Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Anna-Leena Lampi eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kuopiossa. Hänen isänsä oli hovioikeuden neuvos ja äiti opettaja. Anna-Leena kirjoitti ylioppilaskokeissa kuusi laudaturia ja hänestä toivottiin lääkäriä. Toisin kävi.

Vanhempiensa suureksi pettymykseksi hän oli kääntynyt ortodoksiksi.

Astumista Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkkoon 17-vuotiaana vuonna 1963 hän kuvaa päiväkirjansa sivulla merkittäväksi tapahtumaksi. Siellä oli jotain ikuista, pyhää ja pyhitettyä. — nyt minulle valkeni asian ydin: ortodoksisessa jumalanpalveluksessa palvellaan Jumalaa, luterilaisessa palvellaan seurakuntaa, joka istuu siellä arvostelemassa. Siinä se on.

Kymmenen päivän kuluttua käynnistään ortodoksisessa ehtoopalveluksessa Anna-Leena törmää sattumalta arkkipiispa Paavaliin kadulla. Uusi toivo, uusi elämä sai minut suoristumaan ja hymyilemään. Piispa Paavalin sininen katse sai minut ajattelemaan vilpittömyyttä ja viattomuutta, joka ei silti ole naivia.

Arkkipiispasta tulee Anna-Leenan rippi-isä ja juuri Paavalin neuvoa noudattaen hän lähtee ensimmäistä kertaa käymään lähellä Tessalonikia sijaitsevaan Bytouman nunnaluostariin. Matkalle sijoittuu hänen sairastumisensa psyykkisesti, joka on jätetty kirjaa toimittaessa vain maininnan varaan. Sääli, sillä se on kaiketi ollut hänelle yksi vaihe uskonkilvoittelussa.

Luostarin arki

Vaihteeksi on hauska viljellä papuja, jotka antavat runsaan sadon ilman mitään mutkia, kunhan vain lannoittaa ja kastelee hyvin.

Bytouman Jumalan äidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty nunnaluostari kasvatti karjaa ja viljeli puutarhaa. Melko vähälukuinen sisaristo koostui oppimattomista nunnista. Olosuhteet olivat ankarat. Kesällä paahtui ja talvella jäätyi.

Ennen lopullista siirtymistään luostariin vuonna 1972 Kristoduli toivoo pystyvänsä varjelemaan aitoa bytoumalaista henkeä, hiljaista palvelevaa rakkautta, joka ei tunne rajoja. Hän varoittaa itseään tulemasta kaunopuheliaaksi nunnaksi, jolla on aina vastaus kaikkeen. Hän haluaa välttyä dogmaattiselta ylpeydeltä (”me omistamme totuuden”), sillä mitä lähemmäksi me pääsemme Totuutta, sitä nöyremmäksi me tulemme.

Hiljaisuuden noudattaminen ei tuota Kristodulille vaikeuksia. Siitä hän sekä kiittää että soimaa suomalaisuutta, jonka myötä on vaikeaa olla yhtä avoin ja ulospäin suuntautunut kuin etelämaalaiset. Hiljaisuus tuoksuu minulle. Joskus on rankkaa olla vetäytyvä suomalainen äänekkäiden etelämaalaisten keskellä.

Eniten hän kommentoi rukoukseen keskittymisen vaativuutta. Vuonna 1987 hän kirjoittaa: Olen ollut 15 vuotta luostarissa ja missä olisin muka edistynyt? Rukous on yhtä hajanaista kuin ennenkin joitakin harvoja hetkiä lukuun ottamatta – alan suorastaan tuskaantua ainaiseen ajatusten vellontaan.

Hän tuntee usein olevansa luostarielämään vajavainen ja toisinaan taas hän kokee olonsa kevyeksi kuin valosiltaa pitkin kävelevä keijukainen. Hänen tunnetilansa poukkoilevat kuin kuumekäyrä, vai syntyykö lukijassa vääristynyt oletus kun nivoo Kristodulin tuntemuksia liian tiheästi yhteen unohtaen kuinka pitkiä kirjoitusvälejä hän usein pitää. Hyvin inhimillistä ja tavallisen haavoittuvaa hänen arkensa vaikuttaa olleen. Sellaistahan elämä on. Luostarissakin!

Filokalian kääntämisestä

Yksi monista määritelmistä kutsuu Filokaliaa eksytyksestä vapaaksi mietiskelevän elämäntavan oppaaksi. Viisiosaisen, sisällöllisesti muhkean kokoelman kääntäminen kesti kaikkiaan 23 vuotta. Urakkaan tai edes tekstien sisältöön Kristoduli ei juurikaan omissa kirjoituksissaan puutu. Syyksi hän itse sanoo olleensa teoksen kanssa kuin mato koukussa.

Päiväkirja on kaiketi ollut reitti päästä irti koukusta, ei kiinnittyä siihen entistä lujemmin. Kristoduli joutuu ajoittain kokemaan ankaraa arvostelua helpolta vaikuttavan kuuliaisuustehtävänsä takia. —sanoin Igumenialle että jos kerran koidun muille pahennukseksi kirjoitustyölläni, lienee minun syytä vaihtaa luostaria ja etten enää kestä näitä jatkuvia kirjoittamiseta johtuvia rettelöitä. — Kääntäminen on velvollisuuteni Suomelle.

Filokalian opetukset ovat luonnollisesti piirtyneet syvälle kääntäjänsä tajuntaan.

Kommentoidessaan nykyajan yksilökeskeisyyttä Kristodulin näkemysten takaa voi aistia kirkkoisien ajattelua. Ihminen ei ole irrallinen ilmiö vaan yhteisen ihmisluonnon välityksellä elimellisesti koko ihmiskuntaan kuuluva persoona. Hän jatkaa, että juuri tämä kieroutunut taipumuksemme nähdä itsemme yksilöinä on kaikkien ihmiskunnan onnettomuuksien äiti. (Tämänpäivän arkitodellisuutta ajatellen voisi aiheeseen lisätä, että yksilöllisyyden ihannointi on varmasti myös syy yksinäisyyteen.)

Kristoduli lähti luostarista helmat hulmuten

Nykyisin olen kiinnostunut koko ihmiskuntaa kiinnostavista tapahtumista.

Alkusanoissa mainitaan, että päiväkirjat toimittaneet nunna Kristodulin sisarukset ovat karsineet sivuilta muun muassa siskon vuolaita kommentteja Persian sodasta. Sääli, sillä kaikki kirjaan jätetyt luonnehdinnat maailman tapahtumista ja nykyajasta ovat raikasta ja puhuttelevaa luettavaa.

Täältä vuorelta asioita seuratessani näen maailman kuin kuohuvana kattilana.

3.12.-89: Ennustaisin että kiinalaiset tulevat uudella tavalla ajankohtaisiksi tulevalla vuosikymmenellä ja ekologiset ongelmat vain lisääntyvät.

Juuri Kristodulin huoli maailman tilasta ja yhteiskunnallisista asioista koituu hänelle käänteentekeväksi. Hän katsoo tehtäväkseen puuttua kreikkalaisten pappien saarnojen antisemitismiin. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lähteä Kreikasta ja siirtyä kotimaahan Lintulan luostariin. Loppuaikaan kuului kirjoittamista ja luennoimista, kunnes aktiivisuutta rajoitti muistisairaus.

Viimeisin päiväkirjamerkintä 12.4.2017 on kuvaus Arkkipiispa Paavalin haudalta Uudessa Valamossa. Kristoduli näkee kolme kertaa peräkkäin valon luoman lumilevyn haudan päällä. Hän tietää elävänsä enää kolme vuotta.

Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kristoduli nukkui kuolonuneen Rääkkylän terveyskeskuksen vuodeosastolla juuri ennen joulua vuonna 2020.

Suuri kiitos Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarille Nunna Kristodulin Päiväkirjat-teoksen julkaisemisesta. Kirjaan voi palata aina uudelleen ja lukea toistamiseen sen kuulasta ja kirkasta tekstiä.

Tapiolan ortodoksisen kirkon seinämaalauksia.

Artikkelit

Tapiolassa kokoontuva keskustelupiiri pohtii naisen asemaa

Tehdäänko Espoossa historiaa, ja konkretisoituvatko ryhmän keskustelut kirkkomme naisliikkeeksi?

Kevyttä puuterilunta leijaili hiljakseen Tapiolan pimenevässä ilmassa, kun astelin kohti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoa. Siellä kokoontuisi naisten keskusteluryhmä, joka ei juuri ole halunnut pitää ääntä itsestään. Oletin kirkon ovien olevan kiinni, vaan ei: heti astuessani eteisen lämpöön kuului narteksin puolelta iloinen huudahdus ”Tervetuloa!”. Hetken päästä istuin pöydän ääressä edessäni kupillinen kuumaa bergamottiteetä, kuuntelemassa pulppuavaa keskustelua.

Samaiseen kirkkoon sunnuntailiturgiaan oli ryhmän vetäjä Kersti Juva ajanut muutamaa kuukautta aikaisemmin pohtien jälleen kerran naisen asemaa ortodoksikirkossa. Kersti päätti, ettei hän tänäänkään ottaisi jo pitkään patoamaansa asiaa puheeksi. Toisin kuitenkin kävi, sillä liturgian jälkeisillä kirkkokahveilla samaan pöytään osui naisia, joiden mielessä liikkui samankaltaisia ajatuksia. Siitä sai alkunsa keskustelupiiri Naisena kirkossa, joka kokoontuu nyt noin kerran kuukaudessa ilman sen kummempaa alustusta tai esityslistaa. Osallistujia on ryhmässä jo parikymmentä, ja tapaamisiin tulevat ne, jotka kulloinkin pääsevät.

Naisena kirkossa -ryhmän kokous Tapiolan kirkossa.

Vaikka ryhmällä ei varsinaista tavoitetta oikein olekaan eikä keskusteluja sen kummemmin johdeta, on kokoontuminen tärkeää. Tärkeää on myös tila, jossa voidaan vapaasti jakaa tuntemuksia ja yhdessä käsitellä vaikka hämmennystä siitä, miksei tytöillä ole kirkossa samaa asemaa kuin pojilla. Mikä estää tyttöjä pääsemästä ponomareiksi? Tai naisia diakoneiksi?

Kristinuskon alkuaikoina naisilla oli merkittävä rooli seurakunnan jumalanpalveluksissa, auttamistyössä ja viestinnässä. Heitä ohjeistettiin vartioimaan kirkkorakennuksen sisäänkäyntejä ja järjestämään tilaa sisään saapuville naisille. He myös avustivat, kun naisia kastettiin.*

Ehkä aikuiskasteesta luopuminen olikin yksi syy siihen, että naisdiakonien merkitys väheni, tuumii ryhmän jäsen Kaarina. Lapsikasteessa ei tarvittu enää erikseen naispuolista avustajaa kuten aikuiskasteessa. Kirkko ei kuitenkaan ole koskaan tehnyt päätöstä luopua naisdiakoneista, joten varsinaista estettä heidän palauttamisekseen takaisin seurakuntatyöhön ei ole.

Keskustelu kiihtyy, kun otetaan puheeksi ortodoksikirkon hallinnon rakenteellinen sukupuolivinouma. Vaikka meillä on monia korkeakoulutettuja naisteologeja, he kelpaavat vainhallinnollisiin tehtäviin ja opettajiksi, koska kaikki vihkimystä edellyttävät toimet on varattu miehille. Tämä on valtavaa resurssien hukkaamista, toteaa Kersti.

Suomessa ei naisten syrjiminen kuitenkaan ole läheskään niin voimakasta kuin se on joissakin muissa maissa. Pientä huolta ryhmälle aiheuttaakin se, että jos suomalaiset ortodoksinaiset alkavat ajaa muutosten linjaa, voiko se jotenkin vaarantaa kirkkomme autonomisen aseman.

Kaikki toteavat, että erityisesti Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa suhtautuminen naisiin on aina ollut suvaitsevaista. Ehkä ei ole sattumaa, että ortodoksinaisten voimaantuminen on lähtenyt liikkeelle juuri täältä.

Kello lähestyy kahdeksaa, teekupit korjataan ja aletaan tehdä lähtöä. Seuraavan kerran ryhmä päättää kokoontua joskus tammikuun puolen välin jälkeen. Lunta on satanut niin, että kirkon ovelle johtava polku on peittynyt. Tallon hankeen uutta ja mietin, olenko ollut todistamassa jotakin historiallista. Konkretisoituvatko Naisena kirkossa -ryhmän keskustelut vähitellen varsinaiseksi liikkeeksi vai jäävätkö ne vain leijumaan narteksin ikonien korviin?

Jos haluat osallistua Naisena kirkossa -ryhmän tapaamisiin, ole yhteydessä Kersti Juvaan, ketti@turanko.net tai seuraa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivua. Siellä kerrotaan viikoittain kirkon tapahtumista.

*TT Pauliina Pylvänäisen artikkeli Naisdiakonius, https://www.ortodoksi.net/index.php/Naisdiakonius_(artikkeli)

Lue seuraavaksi

1/2023 Artikkelit

Kristodulin päiväkirja raottaa näkymää älykkönunnan ohdakkeiseen arkeen

Artikkelit Näkökulma

Ortodoksinen uskonnon opetus tukee identiteettiä ja oikeutta kuulua vähemmistöön, sanoo opettaja Maria Lampinen

Kerran, vuosia sitten, eräs ekaluokkalainen tuli uskontotunnille. Siihen aikaan uskontokirjan nimi oli ”Olen ortodoksi”. Pieni oppilas katsoi kirjaansa ja totesi iloisesti:

– Nyt minä tiedän, mikä minä olen. Minä olen ortodoksi!

Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä

Yli 30 vuoden ajan olen saanut opettaa ortodoksista uskontoa. Omassa koulussani, jossa toimin luokanopettajana, olen saatellut lapsia eteenpäin sekä oman luokkani oppilaina että uskonto-oppilaina. Oman uskonnon opettaminen tukee vahvasti lapsen identiteettiä. Vanhemmat ovat valinneet hänelle oman uskonnon, ja minuuden rakentumiseen kuuluu myös ymmärtää sitä uskontoa, joka on osa itseä, olipa siinä aktiivinen tai ei.

Elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus

Oma uskontotunti omassa koulussa on lapselle merkkinä siitä, että hän kuuluu yhteisöön, joissa on muitakin, ja uskonnonopettaja on samaa uskontoa kuin hän. Opettaja ymmärtää oppilasta ja oppilaan uskontoa, ja yhdessä voidaan oppia siitä enemmän. Uskonnonopettaja on myös esimerkkinä siitä, että elämässä on oikeasti uskon mahdollisuus, ja uskonto ja uskonnollisuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Näin pitää olla, ja näin pitäisi olla kaikissa uskonnoissa, kun niitä ei käytetä sortamisen ja vääränlaisen vallankäytön välineenä.

Opetetaan aidosti keskeisiä asioita

Kouluopetus tapahtuu yhteistyössä huoltajien kanssa, ja sitä ohjaa asiantuntijoiden kirjoittama opetussuunnitelma. Näin pidetään huoli siitä, että opetetaan aidosti keskeisiä asioita, eikä turha fanatismi tai vaikkapa opettajan asiantuntemattomuus rajaa aihetta. Myös uudet, laadukkaat oppikirjasarjat mahdollistavat helpommin laadukkaan opetuksen.

Oman uskonnon opetus vahvistaa oikeutta olla osa vähemmistöä

On luonnollista, että yhteiskunta tukee lasta hänen omassa uskonnossaan, aivan kuten yhteiskunta tukee lapsen kotia ja vanhempia muutenkin hänen kasvatuksessaan.

En voi mitenkään pitää erotteluna tai yhdenvertaisuuden vastaisena sitä, että oppilaat saavat opetusta omassa uskonnossaan. Päinvastoin, koen sen oman identiteetin vahvistamisena, erilaisuuden ja toisten vakaumuksen kunnioittamiseen opettavana, ja enemmistön rinnalla yhdenvertaisena oikeutena olla osa vähemmistöä, valita itse uskontonsa ja kirkkokuntansa. Ortodoksina ja karjalaiset sukujuuret omaavana koen tämän suurena rikkautena.

Positiivisen pedagogiikan keinoin

Mielestäni saman koulun eri uskontoryhmät voivat hyvin tehdä yhteistyötä, ja yhdessä käydä läpi eri maailmanuskontojen ja –katsomusten sisältöjä. Samoin on todella tärkeää opettaa kaikille oppilaille tunnetaitoja ja omien vahvuuksien tunnistamista, eli käyttää positiivista pedagogiikkaa, ”huomata hyvä” itsessä ja toisissa uskontotuntienkin puitteissa.

Maria Lampinen

Naiskollektiivi

Kirkossa tulee kohdata toinen ihminen, ei vain tehdä ristinmerkkejä, sanoo Larissa Qvintus-Petsalo

Kanttori ja teologian maisteri Larissa Qvintus-Petsalo johtaa Vantaan Tikkurilan kirkon kuoroa rautaisella ammattitaidolla, ja kirkkokansan keskuudessa hänet tunnetaan myös hymyilevästä ja helposti lähestyttävästä olemuksestaan, jolla hän kanssarukoilijat kohtaa.

– Olen nähnyt lapsena moneen kertaan, kuinka äitini on lähestynyt rohkeasti kirkkoon päin hapuilevia ihmisiä. Toisen ihmisen näkeminen ja kohtaaminen vaatii tahtoa. Yksilönä voimme osoittaa uusille ihmisille vieraanvaraisuutta ja antaa kasvot kirkolle, voimme kääntyä muita ihmisiä kohti, tehdä muutakin kuin vain ristinmerkkejä.

Qvintus-Petsalo valmistui kanttoriksi 2018 ja melkein saman tien hän aloitti Uspenskin katedraalin kanttorin sijaisena. Hän sai johdettavakseen suuren kuoron ja suuren kirkon palvelukset. Tehtävän hän hoiti niin hyvin, että hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon vuoden työntekijäksi 2018. Seuraavana vuonna hänet valittiin Tikkurilan kirkon kanttoriksi. Perustyönsä ohella tuli perustaneeksi muskarin ja lapsikuoronkin. Lisäksi hän ideoi, kasasi ja toteutti yhdessä kollegoidensa kanssa rukouslevy Orologionin sekä ideoi teologian opintoihin tähtäävää rekrytointivideohanketta Kirkko toimii – kirkon työssä sekä lauloi Uspenie-kvartetissa.

Koronavuosina hän siirsi toimintaa ennakkoluulottomasti verkkoon ja someen, ja hänen muskarivideoistaan tuli hitti ja virkistys monelle aikuisellekin.

– Olen iloinen, kun minulle tarjoutuu työni myötä niin paljon tilaisuuksia kohdata toinen ihminen: saan olla läsnä ihmisten iloissa ja suruissa, olla ihminen ihmiselle. Tarvittaessa voin tarjota olkapään ja myötäelää mukana, joskin kiire ja resurssit eivät aina anna tälle niin paljon aikaa kuin toivoisin.

Äitiyteen eksynyt

Oli johdatusta, että Qvintus-Petsalo päätyi opiskelemaan kanttoriksi, sillä aivan aluksi hän opiskeli musiikkiteatteria Lahden ammattikorkeakoulussa, olihan hän ollut mukana musikaaliproduktioissa lukioajoista lähtien. Vaikka hän oli ortodoksisuvun kasvattina käynyt aktiivisesti kirkossa jo lapsuudessaan ja laulanut kirkkokuorossa, tarvittiin kuitenkin käänne, joka tapahtui syksylllä 2011.

– Koko vuosi oli ollut aika haasteellinen, ja syksyllä menin käymään Kotikirkossa, jossa oli meneillään Jeesuksen rukous -palvelus. Tein päätöksen muuttaa elämäni suunnan. Uusi suunta olikin jo lapsena miettimäni tulevaisuuden plan B eli ”kanttorix opiskelemaan Jojensuuhun”, kuten olin nuorempana vihkoon kirjoittanut.

Seuraavana syksynä Qvintus-Petsalo aloitti kanttorin opinnot. Opiskeluvuosiin ajoittuvat myös naimisiin meno Sergei Petsalon kanssa, joka sittemmin vihittiin papiksi, sekä avioparin esikoisen syntymä. Muutama vuosi sitten lapsiluku sai täydennystä.

– Melkoista jongleeraustahan arkemme on. Kummallakin on vaihtelevat työajat, mutta onneksi vapaapäivät osuvat nykyään samoille viikonpäiville. Molempien on venyttävä työssään ja silti jaksettava pyörittää muuta arkea. Välillä onkin kauhea työstressi, ja siihen päälle sitten koti ja lapset. Lopussa otan huomioon Larissan tarpeet – jos otan. Olen vähän äitiyteen eksynyt: oma identiteettini on kaikkien muiden roolien alla. Omat vanhempani asuvat onneksi lähellä, Qvintus-Petsalo sanoo ja kertoo olevansa kiitollinen siitä, että hänen vanhempansa kaitsevat lapsia ja ovat apuna ja tukena, myös sunnuntaisin liturgioissa.

– Tuntuu niin hyvältä tehdä omaa rakasta työtään samalla kun näkee omat lapset kirkkosalissa isovanhempien ja koko näkyvän ja näkymättömän rukoilevan kirkkokansan siipien suojassa.

Qvintus-Petsalo kuitenkin painottaa, että toivoisi naisten saavan arvostusta muutenkin kuin vain glorifioidusta äitiydestä. Hän peräänkuuluttaa sensitiivisyyttä, jolla kirkko kohtaa nuoret äidit.

