ortodoksinainen

Kirkkojen maailmanneuvoston Maria Mountraki: Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

”En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.”

Kolmekymppinen Maria Mountraki on noussut yhdeksi kirkkomme kiinnostavista vaikuttajanaisista. Kreetalla syntynyt mutta Suomessa 4-vuotiaasta asti asunut Mountraki valittiin Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) keskuskomiteaan Suomen ortodoksisen kirkon ainoaksi edustajaksi. Toisen kansankirkkomme edustajana toimii arkkipiispa Tapio Luoma.

– On tärkeää, että keskuskomiteassa on nuoria, naisia ja maallikoita mukana tekemässä KMN:n suuria linjauksia, Mountraki sanoo.

Suomessakin suuren huomion sai hänen KMN:n yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa pitämänsä puheenvuoro, jossa hän sanoi, että kirkkomme ei anna samoja mahdollisuuksia naisille kuin miehille, ja ”jos naisena olen voimakastahtoinen, olen kiusankappale, jos olen vahva, en ole tarpeeksi kiltti niin kuin naisen ja tytön pitäisi olla.”

Hän kertoo saaneensa Suomessa monenlaista palautetta.

–Ehkä ei ymmärretty, että puhuin ortodoksisesta kirkosta yleensä, en vain Suomen kirkosta. Minulle myös kerrottiin, että naisethan voivat toimia kirkon somistajina, ikään kuin se olisi tasaveroinen tehtävä miehille tarjottuihin mahdollisuuksiin nähden. Kaipaan lisää naisten näkyvyyttä ja näkyvyyden normalisointia meillä ja muualla. Pidän esitetystä ajatuksesta, että tytöt voisivat toimia ponomarina. En ole ehdottamassa esimerkiksi naispappeutta, mutta luulen, että koko ajan muuttuvassa yhteiskunnassa nuorille naisille on yhä vaikeampaa perustella, miksei ortodoksisessa kirkossa ole naispappeja.

Pitkä kokemus Kirkkojen maailmanneuvostosta

Mountraki tietää mistä puhuu, onhan hänellä kokemusta paitsi kirkkomme nuorisotyöstä myös lukuisista luottamustehtävistä Helsingin ortodoksisen seurakunnan neuvostosta ja valtuustosta alkaen. KMN:ssa Mountraki on toiminut eri tavoin kohta vuosikymmenen ajan. Vuonna 2013 hän oli yleiskokouksen stuerttina, ja seuraavana vuonna hänet valittiin kansainvälisten asioiden komiteaan. Komiteassa toimiminen Mountrakin sydäntä lähellä, ja hän pääsee näkemään johdonmukaisen työn vaikutukset.

Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa. — Maria Mountraki Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa viime syksynä.

– Keskitymme joka vuosi yhteen alueeseen ja yhteen teemaan, esimerkiksi rasisminvastaisuuteen tai luonnon monimuotoisuuteen. Kuulemme alueen ihmisiä ja opimme myös itse paljon alueista, Mountraki kertoo ja myöntää, että työ edellyttää hurjasti matkustamista, joka on raskasta mutta palkitsevaa. Viimekin vuonna matkapäiviä on KMN:oon liittyen kertynyt kuutisenkymmentä.

Hän nostaa esiin kaksi erityisen vaikuttavaa matkaa vuosien varrelta.

– Vierailimme Kolumbiassa vuoden 2016 solmitun rauhansopimuksen jälkeen ja kävimme kuulemassa, miten valtio on pitänyt sopimuksesta kiinni. Tapasimme silloisen presidentin sekä FARC-sissiliikkeen edustajia. Työ ei koskaan pääty solmittuun rauhansopimukseen, vaan on erittäin tärkeää tukea eri osapuolia, että sopimusta myös noudatetaan.

– Fidzillä puolestaan pidettiin kaikkien aikojen ensimmäinen KMN:n kokous. Se oli tärkeää siksikin, että tähän asti he ovat joutuneet matkustamaan Eurooppaan kokouksiin. Tänä vuonna me kärsimme raskaan matkan rasitukset. Fidzillä näimme ilmastonmuutoksen seuraukset ja merenpinnan nousun. Me voimme täällä elää silmät kiinni, mutta he elävät ympäristössä, joka on muutoksessa käyttäytymisemme vuoksi.

Ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta

Kansainvälisestä politiikasta kandidaatiksi ja teologiasta maisteriksi valmistunut Mountraki seuraa aitiopaikalta myös Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, jonka kirkkohallituksen ulkoasianosaston koordinaattorina hän toimii. Suomen hän näkee monin tavoin ekumenian edelläkävijämaaksi, ovathan esimerkiksi kaksi kansankirkkoamme toimineet sopuisasti pitkään. Tilanne ei kuitenkaan ole täydellinen.

– Joudun kyllä muistuttamaan töissä kirkkojemme tasaveroisuudesta, sillä välillä asetelma on sellainen, että isoveli neuvoo pikkuveljeä. Toisaalta meillä on yhteisiä ongelmia, joissa yhteistyö on tärkeää ja sitä voisi tiivistääkin. Molemmat kirkot kärsivät jäsenkadosta ja siitä, että lapsia kastetaan kirkkoon yhä vähemmän.

