Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

– Se oli pääsiäisen alla, kun kuopiolainen televisiotoimittaja halusi tulla tekemään juttua ikoneista Valamon konservointilaitokseen. Minä sanoin ettei nyt oikein sovi; että ortodoksinen museo olisi parempi. Arkkipiispa Johannes kuuli siitä ja närkästyi, että miten niin ei sovi. No, meidän piti silloin alkuvaiheessa 1980-luvulla tehdä ulkopuolisia restaurointeja, ansaita rahaa, ja telineillä komeili Olavi Pesun teos Piru keittää viinaa. Se oli Kiteen pontikkatehtaan tilaus. Kysyin, että tämäkö meidän pitäisi esitellä pääsiäisohjelmassa. Arkkipiispa ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kahden päivän päästä piru oli piilotettu ja tilalla Valamon luostarin ikoneja.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka. Hän ehdottaa paikaksi Herttoniemen Treffipubia, josta saa lounaaksi paistettua kananrintaa ja ranskalaisia perunoita. Jälkiruokana on munkkeja, jotka sopivat haastattelun teemaan, sillä tällä kertaa puhutaan vähemmän Egyptistä ja enemmän Valamosta, jonka luostarissa Helena teki pitkän ja vaiherikkaan uran vuodesta 1984 eläköitymiseensä vuoteen 2010 asti, eli lähes 30 vuotta.

– Kyllä minua harmittaa, että konservointilaitos lopetettiin, kun seuraajani oli loistava Antti Narmala ja töitä olisi riittänyt silmänkantamattomiin, Helena sanoo.

Valamon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimineessa laitoksessa on nykyään ulos vuokrattavia työhuoneita, kun siellä aikanaan korjattiin monenlaista taidetta, muun muassa suuria luterilaisia alttaritauluja, jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet muualle. Ja kun Valamo Säätiö ja Valamon Ystävät ry. rupesivat tukemaan konservointilaitosta, pystyttiin enenevässä määrin keskittymään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen.

Tunnetuin työ Väinämöisen soitto

Kalevalan juhlavuoden alla Helena mietti, mitä vastaisi Helsingistä tulleeseen pyyntöön. Tulipalossa vaurioitunut R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja Helena tajusi heti, että urakasta tulisi hurja. Hän päätyi esittämään työtoverinsa kanssa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle niin suurta summaa, ettei se ehkä menisi läpi, mutta HYY maksoi kakistelematta.

– Kävi ilmi, että toinen taho oli esittänyt kaksi kertaa isomman toiveen, joten meidän tarjous ”voitti”. Meillä oli reilu vuosi aikaa saada työ valmiiksi Floran päivään 1986.

Kuten Helena oli uumoillut, Väinämöisen kunnostuksesta kehkeytyi oma tarinansa. Lääkäriopiskelijat olivat taulua pelastaessaan irrottaneet maalauskankaan kirurgiveitsellä kiilakehyksestä ja vieneet sen Uudelle ylioppilastalolle. Myöhemmin Museoviraston konservaattori Pentti Pietarila teki niin sanotun profylaktisen suojapaperiliimauksen, eli liimasi väri-irtoamakohtiin paperilappuja pitämään irtoavaa väriä paikallaan. Hänen johdollaan, japaninpaperien avulla, maalauskangas rullattiin lopulta suuren ilmastointiputken päälle ja vietiin vuosiksi varastoon. Valamoon se saapui repaleisena, mutta tiukasti rullattuna.

Kun neljä kertaa kolme metriä suuruinen teos sitten restauroituna ja uudelleen kehyksiin pingotettuna palautettiin, laatikko, johon se oli pakattu, ei mahtunut sisään edes Vanhan ylioppilastalon parvekkeen kautta. Hellävaroen pakattu maalaus piti ottaa ulos ja taiteilla piikkien lailla sojottavien lipputankojen välistä parvekkeen ikkunoista sisään.

– Manööveri tehtiin yöllä ja Kolmen sepän aukiolla pyöri kaikenlaista huutelijaa.

Kun hän rupeaa kertomaan työstään tarkemmin, puheeseen pulpahtelee lisää tietoa ja ammattitermejä, kuten hyvä pingotus ja röntgenin matalajännite. Petter ”Pepe” Martiskainen on kuulemma jälkimmäisen eksperttejä.

– Väinämöisen soiton dubleeraus uudelle kankaalle ja hyvä pingotus ovat kestäneet, Helena kehuu ja kehottaa Vanhalla ylioppilastalolla kävijöitä katsomaan teosta tarkalla silmällä, koska aivan kaikkea ei entisöity. Cesare Brandin teorian mukaisesti teoksen historian tulee myös näkyä, kuten tässä tulipalon aiheuttamat vauriot.

Äidin perintö

Irinja Nikkanen on tunnettu nimi Suomen ortodoksimaailmassa. Paitsi lapsilleen, hän antoi kaikille uskosta ja kulttuurista kiinnostuneille perinnön, jonka vaalimisessa riittää sarkaa. Irinja kuului Valamon Ystävät ry:n perustajiin, käynnisti valtavan Filokalia-suomennostyön, oli ensimmäisiä naispuolisia kirkolliskokousedustajia sekä toimittaja, kustantaja, käsikirjoittaja, kääntäjä ja kotiäiti. Tuossa virassa hänen mielikuvituksensa keksi leikin, jossa saattoi levähtää valvottujen öiden jälkeen: äiti oli kipeä lehmä, jota neljä lasta hoiti, Helena heidän joukossaan.

Karjalaisista juurista huolimatta Helenan lapsuudenperhe asui enimmäkseen Helsingissä insinööri-isä Armaksen työn takia. Ensin Käpylässä, mutta pian Herttoniemessä.

– Ja nykyinen kämppäni on Roihuvuoressa tuossa naapurissa, Helena osoittaa peukalollaan. Siellä hän tosin viettää vain osan vuodesta, koska hankki Valamon aikana asunnon Heinävedeltä, jossa viihtyy kesät. Talvet puolestaan kuluvat Egyptin lämmössä. Anaforan koptiyhteisö, josta Mirhantuojat julkaisi jutun 24.9., sai hänet mukaan piispa Thomaksen toivotuksella: ”Olemme sinun perheesi. Pehmustamme jokaisen askeleesi rakkaudella.”

– Siellä ei ole väliä titteleistä, Helena lisää. – Koska olemme kaikki Jumalan lapsia.

Ateneum, Leningrad, Rooma

Titteleitä Helenalle on kuitenkin kertynyt, jopa kuvaamataidon opettaja, jota työtä hän ei juurikaan ole tehnyt.

– Paitsi jonkin verran keikkoja, kuten Outi Heiskasen sijaistaminen Hallituskadun tyttökoulussa. Opiskelin Atskissa (Taideteollinen oppilaitos Ateneumissa), mutta tiesin jo varhain, että halusin konservaattoriksi.

Alan koulutusta ei silloin ollut mahdollista saada Suomessa, joten Helena lähti rautaesiripun taakse Leningradiin. Sen verran voimakas kokemus se oli, ettei hän vieläkään osaa puhua Pietarista.

Samaan aikaan Vaganovan balettiakatemiassa opiskeli toinen suomalainen taidestipendiaatti, Aku Ahjolinna, josta tuli tärkeä ystävä ja tukipilari.

– Opiskelijat pääsivät katsomaan esityksiä piippuhyllylle ja Aku ehdotti, että tulen mukaan. Sanoin etten näytä ballerinalta, jolloin hän keksi, että voin olla pedagogi.

Opinnot täydentyivät Rooman Istituto Centrale Del Restaurossa, josta Helena valmistui 1978. Lisäksi hän opiskeli ikonimaalausta useaan otteeseen Leonid Ouspenskyn luona Pariisissa, vuodesta 1969 aina Ouspenskyn kuolemaan 1987.

Muitakin nimiä Helenan tarinoissa nousee esiin, koska hän on ollut mukana monessa. Jopa työskentelemässä Ina Collianderin ateljeessa Töölön Ilmarinkadulla ja Italiassa matkalla Inan ja Titon kanssa. Vaikuttavien taiteilijoiden jättämien muistojen lisäksi käteen on jäänyt rutkasti kielitaitoa ja yleissivistystä, vaikkei hän taitojaan mainostakaan.

_{Ina (vas.) ja Tito Colliander sekä Helena Nikkanen. Kuvitusta kirjasta Ina ja Tito (kirj. Annina Holmberg ja Olli Löytty).}

Ikoneja ja nunnia

Palaamme Valamoon ja sen konservointilaitoksen kultaisiin vuosiin. Kun rahoitusta alkoi järjestyä, kirkkoaarteita ruvettiin siirtämään kuopiolaisesta keskusvarastosta turvaan.

– Todellakin turvaan! Helena painottaa. – Varaston naapurissa oli pizzeria ja jatkuva tulipalovaara, koska ilmastointiputketkin olivat puuta. Se oli aivan väärä paikka Vanhan Valamon ikoneille ja muille arvokkaille teoksille.

Helena mainitsee yhdeksi suosikkitöistään Gregorios Teologin, Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen ikonin, joka löytyy nykyään Trapesan keltaisesta salista. Mutta oli monta muutakin; ikoneita, jotka vahvistavat rukousta, mikä on Helenan mielestä niiden tärkein tehtävä.

– Jos katse on suunnattu väärin tai hahmon olemus torjuva, ikoni ei kutsu rukoukseen.

Koska Valamo oli vuosikaudet työpaikka, Helena oppi rentoutumaan Lintulassa. Myös Anafora on nunnayhteisö, jonka sisaristo muodostaa perheen, kuten piispa Thomas lupasi. Talkoolaiset ja pyhiinvaeltajat tuovat sinne oman säväyksensä, mutta kaikilla on sama tavoite: rakentaa kaunista ja rakkaudellista yhteisöä.

Egyptin Anafora-yhteisön kattomaalaus. — _{Egyptin Anafora-yhteisön kirkon kattomaalaus. Kuva: Helena Saaristo-Parovuori.}

– Tänä vuonna palaan jouluksi Suomeen, koska olen ollut niin monta vuotta poissa, mutta sitten taas Egyptiin, jossa kävin ensimmäisen kerran jo 1969. Toki vain maassa, Anafora-yhteisöä ei silloin vielä ollut, mutta jotenkin hassua, että kirjoitin Uskonviesti-lehteen jutun ”Koptit, Jumalan lapsenlapset”, ja nyt eläkkeellä löydän itseni – yllätys yllätys – juuri koptien parista.

Ensimmäistä käyntiä voi siis pitää jonkinlaisena alkusoittona tai ympyrän sulkeutumisena, sillä Egyptissä Helena ei korjaa vanhaa, vaan luo uutta. Omaa ääntä ja sydäntä edelleen herkästi kuunnellen.

Teksti Annina Holmberg
Kuvat: Annina Holmberg ja Helena Nikkasen arkisto

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.

Artikkelit

Pyhä Pelagia – muuta kuin mies tai nainen?

Kauan sitten Jerusalemissa eli Pelagios-niminen mies, josta tiedettiin vain vähän. Hän asui yksin erakkomajassaan Öljymäen rinteellä ja pukeutui karkeaan viittaan. Laihan ja riutuneen erakon kilvoitus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta: hänhän näytti hylänneen kaikki ruumiilliset tarpeensa ja kilvoitteli lujemmin kuin erämaaisät konsanaan.

Mahtoiko Pelagios koskaan kertoa kenellekään suurinta salaisuuttaan: että keho karkean viitan alla ei ollutkaan miehen vaan naisen?

Kristinuskon historiassa on lukuisia miehenä ja miesten vaatteissa kilvoitelleita pyhiä, joiden on kuoleman jälkeen havaittu olleen ruumiiltaan naisia. Mistä oikein on kysymys?

Askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä

Mieheksi pukeutuneiden naispyhien tarinoita tunnetaan etenkin 400-500-luvuilta, ja narratiiveilla on arvioitu olevan totuusarvoa ja historiallisiakin lähtökohtia. Tuolloin vainojen vuosisadat olivat jääneet taakse, ja moni kristitty halusi kilvoitella luostarissa tai erakkona. Taustalla oli kirkon hengellinen praksis: Jumalan kohtaamista haluttiin tavoitella mahdollisimman pyhittyneessä tilassa. Niin mässäily kuin seksuaalisuuskin tuli siis siirtää syrjään rukouksen tieltä.

Lisäksi naiseutta ja feminiinisiä ominaisuuksia pidettiin tuolloin kielteisinä, ja asenteet heijastuivat myös kristinuskoon. Maalliset ja lihalliset himot miellettiin feminiiniseksi, ja nainen saattoi vastustaa niitä pyrkimällä olemaan enemmän miehen kaltainen. Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa esitetäänkin usein ajatus, että kilvoittelussaan edistyvät naiset siirtyvät kohti mieheyttä. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt pyhä Basileios Ankyralainen totesi, että ankara ja riuduttava askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä.

Vaikka perimmäisenä pyrkimyksenä olikin sukupuolisuuden ylittäminen eikä naisen muuttuminen, niin ajatus ulottui myös naisen ulkonäköön. Lukuisissa hagiografisissa teksteissä on myönteisiä mainintoja askeetikkonaisten kuihtuneista, ei-naisellisista vartaloista. Yksi tunnetuimmista lienee 500-luvulla elänyt pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, jonka erämaaelämä kesti vuosikymmeniä. Ravinnokseen hän söi pelkkiä erämaan yrttejä ja kasvien juuria sekä murusia kahdesta ja puolikkaasta leivästä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hänen vaatteensa kuluivat pois, vartalo kuihtui ja iho paloi karrelle erämaan auringossa. Hiukset olivat lyhentyneet ja muuttuneet vitivalkoisiksi. Maria Egyptiläinen saatetaankin kuvata ikoneissa varsin maskuliinisena. Päässä ei ole huivia,ja ja yläruumis saattaa olla osittain paljas.

Eunukki onkin ruumiiltaan nainen

Toisenlainen esimerkki osittain samasta ilmiöstä on niin ikään 500-luvulla elänyt pyhä Anastasia Patriisitar, joka syntyi Konstantinopolissa kristittyyn ylhäisöperheeseen ja hurmasi kauneudellaan ja hyvyydellään jopa keisari Justinianoksen, mikä teki keisarin vaimon mustasukkaiseksi. Välttääkseen skandaalin Anastasia matkusti Aleksandriaan ja rakennutti hurskaana ja vauraana naisena oman luostarin. Keisarin jäätyä leskeksi hän muisti jälleen kauniin Anastasian ja päätti etsiä hänet käsiinsä keinolla millä hyvänsä. Säikähtänyt Anastasia riensi erämaahan abba Danielin luo kysymään neuvoa. Abba kehotti häntä leikkaamaan hiuksensa, pukeutumaan miesten viittaan, ottamaan nimen Anastasios ja kilvoittelemaan askeesissa kaukaisessa erämaaluolassa.

Anastasia oli pyytänyt abba Danielia varmistamaan, että salaisuuden pitämiseksi hänet haudattaisiin vaatteet päällä. Silti hautausta valmistellut munkki tuli nähneeksi Anastasioksen/Anastasian kuihtuneen ruumiin havaiten rintojen olevan ”kuin kaksi kuivunutta lehteä” ja kysyi jälkeenpäin abba Danielilta, tiesikö tämä, että juuri haudattu eunukki olikin nainen.

