Valamon ikoniakatemian opettaja Raija Kanninen sekä hänen sisarensa, pitkäaikainen Valamon-talkoolainen Seija Iltola ovat monille luostarikävijöille tutut sisarukset, jotka ovat asuneet Valamon välittömässä läheisyydessä jo pitkään. Lapsuutensa he asuivat Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän ortodoksista kirkkoa. Koska suku oli täynnä pappeja, kanttoreita ja muita kirkon työntekijöitä, heiltä edellytettiin ahkeraa palveluksiin ja uskontotunneille osallistumista. Kirkkoon he menivät mukisematta, mutta koulussa jäivät kiinni lintsaamisesta, mikä oli noloakin nolompaa.
– Keskusradiossa kuuluttivat, että Iltolan tytöt uskontotunnille, Seija puuskahtaa. – Me jupisimme, että miksi meidän pitää olla tällaisia himo-ortodokseja.
Pappissuvun paino ja ortodoksinen kasvatus kääntyivät aikuisina siunaukseksi. Seija lauloi kirkkokuorossa ja kävi Itä-Karjalan opiston uskontolinjan Punkaharjulla. Raija opetti päätoimensa (Jyväskylän yliopiston henkilöstösihteeri) ohessa ikonimaalausta Jyväskylässä, Keski-Suomessa ja Valamossa, jonka opistoon oli tutustunut ensin oppilaana. Nyt työ on keskittynyt Valamoon ja hän nauttii siitä edelleen, vaikka onkin pikkuhiljaa siirtymässä kohti eläkepäiviä ja vapaan ikonitaiteilijan aikatauluja.
Kirkko on Valamon vetonaula
Sisaruksilla on pitkä suhde Valamoon, jossa he kävivät jo vanhempiensa kanssa. 1970-luvulta lähtien he ovat nähneet luostarin kasvavan ja kehittyvän, ihmisten tulevan ja menevän, ja tutustuneet niihin, jotka ovat pysähtyneet pitemmäksi aikaa. He ovat löytäneet oman paikkansa luostarinmäellä sekä maallisissa askareissa että kirkossa, jossa Seija viihtyy naisten puolella lähellä Sergein ja Hermanin ikonia ja Raija taaempana. Seijan lempipalvelus on vigilia ja Raijan arkiaamun liturgia.
Vigilian alussa ja arkiaamuina kirkossa on hiljaista ja hämärää. Mutta toki oma tunnelmansa on siinäkin, kun osallistujia on paljon, ja suuret juhlat, jolloin kirkko on koristeltu viimeisen päälle, eivät voi olla säväyttämättä. Rutiini on aina sama: Kun kellojen soitto ilmoittaa palvelusten alkamisesta, heitetään pensselit nurkkaan, kutsutaan kissa sisälle, laitetaan kirkkovetimet päälle ja lähdetään matkaan.
– Kirkko on Valamon vetonaula, Raija julistaa ja Seija nyökkää olevansa samaa mieltä.
Kutsumme toisen kahville vilkuttamalla järven yli
Kun Seija pääsi eläkkeelle lastenhoitajan toimestaan, hän toteutti unelmansa ja muutti Valamoon. Parikymmentä vuotta on kulunut luostarin lähellä olevissa Ksenia-taloissa kuin enkelin siivillä. Naapurit ovat olleet mukavia ja maisema niin kaunis, ettei ole tarvinnut miettiä, minne silmänsä kääntää. Luostarissa hän on käynyt tekemässä talkootöitä tuohustehtaalla, kirkkomummona tai kahvimajurina igumenin kutsuilla, mutta vetonaula on kirkko, jonka kellojen soittoa hän seuraa palveluksiin. Usein niissä käy myös pikkusisko Raija.
Raijan perhe etsi ensin Valamon läheltä kesäpaikkaa ja löysikin sellaisen – Seijan sosiaalisuuden ansiosta. Sisko avasi bussissa suunsa oikeaan aikaan oikealle ihmiselle ja kaupat syntyivät jo viikkoa myöhemmin. Raija tuumii, että sen täytyi olla johdatusta, kuten seitsemisen vuotta sitten vastaan tullut nykyinen kotitalokin. Se on saman järven rannalla kuin Seijan Ksenia-koti, ja sisaruksilla on näköyhteys toistensa laitureille.
– Vilkuttelemme järven yli vaikka sen merkiksi, että olen tehnyt kääretortun, tule kahville, uutterana leipojana tunnettu Seija kertoo. – Vanhempamme kävivät Jyväskylän ikonipiirissä, mutta minulla ei sivellin pysynyt kädessä, vaan piti tarttua muihin aseisiin, hän viittaa upeasti kuorrutettuihin kakkuihinsa.
Raijaa naurattaa, mutta sitten hän ryhtyy puolustamaan siskoaan tältä itseltään:
– Minä taas en ikinä osaisi taiteilla tällaisia.
Arvostettu ikonimaalari näyttää koria, joka on pullollaan virpavitsoja varten rypytettyjä kreppipaperikukkia. Niitä tehdään Valamossa talkoovoimin niin isoja määriä, että askartelu aloitetaan jo ensimmäisellä paastoviikolla. Leivonnaisten ja paperikukkien lisäksi Seija ompelee, ja koska hänellä on ”päässä jo lähtöväri”, hän on kirjaillut itselleen ruumispeitteenkin.
Yhteinen usko ja lämmin huumori yhdistävät
Seijan omaksi nimikkopyhäksi on merkitty Lucia, mutta jos hän saisi itse valita, hän ottaisi houkka Ksenian. Ei niin, että Luciassa olisi mitään vikaa, mutta Ksenia tuntuu läheisemmältä.
– Ja minähän asun Ksenia-taloissa, että senkin vuoksi.
Raija empii hetken, ennen kuin uskaltautuu tunnustamaan:
– Voiko lempipyhäksi valita Jumalansynnyttäjän?
Hänen nimikkonsa on lapsimarttyyri Iraida eli venäjäksi Raisa, mutta lukemattomia Jumalansynnyttäjiä maalanneena hän kokee tämän enemmän omakseen. Onneksi voi rukoilla molempia.
Iltolan tyttöjen haastatteleminen on hauskaa, koska heistä ei tarvitse nyhtää vastauksia, vaan tarinat pulppuavat luonnostaan. Yhtä luontevasti he puhuvat uskonnollisista aiheista, joihin monet suhtautuvat varoen pelätessään kuulostavansa hihhuleilta. Lisäksi heidän naurunsa tarttuu. Seija on kaksikon vitsiniekka, jonka murjaisuja Raija yrittää välillä suitsia. Seija jatkaa kuitenkin värikästä kerrontaansa, eikä kestä kauan, kun Raijaakin rupeaa taas naurattamaan. Sisarusten läheisyys ja yhtäläinen huumorintaju näkyy eleissä ja ilmeissä. Ja vaikka he palveluksissa viihtyvät eri puolilla kirkkoa, ehtoolliselle he menevät aina yhdessä, isosisko edellä ja pikkusisko perässä lapsuudesta opitun tavan mukaan.