Evankelis-luterilaista kirkkoa on haastettu vuosien ja vuosikymmenten varrella monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä liittyen esimerkiksi naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Onko ortodoksinen kirkko päässyt helpolla yhteiskunnallisessa keskustelussa?
– Huomattavasti pienempänä kirkkona meidän ei ole ollut pakko ottaa kantaa kaikkiin kysymyksiin. On ehkä ajateltu, että tuo on luterilaisten keskustelu, me voimme jatkaa 2000 vuoden traditiolla. Saatamme keskittyä liikaa siihen, että taivas on se todellinen valtakunta, emmekä halua puuttua nyky-yhteiskunnan asioihin. Elämme kuitenkin tässä ja nyt, ja ortodoksienkin on tehtävä töitä oikeudenmukaisuuden puolesta.

Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma

Mountraki korostaa, että yhteiskunta ja kirkko eivät ole toisistaan erillään eläviä saarekkeita.

– Esimerkiksi uuskonservatiivisuus on nostanut päätään Suomen kirkossa, koska samanlainen kehitys on meneillään yhteiskunnassa muutenkin. Misogynia on yhteiskunnallinen ongelma ja sitä on kaikkialla. Näemme sen asenteissa, lehdistössä tai vaikkapa Sanna Marinin kohtelussa. Totta kai maailma menee eteenpäin, paljon hyvää ja positiivista on tapahtunut, mutta ei vielä olla ihanteellisessa tilanteessa.

Mountraki on aina halunnut vaikuttaa, ja lapsuudestaan hän muistaa voimakkaan pyrkimyksen oikeudenmukaisuuteen. 15-vuotiaana Mountraki lähti mukaan ekumenian pariin isä Heikki Huttusen ansiosta.

– En ehkä aluksi aivan ymmärtänyt, miksi ekumenia on tärkeää, mutta isä Heikki osoitti sen käytännön kautta. Kirkkojen ja uskontojen yhteisymmärrys ja dialogi tukevat merkittävällä tavalla yhteiskuntarauhaa.

Hän nostaa isä Heikin myös esimerkiksi ihmisestä, joka on voinut ja halunnut antaa mahdollisuuksia toisille.

– Ne poikivat uusia mahdollisuuksia, jotka yhdistettynä omaan aktiivisuuteeni ovat vieneet näin pitkälle. Me kaikki voimme antaa toisille mahdollisuuksia maallikkona, delegaattina, pappina tai piispana.

Mountrakin kannustajia ja esikuvia on myös pyhissämme, joista hän nostaa esiin erityisesti pyhittäjä-äiti Maria Pariisilaisen.

– Hän oli lähellä omaa aikaamme elänyt nainen, joka rikkoi kaikin tavoin kaikkia hierarkioita ja rajoja. Kuulin hänen elämäntarinansa jo kriparilla, mutta palaan siihen aina uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta tajuan hänestä jotain lisää, jotain uutta ja merkittävää.

Ritva Holmberg nuorena hymyilee kuvassa.

Artikkelit

Ritva Holmberg valitsi itse paikkansa työelämässä, avioliitossa ja hengellisessä elämässä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka, tytär Annina Holmberg kirjoittaa.

Äitini Ritva Tuulikki Holmberg, os. Kupias (1944-2014) mainittiin usein julkisuudessa miehensä Kalle Holmbergin vaimona ja työtoverina. Se hän toki olikin, mutta paljon muutakin, muun muassa Ruotsissa komean uran tehnyt itsenäinen ohjaaja ja perheensä langat tiukasti käsissään pitänyt matriarkka.

Vuonna 2017 julkaisin äidistäni elämäkerran nimellä Tahto ja hohto. Sanaparia ei tarvinnut etsiä kauan, koska äiti oli tahtoihminen, joka ammensi elämäänsä hohtoa taiteesta. Nuoruudenystävän tarina kertoo hänestä paljon.

17-vuotias normaalilyseolainen meni katsomaan Jyväskylän Huoneteatteriin esitystä, jossa näytteli Mikkelistä tullut viisi vuotta vanhempi taiteen moniottelija, jota jo teatterin uudistajaksi tituleerattiin. Norssilainen tönäisi ystäväänsä ja sanoi lauseen, jonka tuli myös toteuttamaan:

– Ton mä otan.

Äiti syntyi vauraaseen perheeseen, joka koki sosiaalisen statuksen vaarantumisen Valiolla johtajana toimineen isän kuollessa Ritva-kuopuksen ollessa vasta nelivuotias. Hänen tarmokas leskiäitinsä sai kuitenkin asiat järjestymään niin, että neljä lasta koulutettiin korkeasti, ja varsinkin tyttärille teroitettiin itsenäisyyden merkitystä.

– Älkää koskaan jättäytykö miehen varaan, vaan huolehtikaa siitä, että pärjäätte yksinkin.

Äiti jakoi opetuksen myös minulle ja hyödynsi yrittäjäksi ryhtyneen emonsa – hän perusti Jyväskylään kemikalion sota-ajan jälkeisessä ”kaikki on kortilla”-ilmapiirissä! – tuottajana Helsingin kaupunginteatterissa.

Nuoruuden kiihkeä vauhti ja taiteen tekemisen palo

1963 äiti kirjoitti ylioppilaaksi ja meni naimisiin. Ylioppilasjuhlien ja häiden välissä oli 11 päivää. Juhlakuvat eroavat toisistaan ainoastaan siinä, että ensimmäisessä äidin päässä on valkolakki ja toisessa vierellä isä.

Vihkiminen tapahtui Jyväskylän vanhassa pappilassa ja nuoripari säilytti lahjaksi saamansa Raamatun, vaikka erosi kirkosta pian tyttärensä syntymän jälkeen. Silloin kaikki oli jo muuttunut äidin elämässä: hän asui Helsingissä, opiskeli logonomiksi ja sai 19-vuotiaana lapsen.

