Äidin hautajaiset pidettiin Helsingissä ja seuraavana päivänä hänet laskettiin haudan lepoon Valamossa. Helle pakkaantui entistä paksumpana Suomen päälle, mutta se ei estänyt omaisia ja ystäviä luomasta hautaa umpeen omin käsin. Isä aloitti, minä ja mieheni jatkoimme, pian myös lapset ja ystävät Valamosta tulivat mukaan. Hiekka lensi, hiki roiskui, suru puski läpi ja hellitti joka heitolla.
– Vihdoinkin jotain konkreettista, isä huokasi ja pyyhki otsaansa. Fyysinen uurastus näytti herättävän hänet eloon kohmeesta, jonka tuska, uupumus ja armoton ilma olivat aiheuttaneet. Minustakin tuntui hyvältä olla laskemassa arkkua ja peittämässä sitä; kaikki käytännönläheinen kävi terapiasta voimia vaativassa tilanteessa.
Uuden Valamon hautausmaa sijaitsee metsässä lähellä luostaria. Sieltä on kaunis näköala järvelle ja kukkulalle, joka on saanut nimen Taabor Galileassa sijaitsevan vuoren mukaan. Toisin kuin puistomaisilla hautausmailla, Valamossa on vain vähän kuuliljoja tai muita istutettuja kukkia, ja graniittikivien sijasta haudoille on pystytetty puiset ristit tai karjalaiset majaa muistuttavat grobut. Kummulla kasvaa sammalta, saniaisia, metsämansikkaa, ketoneilikkaa, pihlajia ja kieloja. Pitkiksi ehtineet puut suhisevat ympärillä ja aivan äidin haudan takana kohoaa kuusi, jonka oksa on laskeutunut havumetsän rauhan viiriksi kummun päälle. Runoilija Aulikki Oksanen laski hautajaisissa oman viirinsä leikkokukkien sijasta, ja lähetin hänelle lämpimän ajatuksen nähdessäni Oravaisen laulun toteutuvan Valamossakin.
Vietimme luostarissa kolme täydellistä päivää. Seilasimme Sergei-laivalla, uimme Juojärven silkkisessä sylissä, pesimme itsemme puhtaiksi rantasaunassa ja tarjosimme kotoa tuotua Lehtikuohua valamolaisille ystävillemme. Kirkossa kävimme monta kertaa päivässä sekä palveluksissa että kuuntelemassa Konevitsan mieskvartettia, ja haudalla, jonka kummulla muistokukat pysyivät ihmeen hyvin hengissä kuumuudesta huolimatta. Kun ilmassa alkoi näkyä ukkosen merkkejä, keräsin lasten avustuksella kortit hautakimpuista. Pelastin Johanneksen ja Anskin orkidean (se kukki pitkälle syksyyn) hukkumasta muiden kukkien alle ja ilahduin huomatessani, että äiti oli päässyt lähelle Elina Karjalaista, rakasta Uppo-Nallen äitiä ja ortodoksikummiaan.
Kolmannen päivän iltapuolella lähdimme ajelemaan kotia päin. Se oli haikeaa mutta vääjäämätöntä. Matka sujui hyvin, paljon paremmin kuin meno. Olimme levänneempiä ja tyynempiä ja pystyimme nauttimaan jopa maisemista. Emme tienneet, että takanamme melskasi ukkonen. Tieto siitä tuli vasta lähellä Helsinkiä, kun sain tekstiviestin luostarista. Siinä ilmoitettiin, että taivas oli pian lähtömme jälkeen revennyt ja myrsky riepotellut Papinniemeä katkomalla sähköjä ja kaatamalla puita. Hautausmaallakin oli mennyt nurin kymmenkunta.
– Sinne ei päästetä ketään muutamaan päivään, luin järkyttyneenä. – Ei ennen kuin vauriot on korjattu ja vaaratekijät siivottu pois. Äidin hauta on kuin ihmeen kautta säilynyt koskemattomana, vaikka aivan vierestä on romahtanut iso mänty. – Hän siivosi, tokaisi isä.
Mökkimme jokakesäinen ohjelmanumero oli ollut puukiista. Äiti oli halunnut tontille lisää aurinkoa ja merkinnyt kaadettaviksi tarkoitetut puut. Isä oli pannut hanttiin ja perustellut vastarintaansa maailmankaikkeutta syleilevillä argumenteilla. Se oli ollut älytön show, joka oli huipentunut aina äidin voittoon. Tällä kertaa hän oli päässyt päämääräänsä ilman teatteria ja raivannut hautausmaalle tilaa. Paikka oli ehkä sittenkin hieman liian varjoinen; nyt aurinko pääsi paistamaan sinne vaivattomasti. Äiti, joka oli aina rakastanut valoa ja aurinkoa, ei näköjään luopunut niistä taivaassakaan, vaan piti pintansa rajan toisellakin puolella.