–Jos kuormittuneelle äidille vain sanotaan, että äitiys on pyhä tehtävä ja käsketään ottamaan mallia Jumalanäidistä, kärsimään ja kestämään…. niin se ei ehkä johda haluttuun lopputulokseen. Väsynyt ja kuormittunut äiti tarvitsee muutakin kuin korkealle kohoavia ihanteita. Esimerkiksi kahvia, kuuntelijaa, yhdessä oloa, halausta ja lepoa. Kuten kuka tahansa uupunut.

Keskustelua naisten asemasta tarvitaan

Myös naisen asemasta ja roolista kirkossamme Qvintus-Petsalo toivoisi keskusteltavan lisää ja aiempaa monipuolisemmin, nykyajan haasteet huomioiden.

– Etenkin nykyiset nuoret naiset ja tytöt ovat kasvaneet aivan toisenlaisessa maailmassa kuin edeltäjänsä. Jokainen sukupolvi kokenee välttämättömäksi käydä tärkeät keskustelunsa suhteessa kirkkoon ja yhteiskuntaan, kysyä ja ehkä kyseenalaistaakin. Miten näistä vaikeiksikin koetuista teemoista voitaisiin puhua toisen osapuolen näkemystä aidosti kunnioittavasti? Toivoisin sitkeämpää yritystä ja todellista halua ymmärtää toista osapuolta. Toivon myös, ettei kirkkomme vetovoimaisuus perustuisi siihen, ettei meillä ole naispappeutta tai ettemme hyväksy homoliittoja, vaan siihen, että olemme Kristuksen ylösnousemusta julistava kirkko.

Larissa Qvintus-Petsalo johtaa ortodoksista kirkkokuoroa. — _{Larissa kanttoroimassa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa Tikkurilan kirkossa.}

Tänä syksynä Qvintus-Petsalon suuri satsaus oli Tikkurilan kirkon 25-vuotisjuhlaviikon organisoiminen yhdessä kirkon isän, rovasti Mikael Sundkvistin kanssa.

– Olen iloinen siitä, että toimintaa voidaan taas järjestää, mutta korona on kyllä jättänyt jälkensä. Työtä riittää.

Myös henkilökohtaisessa elämässä on luvassa hienoja käänteitä: kolmas lapsi ilmoitti tulostaan jokin aika sitten.

–Nuorimmaisemme sanoo, että äidin masussa kasvaa ”uppa”, hän naurahtaa onnellisena.

Teksti: Maria Roiha

Naiskollektiivi

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka

– Se oli pääsiäisen alla, kun kuopiolainen televisiotoimittaja halusi tulla tekemään juttua ikoneista Valamon konservointilaitokseen. Minä sanoin ettei nyt oikein sovi; että ortodoksinen museo olisi parempi. Arkkipiispa Johannes kuuli siitä ja närkästyi, että miten niin ei sovi. No, meidän piti silloin alkuvaiheessa 1980-luvulla tehdä ulkopuolisia restaurointeja, ansaita rahaa, ja telineillä komeili Olavi Pesun teos Piru keittää viinaa. Se oli Kiteen pontikkatehtaan tilaus. Kysyin, että tämäkö meidän pitäisi esitellä pääsiäisohjelmassa. Arkkipiispa ei kuitenkaan antanut periksi, vaan kahden päivän päästä piru oli piilotettu ja tilalla Valamon luostarin ikoneja.

Helena Nikkasen tapaaminen on hurmaava aikamatka. Hän ehdottaa paikaksi Herttoniemen Treffipubia, josta saa lounaaksi paistettua kananrintaa ja ranskalaisia perunoita. Jälkiruokana on munkkeja, jotka sopivat haastattelun teemaan, sillä tällä kertaa puhutaan vähemmän Egyptistä ja enemmän Valamosta, jonka luostarissa Helena teki pitkän ja vaiherikkaan uran vuodesta 1984 eläköitymiseensä vuoteen 2010 asti, eli lähes 30 vuotta.

– Kyllä minua harmittaa, että konservointilaitos lopetettiin, kun seuraajani oli loistava Antti Narmala ja töitä olisi riittänyt silmänkantamattomiin, Helena sanoo.

Valamon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimineessa laitoksessa on nykyään ulos vuokrattavia työhuoneita, kun siellä aikanaan korjattiin monenlaista taidetta, muun muassa suuria luterilaisia alttaritauluja, jotka eivät kokonsa puolesta mahtuneet muualle. Ja kun Valamo Säätiö ja Valamon Ystävät ry. rupesivat tukemaan konservointilaitosta, pystyttiin enenevässä määrin keskittymään ortodoksiseen kirkkotaiteeseen.

Tunnetuin työ Väinämöisen soitto

Kalevalan juhlavuoden alla Helena mietti, mitä vastaisi Helsingistä tulleeseen pyyntöön. Tulipalossa vaurioitunut R.W. Ekmanin Väinämöisen soitto haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja Helena tajusi heti, että urakasta tulisi hurja. Hän päätyi esittämään työtoverinsa kanssa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnalle niin suurta summaa, ettei se ehkä menisi läpi, mutta HYY maksoi kakistelematta.

– Kävi ilmi, että toinen taho oli esittänyt kaksi kertaa isomman toiveen, joten meidän tarjous ”voitti”. Meillä oli reilu vuosi aikaa saada työ valmiiksi Floran päivään 1986.

Kuten Helena oli uumoillut, Väinämöisen kunnostuksesta kehkeytyi oma tarinansa. Lääkäriopiskelijat olivat taulua pelastaessaan irrottaneet maalauskankaan kirurgiveitsellä kiilakehyksestä ja vieneet sen Uudelle ylioppilastalolle. Myöhemmin Museoviraston konservaattori Pentti Pietarila teki niin sanotun profylaktisen suojapaperiliimauksen, eli liimasi väri-irtoamakohtiin paperilappuja pitämään irtoavaa väriä paikallaan. Hänen johdollaan, japaninpaperien avulla, maalauskangas rullattiin lopulta suuren ilmastointiputken päälle ja vietiin vuosiksi varastoon. Valamoon se saapui repaleisena, mutta tiukasti rullattuna.

Kun neljä kertaa kolme metriä suuruinen teos sitten restauroituna ja uudelleen kehyksiin pingotettuna palautettiin, laatikko, johon se oli pakattu, ei mahtunut sisään edes Vanhan ylioppilastalon parvekkeen kautta. Hellävaroen pakattu maalaus piti ottaa ulos ja taiteilla piikkien lailla sojottavien lipputankojen välistä parvekkeen ikkunoista sisään.

– Manööveri tehtiin yöllä ja Kolmen sepän aukiolla pyöri kaikenlaista huutelijaa.

Kun hän rupeaa kertomaan työstään tarkemmin, puheeseen pulpahtelee lisää tietoa ja ammattitermejä, kuten hyvä pingotus ja röntgenin matalajännite. Petter ”Pepe” Martiskainen on kuulemma jälkimmäisen eksperttejä.

– Väinämöisen soiton dubleeraus uudelle kankaalle ja hyvä pingotus ovat kestäneet, Helena kehuu ja kehottaa Vanhalla ylioppilastalolla kävijöitä katsomaan teosta tarkalla silmällä, koska aivan kaikkea ei entisöity. Cesare Brandin teorian mukaisesti teoksen historian tulee myös näkyä, kuten tässä tulipalon aiheuttamat vauriot.

Äidin perintö

Irinja Nikkanen on tunnettu nimi Suomen ortodoksimaailmassa. Paitsi lapsilleen, hän antoi kaikille uskosta ja kulttuurista kiinnostuneille perinnön, jonka vaalimisessa riittää sarkaa. Irinja kuului Valamon Ystävät ry:n perustajiin, käynnisti valtavan Filokalia-suomennostyön, oli ensimmäisiä naispuolisia kirkolliskokousedustajia sekä toimittaja, kustantaja, käsikirjoittaja, kääntäjä ja kotiäiti. Tuossa virassa hänen mielikuvituksensa keksi leikin, jossa saattoi levähtää valvottujen öiden jälkeen: äiti oli kipeä lehmä, jota neljä lasta hoiti, Helena heidän joukossaan.

Karjalaisista juurista huolimatta Helenan lapsuudenperhe asui enimmäkseen Helsingissä insinööri-isä Armaksen työn takia. Ensin Käpylässä, mutta pian Herttoniemessä.

– Ja nykyinen kämppäni on Roihuvuoressa tuossa naapurissa, Helena osoittaa peukalollaan. Siellä hän tosin viettää vain osan vuodesta, koska hankki Valamon aikana asunnon Heinävedeltä, jossa viihtyy kesät. Talvet puolestaan kuluvat Egyptin lämmössä. Anaforan koptiyhteisö, josta Mirhantuojat julkaisi jutun 24.9., sai hänet mukaan piispa Thomaksen toivotuksella: ”Olemme sinun perheesi. Pehmustamme jokaisen askeleesi rakkaudella.”

– Siellä ei ole väliä titteleistä, Helena lisää. – Koska olemme kaikki Jumalan lapsia.

Ateneum, Leningrad, Rooma

Titteleitä Helenalle on kuitenkin kertynyt, jopa kuvaamataidon opettaja, jota työtä hän ei juurikaan ole tehnyt.

– Paitsi jonkin verran keikkoja, kuten Outi Heiskasen sijaistaminen Hallituskadun tyttökoulussa. Opiskelin Atskissa (Taideteollinen oppilaitos Ateneumissa), mutta tiesin jo varhain, että halusin konservaattoriksi.

Alan koulutusta ei silloin ollut mahdollista saada Suomessa, joten Helena lähti rautaesiripun taakse Leningradiin. Sen verran voimakas kokemus se oli, ettei hän vieläkään osaa puhua Pietarista.

Samaan aikaan Vaganovan balettiakatemiassa opiskeli toinen suomalainen taidestipendiaatti, Aku Ahjolinna, josta tuli tärkeä ystävä ja tukipilari.

– Opiskelijat pääsivät katsomaan esityksiä piippuhyllylle ja Aku ehdotti, että tulen mukaan. Sanoin etten näytä ballerinalta, jolloin hän keksi, että voin olla pedagogi.

Opinnot täydentyivät Rooman Istituto Centrale Del Restaurossa, josta Helena valmistui 1978. Lisäksi hän opiskeli ikonimaalausta useaan otteeseen Leonid Ouspenskyn luona Pariisissa, vuodesta 1969 aina Ouspenskyn kuolemaan 1987.

Muitakin nimiä Helenan tarinoissa nousee esiin, koska hän on ollut mukana monessa. Jopa työskentelemässä Ina Collianderin ateljeessa Töölön Ilmarinkadulla ja Italiassa matkalla Inan ja Titon kanssa. Vaikuttavien taiteilijoiden jättämien muistojen lisäksi käteen on jäänyt rutkasti kielitaitoa ja yleissivistystä, vaikkei hän taitojaan mainostakaan.

_{Ina (vas.) ja Tito Colliander sekä Helena Nikkanen. Kuvitusta kirjasta Ina ja Tito (kirj. Annina Holmberg ja Olli Löytty).}

Ikoneja ja nunnia

Palaamme Valamoon ja sen konservointilaitoksen kultaisiin vuosiin. Kun rahoitusta alkoi järjestyä, kirkkoaarteita ruvettiin siirtämään kuopiolaisesta keskusvarastosta turvaan.

– Todellakin turvaan! Helena painottaa. – Varaston naapurissa oli pizzeria ja jatkuva tulipalovaara, koska ilmastointiputketkin olivat puuta. Se oli aivan väärä paikka Vanhan Valamon ikoneille ja muille arvokkaille teoksille.

Helena mainitsee yhdeksi suosikkitöistään Gregorios Teologin, Basileios Suuren ja Johannes Krysostomoksen ikonin, joka löytyy nykyään Trapesan keltaisesta salista. Mutta oli monta muutakin; ikoneita, jotka vahvistavat rukousta, mikä on Helenan mielestä niiden tärkein tehtävä.

– Jos katse on suunnattu väärin tai hahmon olemus torjuva, ikoni ei kutsu rukoukseen.

Koska Valamo oli vuosikaudet työpaikka, Helena oppi rentoutumaan Lintulassa. Myös Anafora on nunnayhteisö, jonka sisaristo muodostaa perheen, kuten piispa Thomas lupasi. Talkoolaiset ja pyhiinvaeltajat tuovat sinne oman säväyksensä, mutta kaikilla on sama tavoite: rakentaa kaunista ja rakkaudellista yhteisöä.

Egyptin Anafora-yhteisön kattomaalaus. — _{Egyptin Anafora-yhteisön kirkon kattomaalaus. Kuva: Helena Saaristo-Parovuori.}

– Tänä vuonna palaan jouluksi Suomeen, koska olen ollut niin monta vuotta poissa, mutta sitten taas Egyptiin, jossa kävin ensimmäisen kerran jo 1969. Toki vain maassa, Anafora-yhteisöä ei silloin vielä ollut, mutta jotenkin hassua, että kirjoitin Uskonviesti-lehteen jutun ”Koptit, Jumalan lapsenlapset”, ja nyt eläkkeellä löydän itseni – yllätys yllätys – juuri koptien parista.

Ensimmäistä käyntiä voi siis pitää jonkinlaisena alkusoittona tai ympyrän sulkeutumisena, sillä Egyptissä Helena ei korjaa vanhaa, vaan luo uutta. Omaa ääntä ja sydäntä edelleen herkästi kuunnellen.

Teksti Annina Holmberg
Kuvat: Annina Holmberg ja Helena Nikkasen arkisto

Naiskollektiivi

Äänisuunnittelija Hanna Rajakangas: Rauha säteilee kirkosta arkeen

Hanna Rajakankaan lapsuudessa pyhä oli läsnä mummolassa. Juvalla luterilaisen seurakunnan puutarhurina työskennellyt isoisä ja kirkonkirjoista huolehtinut mummi asuivat kodikkaassa talossa, jonka kiviaidan suojissa oli turvallista. Kun maailma aidan takana avautui, pyhä osoittautui monimutkaisemmaksi käsitteeksi ja uskoa tuli punnittua elämän varrella monta kertaa, mutta ortodoksiseen kirkkoon tutustuminen palautti mieleen, miltä lapsenusko tuntuu.

Se tapahtui vuonna 2016, kun Hanna kutsuttiin Pyhän kolminaisuuden kirkkoon panihidaan. Kokemus oli niin voimakas, että hän puhkesi itkemään ja moni luuli hänen olleen vainajalle kovinkin läheinen. Toki hän surikin muisteltavaa, mutta käsitteli samalla myös kaksi vuotta aiemmin kuolleen isänsä menetystä. Tähän kirkkoon minun on palattava, hän ajatteli ja rupesi käymään Uspenskin katedraalissa palveluksissa.

Hanna osallistui hautajaisiin Valamossa ja teki sinne oman pyhiinvaelluksen.

– Pyörällä Savonlinnasta Lintulaan ja Valamoon, jossa sattui olemaan temppelijuhla, hän kertoo. – Kävin saunassa ja koristauduin Lintulasta ostetulla päähineellä. Seisoessani sitten kirkossa tunsin äkkiä itseni aivan pieneksi, kuin Juvan mummolassa olevaksi lapseksi. Ajattelin, että tämä on viimeinen merkki; tänne minä kuulun.

Vihdoinkin kirkon jäseneksi ja kuorolaiseksi

Katekumeenikoulun jälkeen Hanna odotti mirhavoitelua, mutta ensin tuli esteeksi korona, sitten rippi-isän virkavapaa ja kolmanneksi vielä eri kaupungeissa asuvien kummien aikataulujen yhteensovittaminen.

– Tiedän kyllä, että tapana on ottaa vain yksi kummi, mutta minun oli mahdoton valita entisessä kotikaupungissani Tampereella asuvan ystävän ja Helsingissä läheiseksi tulleen tukijan väliltä. Onneksi sain molemmat.

Kun kirkkoon liittäminen viivästyi liki parilla vuodella, Hanna päätti ottaa sen kärsivällisyyskouluna.

– Olen hanakka kantamaan huolia harteillani, mutta nyt tajusin, etten voi tehdä muuta kuin odottaa. Jotenkin se oli helpottavaa, myöntää ettei pysty hallitsemaan kaikkea. Myöhemmin olen palveluksissa vaalinut tätä tunnetta, sillä sehän on sukua Isä meidän -rukouksen säkeelle ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Tai kerubiveisun kohdalle ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet”, jota Hanna pääsi laulamaan, kun liittyi Uspenskin kuoroon.

Kuorossa palvelukseen osallistuu aivan eri tavalla kuin kirkkokansan keskellä.

– Alhaalla näkee paremmin, mitä papit tekevät ja kuinka palvelus etenee, kuorossa fokus on laulamisessa.

Veisujen kirjo on niin rikas – suorastaan valtava, että jokainen hetki vaatii valppautta. Kokeneempi laulaja valistikin Hannaa, että vasta noin kahden vuoden päästä ne alkavat tuntua tutuilta.

– Se jää nähtäväksi, Hanna nauraa. – Mutta en epäile, etteikö niin olisi. Onneksi pidän siitä, että on skarpattava, eikä ajatusta saa päästää harhailemaan.

Työn ja kirkon yhteensovittamisen mahdollisuudet

Hanna sai pääsiäisenä kummiltaan kirjat, joita katedraalikuoron johtaja Varvara Merras oli suositellut hankkimaan. Hän harmittelee, että niiden käyttö jää lähiviikkoina vähiin, mutta iloitsee samalla tauon syystä: edessä on residenssikausi Koneen säätiön Saaren kartanossa, jossa hän pääsee keskittymään työskentelyyn äänitaiteilijana ja tutkijana. Hannaa kiinnostaa ihmisääni; esiintyjän ääni ja puhe, sekä sen vaikuttavuus esittävissä taiteissa, kuten teatterissa. Ihmisääni voi koskettaa, saada tunteet liikkeelle ja syventää kokemusta esityksestä.

– Varmaan samasta syystä minuun teki niin syvän vaikutuksen ortodoksipalveluksen kuoro-osuudet, resitointi ja säestämättömyys, Ääni voi olla vahvaa ylistävää, vilpitöntä ja haurasta. Niitä kaikkia ja paljon muitakin tunteita olen kokenut kuoron veisaamista kuunnellessani.

Kysymykseen, koska tutkimuksen on tarkoitus valmistua, hän vastaa ettei todellakaan tiedä.

– Matkallehan voi tulla taas ties mitä esteitä, joten parempi suhtautua aikaan joustavasti, eikä yrittää pakottaa sitä. Mutta totta kai minulla on tavoitteeni ja toivon, etteivät asiat jää roikkumaan loputtomiin.

Sitä, ettei Mynämäeltä sijaitsevasta kartanosta pääse helposti kirkossa käymään saati kuoroon laulamaan, Hanna kompensoi osallistumalla palveluksiin etäyhteyksien kautta. Se on yksi koronan harvoja positiivisia aikaansaannoksia.

– Striimatut palvelukset. Niistä oli valtavasti lohtua, kun odotin mirhavoitelua, ja todella osallistuin: sytytin tuohukset, pukeuduin kuin kirkkoon mennessä ja seisoin ruudun edessä.

Aktiivisen palveluselämän palkinto

– Rauha, Hanna vastaa täsmällisesti. – Uudenlainen, hetkessä olemisen rauha, joka säteilee kirkosta arkeen.

Vuoden vanha ortodoksi huomasi kesällä suhtautuvansa asioihin levollisemmin kuin ennen ja pitää sitä palveluksissa käymisen ansiona.

– Palveluksiin osallistuminen on minulle hiljentymistä, kuuntelua ja läsnäoloa, joka vahvistaa turvan tunnetta. Samalla harteiltani on sulanut pois aimo annos turhasta huolehtimista. Kaikki ohjat eivät ole minun käsissäni, minkä tajuaminen on vapauttavaa. Lisäksi en ollut osannut odottaa, kuinka paljon tämän kaltainen luottamus voi tuoda elämään puhdasta iloa.

Annina Holmberg

Naiskollektiivi

Puolisoni valinnat eivät ole horjuttaneet omaa uskoani

Näyttelijä Anna-Leena Sipilä aloitti äsken Mirhantuojien bloggarina. Olen tiennyt, että hän on intohimoinen matkustelija, kauneuden rakastaja, taiteen – kaiken taiteen, ei vain ammattinsa teatterin – ystävä, luontoihminen, varmaotteinen ratissa ja hyvä suustaan. Facebookissa hänen humoristiset, itseironiset päivityksensä ihastuttavat seuraajia. Mutta kuten kaikissa ihmisissä, hänessäkin on vielä paljon naarattavaa. Pieniä yksityiskohtia, isoja kaaria, inhoja ja intohimoja. Niitä lähdin selvittämään.

Hiljattain uutisoitiin Anna-Leenan ja hänen puolisonsa Johannes Lahtelan erosta. Asiat ovat eläneet siihen suuntaan, että he ovat löytäneet keskusteluyhteyden uudelleen. Aika näyttää, mihin kaikki johtaa. Eräänlainen uusi alku on kyseessä, mutta millainen, se hahmottuu vasta myöhemmin.

–Nyt saamme selvitettyä asioita, jotka olisi pitänyt selvittää jo vuosia sitten ja viimeistään eropäätöstä tehdessä, mutta jotka siinä shokkitilanteessa osoittautuivat mahdottomiksi selvitettäviksi, Anna-Leena sanoo.

Suora tie ortodoksiksi

Koska Anna-Leenan, tuttavallisemmin Anskin, puoliso Johannes Lahtela on kertonut uskostaan julkisuudessa ja kirjoittanut kolumneja Ortodoksiviesti-lehteen, moni luulee Anskin seuranneen miestään kirkon valinnassa. Hänen tiensä ortodoksiksi on kuitenkin ollut henkilökohtainen ja kaiken lisäksi suora.