Ritva ja Annina Holmberg. — 19-vuotias Ritva tyttärensä Anninan kanssa.

Samalla hän oli aktiivisesti mukana Ylioppilasteatterin toiminnassa ja tutustui moniin vaikuttaviin taiteilijoihin, kuten kirjailija Arvo Turtiaiseen ja tämän runoilija-kääntäjävaimoon Brita Polttilaan, aviopari Kaisa Korhoseen ja Kaj Chydeniukseen, Esko Salmiseen, Jukka Sipilään, Kristiina Halkolaan, Aulikki Oksaseen, Vesa-Matti Loiriin jne. jne. Hänestä tuli osa 60-luvun tiedostavaa kulttuuriväkeä, joka ei halunnut itseään kutsuttavan kermaksi, vaikka osallistui Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotollekin.

Samaan aikaan kun isä viimeisteli läpimurtoaan Arvo Salon – Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperalla (jossa Ritva oli mukana kuorolaisena), äiti pyrki Teatterikouluun, koska ei saanut oman tekemisensä paloa hillityksi ja tyytynyt korjailemaan puhevikoja, joihin olisi logonomin koulutuksella ollut oikeutettu. Tilanne muuttui hieman hullunkuriseksi hänen päästyään sisään ohjaaja-dramaturgi-linjalle, koska opinahjosta vasta muutama vuosi sitten valmistunut puoliso valittiin sen rehtoriksi.

Uusi tilanne ei horjuttanut vanhempieni keskinäistä työjakoa: vaikka isä oli johtavassa asemassa ja enemmän julkisuudessa, äiti hoiti perheen asiat ja assisteerasi siinä sivussa miestään. Hän oli yksityissihteeri, jonka panoksen ansiosta isä sai keskittyä sataprosenttisesti taiteelleen. Huomionarvoista, jopa alleviivattavaa, on se, että äiti ei tehnyt sitä vastentahtoisesti, vaan loi systeemin itse ja piti siitä kiinni lähes kuolemaansa saakka.

Kehuva mutta kirvelevä muistokirjoitus

Valmistumisensa jälkeen äiti ohjasi kuunnelmia Radioteatterissa, johti Åbo Svenska Teaternia ja vieraili useita kertoja Tukholmassa, Uppsalassa ja Göteborgissa. Hän teki myös hienoja dramaturgioita isän kuuluisiin ohjauksiin, kuten Joel Lehtosen Henkien taisteluun, Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen. Jopa haasteellisena, suorastaan vaikeana pidettyyn Paavo Haavikkoon hän kajosi rohkeasti sovittaessaan tämän runomuotoisen romaanin neliosaiseksi televisioelokuvaksi Rauta-aika.

Suomessa äiti ohjasi Helsingin ja Turun lisäksi Kuopiossa, Vaasassa, Närpiössä, Lahdessa ja Tampereella ja sai sekä hyviä katsojalukuja että arvosteluja. Hänen nekrologissaan mainitaan kuitenkin vain isän kanssa tehdyt menestykset, mitä ei voi olla ihmettelemättä: missä Ilpo Tiihosen Kallion kimallus ja Minna Canthista kertova musikaali? Missä Ruotsin menestykset sekä musiikkiteatterin päämäärätietoinen kehittäminen Suomessa? Ylistyssanat dramaturgioissa eivät riitä korvaamaan omien ohjausten ja tuottajan uran kertomatta jättämistä.

Kuvia Ritva Holmbergista vuosien varrelta. — (Vas.) Ritvan huone Kaupunginteatterissa. Pariskunta lähdössä Kalevi Kahran 40-vuotis taiteilijajuhlaan. (Oik.) Ritva ja legendaarinen kriitikko Jukka Kajava.

Dostojevski polkuna ortodoksisuuteen

Yksi vanhempieni unohtumattomimmista töistä oli Fjodor Dostojevskin teoksiin perustuva Kepissä on kaksi päätä -kokeilu, joka toteutettiin vaellusteatterina remonttia odottavassa autiossa Ateneumin taidemuseossa. Siinä Esko Salminen, Rea Mauranen, Jukka-Pekka Palo, Eila Rinne ja Vesa-Matti Loiri tutkivat ja tulkitsivat Kellariloukon ihmisen, Karamazovin veljesten, Rikoksen ja rangaistuksen sekä Idiootin henkilöitä tavalla, joka tuli katsojan iholle. Helsingin kaupunginteatterin Riivaajat täydensi paketin ja teki Kallesta yhden Suomen Dostojevski-asiantuntijoista, vaikka Ritva tunsi kirjailijan aivan yhtä hyvin. Kalle oli kuitenkin tunnetumpi ja Ritva tottunut siihen, ettei pieneen maahan tahtonut mahtua kahta Holmbergia. Varhainen päätös olla katkeroitumatta siitä vaati jatkuvaa työtä, mutta yksi äitini suurimpia saavutuksia on, että hän onnistui siinä.

Kuvia Ritva Holmbergin elämän varrelta. — Riivaajien naisia: Ritva, Virpi Uimonen, Eija Vilpas ja Aino Seppo.

Kun Ritva ja Kalle ensimmäisen kerran menivät Valamoon, se tuntui heistä kummallisen tutulta. Silloinen igumeni Panteleimon olisi voinut olla Karamazovin veljesten isä Zosiman nuorempi versio ja keljassaan keskusteluiltoja järjestänyt Ambrosius Dostojevskin kaveri. Hengellisyys ei ollut koskaan ollut heille vierasta kirkosta eroamisesta huolimatta ja Dostojevskin teosten perkaamisen jälkeen tarve harjoittaa sitä kasvoi. Luostarin sydän, kirkko, veti heitä vastustamattomasti puoleensa.

