuksen asiantuntija.
Jumalanäidin elämässä nimettiin useita tapahtumia, jotka muistuttivat kertojien omia. Eräs nainen kertoi minulle pojastaan, joka oli villin ja eläväisen luonteensa vuoksi joutunut monenlaisiin selkkauksiin ja hankaluuksiin maailmalla. Häntä lohdutti se, että ”Jumalanäidilläkin oli vaikeaa, myös hän joutui kauhulla seuraamaan poikansa tekemisiä, vuoskausia. Eikä varmaan ollut helppoa, Pitkänäperjantainakaan, ajattele sie, kun Maria katteli pojan kulkua sinne ristille”.
Maria hajoitetuin hiuksin muitten naisten kanssa kulki Hänen jäljessään ikäänkuin lammas, joka näkee oman karitsansa vietävän teurastettavaksi, ja hän huusi valittaen:
– Mihinkä menet, Lapseni? Minkä tähden niin kiireesti kuljet? Ovatko taas toiset häät Galilean Kaanaassa, ja kiiruhdatko sinne tehdäksesi heille vedestä viinin? Lähtisinkö mukaasi, Lapseni, vai jäisinkö vielä Sinua odottamaan? Oi Sana, joka minut puhtaana säilytit, lausu minulle sana, älä äänetönnä ohitseni kulje, sillä Sinä olet minun Poikani ja Jumalani!
Jumalanäiti on tärkeä myös sen vuoksi että naiset kokivat hänet lähtökohtaisesti mysteerinä, sekä-että olentona, jossa toisensa poissulkevat piirteet ja maailmat punoutuvat toisiinsa. En ollut tutkimusta tehdessäni vielä ortodoksi, mutta mysteerin miettiminen sai lujasti minua sille tielle. Jumalanäidin mysteeri oli heille niin tärkeä ehkä siksi, että siinä kiteytyy eletyn uskon ydin, kyseenalaistamattoman voiman lähde, Pyhä, joka menee yli arkisesta. Juuri sellaisen ihmisen ja Pyhän, Jumalanäidin, he saattoivat elää konkreettisessa maailmassa, kodissa, oman tukalan arkensa keskellä. Tässä olivat eletyt ainekset uskoon silloin, kun ei ollut pääsyä pyhien tekstien äärettömään, kirkkaaseen maailmaan, filosofioiden ja teologioiden vuoropuheluihin ja tuhatvuotisiin väittelyihin.
Valamolainen Jumalanäiti Valamon vanhassa kirkossa. (Kuva: Maria Roiha)
Jumalanäidissä koettiin ruumiillistuvan samanaikaisesti myös aikaan liittyvät, toisensa poissulkevat ulottuvuudet, jotka ilmenivät erityisesti sirkulaarisessa aikakäsityksessä, kuoleman ja elämän toisiinsa virtaavissa maailmoissa.Oli mahdollista elää usko siihen, että ylösnousemus on mahdollinen – tai että ylösnousemus oikeastaan kuuluu elämään, että kuolleet ovat keskuudessamme ja että tiedetään milloin puolisolla on haudassa nälkä; milloin viedä hänelle mitäkin hiukopalaa, mistä keskustella huomenna.
Eletyn uskon jatkumolla
Naisten keskuudessa oli tapana sanoa ’Jumala antaa sen verran kuin mitä jaksaa kantaa’. Olin kuullut tämän jo lapsena aikuisten toistamana ja silloin etäisenä ja jotenkin käsittämättömänä. Suuren perheen äitinä taas ruuhkavuosien puristuksessa sanonta oli mielestäni syyllistävä ja deterministinenkin. Feministinä olisin halunnut lohdukseni edes joitakin toimijuuden mahdollisuuksia.
Tutkimukseni päätyttyä sanonta on jäänyt kuitenkin vuosiksi mietityttämään minua. Mirhantuojien teksti pysäytti minut ajattelemaan sitä jälleen uudelleen.
Suuren aamun kertomuksessa naiset puhuivat keskenään tehtävästä, joka heitä odotti. Oli varhainen hetki ja oli helppoa kuvitella heidän uupumuksensa määrä.
Haluan palata yhteen kohtaan kirjoitukseni päätteeksi. Naiset puhuivat toisilleen ja olivat huolissaan siitä, että he eivät jaksaisikaan vierittää kiveä. Kuulijan on helppoa tavoittaa tämä huoli.
Ja mikä heitä odotti haudalla: ei ainoastaan se, että kivi oli jo vieritetty pois. Heidän saapuessaan suurin sanottu huoli oli siis jo hälvennyt – kuka kiveä edes muisti? Tuon aamun tapahtuma ei ollut vain siinä. Heitä kohtasi todistajaksi tempautuminen kokonaisen uuden aikakauden alulle, uudelle totuudelle, sille että ylösnousemus on totta ja juuri he olivat sen ensimmäiset todistajat. Tässä on mielestäni eletyn uskon kokemuksellinen, ylenpalttinen ydin ja juuri se, mikä menee käsityskyvyn yli. ”Minkä jaksaa kantaa” ei noudata omaa määrittelyä. Se on mysteeri ja lahja juuri siinä merkityksessä.
Marja-Liisa Honkasalo on kulttuurintutkija, antropologi ja lääkäri. Artikkelissa käytetyt esimerkit ovat antropologisesta tutkimuksesta, jota Honkasalo teki eräässä pohjoiskarjalaisessa kylässä 2000-luvun alkuvuosina. Hän tutki sairauskokemuksia ja ihmisten tapoja elää ja toimia sairauksiensa kanssa seudulla missä sairastettiin paljon ja etenkin miehet menehtyivät varhain. Eletyn uskon merkitys nousi tärkeäksi, tärkeämmäksi kuin hän oli työtä aloittaessaan osannut ajatella.
Kanttori ja teologian maisteri Larissa Qvintus-Petsalo johtaa Vantaan Tikkurilan kirkon kuoroa rautaisella ammattitaidolla, ja kirkkokansan keskuudessa hänet tunnetaan myös hymyilevästä ja helposti lähestyttävästä olemuksestaan, jolla hän kanssarukoilijat kohtaa.
– Olen nähnyt lapsena moneen kertaan, kuinka äitini on lähestynyt rohkeasti kirkkoon päin hapuilevia ihmisiä. Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle, voimme kääntyä muita ihmisiä kohti, tehdä muutakin kuin vain ristinmerkkejä.
Qvintus-Petsalo valmistui kanttoriksi 2018 ja melkein saman tien hän aloitti Uspenskin katedraalin kanttorin sijaisena. Hän sai johdettavakseen suuren kuoron ja suuren kirkon palvelukset. Tehtävän hän hoiti niin hyvin, että hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vuoden työntekijäksi 2018. Seuraavana vuonna hänet valittiin Tikkurilan kirkon kanttoriksi. Perustyönsä ohella tuli perustaneeksi muskarin ja lapsikuoronkin. Lisäksi hän ideoi, kasasi ja toteutti yhdessä kollegoidensa kanssa rukouslevy Orologionin sekä ideoi teologian opintoihin tähtäävää rekrytointivideohanketta Kirkko toimii – kirkon työssä sekä lauloi Uspenie-kvartetissa.
Uspenie-kvartetti.
Koronavuosina hän siirsi toimintaa ennakkoluulottomasti verkkoon ja someen, ja hänen muskarivideoistaan tuli hitti ja virkistys monelle aikuisellekin.
– Olen iloinen, kun minulle tarjoutuu työni myötä niin paljon tilaisuuksia kohdata toinen ihminen: saan olla läsnä ihmisten iloissa ja suruissa, olla ihminen ihmiselle. Tarvittaessa voin tarjota olkapään ja myötäelää mukana, joskin kiire ja resurssit eivät aina anna tälle niin paljon aikaa kuin toivoisin.
Äitiyteen eksynyt
Oli johdatusta, että Qvintus-Petsalo päätyi opiskelemaan kanttoriksi, sillä aivan aluksi hän opiskeli musiikkiteatteria Lahden ammattikorkeakoulussa, olihan hän ollut mukana musikaaliproduktioissa lukioajoista lähtien. Vaikka hän oli ortodoksisuvun kasvattina käynyt aktiivisesti kirkossa jo lapsuudessaan ja laulanut kirkkokuorossa, tarvittiin kuitenkin käänne, joka tapahtui syksylllä 2011.
– Koko vuosi oli ollut aika haasteellinen, ja syksyllä menin käymään Kotikirkossa, jossa oli meneillään Jeesuksen rukous -palvelus. Tein päätöksen muuttaa elämäni suunnan. Uusi suunta olikin jo lapsena miettimäni tulevaisuuden plan B eli ”kanttorix opiskelemaan Jojensuuhun”, kuten olin nuorempana vihkoon kirjoittanut.
Seuraavana syksynä Qvintus-Petsalo aloitti kanttorin opinnot. Opiskeluvuosiin ajoittuvat myös naimisiin meno Sergei Petsalon kanssa, joka sittemmin vihittiin papiksi, sekä avioparin esikoisen syntymä. Muutama vuosi sitten lapsiluku sai täydennystä.
– Melkoista jongleeraustahan arkemme on. Kummallakin on vaihtelevat työajat, mutta onneksi vapaapäivät osuvat nykyään samoille viikonpäiville. Molempien on venyttävä työssään ja silti jaksettava pyörittää muuta arkea. Välillä onkin kauhea työstressi, ja siihen päälle sitten koti ja lapset. Lopussa otan huomioon Larissan tarpeet – jos otan. Olen vähän äitiyteen eksynyt: oma identiteettini on kaikkien muiden roolien alla. Omat vanhempani asuvat onneksi lähellä, Qvintus-Petsalo sanoo ja kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa kaitsevat lapsia ja ovat apuna ja tukena, myös sunnuntaisin liturgioissa.
– Tuntuu niin hyvältä tehdä omaa rakasta työtään samalla kun näkee omat lapset kirkkosalissa isovanhempien ja koko näkyvän ja näkymättömän rukoilevan kirkkokansan siipien suojassa.
Qvintus-Petsalo kuitenkin painottaa, että toivoisi naisten saavan arvostusta muutenkin kuin vain glorifioidusta äitiydestä. Hän peräänkuuluttaa sensitiivisyyttä, jolla kirkko kohtaa nuoret äidit.
–Jos kuormittuneelle äidille vain sanotaan, että äitiys on pyhä tehtävä ja käsketään ottamaan mallia Jumalanäidistä, kärsimään ja kestämään…. niin se ei ehkä johda haluttuun lopputulokseen. Väsynyt ja kuormittunut äiti tarvitsee muutakin kuin korkealle kohoavia ihanteita. Esimerkiksi kahvia, kuuntelijaa, yhdessä oloa, halausta ja lepoa. Kuten kuka tahansa uupunut.
Keskustelua naisten asemasta tarvitaan
Myös naisen asemasta ja roolista kirkossamme Qvintus-Petsalo toivoisi keskusteltavan lisää ja aiempaa monipuolisemmin, nykyajan haasteet huomioiden.
– Etenkin nykyiset nuoret naiset ja tytöt ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Jokainen sukupolvi kokenee välttämättömäksi käydä tärkeät keskustelunsa suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan, kysyä ja ehkä kyseenalaistaakin. Miten näistä vaikeiksikin koetuista teemoista voitaisiin puhua toisen osapuolen näkemystä aidosti kunnioittavasti? Toivoisin sitkeämpää yritystä ja todellista halua ymmärtää toista osapuolta. Toivon myös, ettei kirkkomme vetovoimaisuus perustuisi siihen, ettei meillä ole naispappeutta tai ettemme hyväksy homoliittoja, vaan siihen, että olemme Kristuksen ylösnousemusta julistava kirkko.
Tänä syksynä Qvintus-Petsalon suuri satsaus oli Tikkurilan kirkon 25-vuotisjuhlaviikon organisoiminen yhdessä kirkon isän, rovasti Mikael Sundkvistin kanssa.
– Olen iloinen siitä, että toimintaa voidaan taas järjestää, mutta korona on kyllä jättänyt jälkensä. Työtä riittää.
Myös henkilökohtaisessa elämässä on luvassa hienoja käänteitä: kolmas lapsi ilmoitti tulostaan jokin aika sitten.
–Nuorimmaisemme sanoo, että äidin masussa kasvaa ”uppa”, hän naurahtaa onnellisena.
Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu.
Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.
Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.
– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.
Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi
Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.
– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.
Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.
– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.
Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.
Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä.
– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa.
Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.
– Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan.
Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet
Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä.
– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta. Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani.
Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.
– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.
Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.
– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä.
Aktiivisen palveluselämän palkinto
– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen.
Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona.
– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa.
Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus.
Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi?
Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?
Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!
Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.
Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?
Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.
Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:
1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää, erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.
2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla.
3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!
Ortodoksiston eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori Kaarina Lyhykäinen.
Olin muutama vuosi sitten käymässä eteläisessä Portugalissa ja menin sunnuntaina paikalliseen kirkkoon katoliseen messuun. Uudessa kirkkorakennuksessa alttari oli hyvin näkyvillä ja kirkkokansa pystyi seuraamaan, mitä alttarissa tapahtui. Huomasin, että nuorten alttariapulaisten joukossa oli yhtä paljon tyttöjä ja poikia. Tytöt ja pojat hoitivat tasapuolisesti erilaisia avustavia tehtäviä.
Jäin miettimään, milloin omassa kirkossani, Suomen ortodoksisessa kirkossa, kaikki lapset ovat yhdenvertaisia. Olisiko aika miettiä uudestaan tätä ponomariasiaa ja saada näivettyneisiin ponomarikerhoihin uutta eloa kutsumalla niihin kaikkia lapsia?
Alttariin menossa ei ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä
Poikien ponomariutta perustellaan usein sillä, etteivät naiset saa mennä alttariin. Jos ollaan tarkkoja, niin tämä ei pidä paikkaansa. Alttariin ei voi mennä myöskään kuka tahansa mies, vaan ainoastaan ne, joilla on siellä jokin tehtävä. Ortodoksisen maailman nunnaluostareissa nunnat toimivat alttarissa ponomareina. Lisäksi monissa paikoissa kirkon siivoustehtävistä huolehtii nainen. Naispuoliset vahtimestarit huolehtivat myös alttarin siisteydestä. Lisäksi piispamme ovat linjanneet, että kirkottamisen yhteydessä kaikki vauvat viedään alttariin. Alttariin menossa ei siis ole kysymys sukupuolesta, vaan tehtävästä.
Joskus kuulee vielä perusteluita naisen ”saastaisuudesta” kuukautisten aikana. Tämä juontaa juurensa juutalaisista puhtaussäännöksistä, jotka ovat voineet olla relevantteja vielä varhaiskristillisessä maailmassa. Aivan fyysisesti lämpimässä ilmanalassa, jossa ei ole tunnettu kuukautissuojia, alttari olisi kirjaimellisesti voinut tahrautua kuukautisvereen. Juutalaisuudessa saastaiseksi tulkittiin kaikki, joka poikkesi järjestyksen ideasta. Näin ollen myös sairaita, rampoja ja esimerkiksi loukkaantuneita ihmisiä pidettiin saastaisina. Kristinusko hylkäsi juutalaiset puhtaussäädökset ja jotkut kirkkoisät tulkitsivat Pyhiä kirjoituksia niin, että esimerkiksi sydämen kovuus ja pahat teot voivat saastuttaa ihmisen. Kuukautiset eivät ole sydämen kovuutta tai pahoja tekoja, vaan luonnollinen biologinen tapahtuma, jonka ansiosta uusi elämä voi kasvaa naisen kohdussa. Lisäksi lapset ehtivät olla ponomarikerhossa monta vuotta, ennen kuin puberteetti on heille ajankohtainen.
Alttariapulaisena toimimisessa ei ole kyse myöskään sakramentaaliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, jonka vanhoissa kirkoissa katsotaan kuuluvan miehille. Kyse on yleiseen eli kuninkaalliseen pappeuteen liittyvästä asiasta, joka koskee kaikkia seurakuntalaisia. Kaikki kirkon jäsenet on yhtä lailla kutsuttu palvelemaan kirkkoaan, kukin omien lahjojensa mukaan. Yksi on hyvä IT-asioissa, toinen on hyvä leipomaan, kolmas osaa laulaa ja neljäs on hyvä järjestelemään asioita. Jokainen voi tuoda oman osaamisensa kirkon hyväksi ja rakennukseksi. Ihmisen taidot ja osaaminen eivät ole kiinni hänen sukupuolestaan.
On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta
Muutos, varsinkin hierarkisissa yhteisöissä on vaikeaa. Muutoksen vastustamiselle löydetään yleensä hyviä syitä perinteestä ja argumentiksi kelpaa myös se, että ”aina on tehty näin”. Oman työurani alkuvuosina 1990-luvulla Uspenskin katedraalin kanttorinvirka oli auki. Viran ainoa pätevä hakija oli nainen. Hänet valittiin virkaan, mutta toimipaikka siirrettiin pienempään seurakunnan kirkkoon, jonka miespuolinen kanttori puolestaan siirrettiin Uspenskin kanttoriksi. Perusteluina oli se, ”ettei seurakunnan pääkirkon kanttori voi olla nainen.” Ne, jotka tuolloin kysyivät, miksi ei, eivät saaneet kysymykseensä vastausta. Tänään, vajaa kolmekymmentä vuotta myöhemmin, pidämme tuon aikaista toimintaa syrjivänä ja epäasiallisena kohteluna. Meidän on vaikea ymmärtää päätöksen perusteluita tilanteessa, jossa seurakunnan pääkirkon kanttorina on jo vuosia toiminut nainen.
Kirkon kasvatuksen kentässä joudumme vastaamaan lapsillemme ja nuorillemme kysymykseen, miksi kaikki eivät pääse ponomareiksi. Tähän kysymykseen meillä kasvattajilla ei ole vastausta. On kestämätöntä, että pääsy johonkin maallikkotehtävään on kiinni sukupuolesta. Opetammeko tietämättämme, että toiset ovat tärkeämpiä tai arvokkaampia kuin toiset? Toivon, että olemme pian tilanteessa, jossa ihmettelemme, miten joskus on voinut olla niin, etteivät kaikki lapset ole olleet tervetulleita ponomarikerhoihin. Missä kirkkomme seurakunnassa tai pyhäkössä otetaan ensimmäinen askel?
TM Kaarina Lyhykäinen on Ortodoksiston, eli kirkon kasvatuksen ja koulutuksen sivuston koordinaattori, uskonnon opettaja ja Helsingin seurakunnan pitkäaikainen kasvatustyöntekijä.
– Kirkko merkitsee minulle elämää! Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori. Kirkko merkitsee minulle hengellistä turvaa. Yhteisessä rukouksessa koettavaa yhteisöllisyyttä on vaikea sanoin kuvailla, tiivistää siilinjärveläinen Anne Lukkarinen kauniisti ortodoksisen uskon merkityksen itselleen.
Anne on tuore kirkkomme jäsen: KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni liitti hänet kirkkoon suurena lauantaina 2019 Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Tie ortodoksiksi oli polveilevan hidas ja monivaiheinen.
– Minulla oli useita ortodoksiystäviä. Lisäksi äitini hyvä ystävä oli ortodoksi, ja muistan yhä perhejuhlat ”monine armorikkaine vuosineen” sekä hautajaisten, häiden ja kastejuhlien tunnelmat. Ne ovat jääneet tuoksuina ja tuohuksen valonliekkeinä lohdullisiksi muistoiksi mieleeni. Vuonna 2001 äiti osti minulle ensimmäisen ikonini Patmokselta, jossa vierailimme kirkoissa ja luostareissa, Anne kertoo.
Kirkon kutsu oli välillä voimallinen, välillä se taas peittyi elämän hälinän alle äänettömiin. Kuitenkin vuonna 2014 Anne alkoi etsiä tietoa ortodoksisuudesta ja päätyi lopulta sinne, minne niin monet ortodoksisuudesta kiinnostuneet päätyvät: Valamoon. Hän kävi monilla kursseilla aviomiehensä Teron kanssa. Neljä vuotta sitten kurssilta kotiin palatessamme hän sanoi, että ”voisi olla hyvä, että otat tuosta asiasta nyt kunnolla selvää, koska palaat siihen niin usein”. Hän siis ikäänkuin auttoi minut katekumaanimatkani alkuun kannustamalla yhteydenottoon seurakuntaan.
Anne ryhtyi käymään Kuopiossa palveluksissa ja osallistui katekumeeniopetukseen.
– Kaikki se tuotti minulle suuria vastauksia. Koin varmistuvani siitä, että olin löytänyt apostolisen uskon.
Naiseus on kirkossa mahdollistavaa, ei rajoittavaa
Ortodoksisuudesta on muodostunut erottamaton osa Annen elämää, ja se näkyy hänen arjessaan rukoushuokauksin sekä rukouksin oman rukousnurkan äärellä tai työhön ryhtyessä. Myös kirkolliset juhlat ja niiden viettäminen yhdessä perheen ja seurakunnan kanssa ovat tärkeitä.
– Tarvitsen yhteisiä palveluksia ja rukousta, ja palveluksiin osallistun aina kuin vain suinkin kykenen. Matkoilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyrin aina etsimään kirkon. Osa ortodoksista elämäntapaa on myös Valamo ja talkootyö rakkaassa luostarissa.
Anne onkin monelle Valamon-kävijälle tuttu juuri talkoolaisena. Hänet on voinut nähdä näyttely- tai kirkkovahtina. Myös allekirjoittanut tapasi Annen ensin kerran juuri Valamossa.
