Tsasounan omistamiseen valmistautumisen matka on retki menneeseen ja tulevaan, oletettuun ja yllättävään, tietämättömyyteen ja tiedon etsimiseen. Itselläni tälle tsasounamatkalle lähtiessä ei ollut tarkkaa käsitystä esimerkiksi siitä, kuinka paljon maassamme on ortodoksisia rukoushuoneita. Tiesin toki, että niitä on varsin paljon, monen kokoisia ja myös muiden kuin seurakuntien omistamia ja huoltamia. Yksityisomisteisia oletin olevan huomattavasti vähemmän kuin nyttemmin tähänastisen perehtymisen myötä on selvinnyt.
Suomen ortodoksisen kirkon nettisivustoa lähteenä käyttäen Suomessa mainitaan olevan 150 ortodoksista pyhäkköä -kirkkoa ja tsasounaa. Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että seurakunnilla voi olla paikkauntakohtaisesti olla vaihteleva, toisinaan runsaskin määrä eri-ikäisiä ja monen kuntoisia kiinteistöjä huollettavanaan. Aktiivista, erityisesti suurempien tsasounien rakennuskautta elettiin karjalasta lännemmäksi saapuneiden evakkojen uudelleenasutuksen ja etenkin varsinaisen jälleenrakennuskauden aikana. Dimi Doukas esittelee vuonna 2022 ilmestyneessä kirjassaan Suomen ortodoksisia tsasounia kaikkiaan 89 maamme tsasounaa. Ortodoksisten rukoushuoneiden määrä ei toki tuohon rajaudu vaan se elää jatkuvasti, uusia tsasounia rakennetaan ja samaan aikaan huonokuntoisempia poistetaan käytöstä. Matkailijalle, jolla on halua vierailla hiljentymässä tai rukoilemassa näissä pienissä pyhäköissä Doukasin kirja on mainio apulainen.
Mikä sitten on ortodoksinen rukoushuone eli tsasouna? Nimenä se juontaa juurensa sanaan, jolla tarkoitettiin hetkipalvelukseen tarkoitettua paikkaa ja tilaa. Tavallisimmin hirsirakenteiset tsasounat olivat keskeinen ja luonnollinen osa karjalaista kylämaisemaa sekä uskonnon harjoittamista jo 1500-luvulta lähtien. Rakenteista pyrittiin saamaan mahdollisimman kestäviä ja lujia ja toisaalta myös kauniita koska Jumalaa haluttiin palveltavan mahdollisimman hyvin ja siksi laitettiin esille parasta mitä saatiin, toisinaan jopa tapetoitiin alttariseinän pääty. Pappeja oli harvassa ja kyliin saatettiin saada pappi paikalle vain kerran vuodessa. Muuna aikana toimitettiin hetkipalveluksia maallikkoiden toimesta.
Mitä tsasounalle tapahtuu, kun minua tai puolisoani ei enää ole, tai emme itse enää kykene siitä huolta pitämään? Kuka huolehtii rukoushuoneen kunnosta, praasniekoista ja muusta tarvittavasta meidän jälkeemme? Kuinka siitä ei tule rasitetta seurakunnille? Nämä kysymykset saimme pohdittaviksemme, kun hankeemme alkuselvittelyjä teimme. Kysymykset pysäyttivät ainakin itseni, aktiivista keski-ikää viettävän ihmisen. Ajan toiselle puolelle emme näe, eikä meidän tarvitsekaan. Tsasounan rakentamista suunnitellessa näihin kysymyksiin on saanut pohtia ja etsiä vastausta jo ensivaiheessa, yhdenkään hirren vielä liikahtamatta rakennuspaikalla.
Omasta tsasounasta haaveilevina olemme mieheni kanssa pohtineet kysymystä siitä, kuinka tsasounamme ei aikanaan koiutuisi rasitteeksi seurakunnalle. Pohdintamme on ollut monitahoista, olemme lisäksi pyytäneet neuvoja ja saaneet niitä. Lopulta päätimme ratkaista asian keskustelemalla perheemme nuorten kanssa asiasta, jonka perusteella teimme päätöksen huolehtia erillisellä sopimuksella ja testamentilla huoltovastuun siirtymisestä siten, ettei se rasita seurakuntaa ja toisi jatkuvuutta pyhäköllemme.
Toivoisin itse kovasti tsasounamme ilahduttavan useita sukupolvia, jälkeemme eläviä, jos niin on tarkoitettu. Osaltamme yritämme tässä ajassa ja suunnitteluvaiheessa huolehtia ennalta, että niin voisi tapahtua. Itselle rakkaan rukoushuoneen ei soisi tulevan kenellekään, ei myöskään seurakunnalle rasitteeksi vaan tuottavan iloa ja rauhaa pyhien seurassa siellä käyville ja sen haltijoille. Hankkeen tässä vaiheessa on usein ollut tarve ja onneksi myös tila rukoushuokauksille sekä taivaallisten esirukoilijoiden puoleen kääntymiselle.