Heidät liitettiin ortodoksiseen kirkkoon juhannuksena 1988. Paikkana oli Valamon kalmiston tsasouna, jonka läheisyyteen heidät myöhemmin myös haudattiin. Kumpikin oli kesän lapsi: äiti syntynyt toukokuun viimeisenä päivänä ja isä juhannuksen korvilla. Kumpikaan ei ottanut taivaalliseksi suojelijakseen nimestään johdettua pyhää, vaan valitsi sen tuntosarvien kanssa – tuon koen omakseni. Äiti ei siis maalauttanut ikonia lapsimarttyyri Trifenasta, vaan pyhästä Sofiasta, jonka lapset Elpis, Pistis ja Agape Tuula Murtola sisällytti mukaan. Vaikka äidillä oli vain yksi tytär – minä, hän mentoroi monia ja rupesi kummiksi näyttelijä Eija Vilppaalle ja Anna-Leena Sipilälle sekä toimittaja, käsikirjoittaja Taina Westille.

Ortodoksiset työt

– Eläkkeellä olemisessa on se hauska puoli, että saa tehdä mitä huvittaa, äiti vastasi kun kysyttiin, miksi hän jatkoi töitä vapaalle päästyäänkin. Yksi syy oli varmasi työnarkomaniassa: eihän sitä ikänsä kaiken taiteen paloa polttanut nuotiota hetkessä sammuta, mutta toinen juuri valintojen vapaudessa.

Äiti keksi, että Vaeltajan kertomuksista pitäisi tehdä äänilevy. Isä toimi lukijana ja Enno Mäenmets äänittäjänä. Enno kertoi, että vanhempien yhteistyö – äiti ohjasi isän lukemista ja tarkkaili rytmiä – oli ”silkkaa intohimoa”. Se jatkui Jobin kirjana, jossa nimihenkilön osan luki Hannu-Pekka Björkman ja Kalle antoi äänensä Jumalalle. Muitakin (mies)ääniä oli mukana, joten tallenne lähenteli kuunnelmaa. Kolmas kirja jäi tekemättä, kunnes Taina West ja minä toteutimme äidin toiveen ja veimme sen loppuun. Valamon vanhuksen kirjeitä sisältää kuusi cd-levyä ja suurin osa niistä on naisten lukemia.

Kun syöpä eteni siihen pisteeseen, ettei mitään ollut enää tehtävissä ja äiti siirtyi Terhokotiin saattohoitoon, hän otti mukaansa Isä Johanneksen kirjeistä julkaissut teokset.

– Tästä lähtee naisten äänet, hän sanoi ja liimasi post it-lapun kyseiseen kohtaan. Koska suurin osa kirjeiden vastaanottajista oli selvitetty, ”roolit” saattoi jakaa. Siitä, että kahden miesvoittoisen levyn jälkeen tulisi kolmas, naisilla kyllästetty teos, ilahdutti häntä. Lopulta lukijoina kuultiin muun muassa Heidi Krohnia, Marja Packalenia ja Eeva Litmasta.

Lopullinen paikka miehen vierellä

Äiti ei koskaan julistanut olevansa feministi, mutta hänen uransa yksi ohjenuora oli naisvaltaisten näytelmien etsiminen. Hyviä tehtäviä hyville naisille, kuten musikaaleissa Chicago ja Oopperan kummitus, näytelmissä Ninotshka ja Herrojen Eeva, juhlakoosteissa Kaikkien näiden vuosien jälkeen (Rea Mauranen) ja Rautamuurahaisten sukua (Eeva Litmanen) sekä monologissa Paratiisin kartta, jonka äiti teki varta vasten Eija Vilppaalle huomauttaen, että kummitytön oli aika panostaa muuhunkin kuin viihteeseen. Tämän Eija kertoi itse huvittuneena:

– Olin ollut Vesku Showssa ja Speden jutuissa sen verran, että Ritva näki minun tarvitsevan vakavaa draamaa. Hän huolehti omistaan.

Perheessä äiti oli eittämätön johtaja, joka ei karsastanut nimeä matriarkka. Hän avasi häissäni juhlan ja nostatti maljan, joskin antoi estradin sen jälkeen isälle. Isä puolestaan kiitti puheessaan Jumalaa, joka oli suonut perheeseen edes yhden realistin kahden romantikon rinnalle, koska muuten mistään ei olisi tullut mitään. Varsinkin isovanhemmuusvaiheessa jaosta oli hyötyä.

Realisti ja romantikko lepäävät nykyään Valamon metsähautausmaalla yhteisen kummun alla, mutta molemmilla on oma risti. Isän risti on hieman matalampi ja nykyään kallellaan äidin suuntaan:

– Ihan niin kuin heidän eläessäänkin, eräs ystävä totesi.

Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritva Holmbergin hautajaisissa. — Vesa-Matti Loiri, metropoliitta Ambrosius ja Samuli Edelman Ritvan hautajaisissa.

Kyllä. Äiti sai viimeisenkin leposijansa sieltä mistä oli toivonut ja viereensä sen, jonka kanssa oli lähes koko elämänsä viettänyt. Paikka on perheen ja ystävien tärkeä pyhiinvaelluskohde, jonne eksyy joskus turistejakin. Rauhan ja rakkauden tyyssija, jossa on hyvä muistella kipinöiviäkin hetkiä. Täyteläisen elämän täydellinen päätepiste.