Naisena hän kokee olevansa täysivaltainen kirkon jäsen.
– Kirkon jäsenä naiseus on osa minua, ei rajoittava vaan mahdollistava. Mahdollisuudet naisena avautuvat minulle eniten juuri uskon ja kirkon näkökulmasta. Ja se näkökulma on erilainen kuin maailman tarjoama näkökulma, vapauttavakin.
Annen taivaallinen esirukoilija on pyhä Anna Novgorodilainen.
–Hänen lisäkseen minulle läheinen on Jumalansynnyttäjä ja erityisesti Konevitsalainen ikoni, jonka puoleen rukouksieni kanssa käännyn. Usein pyydän esirukouksia myös Maria Pariisilaiselta, Domna Nikomedialaiselta ja Fotine Samarialaiselta. Palkattaparantaja Panteleimon ja pyhittäjä Samson vieraanvarainen ovat minulle erityisesti ammatillisten esirukouspyyntöjeni välittäjinä merkittäviä, Anne sanoo. Hän tekee mielenterveys-ja päihdetyötä asiantuntija- ja koulutustehtävissä.
Oma tsasouna suunnitelmissa
Annen lapsuudenkotitila siirtyi hänelle jokin aika sitten, jolloin Annelle ja hänen miehelleen syntyi ajatus sinne muuttamisesta lähivuosina.
– Yhden keskustelun yhteydessä huomasimme pohtivamme, millaista olisi jos saisimme rakentaa sinne oman tsasounan. Millainen sen tulisi olla, ja mitä sen rakentaminen edellyttäisi niin hengellisesti kuin materiaalisestikin, ja kenelle se mahdollisesti pyhitettäisiin. Oma tsasouna olisi omalle uskonelämälle tärkeä kotipyhäkkö, jonka huoltamisen ja siellä tapahtuvan rukouksen kautta yhteys kirkkoon syvenisi ja saisi uuden ulottuvuuden.
Hanke onkin ottanut ensiaskeleitaan, ja Anne on lupautunut kertomaan tsasouna-kuulumisia ja muutakin pohdintaansa omassa blogissaan Mirhantuojat-sivustolla. Blogi avautuu pian, kannattaa siis seurata Mirhantuojien sivustoa.
– Mä olin Marikalla ja lähdin metsään kävelylle. Alkoi sataa lunta, sellaista hienoa hentoa ensilunta, jota ei voinut kuvitella pelottavaksi. Päinvastoin maisema muuttui uskomattoman kauniiksi, mutta samalla kaikki rajat peittyivät ja metsästä tuli yhtä vaaleaa harsoa. No mähän tietysti eksyin, ja vaikka se ei heti pelottanut, niin annas olla, kun oli haahuillut siellä valkeudessa pari tuntia ja voimat nollassa – kauhuhan siinä iski päälle. Tää kuulostaa tietysti liioittelulta, mutta mä valmistauduin jo kuolemaan. Sitten täysin yllättäen jostain iski tietoisuus, mihin piti kääntyä. Samalla tuli lämmin; ei lumen aiheuttama valheellinen lämpö, vaan niin kuin joku olis silittäny sisältäpäin. Enkeli, mä ajattelin. Se näyttää mulle tien. Ja mä löysin takaisin enkä edes vilustunut. Siinä ei voinu olla kuin yliluonnollinen asialla – mun ikioma suojelusenkeli, ihme tai pyhän kosketus, ja se oli niin vahva, että mä muistan sen fyysisen tunteen vieläkin.
Toimittaja, käsikirjoittaja ja tietokirjailija Taina Westin äidin suku on Suistamolta, rajan taakse jääneestä Karjalasta. Isoäidillä, joka letitti hänen tukkansa kahdelle niin tiukalle palmikolle, että silmät menivät vinoon, oli ikoninurkka. Myös isän äiti oli alkujaan ortodoksi, mutta Taina kastettiin luterilaiseksi, koska ”ryssän kirkolla” oli sodan jälkeen pitkään kolea kaiku. 1956 syntynyt Taina koki rippileirillä ajan hengen mukaisen uskoon tulemisen, joka vaihtui opiskeluvuosina vakaaksi vasemmistolaisuudeksi. Taina ei häpeä sanoa olleensa stallari (stalinisti), mutta ihmettelee, kuinka muutaman vuoden jakso elämästä onnistuu leimaamaan ihmisen loppuiäksi. Kiihkeintä kommunismia kun kesti vain murto-osa elämän pitkästä juoksusta.
Taina opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa vuosina, jolloin opinahjo oli voimakkaan punainen. Hän muistelee, ettei koskaan valmistunut, koska työ vei mennessään. Television Iltalypsy, joka pyöri vuosina 1993-2001, on yksi tunnetuimmista töistä, joissa Taina on ollut mukana. Moni muistaa hänet myös Suomen hovi ja Pohjantähden alla –ohjelmien Aune Asplundina. Tai radiosta, josta hän lähti, kun Yle otti käyttöön soittolistat; Helsingin Sanomien kolumneista; Tanja Saarelasta (myöh. Karpela) ja Jukka Puotilasta kirjoitetuista kirjoista sekä monista yhteiskuntaa, uskontoa tai taidetta käsittelevistä tapahtumista, joissa hän on ollut juontajan, keskustelijan ja moderaattorin rooleissa.
Nykyään hänet tunnetaan myös ortodoksina, joka on kirjoittanut artikkeleita Valamon ystävä -lehteen ja toimittanut Annina Holmbergin ja Olli Löytyn kanssa kirjan Minun Valamoni, tarinoita luostarista (Kirjapaja 2017, uusintapainos Valamon ystävät ry. 2021).
Tainasta tuli ortodoksi vuonna 2013 pitkän harkinnan jälkeen. Hän halusi kummikseen ohjaaja, dramaturgi Ritva Holmbergin, joka sairasti parantumatonta keuhkosyöpää. Koska Ritva tiesi kuolevansa pian, hän varoitti, ettei hänestä ole pitkäaikaiseksi kummiksi. Silloin Taina keksi, että Ritvan tytär Annina voisi periä tittelin. Mirhavoitelu toimitettiin Helsingissä Liisankadun Kotikirkossa ja kummatkin kummit, oleva ja tuleva, olivat läsnä. He myös etsivät yhdessä Tainalle taivaallista esirukoilijaa, joksi päätyi pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren äiti ja muun muassa arkeologien suojelija. Hän kuuluu myös katolisen ja anglikaanisenkin kirkon pyhiin, mikä sopii ekumeniaa ja laajemminkin tasa-arvoa ja kaikessa yhdenvertaisuutta kannattavalle Tainalle. Avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa hänelle sopi myös mainiosti kertoa ajatuksistaan kesän Pride-juhlan aikaan Nato-kahvien merkeissä.
– Ei sitä silloin nuorena kommarina olisi voinut kuvitella skoolaavansa Natoon liittymisen kunniaksi, mutta maailma muuttuu puhumattakaan ihmisestä, hän sanoo. Ja kertoo, että kaiken muutoksen keskellä yksi asia on aina kannatellut häntä: usko enkeleihin ja varsinkin suojelusenkeleihin.
Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!
Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.
Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.
Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!
Sotaraiskaukset ovat nousseet otsikoihin viime keväänä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ukrainassa on raiskattu naisia ja lapsia, jossakin määrin myös miehiä. Vaikka on käynyt ilmi, että muutama Ukrainan viranomainen katsoi asiakseen suurennella ja vääristellä tapahtuneita, kysymys ei ole pelkästään huhuista ja propagandasta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) tutki kevään ja alkukesän aikana Venäjän joukkojen Ukrainassa tekemiä humanitaarisia ja ihmisoikeusloukkauksia, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan ja julkaisi raporttinsa heinäkuussa 2022.
ETYJ:n tutkimuksen mukaan venäläisjoukot ovat raiskanneet tai käyttäneet seksuaalisesti hyväksi todennäköisesti satoja naisia ja tyttöjä. Joukkoon mahtuu myös vanhoja naisia. Seksuaalirikoksista ilmoittaminen on tunnetusti arka asia, ja pääosa teoista jää raportoimatta. Tutkimuksessa nousi esille myös joukkoraiskauksia, joita tehtiin naisten perheenjäsenten, myös lasten, läsnäollessa. Väkivallasta on seurannut paitsi ei-toivottuja raskauksia ja sukupuolitauteja, myös fyysisiä ja henkisiä vammoja sekä ongelmia omassa sosiaalisessa yhteisössä.
Lapsetkin ovat saaneet osansa julmuuksista siitä huolimatta, että kansainväliset sopimukset aivan erityisesti suojelevat heitä. Lasten pahoinpitelyt ja raiskaukset ovat myös arka asia; niistä ilmoitetaan viranomaisille huonosti. Silti tiedetään, että venäläiset sotilaat ovat kohdistaneet seksuaalista väkivaltaa alaikäisiä tyttöjä ja poikia kohtaan ja jopa kuvanneet tapahtumia videolle.
Vuosituhansia vanha ilmiö
Raiskaus ja naisten pahoinpitely sotien aikana eivät ole uusia asioita – varhaisin tunnettu kertomus naisten kohtalosta sodassa lienee Euripideen näytelmä ”Troijan naiset” vuodelta 415 e.Kr. Raiskauksista on viimeisen sadan vuoden aikana raportoitu muun muassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa, Jugoslavian hajoamissodissa sekä Ruandan, Kongon ja Etiopian sodissa. Sotien julmuudet ovat kohdistuneet erityisesti siviileihin, vaikka naisiin kohdistuvaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa on pyritty ehkäisemään sekä Geneven sopimuksilla, jotka koskevat naisten kohtelua sodan ja aseellisten konfliktien aikana (vuodelta 1949) että uudemmilla YK:n ja Euroopan neuvoston sopimuksilla (kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus 1979; sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta 2011).
Osana sotasuunnitelmaa
Raiskauksia tutkittiin ensimmäistä kertaa sotarikoksena vuosituhannen vaihteen kahta puolta Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa (International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, ICTY).Niitä käsiteltiin kidutuksen ja orjuuttamisen tapana, sotarikoksena, rikoksena ihmisyyttä vastaan ja jopa kansanmurhana. Kansanmurhasta puhutaan silloin, kun seksuaalista väkivaltaa käytetään keinona kansallisen tai etnisen ryhmän tuhoamiseen.
Esimerkiksi serbiarmeijalla on osoitettu olleen jo vuonna 1991 laadittu kirjallinen suunnitelma alueen etniseen puhdistukseen. Suunnitelman mukaan muslimien ”moraali ja taistelutahto voitiin murskata helpommin raiskaamalla naisia, erityisesti alaikäisiä ja jopa lapsia, ja tappamalla muslimeja heidän uskonnollisissa rakennuksissaan”. Suunnitelman mukaan mahdollisimman monet muslimi- ja kroaattinaiset piti saattaa raskaaksi, sillä serbien siittämistä lapsista tulisi serbejä.
Bosnian entisten vankileiriuhrien yhdistys julkaisi vuonna 2000 kirjan, johon on koottu eri alojen asiantuntijoiden lausuntoja sekä 45 naisen anonyymit kertomukset omasta kohtalostaan. Nämä naiset esiintyivät myös todistajina ICTY:n oikeudenkäynneissä. Naiset kertovat päivästä toiseen toistuneista joukkoraiskauksista, kymmenistä ja jopa sadoista väkivallan teoista. Äitejä häpäistiin lastensa nähden, alaikäisiä tyttöjä vanhempiensa nähden, vanhoja naisia kyläläisten nähden. Monissa tapauksissa raiskaajat olivat uhriensa naapureita, saman kylän asukkaita. Naiset kertovat saaneensa kuulla, että heistä kantamansa lapsen perusteella tulisi serbejä ja ortodokseja. Uhkailtiin myös koko väestön pakkokastamisella ja pakkokäännyttämisellä ortodoksiksi.
Vastaavasti Ukrainan sodan uutisoinníssa on kerrottu venäläisistä sotilaista, jotka raiskatessaan kertoivat tavoitteena olevan, että kyseiset naiset eivät enää koskaan haluaisi olla sukupuoliyhteydessä, ja niin saataisiin ukrainalaiset loppumaan.
Raiskaus ei suinkaan ole vain perinteisesti ortodoksisten kansojen käyttämä sodankäynnin väline. Silti on surullista ja kauhistuttavaa, että viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana sotia Euroopassa ovat aloittaneet nimenomaan perinteisesti ortodoksiset kansat – serbit ja venäläiset. Ja nimenomaan näissä sodissa tiedetään sotilaiden syyllistyneen seksuaalisiin julmuuksiin naisia ja lapsia kohtaan. Tilannetta ei hiukkaakaan paranna se, että muidenkin tiedetään syyllistyneen niihin muissa sodissa.
Lähteet:
Salzman, Todd A.: Rape Camps as a Means of Ethnic Cleansing: Religious, Cultural, and Ethical Response to Rape Victims in the Former Yugoslavia, 20 HUM. RTS. Q. 348 (1998).
I begged them to kill me. Crime against the women of Bosnia-Herzegovina. Center for investigation and documentation of the Association of former prison camp inmates of Bosnia-Herzegovina. Sarajevo 2000.
United Nations. Department of Peacekeeping Operations. Review of the sexual violence elements of the judgments of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, the International Criminal Tribunal for Rwanda, and the special Court for Sierra Leone in the light of Security Council Resolution 1820. New York 2010.
Report on violations of international humanitarian and human rights law, war crimes and crimes against humanity committed in Ukraine (1 April– 25 June 2022). OSCE ODIHR.GAL/36/22/Corr.1.
He etsivät nuoria naisia. https://yle.fi/uutiset/3-12426216
Näen, että toivo, luottamus ja armo ovat kaikkein keskeisimpiä asioita ihmisen elämässä. Joskaan en aina tiedä sitäkään mitä ne ovat. Usko ei ehkä olekaan tiedollista opinkappaleiden uskomista, vaan emotionaalista turvaa ja luottamusta totuuden hengessä. Kun kukaan meistä ”ei tunne Jumalaa eikä ole häntä nähnyt”, on usko luottamusta. Ja sen tiedän että luottamusta ihminen tarvitsee alusta pitäen voidakseen kasvaa ja kehittyä, eikä se tarve lopu niin kauan kuin on elämää.
Psykoterapeuttina olen oppinut, että tiukat ja ehdottomat säännöt ja äänet, tuomarina toimiminen, kertovat enemmänkin mustavalkoisesta mielentilasta kuin ”huolenpidon mielentilasta” (Matti Hyrck 1942-2014). Ne molemmat äänet kuuluvat alun perin ihmislapsen kehitykseeen kuuluviin vaiheisiin jotka myöhemmin muodostavat henkilölle tyypillisen mielenmaiseman, yhdistelmän kummastakin. Ne näyttäytyvät myös aikuisen ihmisen ajattelussa, asenteissa, toiminnassa. Lapsen mielessä niiden on tarkoitus integroitua eli lyödä kättä toisilleen. Huolenpito, ja toisaalta mustavalkoisuus, lain lukeminen ja armo, kaksi vastakohtaa muuntuu joksikin uudeksi. Voi parhaimmillaan syntyä ihmistä kunnioittava asenne joka on totuudellista ja jossa pyritään huolenpidon ja armon kautta kehittymään kohti hyvyyttä, pyhyyttä.
Meissä nämä molemmat mielentilat jatkavat elämäänsä sellaisina kuin ne ovat olleet varhaisina elinvuosinamme, ja toivottavasti myös muokkaantuen. Niinpä ei ole ihme, että tämä mielentilojen läsnäolo näkyy myös uskonnollisuudessa. Tässä saakin olla tarkkana: ei ole hyvä osoitella sormella ja sanoa ”olet mustavalkoisessa mielentilassa”. Ehkä voi joskus sanoa: tuo kuulostaa hiukan mustavalkoiselta. Itseään voi toki tarkastella joko yksin tai sopivan terapeutin kanssa.
Tarve tulla nähdyksi
On ristiriitaista kirjoittaa tätä. Näen esimerkkejä siitä mitä voi tarkoittaa olla nöyrä ja hiljainen Herran palvelija, toisaalta minä haluaisin tulla nähdyksi. Tulla omaksi itsekseni näkyvästi, sellaiseksi itseksi johon minut on tarkoitettu. Sekin on ihmisen perustavanlaatuinen tarve.
Psykoterapeutin työssäni minulla oli joskus voimakas tarve pitää oma ”näyttelyni”, vertasin itseäni taidemaalareihin joilla oli se etuoikeus. Mutta jos tekee ihmisten kanssa työtä, on vaitiolovelvollisuus. Töitään ei voi asettaa esille näyttelyhuoneeseen, ei vaikka itse kokee että työssä on ollut esillä mitä voimakkain luova inspiraatio ja jumalallinen siunaus. Kirkossa jaetaan siunauskirjoja tai annetaan muita huomionosoituksia. Mutta miksi hävettää edes puhua asiasta. Olenko niin huomionkipeä?
Kysymys on jostakin muusta, nähdyksi tulemisesta. Mietin, painottaako kirkkomme tai opetuksemme voimakkaammin hiljaisuutta ja nöyryyttä kuin näkymistä, nähdyksi tulemista. Missä määrin olemme valmiita näkemään toisemme, antamaan tilaa toiselle kertoa elämästään. Näin voi tapahtua rippi-isän kanssa keskustellessa, onneksi. Toivoisin kuitenkin että näkisimme toisemme kunnolla myös muussa seurakunnallisessa elämässä, sekä seurakunnan piirissä että omissa piireissämme, elämässämme. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus kasvaa kokonaiseksi ja käyttää lahjojaan ja ominaisuuksiaan täydesti.
Jäämmekö kanoneiden vangiksi?
Näkyvä osa kirkosta painottaa monesti kultaa ja kimallusta, juhlavia palveluksia joita miehet toimittavat keskenään. Miehillä on monia rooleja, piispat, papit, diakonit ja lukijat seisovat toimittamassa palveluksia ja mysteerioita eli sakramentteja. Osallistua voi nainenkin laulamalla kuorossa tai toimimalla lukijana jos laulunääni on tarpeeksi hyvä. Jos ei ole, pitää ymmärtää pysyä poissa, kaukana alttarista. Sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa ja laajemminkin maailmassamme on taipumus erotella ne jotka ovat virallisessa ja käytännöllisessä yhteydessä toimintaan, ja toisaalta ne jotka valuvat ovista sisään tuntemattomana massana (auts, sydäntä vihloo, niin monet papit ja diakonit todella haluavat nähdä meidätkin edes ohimennen). Tässä on jotakin väärin.
Miksi emme seurakuntalaisina ottaisi todesti vastaan Kristuksen antamaa esimerkkiä siitä että jokainen on arvokas? Jokaisella voi olla oma tehtävä ja ”profiili”.
Mitä sitten voi ymmärtää siitä että on kirkollinen ja seurakunnallinen tapa nähdä ihminen, ja toisaalta modernin psykologian tai psykoterapian tapa nähdä ihminen ja hänen ympäristönsä. Voiko näitä kahta yhdistää? Irrottaudummeko kirkon opetuksesta kurottamalla täyteen kasvuun ihmisenä tämänhetkisen psykologisen ymmärryksen kautta? Jäämmekö kanoneiden vangiksi, luotammeko ainoastaan siihen, mitä seitsemän kirkolliskokoustamme kiteytti kristinuskoksi? Vai onko Kirkon Traditio kuitenkin alati elävä?
Jos palaamme ns. mielentiloihin, ensimmäinen, mustavalkoinen tila on ehdoton, oppeihin tukeutuva, ja huolenpidon mielentila taas joustava, ehkä uutta ymmärrystä luova, toisiin rakkaudellisesti suhtautuva, yhteyttä rakentava.
”Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!” (Ps. 34:15)
”Eläkää sovussa toinen toisenne kanssa” (Mark. 9:50).
Paavalin kirje Efesolaisille kuvaa tätä näin: ”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden. Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä.”
”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.”
Kuulostaa aivan sovintosunnuntain tunnelmalta. Totuuden etsimiseen itsessämme tarvitsemme toisiamme. Anteeksiantoa ja totuuden kuulemista. Myös niiden ihmisten totuuden, jotka ovat jotenkin erilaisia?
Voisimmeko vihdoin tulla aikuisiksi ja kantaa oman vastuumme yhteisestä työstä? Riitelemisen ja ehdottomuuden sijasta kuunnella toisiamme? Alkaa yhdessä toimia hyvään suuntaan. Voimmeko rakentaa aktiivista toivoa, osallistua työpajoihin ja löytää oman väylämme toimia yhteiseksi hyväksi tässä kriisien leimaamassa ajassa.
”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä”
Kävin itse Kansalaisfoorumin järjestämän Aktiivisen toivon työpajan, ja päätin voimieni mukaan viedä eteenpäin tätä aktiivisen toivon sanomaa: jokainen voi tehdä jotakin, yhteisessä keskustelussa ja mahdollisesti työpajan luomassa prosessissa löytyy oma polku! Opiskelen nyt tämän prosessin ohjaamista ja toivon että saamme kollegojeni kanssa aikaan ekumeenisen Aktiivisen toivon työpajan. Toiminnan ei tarvitse olla seurakunnan työntekijöiden järjestämää eikä se edellytä heidän läsnäoloaan. Meillä on kokoontumisen vapaus. Tietysti kaikki seurakuntalaisten oma toiminta tapahtuu mieluiten rippi-isän siunauksella.
Tämän päivän sana Kolossalaiskirjeestä kolmannesta luvusta: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme”. ”Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille.” (Kol. 3:17; 23.)