Tekla kastaa itse itsensä

Ilmiön taustalla oli myös yhteiskunnallisia syitä. Antiikin ja Bysantin yhteiskunta oli nykytermein sanottuna misogyyninen. Naisilla oli niukasti oikeuksia, ja kunniallisen naisen tie oli nuorena solmittu avioliitto ja miehen omaisuudeksi siirtyminen. Vaikka ensimmäisinä vuosisatoina naisilla oli ollut melko vahva asema kristinuskon sisällä – he saattoivat opettaa ja toimia diakoneina – niin kristinuskon valtavirtaistuessa naisten liikkumatila kapeni kuitenkin myös kirkon piirissä. Muutto erämaahan ja myös miehenä eläminen tarjosivat mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, sosiaalista liikkumatilaa ja itsenäisyyttä.

Tästä esimerkkinä on on pyhä apostolienvertainen Tekla, kenties ensimmäinen mieheksi pukeutunut naispyhä ja ensimmäinen naismarttyyri. Teklan vaiheista voimme lukea apokryfikirjasta Paavalin ja Teklan teot. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuvassa tarinassa Tekla on nuori yläluokkainen neito, joka kokee kääntymyksen kuultuaan Paavalin opetuksia, mutta ei-kristityt vanhemmat tahtovat naittaa hänet sopivaksi katsomalleen sulhaselle. Tekla tahtoo toisin, minkä vuoksi hänet yritetään polttaa roviolla ja tapattaa areenalla villieläinten kynsissä. Meripetoja täynnä olevasta vedellä täytetystä kaivannostakin Tekla selviää hengissä: hän hyppää veteen julistaen sen olevan hänen kasteensa.

Noustuaan altaasta alastomana hän pukeutuu miesten viittaan, leikkaa hiuksensa ja lähtee etsimään Paavalia, joka kuultuaan Teklan kasteesta lähettää tämän julistamaan evankeliumia. Lopulta Tekla vetäytyy vuoristoon nykyisen Syyrian alueella ja kilvoittelee askeesissa vuosikausia. Kun paikalle etsiytyy miehiä, jotka yrittävät häpäistä hänet, Tekla kävelee kallion sisään ja katoaa maan uumeniin.

Ristiinpukeutumisen on katsottu tarjonneen Teklalle väylän löytää avioliiton sijaan itsenäinen elämäntapa Kristuksessa. Toisaalta ristiinpukeutuminen oli mahdollista ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys.

Pyhä Tekla vanhassa ikonissa. — _{Pyhä marttyyri ja apostolienvertainen Tekla.}

Erämaaisiäkin lujemmin kilvoitteleva

Kuinka merkittävästä ilmiöstä oli kyse ensimmäisinä vuosisatoina? Mittakaavaa ei tiedetä, mutta jotain sen laajuudesta kertoo, että Gangran kirkolliskokous 300-luvulla kielsi naisia pukeutumasta miesten vaatteisiin tai leikkaamsta hiuksiaan. Päätös ei kuitenkaan estänyt naisia harjoittamasta käytäntöä salaa, yksin tai toisten kristittyjen avulla. Historia tunteekin lukuisia kanonisoituja mutta myös ei-kanonisoituja ristiinpukeutuneita pyhiä, jotka ovat olleet hyvin kunnioitettuja. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa monen pyhän muisto kuitenkin haalistui.

Ei tosin kaikkien.

Artikkelin alussa esitelty 400-luvulla elänyt Pelagios ei ollut epäitsenäinen tai epämieluisaa avioliittoa pakoileva nainen vaan tunnettu ja vauras tanssijatar Antiokiasta nimeltään Pelagia. Miehiä, rahaa ja itsenäistä ylellistä elämää oli riittänyt.

Pyhä Pelagia kuvattuna vanhassa maalauksessa. — _{Pelagia kurtisaanien ympäröimänä. Vieressä piispa Nuna.
1300-luku.}

Pelagia sattui kuitenkin kuulemaan piispa Nunan saarnan viimeisestä tuomiosta ja koki voimakkaan kääntymyksen. Hän tunnusti syntinsä, jakoi suuren omaisuutensa palvelijoilleen ja otti vastaan kasteen. Kasteviitan hän vaihtoi piispa Nunalta pyytämäänsä karkeaan viittaan ja lähti kohti Jerusalemia vailla omaisuutta tai tietoa tulevasta voidakseen omistautua Kristukselle. Jerusalemissa hän kilvoitteli ankarasti ja omassa rauhassaan Öljymäen rinteellä. Kun hän lopulta kuoli ja papit ryhtyivät voitelemaan ruumista, he kokivat suuren yllätyksen. Yksi papeista tunnisti hänet kääntymyksen tehneeksi tanssijatar Pelagiaksi ja kertoi hänen tarinansa kansalle, joka ylisti Pelagiaa, erämaaisiäkin lujemmin kilvoitellutta.

Nykylukijalla herää Pelagian tarinasta monenlaisia ajatuksia. Ei kuitenkaan ole ongelmatonta yrittää soveltaa tämän ajan termejä ja käsitteitä ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneisiin ihmisiin, jolloin käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteeteistä olivat toisenlaiset. Pelagian ja muiden ristiinpukeutuneiden naisten tarinat kuitenkin osoittavat, että sukupuoli ei ollut tuolloinkaan yksiselitteinen ja muuttumaton vaan joustava ja moniulotteinen.

Sen tiedämme, että vauras ja itsekeskeinen elämä ei Pelagiaa viehättänyt, vaan hän halusi seurata Kristusta. Manifestoidakseen kääntymyksensä hän luopui kaikesta aikaisemmasta, myös naiseudestaan ja nimestään nousten sukupuolidikotomian yläpuolelle.

Pelagia pukeutui Kristukseen aivan kuten alkukirkon aikana kastetut puettiin tilaisuuden jälkeen yhtenäisiin karkeisiin viittoihin: ”kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3 27-28.)

Pyhän Pelagia Antiokialaisen muistopäivää vietetään 8. lokakuuta.

Lähteitä:

Kirjallisuus:

Betancourt, Roland 2020: Byzantine Intersectionality: Sexuality, Gender, and Race in the Middle Ages.

Davis, Stephen J. 2008: The Cult of Saint Thecla: A Tradition of Women’s Piety in Late Antiquity.

Hotchkiss, Valerie 1999: Clothes Make the Man: Female Transvestism in Medieval Europe.

Seppälä, Serafim 2021: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia.

Talbot, Alice-Mary 1996: Holy Women of Byzantium.

Opinnäytteet:

Aarnipuu, Tiia 2005: Ei ole miestä eikä naista. Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä. Pro gradu -työ.

Alanko, Vilja 2015: Teklan valinta: Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä. Pro gradu -työ.

Muut:

Seppälä, Serafim: Enemmän kuin mies tai nainen. Ortodoksiviesti 7/2007.

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.

Artikkelit

Mitä pyhä naiseus merkitsee?

Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!

Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.

Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.

Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!

Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma:

https://valamo.fi/c/2022-09-09/naiseuden-voima-92022

Artikkelit

Larin Paraske: Nainen savea ja graniittia

Hän istuu Töölönlahdella ja tuijottaa ohi soljuvaa autojen virtaa. Hänellä on iso nenä, korkea otsa ja kummallinen päähine, jota kutsutaan harakaksi. Varreltaan hän on pieni ja sitkeä, mutta vanhemmiten laihuuttaan miltei läpikuultava. Hänet on takonut graniittiin kuvanveistäjä Alpo Sailo, joka näkee hänessä ennenkaikkea runonlaulajan. Niin ovat tehneet myös taidemaalarit Eero Järnefelt ja Albert Edelfelt, joiden maalauksissa hänen sormensa ovat kanteleen kielillä – instrumentin, jota hän ei osannut kunnolla soittaa. Runoilija Arvo Turtiaisen säkeissä helähtää hänen äänensä:

Sata autoa minuutissa

aamulla anivarahaisin.

Tuhat raitiotievaunua vuorokaudessa

iltaisin ikimyöhäisin.

vikivierahainen, kovakorvainen, kylmäkylkinen – –

Kyllä. Jos patsas heräisi eloon, se rääkäisisi kauhusta, sillä vaikka sen kohde koki Pietarinkin liikenteen, hän ei viihtynyt kaupunkien kumussa, vaan palasi takaisin Karjalan laulumaille kuolemaan kimaltavien salien ja ihailevien ihmisjoukkojen sijasta köyhässä töllissä. Kahvia kultareunakupeista juottavien kulttuuripersoonien sijasta siellä äyski ynseä miniä, ryysti sahtia laiska poika ja pyöri jaloissa liuta lastenlapsia. Mutta sinne hän oli halunnut ja päässyt naimisiin: Inkerinmaalla syntynyt sepän tytär Suomen puolelle Vaskelaan. Kuka olisi osannut ennustaa, että juuri hänestä veistettäisiin harvinainen naisen näköispatsas Helsingin vilkkainta tietä tuijottamaan? Ja vielä ihmeellisempää: että Suomen ortodoksinen kirkko vuonna 2021 esittäisi Konstantinopolin patriarkalle hänen pyhäksi julistamistaan eli kanonisointiaan nimellä Pyhä vanhurskas Paraske?

Vaimo Paraske

Paraske syntyi tammikuussa 1834 Inkerinmalla Venäjän suuriruhtinaskunnassa. Hänen äitinsä oli kotoisin rajan toiselta puolelta, Suomesta, ja jostain syystä inkerikkotytön mieli veti sinne. Hänen kerrotaan kyllä muistelleen haikeana isänsä pajaa, mutta riemuinneen päästessään äitinsä kotikylään vaimoksi. Siellä hänen nimensä eteen liitettin miehen talon, Larilan, nimi, ja häntä alettiin kutsua Larin Paraskeksi. Vaikka hänet siten leimattiin miehensä omaisuudeksi, hän osoittautui talon pystyssäpitäjäksi ja dynamoksi.

Puolta vanhempi puoliso oli kivulias, joten vaimo lukuisten synnytysten ja hautajaismenojen (yhdeksästä lapsesta vain kolme eli aikuisiksi) lisäksi teki miesten töitä kavahtamatta edes raskaiden jaala-alusten vetämistä Taipaleenjoella. Niillä kuljetettiin heinää, suolaa ja mitä milloinkin tarvittiin. Anu Kaipaisen romaanissa Poimisin heliät hiekat mies tuntee alemmuutta ellei peräti mustasukkaisuutta vaimon vahvuuden rinnalla, mutta jonkun on leipä perheeseen tuotava, ja kun talouteen kuuluva natokaan ei kykene kuin kevyisiin kotitöihin kiukuttelunsa ohessa, se joku saa luvan olla Paraske.

Sijaisäiti Paraske

Kun elanto kaikesta raatamisesta huolimatta käy vähiin, Paraske keksii, mistä saada lisätienestiä: ottamalla orpolapsia Pietarista. Niiden ylläpidosta maksetaan, mutta ne pitää itse hakea. Ei siis muuta kuin matkaan, jalan halki pitkän taipaleen, monta päivää ellei viikkoakin kestävän. Anu Kaipainen kirjoittaa romaanissaan:

Raskas Pietarin matkasta tuli, paljon raskaampi kuin Paraske oli yltiöpäisyydessään kuvitellutkaan, ainakin tästä ensimmäisestä käynnistä. Myöhemmin se ikään kuin kerta kerralta helpottui, kun oppi tuntemaan tiet ja oikopolut, talot, joista annettaisiin yösijaa, ja ne joista saattoi saada leipäpalan, jopa keittoakin. Ja Pietarin kadut hän oppi tuntemaan niin että olisi käynyt tien köyhäintalolle vaikka unissaan, niin kuin vanhemmalla iällä sitten kävikin.

Paraske ei ollut kooltaan suuri, mutta hänen voimansa olivat mittavat ja sinnikkyys vastaansanomaton. Mistä hän ammensi vahvuutensa? Mistä maljasta joi pysyäkseen hyvällä mielellä raskaan elämän kärsivällisyyttä vaativissa käänteissä?

Laulaja Paraske

Ollessaan tyttönä paimenessa Paraske oppi laulamaan. Niin tekivät kaikki, mutta hänen äänensä soi korkeimmin ja kajautti ilmoille enemmän värssyjä kuin muiden yhteensä. Muistin jumalattareksi, Mnemosyneksi, häntä ruvettiin aikanaan nimittämään. Ja modelliksi, malliksi, koska hän istui kuuluisien taiteilijoiden ikuistettavana. Sillä sellainen onni häntä kohtasi, että monien vielä syntinä pitämiä kansanrunoja – loitsuja, toiveita, ei kai sentään manoja! – ruvettiin kulttuuripiireissä arvostamaan ja ylös kirjoittamaan. Kakkulanenäistä runonkerääjää saapui Elias Lönnrotin jalanjäljissä Kalevalan kankahille ja laajemmillekin laulamaille ja pani kansan avaamaan sanaiset aarrearkkunsa.

Ensimmäisen, maisteri Boreniuksen kanssa eivät kemiat kohdanneet ja Paraske sai papereihin merkinnän ”keskinkertainen laulaja”, mutta Sakkolaan apupapiksi tullut Alfred Neovius hurmaantui niin, että houkutteli lesken luokseen Porvooseenkin. Hänen innostuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Paraskesta kasvoi suorastaan näyttelyesine, kansannaisen perikuva, ihailtava, ihmeteltävä; öljyvärimaalaukseen ja kiveenkin ikuistettava.

Muistinerolta saatiin merkittyä ylös noin 32 000 säettä kalevalamittaista runoutta, lähes 3 000 sananlaskua ja arvoitusta, 25 itkuvirttä, parikymmentä uusimittaista kansanlaulua ja kuvaus vanhoista häätavoista. Enemmänkin olisi kuulemma ollut, jos olisi jaksanut jatkaa laulamista. Mutta vaikka Paraske sai kahvia juodakseen niin paljon kuin jaksoi ja silityksiä päähän itseltään säveltäjä Sibeliukselta, senaattori Yrjö-Koskiselta ja muilta kuuluisilta fennomaaneilta, häneen iski niin kova koti-ikävä, että Suomalaisen kirjallisuuden juhlasalikin haalistui Larin tuvan rinnalla. Sinne hän palasi ja sen menetti, kiitos viinaanmenevän laiskanpulskean poikansa. Katkeruutta hänestä oli kuitenkin turha etsiä, sitä lajia oli riittämiin miniässä.

Paluumuuttaja Paraske

Neoviuksen, filantrooppi Minette Donnerin (Jörn Donnerin isoäiti) ja SKS:n maksamasta eläkkeestä huolimatta Parasken viimeiset vuodet olivat taloudellisesti ahtaat. Hänen tyttärentyttärensä pojantytär, sukutukimukseen hurahtanut näyttelijä Eeva Litmanen toteaa kuitenkin, että köyhyyttä on takuulla myös romantisoitu ja epäilee, ettei Paraske sentään nälkää nähnyt. Hänellä oli sydänvaivoja ja fyysisesti kovan elämän aiheuttamia kremppoja, joiden vuoksi jo valmiiksi terävät piirteet syvenivät. Siihen aikaan ihminen ikääntyi aikaisin. Sitäpaitsi Paraske teki itse valintansa ja siirtyi tuonilmaisiin Metsäpirtissä, joksi Sakkolan (jonka kylässä Vaskelan kylä sijaitsi) nimi oli muutettu.