– Hyvä ystäväni vihittiin ortodoksisin menoin ja seremonia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin luterilainen, mutta en käynyt juurikaan kirkossa tai ollut aktiivinen seurakuntalainen. Ortodoksinen jumalanpalvelus puhutteli minua enemmän.

Anski kertoo pitävänsä siitä, että ortodoksikirkko ei teeskentele olevansa muuta kuin kirkko. Kaikki toistuu siellä samanlaisena ja tuttuus tuo turvallisuutta. Palvelukset ovat suorastaan meditatiivisia.

– Olen saanut niistä paljon lohtua surussa ja kokenut iloa esimerkiksi pääsiäisyön riemussa. Ja koska olen mennyt kirkkoon omaa tahtiani ja luonut siihen oman suhteeni, Johanneksen pappisvihkimys sen enempää kuin pappeudesta luopuminenkaan eivät ole vaikuttaneet uskooni.

Uskonto- ja luontosuhde ovat hänelle samanarvoisia, yhtä pyhiä ja tärkeitä. Niistä kumpikin on vahvasti läsnä Valamon luostarissa, jossa Anski on käynyt lukuisia kertoja.

– Valamossa kirkko on keskellä metsää ja metsä kirkon ympärillä. Joskus vielä bonuksena timanttihankia, tähtitaivaita, usvaisia aamuja ja maalauksellisia auringonlaskuja. Niiden takia kannattaa tulla kauempaakin.

Anski on ”peritty” kummilapseni

Ensimmäinen oma muistikuvani Anskista on Q-teatterin lavalta 1990-luvun puolivälistä. Hän veti nuoruuden vimmalla ja ammattilaisen taidolla kuten muutkin vastaperustetun teatterin jäsenet. Moni on hänen kurssikavereitaan Teatterikorkeakoulusta, niin ettei ihme, että Q:ta ruvettiin kutsumaan sukupolvikokemukseksi. Oli Huokausten laakso, Pirun kaunis tyttö ja tietysti Skavabölen pojat, jotka valottavat niiden kirjoittajan ja ohjaajan Antti Raivion omanäköistä maailmankuvaa. Käsitykseni Anna-Leenasta näyttelijänä tarkentui Kansallisteatterin Nalle Puhissa, jossa hän esitti pientä, hermostunutta Nasua.

Jostain syystä emme törmänneet noihin aikoihin kunnolla, vaikka pyörimme molemmat teatterimaailmassa. Tutustuminen tapahtui aivan toisissa piireissä – ortodoksien kesken. Anskin puoliso Johannes Lahtela oli luonut läheisen kummisuhteen isääni ja pian Anski liittyi perheeseen, kun äidistäni tuli hänen ortodoksikumminsa. Koska äiti sairastui pian ja kuoli muutaman vuoden kuluttua, päätimme, että minä ”perin” Anna-Leenan, täytyyhän jokaisella kummi olla. Se suhde on jäänyt varsin nimelliseksi, mutta auttoi ystävyyden syntymisessä.

Pitkä tie näyttelijäksi

Anskin lapsuudenkoti sijaitsi Pyhäsalmessa, mutta tärkeä on myös Hailuoto ja siellä mummin sisaren kotitalo: se oli lapsuuden mansikkapaikka, jossa vietettiin monet kesät. Lapsuudenkodin suunnassa on nykyinen vapaa-ajan asunto tai rakas mökki, kuten Anski Oulun läänin Pyhäjärven rannalla sijaitsevaa kesäpaikkaa nimittää.

– Parasta mitä tiedän, on maata siellä riippukeinussa lukemassa. Mökki ja kirjat ovat asioita, jotka rentouttavat minut aina.

Nuoren Anna-Leenan palo näyttämölle oli niin kova, että Anski jaksoi pyrkiä monta kertaa Teatterikorkeakouluun. Kuten monet muutkin, hän keväällä tulosten tullessa vannoi, ettei koskaan enää, mutta oli seuraavana vuonna taas mukana karsinnoissa, ja avautuivathan koulun ovet viimein. Samalla kurssilla opiskelivat muun muassa Peter Franzen, Minna Suuronen, Tommi Korpela, Anu Sinisalo ja Janne Reinikainen. Suurin osa heistä on työskennellyt valmistumisensa jälkeen freelancereina, niin myös Anna-Leena.

Sisäänpääsyä odottaessa hän ehti tutustumaan varsin kirjaviin työtehtäviin sairaala-apulaisesta Fazerin leipomon vartijaan, Valintatalon kassalta suurlähetystön siivoojaan. Kokemuksista on ollut hyötyä näyttelijän ammatissa.

Lavalla hän on ollut kiinnityksellä Seinäjoen kaupunginteatterissa ja vieraillut Q:n lisäksi muun muassa Kansallisteatterissa, Tampereen työväen teatterissa ja eri kaupunginteattereissa. Tutuksi ovat tulleet myös vapaat ryhmät, kuten ohjaaja Mikko Roihan kokoamat ensemblet. Roihan kanssa työtä tehtiin Suomen lisäksi Berliinissä, jolloin perheestä huolehtiminen jäi puolison harteille.

– Tytöt Saara ja Stella olivat silloin 2014 melko pieniä, joten ilman Johanneksen tukea en olisi voinut lähteä Berliiniin, jossa valmistimme Marguerite Durasin kolmeen novelliin perustuvan esityksen Vastarinta. Se oli unohtumaton kokemus ja taiteellisesti erityisen palkitseva.

– Minä yritin sitten vuorostani antaa tilaa Johannekselle, kun hän rupesi tekemään pyhiinvaellusmatkoja Athokselle ja opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Työnjakomme toimi hyvin.

Viime vuosina Anskia on nähty paljon elokuvissa ja televisiossa. Hän on ollut ehdolla Jussi-patsaan saajaksi Taru Mäkelän elokuvassa Pikkusisar ja Johanna Vuoksenmaan Viikossa aikuiseksi, hurmannut lapsikatsojat Onnelin ja Annelin talven rouva Vaaksanheimona, mennyt Juice Leskisen äidin nahkoihin ja naurattanut Ex-onnellisissa, M/S Romanticissa ja Keihäsmatkoissa.

Salasaaren salanäytelmä. Kuvassa myös Eero Ojala.. Kuva: Tuomas Scholtz.

Haaveissa kirjoittaa näytelmä Hildegard Bingeniläisestä

Keskimääräistä enemmän Anski on näytellyt kotikaupunkinsa Keravan ja Tuusulan alueella toimivassa Keski-Uudenmaan teatterissa, ja sinne hän on tehnyt myös ensimmäiset tekstinsä.

– Sovitimme näyttelijäkollega Seppo Halttusen kanssa Sven Nordqvistin lastenkirjoihin perustuvan Viirun ja Pesosen, jonka jälkeen kirjoitin – kiitos koronan – oman monologinäytelmän Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia.

Kirjoittaminen maistui himolukijalle, vaikka järjetön itsekritiikki yrittikin jarruttaa menoa. Anski oppi, että siihen auttaa ainoastaan säännöllinen kirjoittaminen.

– Ja deadlinet ovat tärkeitä; ilman niitä en saisi mitään valmiiksi, hän tunnustaa.

Hyviä päiviä ja säkkipillimusiikkia pyöri Minna Koskelan ohjaamana keväällä 2022 ja siitä jäi niin mukavat muistot, ettei Anski sulje pois uusia ”omia projekteja”.

– Hildegard Bingeniläinen on kiinnostanut minua jo kauan. Hän oli noin vuonna 1098 syntynyt saksalainen kirjailija, mystikko, kirkkomusiikin säveltäjä ja abbedissa, jonka pipariresepti pyörii edelleen maailmalla. Hänessä olisi ainesta vaikka useampaankin tarinaan.

Tyhjän pesän syndrooma vaanii nurkan takana

Viime kesä oli erityinen syystä, että Anski pystyi työskentelemään mökiltä käsin: näyttelijä Juha Variksen projekti perustaa Löytänän vanhalle koululle kesäteatteri tarjosi pestin, josta Anski nautti sydämensä pohjasta.

Sääli vain, että lapset ovat jo niin isoja, että heillä on omat menonsa. He käyvät mökillä mielellään, mutta eivät ehdi viettää siellä pitkiä aikoja.

Esikoinen Saara on lentänyt pesästä jo muutama vuosi sitten. Hän on opiskellut käyttäytymistieteitä Amsterdamissa ja Lontoossa. Tällä hetkellä hän sekä opettaa että aloittelee väitöskirjaa Amsterdamin yliopistoon. Äidistä on ihanaa seurata, kuinka tytär iloitsee päästessään tekemään sitä, mitä haluaa. Saara haikaili jo varhain ulkomaille ja kävi sen takia Kulosaaren yhteiskoulun lukion kansainvälisen linjan.

Stella on lukion toisella ja harrastaa tanssia, jota varten sai alaikäisenä ajokortin harjoiteltuaan ensin mopoautolla.

– Näyttelijän ja papin aikataulut olivat hankalia ajatellen lasten kuskaamista harrastuksiin, joten kaikille oli helpotus, kun Stella pääsi hoitamaan kyytinsä itse.

Anski kuulostaa hieman haikealta, sillä niin palkitsevaa kuin lasten omien siipien kasvamisen seuraaminen onkin, tyhjän pesän syndrooma vaanii jo nurkan takana.

– Itsenäistyin itse aikaisin ja niin tekevät tyttärenikin, mistä olen ylpeä. Samalla tiedän kaipaavani heitä kauheasti, kun he ovat poissa.

Kuin lääkkeeksi ikävää vastaan perhe hankki muutama vuosi sitten koiran. ADHD-vilkkaudella varustettu Bambi-puudeli ei lennä pesästä, vaan pomppaa kotiintulijan syliin, sängyssä heräilevän vierelle ja sohvalla istuvan kaulaan. Se on notkea kuin käärme ja väsymätön kuin muuttolintu, eikä sen rakkaudella ole rajoja. Oli päivä millainen tahansa, se paranee Bambin lämmössä.

– Uskollinen lemmikki antaa ilmaista terapiaa, Anna-Leena lausuu haastattelun päätteeksi.

– Bambi on perheenjäsen, joka ei koskaan kasva aikuiseksi ja hyvä niin. Vilpittömälle lapsenmielisyydelle on meidän kodissa aina tilaa.

Naiskollektiivi

Katinka Ritvanen: Kirkon jäsenenä haluan päästä tekemään ja kokemaan itse

Kaksikymppiselle Katinkalle uskonto on niin luonnollinen osa elämää, ettei hän ole aiemmin pysähtynyt pohtimaan sitä. Isosisko Irinan kysymykset eivät ole helppoja, mutta pohdinta avaa lopulta ajattelua ja vahvistaa, että ortodoksisuus on Katinkalle plusmerkkinen voimavara, ei velvollisuus.

Aloitetaan yksinkertaisella – miksi olet ortodoksi?

Nuoren naisen kasvot vääntyvät hiukan. Istumme Katajanokalla, vastapäätä ilta-auringon kanssa kilpaa kimaltavia Uspenskin kultakupoleita. On kuin haastateltavani etsisi vastausta johonkin hyvin arkiseen ja siksi niin hämmentävään niiden pinnoilta. Katinkalle, ortodoksiperheessä kasvaneelle nuorelle, kysymys ei tainnut sittenkään olla helpoimmasta päästä. Kirkko on ollut aina niin luonteva osa elämää, että sitä on vaikea ruveta analysoimaan. Vähintään jouluna ja pääsiäisenä mennään Uspenskiin, ja Valamon luostarissa käydään ainakin kerran vuodessa. Oman huoneen seinällä on ikoneita ja olohuoneessa ikoninurkka. Mitä pohdittavaa tässä nyt on?

Jaksan inttää, sillä tavoittelen jotain syvempää pintakerroksen alta. Mieti!

Jatkamme kävellen kohti kanavarantaa ja puhumme lapsuudesta, jolloin kirkossa käyminen oli vanhempien perässä rimpuilevaa passiivista jalkojen puutumista. Onko se sitä enää? Ehkä joskus, mutta harvemmin. Entä ovatko matkat Valamoon vähentyneet? Ei, niitä on tullut lisää. Oikeastaan suuri osa siitä, mitä Katinka käsittää ortodoksisuudeksi elämässään, hän on rakentanut itse, omia valintoja tehden. Kun kaverit jäivät TET- viikolle Helsinkiin, nuori neiti pakkasi laukkunsa ja suuntasi Valamoon. Luostarissa työskentelevä kummitäti oli iso vaikuttaja, mutta päällimmäisenä mielessä oli vapaus – vapaus matkustaa yksin ja tehdä täysin omia päätöksiä. Se tarkoitti, että jos työpäivän, joka saattoi olla Trapesassa tarjoilua tai kirkolliskokouksen valmistelua, jälkeen halusi mennä kirkkoon, niin meni. Jos ei, saattoi painua korpeen ja antaa kuulokkeiden läpi kantavien pop-, indie- ja rock- soittolistojen kiidättää toisiin todellisuuksiin.

Nyt tämä alkaa jo sujua ja Katinka jopa intoutua. Mikä sinulle on ollut tärkeää kirkossa?

Vastaus on napakka: päästä tekemään ja kokemaan itse. Valamon työharjoittelun ja talkoojaksojen lisäksi esimerkiksi kripaleirillä Viron Värskassa kirkkohistorian opiskelu itse kohteissa – kirkoilla ja hautausmailla – oli inspiroivaa. On miellyttävämpää, kun liturgian tekstejä todella ymmärtää; käsittää mitä niissä puhutaan ja miksi. Tajuaa, mikä merkitys on kaikella sillä, mitä palveluksen aikana performoidaan ja missä järjestyksessä. Leiriloikoilun lomassa kavereiden kanssa oli kiva resitoida ja päästä osallistumaan palveluksiin aivan uudella tavalla. Katinkalla ei ole mitään seisomista ja kuuntelemista vastaan, se voi toisinaan olla sangen meditatiivistakin, mutta vaihtoehdot rikastavat kokemusta. Ne syventävät käsitystä kirkon traditioista, perinteen tärkeydestä ja sen haastamisesta, oman ajattelun ja kirkollisen identiteetin vahvistamisesta, niin kuin mikä tahansa aktiviteetti, joka on riittävän monipuolista.

Kolme parasta ortodoksisessa uskonnossa:
1. Vaikka kotikirkko Uspenskin pääsiäisyön jumalanpalvelusta on vaikea päihittää, erityinen juhlapyhien vietto kulttuurikeskus Sofiassa vielä jäätyneen järven ja lumihankien keskellä tarjosi jotain hyvin intiimiä ja erilaista.
2. Illan jumalanpalveluksissa on tunnelmaa. Pimeää kirkkoa valaisevan tuohusmeren keskellä on levollista olla.
3. Kristus nousi kuolleista! Seesteisen tunnelman vastapainoksi on hyvä kantaa railakkaampaa ylistyslaulua elämälle. On hienoa, että kirkkomme osaa hiljentyä ja riemuita tasavertaisesti. Ortodoksit toden totta osaavat juhlia ja hyvä niin!

Naiskollektiivi

Elokuvaohjaaja Maria Mononen: Kuuliaisuus on suurinta vapautta

Maria K. Mononen kiirehtii haastatteluun helsinkiläiskahvilaan ja pyytelee vuolaasti anteeksi pientä myöhästymistään, mutta tekeillä oleva tv-sarja Ylelle sekä tuore muutto Helsingistä Loviisaan pitävät naisen kiireisenä. Sekä tietysti Marian vauhdikas kaksivuotias tytär, jonka äänen ”tuntevat varmaan kaikki Suomen ortodoksit”.

– Koska hänen kiljuntansa kuuluu aika usein Uspenskin jumalanpalvelus-striimeillä, Maria nauraa.

Maria on tytön yksinhuoltaja-perhehoitaja, ja äidiksi tulo oli hänelle pitkäaikainen haave. Kirkossa käynti on tärkeä ja luonteva osa pienen perheen arkea ja juhlaa.

– Lapsen on hyvä jo varhaisessa vaiheessa ymmärtää äidin yläpuolella olevan jotain suurempaa, oikea Jumala; lapsihan kuvittelee aluksi vanhemman olevan jumala. Lisäksi haluan tytön saavan kokemuksen, että hän kuuluu ortodoksiseen kirkkoon, sillä meillä molemmilla on vähän juuretonta taustaa. Haluan hänen kokevan, että hänellä on paikka, johon hän on aina tervetullut, jossa hän tietää miten toimia ja jossa hänet tunnetaan.

Myös Marian ääni kuuluu Uspenskin katedraalissa, jonka kirkkokuorossa hän laulaa. Joku saattaa tietää Marian myös hänen uransa kautta: Maria on elokuvaohjaaja, jonka esikoispitkä elokuva Diva of Finland tuli ulos kolme vuotta sitten.

Maria ei ole suinkaan ainoa taiteilija kirkossamme. Luovien alojen ihmisiä on kirkossamme sen verran paljon, että parhaillaan on tekeillä tutkimuskin kirkkoomme aikuisiällä liittyneiden kulttuurialan ammattilaisten liittymiskokemuksista.

Välillä selitykseksi on tarjottu ortodoksisen kirkon estetiikkaa, mutta sitä Maria ei allekirjoita ainakaan yksinomaisena selityksenä.

– Luulen perimmäisen totuuden olevan jossain muualla. Itse uskon aivan aidosti, että ortodoksinen kirkko on se oikea kirkko, ja uskooni sisältyy ajatus, että kaikki todelliset tarinat johtavat Kristukseen. Kun ihminen on rehellinen itselleen, ja kun hän puhuu totta, hän kulkee lähemmäksi Kristusta. Taiteilijuudessa on niin äärimmäisen tärkeää olla rehellinen. Tähän sisältyy myös se, että ei ole tarinoita, joita ei voisi kertoa. Protestanttisella puolella ollaan helposti vähän julistavia ja halutaan jakaa mielipiteitä, kouluttaa toisia. Se on rajoittavaa.

Kolmen minuutin käännekohta

Maria itse päätyi ortodoksiksi pitkää ja polveilevaa maisemareittiä. Polku lähti lapsuuden helluntailaisuudesta, josta Maria irtautui teini-ikäisenä. Yhdenlainen etsikkoaika oli reilut kymmenen vuotta sitten, jolloin Maria kolkutteli toisen kansankirkkomme ovia ja liittyikin Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

–Mutta koin olevani kuin tuulikaapissa: oven läpi kuuluu musiikkia, joka on oikeaa, mutta en pääse pidemmälle tai astumaan sisään.

Matkan varrella Marian elämään putkahteli asioita, joita hän kutsuu esiortodoksisiksi ilmiöiksi: hän vietti suurta paastoa ja järjesti pääsiäisjuhlia ja kodinpyhityksiä. Etunimeään hän korjasi hieman, jotta se vastaisi hänen lapsesta saakka ihailemansa Maria Betanialaisen nimeä tietämättä, että nimikkopyhät ja kirkolliset nimet ovat ortodoksista perinnettä.

Lopulta ratkaisevan askeleen kohti kirkkoa tarjosi – mikäpä muukaan kuin Valamo.

– Olin kesällä 2016 tulossa Kemijärveltä kohti Helsinkiä, ja sain jollain ilveellä matkakumppanini ajamaan melkoista kiertotietä ihan vain siksi, että pääsisimme Valamoon. Halusin puhua jonkun munkin kanssa, ja Viinituvassa tapasin isä Nasarin. Hän oli ehtinyt puhua ortodoksisuudesta noin kolme minuuttia, kun palaset jo loksahtelivat paikoilleen ja päätin hakeutua seuraavana syksynä katekumeenikurssille. Suurena lauantaina minut liitettiin kirkkoon.

On päästävä irti uhripositiosta

On esitettävä klassikkokysymys: miltä nyt tuntuu, viiden ja puolen vuoden jälkeen?

– En ole varmaan koskaan kokenut itseäni niin vapaaksi kuin ortodoksisen kirkon jäsenenä. Ammatissani minulla on paljon valinnanvapauksia, enkä siksi osaa enää yhtyä ajassamme liikkuvaan vapauden yli-ihannointiin. Ei tarvitse tehdä kuin muutama elokuva ja joutua päättämään itse valtavasta määrästä asioita, niin voi havaita, kuinka raskasta ylenpalttinen vapaus on. Kieslowskin elokuva Kolme väriä: Sininen on hyvä tutkielma siitä, miten raskaalta ja pahalta absoluuttinen vapaus voi tuntua: pääosan nainen menettää kaiken joka kahlitsee häntä, Maria analysoi ja sanoo nauttivansa, kun hänen ei tarvitse tehdä päätöksiä kirkossa vaan hän voi vain nauttia rivijäsenen roolistaan.

Vapautta on myös irrottautua uhripositiosta, olipa se sitten seurausta traumasta, sukupuolesta tai mistä tahansa.

– Minulla oli vuosia sitten vaihe, jolloin ajattelin syyn olevan sukupuolessani, jos työt tai opiskelut eivät edenneet siten kuin toivoin. Se tekee pahoinvoivaksi ja toivottomaksi. Valtaosa sellaisesta synnistä, jota yritämme perustella itsellemme, tulee juuri uhripositiosta: että minulla on oikeus, koska minulla on ollut vaikeaa, rankkaa tai minua kohdellaan väärin.

– Ei tietenkään ole uhrin syytä, että häntä on kohdeltu väärin, mutta on jokaisen vastuulla, miten suhtautuu menneisyyteensä. Siitähän kirkkomme katumuksessa on kysymys: että otamme vastuuta myös tapahtuneiden asioiden seurauksista itsessämme. Ja menemme eteenpäin armon avulla, Maria sanoo.

Kirkollinen vapauden kokemus tulee Marialle erityisesti kuuliaisuudesta.