Kirjoittaja on eläköitynyt psykoterapeutti, joka liitettiin kirkkoon 2002.
”Jos minä olisin mies, kumoaisin vallat ja valtaistuimet ja loisin niistä yhden, uuden, koko maailman valtaistuimen ja istuutuisin sille.”
Ei, repliikki ei ole Daenerys taikka Rhaenyra Targaryenin, eikä edes koko Game of Thrones- tai House of Dragons saagasta. Sen lausuu nimihenkilö Judit virolaisen A. H. Tammsaaren näytelmässä, jonka on suomen kielelle kääntänyt Esko Karppanen. Kyseessä on Vanhan testamentin kirjaan perustuva tarina naisesta, joka pelastaa kotikaupunkinsa vihollisen vainolta. Hurskaudestaan huolimatta naisen keinot ovat välillä kaikkea muuta kuin moraaliset, eikä pyhimysmäinen hyvyys rasita häntä liikaa. Se tarkoittaa, että hän täyttää draaman lait ja on päähenkilönä kiinnostava. Kuten koko näytelmä, jota on esitetty usein Virossa sen ilmestymisestä vuonna 1921 lähtien, mutta jonka suomennos saatiin vasta viime vuonna (2021).
Esko Karppanen avaa nelinäytöksisen Juditin taustoja esipuheessaan:
Juditin kirja Vanhassa testamentissa on fiktiivinen tarina, jossa esiintyy historiallisia henkilöitä. Assyrian kuningas Nebukadnessar on lähtenyt sotaan Meediaa vastaan ja kutsunut hyökkäykseen mukaan myös läntiset valtiot. Näiden kieltäydyttyä Nebukadnessar on luvannut kostaa ja siksi lähettänyt armeijansa lännen maille.
Assyrian sotajoukot ovat Holoferneen johtamina saapuneet Juudean vuorten juurelle, piirittäneet Betulian ja leiriytyneet läheiseen laaksoon, jossa on lähde. Miehitetyn kaupungin vesivarat vähenevät uhkaavasti, sillä vettä säännöstellään.
Kun siirtyy aamukahvin ja sanomalehden taikka television iltauutisten äärestä lukemaan Juditia, ei voi olla yhdistämättä sen sisältöä energiakriisiin, Elokapinaan, Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan ja Ukrainan sotaan. Ja koska se on kirjoitettu paljon ennen kaikkia niitä, sen ikiaikaiset upotukset aiheuttavat kylmiä väreitä.
Vihan ja rakkauden draama
Tammsaare on kirjoittanut henkilönsä moderneiksi ihmisiksi, joita riivaavat monet himot, sekä lihalliset että valtaan liittyvät. Judit on yhtä aikaa leski ja neitsyt, koska hänen puolisonsa on ollut seksuaalisesti kyvytön. Kauneus ja varakkuus tuovat hänelle valmiiksi valtaa, mutta eivät automatisoi sitä. Hänen kaksi suurta vaikutintaan ovat erotiikan toteuttaminen kuuluisan sotilasvirkamiehen (Holofernes) kanssa ja Israelin vapauttaminen, mutta niiden yhdistäminen osoittautuu mahdottomaksi. Judit janoaa liikaa halutessaan sekä lapsia, hallitsijattaren aseman että mainetta. Vaikka hän onnistuu maansa pelastamisessa, torjutuksi tuleminen naisena laukaisee hänessä kamalan aseen: Holofernes on tapettava, jotta Betulia vapautuisi.
Jälleen kerran tulee mietittyä, kuinka tarkkaan Game of Thronesin ja Handmaid´s Talen käsikirjoittajat ovat lukeneet Raamattua tai Tammesaarta, sillä mikään siisti surma ei riitä, vaan Holoferneen pää nostetaan kaikkien nähtäväksi kaupungin muurille.
Avainrepliikkejä satelee kohdassa, jossa Judit yrittää vietellä Holoferneksen sekä itselleen että vallan anastajaksi:
”Judit, sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, mutta sinä voisit olla vielä hurmaavampi, ellet olisi niin sanavalmis ja kunnianhimoinen.”
”Nainen puhuu oikeudesta! Outoja asioita tapahtuu maailmassa. Se jonka tulisi rakastaa, puhuu oikeudesta.”
”Valtaistuimet on petoksella verhoiltu, niiden perustana on julmuus ja niiden jalat seisovat verihöyryssä. Olenko minä petturi tai murhamies, jotta haluaisin sille istuutua?”
Hirveällä hinnalla historiankirjoihin
Näytelmä päättyy järkensä menettäneen naisen huutoon. Hän ei ole Judit, jolle ei sallita vapautusta todellisuudesta sen enempää kuin kuolemaa. Hänen kärsimyksensä jatkuu maan päällä, mitä draaman kaarta määritellyt Aristoteles pitää yhtä traagisena kuin kuolemaa. Judit on käyttäytynyt kuin mies, ja hänen saavutuksensa ovat sen mukaisia. Maailma pelastuu, mutta hänen kotinsa ei. Kun rabbi toteaa, että Jumala on Juditia kuitenkin paljon rakastanut, Judit vastaa:
”Rakastanut minua? Kuka? Jumalako? Rakastaako hän naisia, jotka tappavat miehiä? Te ette halua antaa minulle käskyjenne mukaan, te palvelette Jahven selän taa, sillä te ette uskalla kivittää Israelin vapahtajaa. Mutta jokaisen on kivitettävä oma jumalansakin, jokaisen, sanoi Holofernes.”
Judit janoaa rangaistusta, koska tuntee itsensä saastaiseksi, tappoihan hän sen ainoan, jota rakasti, ja vain, koska tämä torjui hänet. Ja minkä vuoksi? Kirotun kunnianhimon. Jos Judit olisi tyytynyt naisen toiveisiin, lihallinen rakkaus olisi voinut täyttyä ja jopa äitiys toteutua. Mutta hän vaati Holofernesta syrjäyttämään Nebukadnessarin ja vetämään kuninkaan viitan harteilleen, jonka jälkeen hän olisi voinut synnyttää tälle prinssejä ja prinsessoja, ei orjan poikia tai tyttäriä. Teema, jota kaikki suuret klassikot Shakespearesta alkaen ovat pyöritelleet.
Esko Karppanen sanoo esipuheessaan, että naisen rooli ja tehtävä ei ole missään muussa Raamatun kirjassa (Neitsyt Mariaa ja Eevaa lukuunottamatta) yhtä keskeinen ja ratkaiseva kuin Juditin. Jos hän olisi tehnyt toisenlaisen ratkaisun; luopunut kunnianhimostaan ja antanut Holofernekselle vain neitsyytensä, näin tuskin olisi käynyt. Hän olisi saanut onnellisemman elämän, mutta jäänyt historiassa vahvempien varjoon. Sillä historiaa kirjoitetaan harvoin tasaisista ja tyytyväisistä ihmisistä – ainakin, jos he ovat naisia.
A. H. Tammsaaren nelinäytöksisen näytelmän ”Judit” on kustantanut Tallinna-kustannus Oy ja sen esitysoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy.
– Äh, haastateltava Maria Lampinen sanoo kesken jutun. – Tosi vaikeaa kertoa omasta elämästään. Oletko varma, että haluat kirjoittaa näin tavallisen tarinan?
Pysäyttävä kysymys. Kuinka usein vastaan tulee tarinoita, joita kannattelee tyytyväisyyden lanka? Tarinoita, joissa tuntuu olevan selvä johdatus ellei peräti siunaus?
Vastaan omasta puolestani:
– Tämähän on ihan Anni Swania, nykyaikana suorastaan raikasta ja lohduttavaa.
Ja jatkan haastattelemista.
”Pappien lapset löytävät harvoin toisensa”
Helsinkiläinen luokan- ja uskonnon opettaja Maria Lampinen on syntyperäinen ortodoksi, Uspenskin katedraalikuoron laulaja Uspenskin ylidiakoni Juha Lampisen vaimo. Hänen isänsä Hannu Loima toimi kirkkoherrana Ilomantsissa ja perheen jälkikasvua kutsuttiin pappilan lapsiksi. Opiskeluvuosinaan hän tapasi oululaisen ONL-aktivisti Juhan, ja ortodoksisen opiskelijaliiton matka Leningradiin osoittautui heille kohtalokkaaksi. Aamun Koitto -lehti julkaisi kaksikymppisenä naimisiin menneen parin hääkuvan tekstillä “pappien lapset löytävät harvoin toisensa”. Tällä kertaa niin kävi.
Marian isä, kirkkoherra Hannu Loima vihki Marian ja Juhan Ilomantsin pyhän Elian kirkossa 5.7.1986 liturgian yhteydessä.
Hääateria oli katettu sisälle pappilaan, jonne vastavihitty pariskunta kiiruhti liturgian jälkeen. – Juoksimme sinne toisesta ovesta ennen häävieraita, jotka siis tulivat toisesta ovesta, Maria kertoo hauskan kuvan taustoja.
Nuoripari perusti perheen Kuopioon.
– Opiskelijaperheen, Maria tarkentaa. – Elimme vaatimatonta opiskelijaelämää, mutta kotiuduimme Kuopioon ja viihdyimme niin hyvin, että ajattelimme jäävämme Savoon. Meistä tuli suorastaan Kuopio-faneja.
Esikoinen Marina syntyi. Marian opettajan ja Juhan kanttorin opinnot etenivät, ensimmäiset työpaikat aukenivat. Juhalla se tarkoitti ensin pätkätyötä uskonnonopettajana. Sitten tuli tieto, että Kuopion seurakuntaan oltiin perustamassa nuorisopapin tointa. Juhan papiksi vihkimisestä sovittiin piispan ja kirkkoherran kanssa, jotta hän voisi hakea paikkaa, mutta lama torppasi uudet hankkeet. Isä Mikko Kärjen kanssa pohdittiin muita työpaikkoja, mutta mitään ei löytynyt.
Nuoren äidin ja isän onnea.
– Sitten ystävämme Heikki Huttunen tuli käymään ja kertoi, että Helsinkiin on perustettu uusi nuorisokanttorin toimi. Hän kehoitti Juhaa hakemaan sitä ja Juha haki. Oltiin uuden edessä. Johdatusta, eikö vain?
Yhteisöllisyyttä pappilantalossa
Juhannuksena 1990 nuoren perheen matka jatkui Helsinkiin. Muuttoa pehmensi se, että Lampiset saivat asunnon pappilantalosta Kruununhaasta vastapäätä isä Heikki ja Leena Huttusta. Kaikki naapurit olivat kirkon työntekijöitä, ja kaikkien kanssa tultiin hyvin juttuun.
– Marina-tyttäremme kummi Leena ja minä hoidimme yhdessä lapsia, kun Heikki ja Juha lähtivät töihin. Nuorisotyötiimi oli silloin 100 päivää vuodessa leirikeskuksessa. Tiimi oli ihan “liekeissä” ja työtä tehtiin innolla.
Kodin ikoninurkka.
Pappien, diakonien ja kanttoreiden työajat ovat lähes yhtä venyvät kuin poliisien, hoitoalan ihmisten ja taiteilijoiden. On ihan normaalia soittaa työkaverille klo 22 illalla. Tai niin, että vaihto lastenhoidossa suoritetaan läpsystä. Opettaja on aina kotona, kun kirkonpalvelija on työssä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut joka viikko nolla lomia lukuunottamatta.
– Välillä vitsailtiin, että pitää mennä kirkkoon, että näkisi puolisonsa, Maria nauraa ja lisää, että onneksi hän itse myös rakastaa jumalanpalveluksia.
– Kerran keskimmäisemme Mikael tokaisi, että voi kun isä olisi kuorma-auton kuljettaja, ettei aina tarvitsisi mennä kirkkoon, jolloin minä sanoin, että olen ihan yhtä syyllinen. Lapsi huokaisi syvään, koska tiesi, että äidinkin kanssa kirkkoon ”on mentävä” yhtä lailla.
Ammateissa isot plussat ja pienet miinukset
Vuonna 1999 Juhasta tuli ylidiakoni legendaarisen Hannu Konosen kuoltua. Hän on kuitenkin jatkanut myös nuorisotyötä ja on tätäkin haastattelua tehdessä Kreetan matkalla Uspenskin nuorten kanssa. Kerran nuorisotyöntekijä, aina nuorisotyöntekijä!
– Meidän kodin ovet olivat aina auki Marinan, Mikaelin ja Aleksin kavereille, ja kyllä heitä riittikin, Maria muistelee lämmöllä. – Samoin aikoinaan sekä nupi (Helsingin seurakunnan nuorten piiri) että perhekerho kokoontuivat meillä, ja se oli hauskaa. Monista nupilaisista tuli rakkaita ystäviä koko elämän ajaksi.
Maria on puhunut ponnekkaasti ortodoksisen uskonnon opetuksen tärkeydestä. – Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä.
Hän toteaa molempien saaneen ammatit, joissa he ovat viihtyneet ja työpaikat, joita rakastavat.
– Olen ollut 30 vuotta samassa paikassa luokan- ja ussan opena ja jään Kulosaaren ala-asteelta varmaan eläkkeellekin.
36 vuotta naimisissa olleen avioparin yhteisselfie on yhtä hymyä.
Jos miinusta pitää etsiä, Maria nostaa esiin jo kertaalleen mainitut työajat.
– Juhalla on vapaata maanantaisin ja tiistaisin ja minulla viikonloppuna. Ja jos kysytään, mitä me tehdään jouluna, vastaus on aina sama: mennään kirkkoon ja ollaan kotona.
Lapset on saatu kuitenkin kasvatettua aikuiseksi ja yhteistä lomaa vietettyä kesäisin.
– Matkustaa olemme saaneet paljon, lomailtu leireillä ja mökeillä, sekä lasten isovanhempien ja ystävien luona.
Maria huomauttaa, että vaikka heidän perheensä on pärjännyt, monelle hankalat aikataulut voivat olla isokin haaste.
– Toivoisin seurakunnilta apua työntekijöilleen, joilla on pieniä lapsia. Työntekijän perhe on tosi tärkeä yhtälailla kuin muutkin seurakuntalaiset.
Erilaiset kuprut seurakunnassa tuntuvat myös raskailta.
– Kun lapsille on opetettu, että Jumala on hyvä ja seurakunta koko perheelle rakas, heidän on vaikea nähdä, ettei aina olekaan niin. Kun kohtelu ei ole reilua, täytyy vaan todeta, että hyvään pitää silti pyrkiä. Ja vaikkei siinä aina onnistuta, se ei tee Kirkkoa huonoksi tai pahaksi. Ihminen on heikko, mutta Kirkko pyhä ja Jumala aina hyvä.
”Puolimaatuskan” monet roolit
Maria on laulanut 2000-luvun alusta lähtien säännöllisesti Uspenskin kuorossa. Sen johtaja Varvara Merras on vaativa ja innostava kanttori ja kuorolaiset tärkeitä ihmisiä. Vuodet 1996-2018 hän toimi seurakunnan valtuustossa, joista viisi vuotta puheenjohtajana, ja oli muutaman kauden myös kirkolliskokousedustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajan tehtävässä. Molemmat olivat mielenkiintoisia ja haastaviakin tehtäviä.
– Seurakunnan toimikunnissa lemppareitani olivat kirjasto, viestintä ja kasvatus. Mottoni olisi voinut takoa vaikka kiveen: Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, ja positiivinen uteliaisuus on voimavara. Eriävistä mielipiteistä huolimatta täytyy tulla toimeen ja puhaltaa yhteen hiileen.
Pappilan lapsesta “puolimaatuskaksi” eli diakonin rouvaksi, äidiksi, opettajaksi, luottamushenkilöksi, kuorolaiseksi ja viime vuosina myös anopiksi ja isoäidiksi muovautunut Maria miettii, että olisi kiinnostavaa tehdä jonkinlainen jäsennys ortodoksisen uskon vaikutuksesta naisen eri elämänvaiheisiin ja rooleihin.
– Usko kun on ollut niin vahvasti mukanani aina ja kannatellut läpi elämän. Vain teininä halusin ihan itse määritellä, missä olen mukana ja missä en, enkä ollut kiinnostunut silloin kirkossa käymisestä. Jumalan olemassaoloa tai rakkautta en kuitenkaan silloinkaan epäillyt.
Tällä hetkellä Maria iloitsee erityisesti isoäidin – tai mamman, kuten häntä kutsutaan (Juha on tata) – roolista.
Isoäitiys tuo iloa Marian elämään.
– Olemme täysin hurahtaneita pikkutyttöihin: kolmevuotiaaseen Ainoon, puolitoista täyttäneeseen Pihlaan ja vasta pariviikkoiseen vauvaan.
Entä millaisena hän näkee tulevaisuutensa? Onko haaveita uusista rooleista tai uusien asioiden oppimisesta?
Maria harkitsee hetken.
– Haluan opetella karjalan kieltä. Se on niin lähellä sydäntä. Karjalaisuus on hyvin vahvasti minussa. Lisäksi haluaisin olla urheilullinen mummo, Sellainen, joka joogaa, pyöräilee ja ui tappiin asti.
– Ei sammaloidu?
– Ei missään nimessä! Liikkeellä pitää pysyä.
Metsien kaukainen sini
En voi olla hymyilemättä Marian visiolle; niin johdonmukaisesti se jatkaa Anni Swanin ladulla. Hänenkin sankarittarensa ovat Iris-rukasta Saraan ja Sarriin paitsi uteliaita, myös liikkuvaisia. Puhumattakaan Pikkupappilan nuorista, joista mielleyhtymäni sai alkunsa. Ehdotan, että Maria muistuttaa eniten Pikkupappilan Ullaa, eikä hän tyrmää ajatustani. Varsinkin hokema, jolla Ulla rauhoittaa mielensä, puhuttelee häntä: ”Metsien kaukainen sini”.
– Sopii Kalasataman uuteen kaupunginosaan muuttavalle, hän hymyilee huvittuneena.
– Vaikka eiväthän Itä-Suomen metsät lähde minusta ikinä. Kaipaan rauhaa aina, sisimmässäni ja ympärilläni.
Myös usko ja rakkaus Kirkkoon ovat pysyviä, eivätkä horju maailman tuulissa. Ei, vaikka lauluääni menisi ja rakas kuoro pitäisi jättää.
– Laulan niin kauan kuin voin, mutta rukoilijana kirkossa on myös äärimmäisen hyvä olla.
Siihen ei Anni Swanillakaan taitaisi olla enää mitään lisättävää.
Kohta onkin taas paastopäivä! Ortodoksinen ruokapaasto elää Suomessa uudenlaista kukoistuskauttaan. Paaston ruumiillinen puoli kiinnostaa, ja yhä useampi noudattaa myös viikottaisia paastopäiviä. Ruokapaastotietous ja -innostus ovat kasvaneet, mistä yhtenä esimerkkinä on Facebookissa toimiva ryhmä ”Paastotaan yhdessä”. Ryhmässä vaihdetaan hyväntuulisesti ja lempeästi vinkkejä ja ajatuksia paastosta ja erityisesti sen ruokapuolesta.
Ryhmä syntyi Filantropia ry:n puheenjohtajan Ilona Lehmuksen sekä kirkkomme vastaavan tiedottajan Maria Hattusen ideoinnin pohjalta, ja he myös toimivat ryhmän ylläpitäjinä.
– Tapasimme kesällä Joensuun torilla kesällä ja joimme kahvia. Siitä se idea sitten lähti. En muista, kuinka päädyimme keskustelemaan paastoamisesta, mutta koska tästä oli ollut puhetta myös aikaisemmin, päätimme vihdoin laittaa hihat heilumaan, Lehmus kertoo.
Kristus paastosi erämaassa 40 päivää. Mosaiikki 1100-luvulta Jumalansynnyttäjän syntymän katedraalista Monrealesta, Sisiliasta.
Kirkkomme opettaa, että paasto on oleellinen osa ortodoksista elämäntapaa ja kilvoittelutietämme. Hengellistä paastoa ei voi olla ilman ruumiillista paastoa, eikä ruokapaastoa voi korvata vaikkapa somepaastolla. Pyhät isät muistuttavat, että paasto voimistaa ihmisen rukouselämää ja herkistää häntä Jumalan todellisuudelle sekä opettaa voittamaan omat mielihalunsa. Kun paasto ja kieltäymys heikentävät ruumista, sielu on hengellisesti voimakkaampi rukoillessaan.
Lisäksi kirkko muistuttaa yksinkertaisen paastoruoan valmistuksen vapauttavan aikaa esimerkiksi toisten palvelemiseen ja hengelliseen elämään. Liharuoasta paastoaminen on myös ilmastoteko ja luomakunnan varjelemista, johon meidät on kutsuttu. Lisäksi paastosääntöjen noudattaminen on kuuliaisuutta kirkon opetusta kohtaan. Siksi kirkko kehottaa sopimaan kaikki poikkeukset rippi-isän kanssa.
Kannustusta ja yhteistä tukea
Ruokapaastosta vuosikymmenten varrella Suomessa ehkä vähän vaiettiinkin korostaen paaston hengellistä puolta, eikä ortodoksisten tapojen ja käytäntöjen noudattaminen ollut evankelis-luterilaisessa yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Nyt ajat ovat muuttuneet, ja lisäksi maahanmuutto, matkustus sekä sosiaalinen media ovat tarjonneet näkökulmia muiden maiden paastokäytäntöihin. Kasvissyönti alkaa olla valtavirtaa, joten eläinkunnan tuotteiden pois jättäminen on yhä useammalle tuttua.