Ortodoksi-Paraske

Tuonilmaisiin, niin. Se on ortodoksien ihana ilmaus ikiuneen nukkumiselle, tähtien tuolle puolelle siirtymiselle, kuolemalle. Paitsi äiti, tytär, ottoäiti, paimentyttö, vaimo, leski, anoppi, jaalan raahaaja, heinäntekijä, runonlaulaja ja muistikone, Paraske oli läpi elämänsä harras uskovainen. Neoviuksellekin, rakkaalle pastorilleen, hän tokaisi kuuluvansa oikeaan kirkkoon eli kultakupoliseen, ei luterilaiseen. Se tuli ajattelematta, selkäytimestä, ei tarkoituksena loukata ystävää, joka oli tehnyt hänen hyväkseen niin paljon, eikä Neovius suuttunutkaan, vaan ymmärsi. Uskonto oli Paraskelle yhtä tärkeä voiman sammio kuin laulutkin, joista osaa hän arasteli arvioidessaan niitä jumalattomiksi. Mutta kun niillä saattoi parantaa yhtä lailla kuin rukouksella…

Kaipaisen romaanissa on kohtaus, jossa Neoviuksen Anna-vaimo ihmettelee, kun Paraske ei huoli kahvia. Hän jos kuka tiesi, kuinka paljon tämä tuota tummaa juomaa rakasti, niin monta kuppia hän oli tälle kiikuttanut. Paraske selittää paastoavansa, koska on menossa ehtoolliselle. Se on häneltä, kahvihampaan vainoamalta, konkreettinen todistus uskon vahvuudesta.

Nainen, joka pelkäsi rikkovansa kirkkoa vastaan tietyillä säkeillä, olisi varmaan pökertynyt, jos olisi kuullut, että hänestä reilut sata vuotta myöhemmin ruvettaisiin puuhaamaan pyhimystä. Että asetettaisiin oikein ryhmä, joka pohtisi hänen kelpoisuuttaan. Ensimmäinen suomalainen naispyhä: inkerikko Paraske, jonka nimen etuliite tulee mieheltä? Hänenkö luunsa kaivetaan ylös haudasta ja jaetaan reliikeiksi kirkkoihin? Hänestäkö maalataan ikoneita, joita suudellaan samalla kun kumarretaan reliikkejä? Ehkä hän sittenkin olisi nauranut eikä pyörtynyt, huumorintajuinen kun oli. Patsas ja muistolaatat vielä menivät, mutta pyhä…?

Ihmeidentekijä Paraske?

Kanonisointiprosessi on vielä kesken, eikä siitä ole tapana antaa väliraportteja. Kahvipöytäkeskusteluissa asiaa saa toki pohtia ja pohditaankin. Jotkut korostavat Parasken äitiyttä – toiset tuhahtavat, että hän otti lapsia rahasta. Mutta sehän todistaa ongelmanratkaisukyvystä ellei peräti taloudellisesta taitavuudesta! puolustus huudahtaa. Ihmeellinen nainen, jolle on suotu niin monenlaista lahjakkuutta. Sillä onhan jo se, että selviää muutamaa päivää vaille seitsenkymppiseksi noin raskaasta elämästä, ihme. Ja se, että onnistuu pitämään päänsä kylmänä herrojen ja rouvien salongeissa. Erityisbonuksena voinee pitää vielä valoisaa asennetta ja kykyä purkaa sisäinen ahdistus lauluun, taiteeseen. Joidenkin mielestä muistinerous on suoranainen ihme ja jotkut huomauttavat, ettei Paraske ollut pelkkä papukaija, vaan hän loi myös itse runoutta ja suolsi viisauksia:

Ei niin viisasta ettei petetä – ei niin varmaa ettei voiteta.

Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset.

Ei ihme, että häntä on tutkittu ja muovattu kuin savea – ja että hän on inspiroinut näidenkin verkkosivujen perustamista.

Naiskollektiivi

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.

– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.

Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:

– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat.

Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään:

– Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata.

_{Ina Colliander ja tytöt Kati ja Maria kesän vietossa Kalajoella.}

Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin.

– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.

Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi.

– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!

Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.

– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.

_{Ina Colliander teki ensin kotityöt ja vasta sitten taidetta, mikä oli rippi-isä Johanneksen suosittelema järjestys naiselle.}

Kirkon sijasta markkinoille

Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan.

– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.

Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.

– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton.

Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa.

– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?

Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.

– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni. — _{Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni}

Saako pyhiä arvostella?

Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?

Maria hymähtää.

– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä.

Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.

Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä.

– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme.

Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja.

Naiskollektiivi

Sirpa Koriala: Lasikattoon asti

– Se iänikuinen jankutus, ettei nainen voi tai saa tehdä sitä ja tätä, Valamon opiston rehtori Sirpa Koriala huokaa. – Olen niin kyllästynyt kuuntelemaan sitä.

Sirpa on tehnyt uraa ortodoksisessa maailmassa aina lasikattoon asti, joten hän tietää mistä puhuu. Ekumeeniseen perheeseen ortodoksisen isän ja luterilaisen äidin tyttäreksi syntynyt Sirpa on koulutukseltaan teologian maisteri, ja hänellä on vuosikausien työkokemus erilaisista johtotehtävistä. Valamon opiston rehtorikausien välissä hän toimi Suomen ortodoksisen palvelukeskuksen johtajana ja on nykyään myös luostarin henkilöstöpäällikkö. Ei hänellä ole palavaa tarvetta rikkoa kattoa, mutta keskustelun rehevöittämistä hän kaipaa.

– Ne selitykset ovat monesti niin puuduttavia. Jos esimerkiksi joku argumentoi, että nainen ei voi olla pappi, koska papit ovat isiä. Eihän siinä ole mitään järkeä!

Ei niin, kutsutaanhan Lintulan nunniakin äideiksi ja sisariksi, eli moinen saivartelu on semantiikkaa.

Onneksi keskustelu on edes lisääntynyt, Sirpa kiittää.

– Eikä naisia vaimenneta automaattisesti.

– Mutta kirkollamme on edelleen miesten kasvot.

Valamon opiston kursseilla naiset ovat kuitenkin hyvin esillä; esimerkiksi ikonimaalauksessa käsitellään jatkuvasti naispyhiä. Sirpan oma suosikki on pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen. Useana vuonna on myös järjestetty kurssi naisfilosofeista, ja tulossa on Naiseuden voima-kurssi 9.-11.9.2022 ja uutuutena Paraske-seminaari 7.-9.10.2022.

– Ensi vuonna järjestetään 15.-17.9.2023 kansainvälinen seminaari Naisen eletty ortodoksisuus, jossa ortodoksinaisen elämää käsitellään monista arjen elämään liittyvistä näkökulmista käsin. Eli pohditaan sitä, miten naiset vievät arjessa käytäntöön kirkon opetusta ja mitä kysymyksiä sekä haasteita siitä herää.

Sirpa ei siis ole jäänyt voivottelemaan, vaan tekee osansa keskustelun monipuolistamiseksi. Apuna hänellä on hyvin vaalitut verkostot ja kotona miespuoliset tukijat, eli puoliso ja suloinen mutta välillä riiviömäinen nuori pohjanpystykorva Mauno.

– Se on laulava ja haukkuva lintukoira, aivan kuten minä kanttorin opin saaneena olen laulahteleva ja haukahteleva rehtori, Sirpa hymähtää.

Artikkelit

Larin Paraskea tarkasteltiin eri näkökulmista Valamon seminaarissa

Siitä, pitäisikö Paraske kanonisoida vai ei, oltiin montaa mieltä, mutta kukaan ei kiistänyt, etteikö 118 vuotta sitten kuollut runonlaulaja ja sijaisäiti ole edelleen elävä, mielenkiintoinen ja jopa ajankohtainen.

Valamon opiston seminaari 7-9.10 alkoi poikkeuksellisesti: Larin Parasken panihidalla. Muistopalveluksen toimittanut luostarinjohtaja, arkkimandriitta Mikael, johdatti osallistujat rukoukseen, jossa pyydettiin ikuista rauhaa ja syntien anteeksiantamista 1834-1904 eläneelle inkeroistaustaiselle itkuvirsien ja ilolaulujen taitajalle. Tuohukset paloivat Parasken muistoksi ja panihidan kauniit anomukset kivusta, kärsimyksestä ja huokauksista vapautumisesta kaikuivat luostarin pääkirkossa.

Myös seminaarin päätös oli poikkeuksellinen. Siinä ei vedetty yhteen lauantaipäivän Paraske-antia, joka oli niin runsas, että sen sulattamiseen menee osallistujilta takuulla enemmän aikaa kuin yksi yö. Runonlaulusta siirryttiin kuvataiteeseen ja Larin Paraskesta Ina Collianderiin, joka syntyi 1905, noin vuosi Parasken kuoleman jälkeen. Luostarissa paljon oleskellut ja ortodoksiselle kirkkotaiteelle vahvan panoksensa antanut Colliander sai opiston yläkerrasta oman huoneen, jonne on koottu hänen Valamolle lahjoittamansa teokset. Täten avattiin ikkuna uuteen; siirryttiin yhdestä vaikuttavasta ortodoksinaisesta toiseen kuin muistutukseksi, että muitakin pyhäksi harkittavia löytyy lähihistoriastamme.

Muistin merkitys ja feministinen eepos

Lauantain seminaaripäivä sisälsi neljä alustusta ja musiikkipitoisen esityksen Parasken elämästä. Sen avasi Paraskea Suomessa kenties eniten tutkinut folkloristikko Senni Timonen, joka nosti myytintekijöiksi Alfred Neoviuksen, Mikko Uotisen, Väinö Salmisen, Yrjö Hirnin ja Martti Haavion unohtamatta Albert Edelfeltiä ja Eero Järnefeltiä, jotka täydensivät Paraskesta syntynyttä kalevalaista kuvaa tutkijoiden tukena. Miesten ideaalisen katseen rinnalle Timonen toivoi naisten syväluotausta ja iloitsi haastatteluista, jotka Annie Clive Bailey oli tehnyt vuosina 1894-1895. Niidenkin kätilönä oli toiminut Parasken säkeet ylöskirjannut Neovius, jonka merkitys muistin jatkajana tuli ilmi moneen kertaan päivän aikana. Vaskelan Sakkolaan nuorena miehenä pastoriksi tullut ja sieltä Porvooseen piispan sihteeriksi siirtynyt Neovius teki vuosikaudet työtä Parasken kanssa ja mahdollisti suunnattoman suuren suullisen perinteen säilymisen.

Timosen esitelmä ei juuttunut kertaamaan Parasken elämää, vaan tarjosi myös esimerkiksi hänen keräämiensä ja kehittelemiensä runojen mukaisen feministen eepoksen: Inkerin naisten ”Kalevalan”, jossa myyttinä olisivat kuu, tähdet, kantele ja tyttö, sankareina nuoret naiset, empatian kohteena orvot ja orjat, kiritiikille altistettuna naista alistavat tahot, tunneytimenä äiti ja lapsi sekä eetoksena oikeudenmukaisuus, usko ja taide. Esitys oli kuin kutsu tai haaste: kuka ryhtyisi kokoamaan tätä? Vahva alustus päättyi inkeroisaktivisti Dima Harakan mottoon ”Kulttuuri ei tunne rajoja”, jonka jälkeen viestikapula siirtyi kirjailija Sirpa Kähköselle.

Kähkönen lavensi aihetta entisestään ja tunnusti omankin kiitollisuudenvelkansa Paraskelle. Tunnelma Valamon kulttuurikeskuksen salissa oli tässä vaiheessa jo niin tiheä, että Kähkösen aloitus aidolla itkulla – suru kevättalvella menehtyneen äidin ja syksyllä poisnukkuneen ystävän johdosta – otettiin vastaan luontevasti. Yleisöstä tulleeseen kysymykseen, voisiko Kähkönen ajatella itsensä pyhitettäväksi, hän vastasi kuitenkin yksiselitteisesti ei.

Patsaan katse

Helsingin yliopiston tutkija ja kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla kuuluu Larin Parasken kanonisointia pohtivaan ryhmään, jonka työstä ei ole lupa kertoa. Hänellä oli kuitenkin rippi-isänsä, metropoliitta Arsenin, lupa kertoa yleisesti pyhittämisen periaatteista sekä esittää omana näkemyksenään ihastuttava ajatus, että Parasken pidättäytyminen pahan puhumisesta (hänen ei tiedetä koskaan olleen ilkeä kivulloiselle miehelleen, riivinrautamaiselle anopille ja nalkuttavalle natolle) on jo yksin ihme, jollaista kanonisoitavalta odotetaan. Lopuksi Kahla esitteli useita naispyhiä, joista laveimmin Maria Pariisilaisen, josta löytyy artikkeli Mirhantuojienkin sivuilla.

Kahlan esityksen aikana kuultiin eniten mielipiteitä Parasken pyhittämisen puolesta ja vastaan. Kahla ohjasi keskustelua kysymyksen, tarvitseeko kirkkomme omia pyhiä, ympärille, mutta tunteet kuumenivat silti. Suurin osa vaikutti olevan kanonisoinnin kannalla, mutta vaikka henkilökohtaisista perusteluista pyydettiin luopumaan, kuultiin salissa sellainenkin vetoomus, ettei Paraskea voi pyhittää, koska hänen patsaansa katse on kylmä. Kyseinen pytinki valvoi seminaaria käspaikka harteillaan, sillä päivän viimeinen alustaja, Paraskelle suoraan alenevassa polvessa sukua oleva näyttelijä Eeva Litmanen, oli tuonut Alpo Sailon pääveistoksen mukanaan. Suuremmat versiot Sailon Paraskesta löytyvät Joensuun yliopiston kirjastosta ja Helsingin Hesperianpuistosta.

Litmanen luki isoisänsä äidinäidin sananlaskuja, joista suurin osa on julkaisematta, ja mainitsi omaksi suosikikseen sukukirjansakin nimeen päässeen ”Onnea ei voi omistaa, mutta surulle voi laittaa suitset” (kirjan nimi on Surun suitsima suku, ja se ilmestyi Liken kustantamana vuonna 2018). Hän kertoi, kuinka lauluperinne katkesi suvussa Parasken tyttären Tatjanan mentyä naimisiin luterilaisen Taneli Litmasen kanssa, ja kuinka hän itsekin kiinnostui esiäidistään vasta myöhäisemmällä iällä. Litmasen tytär Karoliina Franck luki otteita sukukirjasta ja antoi äänensä Eevan Maikki-kummille, joka oli ollut 5-vuotias Parasken kuollessa ja niitä harvoja, joiden elävät muistot ehdittiin saada talteen.

Rautamuurahaiset

Illalla seminaari avautui laajemmalle yleisölle, kun Rautamuurahaisten sukua polki tahtia kulttuurikeskuksen lavalla. Ritva Holmbergin kirjoittama ja ohjaama esitys oli lämmitetty 16 vuoden takaa Valamo Säätiön tuella, ja tämänkertainen ensiesitys oli Suomalaisen kirjallisuuden seuran juhlasalin sijasta luostarissa. Yli seitsenkymmenpäinen yleisö seurasi hievahtamatta Eeva Litmasen, Karoliina Franckin ja kanteletaituri Vilma Timosen vetämää esitystä, joka avasi Parasken elämän käännekohtia ja toi hänet paitsi lihaksi ja vereksi, myös eri taiteilijoiden ikuistamaksi muotokuvaksi ja Eero Järnefeltin sanoin ”tuntehikkaaksi, lahjakkaaksi ja viisaaksi naiseksi, jossa kreikkalaiskatolinen uskonto niin sopusointuisesti oli sulautunut kalevalaiseen henkeen.” Loppukiitokset olivat liikuttuneet ja katsojien palaute sydämestä tulevaa, tekijöiden sydämeen käyvää.