– Koen kuuliaisuuden Jumalalle tosi hoitavana asiana, se opettaa rakkautta Jumalaa kohtaan. Mekanismi on sama kuin traumatisoituneella lapsella, joka saa korjaavan kokemuksen oppiessaan kuuliaisuutta turvallista aikuista kohtaan. Ilman kuuliaisuutta lapsi ei tunne luottamusta, omia rajojaan eikä rakkautta.

– Protestanttisella puolella minusta tuntui aina siltä, että olisin kuuliainen jollekin ihmiselle, ja kaikki minussa kapinoi sitä vastaan. Ortodoksisessa kirkossa saan tilaisuuden olla kuuliainen Jumalalle, mikä on kaikkein suurinta vapautta. Kuten vigiliassa lauletaan: ”Opeta minulle käskysi”. Jos onnistuu palvelemaan Jumalaa, on vapaa itsensä ja maailman palvelemisesta.

Maria Roiha

Naiskollektiivi

Anne Lukkarinen: Kirkko tarjoaa vapauttavan näkökulman naiseuteen

– Kirkko merkitsee minulle elämää! Usko kuuluu jokaiseen päivääni, automatkaan, ratsaille nousuun ja työtehtävään. Ilman sitä olisin jollain tapaa vajaa, vain kuori. Kirkko merkitsee minulle hengellistä turvaa. Yhteisessä rukouksessa koettavaa yhteisöllisyyttä on vaikea sanoin kuvailla, tiivistää siilinjärveläinen Anne Lukkarinen kauniisti ortodoksisen uskon merkityksen itselleen.

Anne on tuore kirkkomme jäsen: KP Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni liitti hänet kirkkoon suurena lauantaina 2019 Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Tie ortodoksiksi oli polveilevan hidas ja monivaiheinen.

– Minulla oli useita ortodoksiystäviä. Lisäksi äitini hyvä ystävä oli ortodoksi, ja muistan yhä perhejuhlat ”monine armorikkaine vuosineen” sekä hautajaisten, häiden ja kastejuhlien tunnelmat. Ne ovat jääneet tuoksuina ja tuohuksen valonliekkeinä lohdullisiksi muistoiksi mieleeni. Vuonna 2001 äiti osti minulle ensimmäisen ikonini Patmokselta, jossa vierailimme kirkoissa ja luostareissa, Anne kertoo.

Kirkon kutsu oli välillä voimallinen, välillä se taas peittyi elämän hälinän alle äänettömiin. Kuitenkin vuonna 2014 Anne alkoi etsiä tietoa ortodoksisuudesta ja päätyi lopulta sinne, minne niin monet ortodoksisuudesta kiinnostuneet päätyvät: Valamoon. Hän kävi monilla kursseilla aviomiehensä Teron kanssa. Neljä vuotta sitten kurssilta kotiin palatessamme hän sanoi, että ”voisi olla hyvä, että otat tuosta asiasta nyt kunnolla selvää, koska palaat siihen niin usein”. Hän siis ikäänkuin auttoi minut katekumaanimatkani alkuun kannustamalla yhteydenottoon seurakuntaan.

Anne ryhtyi käymään Kuopiossa palveluksissa ja osallistui katekumeeniopetukseen.

– Kaikki se tuotti minulle suuria vastauksia. Koin varmistuvani siitä, että olin löytänyt apostolisen uskon.

Naiseus on kirkossa mahdollistavaa, ei rajoittavaa

Ortodoksisuudesta on muodostunut erottamaton osa Annen elämää, ja se näkyy hänen arjessaan rukoushuokauksin sekä rukouksin oman rukousnurkan äärellä tai työhön ryhtyessä. Myös kirkolliset juhlat ja niiden viettäminen yhdessä perheen ja seurakunnan kanssa ovat tärkeitä.

– Tarvitsen yhteisiä palveluksia ja rukousta, ja palveluksiin osallistun aina kuin vain suinkin kykenen. Matkoilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin pyrin aina etsimään kirkon. Osa ortodoksista elämäntapaa on myös Valamo ja talkootyö rakkaassa luostarissa.

Anne onkin monelle Valamon-kävijälle tuttu juuri talkoolaisena. Hänet on voinut nähdä näyttely- tai kirkkovahtina. Myös allekirjoittanut tapasi Annen ensin kerran juuri Valamossa.

Naisena hän kokee olevansa täysivaltainen kirkon jäsen.

– Kirkon jäsenä naiseus on osa minua, ei rajoittava vaan mahdollistava. Mahdollisuudet naisena avautuvat minulle eniten juuri uskon ja kirkon näkökulmasta. Ja se näkökulma on erilainen kuin maailman tarjoama näkökulma, vapauttavakin.

Annen taivaallinen esirukoilija on pyhä Anna Novgorodilainen.

–Hänen lisäkseen minulle läheinen on Jumalansynnyttäjä ja erityisesti Konevitsalainen ikoni, jonka puoleen rukouksieni kanssa käännyn. Usein pyydän esirukouksia myös Maria Pariisilaiselta, Domna Nikomedialaiselta ja Fotine Samarialaiselta. Palkattaparantaja Panteleimon ja pyhittäjä Samson vieraanvarainen ovat minulle erityisesti ammatillisten esirukouspyyntöjeni välittäjinä merkittäviä, Anne sanoo. Hän tekee mielenterveys-ja päihdetyötä asiantuntija- ja koulutustehtävissä.

Oma tsasouna suunnitelmissa

Annen lapsuudenkotitila siirtyi hänelle jokin aika sitten, jolloin Annelle ja hänen miehelleen syntyi ajatus sinne muuttamisesta lähivuosina.

– Yhden keskustelun yhteydessä huomasimme pohtivamme, millaista olisi jos saisimme rakentaa sinne oman tsasounan. Millainen sen tulisi olla, ja mitä sen rakentaminen edellyttäisi niin hengellisesti kuin materiaalisestikin, ja kenelle se mahdollisesti pyhitettäisiin. Oma tsasouna olisi omalle uskonelämälle tärkeä kotipyhäkkö, jonka huoltamisen ja siellä tapahtuvan rukouksen kautta yhteys kirkkoon syvenisi ja saisi uuden ulottuvuuden.

Hanke onkin ottanut ensiaskeleitaan, ja Anne on lupautunut kertomaan tsasouna-kuulumisia ja muutakin pohdintaansa omassa blogissaan Mirhantuojat-sivustolla. Blogi avautuu pian, kannattaa siis seurata Mirhantuojien sivustoa.

Pyhän Pelagian ortodoksinen ikoni vaaleanpunaisella taustalla.

Artikkelit

Pyhä Pelagia – muuta kuin mies tai nainen?

Kauan sitten Jerusalemissa eli Pelagios-niminen mies, josta tiedettiin vain vähän. Hän asui yksin erakkomajassaan Öljymäen rinteellä ja pukeutui karkeaan viittaan. Laihan ja riutuneen erakon kilvoitus ei kuitenkaan jäänyt huomiotta: hänhän näytti hylänneen kaikki ruumiilliset tarpeensa ja kilvoitteli lujemmin kuin erämaaisät konsanaan.

Mahtoiko Pelagios koskaan kertoa kenellekään suurinta salaisuuttaan: että keho karkean viitan alla ei ollutkaan miehen vaan naisen?

Kristinuskon historiassa on lukuisia miehenä ja miesten vaatteissa kilvoitelleita pyhiä, joiden on kuoleman jälkeen havaittu olleen ruumiiltaan naisia. Mistä oikein on kysymys?

Askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä

Mieheksi pukeutuneiden naispyhien tarinoita tunnetaan etenkin 400-500-luvuilta, ja narratiiveilla on arvioitu olevan totuusarvoa ja historiallisiakin lähtökohtia. Tuolloin vainojen vuosisadat olivat jääneet taakse, ja moni kristitty halusi kilvoitella luostarissa tai erakkona. Taustalla oli kirkon hengellinen praksis: Jumalan kohtaamista haluttiin tavoitella mahdollisimman pyhittyneessä tilassa. Niin mässäily kuin seksuaalisuuskin tuli siis siirtää syrjään rukouksen tieltä.

Lisäksi naiseutta ja feminiinisiä ominaisuuksia pidettiin tuolloin kielteisinä, ja asenteet heijastuivat myös kristinuskoon. Maalliset ja lihalliset himot miellettiin feminiiniseksi, ja nainen saattoi vastustaa niitä pyrkimällä olemaan enemmän miehen kaltainen. Varhaiskristillisessä kirjallisuudessa esitetäänkin usein ajatus, että kilvoittelussaan edistyvät naiset siirtyvät kohti mieheyttä. Esimerkiksi 300-luvulla elänyt pyhä Basileios Ankyralainen totesi, että ankara ja riuduttava askeesi tekee naisista miehiä ja miehistä enkeleitä.

Vaikka perimmäisenä pyrkimyksenä olikin sukupuolisuuden ylittäminen eikä naisen muuttuminen, niin ajatus ulottui myös naisen ulkonäköön. Lukuisissa hagiografisissa teksteissä on myönteisiä mainintoja askeetikkonaisten kuihtuneista, ei-naisellisista vartaloista. Yksi tunnetuimmista lienee 500-luvulla elänyt pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen, jonka erämaaelämä kesti vuosikymmeniä. Ravinnokseen hän söi pelkkiä erämaan yrttejä ja kasvien juuria sekä murusia kahdesta ja puolikkaasta leivästä, jotka hän oli ottanut mukaansa. Hänen vaatteensa kuluivat pois, vartalo kuihtui ja iho paloi karrelle erämaan auringossa. Hiukset olivat lyhentyneet ja muuttuneet vitivalkoisiksi. Maria Egyptiläinen saatetaankin kuvata ikoneissa varsin maskuliinisena. Päässä ei ole huivia,ja ja yläruumis saattaa olla osittain paljas.

Eunukki onkin ruumiiltaan nainen

Toisenlainen esimerkki osittain samasta ilmiöstä on niin ikään 500-luvulla elänyt pyhä Anastasia Patriisitar, joka syntyi Konstantinopolissa kristittyyn ylhäisöperheeseen ja hurmasi kauneudellaan ja hyvyydellään jopa keisari Justinianoksen, mikä teki keisarin vaimon mustasukkaiseksi. Välttääkseen skandaalin Anastasia matkusti Aleksandriaan ja rakennutti hurskaana ja vauraana naisena oman luostarin. Keisarin jäätyä leskeksi hän muisti jälleen kauniin Anastasian ja päätti etsiä hänet käsiinsä keinolla millä hyvänsä. Säikähtänyt Anastasia riensi erämaahan abba Danielin luo kysymään neuvoa. Abba kehotti häntä leikkaamaan hiuksensa, pukeutumaan miesten viittaan, ottamaan nimen Anastasios ja kilvoittelemaan askeesissa kaukaisessa erämaaluolassa.

Anastasia oli pyytänyt abba Danielia varmistamaan, että salaisuuden pitämiseksi hänet haudattaisiin vaatteet päällä. Silti hautausta valmistellut munkki tuli nähneeksi Anastasioksen/Anastasian kuihtuneen ruumiin havaiten rintojen olevan ”kuin kaksi kuivunutta lehteä” ja kysyi jälkeenpäin abba Danielilta, tiesikö tämä, että juuri haudattu eunukki olikin nainen.

Tekla kastaa itse itsensä

Ilmiön taustalla oli myös yhteiskunnallisia syitä. Antiikin ja Bysantin yhteiskunta oli nykytermein sanottuna misogyyninen. Naisilla oli niukasti oikeuksia, ja kunniallisen naisen tie oli nuorena solmittu avioliitto ja miehen omaisuudeksi siirtyminen. Vaikka ensimmäisinä vuosisatoina naisilla oli ollut melko vahva asema kristinuskon sisällä – he saattoivat opettaa ja toimia diakoneina – niin kristinuskon valtavirtaistuessa naisten liikkumatila kapeni kuitenkin myös kirkon piirissä. Muutto erämaahan ja myös miehenä eläminen tarjosivat mahdollisuuden toisenlaiseen elämään, sosiaalista liikkumatilaa ja itsenäisyyttä.

Tästä esimerkkinä on on pyhä apostolienvertainen Tekla, kenties ensimmäinen mieheksi pukeutunut naispyhä ja ensimmäinen naismarttyyri. Teklan vaiheista voimme lukea apokryfikirjasta Paavalin ja Teklan teot. Ensimmäiselle vuosisadalle sijoittuvassa tarinassa Tekla on nuori yläluokkainen neito, joka kokee kääntymyksen kuultuaan Paavalin opetuksia, mutta ei-kristityt vanhemmat tahtovat naittaa hänet sopivaksi katsomalleen sulhaselle. Tekla tahtoo toisin, minkä vuoksi hänet yritetään polttaa roviolla ja tapattaa areenalla villieläinten kynsissä. Meripetoja täynnä olevasta vedellä täytetystä kaivannostakin Tekla selviää hengissä: hän hyppää veteen julistaen sen olevan hänen kasteensa.

Noustuaan altaasta alastomana hän pukeutuu miesten viittaan, leikkaa hiuksensa ja lähtee etsimään Paavalia, joka kuultuaan Teklan kasteesta lähettää tämän julistamaan evankeliumia. Lopulta Tekla vetäytyy vuoristoon nykyisen Syyrian alueella ja kilvoittelee askeesissa vuosikausia. Kun paikalle etsiytyy miehiä, jotka yrittävät häpäistä hänet, Tekla kävelee kallion sisään ja katoaa maan uumeniin.

Ristiinpukeutumisen on katsottu tarjonneen Teklalle väylän löytää avioliiton sijaan itsenäinen elämäntapa Kristuksessa. Toisaalta ristiinpukeutuminen oli mahdollista ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys.

Pyhä Tekla vanhassa ikonissa. — _{Pyhä marttyyri ja apostolienvertainen Tekla.}

Erämaaisiäkin lujemmin kilvoitteleva

Kuinka merkittävästä ilmiöstä oli kyse ensimmäisinä vuosisatoina? Mittakaavaa ei tiedetä, mutta jotain sen laajuudesta kertoo, että Gangran kirkolliskokous 300-luvulla kielsi naisia pukeutumasta miesten vaatteisiin tai leikkaamsta hiuksiaan. Päätös ei kuitenkaan estänyt naisia harjoittamasta käytäntöä salaa, yksin tai toisten kristittyjen avulla. Historia tunteekin lukuisia kanonisoituja mutta myös ei-kanonisoituja ristiinpukeutuneita pyhiä, jotka ovat olleet hyvin kunnioitettuja. Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa monen pyhän muisto kuitenkin haalistui.

Ei tosin kaikkien.

Artikkelin alussa esitelty 400-luvulla elänyt Pelagios ei ollut epäitsenäinen tai epämieluisaa avioliittoa pakoileva nainen vaan tunnettu ja vauras tanssijatar Antiokiasta nimeltään Pelagia. Miehiä, rahaa ja itsenäistä ylellistä elämää oli riittänyt.

Pyhä Pelagia kuvattuna vanhassa maalauksessa. — _{Pelagia kurtisaanien ympäröimänä. Vieressä piispa Nuna.
1300-luku.}

Pelagia sattui kuitenkin kuulemaan piispa Nunan saarnan viimeisestä tuomiosta ja koki voimakkaan kääntymyksen. Hän tunnusti syntinsä, jakoi suuren omaisuutensa palvelijoilleen ja otti vastaan kasteen. Kasteviitan hän vaihtoi piispa Nunalta pyytämäänsä karkeaan viittaan ja lähti kohti Jerusalemia vailla omaisuutta tai tietoa tulevasta voidakseen omistautua Kristukselle. Jerusalemissa hän kilvoitteli ankarasti ja omassa rauhassaan Öljymäen rinteellä. Kun hän lopulta kuoli ja papit ryhtyivät voitelemaan ruumista, he kokivat suuren yllätyksen. Yksi papeista tunnisti hänet kääntymyksen tehneeksi tanssijatar Pelagiaksi ja kertoi hänen tarinansa kansalle, joka ylisti Pelagiaa, erämaaisiäkin lujemmin kilvoitellutta.

Nykylukijalla herää Pelagian tarinasta monenlaisia ajatuksia. Ei kuitenkaan ole ongelmatonta yrittää soveltaa tämän ajan termejä ja käsitteitä ensimmäisten vuosisatojen aikana eläneisiin ihmisiin, jolloin käsitykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja identiteeteistä olivat toisenlaiset. Pelagian ja muiden ristiinpukeutuneiden naisten tarinat kuitenkin osoittavat, että sukupuoli ei ollut tuolloinkaan yksiselitteinen ja muuttumaton vaan joustava ja moniulotteinen.

Sen tiedämme, että vauras ja itsekeskeinen elämä ei Pelagiaa viehättänyt, vaan hän halusi seurata Kristusta. Manifestoidakseen kääntymyksensä hän luopui kaikesta aikaisemmasta, myös naiseudestaan ja nimestään nousten sukupuolidikotomian yläpuolelle.

Pelagia pukeutui Kristukseen aivan kuten alkukirkon aikana kastetut puettiin tilaisuuden jälkeen yhtenäisiin karkeisiin viittoihin: ”kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.” (Gal. 3 27-28.)

Pyhän Pelagia Antiokialaisen muistopäivää vietetään 8. lokakuuta.

Lähteitä:

Kirjallisuus:

Betancourt, Roland 2020: Byzantine Intersectionality: Sexuality, Gender, and Race in the Middle Ages.

Davis, Stephen J. 2008: The Cult of Saint Thecla: A Tradition of Women’s Piety in Late Antiquity.

Hotchkiss, Valerie 1999: Clothes Make the Man: Female Transvestism in Medieval Europe.

Seppälä, Serafim 2021: Antiikista Bysanttiin. Aatehistoriallisia murroksia.

Talbot, Alice-Mary 1996: Holy Women of Byzantium.

Opinnäytteet:

Aarnipuu, Tiia 2005: Ei ole miestä eikä naista. Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä. Pro gradu -työ.

Alanko, Vilja 2015: Teklan valinta: Seksuaalinen asketismi ruumiillistuneena pelastuksena varhaisessa kristillisyydessä. Pro gradu -työ.

Muut:

Seppälä, Serafim: Enemmän kuin mies tai nainen. Ortodoksiviesti 7/2007.

Konevitsalainen Jumalanäiti Valamon luostarissa.

Artikkelit

Mitä pyhä naiseus merkitsee?

Valamon opistolla järjestetään mielenkiintoinen Naiseuden voima -kurssi 9.-11.9.2022. Mukaan mahtuu vielä!

Pyhä naiseus -teemalla pohditaan Raamatun naisten, taivaallisten esirukoilijoiden ja Jumalansynnyttäjän merkitystä elämässämme. Heidän elämänkohtaloita miettiessä kurssilla luodaan aarrekarttaa omaan naiseuteen, askarrellaan, rentoudutaan ja hellitään sielua, mieltä ja kehoa.

Matkalla mukana ovat ohjaajat isä Risto Käyhkö ja psykoterapeutti Päivi Heikkinen, jotka tarjoavat osallistujille mahdollisuuden luottamuksellisiin keskusteluihin kurssin aikana. Ikonimaalauksen opettaja Raija Kanninen esittelee Jumalansynnyttäjän ihmeitätekeviä ikoneita Valamossa. Kurssilla käydään myös Lintulan nunnaluostarissa, jossa toimitamme akatistoksen Jumalansynnyttäjälle. Osallistujat pääsevät nauttimaan valamolaisesta teepöydästä ja rantasaunalla voi uida syksyisessä Juojärvessä.

Psykoterapeutti Päivi Heikkinen kertoo intuitiosta ja siitä, miten voimme kääntää naiseuden haavat viisaudeksi. Naiseus koskettaa meitä kaikkia ja tämän kurssin aikana on turvallista syventyä sen tuomiin voimavaroihin ja haasteisiin. Kurssi on tarkoitettu kaikille naiseuden teemasta kiinnostuneille. Lämpimästi tervetuloa!

Ilmoittautumiset ja tarkempi ohjelma:

https://valamo.fi/c/2022-09-09/naiseuden-voima-92022

Naiskollektiivi

Maria Colliander: Vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan

Kuvataiteilija Ina ja kirjailija Tito Collianderilla oli molemmilla ollut lapsena venäläinen lastenhoitaja eli njanja, jonka kautta he olivat tutustuneet ikoneihin ja ortodoksiseen uskontoon. Pietarissa vietettyjen lapsuusvuosien aikana Ina oli joskus karannut kupolikirkkoon ja nauttinut sen jumalanpalvelusten kauneudesta. Viron Petserissä lukuisat luostarit, kirkonkellojen kilkatus ja näyttävät ristisaatot sulattivat lopullisesti heidän sydämensä, ja koko pieni perhe Maria-tytärtä myöten voideltiin ortodokseiksi.

– Minut peräti kastettiin, Maria kertoo ja muistaa 85 vuoden jälkeenkin, että se tapahtui kedolla auringonpaisteessa, kirkon vieressä. Perhe oli eronnut luterilaisesta kirkosta ennen hänen syntymäänsä, joten mirhavoitelun lisäksi hänet kastettiin pyhitetyllä vedellä.

Marian lapsuus oli ennemmin taiteen kuin uskonnon sävyttämää, sillä vanhempien intohimo pyhään roihahti isoihin liekkeihin toden teolla vasta 1950-luvulla, jolloin Ina tutustui Valamon luostarissa isä Johannekseen ja tuli yhdeksi kuuluisan ohjaajavanhuksen rippilapsista. Maria oli silloin jo muuttanut omilleen, mutta muistaa, kuinka kotona käydessään törmäsi erikoiseen näkyyn:

– Äiti oli tullut Valamosta ja pyyhki pölyjä. En ymmärtänyt miksi, koska he olivat palkanneet apulaisen tekemään kotitöitä, jotka veivät aikaa taiteelta. Äiti oli aina sanonut, että taiteen tekeminen oli paitsi hänen kutsumuksensa, myös velvollisuutensa. Hänen piti käyttää lahjansa hyödyksi ja työskennellä taiteilijana. Siksi oli kummallista nähdä hänet tomurätti kourassa, varsinkin kun apulainen oli jo siivonnut paikat.