Paastotaan yhdessä -ryhmän tarkoituksena on tarjota innoitusta ja yhteisöllistä tukea ortodoksisen kirkon paastoperinteen, myös ruokapuolen noudattamiseen.
– Haluamme luoda alustan, jossa kaikki voivat jakaa ilon kautta kokemuksia, näkökulmia, tarinoita, vinkkejä ja tietysti myös reseptejä. Kiinnitämme erityisesti huomiomme paaston positiivisiin puoliin. Jaamme omia onnistumisia ja kokemuksia sekä kerromme, mitä hyvää paasto on tuonut elämäämme ja mitä se on meille opettanut. Keskustelu on ollut erittäin kannustavaa ja monipuolista. Kun ihmiset voimaantuvat tällaisesta ryhmästä, he toivottavasti vievät myös paastoamisen ilosanomaa Facebookin ulkopuolelle, Lehmus sanoo.
Miten pitäisi paastota?
Pyhät opettavat meitä paastoamaan. ”Emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.” Pyhittäjä Antonius Suuri.
Kirkossamme on neljä paastonaikaa: suuri paasto, apostolien paasto, Jumalanäidin paasto sekä joulupaasto. Lisäksi on viikottaiset paastopäivät keskiviikko ja perjantai, luostareissa myös maanantai. Pääsääntönä on eläinkunnan tuotteista, öljystä ja viinistä luopuminen. Paastopäivät ja tarkemmat yksityiskohdat on merkitty ortodoksiseen kalenteriin, jossa on ohjemerkit kunkin päivän paastolle, mutta pääsääntöisesti viikonloppuisin voi paastoaikoinakin syödä öljyä ja viiniä, samoin juhlina, jolloin on myös kala sallittu. Apostolien paastossa ja joulupaastossa voi syödä useimpina päivinä kalaakin pois lukien viikottaiset paastopäivät.
Myös ehtoollista ennen paastotaan aina. Suomessa paastotaan puoliyöstä alkaen, jos liturgia on aamulla. Illalla toimitettavan EPL:n edellä käytäntönä on ollut kuuden tunnin paasto. Ehtoollista edeltävä paasto on täyspaasto, jolloin ei nautita lainkaan ruokaa tai juomaa.
Sairaat, raskaana olevat, imettävät, matkalla olevat tai raskasta työtä tekevät saavat rippi-isältään paastohuojennuksia tai vapautuksen paastosta, samoin lapset. Liturgia-aamuna lääkityksen saa ottaa veden kera ja lääkityksen niin vaatiessa saa myös syödä esimerkiksi leipää, mutta nämäkin on hyvä käydä läpi rippi-isän kanssa.
Nykyaikana on teknisesti ottaen helppo paastota, kun tarjolla on runsaasti erilaisia vegaanisia lihankorvikkeita ja proteiinivalmisteita. Mutta onko vegaaninen ruoka automaattisesti paastoruokaa? Kyllä ja ei. Kirkko opettaa, että lihankorvikkeet ja vegaanileivonnaiset ovat teknisesti ottaen sallittuja, mutta eri asia on, ovatko ne paaston hengen mukaisia. Kirkkomme painottaa, että paastoruoan olisi tarkoitus olla edullista ja helposti valmistettavaa, jotta aikaa jäisi paaston hengelliseen puoleen ja säästyneen rahan voisi lahjoittaa köyhille.
Maria Egyptiläinen, ankara paastoaja.
Voiko paastossa onnistua?
Sekaruokaan tottuneelle ja kiireistä arkea elävälle ruokapaaston noudattaminen voi tuntua hankalalta. Kirkkomme opettaa, että lipsahduksistakaan ei tule lannistua vaan palata heti paastoamaan. Paastoja onkin kutsuttu hiljaisen ilon aikakausiksi. Ja kokemuksen karttuessa ruokapaasto alkaa sujua.
–Paastoaminen on helppoa, koska löytyy niin helposti sopivaa ruokaa. Jos olen paastopäivänä työmatkalla tai menossa kylään, ilmoitan hyvissä ajoin ruokavaliostani. Aina se ei onnistu, mutta mikäpä tässä elämässä aina onnistuisi. Paastoon liittyvät vaikeudet ovat pääosin oman pään sisäisiä mielihaluja. Kun onnistuu voittamaan ne, tulee tosi hyvä mieli onnistumisesta. Nykyään odotan innolla paastopäiviä, eikä mielihaluja juurikaan tule, Ilona Lehmus kertoo.
Ruokapaaston päälle rakentuu hengellinen paasto. Kirkko korostaa, että ilman rukousta, hengellistä ulottuvuutta ja kirkon liturgista elämää paastomme jää hedelmättömäksi.
Yksi paastoamisen vaaroista liittyy juuri fariselaisuuteen: paaston hengellinen kokonaisuus unohdetaan ja paastoamiseen suhtaudutaan kuin se olisi vain tiettyjen ruokasääntöjen noudattamista. Ihminen voi samalla kertaa sekä mässäillä sallituilla ruoilla että ylpistyä paastostaan, kuten Serafim Seppälä kirjoittaa kirjassaan Tie ylösnousemukseen:
”Esimerkiksi riittänee hurskas ortodoksi, joka herkutteli suuren paaston aikana mantelirouheella kuorrutetuilla liekitetyillä banaaneilla hunajakastikkeessa, vieläpä soijasta tehdyn kermavaahtojäljitelmän kera, mutta ei voinut olla paheksumatta lähimmäistään, joka pani kahviinsa tilkan maitoa. Kuten kaikki kummalliset esimerkit, tämäkin on peräisin tosielämästä.”
Samasta syystä paastomme ei voi koskaan kokonaisuutena ”onnistua”, vaikka kykenisimmekin noudattamaan ruokapaastosääntöjä tarkasti. Vain Herra on täydellinen.
Mutta myös jalomielinen: hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin, Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Artikkelin laadinnan apuna ovat olleet pappismunkki Damaskinoksen videoluento paastosta sekä pappismunkki Serafimin teos ”Tie ylösnousemukseen”.
Artikkelin pääkuvana olevan kuskus-salaatin ohje:
4dl kuskusia, joka keitetään ohjeen mukaan. Lisätään 1 pilkottu sipuli, nippu persiljaa, sopivasti tomaattia sekä 1 limen mehu ja ripaus savupaprikaa. Joukkoon voi laittaa maun mukaan kikherneitä tai papuja. Myös granaattiomenan siemenet sopivat tähän.
Välillä kuulee sanottavan, että kuskusin keitto ei onnistuisi ilman öljyä mutta hyvin onnistuu, kunhan muistaa sekoittaa ryynit irtonaiseksi HETI kuskusin kypsyttyä.
Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta ja saa toimilleen kannatusta ja kannustusta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta ja saa osakseen vastustusta, sillä vihollinen yrittää vastustaa pyrkimystämme?
Olen ehtinyt jutella Hämeenlinnan alueen ma. kanttorina toimivan Sari Ahposen kanssa vasta muutaman minuutin, kun olemme jo hengellisyyden syvässä päädyssä. Haastattelupaikkana on meluisa herttoniemeläisravintola, jonne olemme tulleet lounaalle. Silti pöytämme ääressä on rauha, joka suojassa on helppo puhua Jumalasta, armosta ja johdatuksesta.
Usko näkyy arjessa
Sari kasvoi ortodoksisessa kodissa mutta osallistui lapsena ja nuorena aikuisena kirkon elämään vain vähän. Vuonna 2008 hän alkoi käydä säännöllisesti tuolloin Mellunmäessä sijainneessa pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. Kaikki alkoi muuttua ja elämä alkoi rakentua ortodoksiselle uskolle.
– Ortodoksisuus on ajattelutapani perusta, joka tarjoaa luottamusta ja turvaa. Voin luottaa siihen, että asiat menevät juuri kuten niiden tarkoituskin mennä. Olen oppinut, kuinka kaikesta pahoista asioista ja ikävistä voi seurata jotain hyvää ja huomannut sen huomannut omassa elämässänikin. Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyväksi. Kielteisiinkin asioihin voi saada merkityksellisen ja tarkoituksellisuuden tunteen, sillä kaikesta voi oppia, Sari tiivistää.
Usko on siitä lähtien ollut mukana Sarin arjessa monin tavoin. Hän on säntillinen kirkossa kävijä, joka pitää huolta myös henkilökohtaisesta rukouselämästään.
– Arkeani rytmittävät aamu- ja iltarukoukset, joista aikoinani pidin kiinni hyvin tiukasti, mutta nyt on tullut pientä lipsumista. Myös ruokapaastoja olen pyrkinyt noudattamaan aina, myös viikoittaisia paastopäiviä. Siinäkin on parantamisen varaa: kanttorin epäsäännöllisen ja reissaamista edellyttävän työn takia tulee välillä lipsuttua, Sari huokaa.
Hän muistelee, kuinka vielä viitisentoista vuotta sitten kirkossamme oli narratiivi, että ruokapaasto ei ole niinkään tärkeää, hengellinen paasto on.
– Se on vähän erikoinen ajatus. Läntisellä puolella ruumis ja henki erotetaan, mutta ortodoksisuuteen kuuluu ruumiin ja hengen erottamattomuus: ne ovat symbioosissa ja yhtä. Hengellinen paasto ei onnistu, jos ei ole ruokapaastoa, ja ruokapaasto ei onnistu, jos ei ole hengellistä paastoa. Ne menevät käsi kädessä, Sari muistuttaa ja sanoo olevansa iloinen, kun heiluri on heilahtanut toiseen suuntaan ja korjausliikettä tapahtunut: ruokapaastotietoutta pidetään enemmän yllä kuin aiemmin, ja kirkon jäsenistö on siitä kiinnostunut.
Myös huivi tuli osaksi Sarin kirkkopukeutumista.
– Olin ensimmäisinä vuosina vähän fundis-moodissa, mihin oli vaikuttanut pappismunkki Serafim Rosen elämäkerran lukeminen, hänen ajattelunsahan oli hyvin konservatiivis-fundamentalistista. Toki ajattelen monista asioista edelleen samalla tavalla, mutta nykyään huivin käyttö on enempi tapa ja tottumus. En vain osaa mennä kirkkoon ilman huivia. Huivin käyttö on myös signaali keholle mennä rukous-moodiin. Pystyn keskittymään paremmin rukoukseen.
Ortodoksisuus on vastalääkettä nykyajan pinnallisuudelle
Sarin nimikkopyhä on Saara, joka sai lapsen vasta vanhalla iällä. Saaran lapseton liitto Abrahamin kanssa puhuttelee Saria, mutta muitakin läheisiä pyhiä hänellä on, esimerkiksi Ksenia Pietarilainen, Matrona Moskovalainen, Serafim Sarovilainen ja Aleksanteri Syväriläinen, jonka nimikkoluostarissaan Syvärillä hän on päässyt käymään kahdesti.
–Reliikkien kunnioittaminen oli kummallakin kerralla hyvin vaikuttava kokemus.
Sari kanttoroi Hämeenlinnan praasniekan ristisaatossa. (Kuva: Airi Immonen.)
Keskustelumme kuluessa Sari osoittautuu asioita laajasti pohtivaksi naiseksi, jolla on selkeät näkemykset ja rauhallinen tapa tuoda ne esiin. Hän harmittelee esimerkiksi sitä, miten vastakkaista elämäntapaa nyky-yhteiskunta tarjoaa verrattuna ortodoksiseen.
– Jostakusta naisesta oli tehty koko aukeaman juttu Hesariin siksi, että hän oli ostanut sometuloillaan 800 euron lenkkarit. Ja säännöllisesti on juttua siitä, miten on ihan ok ansaita rahaa OnlyFans-sivustolla. Luulen, että takaraivossa kaikki tietävät, ettei se olekaan niin hieno juttu, ja siksi sitä yritetään normalisoida. Ortodoksisuus tarjoaa onneksi koherentin maailmankuvan vastapainoksi, Sari sanoo.
Hän tosin myöntää pohtivansa, millaisen signaalin nuoret naiset ja tytöt saavat pinnallisuuden ja holtittomuuden ihannoinnista.
–Harmittelen myös, että nykyajassa meitä naisia tunnutaan kehottavan itsenäisyyteen ja vahvuuteen tavalla, joka ei ole ongelmaton. Meille myydään elämäntapaa, jossa pitää olla riippumaton, ja kannustetaan luopumaan romanttisista haaveista: siitä, että joku välittää ja rakastaa. Nyt supersankarityttö pelastaa prinssin. Yritetäänkö tunkea pyöreää palikkaa neliön mallisesta kolosta sisään, Sari kysyy.
Herra tasoittaa sinulle tien
Musiikinohjaajaksi Jyväskylän konservatoriosta aikoinaan valmistunut Sari on laulanut kirkkokuorossa ja tehnyt myös kanttorin sijaisuuksia lähes yhtä kauan kuin on käynyt aktiivisesti kirkossakin: aluksi Mellunmäessä ja vuodesta 2015 Uspenskin Katedraalikuorossa. Myös haave kanttorin ammatista oli alkanut elää mielessä.
Ratkaisevan askeleen hän otti kuitenkin vuonna 2019. Postinjakajana vuosikymmeniä toiminut Sari alkoi pohtia uutta uraa ja maisterinopintoja Postin rakennemuutoksen ja jakajien työnkuvan muuttuessa. Häntä kiinnostivat niin tilastotieteen kuin ortodoksisen teologian opinnotkin, jälkimmäiset enemmän, mutta ajatus Joensuuhun muutosta mietitytti.
–Naistenpäivän aattona keskustelin kanttori Varvara Merras-Häyrysen kanssa, ja hän kannusti minua kertoen monien pendelöivän ja vuokraavan huonetta seminaarilta. Silloin tein päätöksen, jota en ole katunut, Sari kertoo ja kuvaa kaiken loksahtaneen paikoilleen ja edenneen oikeaan suuntaan kuin itsestään.
– Tie vain sileni edessä. Aivan kuten psalmissakin sanotaan, että Herra tasoittaa sinulle tien.
Nyt hän kertoo olevansa jo gradua vaille valmis maisteri, sillä aikaisemmat musiikkialan opinnot luettiin hyväksi. Tämän vuoden alussa hänet valittiin Hämeenlinnan alueen määräaikaiseksi kanttoriksi sijaistamaan kollegaansa Minna Jokista, mistä hän on erittäin iloinen.
Vivahteikas ja lämminhenkinen keskustelumme alkaa kääntyä loppupuolelle, sillä opinnot kutsuvat Saria jälleen. Miten siis alussa miettimämme kysymys? Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta vihollisen vastustuksen takia? Päätimme siteerata erästä suomalaista pappismunkkia, jolta Sari oli asiaa joskus tiedustellut:
Molemmat näkökulmat ovat oikein. Ja molemmat näkökulmat ovat väärin.
Siitä, pitäisikö Paraske kanonisoida vai ei, oltiin montaa mieltä, mutta kukaan ei kiistänyt, etteikö 118 vuotta sitten kuollut runonlaulaja ja sijaisäiti ole edelleen elävä, mielenkiintoinen ja jopa ajankohtainen.
Valamon opiston seminaari 7-9.10 alkoi poikkeuksellisesti: Larin Parasken panihidalla. Muistopalveluksen toimittanut luostarinjohtaja, arkkimandriitta Mikael, johdatti osallistujat rukoukseen, jossa pyydettiin ikuista rauhaa ja syntien anteeksiantamista 1834-1904 eläneelle inkeroistaustaiselle itkuvirsien ja ilolaulujen taitajalle. Tuohukset paloivat Parasken muistoksi ja panihidan kauniit anomukset kivusta, kärsimyksestä ja huokauksista vapautumisesta kaikuivat luostarin pääkirkossa.
Myös seminaarin päätös oli poikkeuksellinen. Siinä ei vedetty yhteen lauantaipäivän Paraske-antia, joka oli niin runsas, että sen sulattamiseen menee osallistujilta takuulla enemmän aikaa kuin yksi yö. Runonlaulusta siirryttiin kuvataiteeseen ja Larin Paraskesta Ina Collianderiin, joka syntyi 1905, noin vuosi Parasken kuoleman jälkeen. Luostarissa paljon oleskellut ja ortodoksiselle kirkkotaiteelle vahvan panoksensa antanut Colliander sai opiston yläkerrasta oman huoneen, jonne on koottu hänen Valamolle lahjoittamansa teokset. Täten avattiin ikkuna uuteen; siirryttiin yhdestä vaikuttavasta ortodoksinaisesta toiseen kuin muistutukseksi, että muitakin pyhäksi harkittavia löytyy lähihistoriastamme.
Muistin merkitys ja feministinen eepos
Lauantain seminaaripäivä sisälsi neljä alustusta ja musiikkipitoisen esityksen Parasken elämästä. Sen avasi Paraskea Suomessa kenties eniten tutkinut folkloristikko Senni Timonen, joka nosti myytintekijöiksi Alfred Neoviuksen, Mikko Uotisen, Väinö Salmisen, Yrjö Hirnin ja Martti Haavion unohtamatta Albert Edelfeltiä ja Eero Järnefeltiä, jotka täydensivät Paraskesta syntynyttä kalevalaista kuvaa tutkijoiden tukena. Miesten ideaalisen katseen rinnalle Timonen toivoi naisten syväluotausta ja iloitsi haastatteluista, jotka Annie Clive Bailey oli tehnyt vuosina 1894-1895. Niidenkin kätilönä oli toiminut Parasken säkeet ylöskirjannut Neovius, jonka merkitys muistin jatkajana tuli ilmi moneen kertaan päivän aikana. Vaskelan Sakkolaan nuorena miehenä pastoriksi tullut ja sieltä Porvooseen piispan sihteeriksi siirtynyt Neovius teki vuosikaudet työtä Parasken kanssa ja mahdollisti suunnattoman suuren suullisen perinteen säilymisen.
Larin Paraske -patsas.Senni Timonen esitelmöi.
Timosen esitelmä ei juuttunut kertaamaan Parasken elämää, vaan tarjosi myös esimerkiksi hänen keräämiensä ja kehittelemiensä runojen mukaisen feministen eepoksen: Inkerin naisten ”Kalevalan”, jossa myyttinä olisivat kuu, tähdet, kantele ja tyttö, sankareina nuoret naiset, empatian kohteena orvot ja orjat, kiritiikille altistettuna naista alistavat tahot, tunneytimenä äiti ja lapsi sekä eetoksena oikeudenmukaisuus, usko ja taide. Esitys oli kuin kutsu tai haaste: kuka ryhtyisi kokoamaan tätä? Vahva alustus päättyi inkeroisaktivisti Dima Harakan mottoon ”Kulttuuri ei tunne rajoja”, jonka jälkeen viestikapula siirtyi kirjailija Sirpa Kähköselle.
Kähkönen lavensi aihetta entisestään ja tunnusti omankin kiitollisuudenvelkansa Paraskelle. Tunnelma Valamon kulttuurikeskuksen salissa oli tässä vaiheessa jo niin tiheä, että Kähkösen aloitus aidolla itkulla – suru kevättalvella menehtyneen äidin ja syksyllä poisnukkuneen ystävän johdosta – otettiin vastaan luontevasti. Yleisöstä tulleeseen kysymykseen, voisiko Kähkönen ajatella itsensä pyhitettäväksi, hän vastasi kuitenkin yksiselitteisesti ei.
Patsaan katse
Helsingin yliopiston tutkija ja kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla kuuluu Larin Parasken kanonisointia pohtivaan ryhmään, jonka työstä ei ole lupa kertoa. Hänellä oli kuitenkin rippi-isänsä, metropoliitta Arsenin, lupa kertoa yleisesti pyhittämisen periaatteista sekä esittää omana näkemyksenään ihastuttava ajatus, että Parasken pidättäytyminen pahan puhumisesta (hänen ei tiedetä koskaan olleen ilkeä kivulloiselle miehelleen, riivinrautamaiselle anopille ja nalkuttavalle natolle) on jo yksin ihme, jollaista kanonisoitavalta odotetaan. Lopuksi Kahla esitteli useita naispyhiä, joista laveimmin Maria Pariisilaisen, josta löytyy artikkeli Mirhantuojienkin sivuilla.
Kahlan esityksen aikana kuultiin eniten mielipiteitä Parasken pyhittämisen puolesta ja vastaan. Kahla ohjasi keskustelua kysymyksen, tarvitseeko kirkkomme omia pyhiä, ympärille, mutta tunteet kuumenivat silti. Suurin osa vaikutti olevan kanonisoinnin kannalla, mutta vaikka henkilökohtaisista perusteluista pyydettiin luopumaan, kuultiin salissa sellainenkin vetoomus, ettei Paraskea voi pyhittää, koska hänen patsaansa katse on kylmä. Kyseinen pytinki valvoi seminaaria käspaikka harteillaan, sillä päivän viimeinen alustaja, Paraskelle suoraan alenevassa polvessa sukua oleva näyttelijä Eeva Litmanen, oli tuonut Alpo Sailon pääveistoksen mukanaan. Suuremmat versiot Sailon Paraskesta löytyvät Joensuun yliopiston kirjastosta ja Helsingin Hesperianpuistosta.
Litmanen luki isoisänsä äidinäidin sananlaskuja, joista suurin osa on julkaisematta, ja mainitsi omaksi suosikikseen sukukirjansakin nimeen päässeen ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset” (kirjan nimi on Surun suitsima suku, ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2018). Hän kertoi, kuinka lauluperinne katkesi suvussa Parasken tyttären Tatjanan mentyä naimisiin luterilaisen Taneli Litmasen kanssa, ja kuinka hän itsekin kiinnostui esiäidistään vasta myöhäisemmällä iällä. Litmasen tytär Karoliina Franck luki otteita sukukirjasta ja antoi äänensä Eevan Maikki-kummille, joka oli ollut 5-vuotias Parasken kuollessa ja niitä harvoja, joiden elävät muistot ehdittiin saada talteen.