(Kuvat: Pasi Leino)

Rautamuurahaisten sukua esitetään seuraavan kerran Helsingissä, kulttuurikeskus Sofiassa 12.11.2022 klo 14 ja sinne on ilmainen sisäänpääsy.

Inan huone

Miksi kapula haluttiin siirtää Paraskelta juuri Ina Collianderille?

Kun Paraske-seminaaria ruvettiin suunnittelemaan, Annina Holmberg ja Maria Roiha saivat opistolta työtilakseen samaisen luokan, yläkerran tilan, jossa on vinokatto ja näkymä pääkirkkoon. Muualla luostarissa tuli vastaan Collianderin töitä: kirkon lisäksi hotellihuoneissa ja toimistotiloissa, joissa ne eivät heidän mielestään päässeet oikeuksiinsa.

He ehdottivat Suomen ortodoksisen kirkon johtavalle konservaattorille ja Valamon opiston Ikoniakatemian ikonimaalauksen opettajalle Antti Narmalalle, että hän asiantuntijana kokoaisi työt ja kuratoisi niistä näyttelyn. Se, että siitä tuli pysyvä, on Narmalan oma bonus hankkeeseen ja ilonaihe kaikille Valamon kävijöille.

Seminaarin päätöksessä eli näyttelyn avajaisissa oli läsnä myös Ina Collianderin poika Sergius, jonka lempeänhumoristinen tyyli kertoa vanhemmistaan Inasta ja Titosta lämmitti tilaisuuden tiukasta yhteenvedosta tai jäykästä galleriapatsastelusta avoimen keskustelun ja taiteen ihailun yhteiseksi kokemukseksi.

Seminaarin aikana esitettiin useammankin kerran kysymys: missä vaiheessa Parasken kanonisointi on. Vastaus kuuluu: kanonisointia valmisteleva ryhmä on saanut ehdotuksensa valmiiksi, mutta tuleeko Suomen kirkkoon joskus Pyhä vanhurskas Paraske, on vielä täysin auki. Sitä odottaessa voi kuitenkin tutustua hänen elämäänsä ja säkeisiinsä vaikka tulemalla Sofiaan marraskuussa tai kysymällä kirjastosta lisää. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitie oli asettanut seminaarin ajaksi näytteille Paraskea koskevia kirjoja, joten jo luostarista löytyy vaikuttava pino materiaalia vaikuttavasta naisesta.

Artikkelit

Huikea määrä Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta Valamossa

Valamon luostarin kirjastossa on tutustuttavana laaja valikoima runonlaulaja Larin Paraske -aiheista kirjallisuutta viikonloppuna järjestetyn Larin Paraske -seminaarin innoittamana ja muutenkin: Suomen ortodoksinen kirkko pohtii parhaillaan Larin Parasken kanonisointia pyhäksi. Valamon kirjastonhoitaja Virva Suvitien työn tuloksena Valamossa voi nyt tutustua näihin hienoihin Paraske-teoksiin. Mirhantuojat suosittelee!

Larin Paraske, Ruokopilli. Lyriikkaa ja kertomarunoutta.1986. — Larin Paraske Ruokopilli : lyriikkaa ja kertomarunouttaKokoonpano, venäjännökset ja alkulause Oleg MisininKarjala-kustantamo 1986

Larin Paraske Ruokopilli : lyriikkaa ja kertomarunouttaKokoonpano, venäjännökset ja alkulause Oleg MisininKarjala-kustantamo 1986

Artikkelit

Löytyykö Maria Pariisilainen Pariisista? Kirsi Koskelin lähti ottamaan selvää

Liittyessäni ortodoksiseen kirkkoon keväällä 2018 sain isä Petri Korhosen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen omaksi nimikkopyhäkseni Äiti Maria Pariisilaisen. Olin näin toivonutkin, koska Äiti Marian pragmaattinen suhtautuminen uskon toteuttamiseen oli lähellä omaa käsitystäni kristillisyydestä.

Myös mahdollisuus päästä tekemään pyhiinvaelluksia niinkin lähelle kuin Pariisiin tuntui kiehtovalta. Jo lukkoon lyödyt suunnitelmat ja myöhemmin koronasulut estivät kuitenkin matkanteon ennen näitä kesää 2022.

Pyhä Maria Pariisilainen eli äiti Maria (Skobtsov), aikaisemmalta nimeltään Elisabeth Pilenko, syntyi vuonna 1891 Riiassa ja kuoli vuonna 1945 Ravensbückin keskitysleirillä Saksassa. Hän oli alkujaan venäläinen aatelisnainen ja runoilija. Hän oli myös Pietarin teologisen akatemian ensimmäinen naispuolinen opiskelija. Myöhemmin hän lähti Ranskaan ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Luostariin vetäytymisen sijaan hän omistautui venäläispakolaisten, huono-osaisten sekä juutalaisten auttamiseen ja oli Ranskan vastarintaliikken aktiivinen jäsen. Hän ehti olla naimisissa kaksi kertaa: ensimmäisessä avioliitossa sukunimenä Kuzmina-Karavajeva, toisessa Skobtsov.

Äiti Maria luettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksellä vuonna 2004. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ortodoksinen kirkko kanonisoi Länsi-Euroopassa asuneita henkilöitä.

Olin etsinyt aina silloin tällöin tietoa Maria Pariisilaisesta (Ranskassa hänet tunnetaan paremmin nimellä Mère Marie Skobtsov) erilaisista lähteistä ja saanut selville, että jossakin päin Pariisia on paikka nimeltä Centre Culturel Mère Marie Skobtsov. Sen tarkempaa tietoa paikasta ei kuitenkaan löytynyt, mutta yhden vanhan nettiartikkelin yhteydessä oli kulttuurikeskuksen sähköpostiosoite. Kirjoittamalla sinne paljastui, että paikalla ei olekaan mitään fyysistä sijaintia. Keskus toimii lähinnä järjestämällä Maria Pariisilaiseen jotenkin liittyviä tapahtumia.

Centre Culturel Mère Marie Skobtsovin puheenjohtaja Nadia Tchinaev toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Pariisiin, ja tarkoituksemme oli yhteisellä aamiaisella keskustella Äiti Maria Pariisilaisen elämästä. Hän halusi myös tulla oppaakseni 15. kaupunginosaan kulmille, joilla Maria Pariisilainen oli vaikuttanut. Nämä hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Nadia Tchinaev ilmoitti muutama päivä ennen heinäkuun alkuun sovittua tapaamistamme, että hänellä on korona. Sain häneltä kuitenkin tärkeät koordinaatit pyhiinvaellukselleni.

Palavasydäminen ja rohkea kristitty

Shoah on hepreaa ja tarkoittaa joukkotuhoa (holokaustia). Nadia oli kertonut, että keskitysleirien historian muistolle perustetussa museossa Mémorial de la SHOAHissa on parhaillaan näyttely nimeltä ”By the Grace of God” – The Churches and The Holocaust, ja tässä näyttelyssä on esillä Maria Pariisilaisen Ravensbrückin keskitysleirillä kirjoma huivi. En tiedä, missä huivia muutoin säilytetään, mutta tässä näyttelyssä se on nähtävillä 23.2.2023 asti.

Toisen matkapäiväni aamuna suunnistin jo varhain kohti hipsterialueenakin tunnettua Marais’n kaupunginosaa. Mitä syvemmälle juutalaiskortteleihin eteni, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Mémorial de la SHOAHin edessä (osoitteessa 17 Rue Geoffroy l’Asnier) tuntui siltä kuin kaikki äänet olisivat nauliutuneet muistopaikan jylhiin rakennelmiin. Repun läpivalaisun ja turvalukitukset läpäistyäni pääsin sisään askeettiseen museoon. Infosta minut ohjattiin 1. kerroksen näyttelyyn, jonka mustille seinille sekä vitriineihin oli aseteltu mm. tekstejä ja lehtileikkeitä toisen maailmansodan ajalta.

Näyttelyn tarkoituksena on valaista niitä asenteita, joita niin protestanteilla, ortodokseilla kuin katolisella kirkolla oli juutalaisvainoja kohtaan. Heti sisään astuttaessa on seinällä luettavissa lainaus Albert Camus’n vuonna 1944 julkaisemasta artikkelista Combat, jossa hän kritisoi paavi Pius XII:tta ja muitakin uskonnollisia johtajia siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan toisen maailmansodan kauheuksia – miten natsihallinto pystyi murhaamaan juutalaisia kristillisen Euroopan sydämessä, kirkon silmien edessä? ”Maailma ei tarvitse hailakoita sieluja. Se tarvitsee palavia sydämiä”, lukee Camus’n artikkelista kertovan tekstin alla.

Sanat koskettivat, ja tunsin olevani oikeassa paikassa, Maria Pariisilaisen poluilla. Hän jos kuka oli palavasydäminen, rohkea kristitty, joka pelottomasti auttoi juutalaisia päätyen toimintansa vuoksi itsekin kaasukammioon. Jokainen näyttelyssä vieraileva kokee varmasti myös tekstien ajankohtaisuuden: Me olemme vuorostamme todistamassa kansanmurhaa, tosin omat uskonnolliset johtajamme ovat sen vahvasti tuominneet. Mitä voisimme tehdä paremmin?

Kiersin näyttelyn useampaan kertaan, mutta huivia en nähnyt missään. Palasin uudelleen alimman kerroksen infoon, mutta siellä kukaan ei tiennyt Marie Skobtsovista tai huivista mitään. Sain vinkin käydä 4. kerroksen arkistossa, ja asiaa vastaanottotiskillä selittäessäni eräs keskustelua sivusta kuunnellut henkilö osasi viimein neuvoa tarkemmin huivin sijainnin. Olihan se siellä 1. kerroksessa, vähän huomaamattomissa vitriinin alla. Yksi rukouspyyntö Äiti Marialle kuitenkin tarvittiin ennen kuin löysin sen.

Vihreään huiviin on kirjottu Normandian maihinnousu. Kun tieto liittoutuneiden maihinnoususta oli kiirinyt leirille, oli Maria Pariisilainen halunnut ikuistaa tapahtuman kankaalle. Kirjonnassa on käytetty niin kutsutun Bayeux’n seinävaatteen tyyliä, ja tällä Äiti Maria on halunnut todennäköisesti viitata erääseen toiseen maihinnousuun, Ranskan ja Englannin väliseen sodankäyntiin ja Englannin valloitukseen vuonna 1066, jota Bayeux’n seinävaate kuvaa. Hän on tehnyt kirjonnan ilmaan mitään mallia, muiden keskitysleirillä olleiden avustuksella. Neuloja on tarvittu ja niitä on varasteltu, lankoja värjätty salassa. Osa langoista on irrotettu värillisistä sähkökaapeleista. Näin huivista tuli jonkinlainen yhteinen toivon symboli kaikille sen tekemiseen osallistuneille.

Huivi ei ollut yksin. Sen vieressä oli Maria Pariisilaisen kirjoma kaunis nenäliina. Teksteissä kerrottiin, että Maria Pariisilainen oli ojentanut käsityöt keskitysleiritoverilleen Simone Gournaylle ennen joutumistaan kaasukammioon. Oletetaan, että nenäliina on tarkoitettu hänen pojalleen Sergei Skobtsoville (Jurille), koska kuvio muodostaa kirjaimet S S. On helppo eläytyä siihen, miten äiti on ajatellut muualla keskitysleirillä ollutta poikaansa jokaisella neulanpistolla. Tämä käsityö kuuluu Champigny-sur-Marnessa sijaitsevan Musée de la Resistance nationalen kokoelmiin.

Simon Gournay, joka kuljetti käsityöt (ainakin nenäliinan) pois keskitysleiriltä, jäi siis henkiin ja toimi vapautumisensa jälkeen aktiivisesti Ravensbrückin entisten vankien kansainvälisen komitean jäsenenä. Hän kuoli vasta vuonna 2014.

Lourmel-kadun rakennusta ei enää ole

Pariisin metrokarttoihin vaaleanpunaisella merkitty linja numero 8 vie 15. kaupunginosan asemalle nimeltä Félix Faure. Metron ulostuloaukon kohdalla on pieni kahvila, jonka terassille kannattaa ehkä hetkeksi istahtaa ennen kuin suunnistaa kohti Rue de Lourmelia, Äiti Maria Pariisilaisen kulmia. Terassille kuuluu silloin tällöin läheisen kappelin kirkonkellojen ääni, ja jos sulkee silmänsä voi kuvitella nunnan pukua kantavan hahmon vilahtavan kulman taakse savuke kädessään. (Sellainen Äiti Maria oli: poltti tupakkaa ja istui laitapuolen väen kapakoissa etsimässä mahdollisia suojatteja hostelliinsa.) Kun Gauloises-savukkeen tuoksu on haihtunut, on aika suunnata kohti kappelia, jatkaa tietä vielä vähän matkaa eteenpäin ja kääntyä sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Siinä on Rue de Lourmel.

Elisabeth Skobtsov saapui perheineen Pariisiin moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1926. Nunnavihkimyksen hän sai vuonna 1932. Koska hänen oma nimikkopyhänsä oli Maria Egyptiläinen (Marie l’Égyptienne), tuli hänen nunnanimekseen Äiti Maria (Mère Marie). Ennen asettumistaan Lourmel-kadulle hän oli käynyt tutustumassa luostareiden toimintaan muun muassa Pühtitsan nunnaluostarissa Virossa ja Laatokan Valamossa (kyllä, näin kerrotaan Xenia Krivochéinen kirjassa La Beaute Salvatrice, Mère Marie (Skobtsov)). Hän ei kuitenkaan kokenut luostarielämää itselleen sopivimpana tapana palvella Jumalaa sekä lähimmäisiä ja arvostelikin myöhemmin kirjoituksissaan muun muassa Athosvuoren ja Valamon luostareita siitä, että ne kieltäytyvät kaikessa pyhyydessään näkemästä maailmassa parhaillaan meneillään olevaa repivää julmuutta, tuhoa ja vainoja keskittyessään pääasiassa riitelemään siitä, pitäisikö käyttää vanhaa vai uutta liturgista kalenteria.

Osoitteessa 77 Rue de Lourmel ei enää ole sitä samaa rakennusta, joka siinä oli Äiti Marian elinaikana. Nykyisen rakennuksen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on kuitenkin kyltti, joka kertoo, että tällä paikalla sijaitsi Ortodoksisen aktion (Äiti Marian käynnistämä liike) talo ja kappeli, jossa Äiti Maria ja Isä Dimitri Klepinine tekivät työtä köyhien hyväksi. Kyltti kertoo myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan. Valkoinen kyltti on melkein huomaamaton valkoista seinää vasten.

Äiti Maria oli perustanut ensin eräänlaisen hostellin Rue Villa de Saxelle. Hänen hoivissaan oli alkuun pääasiassa venäläisiä emigranttinaisia, mutta toiminnan laajentuessa tarvittiin isompi tila ja se löytyi vuonna 1935 Rue de Lourmelilta. Hostellin yhteyteen rakennettiin kappeli, johon Äiti Maria maalasi ikonit ja kirjoi kirkkotekstiilit. Tila toimi myös kulttuurikeskuksena, jossa pidettiin mm. seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Äiti Maria kävi Pariisin halleilta pyytämässä elintarvikkeita ja teki ruokaa suojateilleen. Kun juutalaisvainot alkoivat, Rue de Lourmelin talo tarjosi piilopaikan juutalaisille. Äiti Maria laajensi käsityötaitojaan ja alkoi väärentää juutalaisille kristittyjen henkilöpapereita. Tämä koitui hänen kohtalokseen. 8.2.1943 Gestapo teki taloon etsinnän, ja Äiti Maria sekä hänen poikansa Juri Skobtsov vietiin keskitysleirille. Rue de Lourmelin talon jumalanpalveluselämästä vastannut isä Dimitri Klepinine vietiin leireille päivää myöhemmin.

