Minulla on ollut viime viikkoina suuri ilo saada pitkästä aikaa tavata vanhoja ortodoksituttuja. Monet ovat kertoneet olleensa iloisia Mirhantuojat-verkkolehteen kirjoittamastani keskustelunavauksesta ja samalla harmitelleet, etteivät ole itse uskaltaneet nostaa asiaa esille. Kirkossa, jossa on vahva hierarkia ja sen myötä vankka klerikalismi, ei ole totuttu keskustelemaan asioista. Kirkossa ei myöskään ole selkeää keskustelufoorumia, jossa voisi turvallisesti ja pelkäämättä keskustella. Nämäkin kirjoitukseni ovat verkkolehdessä, joka ei ole kirkon ylläpitämä, ja olen kirjoittanut ne omalla ajallani seurakuntalaisena, en kirkon työntekijänä.
On erotettava kirkon opetuksen kova ydin ja aikojen kuluessa muuttunut praxis
Aiheen tiimoilta käydyissä keskusteluissa olemme sivunneet ortodoksisen kirkon liturgista elämää. Siinä oppi ja käytänteet kietoutuvat monella tavalla yhteen. Voi olla vaikea erottaa, mikä on kirkon opetuksen ”kovaa ydintä” ja mikä aikojen kulussa muovautunutta ja muuttunutta käytäntöä eli praxista. Käytänteissä ei ole juurikaan kiveenhakattua – sellaista, jota olisi ”aina ollut”. Meille niin tärkeää ristinmerkkiä ei ole aina tehty siten, kuin me sen tänä päivänä Suomessa teemme, polvistumisista ja maahan kumarruksista on aikojen kuluessa ollut erilaisia ohjeita ja kirkkomusiikin sekä ikonimaalauksen traditiot ovat ajattomuuden lisäksi kuvastaneet myös omaa aikaansa ja paikkaansa. 50 vuotta sitten naiset eivät voineet toimia Suomen ortodoksisessa kirkossa kanttoreina, 40 vuotta sitten luostarin asukas ei piispoja lukuun ottamatta voinut asua luostarinsa ulkopuolella, eikä lapsia huomioitu kirkon palveluksissa millään tavalla. Tänä päivänä asiat ovat toisin, emmekä juuri enää mieti, onko nykykäytäntö ortodoksisen perinteen mukaista. Toivottavasti emme myöskään ajattele, että Aleksandrian, Antiokian tai Armenian kirkot olisivat luopuneet ortodoksisesta perinteestä, kun niiden palveluksissa sekä tytöt että pojat voivat toimia ponomareina.
On kaunis ajatus, että ponomarina voi alttarissa oppia taitoja, joista on pappina hyötyä. Tosiasiassa kuitenkin vain harvasta ponomarista tulee pappia. Tänä päivänä yhä useampi Suomen ortodoksisen kirkon pappi on viettänyt lapsuutensa ortodoksisen kirkon ulkopuolella ja tutustunut ensimmäisen kerran ponomarin tehtäviin Seminaarin kirkossa. Toisaalta seurakunnissa palvelee ponomareina joukko sitoutuneita aikuisia, joilla ei ole mitään haluja pappisuralle. Vaikka usein sanomme, että lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja se pitää tietenkin paikkansa, pitää muistaa, että lapset ovat ennen kaikkea myös kirkon nykyisyyttä. He ovat kirkon täysivaltaisia jäseniä ja meidän aikuisten tehtävänä on pitää huolta siitä, että he kokevat kirkon omakseen ja saavat siinä osallisuuden kokemuksia. Näitä kokemuksia ei synny siitä, kun tullaan esimerkiksi uskontoryhmän kanssa koululaispalvelukseen silmät innosta kirkkaina ja ryhmän pojat haetaan alttariin ponomareiksi tärkeisiin tehtäviin. On sydäntä särkevää huomata, miten into sammuu saliin jääneiden silmistä ja tilalle tulee pettymyksen katse ja kokemus huonommuudesta. Vaikka kuinka elämässä kilvoittelisi hyvien asioiden muistamisessa, ihmisen muistiin piirtyvät selkeämmin kokemukset epäreilusti kohdelluksi tulemisesta.
Maallikoiden palvelutehtävä vs. sakramentaalinen pappeus
Samaisissa viime viikkojen keskusteluissa olemme puhuneet siitä, miten voi tukahduttaa keskustelun ja tahallaan loukata toista. Tähän usein käytetty keino on kyseenalaistaa toisen ortodoksisuus ja syyttää häntä protestanttisesta ajattelusta. Ponomarikerhojen osalta protestanttisuus on hieman kaukaa haettua, sillä esimerkiksi Suomen luterilaisessa kirkossa ei ole alttariapulaisten perinnettä. Toinen keino on nostaa esille epäilys naispappeuden kannattamisesta. Toivon, että kaikki edellisen tekstini lukeneet ovat ymmärtäneet, että se koskee lasten ja nuorten ponomarikerhoja eli maallikoiden palvelutehtävää, yleistä pappeutta, kuninkaallista pappeutta eikä sakramentaalista pappeutta. Pappeus kirkon sakramenttina kuuluu kirkon oppiin ja ”kovaan ytimeen” ja näin ollen sen muuttaminen ei ole yksittäisen ortodoksisen paikalliskirkon tehtävissä.
Luin ilokseni Tampereen ortodoksisen seurakunnan ponomariviikonlopuista, joihin kaikki ponomaritoiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita. Asiallinen keskustelu jatkukoon!