Rautamuurahaiset
Illalla seminaari avautui laajemmalle yleisölle, kun Rautamuurahaisten sukua polki tahtia kulttuurikeskuksen lavalla. Ritva Holmbergin kirjoittama ja ohjaama esitys oli lämmitetty 16 vuoden takaa Valamo Säätiön tuella, ja tämänkertainen ensiesitys oli Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalin sijasta luostarissa. Yli seitsenkymmenpäinen yleisö seurasi hievahtamatta Eeva Litmasen, Karoliina Franckin ja kanteletaituri Vilma Timosen vetämää esitystä, joka avasi Parasken elämän käännekohtia ja toi hänet paitsi lihaksi ja vereksi, myös eri taiteilijoiden ikuistamaksi muotokuvaksi ja Eero Järnefeltin sanoin ”tuntehikkaaksi, lahjakkaaksi ja viisaaksi naiseksi, jossa kreikkalaiskatolinen uskonto niin sopusointuisesti oli sulautunut kalevalaiseen henkeen.” Loppukiitokset olivat liikuttuneet ja katsojien palaute sydämestä tulevaa, tekijöiden sydämeen käyvää.
(Kuvat: Pasi Leino)
Rautamuurahaisten sukua esitetään seuraavan kerran Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa 12.11.2022 klo 14 ja sinne on ilmainen sisäänpääsy.
Inan huone
Miksi kapula haluttiin siirtää Paraskelta juuri Ina Collianderille?
Kun Paraske-seminaaria ruvettiin suunnittelemaan, Annina Holmberg ja Maria Roiha saivat opistolta työtilakseen samaisen luokan, yläkerran tilan, jossa on vinokatto ja näkymä pääkirkkoon. Muualla luostarissa tuli vastaan Collianderin töitä: kirkon lisäksi hotellihuoneissa ja toimistotiloissa, joissa ne eivät heidän mielestään päässeet oikeuksiinsa.
Antti Narmala.
He ehdottivat Suomen ortodoksisen kirkon johtavalle konservaattorille ja Valamon opiston Ikoniakatemian ikonimaalauksen opettajalle Antti Narmalalle, että hän asiantuntijana kokoaisi työt ja kuratoisi niistä näyttelyn. Se, että siitä tuli pysyvä, on Narmalan oma bonus hankkeeseen ja ilonaihe kaikille Valamon kävijöille.
Seminaarin päätöksessä eli näyttelyn avajaisissa oli läsnä myös Ina Collianderin poika Sergius, jonka lempeänhumoristinen tyyli kertoa vanhemmistaan Inasta ja Titosta lämmitti tilaisuuden tiukasta yhteenvedosta tai jäykästä galleriapatsastelusta avoimen keskustelun ja taiteen ihailun yhteiseksi kokemukseksi.
Seminaarin aikana esitettiin useammankin kerran kysymys: missä vaiheessa Parasken kanonisointi on. Vastaus kuuluu: kanonisointia valmisteleva ryhmä on saanut ehdotuksensa valmiiksi, mutta tuleeko Suomen kirkkoon joskus Pyhä vanhurskas Paraske, on vielä täysin auki. Sitä odottaessa voi kuitenkin tutustua hänen elämäänsä ja säkeisiinsä vaikka tulemalla Sofiaan marraskuussa tai kysymällä kirjastosta lisää. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitie oli asettanut seminaarin ajaksi näytteille Paraskea koskevia kirjoja, joten jo luostarista löytyy vaikuttava pino materiaalia vaikuttavasta naisesta.
Liittyessäni ortodoksiseen kirkkoon keväällä 2018 sain isä Petri Korhosen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen omaksi nimikkopyhäkseni Äiti Maria Pariisilaisen. Olin näin toivonutkin, koska Äiti Marian pragmaattinen suhtautuminen uskon toteuttamiseen oli lähellä omaa käsitystäni kristillisyydestä.
Myös mahdollisuus päästä tekemään pyhiinvaelluksia niinkin lähelle kuin Pariisiin tuntui kiehtovalta. Jo lukkoon lyödyt suunnitelmat ja myöhemmin koronasulut estivät kuitenkin matkanteon ennen näitä kesää 2022.
Pyhä Maria Pariisilainen eli äiti Maria (Skobtsov), aikaisemmalta nimeltään Elisabeth Pilenko, syntyi vuonna 1891 Riiassa ja kuoli vuonna 1945 Ravensbückin keskitysleirillä Saksassa. Hän oli alkujaan venäläinen aatelisnainen ja runoilija. Hän oli myös Pietarin teologisen akatemian ensimmäinen naispuolinen opiskelija. Myöhemmin hän lähti Ranskaan ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Luostariin vetäytymisen sijaan hän omistautui venäläispakolaisten, huono-osaisten sekä juutalaisten auttamiseen ja oli Ranskan vastarintaliikken aktiivinen jäsen. Hän ehti olla naimisissa kaksi kertaa: ensimmäisessä avioliitossa sukunimenä Kuzmina-Karavajeva, toisessa Skobtsov.
Äiti Maria luettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksellä vuonna 2004. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ortodoksinen kirkko kanonisoi Länsi-Euroopassa asuneita henkilöitä.
Olin etsinyt aina silloin tällöin tietoa Maria Pariisilaisesta (Ranskassa hänet tunnetaan paremmin nimellä Mère Marie Skobtsov) erilaisista lähteistä ja saanut selville, että jossakin päin Pariisia on paikka nimeltä Centre Culturel Mère Marie Skobtsov. Sen tarkempaa tietoa paikasta ei kuitenkaan löytynyt, mutta yhden vanhan nettiartikkelin yhteydessä oli kulttuurikeskuksen sähköpostiosoite. Kirjoittamalla sinne paljastui, että paikalla ei olekaan mitään fyysistä sijaintia. Keskus toimii lähinnä järjestämällä Maria Pariisilaiseen jotenkin liittyviä tapahtumia.
Centre Culturel Mère Marie Skobtsovin puheenjohtaja Nadia Tchinaev toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Pariisiin, ja tarkoituksemme oli yhteisellä aamiaisella keskustella Äiti Maria Pariisilaisen elämästä. Hän halusi myös tulla oppaakseni 15. kaupunginosaan kulmille, joilla Maria Pariisilainen oli vaikuttanut. Nämä hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Nadia Tchinaev ilmoitti muutama päivä ennen heinäkuun alkuun sovittua tapaamistamme, että hänellä on korona. Sain häneltä kuitenkin tärkeät koordinaatit pyhiinvaellukselleni.
Palavasydäminen ja rohkea kristitty
Shoah on hepreaa ja tarkoittaa joukkotuhoa (holokaustia). Nadia oli kertonut, että keskitysleirien historian muistolle perustetussa museossa Mémorial de la SHOAHissa on parhaillaan näyttely nimeltä ”By the Grace of God” – The Churches and The Holocaust, ja tässä näyttelyssä on esillä Maria Pariisilaisen Ravensbrückin keskitysleirillä kirjoma huivi. En tiedä, missä huivia muutoin säilytetään, mutta tässä näyttelyssä se on nähtävillä 23.2.2023 asti.
Toisen matkapäiväni aamuna suunnistin jo varhain kohti hipsterialueenakin tunnettua Marais’n kaupunginosaa. Mitä syvemmälle juutalaiskortteleihin eteni, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Mémorial de la SHOAHin edessä (osoitteessa 17 Rue Geoffroy l’Asnier) tuntui siltä kuin kaikki äänet olisivat nauliutuneet muistopaikan jylhiin rakennelmiin. Repun läpivalaisun ja turvalukitukset läpäistyäni pääsin sisään askeettiseen museoon. Infosta minut ohjattiin 1. kerroksen näyttelyyn, jonka mustille seinille sekä vitriineihin oli aseteltu mm. tekstejä ja lehtileikkeitä toisen maailmansodan ajalta.
Näyttelyn tarkoituksena on valaista niitä asenteita, joita niin protestanteilla, ortodokseilla kuin katolisella kirkolla oli juutalaisvainoja kohtaan. Heti sisään astuttaessa on seinällä luettavissa lainaus Albert Camus’n vuonna 1944 julkaisemasta artikkelista Combat, jossa hän kritisoi paavi Pius XII:tta ja muitakin uskonnollisia johtajia siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan toisen maailmansodan kauheuksia – miten natsihallinto pystyi murhaamaan juutalaisia kristillisen Euroopan sydämessä, kirkon silmien edessä? ”Maailma ei tarvitse hailakoita sieluja. Se tarvitsee palavia sydämiä”, lukee Camus’n artikkelista kertovan tekstin alla.
Sanat koskettivat, ja tunsin olevani oikeassa paikassa, Maria Pariisilaisen poluilla. Hän jos kuka oli palavasydäminen, rohkea kristitty, joka pelottomasti auttoi juutalaisia päätyen toimintansa vuoksi itsekin kaasukammioon. Jokainen näyttelyssä vieraileva kokee varmasti myös tekstien ajankohtaisuuden: Me olemme vuorostamme todistamassa kansanmurhaa, tosin omat uskonnolliset johtajamme ovat sen vahvasti tuominneet. Mitä voisimme tehdä paremmin?
Kiersin näyttelyn useampaan kertaan, mutta huivia en nähnyt missään. Palasin uudelleen alimman kerroksen infoon, mutta siellä kukaan ei tiennyt Marie Skobtsovista tai huivista mitään. Sain vinkin käydä 4. kerroksen arkistossa, ja asiaa vastaanottotiskillä selittäessäni eräs keskustelua sivusta kuunnellut henkilö osasi viimein neuvoa tarkemmin huivin sijainnin. Olihan se siellä 1. kerroksessa, vähän huomaamattomissa vitriinin alla. Yksi rukouspyyntö Äiti Marialle kuitenkin tarvittiin ennen kuin löysin sen.
Vihreään huiviin on kirjottu Normandian maihinnousu. Kun tieto liittoutuneiden maihinnoususta oli kiirinyt leirille, oli Maria Pariisilainen halunnut ikuistaa tapahtuman kankaalle. Kirjonnassa on käytetty niin kutsutun Bayeux’n seinävaatteen tyyliä, ja tällä Äiti Maria on halunnut todennäköisesti viitata erääseen toiseen maihinnousuun, Ranskan ja Englannin väliseen sodankäyntiin ja Englannin valloitukseen vuonna 1066, jota Bayeux’n seinävaate kuvaa. Hän on tehnyt kirjonnan ilmaan mitään mallia, muiden keskitysleirillä olleiden avustuksella. Neuloja on tarvittu ja niitä on varasteltu, lankoja värjätty salassa. Osa langoista on irrotettu värillisistä sähkökaapeleista. Näin huivista tuli jonkinlainen yhteinen toivon symboli kaikille sen tekemiseen osallistuneille.
Huivi ei ollut yksin. Sen vieressä oli Maria Pariisilaisen kirjoma kaunis nenäliina. Teksteissä kerrottiin, että Maria Pariisilainen oli ojentanut käsityöt keskitysleiritoverilleen Simone Gournaylle ennen joutumistaan kaasukammioon. Oletetaan, että nenäliina on tarkoitettu hänen pojalleen Sergei Skobtsoville (Jurille), koska kuvio muodostaa kirjaimet S S. On helppo eläytyä siihen, miten äiti on ajatellut muualla keskitysleirillä ollutta poikaansa jokaisella neulanpistolla. Tämä käsityö kuuluu Champigny-sur-Marnessa sijaitsevan Musée de la Resistance nationalen kokoelmiin.
Simon Gournay, joka kuljetti käsityöt (ainakin nenäliinan) pois keskitysleiriltä, jäi siis henkiin ja toimi vapautumisensa jälkeen aktiivisesti Ravensbrückin entisten vankien kansainvälisen komitean jäsenenä. Hän kuoli vasta vuonna 2014.
Lourmel-kadun rakennusta ei enää ole
Pariisin metrokarttoihin vaaleanpunaisella merkitty linja numero 8 vie 15. kaupunginosan asemalle nimeltä Félix Faure. Metron ulostuloaukon kohdalla on pieni kahvila, jonka terassille kannattaa ehkä hetkeksi istahtaa ennen kuin suunnistaa kohti Rue de Lourmelia, Äiti Maria Pariisilaisen kulmia. Terassille kuuluu silloin tällöin läheisen kappelin kirkonkellojen ääni, ja jos sulkee silmänsä voi kuvitella nunnan pukua kantavan hahmon vilahtavan kulman taakse savuke kädessään. (Sellainen Äiti Maria oli: poltti tupakkaa ja istui laitapuolen väen kapakoissa etsimässä mahdollisia suojatteja hostelliinsa.) Kun Gauloises-savukkeen tuoksu on haihtunut, on aika suunnata kohti kappelia, jatkaa tietä vielä vähän matkaa eteenpäin ja kääntyä sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Siinä on Rue de Lourmel.
Elisabeth Skobtsov saapui perheineen Pariisiin moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1926. Nunnavihkimyksen hän sai vuonna 1932. Koska hänen oma nimikkopyhänsä oli Maria Egyptiläinen (Marie l’Égyptienne), tuli hänen nunnanimekseen Äiti Maria (Mère Marie). Ennen asettumistaan Lourmel-kadulle hän oli käynyt tutustumassa luostareiden toimintaan muun muassa Pühtitsan nunnaluostarissa Virossa ja Laatokan Valamossa (kyllä, näin kerrotaan Xenia Krivochéinen kirjassa La Beaute Salvatrice, Mère Marie (Skobtsov)). Hän ei kuitenkaan kokenut luostarielämää itselleen sopivimpana tapana palvella Jumalaa sekä lähimmäisiä ja arvostelikin myöhemmin kirjoituksissaan muun muassa Athosvuoren ja Valamon luostareita siitä, että ne kieltäytyvät kaikessa pyhyydessään näkemästä maailmassa parhaillaan meneillään olevaa repivää julmuutta, tuhoa ja vainoja keskittyessään pääasiassa riitelemään siitä, pitäisikö käyttää vanhaa vai uutta liturgista kalenteria.
Osoitteessa 77 Rue de Lourmel ei enää ole sitä samaa rakennusta, joka siinä oli Äiti Marian elinaikana. Nykyisen rakennuksen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on kuitenkin kyltti, joka kertoo, että tällä paikalla sijaitsi Ortodoksisen aktion (Äiti Marian käynnistämä liike) talo ja kappeli, jossa Äiti Maria ja Isä Dimitri Klepinine tekivät työtä köyhien hyväksi. Kyltti kertoo myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan. Valkoinen kyltti on melkein huomaamaton valkoista seinää vasten.
Äiti Maria oli perustanut ensin eräänlaisen hostellin Rue Villa de Saxelle. Hänen hoivissaan oli alkuun pääasiassa venäläisiä emigranttinaisia, mutta toiminnan laajentuessa tarvittiin isompi tila ja se löytyi vuonna 1935 Rue de Lourmelilta. Hostellin yhteyteen rakennettiin kappeli, johon Äiti Maria maalasi ikonit ja kirjoi kirkkotekstiilit. Tila toimi myös kulttuurikeskuksena, jossa pidettiin mm. seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Äiti Maria kävi Pariisin halleilta pyytämässä elintarvikkeita ja teki ruokaa suojateilleen. Kun juutalaisvainot alkoivat, Rue de Lourmelin talo tarjosi piilopaikan juutalaisille. Äiti Maria laajensi käsityötaitojaan ja alkoi väärentää juutalaisille kristittyjen henkilöpapereita. Tämä koitui hänen kohtalokseen. 8.2.1943 Gestapo teki taloon etsinnän, ja Äiti Maria sekä hänen poikansa Juri Skobtsov vietiin keskitysleirille. Rue de Lourmelin talon jumalanpalveluselämästä vastannut isä Dimitri Klepinine vietiin leireille päivää myöhemmin.
Nyt talon alakerrassa on jonkinlainen seimi, mutta ei oikeastaan mitään, mihin pyhiinvaeltajaturisti voisi tarttua. Kirjakauppa, joka tarjoaisi Maria Pariisilaisen koottuja tekstejä, postikortteja tai vaikka hänen nimeensä tehtyjä rukousnauhoja, saisi ainakin minusta asiakkaan. Viistosti 77 Rue de Lourmelia vastapäätä kunnioitetaan kuitenkin Äiti Marian muistoa. Siitä alkaa hänen oma katunsa, Rue Mére Marie Skobtsov. Katu ei ole pitkä.
Katukyltti kertoo, että Mére Marie Skobtsov (1891–1945) oli venäläinen taiteilija, runoilija, ortodoksinen nunna ja vastarintaliikkeen edustaja, joka tapettiin Ravensbrückissä.
Maria Pariisilainen oli myös syvällinen teologinen ajattelija. Hän piti rakkauden kaksoiskäskyä –Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – kaikkein tärkeimpänä, sillä se oli ainoa käsky, jonka Kristus meille antoi. Kaikki muu Raamatussa on hänen mukaansa näiden kahden käskyn edelleen jalostamista. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat hänen käsityksensä mukaan yksi ja ainoa totuus, kaiken mitta. Totuus on löydettävissä siitä, miten ne linkittyvät yhteen: rakkaus vain ihmistä kohtaan johtaa antikristillisyyden pimeille kujille ja rakkaus, joka kohdistuu vain Jumalaan, on tuomiollista. Jumala tulee saavuttamattomaksi ihmissielulle, jos se hylkää ihmisyyden, sillä hylätessään ihmisyyden hylkää myös sen, mikä on inhimillistä omassa sielussa. Inhimillisyys on kuitenkin Jumalan kuva sinussa ja ainoa keino tavoittaa tuon kuvan prototyyppi.
Ihminen on Jumalan ja myös Jumalanäidin kuva
Maria Pariisilainen kirjoittaa kauniisti myös Jumalanäidin kuvasta sielussamme. Hän katsoo, että ihminen ei ole pelkästään Jumalan kuva vaan myös Jumalanäidin kuva. Näin tuntiessamme Jumalan kaltainen äidillinen sielumme alkaa nähdä muut ihmiset lapsinaan ja omii heidät itselleen. Tämä ajatus kirkastaa Maria Pariisilaisen toiminnan ydintä. Hän oli kohdannut sisällään niin Jumalan kuin Jumalanäidin kuvan, huolehti vainotuista ja varjopuolen kulkijoista kuin omista lapsistaan. Oman henkensä uhalla.
Lähden astelemaan takaisin kohti Felix Fauvren metroasemaa. Pariisista on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, johon palaan varmasti uudelleen. Kävellessäni alan tuntea vähän ikävää Äiti Mariaa kohtaan. Hänen kaltaistaan palavaa sielua tarvittaisiin täällä maan päällä nyt.
Lähteet:
Michael Plekon: The ”Sacrament of the brother/sister” in the lives and thought of Paul Evdokimov and Mother Maria Skobtsova Internet: http://mere-marie.com/creation/la-beaute-salvatrice-mere-marie-skobtsov/
Anafora on hengellisen hiljaisuuden yhteisö autiomaassa ja Helena Nikkanen sen vanhin jäsen sekä keskeinen vaikuttaja. Niille, jotka kärsivät jonkinasteisesta ikäkriisistä esimerkiksi eläköitymisen yhteydessä, on elähdyttävää nähdä, kuinka Helena kokee kyseisen elämänvaiheen. Hänellä on takanaan monikymmenvuotinen ura konservaattorina, ikonimaalarina ja opettajana, ja nyt eläkkeellä uusi, kokonainen elämäntyö kirkkomaalarina. Helenan ohjautuminen Egyptiin on oma tarinansa, mutta viimekeväisen käyntimme yhteydessä kirkastui, miksi siitä on tullut yksi hänen kodeistaan.
Liperissä, Taipaleen seurakunnan alueella kokoontuneet ikonimaalausryhmät ovat tavanneet tehdä vuosittain opinto- ja pyhiinvaellusmatkoja. Ne ovat suuntautuneet pääasiassa lähialueille, kuten Venäjälle ja Kaukasukselle, mutta tällä kertaa kaukaisempaan Egyptiin ja sen koptiyhteisö Anaforaan. Matkaa on koronan takia jouduttu siirtämään monta kertaa, joten vaikka pandemia ei olekaan vielä historiaa ja maailma ympärillä kuohuu, reissuun lähti keväällä 2022 kymmenkunta pohjoiskarjalaista ikonitaiteen ystävää ajatuksella, että nyt tai ei koskaan.
Satumainen kokonaisuus
Anafora on perustettu 1990-luvun lopussa. Niille sijoille, missä varhainen luostarilaitos sai alkunsa, erämaakilvoittelijoiden jalanjäljissä. Se levittäytyy keitaana keskelle hiekka-aavikkoa 40 hehtaarin alueelle. Kokonaisuudet käsittävät päiväturisteille tarkoitetut alueet, oppilaitokset, erilaiset majoitustilat, maatalousalueen, ja tietysti Anaforan kirkon, jossa päivittäiset palvelukset pidetään. Yli 800 neliöinen Kristuksen ylösnousemuksen kirkko on varsinainen kruununjalokivi ja Nikkasen työn pääasiallinen kohde.