Kuvat: Holmbergien kotialbumit

Lue seuraavaksi

1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Naiskollektiivi

Maria Lampisen siunattu elämä ortodoksisen uskon ja pitkän avioliiton suojissa

– Äh, haastateltava Maria Lampinen sanoo kesken jutun. – Tosi vaikeaa kertoa omasta elämästään. Oletko varma, että haluat kirjoittaa näin tavallisen tarinan?

Pysäyttävä kysymys. Kuinka usein vastaan tulee tarinoita, joita kannattelee tyytyväisyyden lanka? Tarinoita, joissa tuntuu olevan selvä johdatus ellei peräti siunaus?

Vastaan omasta puolestani: 

– Tämähän on ihan Anni Swania, nykyaikana suorastaan raikasta ja lohduttavaa. 

Ja jatkan haastattelemista. 

  ”Pappien lapset löytävät harvoin toisensa”

Helsinkiläinen luokan- ja uskonnon opettaja Maria Lampinen on syntyperäinen ortodoksi, Uspenskin katedraalikuoron laulaja Uspenskin ylidiakoni Juha Lampisen vaimo. Hänen isänsä Hannu Loima toimi kirkkoherrana Ilomantsissa ja perheen jälkikasvua kutsuttiin pappilan lapsiksi. Opiskeluvuosinaan hän tapasi oululaisen ONL-aktivisti Juhan, ja ortodoksisen opiskelijaliiton matka  Leningradiin osoittautui heille kohtalokkaaksi. Aamun Koitto -lehti julkaisi kaksikymppisenä naimisiin menneen parin hääkuvan tekstillä “pappien lapset löytävät harvoin toisensa”. Tällä kertaa niin kävi.

_{Hääateria oli katettu sisälle pappilaan, jonne vastavihitty pariskunta kiiruhti liturgian jälkeen.}
_{– Juoksimme sinne toisesta ovesta ennen häävieraita, jotka siis tulivat toisesta ovesta, Maria kertoo hauskan kuvan taustoja.}

Nuoripari perusti perheen Kuopioon.  

– Opiskelijaperheen, Maria tarkentaa.
– Elimme vaatimatonta opiskelijaelämää, mutta kotiuduimme Kuopioon ja viihdyimme niin hyvin, että ajattelimme jäävämme Savoon. Meistä tuli suorastaan Kuopio-faneja.

Esikoinen Marina syntyi. Marian opettajan ja Juhan kanttorin opinnot etenivät, ensimmäiset työpaikat aukenivat. Juhalla se tarkoitti ensin pätkätyötä uskonnonopettajana. Sitten tuli tieto, että Kuopion seurakuntaan oltiin perustamassa nuorisopapin tointa. Juhan papiksi vihkimisestä sovittiin piispan ja kirkkoherran kanssa, jotta hän voisi hakea paikkaa, mutta lama torppasi uudet hankkeet. Isä Mikko Kärjen kanssa pohdittiin muita työpaikkoja, mutta mitään ei löytynyt. 

– Sitten ystävämme Heikki Huttunen tuli käymään ja kertoi, että Helsinkiin on perustettu uusi nuorisokanttorin toimi. Hän kehoitti Juhaa hakemaan sitä ja Juha haki. Oltiin uuden edessä. Johdatusta, eikö vain?

Yhteisöllisyyttä pappilantalossa

Juhannuksena 1990 nuoren perheen matka jatkui Helsinkiin. Muuttoa pehmensi se, että Lampiset saivat asunnon pappilantalosta Kruununhaasta vastapäätä isä Heikki ja Leena Huttusta. Kaikki naapurit olivat kirkon työntekijöitä, ja kaikkien kanssa tultiin hyvin juttuun. 

– Marina-tyttäremme kummi Leena ja minä hoidimme yhdessä lapsia, kun Heikki ja Juha lähtivät töihin. Nuorisotyötiimi oli silloin 100 päivää vuodessa leirikeskuksessa. Tiimi oli ihan “liekeissä” ja työtä tehtiin innolla. 

Kodin ikoninurkkaus. — _{Kodin ikoninurkka.}

Pappien, diakonien ja kanttoreiden työajat ovat lähes yhtä venyvät kuin poliisien, hoitoalan ihmisten ja taiteilijoiden.  On ihan normaalia soittaa työkaverille klo 22 illalla. Tai niin, että vaihto lastenhoidossa suoritetaan läpsystä. Opettaja on aina kotona, kun kirkonpalvelija on työssä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut joka viikko nolla lomia lukuunottamatta.

– Välillä vitsailtiin, että pitää mennä kirkkoon, että näkisi puolisonsa, Maria nauraa ja lisää, että onneksi hän itse myös rakastaa jumalanpalveluksia.  

– Kerran keskimmäisemme Mikael tokaisi, että voi kun isä olisi kuorma-auton kuljettaja, ettei aina tarvitsisi mennä kirkkoon, jolloin minä sanoin, että olen ihan yhtä syyllinen. Lapsi huokaisi syvään, koska tiesi, että äidinkin kanssa kirkkoon ”on mentävä” yhtä lailla.

Ammateissa isot plussat ja pienet miinukset 

Vuonna 1999 Juhasta tuli ylidiakoni legendaarisen Hannu Konosen kuoltua. Hän on kuitenkin jatkanut myös nuorisotyötä ja on tätäkin haastattelua tehdessä Kreetan matkalla Uspenskin nuorten kanssa. Kerran nuorisotyöntekijä, aina nuorisotyöntekijä! 