Äidin selitys saa Marian vieläkin kihisemään:

– Hän hyssytteli, etten saisi kysellä, koska isä Johannes oli käskenyt häntä toimimaan niin. Naisena hänen piti ensin tehdä kotityöt ja vasta sitten maalata.

_{Ina Colliander ja tytöt Kati ja Maria kesän vietossa Kalajoella.}

Ortodoksinen uskonto toi valtavasti sisältöä Collianderien elämään, mutta kutisti sen muita osa-alueita. Tito putsasi kirjahyllyn ja pakkasi Marian kauhuksi Elmer-sedän (runoilija Diktonius) ja muiden kollegoiden omistuskirjoituksilla varustetut teokset pahvilaatikoihin.

– Pyysin saada ne itselleni ja isä huitaisi, että ota vaan. Sitten hän täytti hyllyn uskonnollisilla kirjoilla.

Syvimmin perheen lapsista ortodoksisuuteen ui nuorin, Sergius, joka Marian ja keskimmäisen tyttären Katin mielestä oli verrattavissa poliittiseen broileriin. Hänestä tulikin pappi toisin kuin isästään, joka pettymyksekseen joutui luopumaan unelmastaan vanhan polvivaivan takia. Maria nauraa, ettei ole koskaan oppinut kutsumaan pikkuveljeä isäksi.

– Hän oli vain vähän vanhempi kuin minun poikani, joten se olisi kuulostanut ihan hullulta!

Maria tunnustaa, ettei ole täysin tyytyväinen siihen, että vanhemmat nähdään vain ortodokseina. Molemmat olivat monipuolisia taiteilijoita, vaikka keskittyivät viimeisinä vuosinaan palvelemaan kirkkoa. Inan töistä läheisin on Marian makuuhuoneen seinällä, eikä se ole ikoni tai enkeli, vaan hienoviivainen grafiikka hänestä itsestään pesemässä pientä lasta, omaa poikaansa. Samalla seinällä on toisen aviomiehen, vuonna 2006 kuolleen Matti Saanion, valokuvateos Inarinjärvestä.

– Niitä voisin katsella tuntikausia, ja katselenkin.

_{Ina Colliander teki ensin kotityöt ja vasta sitten taidetta, mikä oli rippi-isä Johanneksen suosittelema järjestys naiselle.}

Kirkon sijasta markkinoille

Sairaanhoitajana, heidän kouluttajanaan, kirjallisuusterapeuttina ja neljän lapsen äitinä kunnon päivätyön tehnyt Maria kertoo, kuinka rasittavaa on ollut tulla esitellyksi vain jonkun tyttärenä. Kerran häneltä meni peräti hermo, ja hän yllätti pitkän juhlapöydän ääressä istuvat tinttaamalla esittelijää naamaan.

– Olin silloin ensimmäisen mieheni kanssa naimisissa ja nimeni oli Maria Lybeck, mutta hän ei edes maininnut sitä, koska Ina ja Tito Collianderin tytär kuulemma tunnistettaisiin paremmin. Minulla kiehahti, että kyllä olen ihan oma itseni ja tästä saat! Seuraavana aamuna menin keltaisen ruusukimpun kanssa pyytämään anteeksi, vaikka se oli mielestäni enemmän noloa kuin kaduttavaa. Ehkä kuitenkin ripittäytymiseen kelpaava teko.

Maria tunnustaa käyvänsä harvoin synnintunnustuksella. Se vaan tuppaa helposti unohtumaan.

– Sitten luen jotain Serafim Seppälän viisasta kirjaa ja koen kauheita tunnontuskia, hän pahoittelee, mutta nauraa samalla. – Ehkä tässä iässä voi jo olla vähän holtiton.

Sama erään vuosittaisen praasniekan kanssa.

– Silloin on aina päällekkäin torimarkkinat ja menen niille, kun tunnen kauppiaat ja haluan tuoreita kukkia. Enkö olekin kamala?

Oikeasti Maria haluaisi käydä useammin kirkossa, mutta se on nykyään vaikeaa, koska harvaan pääsee esteettömästi. Liisankadun Kotikirkko on mahdoton ja Uspenski liuskasta huolimatta vaikea, tarvittaisiin kunnon saattojoukot auttamaan häntä rollaattorin kanssa. Toisaalta hän on hyväksynyt, että yli 90 ikään tultua elämä keskittyy enemmän kotiin. Ja mikäs siellä on ollessa, kun on ihanaa taidetta seinillä ja tuoreita kukkia parvekkeella. Sekä tietysti ikoninurkka. Vaikka Maria uskaltaa sanoa teräviäkin mielipiteitä kirkosta, se on hänelle tärkeä, eikä hän ole koskaan edes harkinnut luopuvansa uskostaan.

– Mutta hirveän paljon ratkaisee se, millaisen papin kanssa olet tekemisissä, hän sanoo. – Jos papista ei löydy suvaitsevaisuutta, pyhäkköjen komeat kultaukset muuttuvat ontoiksi ja kirkosta tulee vain kaunis linnake. Ehdottomasti tärkeintä on, että pappi kuuntelee ihmistä sekä hyväksyy tämän. Ettei takerruta muotoseikkoihin ja tuomita.

Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni. — _{Pyhittäjä Johannes Valamolaisen ikoni}

Saako pyhiä arvostella?

Tässä kohtaa on pakko varovasti kysyä, miten on Collianderien rippi-isänäkin toimineen isä Johanneksen ja hänen naisen asemaa koskevien opetustensa kanssa? Vuonna 1958 kuollut skeemaigumenihan on nykyään pyhittäjä Johannes Valamolainen, 2018 kanonisoitu ja suuresti kunnioitettu, ei kai häntä voi arvostella?

Maria hymähtää.

– Jaa-a. Hän oli hirmuisen lämmin ja hyvä ihminen, mutta noita vuosisadan (1900) alkuun sijoittuneita vanhoillisia ajatuksia naisen paikasta en pysty jakamaan. Äiti oli koko ikänsä tehnyt töitä sen eteen, että saisi olla ensisjassa taiteilija – isä oli tukenut häntä siinä – ja kun hän rupesi taantumaan silmissä, minun oli vaikea löytää siitä järkeä.

Yksi opetuksista löytyy Inan ja skeemaigumeni Johanneksen kirjeistä, joissa Ina valittaa miehensä juopottelusta ja rippi-isä käskee häntä olemaan syyllistämättä tätä, koska miehellä on jo valmiiksi paha olla. Kieltämättä se kuulostaa naisen korviin rajulta ”lohdutukselta”. Luontoa, rukousta ja luostaria koskevia kirjeitä on huomattavasti mukavampi lukea.

Kirkon valuviat (kirjoittajan, ei Marian, sana) olisi Marian mukaan helposti korjattavissa: papeille suvaitsevaisuuspakko ja pyhäköihin esteettömyys. Vain hautaan pääsee hänen iässään helposti, mikä tuli todistetuksi keväällä, kun rakas pikkusisko Kati yllättäen kuoli. Hän näytti terveyden ja hyvinvoinnin perikuvalta, joten menehtyminen yksinkertaiseen leikkaukseen tuli kaikille järkytyksenä.

– Se oli hirveä shokki, emmekä ole toipuneet siitä vieläkään, Maria huokaa tarkoittaen Katin puolisoa ja lapsia, sekä ”meitä jotka olemme jäljellä”, eli itseään ja Sergiusta. – Soittelemme viikoittain ja muistelemme Katia. Onneksi ortodoksiset hautajaiset ovat maailman kauneimmat. Niistä jäi lohdullinen muisto, vaikka taivas itki kanssamme.

Hän lisää, että toivoo ihmisten muistavan Katin itsenäisenä taiteilijana, eikä pelkkänä Colliander-suvun oksana. Muuten hän joutuu ehkä ostamaan taas keltaisia ruusuja.

Blogit Pyhän kosketuksia

Sumu alkoi nousta Dartmoorin nummilla, pelkäsimme pahinta – Sitten apuun tuli erikoinen kulkija

Matkustimme muutama vuosi sitten Cornwallissa ja Devonissa, Iso Britanniassa. Yksi lomapäivä oli tarkoitus käyttää vaellukseen Dartmoorin nummialueella, kiehtoihan tuo kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista tuttu alue koko perheen mielikuvitusta. Suunnittelimme reitit, hankimme sopivat varusteet, kartan ja kompassin.

Halusimme kierrellä Dartmoorissa vähän harvinaisempia kolkkia ja päätimme aloittaa vaelluksen Foxtorin suoalueen laidalta, jonka Arthur Conan Doyle siirsi lähes suoraan Baskervillen koira -kirjaansa. Aurinko paistoi ja lämmin tuuli keinutteli heinikkoa, kun jätimme auton Foxtorin kupeeseen. Tarkoitus oli kävellä katsomaan salaperäistä pronssikautista Hingstonin kiviympyrää sekä keskiajalle ajoitettuja kiviristejä, syödä eväitä ja kävellä takaisin ennen iltahämärää. Merkittyjä polkuja ei ollut, mutta kyllähän me metsissä liikkuvat suomalaiset nyt yhdestä nummesta selviäisimme kartan, kompassin ja heinäntekojärjen avulla.

Ohitimme muutaman laiduntavan ponin sekä lammaslauman ja kuljimme koko ajan syvemmälle Dartmoorissa. Turisteja ei enää näkynyt: tuntui kuin koko nummialue oli vain meidän. Komeat kivimuodostelmat rytmittivät maisemaa, samoin solisevat pikkupurot, joiden yli hypimme. Istuuduimme isolle laakealle kivelle ihailemaan maisemia ennen kuin jatkoimme kohti Hingstonin kiviympyrää.

Maasto alkoi muuttua koko ajan soisemmaksi ja kevyt usvakin alkoi nousta, mutta sehän kuului nummilla asiaan. Lenkkarit tosin kastuivat. Lapsi alkoi valittaa väsymystä, ja aikuisillakin alkoi innostus hiipua. Lapsen viihdyttämiseksi aloin kertoa englantilaisia kansantaruja kuningas Arthurista, pyöreän pöydän ritareista, keijuista ja urheista sotureista. Baskervillen koirasta oli paras olla hiljaa.

Yhtäkkiä edessä avautui pelkkää tasaista soista nummea silmänkantamattomiin. Sumu oli jo sakeaa ja tiivistyi kosteudeksi vaatteisiin. Aikuisia alkoi jo hiukan huolestuttaa. Lopulta oli pakko myöntää: olimme onnistuneet kävelemään harhaan ja taisimme olla pahasti eksyksissä. Kartan ja kompassin tutkimisesta ei ollut iloa, eikä kännykän navigaattori nummilla toiminut.

Mieleen alkoi tulla lisää kansantaruja: kuinka pahamaineinen Foxtorin suo levittää usvan ylleen ja nielaisee sinne eksyneet kulkijat, jotka katoavat jälkeä jättämättä…

Päätimme kiivetä matalalle kumpareelle katsoaksemme tarkasti ympäröivät pinnanmuodot, tutkia karttaa ja pohtia, yrittäisimmekö kulkea takaisin oletettua reittiämme vai jatkaa eteenpäin.

Yhtäkkiä vieressämme seisoo nainen. Hiukan omalaatuisiin vaatteisiin puettu vanhemmanpuoleinen nainen pitkät vaaleat hiukset tuulessa lepattaen. Ilman mitään patikoinnissa tarvittavia välineitä tai edes reppua. Kävelysauva hänellä on.

”Are you lost? Where are you going?” Kerromme suunnitelmamme. Kiviympyrälle on hänen mukaansa turha enää jatkaa, mutta Nun’s Cross olisi samalla suunnalla kuin mihin hänkin on menossa, lähtekää mukaan.

Epäröimättä nainen kulki eteenpäin, välillä kepillään maastoa tunnustellen, ja me onnettomat retkeläiset kävelimme vaitonaisina perässä märissä kengissämme. Taskustaan hän kaivoi meille pähkinöitä syötäväksi.

Lopulta mahtipontinen tienvarsiristi Nun’s Cross siinsi kaukana edessämme. Nun’s cross, nunnan risti, on keskiaikainen tienvarsiristi, joka yhdessä yhdentoista muun samanlaisen kanssa viitoitti ammoisina aikoina tien alueen pyhiinvaeltajille. Olimme varmasti yhtä helpottuneita sen näkemisestä kuin meidän keskiaikaiset edeltäjämme, jotka sumuisilla nummilla olivat vaeltaneet.

Kiitimme naista opastuksesta ja hän toivotti meille hyvää matkaa, kääntyi kannoillaan ja hävisi näköpiiristä – yhtä merkillisesti kuin oli tullutkin.

Kävelimme hiljaisina suuren kiviristin juurelle. Dartmoorin nummia on syytä lähestyä kunnioituksella, ja Foxtorin suo on syystäkin pahamaineinen, mutta meitä se ei onnistunut eksyttämään. Siitä piti huolen pelastava enkelimme.

Artikkelit

Riivatun ja siunatun Kalle Holmbergin mukana lapsuuden karkumatkoista kansallismaiseman ympäröimälle kalliolle

Pitkälle kolmattakymmentä lasten- ja nuorten kirjaa, sekä useita tv-sarjoja kirjoittanut Annina Holmberg julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2010. Kaiku kertoi tyttärenä, äitinä ja naisenakin toteutumisesta kahden teatterivaikuttajan ainoana lapsena. Vuonna 2017 ilmestyneessä Tahto ja hohto – Ritva Holmbergin taiteilijantie– elämänkerrassa lukija pääsi tutustumaan suurelle yleisölle ehkä tuntemattomamman dramaturgin ja ohjaajan elämänkaareen. Teos oli koskettava, sivistävä, mutta myös hervottoman hauska kirja. Samaa voi sanoa syksyllä 2022 ilmestyneestä Riivattu ja Siunattu – Kalle Holmbergin elämä ja teot– kirjasta.

Holmberg on onnistunut juoksuttamaan vajaa 500-sivuisessa elämänkerrassa kattavasti kansien väliin niin Kalle Holmbergin elämän kuin teotkin. Juuria unohtamatta kirjassa käydään läpi Holmbergin lapsuus ja nuoruus, häkellyttävä teatteriura ja vuoroin muilta, mutta vielä enemmän itseltään vaatineen kulttuurivaikuttajan eri vaiheet. Kirja avaa myös hyväksyntää, rakkautta ja mielenrauhaa tavoittelevan miehen sielunmaisemaa. Elämänkaaren viisaammalla puolella sisäistä näyttämöä kohti kääntyvän himokävelijän tarina tulee kerrotuksi tavalla, joka sulattaa epäilevämmänkin sydämen. On myös raikasta lukea millä intensiteetillä ja jopa hulluuteen asti irrottelevalla heittäytymisellä teatteritaidetta tehtiin vain vajaa parivuosikymmentä sitten. Holmbergeita eivät normityöajat tai aina muutkaan rajat pidätelleet. Tällaiset elämänkerrat ovat lukuaarteita, jollaisia osuu harvoin kohdalle.

Intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua

Kirjailijatytär on ollut aitiopaikalla kokemassa ja todistamassa kirjan päähenkilön elämää ja vaiheita omasta ainutlaatuisesta tulokulmastaan. Muistaen, että yksityinen kasvaa kirjallisuudeksi vasta kun tutkittu, nähty tai koettu on etäännytetty subjektiivisesta objektiiviseksi. Lopputuloksena on intiimi lukukokemus ilman tirkistelyn makua – elämäkerta, jossa ulkoisten näyttämöiden lisäksi lukija pääsee kokemaan Kalle Holmbergin sisäisestä maailmasta nousevia elämällisiä tarinoita. Teosta kuljettaa lapsuudenmaisemista aina viimeiseen lepoon suvaitsevaisuuden, lempeyden ja terveen kipakkuudenkin synergia.

Pikku-Kalle ateljeekuvassa 1940-luvun alussa.

Riivatun ja siunatun kirjoittaminen tai julkaiseminen ei ollut kuitenkaan kirjailijalle itsestäänselvyys. Tytär kertoo alkusanoissa ehtineensä jo haudata lapsena tekemänsä päätöksensä kirjoittaa vanhempana myös isästään. Ajatus alkoi tuntua turhalta viimeistään sen jälkeen, kun Kalle itse tai Peter Von Bagh ja Pekka Milonoff kirjoittivat samasta aiheesta omat kirjansa. Onneksi kustantaja Touko Siltala ymmärsi muistuttaa Annina Holmbergin omaavan aiemmista julkaisuista poikkeavan näkökulman – oman ainutlaatuisen kohtansa isänsä ja tämän elämän sekä töiden tai muiden tekojen todistajana.

Sisarusten yhden merkityksen sanotaan olevan se, että he ovat ainoita kenen kanssa voi sydämensä kyllyydestä olla ylpeä vanhemmistaan. Tai arvostella heitä – ulkopuolisten kehut tai haukut saavat lapsen ennemminkin takajaloilleen. Lukiessa tuleekin mieleen, että Annina Holmbergin kirjoittamat kirjat ovat olleet ainoana lapsena kirjailijana myös ne puuttuneet sisarukset, joiden kanssa on voinut puida ensin äitinsä ja sitten isänsä hyviä, hurjia mutta myös nurjia puolia. Kansien välissä on objektiivisen kuvauksen lisäksi voinut antaa palaa – ymmärtää, ihmetellä ja ehkä vähän toruakin. Vaikeimpia elämänkohtia kuvatessaan kirjailijan rehellisyys kulkee kuitenkin käsikädessä lojaaliuden kanssa. Kirjan punaisena lankana on ymmärrys siitä, että samaan ihmiseen mahtuu monia, osin raivostuttaviakin puolia. Mutta ennen kaikkea kirjailija on saanut rakastaa ja myös ihailla isäänsä tai molempia vanhempiaan aina kun siihen ollut aihetta. Eli aika usein.

Yksi tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana

Kalle Holmbergin ura ohjaajana on ollut huikea. Kaikki muistanevat Turun Kotkiksi kutsutun työryhmän ja vaikkapa sen ajan tuottaman Seitsemän veljestä- näytelmän. Tai Rauta-ajan ja sen tekemiseen liittyvät kirkkaat mutta myös liiankin tummat vedet. Sekä 80-luvun Dostojevski-tutkielman tyhjässä Ateneumissa ja lähes viisivuotisen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla sekä Tuntematon sotilas– synteesin Tampereen Pyynikillä. Mutta niiden lisäksi Holmberg teki satoja muita toinen toistaan vaikuttavimpia ja kehutumpia näyttämö- ja ohjaustöitä. Kirjaa lukiessa yksi useimmin ääneen sanoituista lauseista lukijan suusta onkin, että ”Ai niin, se teki tämänkin! Ja tämän! Tämä vasta hieno olikin!

Ylioppilasteatterin 60-luvun Orvokki-kabareet käsittelivät muun muassa seksuaalisuutta, kulttuurielitismiä, asuntopolitiikkaa, ravintoloiden portsareita, maanpuolustuskasvatusta, koululaitosta ja isänmaallisuutta.

Rauta-aika. Vesa-Matti Loiri ja Kalle Holmberg. — Ylioppilasteatterin 60-luvun Orvokki-kabareet käsittelivät muun muassa seksuaalisuutta, kulttuurielitismiä, asuntopolitiikkaa, ravintoloiden portsareita, maanpuolustuskasvatusta, koululaitosta ja isänmaallisuutta.

Mutta niin kuin joidenkin elämässä, ei myöskään kaikissa projekteissa ollut aina onnellista loppua. Tukholman Oopperaan ohjaamansa Wagnerin Ring ei mennyt niin kuin Kalle olisi toivonut ja lopulta hän sai ohjata 15 tuntisesta neliosaisesta esityksestä vain ensimmäisen. Siitä vierailusta jäi tyhjän olon lisäksi käteen aika erikoiset tuliaiset. Jätettyään kuninkaallisen kaupungin taakseen Holmbergien Tunturikadun kotiin ilmestyi paketti, joka lähettäjän mukaan sisälsi ohjaaja Holmbergilta Tukholman työhuoneelle jääneitä tavaroita. Kallen huumorintaju ei pettänyt siinäkään vaiheessa, kun paketista löytyi kondomeja. Hän räkätti jonkun muun omistamat ehkäisyvälineet nähdessään, että abortoidusta esityksestä jäi lopulta käteen vain käyttämättömiä kortsuja.

Kirjassa kuvataan myös miksi ja miten Tulitikkuja lainaamassa-näytelmän saama tyly arvio sai Kallen lopettamaan uransa teatteriohjaajana. Kirjassa avataan luovan työprosessin seurauksia tavalla, jonka voi tunnistaa vain toinen vastaavan kokenut taiteilija tai työmies. Yksi lehtijuttu voi vetää vessasta alas kuukausia tai vuosia tehdyn työn tavalla, jonka seuraukset voivat muuttaa kokonaisia elämiä. Annina Holmberg kuvaa kirjassa myös isänsä kuoleman jälkeen tapahtunutta yllättävää kohtaamista samaisen arvostelun tehneen toimittajan kanssa Valamon Trapesassa. Tytär näki viisaimmaksi poistua paikalta ja tylyjen sanojen sijaan kävellä luostarin hautausmaalle viimeiseen lepoon päässeiden vanhempiensa haudalle. Siellä sai rauhassa hengitellä ja muistella isän viisaita sanoja siitä miten mahdollisiin vihamiehiin kannattaa suhtautua. Ymmärryksellä ja anteeksiannolla.