Sitä lähestyessä kulku käy eri väreissä kukkivien ihmepensaiden ja taatelipalmujen reunustamaa tietä. Vastaan voi tulla muulin vetämät kärryt tai joku luostarin sisarista polkupyörällä. Aisteja hivelevät kyyhkyslakat, kakaduhäkit ja kanarialinnut; siellä täällä on myös seeprapeippoja, ankkoja, hanhia… Ja kuin varkain eteen hahmottuu hiekkamaisemaan juuri ja juuri maan pinnalle näkyvä kirkkorakennuksen keskikupoli. Kun avaa sen oven, ei voi olla hämmästymättä.
Yhteisön perustaja, piispa Thomas, on suunnitellut Helenan kanssa kirkon seinämaalausten rytmin ja hengen. Hänen näkemyksensä tulee esille paljolti yleisilmeessä, mutta kaikki esipiirrokset ovat Helenan käsialaa. Kirkon interiööri, eli Uusi Testamentti kuvina, alkaa olla loppusuoralla, ja seuraavaksi on ulkomaalausten, eli Vanhan Testamentin vuoro.
Kirkon tilavuus on noin 11 000 kuutioita ja sen rakenne sivulaivoineen basilikamainen. Luonnonvalo loistaa pääasiassa keskiosan katonrajassa olevista ikkunoista. Sivulaivoissa on ikkunasyvennyksiä, mutta ne on otettu osaksi kuvakerrontaa. On siis lähes mahdotonta arvioida, mikä on kuvitetun alueen neliömäärä. Varsinainen käytännön maalaustyö on tällä hetkellä muutaman sisaren vastuulla, sekä eri puolilta maailmaa vierailevien ikonimaalareiden ja nimekkäidenkin taiteilijoiden talkootyön varassa. Helenan ohjauksessa tietenkin.
Kaksi viikkoa opissa antaa vuosiksi voimaa
Anafora on voittoa tavoittelematon yhteisö, jossa vieraat maksavat majoituksesta ja aterioista omantunnon mukaan. Ruokatalous perustuu pääosin omavaraisuuteen. Ryhmämme oli matkassa talkoolaisina; pääasiassa avustajina seinämaalauksessa ja ikoniateljeessa, mutta valmiudessa tehdä muutakin. Meillä ei ollut varsinaista velvollisuutta maksaa, mutta tuntui, ettei mikään työ voinut korvata siellä oloamme, niin ihana ja antoisa paikka se oli.
Mama Helena, kuten Helena Nikkasta yhteisön vanhimpana kutsutaan, opetti meille ikoniteologiaa, koptihistoriaa, maalaustekniikkaa kaseiinin ja munatemperan kanssa ja piirtämisen perusteita. Kaksiviikkoinen kului kuin siivillä ja tuntui, että saimme eväitä vuosiksi eteenpäin. Helena ei korosta itseään, vaan auttaa ja kannattelee toisia. Hän on äärimmäisen innostava opettaja, joka sopii Anaforan sydämelliseen ilmapiiriin. Siellä katsotaan silmiin, arvostetaan ikää ja kokemusta, huomataan ihmisen tarpeet ja saadaan jokainen tuntemaan itsensä näkyväksi ja kohotetuksi.
Helena ja Taipaleen seurakunnan ikonimaalauspiirien pyhiinvaeltajia.
Päivittäiset palvelukset ja mahdollisuus osallistua niihin aktiivisesti antavat sielulle rauhaa. Kauniisti tarjoillut ja maan antimista lempeästi valmistetut ateriat hivelevät silmää. Koska Helena Nikkanen on kävelevä ikoniteologian tietosanakirja, hänen opetustensa sisäistämiseen menee aikaa. Siten vahvistuu tietoisuus siitä, ettei ikonografia ole jotain satunnaista, vaan kaikella on siinä tarkoituksensa – jokainen viiva ja siveltimen veto tarkoin harkittua.
Hiljaista työskentelyä ja täydellisyyden tunnetta
Ylösnousemuksen kirkko oli oivallinen paikka työskennellä kuumina kevään päivinä. Paksut seinät puolittain maan alla pitivät pahimman helteen ulkopuolella. Arkipäivien työrytmi löytyi helposti yhdessä kymmenien varpusten kanssa. Ne olivat ottaneet rakennuksen turvapaikakseen; pesivät sen koloissa ja livahtivat välillä avoinna olevasta ovesta tai kattoikkunoiden raoista. Kotoinen sirkutus tahditti muutoin hiljaista keskittymistä.
Kun vääntäytyminen maalaustelineille alkoi ilmetä jo ylikuntona tai hämärä yllätti, pystyimme osallistumaan ikoniateljeen työhön. Käsistämme syntyi Anaforan matkamuistomyymälään yksi jos toinenkin Pako Egyptistä- ja Maria Egyptiläisen ikoni. Osa ryhmästämme taas siirtyi kutomoon, jossa paukuteltiin räsymattoja kirkkojen lattioille, istuimille, ikkunaverhoiksi ja myyntiin. Kaikki hoitivat leiviskänsä hiljaisesti ja rauhallisesti, koska Helena oli opettanut, että hiljaisuus on parasta.
Päivät päättyivät kahdeksalta kirkossa pidettyyn rukouspalvelukseen. Päivän evankeliumi luettiin aina kaikilla niillä kielillä, joiden edustajia paikalla oli. Raamattu kiersi ryhmämme joukossa ja jokainen luki vuorollaan. Siinä kirkon lattialla kirjavien räsymattojen päälle polvistuneena huomasin, kuinka silmäkulmasta kirposi kyynel. Avoimista ikkunoista leijaili leppoisa tuuli, kaskaat lauloivat hibiskuspensaiden hämärässä ja vain tuohukset valaistivat aavikon tummuvaa iltaa. Vähäeleinen, turvallinen yhteisö sulki syleilyynsä.
Vieraat nukkumaan, Helena töihin
Autuaan iltarupeaman päätteeksi jokainen sulkeutui asumukseensa. Kömmimme petipaikoille moskiittoverkkojen alle kuin pieneen pesään, jonne uni löysi helposti.
Mutta Helenan työpäivä jatkui. Vuorossa oli piirrosten viimeistelyä ja seuraavien päivien töiden valmistelua yhdessä muutaman sisaren kanssa. Helenan kodin iso ruokapöytä täyttyi piirroksista, kirjoista, luonnoksista, kynistä ja kumeista. Lakanan kokoiset piirrokset levittäytyivät tilavan olohuoneen lattialle, jossa niitä saattoi puntaroida ja korjailla. Keskustelu hyppeli kielestä toiseen, ja Helena suhtautui yhtä tyynesti englantiin, arabiaan, saksaan kuin muinaiskreikkaankin.
En voinut olla pohtimatta, onko Helenan tuotteliaisuuden salaisuus kuulu suomalainen ahkeruus, intohimo aina käsillä olevaan työhön vai yhteisön tuki. Helena on arvellut, ettei tule elinaikanaan näkemään työnsä lopputulosta, koska urakka on niin valtava, mutta silti hänen kasvoillaan oli Anaforassa lähes taukoamatta hymy. Vaikka en olisikaan paikalla, näen sieluni silmillä, kuinka hän porhaltaa Ladallaan auringonpaahteisen Anaforan läpi hiekan pöllytessä ympärillä ja siveltimien keikkuessa kyydissä. Tai kulkemassa verkkaisesti kävelykeppiin tukeutuneena illan hämyssä kohti ateljeeta, lempeän aavikkotuulen heijatessa hänen harmaita hiuksiaan.
Helena Nikkasen henkilöhaastattelu tulossa kohta Mirhantuojiin. Seuraa verkkolehteämme!
Huomio kaikki karjalaiset, kansanrunouden ystävät, kantelemusiikin kuuntelijat ja teatterin harrastajat – lokakuussa on mahdollisuus nauttia sekä silosäkeistä että itkuvirsistä, kun kuudentoista vuoden takainen Rautamuurahaisten sukua palaa näyttämölle. Ritva Holmbergin dramatisoima ja ohjaama esitys lämmitetään hänen tyttärensä Anninan johdolla ja lavalla nähdään alkuperäisteoksessakin mukana olleet Eeva Litmanen, Karoliina Franck ja Vilma Timonen.
Larin Parasken elämästä ei puuttunut jännitystä eikä hänen säkeistään kekseliäisyyttä. Köyhästä inkerikosta tuli suomalaisen kansallisromantiikan keulakuva, jota esiteltiin kuin nähtävyyttä Helsingin seurapiireille ja kulttuurikermalle. Muistin jumalattareksikin kutsuttu Paraske lauloi mistä tahansa aiheesta eikä empinyt edes Jean Sibeliuksen edessä. Kotona Sakkolan kylässä Vaskelassa hän raatoi kivuliaan miehensäkin puolesta ja haki Pietarista ottolapsia, joiden hoidosta sai lisäansioita. Jos itku irtosi häneltä helposti, niin vielä herkemmin herahti nauru. Molempia kuullaan esityksessä, jossa soi myös kannel ja kaikuu laulu. Näyttelijä Eeva Litmanen ja tyttärensä Karoliina Franck ovat Parasken sukulaisia suoraan alenevassa polvessa ja Vilma Timonen kansanmusiikin lehtori Sibelius-Akatemiassa. Yhdessä he ovat svengaava trio, joka loihtii katsojan silmien eteen tuokiokuvia 130 vuoden takaa ja elävöittää historiaa.
Mie synnyin ilomäellä
ilo kasvoin kartanolla:
issoin ilon suvaitsi
emmoin lavian laulun
sissoin jalan siviän
velloin tasaisen tantsun.
Itse oon ilon tekijä
kaiken konstin koittelija.
Rautamuurahaisten sukua esitetään Valamon kulttuurikeskuksessa 8.10. lauantaina klo 20 osana Paraske-seminaaria, mutta siihen myydään myös tavallisia lippuja.
Leena Hoppania on asunut viime vuodet kahdella paikkakunnalla: Espoon Tapiolassa ja Joensuun Suhmurassa. Etelässä on koti, mutta Itä-Suomessa vanha sukutalo ja osa juurista. Sinne elämä painottui koronan ja Joensuun kaupungin kulttuurijohtajan pestin aikana leskeksi jääneen isän, puolison ja koiran kanssa, mutta nyt painopiste on palannut Tapiolaan. Leena aloitti Kallahdenniemen kärjessä sijaitsevan ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian johtajana kevättalvella ja tuntee puolen vuoden jälkeen tulleensa oikeaan paikkaan, vaikka työmatkoihin kuluu edelleen turhan paljon aikaa.
– Onneksi niiden aikana voi ajatella, sillä sitäkin työ vaatii, hän sanoo. – Pidän jatkuvasti yllä ajatusta, kuinka taklata arvopohjaisen ja liiketaloudellisen toiminnan ristiriita. Sofiassa voi toteuttaa monipuolisesti melkein mitä vaan, mutta päätökset on tehtävä järki päässä, joskin sydän lämpimänä.
Leena on koulutukseltaan luovan johtajuuden taiteen maisteri ja tehnyt työtä sekä kulttuurikentällä että politiikassa. Hänen puheessaan toistuvat sanat luovat talous ja vaikuttaminen.
– Kun opiskelin 1990-luvulla, rahasta ei ollut sopivaa puhua samassa lauseessa taiteen kanssa. Kaikkein pahimpana pidettiin tuotteistamista, joka oli melkein kuin paholaisen kanssa sopimuksen solmimista. Tuottajat ja taiteilijat huutelivat toisilleen eri puolilta rantaa, ja kesti aikansa, ennen kuin yhteinen ääni alkoi löytyä.
Se tapahtui keskustelun kautta, eikä muuta tietä ole, Leena uskoo. Dialogi on hänestä kaiken a ja o, oli kyseessä sitten isot rakenteet tai pienemmät yksityiskohdat.
– Sofiassakin haluan viedä asioita eteenpäin kyselemällä ja kuuntelemalla, mutta myös itse ehdottamalla ja ottamalla vastaan palautetta.
Ikiaikainen traditio ja tarinoiden voima
Tarinat merkitsevät Leenalle paljon. Sofiallakin on tarina, jonka emeritus metropoliitta Ambrosius on pannut alulle. Sitä tarinaa on hyvä vaalia.
– Ja kuten kirkossa, täälläkin kauneus hellii mieltä ja auttaa muistamaan, kuinka pieni hippunen sitä on itse ikiaikaisessa traditiossa.
Koska Leena on ollut mukana muutamassa todella isoissa produktioissa – aikoinaan muun muassa mukana manageroimassa Ville Valoa ja HIM-yhtyettä sekä kehittämässä luovien alojen nousua Suomessa – hän tietää, kuinka tärkeää mittakaavan tarkastaminen aika ajoin on.
– Palaan tarinaan ja yritän hahmottaa kokonaisuuden, etten juuttuisi hinkkaamaan yksityiskohtia, vaikka nekin ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on iso kuva; se, mitä me haluamme välittää ja kertoa.
Konkreettinen esimerkki on henkisyyttä rock-lyriikassa käsittelevä kurssi tai seminaari, jollaisen järjestämisestä Leena haaveilee. Olisi hienoa saada Kauko Röyhkän, Mariskan ja A.W. Yrjänän tapaisia runoilijoita avaamaan sanoitustensa taustoja.
– Me elämme niin rationaalista aikaa, että tuntemattoman hyväksymisen eteen täytyy tehdä töitä. Excel-taulukoiden rinnalle pitää saada henkistä syvyyttä. Aivan kuten Hilma af Klint teki taiteen avulla tuonpuoleista näkyväksi, vaikka joutui salaamaan sisältöjään vuosiksi eteenpäin.
Tänään ollaan arvokonservatismin noususta huolimatta vapaamielisempiä kuin 1800-1900-luvun taitteessa, joten salailulle ei ole tarvetta, vaan ortodoksinen kulttuurikeskus taipuu niin rauhan aatteen kuin mystisempiluonteisen ajatushautomonkin areenaksi.
– Ja onhan meillä pyhäkkö, jossa luetaan joka päivä rukouksia, Leena naurahtaa.
Sinne on hyvä mennä sekä Sofian kävijän että sen johtajan.
– Vaikka vaan hiljentymään tai tarkastamaan omaa tarinaansa ja mittakaavaansa. Siellä minäkin riisun taloushatun, sytytän tuohuksen ikonin eteen ja unohdan maalliset huolet. Hetkeksi.
Sota, jonka vuoksi Elina Karjalaisen lapsuudenperhe joutui jättämään kotinsa, oli äidin varhaisen kuoleman lisäksi hänen elämänsä suurin trauma. Viipurin värikkäät torit ja vilkkaat kadut vaihtuivat savolaiseen lupsakkuuteen, johon nuorella tytöllä kesti tottua. Hän kirjoitti muistelmiinsa, että lapsuus päättyi sotaan, vaikka siitä loppujen lopuksi selvittiin säikähdyksellä. Kotiseudun menetys – Viipuri, johon lapsen maailma oli mahtunut – oli pois, mutta isänmaa ja äidinkieli sentään säilyivät.
Myönteiseksi kääntyvä ajattelu oli Elinalle luonteenomaista. Kun hän ikääntyessään raihnaistui, hän totesi että onkin juossut ja hätiköinyt aina liikaa, nyt on hyvä istua. Ja kun häneltä meni näkö, hän kiitti korviaan joilla saattoi kuunnella, koska oli ollut niin kiihkeä lukija, että oli ahminut kirjoja sen sijaan että olisi keskittynyt niihin. Kuunnellessa oli pakko antautua verkkaisemmalle vastaanotolle.
Kun Elina Saraste syntyi, hänen isänsä ilmoitti aikovansa hemmotella tyttöä niin paljon kuin jaksoi. Sen hän tekikin, mutta isoveljet tasoittivat kasvatusta pelottelemalla pikkusiskonsa puolikuoliaaksi kummitusjutuillaan ja yllyttämällä häntä hullunvaarallisiin temppuihin. Heidän ansiostaan kuopuksesta ei tullut pumpulissa kasvanutta prinsessaa, vaan rämäpäinen naisen rajoja ravisteleva elämäntutkija.
Äidistään Elinalla oli vain hailakat muistot, koska tämä sairastui kohtalokkaasti tytön ollessa pieni. Rouva Saraste kylmettyi Laatokan saareen tehdyllä huurremetsojen metsästysretkellä ja joutui viettämään sen jälkeen pitkiä aikoja tuberkuloosiparantolassa. Hänen kuolemansa jälkeen vaihtuva virta kotiapulaisia auttoi varatuomari-isää selviämään Veikon, Antin ja Elinan kasvatuksesta, joka oli yhtä aikaa vaativaa – käytöstavat! – ja leppoisaa – leikit. Elinan varhaisiin muistoihin kuului ilta Viipurin Pamaus-kerholla, jonne isä unohti hänet parantaessaan maailmaa looshitovereidensa kanssa. Klubin tarjoilijat toivat tytölle tylppäkärkiset sakset ja kasan aikakausilehtiä. Kun isä neljän aikaan aamuyöllä ryntäsi hakemaan lastaan, tämä leikkeli kuvia patarauhallisena eikä ollut moksiskaan. Muiston kruunasi aamuöinen kävely halki uinuvan kaupungin, sillä siitä alkoivat heidän yhteiset satunsa, joissa isä etsi aina tytärtä, mutta ei löytänyt tätä, koska tyttö oli eksynyt mitä hurjimpiin ja hauskimpiin seikkailuihin.
Lukemaan Elina oppi kolmevuotiaana. Se oli iso käänne hänen elämässään, sillä valtavat uudet maailmat aukenivat hänelle kirjojen sivuilta. Isän ovelan juonen avulla hän sai parasta mahdollista lukuohjausta: isä vei hänet kirjastohuoneeseen, näytti hyllyt ja sanoi, että kaikki muut kirjat ovat luvallisia, paitsi nuo ylhäällä olevat, niihin ei saa koskea. Siitä seurasi, että heti kun Elina jäi yksin, hän rupesi lukemaan järjestelmällisesti kiellettyjä teoksia. Vilkas mielikuvitus ja tarinoiden vetovoima aiheuttivat sen, että Elina alkoi sepittämään juttuja. Hän kuvitteli opettajansa ja rehtorinsa kihlauksen ja kertoi siitä kotona tosiasiana. Kun olematon kihlapari palautti onnittelukukat, silloin vielä elossa ollut äiti rankaisi tyttöä valehtelemisesta, ja hän joutui kirjoittamaan sata kertaa ”Karta lapsi valhetta, puhu aina totta”, mikä ei lainkaan hillinnyt hänen runosuontaan. Veljet yllyttivät siskoaan keksimään tarinoita, joten hän vapautui valehtelijan maineesta vasta aikuisena, kun keksi tehdä siitä itselleen ammatin. Elina opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja psykologiaa, mutta ei valmistunut, koska toimittajan työ ja perheen perustaminen veivät mennessään.
Neiti Saraste rakastui mieheen, jossa yhdistyivät hurmaavalla tavalla asiallisuus ja taiteellisuus. Pentti Karjalainen oli lakimies ja pianisti ja yhtä ihana kuin isä, jonka rakkaus kantoi Elinaa edelleen vahvana. Elina sanoikin, ettei voinut rakastua itseään heikompiin ihmisiin. Avioliiton ansiosta hänestä tuli rouva Karjalainen ja kolmen lapsen äiti. Hän nautti suunnattomasti äitiydestä, mutta ei luopunut koskaan omasta luovasta työstään, vaan keksi keinoja yhdistää lastenhoito ja kirjoittaminen. Lasten kommelluksista sai hyviä aiheita Kotilieden kolumneihin ja erilaisista toimittajakeikoista tarinan juurta iltasatuihin. Elina kirjoitti muun muassa Savon Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen ja pakinoi radiossa. Jotkut jutut veivät häntä kauas maailmalle, eikä mikään voinut olla parempaa, sillä hän rakasti matkustamista.
Kun Elinasta tuli kirjailija, hän saattoi vetäytyä ulkomaille pitemmiksikin periodeiksi. Wienissä hän viihtyi pienessä residenssissä, jonka alakerrassa oli kuppila. Kerran hän kirjoitti niin intensiivisesti, ettei tajunnut alas mennessään olevansa vielä yöpuvussa. ”Kuulkaa kaikki – kirjani on valmis!” hän kailotti, jolloin kuppilan isäntä Kurt Kobata vastasi lakonisesti, että sepä hyvä, koska pukeutumisesi on selvästi kesken.
Elinan ensimmäinen kirja oli ”Ei murheella vaan ilolla”, joka kertoo Rolf Arnkilin elämästä. Hän kirjoitti sen yhdessä Rolfin vaimon Joanin kanssa. Alkuvaiheen tuotantoa on myös teos, joka kuuluu sarjaan ”Legenda jo eläessään”, ja se kertoo ortodoksisen kirkon päämiehestä arkkipiispa Paavalista. Elinaa jännitti aluksi kauheasti, koska hän ei tiennyt uskonnosta juuri mitään. Hänen mieleensä palasivat lapsuudessa tehdyt piipahdukset ortodoksipyhäkköihin kirkkolaulua kuuntelemaan – isä oli pitänyt siitä – ja hämmästely, jota pappien yhtämittainen kumartelu ja ristinmerkkien tekeminen oli aiheuttanut.
– Mitä hyö sill´ viisii nyppiit? hän oli tivannut isältä. Nyt hän saattoi esittää saman kysymyksen hieman hienovaraisemmin itselleen arkkipiispalle, jonka rauhallinen olemus ja syvällinen viisaus tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. ”Ihmisen usko, jonka näen sisäisenä kauneutena ja sisäisen rauhan perustana on asia, jonka tätä kirjaa tehdessäni olen kokenut mieltäni liikuttavana, jopa järkyttävänä”, hän kirjoitti teoksen saatesanoihin. Paavalin kautta hän alkoi lähestyä pyhää ja päästä syvemmälle mysteeriin.