Nyt talon alakerrassa on jonkinlainen seimi, mutta ei oikeastaan mitään, mihin pyhiinvaeltajaturisti voisi tarttua. Kirjakauppa, joka tarjoaisi Maria Pariisilaisen koottuja tekstejä, postikortteja tai vaikka hänen nimeensä tehtyjä rukousnauhoja, saisi ainakin minusta asiakkaan. Viistosti 77 Rue de Lourmelia vastapäätä kunnioitetaan kuitenkin Äiti Marian muistoa. Siitä alkaa hänen oma katunsa, Rue Mére Marie Skobtsov. Katu ei ole pitkä.

Katukyltti kertoo, että Mére Marie Skobtsov (1891–1945) oli venäläinen taiteilija, runoilija, ortodoksinen nunna ja vastarintaliikkeen edustaja, joka tapettiin Ravensbrückissä.

Maria Pariisilainen oli myös syvällinen teologinen ajattelija. Hän piti rakkauden kaksoiskäskyä –Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – kaikkein tärkeimpänä, sillä se oli ainoa käsky, jonka Kristus meille antoi. Kaikki muu Raamatussa on hänen mukaansa näiden kahden käskyn edelleen jalostamista. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat hänen käsityksensä mukaan yksi ja ainoa totuus, kaiken mitta. Totuus on löydettävissä siitä, miten ne linkittyvät yhteen: rakkaus vain ihmistä kohtaan johtaa antikristillisyyden pimeille kujille ja rakkaus, joka kohdistuu vain Jumalaan, on tuomiollista. Jumala tulee saavuttamattomaksi ihmissielulle, jos se hylkää ihmisyyden, sillä hylätessään ihmisyyden hylkää myös sen, mikä on inhimillistä omassa sielussa. Inhimillisyys on kuitenkin Jumalan kuva sinussa ja ainoa keino tavoittaa tuon kuvan prototyyppi.

Ihminen on Jumalan ja myös Jumalanäidin kuva

Maria Pariisilainen kirjoittaa kauniisti myös Jumalanäidin kuvasta sielussamme. Hän katsoo, että ihminen ei ole pelkästään Jumalan kuva vaan myös Jumalanäidin kuva. Näin tuntiessamme Jumalan kaltainen äidillinen sielumme alkaa nähdä muut ihmiset lapsinaan ja omii heidät itselleen. Tämä ajatus kirkastaa Maria Pariisilaisen toiminnan ydintä. Hän oli kohdannut sisällään niin Jumalan kuin Jumalanäidin kuvan, huolehti vainotuista ja varjopuolen kulkijoista kuin omista lapsistaan. Oman henkensä uhalla.

Lähden astelemaan takaisin kohti Felix Fauvren metroasemaa. Pariisista on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, johon palaan varmasti uudelleen. Kävellessäni alan tuntea vähän ikävää Äiti Mariaa kohtaan. Hänen kaltaistaan palavaa sielua tarvittaisiin täällä maan päällä nyt.

Lähteet:

Michael Plekon: The ”Sacrament of the brother/sister” in the lives and thought of Paul Evdokimov and Mother Maria Skobtsova
Internet: http://mere-marie.com/creation/la-beaute-salvatrice-mere-marie-skobtsov/

Naiskollektiivi

Millaista on toimia kulttuurikeskus Sofian johtajana, Leena Hoppania?

Leena Hoppania on asunut viime vuodet kahdella paikkakunnalla: Espoon Tapiolassa ja Joensuun Suhmurassa. Etelässä on koti, mutta Itä-Suomessa vanha sukutalo ja osa juurista. Sinne elämä painottui koronan ja Joensuun kaupungin kulttuurijohtajan pestin aikana leskeksi jääneen isän, puolison ja koiran kanssa, mutta nyt painopiste on palannut Tapiolaan. Leena aloitti Kallahdenniemen kärjessä sijaitsevan ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian johtajana kevättalvella ja tuntee puolen vuoden jälkeen tulleensa oikeaan paikkaan, vaikka työmatkoihin kuluu edelleen turhan paljon aikaa.

– Onneksi niiden aikana voi ajatella, sillä sitäkin työ vaatii, hän sanoo. – Pidän jatkuvasti yllä ajatusta, kuinka taklata arvopohjaisen ja liiketaloudellisen toiminnan ristiriita. Sofiassa voi toteuttaa monipuolisesti melkein mitä vaan, mutta päätökset on tehtävä järki päässä, joskin sydän lämpimänä.

Leena on koulutukseltaan luovan johtajuuden taiteen maisteri ja tehnyt työtä sekä kulttuurikentällä että politiikassa. Hänen puheessaan toistuvat sanat luovat talous ja vaikuttaminen.

– Kun opiskelin 1990-luvulla, rahasta ei ollut sopivaa puhua samassa lauseessa taiteen kanssa. Kaikkein pahimpana pidettiin tuotteistamista, joka oli melkein kuin paholaisen kanssa sopimuksen solmimista. Tuottajat ja taiteilijat huutelivat toisilleen eri puolilta rantaa, ja kesti aikansa, ennen kuin yhteinen ääni alkoi löytyä.

Se tapahtui keskustelun kautta, eikä muuta tietä ole, Leena uskoo. Dialogi on hänestä kaiken a ja o, oli kyseessä sitten isot rakenteet tai pienemmät yksityiskohdat.

– Sofiassakin haluan viedä asioita eteenpäin kyselemällä ja kuuntelemalla, mutta myös itse ehdottamalla ja ottamalla vastaan palautetta.

Ikiaikainen traditio ja tarinoiden voima

Tarinat merkitsevät Leenalle paljon. Sofiallakin on tarina, jonka emeritus metropoliitta Ambrosius on pannut alulle. Sitä tarinaa on hyvä vaalia.

– Ja kuten kirkossa, täälläkin kauneus hellii mieltä ja auttaa muistamaan, kuinka pieni hippunen sitä on itse ikiaikaisessa traditiossa.

Koska Leena on ollut mukana muutamassa todella isoissa produktioissa – aikoinaan muun muassa mukana manageroimassa Ville Valoa ja HIM-yhtyettä sekä kehittämässä luovien alojen nousua Suomessa – hän tietää, kuinka tärkeää mittakaavan tarkastaminen aika ajoin on.

– Palaan tarinaan ja yritän hahmottaa kokonaisuuden, etten juuttuisi hinkkaamaan yksityiskohtia, vaikka nekin ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on iso kuva; se, mitä me haluamme välittää ja kertoa.

Konkreettinen esimerkki on henkisyyttä rock-lyriikassa käsittelevä kurssi tai seminaari, jollaisen järjestämisestä Leena haaveilee. Olisi hienoa saada Kauko Röyhkän, Mariskan ja A.W. Yrjänän tapaisia runoilijoita avaamaan sanoitustensa taustoja.

– Me elämme niin rationaalista aikaa, että tuntemattoman hyväksymisen eteen täytyy tehdä töitä. Excel-taulukoiden rinnalle pitää saada henkistä syvyyttä. Aivan kuten Hilma af Klint teki taiteen avulla tuonpuoleista näkyväksi, vaikka joutui salaamaan sisältöjään vuosiksi eteenpäin.

Tänään ollaan arvokonservatismin noususta huolimatta vapaamielisempiä kuin 1800-1900-luvun taitteessa, joten salailulle ei ole tarvetta, vaan ortodoksinen kulttuurikeskus taipuu niin rauhan aatteen kuin mystisempiluonteisen ajatushautomonkin areenaksi.

– Ja onhan meillä pyhäkkö, jossa luetaan joka päivä rukouksia, Leena naurahtaa.

Sinne on hyvä mennä sekä Sofian kävijän että sen johtajan.

– Vaikka vaan hiljentymään tai tarkastamaan omaa tarinaansa ja mittakaavaansa. Siellä minäkin riisun taloushatun, sytytän tuohuksen ikonin eteen ja unohdan maalliset huolet. Hetkeksi.

Artikkelit

Elina Karjalainen, muutakin kuin Uppo-Nallen äiti

Uppo-Nalle kuutamossa kulki kohti kotia.
Kulkiessaan mietiskeli pommeja ja sotia.
Minä en tahtoisi koskaan jäädä sotavaunujen alle,
siksi aion olla rauhallinen nalle.
Rauhan lauluja laulelen koko maailmalle.
Luonto kuunteli Nallea hiljaa,
kuutamo valaisi kypsyvää viljaa,
Uppis tallusti elokuun yössä
mietteet ja mieli rauhantyössä.

Sota, jonka vuoksi Elina Karjalaisen lapsuudenperhe joutui jättämään kotinsa, oli äidin varhaisen kuoleman lisäksi hänen elämänsä suurin trauma. Viipurin värikkäät torit ja vilkkaat kadut vaihtuivat savolaiseen lupsakkuuteen, johon nuorella tytöllä kesti tottua. Hän kirjoitti muistelmiinsa, että lapsuus päättyi sotaan, vaikka siitä loppujen lopuksi selvittiin säikähdyksellä. Kotiseudun menetys – Viipuri, johon lapsen maailma oli mahtunut – oli pois, mutta isänmaa ja äidinkieli sentään säilyivät.

Myönteiseksi kääntyvä ajattelu oli Elinalle luonteenomaista. Kun hän ikääntyessään raihnaistui, hän totesi että onkin juossut ja hätiköinyt aina liikaa, nyt on hyvä istua. Ja kun häneltä meni näkö, hän kiitti korviaan joilla saattoi kuunnella, koska oli ollut niin kiihkeä lukija, että oli ahminut kirjoja sen sijaan että olisi keskittynyt niihin. Kuunnellessa oli pakko antautua verkkaisemmalle vastaanotolle.

Kun Elina Saraste syntyi, hänen isänsä ilmoitti aikovansa hemmotella tyttöä niin paljon kuin jaksoi. Sen hän tekikin, mutta isoveljet tasoittivat kasvatusta pelottelemalla pikkusiskonsa puolikuoliaaksi kummitusjutuillaan ja yllyttämällä häntä hullunvaarallisiin temppuihin. Heidän ansiostaan kuopuksesta ei tullut pumpulissa kasvanutta prinsessaa, vaan rämäpäinen naisen rajoja ravisteleva elämäntutkija.

Äidistään Elinalla oli vain hailakat muistot, koska tämä sairastui kohtalokkaasti tytön ollessa pieni. Rouva Saraste kylmettyi Laatokan saareen tehdyllä huurremetsojen metsästysretkellä ja joutui viettämään sen jälkeen pitkiä aikoja tuberkuloosiparantolassa. Hänen kuolemansa jälkeen vaihtuva virta kotiapulaisia auttoi varatuomari-isää selviämään Veikon, Antin ja Elinan kasvatuksesta, joka oli yhtä aikaa vaativaa – käytöstavat! – ja leppoisaa – leikit. Elinan varhaisiin muistoihin kuului ilta Viipurin Pamaus-kerholla, jonne isä unohti hänet parantaessaan maailmaa looshitovereidensa kanssa. Klubin tarjoilijat toivat tytölle tylppäkärkiset sakset ja kasan aikakausilehtiä. Kun isä neljän aikaan aamuyöllä ryntäsi hakemaan lastaan, tämä leikkeli kuvia patarauhallisena eikä ollut moksiskaan. Muiston kruunasi aamuöinen kävely halki uinuvan kaupungin, sillä siitä alkoivat heidän yhteiset satunsa, joissa isä etsi aina tytärtä, mutta ei löytänyt tätä, koska tyttö oli eksynyt mitä hurjimpiin ja hauskimpiin seikkailuihin.

Lukemaan Elina oppi kolmevuotiaana. Se oli iso käänne hänen elämässään, sillä valtavat uudet maailmat aukenivat hänelle kirjojen sivuilta. Isän ovelan juonen avulla hän sai parasta mahdollista lukuohjausta: isä vei hänet kirjastohuoneeseen, näytti hyllyt ja sanoi, että kaikki muut kirjat ovat luvallisia, paitsi nuo ylhäällä olevat, niihin ei saa koskea. Siitä seurasi, että heti kun Elina jäi yksin, hän rupesi lukemaan järjestelmällisesti kiellettyjä teoksia. Vilkas mielikuvitus ja tarinoiden vetovoima aiheuttivat sen, että Elina alkoi sepittämään juttuja. Hän kuvitteli opettajansa ja rehtorinsa kihlauksen ja kertoi siitä kotona tosiasiana. Kun olematon kihlapari palautti onnittelukukat, silloin vielä elossa ollut äiti rankaisi tyttöä valehtelemisesta, ja hän joutui kirjoittamaan sata kertaa ”Karta lapsi valhetta, puhu aina totta”, mikä ei lainkaan hillinnyt hänen runosuontaan. Veljet yllyttivät siskoaan keksimään tarinoita, joten hän vapautui valehtelijan maineesta vasta aikuisena, kun keksi tehdä siitä itselleen ammatin. Elina opiskeli Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, taidehistoriaa ja psykologiaa, mutta ei valmistunut, koska toimittajan työ ja perheen perustaminen veivät mennessään.

Neiti Saraste rakastui mieheen, jossa yhdistyivät hurmaavalla tavalla asiallisuus ja taiteellisuus. Pentti Karjalainen oli lakimies ja pianisti ja yhtä ihana kuin isä, jonka rakkaus kantoi Elinaa edelleen vahvana. Elina sanoikin, ettei voinut rakastua itseään heikompiin ihmisiin. Avioliiton ansiosta hänestä tuli rouva Karjalainen ja kolmen lapsen äiti. Hän nautti suunnattomasti äitiydestä, mutta ei luopunut koskaan omasta luovasta työstään, vaan keksi keinoja yhdistää lastenhoito ja kirjoittaminen. Lasten kommelluksista sai hyviä aiheita Kotilieden kolumneihin ja erilaisista toimittajakeikoista tarinan juurta iltasatuihin. Elina kirjoitti muun muassa Savon Sanomiin ja Suomen Kuvalehteen ja pakinoi radiossa. Jotkut jutut veivät häntä kauas maailmalle, eikä mikään voinut olla parempaa, sillä hän rakasti matkustamista.

Kun Elinasta tuli kirjailija, hän saattoi vetäytyä ulkomaille pitemmiksikin periodeiksi. Wienissä hän viihtyi pienessä residenssissä, jonka alakerrassa oli kuppila. Kerran hän kirjoitti niin intensiivisesti, ettei tajunnut alas mennessään olevansa vielä yöpuvussa. ”Kuulkaa kaikki – kirjani on valmis!” hän kailotti, jolloin kuppilan isäntä Kurt Kobata vastasi lakonisesti, että sepä hyvä, koska pukeutumisesi on selvästi kesken.

Elinan ensimmäinen kirja oli ”Ei murheella vaan ilolla”, joka kertoo Rolf Arnkilin elämästä. Hän kirjoitti sen yhdessä Rolfin vaimon Joanin kanssa. Alkuvaiheen tuotantoa on myös teos, joka kuuluu sarjaan ”Legenda jo eläessään”, ja se kertoo ortodoksisen kirkon päämiehestä arkkipiispa Paavalista. Elinaa jännitti aluksi kauheasti, koska hän ei tiennyt uskonnosta juuri mitään. Hänen mieleensä palasivat lapsuudessa tehdyt piipahdukset ortodoksipyhäkköihin kirkkolaulua kuuntelemaan – isä oli pitänyt siitä – ja hämmästely, jota pappien yhtämittainen kumartelu ja ristinmerkkien tekeminen oli aiheuttanut.