Alkoholismista ortodoksisuuteen

Riivattu ja Siunattu-teos kuvaa koskettavasti myös sitä, miten alkoholi kasvoi hitaasti mutta varmasti Kalle Holmbergin elämässä kivasta tunnelmaa nostattavasta kaverista mustaksi aukoksi, josta ei lopulta pulpunnut iloa. Saati muutakaan hyvää tai rakentavaa. Nykykasvatuksellisesta näkökulmasta tyttärestä olisi saatettu tehdä jopa huoli-ilmoitus. Kasvavan lapsen elämää värittivät Anninan vauvana ollessa vanhempien yksiön ovesta ja myöhemmin töölöläisen kulttuurikodin ovesta sisään ja ulos kaikkina vuorokauden aikoina lappaavat vanhempien taiteilijaystävät. 60-70-luvulla ei ollut myöskään tavatonta jos tuskin kouluikäinen lapsi vietti pitkiä aikoja yksin kotona. Tai kävi illalla itsekseen nukkumaan vanhempien ollessa yhä töissä.

Keski-iän kynnyksellä Kalle Holmbergin elämää alkoi täyttää aika ajoin hurjan ja nuorempana myös alkoholin siivittämän työtahdin sijaan perhe-elämän rikkaus sekä koko ajan isomman osan sielunmaisemaa täyttävä ortodoksisuus. Uskon mukanaan tuomat kuuliaisuustehtävät olivat orgaaninen osa elämää. Tapahtui se sitten Valamon Ystävät ry:n hallituksessa, ystävien murheiden kuuntelijana kuin muiden raitistuneiden alkoholistien tukena. Pitkät kävelyt pitkin Töölönlahden rantoja tai souturetket kansallismaisemissa Ruoveden kesäpaikassa rauhoittivat levottoman sielun rauhatonta mieltä silloin kun elämä vyöryi yli liian raskaalla painolla.

Kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti

Kirjallisuudessa ei liian usein kuvata sairastamiseen ja kuolemaan liittyvää ”hitautta”, siinäkin mielessä Annina Holmbergin vanhemmistaan kirjoittamat elämänkerrat tekevät kaivatun poikkeuksen. Kaikki meistä kun eivät lähde saappaat jalassa vaan matka kuoleman”laaksossa” voi olla pitkä ja läheisiltäkin kärsivällisyyttä sekä jaksamista vaativa tie. Kansien väliin onkin vangittu herkällä tavalla kaikki se mitä tapahtuu, kun läheisen elämänlanka ohenee, mutta siitä on vielä vaikea päästää irti. Kuin myös se miltä tuntuu menettää lyhyen ajan sisällä molemmat vanhempansa eli kirjaimellisesti koko lapsuudenperheensä. Mutta myös sitä miten iso tuki rakkaimmista on silloin kun koskee eniten ja kaipuu on suurin.

Annina ja Kalle Holmberg Ritvan haudalla Valamossa. — Annina ja Kalle Ritvan haudalla Valamossa.

Kalle Holmberg Kreetalla vävynsä Jarskin ja lapsenlapsensa Katinkan kanssa. — Annina ja Kalle Ritvan haudalla Valamossa.

Ruovedellä, tyttären oman perheen kesäpaikaksi muuttuneessa, jumalaisen kauniin järven rannalla sijaitsevalla niemellä voi yhä aistia Kallen ja Ritvan hengen. Luojanluomalla kalliolla vierekkäin olevat tummaksi tervattu soutuvene ja kaunis risti kunnioittavat kunniapaikalla Kallen ja Ritvan muistoa. Vene ja risti onkin juuri oikea duo kuvaamaan elämän mittaisen liiton, mutta myös kulttuurihistoriaan jälkensä jättäneitä töitä yhdessä tehneen avioparin taivalta. Ja vaikka elämäkertakirjallisuus ei voi koskaan kasvaa kohteidensa kokoiseksi, voi se antaa lukijalle eliksiirin, jonka nautittuaan ei ole entisensä vaan täydempi ja sielultaan ravitumpi.

Päivi Koskela rakkaan harrastuksensa parissa.

Artikkelit Naiskollektiivi

Vakaumuksellisesta uskonnottomasta tuli vakaa ortodoksi

Minut kastettiin luterilaiseen kirkkoon, vaikka isä oli vähällä keskeyttää tilaisuuden. Häntä ärsytti, kun pappi äityi kovin sanoin moittimaan vanhempiani, koska olin syntynyt vain viisi kuukautta häiden jälkeen. Lapsena ja nuorena kuuluin niin sanottuihin tapakristittyihin: kävin pyhäkoulussa ja sain ihanan Jeesus-kuvan, johon laitettiin lammastarroja. Kirkkoon mentiin, jos oli joku erityinen syy, kuten häät tai hautajaiset. Rippikoulun kävin, ja sukulaisten painostuksesta häänikin olivat kirkossa. Mummini oli harras uskovainen ja äitini seurakunnan lapsikerhon vetäjä.

Sitten tuli joulu, jolloin silloisen puolisoni kanssa päätimme jäädä Helsinkiin. Päätimme myös kammeta itsemme aamuvarhaisella joulukirkkoon odotuksena kaunis ja iloinen palvelus. Pappi pauhasi kuitenkin saarnassaan helvetin kauhuja ja pelotteli lapsia, kun vanhemmat antoivat heidän katsoa televisiota. Ei luettu jouluevankeliumia eikä julistettu joulun ilosanomaa, mikä oli hirveä pettymys. Lähdimme kesken pois, ja seuraavana arkipäivän jätin seurakuntaan eroilmoitukseni.

Monen vuoden ajan kielsin kristinuskon. En kaivannut sellaista jumalaa, joka vetää perässään helvetin pelkoa ja antaa maailman täyttyä kamaluuksilla. Tein rankkaa työtä psykologina ja näin elämän varjopuolta niin paljon, että minun oli vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen. Samalla seurasin kuitenkin läheltä ortodoksien elämää. Oli Sari-siskon häät ja rakkaan naapurin Annikan hautajaiset, jotka molemmat tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen. Samoin toisen läheisen naapurin pääsiäisvalmistelut ja itse juhla, joka oli täynnä riemua. Matkustellessani kävin kirkoissa siinä missä museoissakin ja olin joulumessussa Valenciassa sekä paavia kuuntelemassa pitkänäperjantaina Roomassa.

On hyvä, että kirkkoon liitytään itseään ja ajatuksiaan tutkiskellen

Kun olin muutaman vuoden asunut paluumuuttajana Joensuussa ja päässyt entistä lähemmäksi ortodoksista kirkkoa, rupesin harkitsemaan siihen liittymistä. Aihe oli kypsynyt sisälläni itsestään ja uskonnonopettaja-sisareni vaikutus vahvistunut läheisessä kanssakäymisessä. Nyt oli aika aloittaa oma pohdinta katekumeenikurssilla. Tuntui oikealta, ettei kirkkoon liitytty noin vain, vaan itseään ja ajatuksiaan tutkiskellen.

Tutustuin kirkon palveluksiin ja kävin monta syvällistä keskustelua isä Tuomaksen kanssa. Ortodoksisten palvelusten kauneus sai minut usein kyyneliin ja aivan poikkeukselliseen tunnetilaan. Ajatus, että riittää, kun vilpittömästi ja parhaansa mukaan yrittää olla hyvä ihminen, tuntui lohdulliselta. Kerroin isä Tuomakselle epäuskoisuudestani ja sain kaksi ratkaisevaa vastausta. Ensimmäinen liittyi Jumalan olemassaoloon ja oli yksinkertaisuudessaan selkeä: meillä ei ole aukottoman pitäviä todistuksia avaruuden tai atomien olemassaolosta, mutta pidämme niitä silti totena. Myös Jumala on jotain, jota ei voi pitävästi todistaa tai maallisella järjellä ymmärtää, mutta silti Hän on olemassa.

Toinen, vielä ratkaisevampi vastaus, kommentoi kysymystä, miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos Jumala kerran on kaikkivaltias. Isä Tuomas sanoi, että Jumala rakastaa ihmisiä niin paljoin, että on antanut heille vapaan tahdon. Sitä on mahdollista käyttää hyvin tai huonosti, oikein tai väärin, mutta vain vapaasta tahdosta voi oikeasti rakastaa Jumalaa, ja siksi se on sekä oleellinen että tärkeä lahja.

Minut voideltiin pääsiäisenä 2019 neljäntoista muun katekumeenin kanssa ortodoksisen kirkon jäseneksi, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Taivaallinen esirukoilijani on Pyhittäjä Irene Khrysobalantolainen ja olen saanut paljon ikonimaalauksesta, josta on tullut minulle rakas harrastus. Vanha, luterilaisesta kirkosta eroamiseen johtanut muisto ei paina, kun tänä jouluna toivotan muiden ortodoksien tavoin: Kristus syntyy, kiittäkää! Ja palattuani Enontekiöltä revontulien loisteesta sytytän tuohuksen Pyhän Nikolaoksen kirkossa, josta on tullut kuin toinen kotini.

Naiskollektiivi

Kirkkomme lasikatossa on reikiä, mutta tasa-arvoon on vielä matkaa

Ponomarikerhojen tasa-arvosta Mirhantuojiin kirjoittanut uskonnonopettaja ja kasvatustyöntekijä Kaarina Lyhykäinen on tehnyt pitkän uran kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Hän on aina tuntenut saavansa arvostusta työssään ja viihtynyt työyhteisöissä, joissa häntä on kohdeltu hyvin.

– Se, että saa olla oman työnsä asiantuntija, on yksinkertaisesti palkitsevaa, hän sanoo.

Naisvihamielisyyttä hän ei ole koskaan joutunut kokemaan, mutta vaikka naiset ortodoksikirkossakin pääsevät nykyään tärkeisiin tehtäviin ja lasikattoon on tullut suuria reikiä, tasa-arvoon on vielä matkaa.

– Peräänkuulutan perinteiden tuulettamista, sillä maallikkotehtävissä ne ovat vaihdelleet suurestikin eri kirkoissa. Ei ole yhtä perinnettä, joka kieltäisi esimerkiksi tyttöjen toimimisen ponomarina tai naisten diakoneina. Naispappeus on isompi kysymys – se vaatisi koko maailman ortodoksisen kirkon yhteistä kantaa – mutta maallikkotasolla tasa-arvoa voisi hyvin edistää.

Äiti, isoäiti ja intohimoinen opiskelija

Paitsi kasvatuksen ja koulutuksen monitoiminainen, Kaarina on kolmen aikuisen lapsen äiti ja pienen Niio-pojan isoäiti ja intohimoinen opiskelija. Hänellä on useampi tutkinto ja lukuisia lyhyempiä opintokokonaisuuksia CV:ssään teologian, kulttuurintutkimuksen, historian, egyptologian, työ- ja organisaatiopsykologian, klassillisen arkeologian sekä kotieläintieteen aloilta. Eikä uuden oppiminen kyllästytä vieläkään.

– Bongailen esimerkiksi avoimen yliopiston kursseja, jotka sopivat aikatauluuni, ja jos aihe kiinnostaa pitemmälle, haen jatkamaan sitä yliopistoon, Kaarina valottaa systeemiään.

Tahti kuulostaa välillä hurjalta, koska Kaarina ei ole pitänyt juurikaan opintovapaita, vaan tehnyt suurimman osan työn ohessa. Joskus opinnot ovat johtaneet yllättäviinkin suuntiin ja sisältäneet sivupolkuja, joille Kaarinan mukaan kannattaa astua.

– Kaikkea ei ole pakko saada valmiiksi, mutta haasteille on hyvä antaa mahdollisuus, hän kannustaa ja mainitsee esimerkkinä vuosikymmen sitten suorittamansa alue- ja kulttuurintutkimuksen maisteriohjelman.

– Tutkin siinä Italian krusifiksitapausta, toisin sanoen krusifiksia luokkahuoneiden seinällä, josta suomalainen Soile Lautsi kanteli Italian eri oikeusasteisiin ja lopulta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

Gradu oli jo Kaarinan toinen: ensimmäisen hän teki jo 1994 kirkkohistoriasta Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.

Mene sinne, missä sinua tarvitaan

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan ensimmäinen harjoittelupaikka oli Diakonia-lehdessä, jossa hän kiinnostui viestinnästä. Toimiessaan tällä hetkellä koordinaattorina Ortodoksistossa (kirkon nettisivusto, joka esittelee ortodoksista kasvatusta, opetusta, tietoja ja taitoja), viestinnän ytimessä ovat uskonnosta tiedottaminen ja siitä keskusteleminen. Kolmen vuoden pilottijakso on kiehtova, koska siinä Kaarina saa yhdistää lähes kaikkea hankkimaansa koulutusta, jota ei ole vähän.

Kaarina Lyhykäinen ja isä Veikko Purmonen sekä isä Jukka Alava. — _{Kaarina on aina ollut monessa mukana. Helsingin seurakunnan historiikin julkaiseminen vuonna 2002. Kuvassa kirkkoherra Veikko Purmonen, kirjan toimittaja Petri Piiroinen sekä kaksi kirjoittajaa isä Jukka Alava ja Kaarina.}

Kaarina Lyhykäinen ja piispa Makarios (vahakabinetti). — _{Keskustelu arkkipiispa Makarioksen kanssa Madame Tussaudin vahakabinetissa Lontoossa vuonna 2003.}

Kun teologian opinnot olivat vielä kesken, Kaarina otti vastaan opetustoimen sihteerin toimen, johon sisältyi muun muassa teema-, koulutus- ja virkistyspäivien järjestämistä, tiedotteiden laatimista ja uskonnon opetuksen koordinoimista.

– Sillä tiellä olen edelleen, vaikka työnkuva ja nimikkeet ovat ajan saatossa ja organisaatiouudistuksissa muuttuneet, hän kertoo. – Tein ensimmäisenkin graduni siis työn ohessa, ja olen siitä lähtien limittänyt ja lomittanut tehtäviäni.

Ortodoksisen uskonnon opettajaksi ajautuminen on hyvä esimerkki sivupolulle uskaltautumisesta.

– Se alkoi niin, että kun työhöni kuului myös sijaisten etsiminen, menin itse paikkaamaan kohtia, joihin en löytänyt tekijää. Siinä tuli tutustuttua useampaankin kouluun, joista mieleen ovat jääneet erityisesti Lastenlinnan sairaalakoulu ja eri lukiot.

Kaunisniemen kauniit muistot

Opetustyö oli sen verran innostavaa, että Kaarina päätti hankkia siihenkin pätevyyden. Se onnistui puolison avulla niin, että isä jäi Helsingin kotiin hoitamaan lapsia, kun äiti suuntasi Joensuun yliopistoon täydentämään pedagogisia ja ortodoksisen teologian opintojaan.

– Niihin kuului myös liturgiset harjoitukset seminaarin kirkossa, Kaarina lisää ja muistelee, että vuosi oli hieno, joskin vaativa perheelle.

– Mieheni Tommi oli graafinen suunnittelija, joten hänelle sopi hyvin ottaa hoitovastuu, mutta matkustin silti aina viikonlopuiksi kotiin, ettei ikävä pääsisi kasvamaan liian isoksi.

Kaarina ja Tommi saivat lapset nuorina. Esikoinen Sofia, keskimmäinen Arttu ja kuopus Maria syntyivät 2000-luvun alussa. Perheen läheinen ystävä isä Heikki Huttunen kastoi vanhemmat lapset.

– Olimme aktiivisia seurakuntalaisia sekä työn kautta että vapaa-aikana, Kaarina muistelee.

– Tommi toimi kolme vuotta nuorisotyöntekijän sijaisena ja kävi senkin jälkeen usein Lällyn leireillä yövahtina.

Kaarina Lyhykäinen ja nuorin lapsi. — _{Nuori äiti vanhimman lapsen Sofian kanssa jouluna 1990.}

Kaarina Lyhykäinen ja perhe. — _{Perhepotretti toisen lapsen Artun kasteen jälkeen 1992.}

Läyliäisissä sijaitseva Kaunisniemen leirikeskus tuli lapsille kuin toiseksi kodiksi, koska perhe vietti kaikki pääsiäiset siellä.

– Vain kaksi jäi väliin sairauden takia, ja muutenkin kävimme Kaunisniemessä usein. Kun katson sieltä otettuja valokuvia, muistan heti sen tuoksutkin. Se oli meille todella tärkeä paikka.

Kuvissa suorastaan liikuttavan nuorelta näyttävä Tommi menehtyi äkillisesti kuusi vuotta sitten ja Kaarina jäi leskeksi. Nyt elämäntilanne on valoisampi uuden mieluisan roolin, isoäitiyden myötä. Vaikka työtä ja opintojakin riittää, Kaarinalla on aina aikaa Niiolle. Ja tietysti myös omille, jo kotoa pois lentäneille lapsilleen.

Ja kauniit muistot kantavat.

Kaarina Lyhykäinen perhepotretti. — Lasten kanssa vuonna 2007.

Sikojen rehuista kaksi opintopistettä

Kun vastuu uskonnon opetuksesta 1990-luvun lopussa siirtyi laajemmin kunnille ja kaupungeille, Kaarinan työhön tuli mukaan myös seurakunnan aikuiskasvatus, joka sisältää muun muassa katekumeenikoulun, ikonimaalaus- ja muut kerhot sekä aikuisten kriparit, joita järjestetään tosin harvoin.

– Olin 10 vuotta Laajasalon opistossa tutorina, ja esimerkiksi harrastajapohjalta ponnistaneet diakonit kulkivat piispojen vaatimuksesta kauttani.

Enää Laajasalossa ei ole ortodoksisen teologian opetusta, mutta tehtävät eivät silti lopu kesken.

– Kirjoitan tälläkin hetkellä yhtä artikkelia isä Teemu Toivosen kanssa ja olen työryhmässä, jossa suunnitellaan oppikirjoja.

Teologiaa opiskellessaan Kaarinan pääaineena oli kirkkohistoria, joten oli luontevaa jatkaa siitä eteenpäin ja keskittyä sopivassa elämänvaiheessa yleiseen historiaan. Se vaihe on nyt.

– Ruuhkavuosina tein enemmän muutaman opintopisteen paketteja, Kaarina laskeskelee ja mainitsee egyptologian ja klassillisen arkeologian. – Niistä on muuten ollut hyötyä ussan opena, mutta on mukavaa suorittaa taas laajempikin tutkinto.

Ensi syksynä hänellä on historiankin opettajan pätevyys, joten saa nähdä, mitä uusia polkuja se avaa.

– Ei hätää, Kaarina hymähtää. – Jos jostain syystä muut hommat loppuisivat, taskustani löytyvät myös maatalouslomittajan paperit.

Kahden opintopisteen kotieläintiede-kurssille hän eksyi Pohjois-Savossa vietetyn kesäyön jälkeen. Vanhan ystävän kanssa tuli valvottua ja ihailtua maaseutua.

– Aivan ensimmäiseksi, jo ennen teologian opintoja, kävin Sammatissa emäntäkoulun, Kaarina taustoittaa. – Se oli ammatillinen koulutus, jonka ansiosta opin lypsämään ja tekemään muitakin maataloustöitä.

Kotieläintiede täydensi tuota kokonaisuutta.

– Sian rehut tuottivat hankaluuksia, mutta siitäkin tentistä pääsin läpi, Kaarina nauraa.

Neuloosi ja Britbox

Sanonta ”raskas työ vaatii raskaat huvit” ei toimi Kaarinan kohdalla. Hänen rentoutumiskeinonsa ovat kevyet.

– Luen elämäkertoja ja dekkareita, islantilainen Yrsa Sigurðardóttir on suosikkini. Hänen kirjoissaan ei mässäillä verellä ja väkivallalla, vaan niissä on hienoa henkilö- ja maisemakuvausta.

Televisiosta Kaarina katsoo suoratoistopalvelu Britboxia, koska on hullaantunut brittiläisiin tv-sarjoihin.

– Hankin sen ”vain kesäksi”, mutta en ole hennonut luopua vieläkään, hän huokaa. – Ja erityisesti nautin, kun saan neuloa samalla kun katson laadukasta ohjelmaa.

Hän tunnustaa hurahtaneensa kutomiseen niin, että voidaan puhua ”neuloosista”.

Kaarina Lyhykäinen lapsenlapsen kanssa. — _{Kaarina-mummi Mummi antaa vauhtia Niio-bunukalle.}

Koti-ilta kissan, neuleen ja hyvän kirjan tai tv-ohjelman parissa on parasta siihen asti, kunnes jälkikasvu tulee kylään. Silloin kudin lentää nurkkaan ja töllö menee kiinni, koska eihän mikään ole ihanampaa kuin pienokaisen syliin saaminen. Se on asia, jota varten ei ole tarvinnut hankkia ensimmäistäkään opintopistettä.

Naiskollektiivi

Tenka Issakainen: Ortodoksinen kirkko ei pyri uudistumaan, ja se lisää vain sen vetovoimaa

Rovaniemeläinen Tenka Issakainen on yhdistelmä tieteilijää, taiteilijaa ja journalistia. Alun perin folkloristiikasta väitellyt ja tekstiilialaa sittemmin opiskellut Tenka tunnetaan persoonallisesta ryijytaiteestaan, ja fiktiota hän on kirjoittanut novelleista näytelmiin. Viime vuodet hän on tehnyt teatteri-, tanssi-, sirkus- ja elokuva-arvioita.

Vaikka Tenkan kiinnostuksen kohteina ovat myös poliitiikka ja vaikuttaminen, ortodoksiselta kirkolta hän ei kuitenkaan odota osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun.