Kirjasta tuli menestys. Siitä kirjoitettiin muun muassa, että ”Elina Karjalainen on käyttänyt enkelin sulkaa ja tavoittanut katoavaa hohtoa” ja että ”Elina Karjalainen on saanut legendan elämään”. Onnistuminen kannusti häntä jatkamaan, ja pian syntyi hänen rakastetuin hahmonsa Uppo-Nalle, jonka seikkailuista syntyi yli 20 kirjaa.
Uppis on pehmolelu, joka on joutunut omistajansa kiukunpuuskan takia mereen ja ajelehtinut siellä itsensä likomäräksi. Kun Reeta-niminen tyttö löytää hänet, häntä ei saa rutikuivata, koska silloin hän menettäisi uppo-olemuksensa. Uppis saa kodin Reetan ja päättömiä loruja joikaavan Laulavan lintukoiran luona, ja hänen seikkailuistaan tehdään jopa ooppera.
Kuopiosta tuli Elinalle vuosien saatossa rakas kotikaupunki, ja suurin osa Uppo-Nallen puuhista sijoittuu sinne. Uppiksen talo Kuopion Rauhalahdessa oli 2000-luvulla suosittu nähtävyys, jossa lapset saivat leikkiä Reetan kanssa ja kuunnella Laulavan lintukoiran hulluja aarioita. Taiteilija Hannu Taina antoi Uppiksen porukalle ulkoasun ja ystävystyi Elinan kanssa. Aiha kun kirjailija lähti käymään Helsingissä, hän tapasi Hannun. Joskus he kävelivät Esplanadilla kainalokokoinen Uppo-Nalle välissään ja juttelivat lasten kanssa. Kun Elinan omat tenavat kasvoivat aikuisiksi, hän kuunteli mielellään muiden muksuja, koska sai heiltä hyviä ideoita ja rehellistä palautetta
Peppi Pitkätossulla ja Uppo-Nallella on samankaltainen syntyhistoria: molemmat luotiin lohduttamaan kipeänä olevaa lasta. Pepistä tuli maailmankuulu, mutta ei Uppiksellakaan huonosti mennyt: hän pääsi Australiaan, kokkikouluun ja linnan juhliin, ja hänen mukaansa nimettiin lastensairaala. Lisäksi hänen runonsa julkaistiin kirjana ”Uponneen kansan lauluja”, josta löytyy sekä tämän kertomuksen alussa ollut pasifistinen pastissi ja lyhyt mutta mieleen painuva tanka:
Höllön töllön tönttö,
olen vessanpönttö.
Elina toimitti ja kirjoitti pitkän listallisen lastenkirjoja, muistelmia, matkakertomuksia ja eri genrejä yhdistäviä teoksia, mukana myös dekkari ”Murha c-mollissa, episodi erään varatuomarin elämästä”, johon ammensi alan tietoutta aviomieheltään. Tämä kuoli häntä aikaisemmin, ja Elina eli viimeiset vuotensa leskenä. Ortodoksinen uskonto tuli entistä lähemmäksi, kun Pentti Karjalainen haudattiin Valamoon ja Elina rupesi käymään luostarissa säännöllisesti. Hän tilasi miehensä kummulle grobun, jota ihailijat luulevat joskus Uppo-Nallen tuvaksi. Sen ikkunalaudalle on jätetty kyniä, karamelleja, käpyjä ja muita tervehdyksiä.
Karjalaisten sukuhauta on Valamon hautausmaalla.
Vuonna 2006 Elina seurasi puolisoaan grobun alle, ja myöhemmin sinne laskettiin myös heidän poikansa Juhani. Kuolema ei tullut pelottavan mörön hahmossa, vaan Elina otti sen vastaan tyynesti. Hänellä oli ollut niin paljon ongelmia terveytensä kanssa, ettei vaivojen jättäminen maan päälle tuntunut pahalta. Yksi hänen usein toistamiaan viisauksia olikin, ettei maan päällä ole taivasta. Sinne päästäkseen oli lähdettävä kauas, mutta kun elämän rakkaus oli mennyt edeltä, niin matka ei tuntunut pitkältä.
Viimeisillä esiintymiskeikoillaan ja Linnan juhlissa Elina oli pyörätuolissa. Hänen ystävänsä Helena hääri apuna ja osasi lukea Elinan toiveet. Kun hän pääsi yleisön eteen Suomen Nuoriso-opistolla pidettävässä seminaarissa Mikkelissä ja kertoi uusimmasta, alle kymmenvuotiaasta (poika)ystävästään, moni liikuttui kyyneliin asti. Yksi kuulijoista yritti kommentoida, mutta ei saanut sanaa suustaan. Elina kehoitti häntä ottamaan rauhallisesti ja odotti, kunnes toinen sai itkunsa loppumaan. Hänestä huokui lämpö, empatia ja ymmärrys.
Uppo-Nallen yksinkertaista viisautta noudattaen Elina hyvästeli elämän yhtä mutkattomasti kuin oli sitä saunaan syntyessään tervehtinytkin:
Ortodoksisuudesta kiinnostunut kirjailija ja toimittaja Nina Honkanen tarttui Vaeltajan kertomuksiin. Teos sai hänet pohtimaan paitsi omaa suhdettaan rukoukseen, myös vuosisataista perinnettä ja jopa maailmanrauhaa.
Poikkeuksellisen vuodenkierron jälkeen kevät saapui tänä vuonna, jos mahdollista, vielä keikkuvammin kuin vuosi sitten. Ilman exit-suunnitelmaa, varmuutta tulevasta. Moni on löytänyt itsensä miettimästä, mistä saada voimaa poikkeusajasta valuvaan epätietoisuuteen ja jopa toivottomuuteen. Helmikuun lopun Kalevalanpäivänä aurinko lämmitti niin, että kuopuksen nimipäiväkahvit tarkeni nauttia paitahihasillaan parvekkeella. Siinä kahvitellessa tuli pohdittua perheen kesken ihmislajin joustavuutta – miten se on läpi historian mukautunut vallitseviin olosuhteisiin. Aina se ei ole selvinnyt yksin, eikä ole onneksi tarvinnutkaan. Vaikeimpina hetkinä monen tukena ja turvana on ollut ytimekkyydessään vahva rukous: Herra Jeesus Kristus, armahda minua. Sydämen rukouksen voimalla on vaellettu tuhansia kilometrejä ja kuljettu tiettömien taipaleiden taakse. Hukattu, etsitty ja löydetty.
Sain kulkea suuren viikon ajan vaeltajan seurassa
Puolitoista vuosisataa sitten pitkin Venäjän maata kulkenut koditon vaeltaja etsi vastausta mieltään askarruttaviin hengellisiin pohdintoihinsa. Häntä askarrutti moni asia ja etenkin, miten oppisi rukoilemaan lakkaamatta. Vaeltaja jututti tapaamiaan ihmisiä ja pohdiskeli heiltä kuulemaansa. Tästä matkasta on kirjoitettu kirja Vaeltajan kertomukset.
Arkkipiispa Paavali kertoo vuonna 1977 suomennetun kirjan esipuheessa nuoresta miehestä, joka matkasi kirjan innoittamana Kaliforniasta Uuteen Valamoon. Häneltä udeltiin, miksi ihmeessä erilaisia uskontoja tutkinut sekä muodikasta mietiskelyäkin harjoittanut nuori mies päätyi kaukaiseen Suomeen ja juuri Heinävedellä sijaitsevaan ortodoksiseen luostariin. Mies oli vastannut tulleensa toimeen radioteknikon ammatissaan, mutta olleensa alati tyytymätön elämäänsä varsinkin sen jälkeen, kun oli menettänyt auto-onnettomuudessa toisen jalkansa.
Kaiken hapuilun keskellä nuorukaisen käteen oli osunut vanha, jo sivuiltaan rypistynyt pieni kirja, joka vei hänet matkaamaan kohti tuntematonta, Suomessa sijaitsevaa luostaria. Se kertoi hänelle, mitä kaikkea etsivä voi sisimmästään ja itsensä ulkopuolelta löytää. Vaeltajan kertomusten tarina kuvaa hengellisten kokemusten samankaltaisuutta riippumatta siitä, onko niiden välissä virrannut pari purollista vettä vai kokonaisia vuosisatoja. Siinä avataan sydän rukoukselle ja kurkotetaan kohti korkeinta – sitä, mitä ihminen ei ilman oman pienuutensa tunnustamista löydä.
En ole uskonnollisesta kodista
Arkinen rukous oli mummulassamme yhtä itsestäänselvää kuin syöminen ja nukkuminen. Kädet laitettiin ristiin ennen ateriaa ja ”kiitos Jeesus ruoasta” livahti vauhdikkaankin mukulan suupielestä pöydästä noustessa. Mummun kanssa luettu iltarukous oli rutiini siinä missä hampaiden pesukin. Myös pyhäkoulussa ja partiossa rukoileminen oli vahvasti läsnä, eikä pelätty, että kukaan menisi siitä pilalle. Lapsenuskon säilyttäminen oli niistä lähtökohdista helppoa.
On aikoja, jolloin suhteeni kirkkoon instituutiona tai sen käsitykseen lähimmäisenrakkaudesta on ollut huojuva, jopa epäilevä. Tilannetta ei ole helpottanut vakaumuksina myydyt ahtaat näkemykset naisten tai erilaisten vähemmistöjen asemasta. Ympäristöni on ollut kyseenalaistava. Eräs ystäväni totesi, että hänen on vaikea rukoilla, koska hän tuntee itsensä silloin naiiviksi tai jopa hölmöksi. Eihän älykäs ja tiedostava aikuinen voi rukoilla!
Paitsi että voi. Vilpitön rukous on samaan aikaan intiimi ja inhimillinen tapahtuma ja avuksi monessa erilaisessa tilanteessa. Siihen ei tarvita haaksirikkoa, keskistysleiriolosuhteita tai vakavaa sairastumista. Arkiset, vaatimattominakin näyttäytyvät tilanteet ovat täynnä hetkiä, jolloin voi löytää itsensä rukoilemasta, koska voimat eivät riitä, tai päinvastoin riittävät jopa liiaksi. Niinpä mikään yhteiskunnallinen tai yksilötason kriisi ei epäilyksistä huolimatta ole vaikuttanut rukoilemiseeni. Mitä ulkopuolisemmaksi olen elämässäni itseni tuntenut, sitä suuremman turvan rukous on antanut.
Rukoilen monta kertaa päivässä. En lakkaamatta niin kuin Vaeltajan kertomusten päähenkilö toivoo oppivansa, mutta kun hätäännyn, ilahdun, murehdin, yllätyn, stressaannun tai tulen onnelliseksi mistä tahansa pienestä tai suuremmasta elämällisestä yksityiskohdasta. Lapset, läheiset, luonto ja kaikki niissä toteutuva kirvoittaa kiitosrukoukseen. Pelko, ahdistus ja epätietoisuus ajaa pyytämään ymmärrystä ja myötäelämisen kykyä. Toisen asemaan asettuminen voi olla haastavaa, mutta rukoillessa rakentuu siltoja. Rukouksen kautta sisäinen maailma laajenee ja lähimmäisenrakkaus kasvaa. Rukous auttaa muistamaan, kuinka vähän tietää ja miten paljon – loputtomiin – on vielä opittavaa.
Tuohuksen sytyttäminen tuntuu edelleen yhtä riittämättömältä kuin kuukausia sitten. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa maassa on sodittu yli viisi kuukautta ja mediassa leviävät kuvat puhuvat yhä rumempaa kieltä. Oma riittämättömyys tilanteen suhteen on edelleen läsnä, joskin kauhu ei. Toisiaan kiihkeällä epätoivolla hyvästelevät perheenjäsenet ja pommien tuhoamat kaupungit ovat muuttuneet ensihetkien tyrmistyksestä arkisiksi, osaksi päivittäistä uutisvirtaa.
Sitä on sietämätöntä ajatella. Että ihminen voikin niin nopeasti ja salakavalaan turtua toisten kärsimyksen todistamiseen. Etteivät psykologiset mekanismimme kykene ylläpitämään elimistön emotionaalista hätätilaa muutamaa viikkoa kauempaa, vaan totuttaudumme vallitsevaan tilanteen määrittelemiin olosuhteisiin mukauttamalla ne normaaleiksi. Ikivanha selviytymistaito, joskin pelottavan tehokas sellainen.
Meistä moni on tehnyt sen minkä voi: osallistunut erinäisin avustuksin humanitaaristen organisaatioiden keräyksiin, marssinut mielenilmauksissa, osa on jopa ottanut ja lähtenyt itse kriisialueelle omaa ammatillista apuaan tarjoamaan. Tähän yhtälöön liitettynä tuohuksen polttaminen saattaa tuntua vaatimattomalta – mutta sitä se ei ole. Se, että sytyttää puhtautta symboloivan liekin tai ristii kätensä ja antaa ajatuksistaan hetken niille, jotka sitä eniten tarvitsevat on sitoutumista solidaarisuuteen, empatiaan, joka ei ole ihmiseen automatisoitu toiminto vaan rutiinein ylläpidetty tunnereaktio.
Minun ei tarvitse muistaa epäoikeudenmukaisuuksia joka hetki, mutta sen verran voin muistaa, etten unohda sitä osaa itsessäni, joka rakentuu toisista ihmisistä. Heidän inhimillisyydestään, joka on totta vaikkakaan se ei olisi tässä ja nyt, suoraan edessä, näköhermojen rajoilla.
Dostojevski käyttää romaanissaan Karamazovin veljekset universaalista syyllisyydestä varsin vahvoja sanoja mutta niiden toivoisi puhuttelevan tälläkin hetkellä erinäisten taistelutannerten keskellä painivia maailmankansalaisia: ”—joka ainoa meistä on ilman epäilystä kaiken tähden ja kaiken puolesta syyllinen maan päällä, ei vain maailman yhteisen syyllisyyden perusteella, vaan erikseen jokainen kaikkien ihmisten ja joka ainoan ihmisen puolesta tämän maan päällä.
Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan itsemme yli
Mitä enemmän ihminen altistaa itsestään toiseudelle, sitä enemmän hän on altis niin omalleen kuin muidenkin haavoittuvaisuudelle. Avoimuutta, kykyä rekisteröidä muut, tunnistaa heidän tarpeensa ja toiveensa omiensa lisäksi tulisi pitää valtavana voimavarana, erityisesti kun kaikki mikä koskaan on ollut väärin on saanut alkunsa siitä, ettei joku tai jokin ole kyennyt näkemään itseään muissa. Ei ole osannut katsomaan toisin silmin, tuntea toisin, kurottaa oman ymmärryksensä yli. Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan kauemmas, myös itsemme yli ja kantamaan rukouksen sinne, missä rukousta tarvitaan. Itselleni kynttilän sytyttäminen on herkistymistä hetkeksi, kivun ja kovuuden tunnustelua pimeyttä torjuvassa valossa. Siellä, missä keskinäisen kunnioituksen ja koskemattomuuden liekin ei anneta palaa, sytytän sen heidänkin puolestaan, jotka on tehty kykenemättömäksi niin tekemään. Se on samalla pienintä ja suurinta, mitä uskon pystyväni tekemään. Huomenna käynnistyy sodan 156. päivä. Oma liekkini hulmahtaa eloon hetkeksi jälleen.
”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.
Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.
Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.
Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!
Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.
Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.
Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.
Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.
Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.
Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.
Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.
Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.
Konstantinopoli ja sen kirkot kietoutuvat kiinteästi yhteen oman kirkkohistoriani kanssa. Kävin ensimmäisen kerran Istanbulissa lokakuussa 2005 oppainani Marja ja Juhani Tuominen, jotka olivat vierailleet kaupungissa lukemattomia kertoja ja asuneetkin siellä. Marjasta tuli kummini, kun minut liitettiin kirkkoon vuoden 2006 suurena lauantaina.
Hagia Sofian mosaiikkeja.
Jo ensimmäisinä päivinä vierailimme kirkoista merkittävimmissä, Hagia Sofiassa ja kuvaohjelmastaan tunnetussa Khoran kirkossa. Kummatkin oli muutettu moskeijoista museoiksi Turkin tasavallan uudistuksien myötä 1930-luvulla; vuonna 2020 molemmat palautettiin taas moskeijoiksi. Huomasin, että tämä harmitti minua enemmän kuin moni muu Erdoğanin hallinnon teko.
Holvien kultaiset mosaiikit loistivat kuin lyhdyt
Pammakaristoksen kirkko.
Sen sijaan Pammakaristoksen kirkossa ei liene viime aikoina tapahtunut muutoksia. Siunatuimman Jumalanäidin kirkko toimi hetken Ekumeenisen patriarkaatin pääkirkkonakin ennen kuin se muutettiin Fethiye-moskeijaksi 1500-luvun lopussa, mutta sivulaiva restauroitiin ja avattiin museoksi vuonna 1949. Osuimme kirkolle sattumalta taivaltaessamme silloisen puolisoni kanssa kohti Khoraa toukokuussa 2010. Siellä oli virkistävää hengähtää, holvien kultaiset mosaiikit loistivat kuin lyhdyt.
Pammakaristoksen kirkko.
Kristus Kaikkivaltias. Pammakaristoksen kirkko.
Georgios Voittajan kirkon ikonostaasia. Sisätilat ovat vastakohta hillitylle julkisivulle.
Nykyinen Patriarkaatin Pyhän Georgios Voittajan katedraali uusklassisine marmoripäätyneineen ei muodosta mainittavaa maamerkkiä sen paremmin läheltä kuin kauempaakaan katsottuna. Osmanihallinto ei halunnut kirkon nousevan ympäröiviä rakennuksia korkeammalle. Kirkon ulkoisesta vaatimattomuudesta oli harmia, kun olin ystävien kanssa Istanbulissa helmikuussa 2008, ensimmäistä kertaa seurueen kokeneimman Konstantinopolin-kävijän roolissa. Olimme aivan Patriarkaatin nurkilla mutta en löytänyt porttia, vaan kiersimme kilometrikaupalla Fenerin kaupunginosaa ennen kuin osasimme perille kreikkalaisia matkailijoita seuraten.
Seuraavan kerran matkustin Konstantinopoliin yksin, helteisessä elokuussa 2016 ja otin tavoitteekseni tutustua yhä uusiin vanhoihin kirkkoihin…
Tenka Issakaisen pyhiinvaelluskertomus saa jatkoa Mirhantuojissa. Seuraavaksi hän vie meidät tutustumaan Bodrum-moskeijaan eli vanhaan Myrelaion-kirkkoon, Pikku Hagia Sofiaan, Kalenderhaneen ja Kirkkomoskeijaan.
Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niikuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:5-7.)
Mirhantuojat Kristuksen haudalla. 1200-luku. Mileševan luostari, Serbia.
Mirhantuojat saivat ensimmäisinä todistaa tyhjän haudan ihmettä. Kristinuskon keskeisin sanoma on ylösnoussut Kristus, ja sen ensimmäisinä todistajina olivat naiset. Ensimmäisellä vuosisadalla oli aivan vallankumouksellista, että naiset voisivat olla näin merkityksellisessä roolissa.
Evankeliumien mukaan Mirhantuojia olivat Jeesuksen opetuslapsi Magdalan Maria; Jeesuksen sisarpuoli Salome; Maria, Klopaksen vaimo; Lasaruksen sisaret Martta ja Maria Betaniasta; Susanna sekä Johanna, Herodeksen virkamiehen Kuusaksen vaimo. Tradition mukaan mirhantuojanaisten mukana oli myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria.
Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.
Älkää pelätkö!
Evankeliumeista voimme lukea, kuinka mirhantuojat lähtivät Jeesuksen hautaamista seuranneena sunnuntai-aamuna Jeesuksen haudalle mukanaan hyväntuoksuisia yrttejä ja öljyä, jotta he voisivat voidella ruumiin, kuten juutalaiseen hautaustraditioon kuului. He pohtivat, kuinka saisivat vieritettyä suuren kiven haudan suulta. Se tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta silti naiset lähtivät matkaan.
Haudalla maa alkoi vavahdella ja järistä, kun Herran enkeli ilmestyi naisille. Paikalla olleet vartijat kauhistuivat tapahtumaa siinä määrin että kaatuivat maahan, mutta naisia enkeli kehotti olemaan pelkäämättä ja kertoi heille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta. Enkelillä oli heille myös tehtävä: Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:7.)
Magdalan Maria, apostolien apostoli
Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Magdalan Marian vieläkin ainutlaatuisemmasta roolista: hän oli ensimmäinen, joka kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen ja sai tältä käskyn viedä sanoma eteenpäin. Maria oli paitsi apostolienvertainen, myös apostolien apostoli Hippon piispa Augustinuksen antaman nimityksen mukaan.
Kristus ja Magdalan Maria. Kreetan koulukunnan ikoni 1500-luvulta.
Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 13-18.)
Naisten merkityksellinen rooli
Kirkkomme opettaa, että mirhantuojat ovat jokaisen kristityn esikuvia: he tahtoivat lähteä haudalle, vaikka kiven vierittäminen tuntui mahdottomalta, ja samoin jokaisen on etsittävä Kristusta tiellä olevista esteistä huolimatta. Mirhantuojanaiset eivät lamaantuneet pelostaan huolimatta vaan kuuntelivat, mitä enkelillä oli heille kerrottavanaan. He eivät kyseenalaistaneet ilosanomaa vaan riemuitsivat siitä. He olivat kuuliaisia ja lähtivät toteuttamaan heille annettua tehtävää uutisen viemisestä eteenpäin opetuslapsille. Eivätkä he lannistuneet kerrottuaan kaiken apostoleille, vaikka ”nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä” (Luuk. 24:11).