– Mitä hyö sill´ viisii nyppiit? hän oli tivannut isältä. Nyt hän saattoi esittää saman kysymyksen hieman hienovaraisemmin itselleen arkkipiispalle, jonka rauhallinen olemus ja syvällinen viisaus tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. ”Ihmisen usko, jonka näen sisäisenä kauneutena ja sisäisen rauhan perustana on asia, jonka tätä kirjaa tehdessäni olen kokenut mieltäni liikuttavana, jopa järkyttävänä”, hän kirjoitti teoksen saatesanoihin. Paavalin kautta hän alkoi lähestyä pyhää ja päästä syvemmälle mysteeriin.

Kirjasta tuli menestys. Siitä kirjoitettiin muun muassa, että ”Elina Karjalainen on käyttänyt enkelin sulkaa ja tavoittanut katoavaa hohtoa” ja että ”Elina Karjalainen on saanut legendan elämään”. Onnistuminen kannusti häntä jatkamaan, ja pian syntyi hänen rakastetuin hahmonsa Uppo-Nalle, jonka seikkailuista syntyi yli 20 kirjaa.

Uppis on pehmolelu, joka on joutunut omistajansa kiukunpuuskan takia mereen ja ajelehtinut siellä itsensä likomäräksi. Kun Reeta-niminen tyttö löytää hänet, häntä ei saa rutikuivata, koska silloin hän menettäisi uppo-olemuksensa. Uppis saa kodin Reetan ja päättömiä loruja joikaavan Laulavan lintukoiran luona, ja hänen seikkailuistaan tehdään jopa ooppera.

Kuopiosta tuli Elinalle vuosien saatossa rakas kotikaupunki, ja suurin osa Uppo-Nallen puuhista sijoittuu sinne. Uppiksen talo Kuopion Rauhalahdessa oli 2000-luvulla suosittu nähtävyys, jossa lapset saivat leikkiä Reetan kanssa ja kuunnella Laulavan lintukoiran hulluja aarioita. Taiteilija Hannu Taina antoi Uppiksen porukalle ulkoasun ja ystävystyi Elinan kanssa. Aiha kun kirjailija lähti käymään Helsingissä, hän tapasi Hannun. Joskus he kävelivät Esplanadilla kainalokokoinen Uppo-Nalle välissään ja juttelivat lasten kanssa. Kun Elinan omat tenavat kasvoivat aikuisiksi, hän kuunteli mielellään muiden muksuja, koska sai heiltä hyviä ideoita ja rehellistä palautetta

Peppi Pitkätossulla ja Uppo-Nallella on samankaltainen syntyhistoria: molemmat luotiin lohduttamaan kipeänä olevaa lasta. Pepistä tuli maailmankuulu, mutta ei Uppiksellakaan huonosti mennyt: hän pääsi Australiaan, kokkikouluun ja linnan juhliin, ja hänen mukaansa nimettiin lastensairaala. Lisäksi hänen runonsa julkaistiin kirjana ”Uponneen kansan lauluja”, josta löytyy sekä tämän kertomuksen alussa ollut pasifistinen pastissi ja lyhyt mutta mieleen painuva tanka:

Höllön töllön tönttö,
olen vessanpönttö.

Elina toimitti ja kirjoitti pitkän listallisen lastenkirjoja, muistelmia, matkakertomuksia ja eri genrejä yhdistäviä teoksia, mukana myös dekkari ”Murha c-mollissa, episodi erään varatuomarin elämästä”, johon ammensi alan tietoutta aviomieheltään. Tämä kuoli häntä aikaisemmin, ja Elina eli viimeiset vuotensa leskenä. Ortodoksinen uskonto tuli entistä lähemmäksi, kun Pentti Karjalainen haudattiin Valamoon ja Elina rupesi käymään luostarissa säännöllisesti. Hän tilasi miehensä kummulle grobun, jota ihailijat luulevat joskus Uppo-Nallen tuvaksi. Sen ikkunalaudalle on jätetty kyniä, karamelleja, käpyjä ja muita tervehdyksiä.

Elina Karjalaisen hauta. — _{Karjalaisten sukuhauta on Valamon hautausmaalla.}

Vuonna 2006 Elina seurasi puolisoaan grobun alle, ja myöhemmin sinne laskettiin myös heidän poikansa Juhani. Kuolema ei tullut pelottavan mörön hahmossa, vaan Elina otti sen vastaan tyynesti. Hänellä oli ollut niin paljon ongelmia terveytensä kanssa, ettei vaivojen jättäminen maan päälle tuntunut pahalta. Yksi hänen usein toistamiaan viisauksia olikin, ettei maan päällä ole taivasta. Sinne päästäkseen oli lähdettävä kauas, mutta kun elämän rakkaus oli mennyt edeltä, niin matka ei tuntunut pitkältä.

Viimeisillä esiintymiskeikoillaan ja Linnan juhlissa Elina oli pyörätuolissa. Hänen ystävänsä Helena hääri apuna ja osasi lukea Elinan toiveet. Kun hän pääsi yleisön eteen Suomen Nuoriso-opistolla pidettävässä seminaarissa Mikkelissä ja kertoi uusimmasta, alle kymmenvuotiaasta (poika)ystävästään, moni liikuttui kyyneliin asti. Yksi kuulijoista yritti kommentoida, mutta ei saanut sanaa suustaan. Elina kehoitti häntä ottamaan rauhallisesti ja odotti, kunnes toinen sai itkunsa loppumaan. Hänestä huokui lämpö, empatia ja ymmärrys.

Uppo-Nallen yksinkertaista viisautta noudattaen Elina hyvästeli elämän yhtä mutkattomasti kuin oli sitä saunaan syntyessään tervehtinytkin:

Uppo-Nallen naama oli mietinnästä soikea:
miksi on toinen tassu vasen
ja toinen taas on oikea?
Sitten se ratkaisun keksi
ja tuli iloiseksi.
Epäilystä asiasta eipä enää kellään:
oikealla tassulla tervehditään,
mutta vasemmalla hyvästellään.

Näkökulma

Tuohuksen tuli palaa myötäelämisen liekillä

Tuohuksen sytyttäminen tuntuu edelleen yhtä riittämättömältä kuin kuukausia sitten. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa maassa on sodittu yli viisi kuukautta ja mediassa leviävät kuvat puhuvat yhä rumempaa kieltä. Oma riittämättömyys tilanteen suhteen on edelleen läsnä, joskin kauhu ei. Toisiaan kiihkeällä epätoivolla hyvästelevät perheenjäsenet ja pommien tuhoamat kaupungit ovat muuttuneet ensihetkien tyrmistyksestä arkisiksi, osaksi päivittäistä uutisvirtaa.

Sitä on sietämätöntä ajatella. Että ihminen voikin niin nopeasti ja salakavalaan turtua toisten kärsimyksen todistamiseen. Etteivät psykologiset mekanismimme kykene ylläpitämään elimistön emotionaalista hätätilaa muutamaa viikkoa kauempaa, vaan totuttaudumme vallitsevaan tilanteen määrittelemiin olosuhteisiin mukauttamalla ne normaaleiksi. Ikivanha selviytymistaito, joskin pelottavan tehokas sellainen.

Meistä moni on tehnyt sen minkä voi: osallistunut erinäisin avustuksin humanitaaristen organisaatioiden keräyksiin, marssinut mielenilmauksissa, osa on jopa ottanut ja lähtenyt itse kriisialueelle omaa ammatillista apuaan tarjoamaan. Tähän yhtälöön liitettynä tuohuksen polttaminen saattaa tuntua vaatimattomalta – mutta sitä se ei ole. Se, että sytyttää puhtautta symboloivan liekin tai ristii kätensä ja antaa ajatuksistaan hetken niille, jotka sitä eniten tarvitsevat on sitoutumista solidaarisuuteen, empatiaan, joka ei ole ihmiseen automatisoitu toiminto vaan rutiinein ylläpidetty tunnereaktio.

Minun ei tarvitse muistaa epäoikeudenmukaisuuksia joka hetki, mutta sen verran voin muistaa, etten unohda sitä osaa itsessäni, joka rakentuu toisista ihmisistä. Heidän inhimillisyydestään, joka on totta vaikkakaan se ei olisi tässä ja nyt, suoraan edessä, näköhermojen rajoilla.

Dostojevski käyttää romaanissaan Karamazovin veljekset universaalista syyllisyydestä varsin vahvoja sanoja mutta niiden toivoisi puhuttelevan tälläkin hetkellä erinäisten taistelutannerten keskellä painivia maailmankansalaisia: ”—joka ainoa meistä on ilman epäilystä kaiken tähden ja kaiken puolesta syyllinen maan päällä, ei vain maailman yhteisen syyllisyyden perusteella, vaan erikseen jokainen kaikkien ihmisten ja joka ainoan ihmisen puolesta tämän maan päällä.

Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan itsemme yli

Mitä enemmän ihminen altistaa itsestään toiseudelle, sitä enemmän hän on altis niin omalleen kuin muidenkin haavoittuvaisuudelle. Avoimuutta, kykyä rekisteröidä muut, tunnistaa heidän tarpeensa ja toiveensa omiensa lisäksi tulisi pitää valtavana voimavarana, erityisesti kun kaikki mikä koskaan on ollut väärin on saanut alkunsa siitä, ettei joku tai jokin ole kyennyt näkemään itseään muissa. Ei ole osannut katsomaan toisin silmin, tuntea toisin, kurottaa oman ymmärryksensä yli. Sytyttäessämme tuohuksen pyrimme ajattelemaan kauemmas, myös itsemme yli ja kantamaan rukouksen sinne, missä rukousta tarvitaan. Itselleni kynttilän sytyttäminen on herkistymistä hetkeksi, kivun ja kovuuden tunnustelua pimeyttä torjuvassa valossa. Siellä, missä keskinäisen kunnioituksen ja koskemattomuuden liekin ei anneta palaa, sytytän sen heidänkin puolestaan, jotka on tehty kykenemättömäksi niin tekemään. Se on samalla pienintä ja suurinta, mitä uskon pystyväni tekemään. Huomenna käynnistyy sodan 156. päivä. Oma liekkini hulmahtaa eloon hetkeksi jälleen.

Blogit Pyhän kosketuksia

Unohdettu kappeli ja papin yllätys

”Mitä te sinne menette, ei se ole tärkeä nähtävyys, ovi on lukossa, enkä tiedä, kuka teille voisi oven avata”, meille vastattiin turistitoimistossa, kun kysyimme Vamoksen kylän vanhimmasta kirkosta. Hymähdin itsekseni. Kolkuttaville on ennenkin avattu.

Valkoinen ortodoksinen kirkko Kreetalla.

Iltapäivän helteisessä kuumuudessa etsimme kartasta oikean tien, majapaikkamme kun sattuu olemaan vanhan kyläkeskustan ytimessä, ja taloltamme lähtee mukulakivikujia viiteen suuntaan. Kuja mutkitteli hyvin hoidettujen pihojen ja kauniisti kunnostettujen talojen välissä, koukkasi oliivilehdon laitaan ja siinä se sitten oli: Kristuksen kirkastumisen kirkko, vähän sivussa, monien unohtamana, turistien ohittamana. Kävelin portista sisään, väänsin oven kahvasta – ja ovi aukeni. Vaivalloisesti tosin, ovi oli turvonnut ja vaati voimaa.

Sisällä meitä odotti viehättävä, ehkä 20-paikkainen pikkukirkko. Luultavimmin 1800-luvun alussa rakennettu, ei ainakaan paljon aikaisemmin. Komeita freskoja ei ollut, mutta silti kaikki tarpeellinen, ja kaunis ikonostaasi. Kristuksen kirkastumisen ikoni näytti olevan ihmeitä tekevä: siitä kertovat ripustetut votiivilahjat.

Ehkäpä Vamoksen kylän vanhimmat osaisivat kertoa ihmeistä, joita on koettu. Ehkäpä he osaisivat myös kertoa, mitä oikein tapahtui ”impressive piece of art”, jonka opaslehti mainitsee olleen kirkon sisäänkäynnin yhteydessä, mutta jonka aikoinaan pisti palasiksi kirkon oma pappi!

Kylän nykyinen pappi järjesti puolestaan meille yllätyksen. Majapaikkamme vieressä, noin sadan metrin päässä oli toinen kirkko, jonka ovi oli lukittuna, ja palveluksia toimitettiin vain harvakseltaan. Yhtenä iltana kirkossa oli toimintaa: ilmeisesti jokin kyläyhdistyksen järjestämä tapahtuma, johon liittyi lauluja ja kansallispukuisia ihmisiä. Emme ehtineet mukaan, mutta parvekkeella auringonlaskun aikaan istuessani näin, kuinka nuori pappi lähti kirkosta viimeisenä, lukitsi oven ja lähti kävelemään kylän keskustaa.

Kun pimeys oli jo laskeutunut ja kauan kaivattu viileys helli hikisen matkalaisen oloa, päätin käydä lukemassa iltarukoukset unohdetussa kappelissa. Varasin mukaan tulitikkuja – kreetalaisissa kappeleissa on oikestaan aina tuohuksia, mutta ei käytännössä koskaan tulitikkuja ja livahdin illan pimeyteen kylän hiljaisille kujille harmitellen unohtamaani taskulamppua.

Kappelin ovi avautui taas kovasti valittaen. Matkakumppanini oli kuullut sen omalle parvekkeelleen asti, mikä kertoo kreetalaisten innosta huolehtia rakennuksistaan sekä kylien hiljaisuudesta turistirannikon ulkopuolella.

Sisään astuttuani minua odotti täysi yllätys: ikonostaasin jokaiseen lampukkaan oli sytytetty tuli. Pimeältä kujalta sisään astuneelle pieni kappeli suorastaan kylpi valossa, ikonien kultaukset loistivat kirkkaina ja vahvat tummat värit hehkuivat.

Tulin siihen tulokseen, että lampukat oli vain vähän aikaa aikaisemmin sytyttänyt kylän pappi, jonka kävelyreitti kyläkeskustaan oli kulkenut aivan vierestä. Kappeli ei ollutkaan kaikkien unohtama vaan tärkeä ja vaalittu paikka yhteiseen ja yksityiseen rukoukseen. Eräänä toisena iltana kirkon jokainen ikoni oli koristettu tuoreella valkoisella puutarharuusulla. Näin mielessäni, miten joku kylän leskirouvista oli ihaillut puutarhansa kukkia, leikannut kauneimmat ja päättänyt viedä ne – kirkkoon. Kunnioittanut jokaista ikonia, lausunut rukouksen ja jättänyt votiivilahjaksi kukkasen.

Suomessa kirkkojen ovet pidetään lukossa, sillä niitä ei voi jättää vartioimatta. Eikä ole resursseja palkata henkilökuntaa olemaan paikalla. Ottamatta kantaa käytäntöön voi silti ihmetellä yhtä perustetta: ei ovia kannata pitää auki, kun eivät ihmiset kuitenkaan tule kirkkoon.

Ihmiset eivät tule kirkkoon ainakaan silloin, kun sen ovet ovat lukossa.

Lähtiessäni suljin oven vaan en lukinnut. Lampukat jäivät valaisemaan seuraavan rukoilijan kulkua kappelissa ja vieläkin kauemmas.