– En koe sen olevan kirkon tehtävä. Itse asiassa on vain plussaa, että kirkko keskittyy muuhun kuin keskustelemiseen! Keskustelua voi ja kannattaa käydä muilla foorumeilla, eikä kirkkoon kuuluminen ole siinä este. Esimerkiksi monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ovat liittyneet kirkkoon, koska ovat kokeneet sen hengelliseksi kodikseen, ja siellä pysyneet.

Taikuustutkija löysi omille juurilleen ortodoksisuuteen

Tenkan Turun yliopistoon tekemä väitöskirjatutkimus koski arkista taikuutta. Miten taikuustutkija päätyi ortodoksiksi?

– Leikilläni olen sanonut, että luterilaisuus ja uskonnottomuus oli jo käyty läpi, ja suomalaisesta kansanuskosta väitelleenä pakanuudessa olisi ollut liikaa päänvaivaa, hän ensin naurahtaa mutta vakavoituu sitten ja kertoo, että hänet liitettiin kirkkoon suurena lauantaina 2006, ja samalla hän palasi omille juurilleen.

–Isänisäni oli ortodoksisukua, mutta hän kääntyi luterilaiseksi päästäkseen isänäidin kanssa naimisiin ja kuoli, kun isäni oli pieni. Yhteys ortodoksisuuteen suvussamme siis katkesi. Minusta on silti tärkeää, että ortodoksisuudella on yhteys oman suvun historiaan. Kaikkien ei tarvitse kokea tällä tavalla, mutta minusta tuntui, että maailmankatsomuksellisessa mielessä oman tien täytyy löytyä omista juurista. En koe, että olisi ollut mahdollista valita kaikista maailman traditioista, Tenka sanoo ja kertoo olevansa iloinen, että viime vuosina on kanonisoitu myös suomalaisia pyhiä.

– Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen oli isoisäni aikalaisia, eli ja vaikutti samalla seudullakin.

Traditio sekä arjen ja juhlan lomittuminen puhuttelevat

Jumalanpalveluselämässä Tenka myöntää vuosien mittaan laiskistuneensa niin kuin varmasti monelle käy.

– Toisaalta mielessä on pysynyt se mitä sanottiin liittymisen aikoihin: jos jossain vaiheessa ei tule aktiivisesti käytyä kirkossa, niin ei pidä alkaa ajatella, etteikö sinne sitten voisi aina tulla uudestaan. Ja kirkkovuoden kulkuhan joka vuosi rohkaisee käymään.

Viimeksi hän kävi kirkossa Turussa käydessään, kun osui kulkemaan kirkon ohi vigilian loppupuolella.

– Kuulin vain loppurukoukset mutta se oli joka tapauksessa hyvä hetki jo siksi, että aikanaan käynti samaisessa Pyhän Aleksandran kirkossa oli kokemus, joka synnytti kiinnostuksen kirkkoon liittymiseen. Muistan, miten jumalanpalveluksessa oli mukana lapsia, joita ei mitenkään ylettömästi hyssytelty. Yksi makasi lattialla ja piirteli väriliidut kilahdellen. Siitä kaikesta tuli hyvä olo: arkinen sopi hyvin yhteen kaiken juhlallisuuden kanssa.

Myös traditio ja historiatietoisuus puhuttelevat. Kirkon historian vuosisadat ovat mukana palveluksissa, ikoneissa, musiikissa ja kaikessa muussakin.

– Ei kaikkea tarvitse olla koko ajan päivittämässä. Ei ole tarpeen kirjoittaa joka pääsiäiseksi uutta saarnaa, jos on kerran kirjoitettu yksi hyvä! Kirkkomme ei pyri uudistumaan, kilpailemaan tai markkinoimaan itseään. Ehkä siinä onkin yksi syy ortodoksisen kirkon vetovoimalle, Tenka tiivistää.

Maria Roiha

Naiskollektiivi

Maria Lampisen siunattu elämä ortodoksisen uskon ja pitkän avioliiton suojissa

– Äh, haastateltava Maria Lampinen sanoo kesken jutun. – Tosi vaikeaa kertoa omasta elämästään. Oletko varma, että haluat kirjoittaa näin tavallisen tarinan?

Pysäyttävä kysymys. Kuinka usein vastaan tulee tarinoita, joita kannattelee tyytyväisyyden lanka? Tarinoita, joissa tuntuu olevan selvä johdatus ellei peräti siunaus?

Vastaan omasta puolestani: 

– Tämähän on ihan Anni Swania, nykyaikana suorastaan raikasta ja lohduttavaa. 

Ja jatkan haastattelemista. 

  ”Pappien lapset löytävät harvoin toisensa”

Helsinkiläinen luokan- ja uskonnon opettaja Maria Lampinen on syntyperäinen ortodoksi, Uspenskin katedraalikuoron laulaja Uspenskin ylidiakoni Juha Lampisen vaimo. Hänen isänsä Hannu Loima toimi kirkkoherrana Ilomantsissa ja perheen jälkikasvua kutsuttiin pappilan lapsiksi. Opiskeluvuosinaan hän tapasi oululaisen ONL-aktivisti Juhan, ja ortodoksisen opiskelijaliiton matka  Leningradiin osoittautui heille kohtalokkaaksi. Aamun Koitto -lehti julkaisi kaksikymppisenä naimisiin menneen parin hääkuvan tekstillä “pappien lapset löytävät harvoin toisensa”. Tällä kertaa niin kävi.

_{Hääateria oli katettu sisälle pappilaan, jonne vastavihitty pariskunta kiiruhti liturgian jälkeen.}
_{– Juoksimme sinne toisesta ovesta ennen häävieraita, jotka siis tulivat toisesta ovesta, Maria kertoo hauskan kuvan taustoja.}

Nuoripari perusti perheen Kuopioon.  

– Opiskelijaperheen, Maria tarkentaa.
– Elimme vaatimatonta opiskelijaelämää, mutta kotiuduimme Kuopioon ja viihdyimme niin hyvin, että ajattelimme jäävämme Savoon. Meistä tuli suorastaan Kuopio-faneja.

Esikoinen Marina syntyi. Marian opettajan ja Juhan kanttorin opinnot etenivät, ensimmäiset työpaikat aukenivat. Juhalla se tarkoitti ensin pätkätyötä uskonnonopettajana. Sitten tuli tieto, että Kuopion seurakuntaan oltiin perustamassa nuorisopapin tointa. Juhan papiksi vihkimisestä sovittiin piispan ja kirkkoherran kanssa, jotta hän voisi hakea paikkaa, mutta lama torppasi uudet hankkeet. Isä Mikko Kärjen kanssa pohdittiin muita työpaikkoja, mutta mitään ei löytynyt. 

– Sitten ystävämme Heikki Huttunen tuli käymään ja kertoi, että Helsinkiin on perustettu uusi nuorisokanttorin toimi. Hän kehoitti Juhaa hakemaan sitä ja Juha haki. Oltiin uuden edessä. Johdatusta, eikö vain?

Yhteisöllisyyttä pappilantalossa

Juhannuksena 1990 nuoren perheen matka jatkui Helsinkiin. Muuttoa pehmensi se, että Lampiset saivat asunnon pappilantalosta Kruununhaasta vastapäätä isä Heikki ja Leena Huttusta. Kaikki naapurit olivat kirkon työntekijöitä, ja kaikkien kanssa tultiin hyvin juttuun. 

– Marina-tyttäremme kummi Leena ja minä hoidimme yhdessä lapsia, kun Heikki ja Juha lähtivät töihin. Nuorisotyötiimi oli silloin 100 päivää vuodessa leirikeskuksessa. Tiimi oli ihan “liekeissä” ja työtä tehtiin innolla. 

Kodin ikoninurkkaus. — _{Kodin ikoninurkka.}

Pappien, diakonien ja kanttoreiden työajat ovat lähes yhtä venyvät kuin poliisien, hoitoalan ihmisten ja taiteilijoiden.  On ihan normaalia soittaa työkaverille klo 22 illalla. Tai niin, että vaihto lastenhoidossa suoritetaan läpsystä. Opettaja on aina kotona, kun kirkonpalvelija on työssä. Yhteisiä vapaapäiviä on ollut joka viikko nolla lomia lukuunottamatta.

– Välillä vitsailtiin, että pitää mennä kirkkoon, että näkisi puolisonsa, Maria nauraa ja lisää, että onneksi hän itse myös rakastaa jumalanpalveluksia.  

– Kerran keskimmäisemme Mikael tokaisi, että voi kun isä olisi kuorma-auton kuljettaja, ettei aina tarvitsisi mennä kirkkoon, jolloin minä sanoin, että olen ihan yhtä syyllinen. Lapsi huokaisi syvään, koska tiesi, että äidinkin kanssa kirkkoon ”on mentävä” yhtä lailla.

Ammateissa isot plussat ja pienet miinukset 

Vuonna 1999 Juhasta tuli ylidiakoni legendaarisen Hannu Konosen kuoltua. Hän on kuitenkin jatkanut myös nuorisotyötä ja on tätäkin haastattelua tehdessä Kreetan matkalla Uspenskin nuorten kanssa. Kerran nuorisotyöntekijä, aina nuorisotyöntekijä! 

– Meidän kodin ovet olivat aina auki Marinan, Mikaelin ja Aleksin kavereille, ja kyllä heitä riittikin, Maria muistelee lämmöllä. – Samoin aikoinaan sekä nupi (Helsingin seurakunnan nuorten piiri) että perhekerho kokoontuivat meillä, ja se oli hauskaa. Monista nupilaisista tuli rakkaita ystäviä koko elämän ajaksi.   

Hän toteaa molempien saaneen ammatit, joissa he ovat viihtyneet ja työpaikat, joita rakastavat.  

– Olen ollut 30 vuotta samassa paikassa luokan- ja ussan opena ja jään Kulosaaren ala-asteelta varmaan eläkkeellekin.  

Jos miinusta pitää etsiä, Maria nostaa esiin jo kertaalleen mainitut työajat.  

– Juhalla on vapaata maanantaisin ja tiistaisin ja minulla viikonloppuna. Ja jos kysytään, mitä me tehdään jouluna, vastaus on aina sama: mennään kirkkoon ja ollaan kotona. 

Lapset on saatu kuitenkin kasvatettua aikuiseksi ja yhteistä lomaa vietettyä kesäisin.  

– Matkustaa olemme saaneet paljon, lomailtu leireillä ja mökeillä, sekä lasten isovanhempien ja ystävien luona.  

Maria huomauttaa, että vaikka heidän perheensä on pärjännyt, monelle hankalat aikataulut voivat olla isokin haaste. 

– Toivoisin seurakunnilta apua työntekijöilleen, joilla on pieniä lapsia. Työntekijän perhe on tosi tärkeä yhtälailla kuin muutkin seurakuntalaiset.

Erilaiset kuprut seurakunnassa tuntuvat myös raskailta.

– Kun lapsille on opetettu, että Jumala on hyvä ja seurakunta koko perheelle rakas, heidän on vaikea nähdä, ettei aina olekaan niin. Kun kohtelu ei ole reilua, täytyy vaan todeta, että hyvään pitää silti pyrkiä. Ja vaikkei siinä aina onnistuta, se ei tee Kirkkoa huonoksi tai pahaksi. Ihminen on heikko, mutta Kirkko pyhä ja Jumala aina hyvä.  

”Puolimaatuskan” monet roolit

Maria on laulanut 2000-luvun alusta lähtien säännöllisesti Uspenskin kuorossa. Sen johtaja Varvara Merras on vaativa ja innostava kanttori ja kuorolaiset tärkeitä ihmisiä. Vuodet 1996-2018 hän toimi seurakunnan valtuustossa, joista viisi vuotta puheenjohtajana, ja oli muutaman kauden myös kirkolliskokousedustajana sivistysvaliokunnan puheenjohtajan tehtävässä. Molemmat olivat mielenkiintoisia ja haastaviakin tehtäviä.

– Seurakunnan toimikunnissa lemppareitani olivat kirjasto, viestintä ja kasvatus. Mottoni olisi voinut takoa vaikka kiveen: Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, ja positiivinen uteliaisuus on voimavara. Eriävistä mielipiteistä huolimatta täytyy tulla toimeen ja puhaltaa yhteen hiileen.  

Pappilan lapsesta “puolimaatuskaksi” eli diakonin rouvaksi, äidiksi, opettajaksi, luottamushenkilöksi, kuorolaiseksi ja viime vuosina myös anopiksi ja isoäidiksi muovautunut Maria miettii, että olisi kiinnostavaa tehdä jonkinlainen jäsennys ortodoksisen uskon vaikutuksesta naisen eri elämänvaiheisiin ja rooleihin.  

– Usko kun on ollut niin vahvasti mukanani aina ja kannatellut läpi elämän. Vain teininä halusin ihan itse määritellä, missä olen mukana ja missä en, enkä ollut kiinnostunut silloin kirkossa käymisestä. Jumalan olemassaoloa tai rakkautta en kuitenkaan silloinkaan epäillyt.

Tällä hetkellä Maria iloitsee erityisesti isoäidin – tai mamman, kuten häntä kutsutaan (Juha on tata) – roolista.

– Olemme täysin hurahtaneita pikkutyttöihin: kolmevuotiaaseen Ainoon, puolitoista täyttäneeseen Pihlaan ja vasta pariviikkoiseen vauvaan.

Entä millaisena hän näkee tulevaisuutensa? Onko haaveita uusista rooleista tai uusien asioiden oppimisesta?

Maria harkitsee hetken.  

– Haluan opetella karjalan kieltä. Se on niin lähellä sydäntä. Karjalaisuus on hyvin vahvasti minussa. Lisäksi haluaisin olla urheilullinen mummo, Sellainen, joka joogaa, pyöräilee ja ui tappiin asti.  

– Ei sammaloidu? 

– Ei missään nimessä! Liikkeellä pitää pysyä. 

Metsien kaukainen sini

En voi olla hymyilemättä Marian visiolle; niin johdonmukaisesti se jatkaa Anni Swanin ladulla. Hänenkin sankarittarensa ovat Iris-rukasta Saraan ja Sarriin paitsi uteliaita, myös liikkuvaisia. Puhumattakaan Pikkupappilan nuorista, joista mielleyhtymäni sai alkunsa. Ehdotan, että Maria muistuttaa eniten Pikkupappilan Ullaa, eikä hän tyrmää ajatustani. Varsinkin hokema, jolla Ulla rauhoittaa mielensä, puhuttelee häntä: ”Metsien kaukainen sini”.  

– Sopii Kalasataman uuteen kaupunginosaan muuttavalle, hän hymyilee huvittuneena.

– Vaikka eiväthän Itä-Suomen metsät lähde minusta ikinä. Kaipaan rauhaa aina, sisimmässäni ja ympärilläni.

Myös usko ja rakkaus Kirkkoon ovat pysyviä, eivätkä horju maailman tuulissa. Ei, vaikka lauluääni menisi ja rakas kuoro pitäisi jättää.

– Laulan niin kauan kuin voin, mutta rukoilijana kirkossa on myös äärimmäisen hyvä olla.

Siihen ei Anni Swanillakaan taitaisi olla enää mitään lisättävää.

Naiskollektiivi

Sari Ahponen: Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyviksi

Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta ja saa toimilleen kannatusta ja kannustusta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta ja saa osakseen vastustusta, sillä vihollinen yrittää vastustaa pyrkimystämme?

Olen ehtinyt jutella Hämeenlinnan alueen ma. kanttorina toimivan Sari Ahposen kanssa vasta muutaman minuutin, kun olemme jo hengellisyyden syvässä päädyssä. Haastattelupaikkana on meluisa herttoniemeläisravintola, jonne olemme tulleet lounaalle. Silti pöytämme ääressä on rauha, joka suojassa on helppo puhua Jumalasta, armosta ja johdatuksesta.

Usko näkyy arjessa

Sari kasvoi ortodoksisessa kodissa mutta osallistui lapsena ja nuorena aikuisena kirkon elämään vain vähän. Vuonna 2008 hän alkoi käydä säännöllisesti tuolloin Mellunmäessä sijainneessa pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. Kaikki alkoi muuttua ja elämä alkoi rakentua ortodoksiselle uskolle.

– Ortodoksisuus on ajattelutapani perusta, joka tarjoaa luottamusta ja turvaa. Voin luottaa siihen, että asiat menevät juuri kuten niiden tarkoituskin mennä. Olen oppinut, kuinka kaikesta pahoista asioista ja ikävistä voi seurata jotain hyvää ja huomannut sen huomannut omassa elämässänikin. Jumala voi muuttaa pahatkin asiat hyväksi. Kielteisiinkin asioihin voi saada merkityksellisen ja tarkoituksellisuuden tunteen, sillä kaikesta voi oppia, Sari tiivistää.

Usko on siitä lähtien ollut mukana Sarin arjessa monin tavoin. Hän on säntillinen kirkossa kävijä, joka pitää huolta myös henkilökohtaisesta rukouselämästään.

– Arkeani rytmittävät aamu- ja iltarukoukset, joista aikoinani pidin kiinni hyvin tiukasti, mutta nyt on tullut pientä lipsumista. Myös ruokapaastoja olen pyrkinyt noudattamaan aina, myös viikoittaisia paastopäiviä. Siinäkin on parantamisen varaa: kanttorin epäsäännöllisen ja reissaamista edellyttävän työn takia tulee välillä lipsuttua, Sari huokaa.

Hän muistelee, kuinka vielä viitisentoista vuotta sitten kirkossamme oli narratiivi, että ruokapaasto ei ole niinkään tärkeää, hengellinen paasto on.

– Se on vähän erikoinen ajatus. Läntisellä puolella ruumis ja henki erotetaan, mutta ortodoksisuuteen kuuluu ruumiin ja hengen erottamattomuus: ne ovat symbioosissa ja yhtä. Hengellinen paasto ei onnistu, jos ei ole ruokapaastoa, ja ruokapaasto ei onnistu, jos ei ole hengellistä paastoa. Ne menevät käsi kädessä, Sari muistuttaa ja sanoo olevansa iloinen, kun heiluri on heilahtanut toiseen suuntaan ja korjausliikettä tapahtunut: ruokapaastotietoutta pidetään enemmän yllä kuin aiemmin, ja kirkon jäsenistö on siitä kiinnostunut.

Myös huivi tuli osaksi Sarin kirkkopukeutumista.

– Olin ensimmäisinä vuosina vähän fundis-moodissa, mihin oli vaikuttanut pappismunkki Serafim Rosen elämäkerran lukeminen, hänen ajattelunsahan oli hyvin konservatiivis-fundamentalistista. Toki ajattelen monista asioista edelleen samalla tavalla, mutta nykyään huivin käyttö on enempi tapa ja tottumus. En vain osaa mennä kirkkoon ilman huivia. Huivin käyttö on myös signaali keholle mennä rukous-moodiin. Pystyn keskittymään paremmin rukoukseen.

Ortodoksisuus on vastalääkettä nykyajan pinnallisuudelle

Sarin nimikkopyhä on Saara, joka sai lapsen vasta vanhalla iällä. Saaran lapseton liitto Abrahamin kanssa puhuttelee Saria, mutta muitakin läheisiä pyhiä hänellä on, esimerkiksi Ksenia Pietarilainen, Matrona Moskovalainen, Serafim Sarovilainen ja Aleksanteri Syväriläinen, jonka nimikkoluostarissaan Syvärillä hän on päässyt käymään kahdesti.

–Reliikkien kunnioittaminen oli kummallakin kerralla hyvin vaikuttava kokemus.

Sari Ahponen kanttoroi ristisaatossa. — _{Sari kanttoroi Hämeenlinnan praasniekan ristisaatossa. (Kuva: Airi Immonen.)}

Keskustelumme kuluessa Sari osoittautuu asioita laajasti pohtivaksi naiseksi, jolla on selkeät näkemykset ja rauhallinen tapa tuoda ne esiin. Hän harmittelee esimerkiksi sitä, miten vastakkaista elämäntapaa nyky-yhteiskunta tarjoaa verrattuna ortodoksiseen.

– Jostakusta naisesta oli tehty koko aukeaman juttu Hesariin siksi, että hän oli ostanut sometuloillaan 800 euron lenkkarit. Ja säännöllisesti on juttua siitä, miten on ihan ok ansaita rahaa OnlyFans-sivustolla. Luulen, että takaraivossa kaikki tietävät, ettei se olekaan niin hieno juttu, ja siksi sitä yritetään normalisoida. Ortodoksisuus tarjoaa onneksi koherentin maailmankuvan vastapainoksi, Sari sanoo.

Hän tosin myöntää pohtivansa, millaisen signaalin nuoret naiset ja tytöt saavat pinnallisuuden ja holtittomuuden ihannoinnista.

–Harmittelen myös, että nykyajassa meitä naisia tunnutaan kehottavan itsenäisyyteen ja vahvuuteen tavalla, joka ei ole ongelmaton. Meille myydään elämäntapaa, jossa pitää olla riippumaton, ja kannustetaan luopumaan romanttisista haaveista: siitä, että joku välittää ja rakastaa. Nyt supersankarityttö pelastaa prinssin. Yritetäänkö tunkea pyöreää palikkaa neliön mallisesta kolosta sisään, Sari kysyy.

Herra tasoittaa sinulle tien

Musiikinohjaajaksi Jyväskylän konservatoriosta aikoinaan valmistunut Sari on laulanut kirkkokuorossa ja tehnyt myös kanttorin sijaisuuksia lähes yhtä kauan kuin on käynyt aktiivisesti kirkossakin: aluksi Mellunmäessä ja vuodesta 2015 Uspenskin Katedraalikuorossa. Myös haave kanttorin ammatista oli alkanut elää mielessä.

Ratkaisevan askeleen hän otti kuitenkin vuonna 2019. Postinjakajana vuosikymmeniä toiminut Sari alkoi pohtia uutta uraa ja maisterinopintoja Postin rakennemuutoksen ja jakajien työnkuvan muuttuessa. Häntä kiinnostivat niin tilastotieteen kuin ortodoksisen teologian opinnotkin, jälkimmäiset enemmän, mutta ajatus Joensuuhun muutosta mietitytti.