Samoin kirkkomme opettaa, että Magdalan Maria etsi ja kaipasi Kristusta ja kunnioitti tätä opettajanaan ja Herranaan haluten toimia Kristuksen käskyjen mukaan. Kristus puolestaan luotti Mariaan aivan erityisellä tavalla ilmestyessään juuri hänelle ja pyytäen tätä viemään sanoman hänen oppilailleen.
***
Mirhantuojien esimerkki ja heidän tarinansa ovat niin inspiroivia, että tahdoimme nimetä naisortodokseja koskevan verkkosivustomme heidän mukaansa.
Luettavaa:
Kuula, Kari 2002: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Kirjapaja, Helsinki. Kirjapaja.
Nicolaides, Angelo 2018: Mary Magdalene and Orthodoxy: Apostle, Heroine or Feminist? Journal of Theology 99.
Pihlajamäki, Lili 2013: Mihin kiiruhdatte, mirhantuojanaiset? Mirhantuojien kuva ortodoksisen hymnografian ja tradition valossa. Pro gradu -työ. Itäinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.
Ruusukallio, Liisa 2018: ”Usko minua, nainen” Narratiivinen tutkimus Johanneksen evankeliumin naishahmojen rooleista. Pro gradu -työ. Läntinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.
Ylin kuva: Fra Angelo: Kristuksen ylösnousemus ja naiset tyhjällä haudalla. 1440 – 1442. Pyhän Markuksen tuomiokirkko.
Huoneessani on aina ollut suojeluspyhäni, Pyhän suurmarttyyri Irenen ikoni. Lastenkamarin pöydältä oman kodin seinälle kuva on kulkenut mukana. Silloin kun en edes täysin ymmärtänyt, mitä ikonit ortodoksisessa elämässä symboloivat, katsoin vain kuvaa ja sen kehystämiä kauniita kasvoja. Halusin itsekin kruunun sädekehineen ja näyttää yhtä vaikuttavalta. Myöhemmin tuli aika jolloin kruunut eivät enää kiinnostaneet. Otin ikonin pois seinältä ja naulasin takaisin tunnontuskien kera. Täytin kuusitoista, menin lukioon, sain uuden huoneen ja jälleen ikoni siirtyi seinältä toiselle. Muuttomatkansa aikana sen kehykset keräsivät sisäänsä uutta sisältöä ja katseeni kohde muuttui.
Alun perin nimesi oli Penelope. Synnyit vaurauteen mutta vaihdoit ylellisyyden hurskauteen ja lähetystyöhön. Saatuasi uuden nimesi rauhan mukaan rukouksiesi kautta moni, joka oli hukkua, pelastui. Sinut pudotettiin käärmeitä kuhisevaan kuiluun, kätesi ja jalkasi lävistettiin nauloin, hevoset polkivat ylitsesi mutta edelleen sinä uskoit ja moni uskoi rinnallasi. Lopulta saavuit Efesokseen, jossa kuolemasi jälkeen hautakivi löydettiin vieritettynä pois paikaltaan ja leposijasi julistettiin tyhjäksi.
Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmeittesi kautta, minä rimpuilin omien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla
Pyhä suurmarttyyri Irene
Totesin sinun todellisuutesi muistuttavan enemmän myyttiä kuin tositarinaa. Miten tällaisista yli-ihmisistä voisi löytää jotain tunnistettavaa tai edes inspiroivaa, kun he ovat täysin saavuttamattomissa, niin ajallisesti kuin hengellisestikin? Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmetöidesi kautta, minä rimpuilin omien valtaisien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla. Sinä sokeutit sotajoukkoja, minä omat silmäni. Tuohon aikaan vähääkään kauaskantoisempi näkeminen tuntui turhalta, kulmikkaalta ja pakotetulta. En päässyt pakoon itseäni, omaa sisäänpäin kääntynyttä ahdasmielisyyttäni eikä katse ollut siellä, mihin sen olisi kuulunut kohdistua. Se vaelteli kaikessa, mikä silloin tuntui mustavalkoisuudessaan niin kovin merkitykselliseltä. Kun sinä halusit nähdä, minä käänsin katseeni pois. Halusin paeta ja ajattelemisen sijaan unohdin paljon.
Lopulta kuvioihin astui filosofia eikä ajattelun jaloa taitoa voinut enää kartella. Muistin sinut jälleen, aina silloin tällöin ja erityisesti keväisin astellessani ulos yliopiston ovista ja tuntui, että vaikka emme koskaan puhuisi samaa kieltä, olimme kuitenkin lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen. Eivätköhän ikuisuuden eri sfäärejä hipovat kysymykset puhuttelisi sinua enemmän kuin teiniraivolla manifestoitu eksistentiaalinen kriiseily. Mistä aloitimme, mihin tulemme lopettamaan, mihin tämä kaikki absurdi hulluus, jota elämäksi on totuttu kutsumaan oikein päättyy? Olin kunnianhimoinen ja kiinnostunut erityisesti ihmisyyttä, olemassaoloa ja fenomenologiaa käsittelevästä filosofiasta, joka voisi osaltaan selittää sitä järjettömyyttä, joka kaiken rationaalisuuteen ohjautuvan maailman keskellä tuntui jollain hiljennetyllä tavalla vallitsevan. Opiskeluni tavoitti kuitenkin vain pintaliitoja: vanhojen ovenkarmien rapautuneen päällimmäisen kerroksen, ei niiden pohjapigmenttejä muovanneita laajoja historiallisia linjoja. Luin paljon, mutten tuntunut koskaan pääseväni kunnolla käsiksi siihen, mitä vuosituhansia sitten kirjoittaneet ihmiset yrittivät jokseenkin kiihkottoman kuivasti kertoa. Ja silti jollain hämmästyttävällä tavalla se kiehtoi, tenhosi mukaansa vaikka en löytänyt mitään, mikä vastaisi mikä niihin kysymyksiin, joita itse niin kovasti olisin halunnut kysyä.
Ehkä vika oli siinä, että olin aina kiinnostuneempi ihmisistä kuin heidän ja erityisesti analyyttisen filosofian tarjoamista tiukoista totuusehdoista, heistä, jotka eivät pyrkineet todistamaan jo tunnettua vaan tutkimaan tuntematonta. Halusin keskustella erityisesti siitä, mistä oli vaikeaa sanoa yhtään mitään. Huomasin ajautuvani yhä useammin sellaisen lukemiston äärelle, jonka sivuilla pyrittiin puhumaan puhumattomasta ja näkemään näkyvän toiselle puolen. Ensimmäistä kertaa elämässäni en halunnut ymmärtää lainkaan, ainoastaan hämmentyä ja nauttia tietämättömyydestäni ja antaa tyhjyydestä tulvivien ajatusten haastaa sitä, mitä olin kuvitellut todeksi ja muuttumattomaksi oman pääni sisällä.
Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni hänen nimikkoluostarissaan Kreetalla.
Suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain
Kandivuoteni lopun kynnyksellä juuri Irenen ikoni toi minut jälleen yhden askelen edemmäs näkyvän ja näkymättömän välisten rajalinjojen puntarointia. Kreetalla, Krousónaksen kylässä sijaitsevan vuoren huipulla Agia Irinille pyhitetyssä luostarissa suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain, tietämättä oikein itsekään mitä. Jonkinlaista energian siirtymistä ehkä, tuntemusta, väreilyä?
Ikonin toisella puolella lepäävä reliikki, hopeoitu käsi oli aivan yhtä staattinen ja hiljaa. Missään ei värähdellyt mikään. Tietysti oli typerää odottaa jonkinlaista automatisoitua pyhyyden kokemista pelkästään astumalla pyhitettyyn tilaan itseensä, aivan kuin toimi olisi yksinkertainen tautologinen totuuslauseke: astuessasi pyhyyden äärelle, tulee sinustakin osa pyhyyttä. Kirkossamme kuitenkin rukoillaan heidän kauttaan, jotka ovat jo poissa apua heille, jotka vielä ovat läsnä tässä maailmassa ja tämä kurottaminen kohti korkeuksia tapahtuu juurikin pyhien esineiden ja kuvien välityksellä. Ihmeidentekijä Irenelle pyhitetyssä luostarissa tämä on varsin yleistä, ja ryhmäämme ystävällisesti opastamaan saapunut nunna kertoi, että juuri kyseiselle pyhälle tyypillistä on vastata hänen edessään lausuttuihin rukouksiin nopeasti, jos hän kerran on ottanut vastatakseen.
Irina Ritvanen pyhän Irenen luostarin muureilla Kreetalla keväällä 2022.
Pyhämme säilyttivät salaperäisyytensä kysymykseni edessä
Mikään tai kukaan, joka olisi saattanut kulkea näillä kiveyksillä aina vuodesta 961 asti ei kuitenkaan viestittänyt läsnäolostaan. Sinäkään et puhunut. Kirkkosali oli ainoastaan viileä ja hiljainen, täynnä rauhaa ja levollisuutta. Pyhämme säilyttivät kysymykseni edessä salaperäisyytensä, niin kuin kirkkomme keskiössä salaisuutena säilytetty mysteerio. Ikonien äärelle kumartumisessa ei ehkä ole niinkään kyse odotuksilla ladatusta näkemisestä, vaan eräänlaisesta tuntemisesta ja tuntemuksien herättelystä, joita näkeminen voi toisinaan stimuloida. On jotain, joka jää vääjäämättä katseen katveeseen, jotain, johon emme kykene saamaan yhteyttä puhtaasti näköaistin keinoin vaikka tuijottaisimme ikoniemme kuvia tuntikausia. Niissä risteää ei pelkästään se, mitä tässä maailmassa on joskus ollut vaan mikä on tuleva ja niin myös aina oleva. Ääretön, kaiken alkanut olemassaolo, se mikä ei ruumiillistu tässä huoneessa, ei edes tässä pyhäinjäännöksessä, siinä mikä oli olemassa tuossa kädessä jo ennen kuin siinä virtasi maan kamaralla kulkevan elämän henki. Reliikeissä tuntuu häivähtävän pilkahdus jostain niin ikiaikaisesta, että meidän on vaikeaa pukea niiden, tai minkä tahansa muun pyhän äärellä elettyjä kokemuksiamme sanoiksi. Se on käsittämätöntä, liian suurta oman pienuutemme edessä. Jotain, joka on olemassa tässä materiassa ympärillämme ja jonka käsittämättömyydestä pyrimme veistämään konkretiaa. Niin kosketuksesta näkymättömään tulee astetta helpompaa.
Ehkä kotiemme hyllyjä koristavia valokuvia ja seinille ripustettuja ikoneja yhdistää kaipuumme olla kytköksissä jo menetettyyn ja kadonneeseen, näkymättömän tuolle puolen siirtyneeseen. Siksi kai me etsimme jälkiä niistä muista, heistä, jotka olivat täällä meitä ennen ja etsintämme lomassa hapuilemme vastauksia kysymyksiin äärettömyydestä ja ikuisuudesta, joiden ymmärtämiseen oma älyllinen kapasiteettimme ei yllä. Me haluaisimme käsittää ja nähdä vaikka emme kykene ja se jos jokin on raivostuttavaa. Raivostuttavaa ja pelottavaa. Ja ehkä osittain siksi meillä on ikonit. Ja suojeluspyhät. Käsittämättömyydestään huolimatta he juurruttavat meidät menneeseen ja luotsaavat tulevaan, sillä heidän kauttaan voimme ymmärtää sitä mistä olemme tulleet ja rukoilla sen puolesta, johon olemme matkalla. Ehkä sinä siis jossain varjelet minua siltä, mikä lopulta olisi liikaa ja johdatat sen äärelle minkä voin kestää. Enkä lopulta tiedä onko huojentavaa vai hämmentävää todeta, vaikka kuinka eri tavoin me elämme ja miten erilaisissa yhteiskunnissa, miten uskomme on silti sama.
Sen piti olla tuikitavallinen lomapäivä Kreetalla: aurinkoa, lekottelua ja lukemista pikkuhotellimme uima-altaalla. Rantatuolilla pötköttely on kuitenkin hikistä puuhaa, joten ehdotin miehelle:
–Lähdetään käymään jossakin. Vaikka jossain luostarissa. Ihan tässä lähellä.
Mies katsoi hiukan hitaasti, olimmehan viettäneet kaksi edellistäkin päivää reissaten Kreetan keskiosia ja etelärannikkoa luostareiden, pyhien paikkojen ja ihmeiden perässä.
Puolen tunnin päästä olimme kuitenkin viileässä autossa ja minä selasin kännykän karttaa. Parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä olisi Palianin luostari, ehtisimme sinne hyvin ennen siestaa, jolloin useimmat Kreetan luostareista sulkevat ovensa.
Reitti kulki tylsää Iraklion – Mires -valtatietä kunnes poikesi vanhalle tielle mutkitellen läpi oliivilehtojen ja viinitarhojen sekä Veneraton (suom. kunnioitettava) kylän, joka oli kreetalaiseksi aika mitäänsanomaton. Kylän nimi viittasi Palianin luostariin, jonka juurelle kyläkin oli syntynyt, olihan Palianin luostari Kreetan vanhimpia, kuten kaikki sikäläiset luostarit ovat.
Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostarin portilla.
Olin matkalla lukenut, että luostarin koko nimi on Moni Panagia Paliani Myrtidiotissa, Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari. Legenda luostarin synnystä noudatteli tuttua kaavaa: kyläläiset olivat olleet raivaamassa metsää pelloksi, kun he olivat kuulleet Jumalansynnyttäjän äänen ja löytäneet Jumalanäidin ikonin, jonka reunuksille oli maalattu myrttipensaan oksia. Joitain aikoja myöhemmin lapset olivat palanneet paikalle ja huomanneet, kuinka nämä oksat olivat alkaneet kasvaa ja pensaan runko oli alkanut peittää koko ikonin. Tämä oli merkki perustaa paikalle luostari, jonka agoralla kasvaa ihmeellinen ja pyhänä pidetty myrttipensas vielä tänäkin päivänä.
Puiden pitäminen pyhänä ja niiden kunnioittaminen ovat hyvin vanhaa perua, jo tuttua minolaisajalta, ja joka kristinuskon tultua adaptoitiin kristilliseen perinteeseen sopivaksi. Puiden kunnoitus tunnetaan niin kelttiläisyydessä kuin vaikka suomalaisessa kansanuskossakin, jossa pihlajaa pidettiin pyhänä, minkä vuoksi se usein edelleenkin istutetaan pihan reunaan omaan yksinäisyyteensä.
Matkantekoa oli jäljellä vielä yksi neulansilmämutka ja kilometrin verran ajoa pölyisessä maastossa, kunnes olimme luostarin kivisellä portilla. Sisäänkäynnin yläpuolella meitä tervehti Jumalanäiti, ja ovi oli kutsuvasti raollaan.
Teimme ristinmerkin ja astuimme sisään vilvoittavan meltemi-tuulen leyhytellessä hiuksia. Etupihalla oli ilmeisesti jonkinlainen työmaakokous: mustaan leskenpukuun sonnustautunut vanharouva tuhisi ja äksyili harja kädessä puun varjossa lojuville kahdelle työmiehelle. Seinän vierustella lekotteli mustavalkoinen kissa. Edessämme siinsi valkoinen kirkko, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettu. Kävelimme sisään hiljaiseen kirkkoon, kunnioitimme ikoneita, sytytimme omat liekkimme tuohustelineeseen.
Tämän jälkeen lähdimme etsimään pyhää myrttipensasta. Mukulakivinen pihamaa teki askeleen huojuvaksi, vai notkahtelivatko polvet siksi, että edessämme kohosi lopultakin puu, eikä mikä tahansa puu vaan puun korkuiseksi kasvanut myrttipensas, jonka lonkeroiset oksat haaroivat joka suuntaan, menivät solmuun ja muodostivat katoksen, kuin suojan. Puu näytti suorastaan välkähtelevän auringonsäteiden osuessa kymmeniin, ellei satoihin votiivilahjoihin: pieniin metallisiin laattoihin, joihin oli kuvattuna esirukousaihe. Vauvaonnea ja puolisoa näytettiin toivovan erityisen paljon, samoin apua jalkavaivaan tai näkökykyyn. Myös rukousnauhoja, pieniä koruja ja pahvisia ikonikortteja oli kiinnitettynä oksistoon. Astuimme pensaan alle kuten lukemattomat muutkin kävijät; mukulakivet olivat hioutuneet aivan matalaksi. Puu levitti käsivartensa ympärillemme, kun seisoimme hiljaisuudessa ja aistimme sitä todellisuutta, joka tulee kohdattavaksi kaikilla pyhillä paikoilla.
Yhtäkkiä vieressämme seisoo nunna. Pienikokoinen hyvin vanha nainen viitassaan ja päähineessään. Sanomme kalimera ja vain hymyilemme typerästi, kun nunna alkaa kiivaasti kertoa jotain tärkeää ja viittilöi käsillään. Ymmärrän sanan αγία, pyhä, mutta muuten kielimuuri on liian suuri.
Kunnes nunna repäisee pensaasta lehden, työntää sen kielelleen, syö sen, tekee ristinmerkin. Nappaamme perässä kukin omat lehtemme ja työnnämme sen suuhumme, joka on jo auki silkasta hämmästyksestä. Muistamme sentään tehdä ristinmerkin.
Nunna ehtii elehtiä hyväksyvästi ennen kuin kiiruhtaa takapihan toiselle laidalle hätistelemään kissaa, joka yrittää tehdä tarpeensa kukkaruukkuun. Me pyhiinvaeltajat käymme vielä luostarin kaupassa, josta ostan rukousnauhan, aidon villalangasta solmitun, ei niitä monissa kreetalaisluostareissakin turisteille myytäviä tuontiversioita, joissa on keskellä kuminauha. Vanhan jätän roikkumaan pyhään myrttipensaaseen omaksi votiivilahjaksi.
Palianin Myrttipensaan Jumalanäidin luostari opetti ainakin kaksi asiaa: Pyhä tulee kohdattavaksi mitä erilaisimmissa paikoissa, ja uskoaan voi ilmentää monin eri tavoin, jopa syömällä lehtiä.
Ja kolmannenkin: myrttipensaan lehdet maistuvat happamilta ja kirpeiltä.
Maria Matsilla on siitä vinha työpaikka, että sen joka kolkassa on ikoneita ja kirkonkellot soivat päivittäin. Kun hän pikkutyttönä isänsä käsipuolessa puhalsi Valamon vanhassa kirkossa purkkapallon ja sai ”synninpäästön” valkeapartaiselta isä Savvalta, hän ei osannut aavistaa, että luostarista tulisi hänen monivuotinen työpaikkansa. Tehtävät ovat vaihdelleet mutta into säilynyt; tällä hetkellä Maria vastaa opastustoiminnasta ja talkootyöstä.
Hänen ortodoksinen identiteettinsä on kirkas.
– Olen syntynyt ortodoksiksi ja elänyt siinä kulttuurissa aina. Sisarusparvestani löytyy kanttoreita ja pappi, ja kolme tytärtäni on kastettu ortodokseiksi.
Vaikka aviopuoliso on luterilainen, perheen naisten uskonnollisesta suuntauksesta ei tarvinnut keskustella.
– Meidät myös vihittiin ortodoksisin menoin Viinijärven kirkossa.
Vaikka Valamo on työpaikka, on se myös toinen tärkeistä Marian hengellisen elämän kiintopisteistä. Toinen samanlainen on Lintulan nunnaluostari, jossa Maria käy mielellään palveluksissa. Hän on laulanut kuoroissa ja rakastaa etenkin panihidoja eli muistopalveluksia.
– Alunperin olin altto, mutta nyt jo vuosia tenori, tummaääninen Maria kertoo.
Moni kysyy, miten hän tulee toimeen munkkien kanssa. Itse hän kysyisi ennemmin, miten tulla toimeen erilaisten asiakkaiden ja talkoolaisten kanssa.
– Munkit ovat tuttuja, mutta varsinkin kesällä turistiaikaan täällä käy hyvin monenlaisia ja erityyppisiä ihmisiä. Asiakaspalvelu on vaativaa missä tahansa, mutta luostariin liittyy vielä omanlaisia odotuksia, eikä kaikkia pysty miellyttämään.
Onneksi suurin osa pyhiinvaeltajista ja vieraista on mukavaa väkeä.
– Olen tutustunut täällä aivan upeisiin tyyppeihin ja luonut ystävyyssuhteita vakiokävijöiden kanssa.
Kaikkein parasta eksoottisessa työpaikassa on mahdollisuus piipahtaa kirkossa koska tahansa. Kun oikein harmittaa, surettaa tai riemastuttaa, Maria sytyttää tuohuksen ikonin eteen ja rauhoittaa mielensä. Hänen suosikkipyhänsä on oma taivaallinen esirukoilija Magdalan Maria, mutta Valamolainen ja Konevitsalainen Jumalanäitikin ovat rakkaita.
– En kaipaa muualle töihin, vaan haluan tehdä parhaani Valamon eteen, koska tästä on tullut minulle muutakin kuin työpaikka, Maria sanoo keskustelun päätteeksi.
– Luostari on monien muistojen tyyssija ja hengellinen koti; olen siis onnellinen saadessani olla täällä.
