Sotaraiskaukset ovat nousseet otsikoihin viime keväänä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Ukrainassa on raiskattu naisia ja lapsia, jossakin määrin myös miehiä. Vaikka on käynyt ilmi, että muutama Ukrainan viranomainen katsoi asiakseen suurennella ja vääristellä tapahtuneita, kysymys ei ole pelkästään huhuista ja propagandasta. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (ETYJ) tutki kevään ja alkukesän aikana Venäjän joukkojen Ukrainassa tekemiä humanitaarisia ja ihmisoikeusloukkauksia, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan ja julkaisi raporttinsa heinäkuussa 2022. 

ETYJ:n tutkimuksen mukaan venäläisjoukot ovat raiskanneet tai käyttäneet seksuaalisesti  hyväksi todennäköisesti satoja naisia ja tyttöjä. Joukkoon mahtuu myös vanhoja naisia. Seksuaalirikoksista ilmoittaminen on tunnetusti arka asia, ja pääosa teoista jää raportoimatta. Tutkimuksessa nousi esille myös joukkoraiskauksia, joita tehtiin naisten perheenjäsenten, myös lasten, läsnäollessa. Väkivallasta on seurannut paitsi ei-toivottuja raskauksia ja sukupuolitauteja, myös fyysisiä ja henkisiä vammoja sekä ongelmia omassa sosiaalisessa yhteisössä.

Lapsetkin ovat saaneet osansa julmuuksista siitä huolimatta, että kansainväliset sopimukset aivan erityisesti suojelevat heitä. Lasten pahoinpitelyt ja raiskaukset ovat myös arka asia; niistä ilmoitetaan viranomaisille huonosti. Silti tiedetään, että venäläiset sotilaat ovat kohdistaneet seksuaalista väkivaltaa alaikäisiä tyttöjä ja poikia kohtaan ja jopa kuvanneet tapahtumia videolle. 

Vuosituhansia vanha ilmiö

Raiskaus ja naisten pahoinpitely sotien aikana eivät ole uusia asioita – varhaisin tunnettu kertomus naisten kohtalosta sodassa lienee Euripideen näytelmä ”Troijan naiset” vuodelta 415 e.Kr. Raiskauksista on viimeisen sadan vuoden aikana raportoitu muun muassa toisen maailmansodan loppuvaiheessa, Jugoslavian hajoamissodissa sekä Ruandan, Kongon  ja Etiopian sodissa. Sotien julmuudet ovat kohdistuneet erityisesti siviileihin, vaikka naisiin kohdistuvaa fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa on pyritty ehkäisemään sekä Geneven sopimuksilla, jotka koskevat naisten kohtelua sodan ja aseellisten konfliktien aikana (vuodelta 1949) että uudemmilla YK:n ja Euroopan neuvoston  sopimuksilla (kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus 1979; sopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta 2011). 

Osana sotasuunnitelmaa

Raiskauksia tutkittiin ensimmäistä kertaa sotarikoksena vuosituhannen vaihteen kahta puolta Jugoslavian sotarikostuomioistuimessa (International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, ICTY). Niitä käsiteltiin kidutuksen ja orjuuttamisen tapana, sotarikoksena, rikoksena ihmisyyttä vastaan ja jopa kansanmurhana.  Kansanmurhasta puhutaan silloin, kun seksuaalista väkivaltaa käytetään keinona kansallisen tai etnisen ryhmän tuhoamiseen. 

Esimerkiksi serbiarmeijalla on osoitettu olleen jo vuonna 1991 laadittu kirjallinen suunnitelma alueen etniseen puhdistukseen. Suunnitelman mukaan muslimien ”moraali ja taistelutahto voitiin murskata helpommin raiskaamalla naisia, erityisesti alaikäisiä ja jopa lapsia, ja tappamalla muslimeja heidän uskonnollisissa rakennuksissaan”. Suunnitelman mukaan mahdollisimman monet muslimi- ja kroaattinaiset piti saattaa raskaaksi, sillä serbien siittämistä lapsista tulisi serbejä.

Bosnian entisten vankileiriuhrien yhdistys julkaisi vuonna 2000 kirjan, johon on koottu eri alojen asiantuntijoiden lausuntoja sekä 45 naisen anonyymit kertomukset omasta kohtalostaan. Nämä naiset esiintyivät myös todistajina ICTY:n oikeudenkäynneissä. Naiset kertovat päivästä toiseen toistuneista joukkoraiskauksista, kymmenistä ja jopa sadoista väkivallan teoista. Äitejä häpäistiin lastensa nähden, alaikäisiä tyttöjä vanhempiensa nähden, vanhoja naisia kyläläisten nähden. Monissa tapauksissa raiskaajat olivat uhriensa naapureita, saman kylän asukkaita. Naiset kertovat saaneensa kuulla, että heistä kantamansa lapsen perusteella tulisi serbejä ja ortodokseja. Uhkailtiin myös koko väestön pakkokastamisella ja pakkokäännyttämisellä ortodoksiksi.

Vastaavasti Ukrainan sodan uutisoinníssa on kerrottu venäläisistä sotilaista, jotka raiskatessaan kertoivat tavoitteena olevan, että kyseiset naiset eivät enää koskaan haluaisi olla sukupuoliyhteydessä, ja niin saataisiin ukrainalaiset loppumaan.

Raiskaus ei suinkaan ole vain perinteisesti ortodoksisten kansojen käyttämä sodankäynnin väline. Silti on surullista ja kauhistuttavaa, että viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana sotia Euroopassa ovat aloittaneet nimenomaan perinteisesti ortodoksiset kansat – serbit ja venäläiset. Ja nimenomaan näissä sodissa tiedetään sotilaiden syyllistyneen seksuaalisiin julmuuksiin naisia ja lapsia kohtaan. Tilannetta ei hiukkaakaan paranna se, että muidenkin tiedetään syyllistyneen niihin muissa sodissa.

Lähteet:

Salzman, Todd A.: Rape Camps as a Means of Ethnic Cleansing: Religious, Cultural, and Ethical Response to Rape Victims in the Former Yugoslavia, 20 HUM. RTS. Q. 348 (1998).

I begged them to kill me. Crime against the women of Bosnia-Herzegovina. Center for investigation and documentation of the Association of former prison camp inmates of Bosnia-Herzegovina. Sarajevo 2000.

United Nations. Department of Peacekeeping Operations. Review of the sexual violence elements of the judgments of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia, the International Criminal Tribunal for Rwanda, and the special Court for Sierra Leone in the light of Security Council Resolution 1820. New York 2010.

Report on violations of international humanitarian and human rights law, war crimes and crimes against humanity committed in Ukraine (1 April– 25 June 2022). OSCE   ODIHR.GAL/36/22/Corr.1.  

He etsivät nuoria naisia. https://yle.fi/uutiset/3-12426216