– Meidän kodin ovet olivat aina auki Marinan, Mikaelin ja Aleksin kavereille, ja kyllä heitä riittikin, Maria muistelee lämmöllä. – Samoin aikoinaan sekä nupi (Helsingin seurakunnan nuorten piiri) että perhekerho kokoontuivat meillä, ja se oli hauskaa. Monista nupilaisista tuli rakkaita ystäviä koko elämän ajaksi.   

Hän toteaa molempien saaneen ammatit, joissa he ovat viihtyneet ja työpaikat, joita rakastavat.  

– Olen ollut 30 vuotta samassa paikassa luokan- ja ussan opena ja jään Kulosaaren ala-asteelta varmaan eläkkeellekin.  

Jos miinusta pitää etsiä, Maria nostaa esiin jo kertaalleen mainitut työajat.  

– Juhalla on vapaata maanantaisin ja tiistaisin ja minulla viikonloppuna. Ja jos kysytään, mitä me tehdään jouluna, vastaus on aina sama: mennään kirkkoon ja ollaan kotona. 

Lapset on saatu kuitenkin kasvatettua aikuiseksi ja yhteistä lomaa vietettyä kesäisin.  

– Matkustaa olemme saaneet paljon, lomailtu leireillä ja mökeillä, sekä lasten isovanhempien ja ystävien luona.  

Maria huomauttaa, että vaikka heidän perheensä on pärjännyt, monelle hankalat aikataulut voivat olla isokin haaste. 

– Toivoisin seurakunnilta apua työntekijöilleen, joilla on pieniä lapsia. Työntekijän perhe on tosi tärkeä yhtälailla kuin muutkin seurakuntalaiset.

Erilaiset kuprut seurakunnassa tuntuvat myös raskailta.

– Kun lapsille on opetettu, että Jumala on hyvä ja seurakunta koko perheelle rakas, heidän on vaikea nähdä, ettei aina olekaan niin. Kun kohtelu ei ole reilua, täytyy vaan todeta, että hyvään pitää silti pyrkiä. Ja vaikkei siinä aina onnistuta, se ei tee Kirkkoa huonoksi tai pahaksi. Ihminen on heikko, mutta Kirkko pyhä ja Jumala aina hyvä.  

”Puolimaatuskan” monet roolit

Maria on laulanut 2000-luvun alusta lähtien säännöllisesti Uspenskin kuorossa. Sen johtaja Varvara Merras on vaativa ja innostava kanttori ja kuorolaiset tärkeitä ihmisiä. Vuodet 1996-2018 hän toimi seurakunnan valtuustossa, joista viisi vuotta puheenjohtajana, ja oli muutaman kauden myös kirkolliskokousedustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajan tehtävässä. Molemmat olivat mielenkiintoisia ja haastaviakin tehtäviä.

– Seurakunnan toimikunnissa lemppareitani olivat kirjasto, viestintä ja kasvatus. Mottoni olisi voinut takoa vaikka kiveen: Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, ja positiivinen uteliaisuus on voimavara. Eriävistä mielipiteistä huolimatta täytyy tulla toimeen ja puhaltaa yhteen hiileen.  

Pappilan lapsesta “puolimaatuskaksi” eli diakonin rouvaksi, äidiksi, opettajaksi, luottamushenkilöksi, kuorolaiseksi ja viime vuosina myös anopiksi ja isoäidiksi muovautunut Maria miettii, että olisi kiinnostavaa tehdä jonkinlainen jäsennys ortodoksisen uskon vaikutuksesta naisen eri elämänvaiheisiin ja rooleihin.  

– Usko kun on ollut niin vahvasti mukanani aina ja kannatellut läpi elämän. Vain teininä halusin ihan itse määritellä, missä olen mukana ja missä en, enkä ollut kiinnostunut silloin kirkossa käymisestä. Jumalan olemassaoloa tai rakkautta en kuitenkaan silloinkaan epäillyt.

Tällä hetkellä Maria iloitsee erityisesti isoäidin – tai mamman, kuten häntä kutsutaan (Juha on tata) – roolista.

– Olemme täysin hurahtaneita pikkutyttöihin: kolmevuotiaaseen Ainoon, puolitoista täyttäneeseen Pihlaan ja vasta pariviikkoiseen vauvaan.

Entä millaisena hän näkee tulevaisuutensa? Onko haaveita uusista rooleista tai uusien asioiden oppimisesta?

Maria harkitsee hetken.  

– Haluan opetella karjalan kieltä. Se on niin lähellä sydäntä. Karjalaisuus on hyvin vahvasti minussa. Lisäksi haluaisin olla urheilullinen mummo, Sellainen, joka joogaa, pyöräilee ja ui tappiin asti.  

– Ei sammaloidu? 

– Ei missään nimessä! Liikkeellä pitää pysyä. 

Metsien kaukainen sini

En voi olla hymyilemättä Marian visiolle; niin johdonmukaisesti se jatkaa Anni Swanin ladulla. Hänenkin sankarittarensa ovat Iris-rukasta Saraan ja Sarriin paitsi uteliaita, myös liikkuvaisia. Puhumattakaan Pikkupappilan nuorista, joista mielleyhtymäni sai alkunsa. Ehdotan, että Maria muistuttaa eniten Pikkupappilan Ullaa, eikä hän tyrmää ajatustani. Varsinkin hokema, jolla Ulla rauhoittaa mielensä, puhuttelee häntä: ”Metsien kaukainen sini”.  

– Sopii Kalasataman uuteen kaupunginosaan muuttavalle, hän hymyilee huvittuneena.