Artikkelit

Sädekehien kappaleita

Konstantinopoli ja sen kirkot kietoutuvat kiinteästi yhteen oman kirkkohistoriani kanssa. Kävin ensimmäisen kerran Istanbulissa lokakuussa 2005 oppainani Marja ja Juhani Tuominen, jotka olivat vierailleet kaupungissa lukemattomia kertoja ja asuneetkin siellä. Marjasta tuli kummini, kun minut liitettiin kirkkoon vuoden 2006 suurena lauantaina.

Jo ensimmäisinä päivinä vierailimme kirkoista merkittävimmissä, Hagia Sofiassa ja kuvaohjelmastaan tunnetussa Khoran kirkossa. Kummatkin oli muutettu moskeijoista museoiksi Turkin tasavallan uudistuksien myötä 1930-luvulla; vuonna 2020 molemmat palautettiin taas moskeijoiksi. Huomasin, että tämä harmitti minua enemmän kuin moni muu Erdoğanin hallinnon teko.

Holvien kultaiset mosaiikit loistivat kuin lyhdyt

Kristus mosaiikki Pammakaristos-kirkossa. — _{Pammakaristoksen kirkko.}

Sen sijaan Pammakaristoksen kirkossa ei liene viime aikoina tapahtunut muutoksia. Siunatuimman Jumalanäidin kirkko toimi hetken Ekumeenisen patriarkaatin pääkirkkonakin ennen kuin se muutettiin Fethiye-moskeijaksi 1500-luvun lopussa, mutta sivulaiva restauroitiin ja avattiin museoksi vuonna 1949. Osuimme kirkolle sattumalta taivaltaessamme silloisen puolisoni kanssa kohti Khoraa toukokuussa 2010. Siellä oli virkistävää hengähtää, holvien kultaiset mosaiikit loistivat kuin lyhdyt.

Pammakaristos kirkko Istanbulissa. — _{Pammakaristoksen kirkko.}

Kristuksen maalaus Pammakaristoksen kirkossa. — _{Kristus Kaikkivaltias. Pammakaristoksen kirkko.}

Fenari Georgios Voittajan kirkko Istanbulissa.

Istanbulin Georgios Voittajan kirkon ikonostaasi. — _{Georgios Voittajan kirkon ikonostaasia. Sisätilat ovat vastakohta hillitylle julkisivulle.}

Nykyinen Patriarkaatin Pyhän Georgios Voittajan katedraali uusklassisine marmoripäätyneineen ei muodosta mainittavaa maamerkkiä sen paremmin läheltä kuin kauempaakaan katsottuna. Osmanihallinto ei halunnut kirkon nousevan ympäröiviä rakennuksia korkeammalle. Kirkon ulkoisesta vaatimattomuudesta oli harmia, kun olin ystävien kanssa Istanbulissa helmikuussa 2008, ensimmäistä kertaa seurueen kokeneimman Konstantinopolin-kävijän roolissa. Olimme aivan Patriarkaatin nurkilla mutta en löytänyt porttia, vaan kiersimme kilometrikaupalla Fenerin kaupunginosaa ennen kuin osasimme perille kreikkalaisia matkailijoita seuraten.

Seuraavan kerran matkustin Konstantinopoliin yksin, helteisessä elokuussa 2016 ja otin tavoitteekseni tutustua yhä uusiin vanhoihin kirkkoihin…

Tenka Issakaisen pyhiinvaelluskertomus saa jatkoa Mirhantuojissa. Seuraavaksi hän vie meidät tutustumaan Bodrum-moskeijaan eli vanhaan Myrelaion-kirkkoon, Pikku Hagia Sofiaan, Kalenderhaneen ja Kirkkomoskeijaan.

Fra Angelon maalaus Kristuksen ylösnousemuksesta.

Artikkelit

Mirhantuojanaiset, esikuvamme

Älkää te pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista, niikuin itse sanoi. Tulkaa katsomaan, tuossa on paikka, jossa hän makasi. Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:5-7.)

Vanha fresko, jossa on enkeli ja mirhantuojanaiset. — _{Mirhantuojat Kristuksen haudalla. 1200-luku. Mileševan luostari, Serbia.}

Mirhantuojat saivat ensimmäisinä todistaa tyhjän haudan ihmettä. Kristinuskon keskeisin sanoma on ylösnoussut Kristus, ja sen ensimmäisinä todistajina olivat naiset. Ensimmäisellä vuosisadalla oli aivan vallankumouksellista, että naiset voisivat olla näin merkityksellisessä roolissa.

Evankeliumien mukaan Mirhantuojia olivat Jeesuksen opetuslapsi Magdalan Maria; Jeesuksen sisarpuoli Salome; Maria, Klopaksen vaimo; Lasaruksen sisaret Martta ja Maria Betaniasta; Susanna sekä Johanna, Herodeksen virkamiehen Kuusaksen vaimo. Tradition mukaan mirhantuojanaisten mukana oli myös Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria.

Mirhantuojat Jeesuksen haudalla. — _{Mirhantuojat. 1700-luvun venäläinen ikoni.}

Älkää pelätkö!

Evankeliumeista voimme lukea, kuinka mirhantuojat lähtivät Jeesuksen hautaamista seuranneena sunnuntai-aamuna Jeesuksen haudalle mukanaan hyväntuoksuisia yrttejä ja öljyä, jotta he voisivat voidella ruumiin, kuten juutalaiseen hautaustraditioon kuului. He pohtivat, kuinka saisivat vieritettyä suuren kiven haudan suulta. Se tuntui mahdottomalta tehtävältä, mutta silti naiset lähtivät matkaan.

Haudalla maa alkoi vavahdella ja järistä, kun Herran enkeli ilmestyi naisille. Paikalla olleet vartijat kauhistuivat tapahtumaa siinä määrin että kaatuivat maahan, mutta naisia enkeli kehotti olemaan pelkäämättä ja kertoi heille ilosanoman ylösnousseesta Kristuksesta. Enkelillä oli heille myös tehtävä: Menkää kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista. Hän menee teidän edellänne Galileaan, siellä te näette hänet.” (Matt. 28:7.)

Magdalan Maria, apostolien apostoli

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Magdalan Marian vieläkin ainutlaatuisemmasta roolista: hän oli ensimmäinen, joka kohtasi kuolleista nousseen Jeesuksen ja sai tältä käskyn viedä sanoma eteenpäin. Maria oli paitsi apostolienvertainen, myös apostolien apostoli Hippon piispa Augustinuksen antaman nimityksen mukaan.

Kristus ilmestyy Magdalan Marialle. — _{Kristus ja Magdalan Maria. Kreetan koulukunnan ikoni 1500-luvulta.}

Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” – se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo. Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: »Minä olen nähnyt Herran!» Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut. (Joh. 13-18.)

Naisten merkityksellinen rooli

Kirkkomme opettaa, että mirhantuojat ovat jokaisen kristityn esikuvia: he tahtoivat lähteä haudalle, vaikka kiven vierittäminen tuntui mahdottomalta, ja samoin jokaisen on etsittävä Kristusta tiellä olevista esteistä huolimatta. Mirhantuojanaiset eivät lamaantuneet pelostaan huolimatta vaan kuuntelivat, mitä enkelillä oli heille kerrottavanaan. He eivät kyseenalaistaneet ilosanomaa vaan riemuitsivat siitä. He olivat kuuliaisia ja lähtivät toteuttamaan heille annettua tehtävää uutisen viemisestä eteenpäin opetuslapsille. Eivätkä he lannistuneet kerrottuaan kaiken apostoleille, vaikka ”nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä” (Luuk. 24:11).

Samoin kirkkomme opettaa, että Magdalan Maria etsi ja kaipasi Kristusta ja kunnioitti tätä opettajanaan ja Herranaan haluten toimia Kristuksen käskyjen mukaan. Kristus puolestaan luotti Mariaan aivan erityisellä tavalla ilmestyessään juuri hänelle ja pyytäen tätä viemään sanoman hänen oppilailleen.

***

Mirhantuojien esimerkki ja heidän tarinansa ovat niin inspiroivia, että tahdoimme nimetä naisortodokseja koskevan verkkosivustomme heidän mukaansa.

Luettavaa:

Kuula, Kari 2002: Nainen uudessa uskossa: Uuden testamentin naisnäkemyksiä. Kirjapaja, Helsinki.
Kirjapaja.

Nicolaides, Angelo 2018: Mary Magdalene and Orthodoxy: Apostle, Heroine or Feminist? Journal of Theology 99.

Pihlajamäki, Lili 2013: Mihin kiiruhdatte, mirhantuojanaiset? Mirhantuojien kuva ortodoksisen hymnografian ja tradition valossa. Pro gradu -työ. Itäinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ruusukallio, Liisa 2018: ”Usko minua, nainen” Narratiivinen tutkimus Johanneksen evankeliumin naishahmojen rooleista. Pro gradu -työ. Läntinen teologia, Itä-Suomen yliopisto.

Ylin kuva: Fra Angelo: Kristuksen ylösnousemus ja naiset tyhjällä haudalla. 1440 – 1442. Pyhän Markuksen tuomiokirkko.

Artikkelit

Pyhän Irenen jäljillä

Huoneessani on aina ollut suojeluspyhäni, Pyhän suurmarttyyri Irenen ikoni. Lastenkamarin pöydältä oman kodin seinälle kuva on kulkenut mukana. Silloin kun en edes täysin ymmärtänyt, mitä ikonit ortodoksisessa elämässä symboloivat, katsoin vain kuvaa ja sen kehystämiä kauniita kasvoja. Halusin itsekin kruunun sädekehineen ja näyttää yhtä vaikuttavalta. Myöhemmin tuli aika jolloin kruunut eivät enää kiinnostaneet. Otin ikonin pois seinältä ja naulasin takaisin tunnontuskien kera. Täytin kuusitoista, menin lukioon, sain uuden huoneen ja jälleen ikoni siirtyi seinältä toiselle. Muuttomatkansa aikana sen kehykset keräsivät sisäänsä uutta sisältöä ja katseeni kohde muuttui.

Alun perin nimesi oli Penelope. Synnyit vaurauteen mutta vaihdoit ylellisyyden hurskauteen ja lähetystyöhön. Saatuasi uuden nimesi rauhan mukaan rukouksiesi kautta moni, joka oli hukkua, pelastui. Sinut pudotettiin käärmeitä kuhisevaan kuiluun, kätesi ja jalkasi lävistettiin nauloin, hevoset polkivat ylitsesi mutta edelleen sinä uskoit ja moni uskoi rinnallasi. Lopulta saavuit Efesokseen, jossa kuolemasi jälkeen hautakivi löydettiin vieritettynä pois paikaltaan ja leposijasi julistettiin tyhjäksi.

Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmeittesi kautta, minä rimpuilin omien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla

Pyhän Irenen käsimaalattu ikoni. — _{Pyhä suurmarttyyri Irene}

Totesin sinun todellisuutesi muistuttavan enemmän myyttiä kuin tositarinaa. Miten tällaisista yli-ihmisistä voisi löytää jotain tunnistettavaa tai edes inspiroivaa, kun he ovat täysin saavuttamattomissa, niin ajallisesti kuin hengellisestikin? Siinä missä sinut julistettiin marttyyriksi ihmetöidesi kautta, minä rimpuilin omien valtaisien ongelmieni kanssa teini-ikäisen marttyyrin voimalla. Sinä sokeutit sotajoukkoja, minä omat silmäni. Tuohon aikaan vähääkään kauaskantoisempi näkeminen tuntui turhalta, kulmikkaalta ja pakotetulta. En päässyt pakoon itseäni, omaa sisäänpäin kääntynyttä ahdasmielisyyttäni eikä katse ollut siellä, mihin sen olisi kuulunut kohdistua. Se vaelteli kaikessa, mikä silloin tuntui mustavalkoisuudessaan niin kovin merkitykselliseltä. Kun sinä halusit nähdä, minä käänsin katseeni pois. Halusin paeta ja ajattelemisen sijaan unohdin paljon.

Lopulta kuvioihin astui filosofia eikä ajattelun jaloa taitoa voinut enää kartella. Muistin sinut jälleen, aina silloin tällöin ja erityisesti keväisin astellessani ulos yliopiston ovista ja tuntui, että vaikka emme koskaan puhuisi samaa kieltä, olimme kuitenkin lähempänä toisiamme kuin koskaan ennen. Eivätköhän ikuisuuden eri sfäärejä hipovat kysymykset puhuttelisi sinua enemmän kuin teiniraivolla manifestoitu eksistentiaalinen kriiseily. Mistä aloitimme, mihin tulemme lopettamaan, mihin tämä kaikki absurdi hulluus, jota elämäksi on totuttu kutsumaan oikein päättyy? Olin kunnianhimoinen ja kiinnostunut erityisesti ihmisyyttä, olemassaoloa ja fenomenologiaa käsittelevästä filosofiasta, joka voisi osaltaan selittää sitä järjettömyyttä, joka kaiken rationaalisuuteen ohjautuvan maailman keskellä tuntui jollain hiljennetyllä tavalla vallitsevan. Opiskeluni tavoitti kuitenkin vain pintaliitoja: vanhojen ovenkarmien rapautuneen päällimmäisen kerroksen, ei niiden pohjapigmenttejä muovanneita laajoja historiallisia linjoja. Luin paljon, mutten tuntunut koskaan pääseväni kunnolla käsiksi siihen, mitä vuosituhansia sitten kirjoittaneet ihmiset yrittivät jokseenkin kiihkottoman kuivasti kertoa. Ja silti jollain hämmästyttävällä tavalla se kiehtoi, tenhosi mukaansa vaikka en löytänyt mitään, mikä vastaisi mikä niihin kysymyksiin, joita itse niin kovasti olisin halunnut kysyä.

Ehkä vika oli siinä, että olin aina kiinnostuneempi ihmisistä kuin heidän ja erityisesti analyyttisen filosofian tarjoamista tiukoista totuusehdoista, heistä, jotka eivät pyrkineet todistamaan jo tunnettua vaan tutkimaan tuntematonta. Halusin keskustella erityisesti siitä, mistä oli vaikeaa sanoa yhtään mitään. Huomasin ajautuvani yhä useammin sellaisen lukemiston äärelle, jonka sivuilla pyrittiin puhumaan puhumattomasta ja näkemään näkyvän toiselle puolen. Ensimmäistä kertaa elämässäni en halunnut ymmärtää lainkaan, ainoastaan hämmentyä ja nauttia tietämättömyydestäni ja antaa tyhjyydestä tulvivien ajatusten haastaa sitä, mitä olin kuvitellut todeksi ja muuttumattomaksi oman pääni sisällä.

Pyhän irenen ikoni Kreetalla. — _{Pyhän irenen ihmeitätekevä ikoni hänen nimikkoluostarissaan Kreetalla.}

Suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain

Kandivuoteni lopun kynnyksellä juuri Irenen ikoni toi minut jälleen yhden askelen edemmäs näkyvän ja näkymättömän välisten rajalinjojen puntarointia. Kreetalla, Krousónaksen kylässä sijaitsevan vuoren huipulla Agia Irinille pyhitetyssä luostarissa suojeluspyhäni kasvot tuijottivat lasin takaa omiini ja tajusin odottavani jotain, tietämättä oikein itsekään mitä. Jonkinlaista energian siirtymistä ehkä, tuntemusta, väreilyä?