–Naistenpäivän aattona keskustelin kanttori Varvara Merras-Häyrysen kanssa, ja hän kannusti minua kertoen monien pendelöivän ja vuokraavan huonetta seminaarilta. Silloin tein päätöksen, jota en ole katunut, Sari kertoo ja kuvaa kaiken loksahtaneen paikoilleen ja edenneen oikeaan suuntaan kuin itsestään.

– Tie vain sileni edessä. Aivan kuten psalmissakin sanotaan, että Herra tasoittaa sinulle tien.

Nyt hän kertoo olevansa jo gradua vaille valmis maisteri, sillä aikaisemmat musiikkialan opinnot luettiin hyväksi. Tämän vuoden alussa hänet valittiin Hämeenlinnan alueen määräaikaiseksi kanttoriksi sijaistamaan kollegaansa Minna Jokista, mistä hän on erittäin iloinen.

Vivahteikas ja lämminhenkinen keskustelumme alkaa kääntyä loppupuolelle, sillä opinnot kutsuvat Saria jälleen. Miten siis alussa miettimämme kysymys? Onko oikein ajatella Jumalan tahdon näkyvän silloin, kun asiat tuntuvat helpoilta? Vaiko tuleeko ajatella, että usein Jumalaa kohti pyrkiessä asiat ovat vaikeilta vihollisen vastustuksen takia? Päätimme siteerata erästä suomalaista pappismunkkia, jolta Sari oli asiaa joskus tiedustellut:

Molemmat näkökulmat ovat oikein. Ja molemmat näkökulmat ovat väärin.

Teksti: Maria Roiha

Naiskollektiivi

Kun koti on Valamossa: sisarukset Seija Iltola ja Raija Kanninen asuvat ”omissa paratiiseissaan”

Valamon ikoniakatemian opettaja Raija Kanninen sekä hänen sisarensa, pitkäaikainen Valamon-talkoolainen Seija Iltola ovat monille luostarikävijöille tutut sisarukset, jotka ovat asuneet Valamon välittömässä läheisyydessä jo pitkään. Lapsuutensa he asuivat Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän ortodoksista kirkkoa. Koska suku oli täynnä pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä, heiltä edellytettiin ahkeraa palveluksiin ja uskontotunneille osallistumista. Kirkkoon he menivät mukisematta, mutta koulussa jäivät kiinni lintsaamisesta, mikä oli noloakin nolompaa.

– Keskusradiossa kuuluttivat, että Iltolan tytöt uskontotunnille, Seija puuskahtaa. – Me jupisimme, että miksi meidän pitää olla tällaisia himo-ortodokseja.

Pappissuvun paino ja ortodoksinen kasvatus kääntyivät aikuisina siunaukseksi. Seija lauloi kirkkokuorossa ja kävi Itä-Karjalan opiston uskontolinjan Punkaharjulla. Raija opetti päätoimensa (Jyväskylän yliopiston henkilöstösihteeri) ohessa ikonimaalausta Jyväskylässä, Keski-Suomessa ja Valamossa, jonka opistoon oli tutustunut ensin oppilaana. Nyt työ on keskittynyt Valamoon ja hän nauttii siitä edelleen, vaikka onkin pikkuhiljaa siirtymässä kohti eläkepäiviä ja vapaan ikonitaiteilijan aikatauluja.

Kirkko on Valamon vetonaula

Sisaruksilla on pitkä suhde Valamoon, jossa he kävivät jo vanhempiensa kanssa. 1970-luvulta lähtien he ovat nähneet luostarin kasvavan ja kehittyvän, ihmisten tulevan ja menevän, ja tutustuneet niihin, jotka ovat pysähtyneet pitemmäksi aikaa. He ovat löytäneet oman paikkansa luostarinmäellä sekä maallisissa askareissa että kirkossa, jossa Seija viihtyy naisten puolella lähellä Sergein ja Hermanin ikonia ja Raija taaempana. Seijan lempipalvelus on vigilia ja Raijan arkiaamun liturgia.

Sergei ja Herman sekä Valamolainen Jumalanäiti. — _{Pyhittäjien Sergein ja Hermanin sekä Valamolaisen Jumalanäidin ikonit Valamon pääkirkon naistenpuolella.}

Vigilian alussa ja arkiaamuina kirkossa on hiljaista ja hämärää. Mutta toki oma tunnelmansa on siinäkin, kun osallistujia on paljon, ja suuret juhlat, jolloin kirkko on koristeltu viimeisen päälle, eivät voi olla säväyttämättä. Rutiini on aina sama: Kun kellojen soitto ilmoittaa palvelusten alkamisesta, heitetään pensselit nurkkaan, kutsutaan kissa sisälle, laitetaan kirkkovetimet päälle ja lähdetään matkaan.

– Kirkko on Valamon vetonaula, Raija julistaa ja Seija nyökkää olevansa samaa mieltä.

Kutsumme toisen kahville vilkuttamalla järven yli

Kun Seija pääsi eläkkeelle lastenhoitajan toimestaan, hän toteutti unelmansa ja muutti Valamoon. Parikymmentä vuotta on kulunut luostarin lähellä olevissa Ksenia-taloissa kuin enkelin siivillä. Naapurit ovat olleet mukavia ja maisema niin kaunis, ettei ole tarvinnut miettiä, minne silmänsä kääntää. Luostarissa hän on käynyt tekemässä talkootöitä tuohustehtaalla, kirkkomummona tai kahvimajurina igumenin kutsuilla, mutta vetonaula on kirkko, jonka kellojen soittoa hän seuraa palveluksiin. Usein niissä käy myös pikkusisko Raija.

Raijan perhe etsi ensin Valamon läheltä kesäpaikkaa ja löysikin sellaisen – Seijan sosiaalisuuden ansiosta. Sisko avasi bussissa suunsa oikeaan aikaan oikealle ihmiselle ja kaupat syntyivät jo viikkoa myöhemmin. Raija tuumii, että sen täytyi olla johdatusta, kuten seitsemisen vuotta sitten vastaan tullut nykyinen kotitalokin. Se on saman järven rannalla kuin Seijan Ksenia-koti, ja sisaruksilla on näköyhteys toistensa laitureille.

– Vilkuttelemme järven yli vaikka sen merkiksi, että olen tehnyt kääretortun, tule kahville, uutterana leipojana tunnettu Seija kertoo. – Vanhempamme kävivät Jyväskylän ikonipiirissä, mutta minulla ei sivellin pysynyt kädessä, vaan piti tarttua muihin aseisiin, hän viittaa upeasti kuorrutettuihin kakkuihinsa.

Seija Iltola ja Raija Kanninen. — _{(Kuva: Annina Holmberg)}

Raijaa naurattaa, mutta sitten hän ryhtyy puolustamaan siskoaan tältä itseltään:

– Minä taas en ikinä osaisi taiteilla tällaisia.

Arvostettu ikonimaalari näyttää koria, joka on pullollaan virpavitsoja varten rypytettyjä kreppipaperikukkia. Niitä tehdään Valamossa talkoovoimin niin isoja määriä, että askartelu aloitetaan jo ensimmäisellä paastoviikolla. Leivonnaisten ja paperikukkien lisäksi Seija ompelee, ja koska hänellä on ”päässä jo lähtöväri”, hän on kirjaillut itselleen ruumispeitteenkin.

Yhteinen usko ja lämmin huumori yhdistävät

Seijan omaksi nimikkopyhäksi on merkitty Lucia, mutta jos hän saisi itse valita, hän ottaisi houkka Ksenian. Ei niin, että Luciassa olisi mitään vikaa, mutta Ksenia tuntuu läheisemmältä.

– Ja minähän asun Ksenia-taloissa, että senkin vuoksi.

Raija empii hetken, ennen kuin uskaltautuu tunnustamaan:

– Voiko lempipyhäksi valita Jumalansynnyttäjän?

Hänen nimikkonsa on lapsimarttyyri Iraida eli venäjäksi Raisa, mutta lukemattomia Jumalansynnyttäjiä maalanneena hän kokee tämän enemmän omakseen. Onneksi voi rukoilla molempia.

Iltolan tyttöjen haastatteleminen on hauskaa, koska heistä ei tarvitse nyhtää vastauksia, vaan tarinat pulppuavat luonnostaan. Yhtä luontevasti he puhuvat uskonnollisista aiheista, joihin monet suhtautuvat varoen pelätessään kuulostavansa hihhuleilta. Lisäksi heidän naurunsa tarttuu. Seija on kaksikon vitsiniekka, jonka murjaisuja Raija yrittää välillä suitsia. Seija jatkaa kuitenkin värikästä kerrontaansa, eikä kestä kauan, kun Raijaakin rupeaa taas naurattamaan. Sisarusten läheisyys ja yhtäläinen huumorintaju näkyy eleissä ja ilmeissä. Ja vaikka he palveluksissa viihtyvät eri puolilla kirkkoa, ehtoolliselle he menevät aina yhdessä, isosisko edellä ja pikkusisko perässä lapsuudesta opitun tavan mukaan.

Naiskollektiivi

Kun ohjaaja-kirjailija Eira Mollberg raitistui, hän ryhtyi tekemään kuvataidetta – Nyt hän kysyy, miksi ilo on aliarvostettua ja murheellisuus syvällisyyttä

– En ole absolutisti, Eira tarkentaa. – Mutta en myöskään enää sosiaalinen lipittelijä.

Vuonna 1957 syntyneen Eiran elämänmuutosta kuvataan romaanissa Villasukkahäpeä, josta tehtiin myös näytelmä. Teatteri Avoimissa ovissa pyörineen esityksen musiikista vastasi Larissa Qvintus-Petsalo, joka toimii nykyään Tikkurilan ortodoksisen kirkon kanttorina. Hengellinen aspekti oli vahvasti läsnä.

Vaikka edellisestä romaanistaan Vakuuslapset Savonia-palkinnon saanut Eira vei Villahousuhäpeän näyttämölle asti, se koitui hänelle taloudelliseksi tappioksi.

– En saanut siihen enkä sen jälkeen apurahoja – olen ilmeisesti yli-ikäinen – joten päätin hakeutua palkkatöihin, jostainhan leipä on revittävä. Toisaalta opin, että köyhyys on vapauttavaa ja voin tehdä mitä huvittaa, kuten maalata.

Tämän jutun fokus onkin taidemaalari Eirassa.

Ortodoksisuus on innoittajana Eiran taiteessa. Uspenie-sarjaa.

Käsillätekemisen ihanuus

– Olen aina rakastanut käsillä tekemistä, Sakarimäen koulussa koulunkäyntiavustajana päivätyössä käyvä Eira kertoo. – Ensimmäinen tutkintonikin on kankurin.

Sen hän hankki hyvin nuorena Urjalan käsityöopistosta, jonka kesäkurssilla kudottiin pitkät päivät valoisiin öihin asti. Palkintona oli kankurin ammattipaperit.

Kuvataidekärpänen pisti kuitenkin sitäkin aikaisemmin.

– 14-vuotiaana Moskovassa Tretjakovin galleriassa, hän muistaa tarkasti. – Isä ja äiti veivät minut sinne. Menin aivan tolaltani, suorastaan liekehdin. Päätin opetella venäjän kielen, minkä teinkin, ja Moskovasta tuli lempikaupunkini. Moni sanoo nyt Ukrainan sodan aikana, ettei aio enää koskaan matkustaa Venäjälle, mutta minä menen sinne heti, kun tilanne sallii. Sotaa vastustan tietenkin ankarasti.

Eira pitää lompakkonsa arvokkaimpana aarteena moskovalaisen Leonardo-taideliikkeen alennuskorttia.

– Se kauppa on minulle taivas, sieltä saa kaikkea.

Sen lisäksi että on aina pitänyt askartelusta ja käsitöistä, myös geeneistä löytyy taiteilijaperimää. Kuuluisan isän, elokuvaohjaaja Rauni ”Molle” Mollbergin, lisäksi suvussa on useampi kuvataiteilija. Isän veljeä Jorma Mollbergia Eira nimittää suosituksi toritaiteilijaksi, joka maalasi maanisesti silloin kun ei juonut.

– Hänen kukkahuivityttöjään kysellään vieläkin, sen verran suosittuja aiheita hän maalasi.

Äidin veli Hannu Dahlström sen sijaan oli oikea matrikkelitaiteilija, ja isoäidin kummatkin sisaret maalasivat.

– Kyllä voi sanoa, että maalaaminen on minulla geeneissä.

Hidas sekatekniikka on meditatiivista tekemistä

Kun Eira kuvailee tapaansa maalata, hänen kätensä liikkuvat ja havainnollistavat prosessia.

– Valitsen ensin valmiin työn, otan siitä kopion ja teen alustan. Sitten rupean leikkaamaan ja liimaamaan päälle toisia kuvia ja kuvien osia, käytän villisti myös ylenpalttisen koreita materiaaleja, kuten pitsireunaisia kakkupapereita ja tapetteja. Herkuttelen täydellisen pyöreällä muodolla jos haluan. Olen juuri niin naiivi kuin kulloinkin tuntuu ja teen vain itselleni.

Oma tärkeä vaiheensa on raamitus, joka ei suinkaan tapahdu viimeisenä, vaan prosessin alkuvaiheessa.

Eira metsästää kehyksiä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksista:

– Nihtisilta on mahtava! hän mainostaa.

Sitten hän laittaa kuvapohjan raameihin, jotka myös maalaa ja käsittelee niin, että ne ikään kuin jatkavat työtä tai sulautuvat osaksi sitä.

Lopuksi hän merkitsee kuvan taakse pohjana olevan alkuperäistyön tiedot ja tekijän, reiluuden vuoksi.

Valmiita töitä voi kutsua vaikka kollaaseiksi.

– Sekatekniikka on niin hidasta, että se on suorastaan meditatiivista. Ja se muistuttaa ikonimaalausta, vaikka sen tekniikoista poikkeaakin.

Eira korostaa, ettei hän maalaa ikoneja, vaikka saattaa ottaa aiheet ikoneista.

– Kun tein Gregorios Voitonkantajaa, pääsin flowta syvempään tilaan, superflowhun.

Uspenie-sarja ammentaa myös ortodoksisesta uskonnosta, joka on Eiran perhettä yhdistävä liima. Lapset ovat jo aikuisia ja lapsenlapsiakin useampi, mutta ortodoksiset juhlat kokoavat perheenjäsenet yhteen ja arkenakin Justus-poika soittaa, jos äitiä ei ole vähään aikaan näkynyt kirkossa.

Ilo saa kuulua taiteeseen

Eira on tehnyt useita pyhiinvaelluksia ja tuntee monia luostareita. Niistä kotoisimmaksi on tullut Pyhtitsan nunnaluostari, joka sijaitsee Koillis-Virossa, ja jossa on yli 100 nunnaa. Eira seuraa luostarin jumalanpalveluksia youtubesta, viimeksi hän kävi siellä toukokuussa. Pyhtitsa kuuluu Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Eira esitti tilanteesta kysymyksiä nunnille ja sai jokaiselta omanlaisensa vastauksen. Tilanne oli kiinnostava.

– Kaipaan Pyhtitsaan kovasti ja odotan seuraavaa käyntiä, joka on mahdollisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Kaipuusta tulee mieleen murhe, joka on suomalaisen taiteen käytetyimpiä materiaaleja, oli kyse sitten kirjallisuudesta, elokuvasta tai kuvataiteesta. Iloa pidetään usein vähempiarvoisena ja synkkyys lasketaan syvällisyydeksi.

– Mutta murehtiminen ei ole syvällisyyttä, sanoo Eira ja haluaa tähdentää, että tämä koskee myös ikoneja. – Kuvallinen teologia lähtee tuonpuoleisesta eikä tästä maailmasta, joten siihen eivät päde maalliset lait. Edelleen hengellinen taide on eri kuin ikonitaide, jossa on aivan oma katsomisen ja kädentaidon ihmeensä.

Esimerkkinä Eira käyttää monien ensimmäistä kertaa ikonin edessä kokemaansa tunnetta, että ”se katsoo juuri minuun”.

– Eikö sinunkin tutuillesi ole käynyt niin, kun olet vienyt heidät kirkkoon tai ikoninurkan eteen? hän tivaa.

Pakko myöntää, että on.

Lopuksi kuitenkin:

– Mottoni maalatessa on, että älä ota mitään vakavasti ja pääasia, että on kivaa.

Se näkyy Eiran värejä hehkuvissa töissä, joiden yksityiskohtia toivon mukaan päästään tarkastelemaan pian näyttelyssä. Kolme aikuista lasta Pihla, Johannes ja Justus ainakin kannustavat äitiään pitämään sen, ja tämän jutun tehtyään myös haastattelija.

Eira Mollbergin teoksia katsoessa päällimmäisenä tunteena on ilo, ja hänen kirjoissaan käsitelty peikko – häpeä – saa huutia sen tieltä.

Naiskollektiivi

Millaista on toimia kulttuurikeskus Sofian johtajana, Leena Hoppania?

Leena Hoppania on asunut viime vuodet kahdella paikkakunnalla: Espoon Tapiolassa ja Joensuun Suhmurassa. Etelässä on koti, mutta Itä-Suomessa vanha sukutalo ja osa juurista. Sinne elämä painottui koronan ja Joensuun kaupungin kulttuurijohtajan pestin aikana leskeksi jääneen isän, puolison ja koiran kanssa, mutta nyt painopiste on palannut Tapiolaan. Leena aloitti Kallahdenniemen kärjessä sijaitsevan ortodoksisen kulttuurikeskus Sofian johtajana kevättalvella ja tuntee puolen vuoden jälkeen tulleensa oikeaan paikkaan, vaikka työmatkoihin kuluu edelleen turhan paljon aikaa.

– Onneksi niiden aikana voi ajatella, sillä sitäkin työ vaatii, hän sanoo. – Pidän jatkuvasti yllä ajatusta, kuinka taklata arvopohjaisen ja liiketaloudellisen toiminnan ristiriita. Sofiassa voi toteuttaa monipuolisesti melkein mitä vaan, mutta päätökset on tehtävä järki päässä, joskin sydän lämpimänä.

Leena on koulutukseltaan luovan johtajuuden taiteen maisteri ja tehnyt työtä sekä kulttuurikentällä että politiikassa. Hänen puheessaan toistuvat sanat luovat talous ja vaikuttaminen.

– Kun opiskelin 1990-luvulla, rahasta ei ollut sopivaa puhua samassa lauseessa taiteen kanssa. Kaikkein pahimpana pidettiin tuotteistamista, joka oli melkein kuin paholaisen kanssa sopimuksen solmimista. Tuottajat ja taiteilijat huutelivat toisilleen eri puolilta rantaa, ja kesti aikansa, ennen kuin yhteinen ääni alkoi löytyä.

Se tapahtui keskustelun kautta, eikä muuta tietä ole, Leena uskoo. Dialogi on hänestä kaiken a ja o, oli kyseessä sitten isot rakenteet tai pienemmät yksityiskohdat.

– Sofiassakin haluan viedä asioita eteenpäin kyselemällä ja kuuntelemalla, mutta myös itse ehdottamalla ja ottamalla vastaan palautetta.

Ikiaikainen traditio ja tarinoiden voima

Tarinat merkitsevät Leenalle paljon. Sofiallakin on tarina, jonka emeritus metropoliitta Ambrosius on pannut alulle. Sitä tarinaa on hyvä vaalia.

– Ja kuten kirkossa, täälläkin kauneus hellii mieltä ja auttaa muistamaan, kuinka pieni hippunen sitä on itse ikiaikaisessa traditiossa.

Koska Leena on ollut mukana muutamassa todella isoissa produktioissa – aikoinaan muun muassa mukana manageroimassa Ville Valoa ja HIM-yhtyettä sekä kehittämässä luovien alojen nousua Suomessa – hän tietää, kuinka tärkeää mittakaavan tarkastaminen aika ajoin on.

– Palaan tarinaan ja yritän hahmottaa kokonaisuuden, etten juuttuisi hinkkaamaan yksityiskohtia, vaikka nekin ovat tärkeitä. Mutta tärkeintä on iso kuva; se, mitä me haluamme välittää ja kertoa.

Konkreettinen esimerkki on henkisyyttä rock-lyriikassa käsittelevä kurssi tai seminaari, jollaisen järjestämisestä Leena haaveilee. Olisi hienoa saada Kauko Röyhkän, Mariskan ja A.W. Yrjänän tapaisia runoilijoita avaamaan sanoitustensa taustoja.

– Me elämme niin rationaalista aikaa, että tuntemattoman hyväksymisen eteen täytyy tehdä töitä. Excel-taulukoiden rinnalle pitää saada henkistä syvyyttä. Aivan kuten Hilma af Klint teki taiteen avulla tuonpuoleista näkyväksi, vaikka joutui salaamaan sisältöjään vuosiksi eteenpäin.

Tänään ollaan arvokonservatismin noususta huolimatta vapaamielisempiä kuin 1800-1900-luvun taitteessa, joten salailulle ei ole tarvetta, vaan ortodoksinen kulttuurikeskus taipuu niin rauhan aatteen kuin mystisempiluonteisen ajatushautomonkin areenaksi.

– Ja onhan meillä pyhäkkö, jossa luetaan joka päivä rukouksia, Leena naurahtaa.

Sinne on hyvä mennä sekä Sofian kävijän että sen johtajan.

– Vaikka vaan hiljentymään tai tarkastamaan omaa tarinaansa ja mittakaavaansa. Siellä minäkin riisun taloushatun, sytytän tuohuksen ikonin eteen ja unohdan maalliset huolet. Hetkeksi.