– Vaikka eiväthän Itä-Suomen metsät lähde minusta ikinä. Kaipaan rauhaa aina, sisimmässäni ja ympärilläni.

Myös usko ja rakkaus Kirkkoon ovat pysyviä, eivätkä horju maailman tuulissa. Ei, vaikka lauluääni menisi ja rakas kuoro pitäisi jättää.

– Laulan niin kauan kuin voin, mutta rukoilijana kirkossa on myös äärimmäisen hyvä olla.

Siihen ei Anni Swanillakaan taitaisi olla enää mitään lisättävää.

Artikkelit

“Ei ainoastaan miehet vaan myös naiset” – Keskustelua naisdiakoneista on käyty Suomessakin

Naisdiakonin virka tunnettiin jo varhaisessa kirkossa. Naisdiakoni avusti naisten kasteessa ja opasti naiskatekumeeneja. Hän piti seurakunnan naiset järjestyksessä, otti vastaan seurakuntaan saapuvat naispuoliset vieraat ja toimi seurakunnan naisten johtajana. Lisäksi naisdiakoni tuki ja opasti vasta kastettuja naisia kristilliseen elämään ja toimi heidän hengellisenä äitinään. Hän jakoi tarvitseville avustuksia, piti huolta leskistä, kävi hoitamassa sairaita ja vei heille ehtoollista. Naisdiakoni vieraili myös kodeissa, joissa kristityt naiset elivät kastamattoman miehensä kanssa, sillä miespuolisen diakonin vierailua tällaisissa perheissä olisi pidetty sopimattomana.Lisäksi naisdiakoni toimi piispan avustajana ja lähettinä kuljettaen viestejä seurakunnasta toiseen.

Naisdiakonaattia koskevia sääntöjä annettiin muun muassa Kalkedonin kirkolliskokouksessa (vuonna 451) ja Trullon kirkolliskokouksessa (vuosina 691–692). Keisari Justinianuksen (483–565) lakikokoelma sisältää määräyksen, jonka mukaan Konstantinopolin Hagia Sofian kirkossa tuli palvella 425 papiston jäsentä, heistä 100 miespuolista ja 40 naispuolista diakonia.

Kirkko on lukenut pyhien joukkoon lukuisia varhaisia naisdiakoneja. Heitä ovat esimerkiksi Foibe, Tabitha, Priscilla, Platonida, Tryfaina, Junia (tai Julia), Lydia, Justina, Poplia (tai Publia), Susanna, Melania Nuorempi, Domnika, Theosebia, Tatiana, Xenia, Apollonia, Gorgonia, nuorempi Platonida, Macrina, Olympia, Irene, Nonna ja Radegunde.

Naisdiakonaattia ja naisdiakonien tehtäviä ovat tutkineet muun muassa yhdysvaltalainen Kyriaki FitzGerald, hollantilainen John Wijngaards ja Suomessa Pauliina Pylvänäinen. FitzGeraldin mukaan aihetta paheksuneet myöhäisemmät miespuoliset kirjoittajat ja kopioijat ovat muutelleet tai tuhonneet osia naisdiakoneista kertovista teksteistä. Erityisesti tuhon kohteena ovat olleet kertomukset naimisissa olleista naisdiakoneista.

Naisdiakonin virka säilyi kirkon käytännössä 1000–1200-luvulle saakka – idän kirkossa pitempään kuin lännessä – eikä siitä luopumisesta ole tarkkoja tietoja. Yhden teorian mukaan tehtävän merkitys väheni, kun siirryttiin aikuiskasteista lapsikasteisiin. Venäjän kirkon lähetyskentillä ryhdyttiin virittelemään ajatusta naisdiakonaatin elvyttämisestä jo 1800-luvun alkupuolella, mutta kirkon synodi ei hyväksynyt ajatusta. Kysymys nousi uudelleen esille 1900-luvun alussa. Tuolloin toiminta päättyi vallankumoukseen.

Suomen kirkko ja ensimmäinen ortodoksinaisten konferenssi

Suomen ortodoksisessa kirkossa kysymys ’diakonittarista’ oli esillä vuoden 1922 kirkolliskokouksessa. Tuolloin esitettiin diakonittarien toimien perustamista seurakuntiin, mutta arkkipiispa Hermanin mukaan vanhan kirkollisen viran nimen käyttäminen olisi edellyttänyt lupaa korkeammalta kirkolliselta taholta. Siksi päädyttiin nimitykseen ’seurakuntasisar’. Kuitenkin vuonna 1929 arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koittoon kauniin tekstin naisten roolista ja merkityksestä Uudessa testamentissa ja pahoitteli ’diakonitarlaitoksen’ hajoamista.

Koko kirkon laajuinen keskustelu naisdiakonaatin elvyttämisestä käynnistyi ensimmäisessä ortodoksinaisten konferenssissa (Agapia, Romania 1976) ja jatkui Rhodoksen yhteisortodoksisessa kokouksessa vuonna 1988. Pitkään jatkuneeseen teologiseen väittelyyn siitä, oliko naisdiakonaatissa kysymys vihkimyksestä vai siunaamisesta, saatiin Rhodoksella ilmeisen yksimielinen näkemys siitä, että alkukirkossa naisdiakonit todella vihittiin tehtävään. Lähtökohtana tälle ajatukselle oli se näkemys, että niin miesten kuin naisten diakonaatti on ollut oma olennainen osansa kirkon virkarakennetta eikä ainoastaan yksi askel kohti pappeutta. Vanhimman naisdiakonien vihkikaavan sisältää teos nimeltä Apostoliset konstituutiot (noin vuodelta 380). Sen mukaan piispa vihki naisdiakonit alttarissa kätten päälle panolla kahdesti kuten myös miesdiakonit. Rukouksiin sisältyivät sanat ’ei ainoastaan miehet vaan myös naiset’.