Ikonin toisella puolella lepäävä reliikki, hopeoitu käsi oli aivan yhtä staattinen ja hiljaa. Missään ei värähdellyt mikään. Tietysti oli typerää odottaa jonkinlaista automatisoitua pyhyyden kokemista pelkästään astumalla pyhitettyyn tilaan itseensä, aivan kuin toimi olisi yksinkertainen tautologinen totuuslauseke: astuessasi pyhyyden äärelle, tulee sinustakin osa pyhyyttä. Kirkossamme kuitenkin rukoillaan heidän kauttaan, jotka ovat jo poissa apua heille, jotka vielä ovat läsnä tässä maailmassa ja tämä kurottaminen kohti korkeuksia tapahtuu juurikin pyhien esineiden ja kuvien välityksellä. Ihmeidentekijä Irenelle pyhitetyssä luostarissa tämä on varsin yleistä, ja ryhmäämme ystävällisesti opastamaan saapunut nunna kertoi, että juuri kyseiselle pyhälle tyypillistä on vastata hänen edessään lausuttuihin rukouksiin nopeasti, jos hän kerran on ottanut vastatakseen.

Nuori nainen Irina Ritvanen seisoo luostarin muureilla ja katselee kaukaisuuteen. — _{Irina Ritvanen pyhän Irenen luostarin muureilla Kreetalla keväällä 2022.}

Pyhämme säilyttivät salaperäisyytensä kysymykseni edessä

Mikään tai kukaan, joka olisi saattanut kulkea näillä kiveyksillä aina vuodesta 961 asti ei kuitenkaan viestittänyt läsnäolostaan. Sinäkään et puhunut. Kirkkosali oli ainoastaan viileä ja hiljainen, täynnä rauhaa ja levollisuutta. Pyhämme säilyttivät kysymykseni edessä salaperäisyytensä, niin kuin kirkkomme keskiössä salaisuutena säilytetty mysteerio. Ikonien äärelle kumartumisessa ei ehkä ole niinkään kyse odotuksilla ladatusta näkemisestä, vaan eräänlaisesta tuntemisesta ja tuntemuksien herättelystä, joita näkeminen voi toisinaan stimuloida. On jotain, joka jää vääjäämättä katseen katveeseen, jotain, johon emme kykene saamaan yhteyttä puhtaasti näköaistin keinoin vaikka tuijottaisimme ikoniemme kuvia tuntikausia. Niissä risteää ei pelkästään se, mitä tässä maailmassa on joskus ollut vaan mikä on tuleva ja niin myös aina oleva. Ääretön, kaiken alkanut olemassaolo, se mikä ei ruumiillistu tässä huoneessa, ei edes tässä pyhäinjäännöksessä, siinä mikä oli olemassa tuossa kädessä jo ennen kuin siinä virtasi maan kamaralla kulkevan elämän henki. Reliikeissä tuntuu häivähtävän pilkahdus jostain niin ikiaikaisesta, että meidän on vaikeaa pukea niiden, tai minkä tahansa muun pyhän äärellä elettyjä kokemuksiamme sanoiksi. Se on käsittämätöntä, liian suurta oman pienuutemme edessä. Jotain, joka on olemassa tässä materiassa ympärillämme ja jonka käsittämättömyydestä pyrimme veistämään konkretiaa. Niin kosketuksesta näkymättömään tulee astetta helpompaa.

Ehkä kotiemme hyllyjä koristavia valokuvia ja seinille ripustettuja ikoneja yhdistää kaipuumme olla kytköksissä jo menetettyyn ja kadonneeseen, näkymättömän tuolle puolen siirtyneeseen. Siksi kai me etsimme jälkiä niistä muista, heistä, jotka olivat täällä meitä ennen ja etsintämme lomassa hapuilemme vastauksia kysymyksiin äärettömyydestä ja ikuisuudesta, joiden ymmärtämiseen oma älyllinen kapasiteettimme ei yllä. Me haluaisimme käsittää ja nähdä vaikka emme kykene ja se jos jokin on raivostuttavaa. Raivostuttavaa ja pelottavaa. Ja ehkä osittain siksi meillä on ikonit. Ja suojeluspyhät. Käsittämättömyydestään huolimatta he juurruttavat meidät menneeseen ja luotsaavat tulevaan, sillä heidän kauttaan voimme ymmärtää sitä mistä olemme tulleet ja rukoilla sen puolesta, johon olemme matkalla. Ehkä sinä siis jossain varjelet minua siltä, mikä lopulta olisi liikaa ja johdatat sen äärelle minkä voin kestää. Enkä lopulta tiedä onko huojentavaa vai hämmentävää todeta, vaikka kuinka eri tavoin me elämme ja miten erilaisissa yhteiskunnissa, miten uskomme on silti sama.

Nunna ja nainen kävelevät luostarin pihalla.

Blogit Pyhän kosketuksia

Pyhä Irene puristi sydämestä ja nunna hänen luostarissaan kädestä

Tyttäreni kuvaa erikoisluvalla reliikkiä. Ystäväpariskunnan tytär rapsuttaa pihalla kissaa. Pariskunta ihailee kreetalaiseen laaksoon avautuvaa maisemaa ja minä yritän tukahduttaa kurkkua kuristavaa tunnetta, joka on iskenyt ikonin edessä keskellä harrasta kauneuden kokemusta. Pyhä Irene, jonka luostarin kirkossa olen, katsoo minuun arvoituksellisilla silmillään eikä päästä perääntymään. Älä mene, sen katse sanoo. Anna puristaa, koe tunteesi loppuun äläkä säiky, vaikkei se ole silkkaa suloisuutta. Minä puhuttelen sinua nyt, kun pyydät – ole siis läsnä, vaikka sattuisi.

Rakas ystäväni on sairastanut yli kuusi vuotta aggressiivista syöpää. Hän on tällä hetkellä 52-vuotias, saanut siis kirouksensa suht nuorena. Olen ollut hänen mukanaan sytostaattihoidoissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja vertaistukitapahtumissa, joista hauskimpia ovat olleet kotikaupungin hotelleihin tehdyt staycationit eli vuorokauden mittaiset vetäytymiset. Olen myös tutustuttanut hänet Valamoon, jonka opiston kursseilla hän on maalannut toinen toistaan ihanampia ikoneja, viimeisenä pyhän Elisabet Lohikäärmeentappajan. Hän ei ole ortodoksi, mutta kuten moni muu, kokee ikonin maalaamisen paitsi meditatiivisena, myös rukouksellisena tapahtumana. Koska hän on ammatiltaan kampaaja-maskeeraaja, hänen kädentaitonsa ovat valmiiksi hyvät ja siveltimen jälki hieno. Minä kuitenkin uskon, että lopputulos ei olisi lähtökohdista huolimatta yhtä vaikuttava, ellei hän suhtautuisi työhön edellämainitulla rukoilijan nöyryydellä.

Kaunis luostari kesällä Kreetalla. — _{Pyhän Irenen luostari Kreetalla.}

Nyt olen tullut luostariin, jonka nimikkopyhä on parantanut ihmisiä, ja totta kai vetoan häneen ystäväni puolesta. Olen tehnyt niin aina Valamossa käydessäni: rukoillut parantaja Panteleimonia ja Konevitsan jumalanäitiä, ja toki myös kotikirkossani Uspenskin katedraalissa kääntynyt kaikkien mahdollisten auttajien puoleen. Kurkkuani on usein kuristanut tehdessäni niin, mutta mitään tämän kaltaista – näin väkevää kuin Irenen katse, en ole ennen kokenut.

Nunna, joka on opastanut meitä, näkee hämmennykseni. Hän on sveitsiläissyntyinen, sivistynyt ja kielitaitoinen. Nyt käy ilmi, että hän on myös sensitiivinen. Hän ei kysy, onko minulla hätä, vaan toteaa että on. Kerron hänen hetkessä kaiken, vuodatan pelkoni ja järkytykseni, annan tulla vuosien turhautumisenkin. Syöpä on vitsaus, joka koettelee kaikkien sitä lähellä olevien hermoja, ei ainoastaan sairastajan. Nunna tarttuu käteeni ja lupaa jatkaa rukousta. Hän lähettää ystävälleni Irenen kuvan. Huomaan että olemme kahden kirkossa; tyttärenikin on mennyt ulos. Ja nyt lähtee myös nunna, jättää minut päättämään kohtaamiseni. Seison ikonin edessä kunnes tyynnyn, mihin menee enemmän kuin tovi. Onneksi matkatovereillani ei ole kiire, vaan he antavat minun olla rauhassa. Kun tulen ulos kirkosta, Maria ojentaa kätensä ja halaa. Hän tietää tilanteen ja näkee liikutukseni.

Kun ajamme alas vuoristoteitä, jätän maisemien ihailun vähemmälle ja keskityn viestittelyyn. Kysyn ystävältäni, missä hän oli tiettyyn kellonaikaan. Vastaus hätkähdyttää: tuubissa eli magneettikuvauksessa. Huh, huokaan. Laite on syynännyt hänen solujaan samaan aikaan, kun Irenen katse on puristanut sydäntäni. Onko se enne ja jos, niin hyvä vai paha?

Annina Holmberg seisoo luostarin käytävällä. — _{Annina Holmberg}

Tapahtumasta on kohta kaksi kuukautta enkä tiedä vastausta. Syöpä oikuttelee, uhkaa tappaa mutta vetäytyykin taas kauemmaksi. Kuvat, jotka minun rukoillessani otettiin, paljastavat sekä edistystä että takapakkia. Jossain kasvaimet pienenevät, jossain aktivoituvat. Mutta ystävä on edelleen elossa ja viimeisimmän tiedon mukaan ei edelleenkään hengenvaarassa, mikä on taudin aggressiivisuuden tuntien jo ihme. Kodin ikoninurkassa on kaksi uutta toivon tuottajaa: parantaja Panteleimon ja pyhä Irene, luostarin tuliaiset. Tiedän, ettei heiltä kannata pyytää lottovoittoja, mutta lohtua ei kukaan kiellä. Eikä uskoa, joka vahvistui pyhän ikonin katseesta ja hyvää tarkoittavan nunnan pyyteettömästä eleestä.

ortodoksi suudelma taideteos Raamattu joakim ja anna

Artikkelit

Joakimin ja Annan tarina lohduttaa lapsettomuudesta kärsiviä

Joakim ja Anna olivat vuosikymmeniä naimisissa ollut pariskunta, jolle ei ollut syntynyt jälkikasvua. He elivät hurskaasti ja käyttivät tuloistaan itse vain kolmanneksen: kolmanneksen he lahjoittivat köyhille ja kolmanneksen temppelille. Lapsettomuus on juutalaisessa perinteessä ollut häpeä. Pahimmillaan lapsettomuutta on pidetty merkkinä Jumalan asettamasta kirouksesta. Ylipappi eväsikin Joakimilta lapsettomuuden vuoksi oikeuden tuoda uhrilahjoja, mikä teki Joakimin niin murheelliseksi, että hän lähti ilmoittamatta erämaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Anna luuli Joakimin kuolleen ja suri leskeyttään ja lapsettomuuttaan rukoillen Herralta apua:

”Herra, kaikkivaltias Jumala! Olet antanut poikia kaikille luontokappaleille, metsän eläimille ja karjaeläimille, matelijoille ja siivekkäille linnuille ja kaloille, ja kaikki ne iloitsevat pojistaan. Yksin minut olet sulkenut laupeutesi lahjan ulkopuolelle. Sinä, Jumala, tunnet sydämeni. Avioliittoni alusta olen luvannut, että jos Sinä, Jumala, antaisit minulle pojan tai tyttären, niin veisin hänet Sinun pyhään temppeliisi.” (Pseudomatteuksen evankeliumi.)

Lapsettomuus on kivulias taakka

Joakimin ja Annan aikana lapsettomalla vanhuksella ei ollut luultavimmin ketään, joka pitäisi hänestä huolta, joten lasten hankkiminen oli myös toimeentulokysymys.

Jumala kuuli Annan rukouksen ja lähetti Joakimin ja Annan luo enkelin tuomaan sanomaa, että hedelmättömyys on ohi: ”Herra on kuullut rukouksesi, ja sinä hedelmöityt ja kannat, ja sinun siemenestäsi puhutaan koko maailmassa.” (Jaakobin protoevankeliumi.)
Pitkän eron ja enkelien ilmestymisen jälkeen Joakim ja Anna kohtasivat, ja jälleennäkeminen oli täynnä riemua. ”Katso, Joakim tuli laumoinensa, ja Anna seisoi portin luona ja näki Joakimin tulevan. Hän juoksi hänen kaulaansa ja sanoi: ”Nyt tiedän, että Herra on suuresti siunannut minua, sillä katso, leski ei enää ole leski, ja minä lapseton tulen raskaaksi. (Jaakobin protoevankeliumi.)

Joakim ja Anna olivat kärsivällisiä ja luottivat Jumalaan. He eivät hylänneet toisiaan, vaikka olivat erillään. Lopulta rukouksiin vastattiin. Vuosikymmenten murhe ja hedelmättömyys kääntyi Jumalan armosta lapsen syntymän kautta iloksi, joka koitui siunaukseksi koko maailmalle. Samalla he ovat kaikkien avioparien esikuvana.

Rakastavan avioparin ikoni

Pyhän Annan hedelmöittymisen ikonista on useampia kuvatyyppejä, joista kenties suosituin ja kaunein antaa pääosan Joakimin ja Annan kohtaamiselle. Enkelien ilmestysten jälkeen Joakim ja Anna kohtaavat riemuiten vuosikymmenten hedelmättömyyden päättymisestä. Päällysviitat hulmuten he sulkevat toisensa rakastavaan syleilyyn. Heidän katseensa kohtaavat ja heidän sädekehät yhtyvät yhdeksi ainoaksi gloriaksi. Joissakin ikoneissa Joakimin jalka on kevyesti Anna punaisen tohvelin päällä; tätä pidetään hedelmöittymisen merkkinä.

joakim ja anna ortodoksi ikoni rakkaus mirhantuojat — Joakimin ja Annan kohtaaminen. Venäläinen ikoni 1500-luvun alusta.

Katolisen kirkon mukaan pyhän Annan hedelmöittyminen, siis Neitsyt Marian sikiäminen oli yliluonnollinen: Aadamin perisynti ei Annaa koskettanut tai saastuttanut. Ortodoksisessa kirkossa ei vastaavaa oppia ole. Normaali sikiäminen päin vastoin nähdään edellytyksenä Kristuksen inhimilliselle luonnolle.

Ortodoksinen kirkko viettää Jumalanäidin sikiämisen juhlaa joulukuun 9 päivänä. Suomen ortodoksisessa kirkkokalenterissa juhla kulkee nimellä Herran äidinäidin, pyhän Annan hedelmöittyminen. Juhlan tropari asettaa Annan ihmeellisen hedelmöittymisen rinnakkain Jumalansynnyttäjan neitseellisen raskauden kanssa:

”Tänään on Herra katkaissut hedelmättömyyden kahleet, kun Hän kuuli Joakimin ja Annan rukoukset ja vakuutti heille: kaiken jälkeen syntyy teille Jumalan Neitsyt. Hänestä on syntyvä ihmiseksi Aluton, joka määrää enkelinsä huutamaan: Terve, armoitettu, Herra on Sinun kanssasi!”

Lähteitä:

Pseudo-Matteuksen evankeliumi
Jaakobin protoevankeliumi
Roccas, Nicole M 2019: Under the Laurel Tree: Grieving Infertility with Saints Joachim and Anna
Tuovinen, Pekka: Juhlaikoneita: Pyhän Annan hedelmöittyminen. (Julkaisematon opetusmateriaali)