Naisdiakonaatti säilyi ortodoksinaisten kokousten ja yhteisortodoksisten kokousten asialistalla parikymmentä vuotta. Myönteisistä periaatepäätöksistä huolimatta käytännön toimet naisdiakonaatin edistämisessä ovat olleet vähäisiä. Kreikan arkkipiispa Kristodulos vihki vuonna 1986 syrjäisen nunnaluostarin igumenian diakonissaksi. Vuonna 2004 Kreikan kirkon pyhä synodi hyväksyi naisdiakonaatin osittaisen palauttamisen nunnille: piispat saivat luvan vihkiä nunnia diakonissoiksi etäisiin luostareihin, joihin ei saatu miesdiakoneja.

Seuraava merkittävä askel seurasi helmikuussa 2017, kun Aleksandrian patriarkaatti siunasi Kongon demokraattisessa tasavallassa viisi diakonissaa lähetystyöhön. He eivät saaneet vihkimystä vanhan vihkimyskaavan mukaan, vaan käytettiin alidiakonin virkaan asettamisen kaavaa. Heistä käytetään kuitenkin nimitystä diakonissa eikä alidiakonissa.

Kaikilla ihmisillä `kuninkaallinen pappeus´

Keskustelu naisdiakonaatista näyttää vaimenneen koko kirkossa 2000-luvun alusta lähtien. Esimerkiksi Kreetan suuressa synodissa kesäkuussa 2016 naisten asema ja palvelutehtävä kirkossa ei mahtunut keskusteluaiheeksi huolimatta siitä, että vuonna 2015 Kreikassa järjestettiin laaja kansainvälinen konferenssi antamaan aiheesta evästyksiä synodille. Konferenssin materiaali (37 varsinaista esitelmää, pääosa esiintyjistä Kreikan kirkosta, mutta useita myös Yhdysvalloista, Englannista ja Serbiasta) julkaistiin Englannissa vuonna 2017.

Konferenssin esitelmät sisältävät monipuolista, pääasiassa teologista pohdintaa naisdiakonaatista ja ylipäätään diakonin virasta. Ekumeenisen patriarkaatin arkkidiakoni John Chryssavgis on yksi harvoista esiintyjistä, joka näkee kysymyksen ensisijaisesti sielunhoidollisena ja käytännöllisenä. Hänen mukaansa pappeuteen kohdistuvat odotukset ovat paljolti epärealistisia – ei voida olettaa, että kukaan pappi pystyisi toimimaan täydellisenä Kristuksen ikonina tai erehtymättömänä esikuvana. On ylimielistä julistaa, että papin virka olisi ylempänä kaikkia muita kutsumuksia, sillä kaikilla ihmisillä on ”kuninkaallinen pappeus”. Niin naisten kuin miesten diakonaatin kehittäminen lähemmäksi todellista diakoniaa, kirkon jäsenten palvelemista, voisi olla hyvä keino kaikkiin palvelutehtäviin liittyvien jäykistyneiden roolien ja perinteisten odotusten purkamiseksi. Näin päästäisin myös toteuttamaan yleistä pappeutta.

_{Diakonissa kuvattuna Priscillan katakombissa. 200-luku.}

Ekumeenisen patriarkaatin Maailman elämän edestä -dokumentti suhtautuu naisiin monessa suhteessa ennakkoluulottomalla asenteella. Siinä esitetään esimerkiksi luopumista ’olemukseltaan taikauskoisiin ennakkoluuloihin perustuvista rukouksista ja ehtoolliskäytännöistä, jotka koskevat naisen kehon puhtautta tai epäpuhtautta’ ja painotetaan naisten nykyistä laajempaa osallistumista seurakuntien ja paikalliskirkkojen toimintaan. Dokumentissa puolletaan myös naisdiakonaatin elvyttämistä, mutta valitettavasti siinä ei kuitenkaan anneta asiasta selkeitä ohjeita vaan esitetään asian pohtimisen jatkamista.

Elsi Takala tekee parhaillaan väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistoon lasten ja naisten ihmisarvosta ortodoksisen kirkon kanoneissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.

Lähteet:

FitzGerald, Kyriaki Karidoyanes: Women deacons in the Orthodox Church. Called to Holiness and ministry. Brookline, Massachusetts 1999.

Frost Carrie Frederick: Women Deacons in Africa, not in America

Herman, arkkipiispa: Nainen Kristuksen vainiolla. Aamun Koitto 1929:8, s. 80– 83.

Kirkolliskokouksen pöytäkirja. Aamun Koitto 1922:13, s. 105–106.

Ladouceur, Paul: Modern Orthodox Theology. London – New York 2019.

Limouris, Gennadios (toim): The place of the woman in the Orthodox church and the question of the ordination of women. Ekumeeninen patriarkaatti. Thessaloniki 1992.

Maailman elämän edestä. ort.fi/uutishuone/2020-09-01/maailman-elaman-edesta-life-world. 2020.

Pylvänäinen, Pauliina: Agents in Liturgy, Charity and Communication: The Tasks of Female Deacons in the Apostolic Constitutions. Itä-Suomen yliopisto, väitöskirja 2017.

Vassiliadis, Petros – Papageorgiu, Niki – Kasselouri-Hatzivassiliadi, Eleni (toim.): Deaconesses, the ordination of women and orthodox theology. Cambridge 2017.